Sarjakuvat – Tom King & Jorge Fornés: Rorschach

Tom King & Jorge Fornés
Rorschach

”Tahdon tuoda maailmaan jotain merkityksellistä. Maailma on julma paikka, mutta jos voin lisätä yhtälöön jotain hyvää, se ei ehkä enää ole niin paha.”

Jos pitäisi nimetä viime vuosien paras yhdysvaltalainen sarjakuvakäsikirjoittaja, valinta olisi helppo. Oikea vastaus on Tom King. Hän on vastuussa mm. sellaisista huippusarjoista kuin The Vision, Mister Miracle ja Heroes in Crisis. Nyt King ilahduttaa kansakuntia noin 300-sivuisella Rorschach-albumilla (DC Black Label). Sen tapahtumat sijoittuvat Alan Mooren ja Dave Gibbonsin ikonisen Watchmen-sarjakuvan maailmaan – tosin 35 vuotta myöhäisempään aikaan.

Tarina käynnistyy pieleen menevällä salamurhayrityksellä. Rorschach-asuinen vanhus ja villin lännen tyyliin pukeutunut nuori nainen tapetaan, kun he yrittävät ampua Yhdysvaltain republikaanipuolueen presidenttiehdokkaan. Miehen, jolla olisi todelliset mahdollisuudet päättää Robert Redfordin vuosikymmeniä jatkuneen valtakauden. Koska republikaanit eivät luota siihen, että FBI tutkisi tapausta puolueettomasti, he palkkaavat omaksi asiamiehekseen periksiantamattoman etsivän, jolla on kykyjä kaivaa totuus esiin pienimpienkin yksityiskohtien ja johtolankojen takaa.

Tästä alkaa kutkuttava matka, jonka aikana nimettömäksi jäävä tutkija päätyy setvimään mm. erakoituneen sarjakuvataiteilija Will Myersonin elämää. Myerson on tunnettu 1960-luvulla luomastaan Pontius Pirate -merirosvosarjakuvasta, vaikka itse hän pitääkin tärkeimpänä työnään yhteiskunnallisesti kantaaottavaa The Citizen -naamiosankarisarjakuvaa. Siinä hän pohtii hyvän ja pahan olemusta sekä sitä, kuinka ihmisten tulisi aktiivisesti ottaa osaa paremman maailmaan rakentamiseen.

Toinen keskeinen juonilinja vie etsivämme 19-vuotiaan Laura Cummingsin menneisyyteen. Wyomingin osavaltion pikkukaupungissa eläneen naisen nuoruusvuodet avautuvat päiväkirjamerkintöjen kautta ja kertovat myös hänen isäänsä ohjanneista pakkomielteistä. Ne puolestaan kytkeytyvät Watchmenin päätökseen, jossa jättimäinen telepaattinen avaruusmustekala tuhosi ison osan New Yorkista ja tappoi samalla miljoonia ihmisiä.

Lauran isä on vakuuttunut, että avaruudesta on tulossa uusi hyökkäys – ja että avaruuskalmarit ohjailevat jo nyt useiden ihmisten ajatuksia. Saman näkemyksen jakavat monet muutkin traumatisoituneet kansalaiset.

Mutta kuinka Will Myerson ja Laura Cummings löysivät toisensa? Mikä sai heidät ryhtymään salamurhaajiksi? Toimivatko he yksin, vai oliko kaiken taustalla laajempi salaliitto? Ja miten vuosikymmeniä aiemmin kuollut Rorschach kytkeytyy tähän kaikkeen?

Kingin käsikirjoitus on julmetun älykäs, haastava ja monitasoinen. Kerronnassa käytetään hienosti erilaisia tyylillisiä paletteja, joiden kautta syvennetään sekä ihmiskuvaa että tapahtumien taustalla vaanivaa todellisuutta. Lukuisista filosofisista ja moraalisista kysymyksistä nyt puhumattakaan. Tai uskosta ja toivosta, teoista ja tekemättömyydestä. Allegorinen sipuli kuoriutuu esiin kerros kerrokselta, kunnes jäljellä on enää käänne, joka vääntää kaiken uuteen uskoon.

Lähin vertailukohta Rorschachille ovat 1970-luvun klassiset vainoharhatrillerielokuvat. Tähän tulkintaan viittaa myös sarjakuvan päähenkilön fyysinen ja henkinen habitus.

Albumin taiteesta vastaa Jorge Fornés ja värimaailmasta Dave Stewart. He molemmat tekevät ensiluokkaista työtä, joka istuu täydellisesti sarjakuvan tunnelmaan ja sisältöön.

