Shimo Suntila

Kirjat – Clark Ashton Smith: Zothique

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Clark Ashton Smith
Zothique
Zothique
Suom. Eero Nurmi. Vaskikirjat

Zothique, Maapallon viimeinen manner. Aurinko heikkenee ja ihmiskunta on vajonnut takaisin siihen myyttiseen barbariaan, josta se nousi Maan ollessa vielä nuori. Magia on jälleen voimissaan, mutta sillä ei enää loihdita säkenöiviä rakennelmia eikä sitä hämmästellä kaupunkien kaduilla. Vallalla on irstaus, ahneus ja kyltymätön vallanjano, joilla pahamaineiset velhot alistavat ihmisiä samalla kun muinaiset jumalat murskaavat palatseja jalkoihinsa.

Zothique on novellikokoelma, joka pitää sisällään Clark Ashton Smithin Zothique-syklin tarinat. Ne edustavat ns. Kuoleva Maa -tyylilajia, jonka keskeinen piirre on kuvata ikiaikoja jatkuneen rappionsa alle luhistuneen maailman kuolinkamppailua. Lajin nimi tulee Jack Vancelta (kts. Iltaruskon maa, 1990), mutta Smith oli apajilla huomattavasti aiemmin.

Smithin novelleja julkaistiin aikoinaan Weird Talesissa, ja hänet niputetaankin usein H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin kanssa lehteä hallinneeksi triumviraatiksi. Ei siis ole pahasta verrata herrojen tyylejä ja tapoja.

Howardin Conan-tarinat ovat täynnä vimmaa ja vapautta. Taikuuskin tottelee, kun terässäilä laulaa. Smithillä puolestaan turmelus on näivettänyt ihmiskunnan sielun ja magia leiskuu kuolleita kutsuvien nekromanttien kuivettuneissa sormissa.

Lovecraft kutoi vierauden ja vaanivan vaaran tunnetta adjektiivien vyöryllä, joskin lopputulos sortui ajoittain komiikankin puolelle. Smith puolestaan ei sorru mihinkään. Hänen otteessaan sanat taipuvat kuvaamaan villiä ja raakaa rappiota sekä unenomaisia seikkailuja, jotka ajautuvat väistämätöntä tuhoa kohti. Se on kaunista.

Howard kertoi ihmisen myyttisestä, hyborisen ajan esihistoriasta, jolloin kaikki oli mahdollista ja loistelias tulevaisuus rohkeiden tavoiteltavana. Lovecraft kuvasi nykyaikaa ja siellä vaanivia eksistentiaalisia vaaroja, mutta muinaiset jumalatkin olivat jotain, joille ihmiset saattoivat panna kampoihin.

Smithin Zothique on tämän matkan päätepiste. Toivoa ei ole. Tulevaisuus himmertyy kuolevan auringon myötä pimeyteen. Sellaista pahetta ei olekaan, johon ihminen ei jatkuvasti lankeaisi. Riettauksia, kidutusta, julmuutta. Kokonainen muinainen valtakunta voidaan riipiä kuoleman otteesta takaisin epäpyhään elämään ja matkalainen alistaa käsittämättömään piinaan kansan sadismin tyydyttämiseksi. Tämän kaiken keskellä ihmiset eivät voi kuin yrittää parhaansa. Vaikka useimmiten kuitenkin pahimpansa.

Novellit on käännetty mahdollisimman autenttisista lähteistä ilman varhaisempien toimittajien sorkkimista ja sensuuria, eli suomennosta voi pitää itsessäänkin jo kulttuuritekona. Erityistä kiitosta pitää antaa M. J. Tuomisen korkealaatuisesta esipuheesta sekä novelliesittelyistä.

Tästä ei taiteellisiakin sfäärejä tavoitteleva pulp-tarinointi enää parane. Clark Ashton Smith on nero ja mestari!

