Garth Ennis, Steve Dillon & co:
Preacher Deluxe 3 ja 4

”Ei maailma saisi olla tällainen.”

RW Kustannuksen Preacher Deluxe -sarja on edennyt osiin 3 ja 4. Eikä tässä voi kuin haukkoa henkeä, sillä niin messevää kamaa nämä ovat. Vaikka tarinat ovat parinkymmenen vuoden takaa, ne iskevät yhä täyteläisesti.

Kolmoskirja käynnistyy kahdella minisarjalla. Ne esittelevät Tappajien pyhimyksen ja vampyyrijermu Cassidyn historiaa.

Taivaallisen kuolontuojan synnyintarina saa alkunsa legendojen ajan villistä lännestä. Tappamisen taakseen jättäneen palkkionmetsästäjän elämältä katoaa pohja, ja hän ajautuu takaisin koston ja vihan poluille. Ja kun tämä mies myy sielunsa, siinä järkkyvät Helvetinkin peruspilarit. Viiltävän tragedian ja epäinhimillisen häijyyden sävyttämä tarina sykkii sellaista voimaa, että sen rinnalla moni muu kyyninen länkkäri vaikuttaa lasten kylpyvedeltä.

Huomattavasti humoristisemmilla poluilla kuljetaan Cassidyn seurassa. Viinaan menevä reteä irkkuvampyyri kohtaa New Orleansissa kohtalotoverinsa, joka on ottanut vampyyrikirjallisuuden kliseet turhan tosissaan. Pilaa tehdään erityisesti Anne Ricen kirjojen hienohelmoista, mutta oman osansa hilpeästä kritiikistä saa myös verenimijöistä innostunut goottialakulttuuri. Tätä piikittelyä seuratessa ei meinaa nauru pysyä housuissa.

Myös neloskirjaa on täydennetty minisarjoilla. Niissä valaistaan, kuinka kuria ja järjestystä kaipaava Herr Starr nousee Jeesuksen verenperintöä vaalivan Graali-salaseuran huipulle sekä millaista Persnaaman elämä oli ennen kuin hän ampui itseään haulikolla kasvoihin. Varsinkin Persnaaman tarina tavoittaa hienosti päähän potkitun teinin ahdingon sekä elämäntuskan.

Näitä pääosin totisia tarinoita tasapainottaa kajahtaneen hauska Maalaispojat-irrottelu. Siinä 1980-luvun toimintaelokuville tyypilliset sankarihahmot joutuvat kunnon myllytykseen. Itseään täynnä oleva jykeväleukainen FBI-agentti ja asianajajaksi ryhtynyt minihameinen supermalli putoavat keskelle suota, jossa he kohtaavat niin terroristipomo Saddam Hopperin yksityisarmeijan kuin punaniskajunttien sairaimman aatelin. Tässä ei järki päätä pakota!

Minisarjat vievät kirjoista hulppean siivun, mutta kyllä itse päätarinakin saa teoksissa tilaa neljäntoista lehden edestä. Niissä seurataan Jesse Custerin, Tulip O’Haren ja Cassidyn etsintäretkeä, jonka tavoitteena on saattaa Jumala tilille pahoista teoistaan. Apua tehtävään haetaan niin voodoo-papilta kuin tajuntaa laajentavista aineistakin.

Aivan vaaroitta homma ei etene, sillä kolmikon perässä rynnivät niin Tappajien pyhimys, Herr Starrin johtamat Graalin soturit kuin isänsä kohtalosta kyrsiintynyt Persnaama. Skismoja aiheuttaa myös Cassidyn tapa puskea läpi elämän välittämättä tippaakaan synnyttämistään ongelmista.

Vaikka Preacherin yhteydessä nostetaan aina esiin sarjan graafinen väkivalta ja tabuja rikkova räävittömyys, kerronta keskittyy ennen kaikkea lämminhenkiseen rakkauden, ystävyyden ja ihmissuhteiden kuvaamiseen. Käsikirjoittaja Garth Ennis antaa rutkasti tilaa päähenkilökolmikon välisille keskusteluille, Jessen ja Tulipin tunteille sekä Jessen ja Cassidyn väliselle kamuilulle.

Samalla esiin nousee menneisyyteen juuttuneen miehisyyden ja modernin, itsenäisen naiseuden välinen ristiveto. Hyvin omillaan pärjäävän Tulipin on vaikea sulattaa Jessen sisäsyntyistä tarvetta suojella rakastettuaan. Kuvioita sotkee entisestään Cassidy, joka käy kuumana parhaan kaverinsa tyttöystävään.

Tärkeää osaa kokonaisuudessa näyttelee myös americana, jota Ennis pyörittää suurella sydämellä. Elokuvista tutut tienvarsikahvilat, John Waynen haamu sekä jylhä Monument Valley kuuluvat lähtemättömästi mielenmaisemaan, jossa Preacher liikkuu.

Yli 350-sivuiset Preacher Deluxet ovat tuhteja opuksia. Niitä kelatessa voi hiljentyä muistelemaan vastikään kuollutta Steve Dillonia, jonka selkeä taide tukee mainiosti Ennisin rouhevaa käsikirjoitusta. Ihmishahmoihin panostavana kuvittajana Dillon oli juuri oikea mies vastaamaan Preacher-tarinoiden visuaalisesta ilmeestä. Myös kansien väliin sujahtaneiden minisarjojen piirtäjät – mm. Steve Pugh ja Carlos Ezquerra – tekevät ansiokasta työtä.

Harvoin, jos koskaan, on hurttia huumoria, veristä väkivaltaa, hulluja ideoita, huonoa makua, paremman maailman tavoittelua ja herkkävireistä ihmiskuvausta yhdistetty näin nerokkaaksi kokonaisuudeksi.

”Ei Nosferatu koskaan joutunut käymään kotona, koska tuli kakka housuun…”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.