Täysosuma!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – Barry Windsor-Smith: Monsters

Barry Windsor-Smith
Monsters

”Tarkoitan tunnetta tai ymmärrystä, että asiat, joita elämässään kokee, eivät ole silkkaa sattumaa… Että kaikki liittyy jotenkin kaikkeen…”

Barry Windsor-Smith lukeutuu mustavalkoisen sarjakuvagrafiikan suurnimiin. Hän iskeytyi kansakuntien tietoisuuteen 1970-luvun alun fantasiasarjakuvilla, joita on viimeksi nähty suomeksi kokoelmissa Conan barbaari ja Conan palkkasoturi. Sittemmin hän on tehnyt erilaisia projekteja useille kustantamoille. Suomessa niistä tunnetuin lienee Wolverine-seikkailu Ase-X. Nyt julkaistu Monsters (Fantagraphics) on hänen ensimmäinen sarjakuvauutuutensa 16 vuoteen – yli 350-sivuinen jättiläinen, joka on jo ehditty kohottaa klassikon asemaan.

Tarina käynnistyy vuodesta 1949. Ensimmäisessä kohtauksessa hirviömäinen hahmo käy pikkupojan ja tämän äidin kimppuun. Sitten siirrytään vuoteen 1964, jolloin alussa nähty poika, Bobby Bailey, on ehtinyt aikuisikään. Työtön ja asunnoton Bobby yrittää värväytyä armeijaan, mutta haastattelua suorittava kersantti Elias McFarland näkee hänessä potentiaalisen kandidaatin salaiseen Prometheus-projektiin. Majuri Rothin ja eversti Friedrichin johtaman hankkeen huhutaan perustuvan Natsi-Saksan sodanaikaisiin ihmiskokeisiin, joiden tarkoituksena oli luoda voittamattomia supersotilaita.

Alkuun kerronta vuorottelee kahdella eri tarinalinjalla. Yhtäällä seurataan Prometheus-projektin etenemistä ja toisaalla kersantti McFarlandin tunnontuskia. Painajaisten riivaama kersantti kyseenalaistaa oman ratkaisunsa lähettää Bobbyn Prometheuksen hoiviin. Hän vajoaa apaattiseen masennukseen, joka alkaa koetella hänen perheensä kestävyyttä. Lopulta mukaan ui myös yliluonnollisia elementtejä, kun McFarland saa yhteyden sukunsa kykyihin aistia kaukaisia tapahtumia. Tämä vakuuttaa hänet siitä, että menneen ja tulevan välillä on yhteyksiä, joiden merkitys on vain löydettävä.

Näistä lähtökohdista käynnistyy ajasta toiseen liikkuva spiraali, joka kasvattaa jatkuvasti uusia kerroksia kertomuksen taustalle. Henkilöiden tarinat risteilevät ja kuroutuvat yhteen, kunnes käsissä on niin taidokkaasti rakennettu mosaiikki, ettei lopputulosta voi kuin ihailla. Teknisesti suoritus on sekä täysin virheetön että huumaavan kaunis.

Huikeinta on silti se ihmiskuvauksen taso, jonka Windsor-Smith tarinallaan saavuttaa. Lukuisten henkilöhahmojen elämänkäänteet, toiveet ja traagiset kohtalot soittelevat lukijan tunteita ja tulevat aina iholle asti. Näin vahvaa sarjakuvataidetta saakin eteensä aivan liian harvoin.

Hirviöitä tarinassa riittää. On paatuneita natseja, jotka eivät voisi vähempää välittää muiden ihmisarvosta. On upseereita, jotka ovat valmiita hylkäämään viimeisetkin inhimillisyytensä rippeet mahdin alttarille. On sotakokemusten traumatisoima aviomies, joka purkaa tuskansa hakkaamalla lastaan ja vaimoaan. Ja on Frankensteinin hirviö, jonka rujous kätkee alleen herkkävireisen yksilön.

Mutta on myös hyviä ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa korjatakseen virheensä ja auttaakseen viattomia.

Monstersin maine instant-klassikkona on ansaittu. Tarinan monitasoisuus, kerronnan taitavuus, ihmiskuvauksen syvyys ja mustavalkografiikan loistavuus tekevät Windsor-Smithin suurteoksesta kokemuksen, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Jos siis etsit vuoden 2021 parasta englanninkielistä sarjakuvaa, niin Monsters on ilmiselvä valinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad: Asterix ja aarnikotka

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad
Asterix ja aarnikotka

”Nämä roomalaiset ovat ihan haperoita!”

Asterix ja aarnikotka (Egmont, suom. Mirka Ulanto) on jo viides Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin kuvittama Asterix-albumi. Se on myös niistä ehein ja tasapainoisin.

Tarina käynnistyy, kun Julius Caesar päättää, että hänen on saatava mystinen aarnikotka Rooman sirkuksen vetonaulaksi. Tunnettu maantieteilijä Madventurus on vakuuttunut siitä, että pystyy täyttämään Caesarin toiveen vangitun amatsonin, Kalashnikovnan, avulla. Ja jo kohta raskaasti aseistettu roomalaiskolonna suuntaa matkansa kohti barbaarien hallitsemia itäisiä maita.

Samaan suuntaan rientävät myös Asterix, Obelix, Idefix ja Akvavitix. Sarmaattien shamaani on kutsunut heidät apuun, sillä hän on saanut tietää, että roomalaiset aikovat siepata pyhän aarnikotkan. Ja tämähän on tietenkin estettävä. Parin hassun gallialaismiehen kyvykkyys kuitenkin kyseenalaistetaan, koska sarmaattien parissa vain naiset ovat sotureita – ja vieläpä erittäin aikaansaavia sellaisia.