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Mintie Das
Kuolleetkin ghostaa
Brown Girl Ghosted
Suom. Kristiina Vaara. Into

Violet Choudhury on monen maailman asukas. Hän asuu Yhdysvaltain Keski-Lännessä, joten hän on amerikkalainen. Hän on syntynyt Assamissa, joten hän on intialainen. Ihonväri tekee hänet ei-valkoiseksi. Jos määritelmä ”ei-valkoinen” tuntuu jättävän toivomisen varaa, on lukija valmis pudottautumaan Meadowdalen high school -elämän keskelle. Siellä eksoottisen tytön kiintiön voi täyttää yhtä hyvin kiinalainen kuin intialainenkin.

On Violet vielä jotain muutakin, nimittäin Aiedeo. Kyseessä on tuhansia vuosia vanha perinne ja soturikuningattarien sukulinja, jossa äiti opettaa tytärtään käyttämään mystisiä voimia. Niillä on tarkoitus kurmottaa demonikuninkaita, kun maailmaloppu koittaa.

Harmi vain, että Violetin äiti on kuollut jo vuosia sitten, joten opetusvastuu on siirtynyt aiemmille Aiedeoille, eli siis heidän kuolleille hengilleen. Heidän filosofiansa ydin saisi Nietzschenkin vapisemaan. Se mikä ei tapa, opettaa, ja jos se sittenkin tappaa, niin ikävämpi juttu. Ei siis ihmekään, että Violet on noussut kapinaan, hylännyt perintönsä, kieltänyt voimansa ja ottanut paikkansa koulun cheerleadereiden riveissä.

Päällisin puolin Mintie Dasin kirjasta Kuolleetkin ghostaa löytyy kaikki teinimeininkikuvaston peruselementit. On paras kaveri, joka viettää räyheää elämää ryyppäämällä baareissa, on suosittu ja häijy cheerleaderien johtaja, on soma poika, jonka perään kuolata. Tarinan kulkuun toki kuuluu, että Violet joutuu kohtaamaan oman todellisen luonteensa ja kasvamaan sen myötä, mutta siihen odotushorisontti sitten tyssääkin. Das nimittäin keittää aineksistaan kovan ja kantaaottavan romaanin, joka ei yhtään siekaile höykyttää hymisteleviä ja silottelevia asenteita.

Kirjan kuvailema rasismi on päällekäyvää öykkäröintiä salakavalampaa lajia, johon on myös hankalampi puuttua. Kyse on arkipäivän sanavalinnoista, joiden ei aina edes ole suoraan tarkoitus loukata, mutta jotka silti muuttavat kohteen toiseksi, joksikin muuksi kuin ”me”. Tähän törmätään Violetin näkökulman kautta toistuvasti. Vielä voimakkaampi teema on naisten seksuaalisuus: miten se saa ilmetä, miten taas ei, ja kellä on valta määrittää nämä seikat.

On helppo samaistua hahmoon, kun kyseessä on sympaattinen henkilö. Dasin nerous piilee siinä, että hän nostaa Violetin rinnalle merkittäväksi hahmoksi Naomi Talbertin, high schoolin cheerleader-prinsessan. Naomi käyttää asemaansa ja valtaansa sumeilematta hyväkseen pomottamalla ja kiusaamalla niin sanottuja ystäviään. Hän on kuin häijy valtias, jonka sortumista koko kansa odottaa. Samalla hän on myös Violetin ystävä, eivätkä hänen vähemmän mairittelevat luonteenpiirteensä nouse tyhjästä. Naomista kehittyykin monimuotoinen hahmo, jonka pahoja puolia ei tarvitse hyväksyä ymmärtääkseen niitä. Ja kun tällainen hahmo kohtaa vääryyttä, siihen suhtautuu, ainakin aluksi, kovin eri tavalla kuin jos kohteena olisi tarinan sankari.

Dasin kerronta vilisee popkulttuuriviittauksia, mikä luo ajankuvaa ja kulttuurillista ympäristöä, jossa nuoret järjestävät ryyppäjäisiä keskellä öistä maissipeltoa ja koulun urheilujoukkueen menestys on kaikki kaikessa. Vanhempien määräämät raamit ovat perinteisen tiukat, mikä tekee aktiivisten ja omia asioitaan ajavien nuorten naisten pyrinnöistä voimauttavia. Kukaan heistä ei suostu asettautumaan siihen lokeroon, johon joku muu heitä haluaisi tunkea.