Rutkalla huumorilla silatussa juonikuviossa seurataan roomalaisten riitaisaa etenemistä sekä sankariemme yrityksiä pysäyttää marssi niille sijoilleen. Kiitettävästi touhu pysyy jännitteellisenä, eikä kerronta sorru missään vaiheessa tyhjänpäiväisen säheltämisen sudenkuoppiin.

Kuten ennenkin, parasta albumissa on Conradin ilmeikäs ja yksityiskohtainen taide, joka vetää vertoja jopa Albert Uderzon kynänjäljelle. Teoksen visuaalista loistoa korostaa entisestään Thierry Mébarkin pikkutarkka väritys. Täydet pisteet molemmille herroille!

Ferri ei sen sijaan ole yhtä nerokas käsikirjoittaja kuin René Goscinny parhaimmillaan, mutta tällä kertaa hän on saanut kerittyä kehiin hienosti kulkevan kokonaisuuden. Sarmaattien amatsonisoturit ovat mainio lisä Asterixien hahmovalikoimaan, ja roomalaisten törttöilystäkin revitään paljon tuoreen tuntuista ilonpitoa. Myös yleinen vitsailu on onnistuneempaa ja monipuolisempaa kuin aiemmin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, kuin Ferri olisi saanut kunnon niskalenkin hyvän Asterix-tarinan kaavoista – ja siitä, kuinka niitä voi rikkoa tyylikkäästi.

”Idefix! Nyt loppuvat leikit sen suden kanssa!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen: Troll Patrol

Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen
Troll Patrol

Täysi käsi

Modernin suomalaiskansallisen peikkopunkin, eli trollpunkin, leviämisloitsut lausuttiin Glasgow’n Worldconissa vuonna 1995. Genren ansiokkaimpia edustajia ovat Petri Hiltusen sarjakuva-albumi Ontot kukkulat (1995) sekä Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu romaani Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Sittemmin aiheen parissa on ilakoinut mm. Tuomas Myllylä, jonka Troll Patrol -sarjakuvalyhäri (2017) kertoo Suomen talvisodassa taistelevasta Turjas-peikosta ja tämän kumppanista, shamaani Koskelasta.

Nyt kotimaisen barbaarifantasian kaksi suurinta nimeä, Hiltunen ja Myllylä, ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja puristaneet maailmaan noin 80-sivuisen sotapeikkoseikkailun. Yhdessä suunnitellun kokonaisuuden käsikirjoituksesta ja luonnoksista vastaa tuottelias Myllylä ja lopullisesta taiteesta Hiltunen. Kovakantinen Troll Patrol -albumi (Täysi käsi) sisältää uuden tarinan ohessa myös Myllylän alkuperäisen peikkopunkkisarjiksen.

Talvella 1942 piiritetyn Leningradin Aleksanterinlinnoituksessa muinainen pahuus on nousemassa jälleen päivänvaloon. Kolmen mahtavan velhon pyörittämä paranormaali divisioona on saanut Neuvostoliiton armeijan uskomaan, että he voivat herättää syvyyksissä uinuvan ikivanhan voiman – mahdin, joka takaisi sodan päättymisen Neuvostoliitolle mieleiseen malliin.

Tämä ei tietenkään sovi Suomelle. Paikalle lähetetään sotilaista, peikoista ja shamaaneista koostuva taisteluryhmä – jonka riveissä häärivät myös Turjas ja Koskela. Heidän tehtävänään on pysäyttää loitsinnat ja pitää huolta siitä, että maailmoja tuhoava Gorynych pysyy vetisessä haudassaan. Ihan siitäkin huolimatta, että tähdet ovat kerrankin oikein.

Kuten arvata saattaa, luvassa on ankaraa mättöä, kun vapautta vaalivat suomalaisjoukot käyvät punalipun nimeen vannovien sotilaiden ja hirviöiden kimppuun. Velhot ovat luoneet vihollistensa pään menoksi jos jonkinmoisia monstereita. On limaisia lonkerohirmuja, jättirapuja sekä otus, joka on puoliksi tankki ja puoliksi epäsikiö.

Troll Patrol on ihastuttavan pulp-henkinen yhdistelmä sotasarjakuvaa, peikkopunkkia ja kosmisia Lovecraft-vaikutteita. Unohtamatta veristä toimintaa ja mustaa huumoria. Vauhdikas kokonaisuus iskeekin herkkuhermoon kuin ziljoonan voltin rokotepiikki. Lopullisesti nautinnon nostaa maagisiin sfääreihin albumin taide, joka ottaa sisällön melskeestä ja myyttisistä aineksista kaiken ilon irti. Troll Patrol rulaa – lujaa!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Matti Hagelberg: Läskimooses

Tohtori Matti Hagelberg
Läskimooses

Asema

”Ja Oht oli ikuinen ja jakamaton ja se oli avaruuksien lähde.”

Herrasmiestaiteilija Matti Hagelbergin Läskimooses on kolmeen niteeseen pakattu, 1460-sivuinen sarjakuvallinen tieteiseepos. Ainutlaatuinen tulevaisuuden klassikko, joka paljastaa lopullisen totuuden maailmankaikkeuden synnystä, Maapallon ja ihmissuvun evoluutiosta sekä kaiken tuhoavasta Läskimooseksesta.

Läskimooseksen kerronta käynnistyy hämäävän yksinkertaisesti. On piste, josta kasvaa viiva. Viivasta kasvaa neliö ja neliöstä suorakulmainen särmiö. Näistä lähtökohdista kuvio jatkaa monimutkaistumistaan. Sitten palataan jälleen pisteeseen. Nyt kertoja pyytää yleisöään liikuttamaan pistettä ajatuksen voimalla. Aiemmin kuulemma yksi nahkakypärään ja karhuntaljaan sonnustautunut ukko siirteli pistettä ihan miten tahtoi. Mutta nyt täytyy keskittyä: ”Ota tukeva ote siitä pisteestä. Älä liikuta silmiäsi. Äläkä räpytä. Ja sitten vaan väännät.”

PAM! Alkuhiekka pöllähtää ja maailmankaikkeus sikiää olevaisuuteen. Tästä siirrytään Maa-pallon evoluutioon, joka on tietenkin kaikille tuttua kauraa. Alkuun oli vedessä eläviä kaloja, jotka sitten siirtyivät maan päälle, kun yksi kala oppi kävelemään. Seuraavaksi tulivat hirmuliskot, jotka kuolivat lopulta sukupuuttoon: ”Ne siirtyivät ehkä aurinkoon.” Sitten onkin jo apinoiden ja ihmisten vuoro.

Selkeästi yllättävämpi tieto koskettaa ihmiskunnan unohdettua kulta-aikaa. Tuolloin Maa-pallolle saapui opettajia sekä avaruudesta että toisista ulottuvuuksista. Tämän 2000 vuotta kestäneen ajanjakson aikana ihmiset rakensivat suurimmat kaupunkinsa ja hallitsivat erilaisia avaruustekniikoita. Loiston ajan päätti vedenpaisumus, jonka taustalla hääri kaiken pahan alku ja juuri, pimeydessä vaaniva musta planeetta, Läskimooses.

”Ne jotka puhuvat Läskimooseksesta, puhuvat Läskimooseksesta, että maailma pelastuisi, eivätkä he puhu Läskimooseksesta saadakseen itselleen kunniaa.”

Kertomuksen keskeisiin elementteihin lukeutuvat myös posliinialuksillaan avaruuden valloittanut Fu-maailma sekä Ohto-planeetta, jonka jalot kristalliolennot taivuttavat aikaa ja avaruutta mielensä mukaan. Henkilöhahmoista on mainittava ainakin kenttäläisten kuningas, pitkäksi aikaa ankkamaan Ank-Ad-Athorin-kaupunkiin juuttuva Lauri Kenttä sekä fu-kansan viisain tiedemies, Ohtoa, planeettojen säteitä ja Maa-palloa tutkiva tiedemies Agner Mang.

Väliin tarina kurvaa myös Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjaa muistuttavalle punaiselle planeetalle. Siellä kohdataan muun muassa kovan kohtalon kiusaama Antti ”Donkey Kong” Puuhaara, kovin kalevalaisella mielenlaadulla varustettu nelikätinen Jouto ”Bart Simpson” Joutavainen sekä Sammon takova seppä Seppo ”Spede” Ihaninen. Lopulta hyvinkin moni Kalevalasta tuttu tarina saa teoksessa scifistisen tulkintansa.

”Tulee tulesta Sampo ihmekone, ikuliikkuja, kilkuttaja kalkuttaja, jauhaja mahtavainen. Ja jauhaa se Sampo rahaa sadantonnin nipuissa, jauhaa A-olutta koreittain, jauhaa nakkeja, ryynimakkaraa ja metrilenkkiä.”

Ja turha edes luulla, että olisin unohtanut ne pitkät jaksot, jotka kertovat raamatullisin äänenpainoin Ohton siunaamien suomaalaisten kansanvaelluksesta, kukoistuksesta ja rappiosta – sekä presidentti Kekkosen johtamasta eliitin salaliitosta. Toki olisi selitettävä myös kuukivien salaisuudet, maailman pyramidit, Jezuksen valo, finiitit, liskoihmiset, hivenet, ohtiini ja se, mihin niin sanottua svinksiä käytetään – mutta se jääköön nyt toiseen kertaan.