Vaan entä ne demonikuninkaat ja maailmanlopun sota? Niitä joutuu vartomaan tarinan seuraaviin osiin, vaikka nytkään ei pahuudesta pihistellä. Se vain ottaa arkisemman muodon. Sitä on sosiaaliseen riepotteluun käytettävä sivusto, sitä ovat jokapäiväiset tölväykset, sitä on vähättelevä puhe ja vallan väärinkäyttö, sitä ovat nuorten rikokset ja aikuisten halu suojella syyllisiä. Eiköhän siinäkin ole ihan riittävästi työsarkaa kasvavalle soturikuningattarelle.

Kuolleetkin ghostaa on nuorten aikuisten kirja, joka potkii yhtä lujaa kuin päähenkilönsä.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Uutiset – R.I.P. Jyrki J. J. Kasvi

tonitahtivaeltaja Uutiset , ,

Pitkän linjan scifi-aktivisti, sarjakuvaharrastaja, toimittaja, tietotekniikan tohtori ja Vihreiden entinen kansanedustaja Jyrki J. J. Kasvi (s. 1964) menehtyi 16. marraskuuta syöpään.

Hiljaiseksi vetää hyvän miehen poistuminen keskuudestamme. Sanoja ei löydy sanottavaksi. Onneksi jälki jää – ja kaikki me ihmiset, joiden elämää Jyrki on monin tavoin koskettanut.

Yössä lamppu palaa, siili hiipii salaa.

Helsingin Sanomat
YLE
Ilta-Sanomat

Jyrkin oma muistelu ajastaan Kosmoskynä-lehden päätoimittajana
Tähtivaeltajablogin esittely Jyrkin Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita -novellikokoelmasta

Shimo Suntilan Tähtivaeltaja-arvostelu Jyrkin Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita -novellikokoelmasta:

Jyrki J. J. Kasvi
Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita
Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys

On aina mielenkiintoista saada käsiinsä läpileikkaus jonkun kirjailijan fiktiotuotannosta. Jyrki J. J. Kasvi on julkaissut novelleja fanzineissa ja antologioissa jo vuodesta 1987 lähtien, ja viimeisin niistä ilmestyi tänä vuonna. Pitkän uran lähes koko tuotanto – vain tarinat Vaseliinia ja Teddy Bear puuttuvat – on nyt kerätty kokoelmaksi Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita.

Jotta 34 vuoden tuotokset mahtuisivat yksiin kansiin, kirjoittamisessa on väkisinkin ollut taukoja. Sen havaitsee myös novelleja lukiessa. 1980- ja 1990-luvuilta kotoisin olevien tarinoiden tyyli edustaa vahvasti omaa aikaansa, kun taas kertomuksista uusin, Kaikki tulevaisuuteni, on täysin kotonaan muiden tämän vuosikymmenen sf-novellien parissa. Tarkoitus ei ole edes vihjata, että menneiden aikojen tapa kertoa tarinoita olisi huonompi. Lukijan on vain syytä olla jyvällä tyylieroista – se, mitä nuo erot ovat, on sitten ennemminkin tutkielman aihe kuin kirja-arvostelun heiniä.

Kasville läheisiä teemoja ovat teknologia, ympäristö ja ihmisarvo. Dekkaristisessa kertomuksessa Ihan eri ihminen käsitellään mielenterveyteen liittyvien ongelmien hoitoa mielialoja säätelevän virittimen avulla – joskin itse juoni keskittyy murhaksi paljastuvan kuoleman selvittelyyn.

Palava taivas, joka tuli vuoden 1994 Atorox-kisassa 2. sijalle, taas ottaa kantaa sukupuolineutraalien ja lukumääräneutraalien suhteiden puolesta. Näyttämönä on sf-tarinoissa harvemmin vierailtu Merkurius, jonka vuoden ja päivän vaihteluiden välinen erikoisuus on merkittävässä osa kertomusta. Planeetan syrjäisyys ja siellä tehtävän työn vaarallisuus sopii loistavasti sellaisille perheyksiköille, joiden kokoonpanoa muu yhteiskunta pitää sopimattomana.