Hetkittäin maailmojen salaisuuksia avaava tarinointi keskeytyy, kun kertojaa kuunteleva vanha pappa haluaa pitää teetauon tai ryhtyy juttelemaan omiaan. Tätä herraa kiinnostavat hyvästäkin syystä apinoiden luonnetta epäilevät salaliittoteoriat sekä Suomessa vuosina 1973–1975 julkaistut King Kong -robottisarjakuvapokkarit: ”Jos se pahis vaikka on se King Kong ja se hyvis on se Mytek.” Vähitellen ukon jutuista käy myös ilmi, että kertoja on todennäköisesti vakavasti sairas ja tarvitsee jatkuvaa lääkitystä. Missä kaksikko pitää majaansa ja ketkä heidän tukikohtansa ovea kolkuttelevat, ovatkin jo sitten aivan toisen kokoluokan mysteerejä.

Näin on myös itse kertoja, joka väittää tietävänsä ikuisen totuuden maailmankaikkeudesta, kaikesta ja Läskimooseksesta: ”Ne asiat joista oikean tiedon voi tunnistaa ovat: lähettäminen, saaminen, paljastuminen, ymmärtäminen, lisääntyminen ja edelleen lähettäminen.” Kertojan luotettavuudestakin voidaan olla montaa mieltä, sillä hän välittää sisäisiä ristiriitoja vilisevän salatun tietonsa vaillinaisina paloina ja kovin hämärässä järjestyksessä. Aiheet kiertävät kehää, rytmi hyödyntää toistoa ja joka kierroksella päästään syvemmälle, lähemmäs ymmärryksen ydintä – hieman samaan tapaan kuin kuorisi sipulia kerros kerrokselta.

Keskittyminen kuitenkin kannattaa, sillä kuten on lausuttu: he, jotka eivät tunnusta Läskimoosesta, tuomitsevat itsensä, sillä olematonta vastaan ei voi suojautua – ja heille Läskimooses tulee yllätyksenä.

”Eikä tieto silloin säilynyt oikein, vaan se säilyi väärin, ja se säilyi miten sattui.”

Läskimooses on metafyysinen sukellus todellisuuden ytimeen, uhkarohkea trippi salatun tiedon lähteille. Se tursuaa ja pursuaa sanoja, visioita, kuvioita ja geometrisia muotoja. Mukana on hämmentäviä paljastuksia, mieltä järisyttäviä sivujuonteita ja kertomusten sisäisiä kertomuksia. Hypnoottisia kuvakavalkadeja ja suurten mytologioiden helinää. Huikeisiin sfääreihin yltävää hulvatonta tarinointia, joka kelpaisi uuden ja uljaan tieteisuskonnon peruskiveksi.

Kaikki tämä siivilöitynä nostalgisten populaarikulttuuriviitteiden sekä hagelbergilaisen mielikuvituksen suodattimen kautta.

Yhdellä sanalla sanottuna: Mestariteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin pidemmässä muodossa Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21. Samassa lehdessä on mukana myös laaja Matti Hagelberg -haastattelu.

Sarjakuvat – Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

Ville Ranta
Kuinka valloitin Ranskan

WSOY

”Niin minä matkustin kohti suuruuttani!”

Ville Rannan omaelämäkerrallinen Kuinka valloitin Ranskan (WSOY) on tragikoominen satiiri taiteilijaelämän haasteista. Kertomus polttavista haaveista, toteutumattomista toiveista ja siitä, miltä tuntuu hakata päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Kirjan yhtäläisyydet todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin ovat tekijänsä mukaan satunnaisia, sillä ”todellisuus on pahempi ja sitä on paljon enemmän”.

Kirjan alussa jo nelikymppiseksi ehtinyt Ville päättää vielä kerran hypätä hämähäkinverkkoon, josta luuli jo päässeensä irti. Vanha tuttava on noussut johtavaan asemaan suuressa ranskalaisessa sarjakuvakustantamossa, ja hän on aina uskonut Villen kykyihin. Nyt on siis loistava tilaisuus iskeä vihdoin läpi Ranskan markkinoilla!

Vaimo ja lapset saavat jäädä, kun Ville rientää pää kolmantena jalkana Pariisiin.

Tästä kehyskertomuksesta siirrytään muistelemaan menneitä. Jo nuorena Villen suurin haave on ollut menestyä taiteilijana juurikin Ranskassa. 25-vuotiaana hän on vakuuttunut omasta nerokkuudestaan ja siitä, että läpimurto on vain ajan kysymys. Tätä näkemystä pönkittää ”Lancelot”, joka ylistää Villen töitä ja esittelee hänet pariisilaisille kustantajille ja taiteilijoille.

Lopulta myös tärppää, kun ranskalaisen sarjakuvataivaan suurin tähti, ”Richart”, antaa Villelle piirrettäväksi oman käsikirjoituksensa. Tie taivaisiin on apposen auki, vaikka itse käsikirjoitus onkin Villen mielestä aivan luokatonta kuonaa. No, luvassa on silti takuuvarma myyntimenestys, joka takaa Villelle töitä alan suurimpien kustantamojen listoilla. Todellisuus osoittautuu kuitenkin vallan toisenlaiseksi…

Kuinka valloitin Ranskan on koskettavan vereslihainen kuvaus kaiken nielevästä pakkomielteestä. Taiteilijan menestymisen tarpeesta ja hylkäysten synnyttämästä tuskasta. Ranskalaisen sarjakuvateollisuuden yli- ja alilyönneistä. Ranta päästää lukijan jopa niin likelle omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan, että väliin on pakko tukeutua siihen näkemykseen, että osa tapahtumista on vain vertauskuvallisia ilmentymiä tekijän tunnetiloista.

Henkilökohtaisuuden rinnalla albumi tarjoilee tärkeän muistutuksen siitä, että vaikka jonkun taiteilijan ura saattaa ulkoapäin näyttää menestystarinalta, ei tekijä itse välttämättä koe samoin. Elämään kun mahtuu aina enemmän piinaa ja pettymyksiä kuin nopeasti unohdettavia tähtihetkiä.

Ilman kerronnan vahvaa itseironista otetta terapeuttinen sarjakuva olisi varmasti ahdistavaa luettavaa, vaikkei tarina toki tässäkään muodossaan mikään ilopilleri ole. Syvästi inhimillinen ja erinomaisesti toimiva kuitenkin.

Rannan luonnosmainen piirrostyyli on teoksessa kiitettävän tunnelmallista ja ilmeikästä – vaikka kuvien ympärillä ei olekaan ruutuja. Niinpä jos tämä teos ei ole mukana seuraavan Sarjakuva-Finlandia-kisan kärkikahinoissa, minä lupaan syödä kaikki naapurini rubiinit. Ja sillä sipuli!

”Mietin, että ehkä koko menestys ja taiteilijuus olivat pelkkää pilaa… ja erityisen julmaa sellaista.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 2

Stan Sakai
Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Zum Teufel

Samuraijänis on täällä taas! Eli pöytään on lyöty Stan Sakain tuhti tiiliskivi Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto (Zum Teufel, suom. Vesa Heino). Ja nyt kuulkaas päästään kiinni itse asiaan, sillä paria turhaa mutanttininjakilpikonnatiimikertomusta lukuun ottamatta tämä kirja on täyttä timanttia – ja selvä edistysaskel edelliseen albumiin verrattuna.

Teoksen pitkässä nimitarinassa käydään valtapeliä feodaalisen Japanin hallinnasta. Shoguniksi pyrkivän lordi Hikijin kumppani punoo salajuoniaan, ja Usagi-sankarimme joutuu tukeutumaan perivihollistensa apuun näiden suunnitelmien alasampumiseksi. Epäilyjen, kyräilyjen ja väärien syytösten värittämän jännitysnäytelmän keskellä samuraimiekat heiluvat ja ninjat pistävät parastaan. Lisäksi kuvioissa häärivät Usagin vanhat tutut, lainsuojaton sokea sika Zato-Ino sekä huijauksiin taipuvainen palkkionmetsästäjäsarvikuono Gennosuke.

Vauhdikas kertomus on täynnä toimintaa, hyvää ajankuvaa sekä mainiota henkilökehittelyä. Sakain selkeä ja vetreäviivainen taide taipuu vaivatta sekä dramaattisiin kaksintaisteluihin että tarinan rauhallisempiin hetkiin. Tämä kama jyrää kuin eläin!

Kirjan päätökseen on koottu lyhyempiä tunnelmapaloja, jotka todistavat Sakain kyvyn luoda hyvinkin erilaisissa rekistereissä kulkevia sarjakuvia. Tulta ja jäätä on traagisen koskettava visio pohjattoman ahneuden ankeasta lopputulemasta, kun taas Tarina leijasta on malliesimerkki taitavasti kerrostuvasta kerronnasta. Tappavampaa mättöä on puolestaan tarjolla tarinassa Verisiivet, jossa lepakkoninjojen klaani pitää pientä maalaiskylää kauhun vallassa.

Kunniamaininnan ansaitsee myös kirjan päättävä miekkaviipale Yksinäinen Vuohi ja Vohla, joka on Sakain hauska kumarrus Lone Wolf and Cub -klassikon suuntaan.

Jos jäniksistä on valittava, niin samuraijänis on ihan ykkönen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Sarjakuvat – Janne Kukkonen: Voro 3: Jumalten hauta

Janne Kukkonen
Voro 3: Jumalten hauta

Like

”Turhuuden nimeen te vuodatatte verenne ja murskaatte linnanne! … Synninmaksun aika on vihdoin koittanut!”

Janne Kukkosen Voro-trilogian ensimmäiset osat olivat paksuja opuksia, mutta kokonaisuuden päättävä Voro 3: Jumalten hauta (Like) se vasta tuhti teos onkin – mittaa kirjalle kertyy peräti 460 sivua! Ja ne kaikki hehkuvat fantasian mahtavinta taikaa.

Edellisten osien käänteiden jäljiltä nuori ja neuvokas Lilja-tyttö on päätynyt manan majoille. Siellä hän tapaa itsensä Kalman, joka toivottaa pienen voron tervetulleeksi valtakuntaansa. Samalla Lilja joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset, eli sen, että hänen valintansa ovat saattaneet koko ihmiskunnan turmion tielle.

Mutta edes näin synkässä tilanteessa sitkeä sisupussimme ei ole valmis antamaan periksi. Hän puskee vaikka läpi harmaan kiven korjatakseen virheensä ja pelastaakseen ihmiskunnan kadotukselta. Kunhan vain ensin keksii keinon, jolla päästä pois kuolon kuilun tuolta puolen…

Reaalimaailmassa henkiin herännyt Tuli-isä, luojajumala Ithiel Valonväre, tuhoaa orja-armeijoineen ja Tulikiven jättiläisineen valtakunnan toisensa perään. Hän jättää jälkeensä vain raunioita ja ruumispeltoja. Sillä kun jumala saa tarpeekseen luomustensa pahuudesta ja ahneudesta, vallan- ja verenhimosta, ainoa ratkaisu on hävittää nämä syöpäläiset maan päältä – ja sen Ithiel aikoo tehdä yksi ihminen kerrallaan.

Häntä vastaan käy mitätön joukkio, jonka johtajina toimivat Liljan oppi-isä, likaisen menneisyytensä salannut Seamus, sekä Ithieliä aiemmin palvonut Paloheimon sokea ylipappi. Vastarintaliikkeen riveihin yritetään houkutella myös Ithielin vastinparia, jumalkumppani Sysineitoa, mutta tämä temppu on helpommin sanottu kuin tehty. Ongelmia piilee myös ihmiskuninkaiden liittoumassa, jossa jokainen kruununpää etsii vain oikeaa tilaisuutta pettääkseen uudet kumppaninsa. Sillä sellainen on ihmisen luonto.

Voro 3 iskee pöytään todelliset madonluvut ihmiskunnalle. Kaiken pahuuden ja kurjuuden keskelläkin toivon ja hyvyyden liekki jaksaa silti yhä lepattaa – jos vain ihmiset ja jumalat suovat. Tämän kädenväännön tiimellyksessä pieni mutta pippurinen Lilja joutuu pistämään parastaan ja tekemään kauaskantoisia ratkaisuja.

Kukkosen luomus on eeppistä jumalfantasiaa parhaimmillaan. Kerronta vetää kuin luotijuna, ja sisältö tursuaa taianomaista tunnelmaa sekä omintakeisia elementtejä. Paikoin hyvällä tavalla vanhahtava dialogi, hurmeisen taitava piirrostaide sekä kiehtovat henkilöhahmot tukevat suurisydämistä kokonaisuutta, joka on syystäkin saavuttanut mainetta myös kansainvälisesti. Sarjan julkaisuoikeudet on ehditty myydä jo mm. Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Italiaan.

Käytännössä Voro-trilogia on niin kovaa kamaa, että sitä voi aivan hyvin verrata vaikkapa Jeff Smithin Luupäät-saagaan tai Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaan. Ja näistä kehuista on paha pistää enää yhtään paremmaksi. Eli jos tämän trilogian ensimmäinen osa ei muutama vuosi sitten voittanut Sarjakuva-Finlandia-palkintoa, minä lupaan syödä kaikki naapurini pupillit. Ja sillä sipuli!

”Ku ei häikäse armas aurinko. Ei kumota kalapia kuu. Silloin kalman kansa karkeloi! Leikkiä lyö ja rettelöi!!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Sarjakuvat – Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Harvennus

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen
Harvennus

WSOY

Suomessa on lukuisia lahjakkaita sarjakuvataiteilijoita. Harva heistä kuitenkaan liikkuu samoilla tasoilla kuin Ville Tietäväinen. Hän julkaisee albumeja vain silloin tällöin, mutta aina kun uusi opus ilmestyy, se on takuulla suomalaisen sarjakuvan historiaan jäävä merkkiteos. Tämä pätee myös Harvennukseen (WSOY), jonka käsikirjoitus on syntynyt Iiro Küttnerin kynästä.

Suurikokoinen, lähes 150-sivuinen Harvennus on silmän ja mielen juhlaa. Tietäväisen huolellinen ja omintakeinen taide herättää upeasti henkiin tarinan ajat ja maailmat. Jokainen ruutu on jo itsessään ihailun arvoinen, mutta mikä tärkeintä, myös ruutujen keskinäiset suhteet sekä kuvakerronta pelaavat täydellisesti yhteen.

Itse tarinassa on useita kerrostumia. Päällimmäisenä on kertomus saksalaisesta kielitieteilijästä, Elke Greissistä. Kuolleita kieliä tutkiva nainen on löytänyt vihjeen muinaisesta käsikirjoituksesta, joka saattaisi paljastaa, miten Raamatusta tutulle Nooan arkille todellisuudessa kävi. Jaksossa piikitellään hienosti nykytrendille, jossa taloudellinen hyötyajattelu on korvannut yliopistoissakin aidon tieteellisen tutkimuksen.

Toisessa tarinatasossa ollaan vuosissa 457–450 ennen ajanlaskun alkua. Jerusalemin johtoon nouseva Esra on lapsuudenystävänsä Jeriamin avustuksella päättänyt luoda juutalaisille yhden, yhtenäisen pyhän kirjoituskokoelman, tooran. Kaikki ne kertomukset, jotka eivät sovi Esran päättämään, väliin täysin järjettömään muottiin, pyyhitään maailmasta. Yksi näistä hävitettäviksi määrätyistä teksteistä on todellinen tarina Nooan arkista.

Albumin kolmannessa juonteessa ollaan vielä pidemmällä menneisyydessä. Hetkessä, jolloin Nooa saa Jumalan puolisolta määräyksen rakentaa arkkinsa. Mutta vaikka tehtävä on pyhä, sen maallinen suorittaminen osoittautuu hankalaksi. Mistä löytää tarpeeksi työntekijöitä ja tarvikemateriaaleja? Kuinka määritellä arkkiin valittavat eläimet? Entä mitä tehdä, kun projektiin houkutellut rahoittajat alkavat vaatia panoksilleen vastinetta?

Ahneus ja itsekkyys ovat perisyntejä, jotka ovat seuranneet ihmiskuntaa jo vuosituhansien ajan. Puhumattakaan siitä, kuinka kaltoin tietoa ja tiedettä on haluttu kohdella ennen ja nyt.

Harvennus on upea sarjakuva, jossa riittää älyä, myyttejä, asiaa, jännitystä ja hienoja henkilökuvia. Albumin tarina ja toteutus liikkuvat niin mieleenpainuvissa sfääreissä, että jos tämä teos ei ole mukana seuraavan Sarjakuva-Finlandia-kisan kärkikahinoissa, minä lupaan syödä kaikki naapurini ripulit. Ja sillä sipuli!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – The Doors x 2

Morrison Hotel &
Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club

Maailmassa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että Orson Wellesin Citizen Kane (1941) on kaikkien aikojen paras elokuva. Yhtä selvä totuus on, että The Doors on universumin ykkönen, kun keskustelu kääntyy musiikin saralle. Tämän todistaa myös kaksi tuoretta sarjakuva-albumia.

Bändin yhä elossa olevien jäsenten myötävaikutuksella syntynyt Morrison Hotel (Doors Property) pyörii nimensä mukaisesti The Doorsin viidennen levyn ympärillä. Mukana on levyn jokaiselle biisille omistettu sarjakuva sekä pari tarinaa, jotka liittyvät oleellisesti kiekon syntyhistoriaan.

Vaikka kaikkien sarjojen käsikirjoituksesta vastaa Leah Moore, on kertomusten ja piirtäjien skaala hyvinkin laaja. Joskus ollaan studiossa, toisinaan keikoilla tai kiertueilla. Väliin tartutaan biisien sanoituksiin ja tarjoillaan tarina, jonka ääniraidaksi kappale istuu. Näistä sarjoista parhaiten toimii Peace Frog, joka käsittelee vuoden 1969 Berkeleyn mellakoita – jotka Kalifornian tuolloinen kuvernööri, Ronald Reagan, yritti taltuttaa järein ottein.

Kokonaisuuden huikeimman vision tarjoilee tarunhohtoinen Waiting for the Sun. Siinä Jim Morrison kohtaa kreikkalaisen mytologian jumalhahmoja sekä historian kuuluisimpia runoilijoita ja filosofeja.

Teoksen taiteilijoista hatunnoston ansaitsevat John Pearson, Mike Oeming, Guillermo Sanna, Jill Thompson ja John K. Snyder III.

Kun teoksen avaava Roadhouse Blues räjähtää käyntiin, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä! Ja mitä muuta sitä voisi sarjakuvalta toivoa.

Aivan toisenlaisiin vesiin hypätään Paolo Baronin ja Ernesto Carbonettin Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club -albumissa (Image). Teos on toinen, itsenäinen osa tekijäkaksikon trilogiaa, joka ammentaa aiheensa musiikkimaailman salaliittoteorioista. Tällä kertaa tietenkin siitä ajatuksesta, että Jim Morrisonin kuolema Pariisissa vuonna 1971 olikin silkkaa lavastusta.

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa nuori amerikkalainen reportteri saapuu eteläitalialaiseen kalastajakylään tekemään juttua paikkakunnan pitkäikäisistä asukkaista. Mies kuitenkin katoaa, kun on lähettänyt isälleen tekstiviestin: ”Jim Morrison ei ole kuollut. Hän piilottelee täällä Italiassa. Näin hänet omin silmin.”

Tämä saa isän porhaltamaan Italiaan etsimään sekä poikaansa että ikääntynyttä Morrisonia.

Sarjakuvan lähtökohta on ihan mainio ja siihen upotetut mysteeritkin pitävät kivasti kutinsa. Lisäksi Carbonetti taitaa maalauksellisten maisemien taiteilun. Kokonaisuus on silti monin kohdin selittelevä, ja kerrontakin haparoi hetkittäin turhille sivupoluille. Häiritsevää on myös Carbonettin tapa piirtää kaikki ihmiset pirullisen näköisiksi.

Napakymppiä on siis turha toivoa, vaikka albumi toki onkin pakkonakki kaikille Morrison-faneille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.