Tekisi mieli sanoa, että onneksi kuvattu problematiikka on nykyään pienemmässä roolissa. Mutta maailmanlaajuisesti ajatellen novellin sanoma on edelleen pirun ajankohtainen.

Parhaiten kaikki mainitut teemat sulautuvat toisiinsa viimeisessä pitkässä novellissa Kaikki tulevaisuuteni. Venäjällä sattunut ydinonnettomuus on tehnyt ison osan Suomesta asuinkelvottomaksi ja ajanut ihmiset pakolaisleireille Ruotsin pohjoisosiin. Oloja ei voi kehua, mikä on vastaavien leirien yleismaailmallinen ominaisuus. Niinpä kun päähenkilö Jarmolle avautuu tilaisuus lähteä, hän tarttuu siihen henkensä uhallakin.

Riski kannattaa ja Jarmo päätyy osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa, jonka Kasvi maalaa hyvin inklusiiviseksi muutamin tarkoin vedoin. Nimi sieltä, vaatekappale täältä ja pian Säpon signaalitiedustelun hahmogalleria kertoo kaiken naisten ja maahanmuuttajien integroitumisesta tärkeäksi osaksi läntisen kansankodin elämää.

Novellin teknologiapuolta edustavat aivoimplantit, murtokoodit ja kvanttitietokoneet, joiden kautta polku vie muun muassa salaiselle retkelle radioaktiiviseen Otaniemeen. Tässä oli suoraan sanottuna niin paljon ajatuksia, että tarina olisi helposti venynyt romaaniksikin.

Novellien väliin on pudoteltu 2–3 raapaleen ryppäitä, mikä suo pieniä hengähdystaukoja pidempien tekstien lomassa. Monesti ne myös keskustelevat edeltävän tekstin kanssa tasolla tai toisella, mikä auttaa syventämään lukukokemusta.

Bibliografiaa vilkuillen näyttää siltä, että suurin osa raapaleista on aiemmin julkaisemattomia, mutta mukana on myös legendaarinen DIR, joka herätti huomiota kekseliäisyydellään jo silloin, kun Aikakone vasta lanseerasi koko raapaleidean Suomeen. Teksti toimii myös esimerkkinä, miten vaatimus raapaleen novellimaisuudesta tyrkättiin neutronitähteen heti alkumetreillä.

Posliinikissa on mielenkiintoinen aikamatka suomalaisen sf-novellistiikan alkuhämäristä nykyhetkeen. Niinpä teos sopii hyvin niin ummikon kuin kaiken lukeneen kouraan.

Shimo Suntila

Kirjat – Ray Bradbury: Voikukkaviiniä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

BradburyVoikukkaviiniaKansiWEB

Ray Bradbury
Voikukkaviiniä
Dandelion Wine
Suom. Hanni Salovaara. Vaskikirjat

Ray Bradbury on tunnettu vaikuttavista visioistaan ja kielestä, jolla hän manaa tarinansa eloon. Hänen teoksensa ovat täynnä fantastisia kauheuksia, jotka liukuvat lukijan ihon alle kuin paperiarkin paksuinen pala lämmintä metallia. Sitä kokenut lukija osaa odottaakin.

Vuodelta 1957 kotoisin oleva Voikukkaviiniä tekee kuitenkin hämäysliikkeen ja näpäyttää luunapin keskelle otsaa.

Eletään kesää 1928. Tai tarkemmin: eletään kesä 1928. Illinoisin Green Townissa lämpö on hiipinyt tummuviin iltoihin ja pihakeinut kaivetaan vajoista. Päivän laskettua aikuiset juovat jääteetä ja limonadia, kun lapset juoksevat pihoilla tai makaavat verannoilla vanhempiensa juttuja kuunnellen.

Douglas Spauldingille kesä on toisaalta täysin tuttu, toistuva ilmiö, ja samalla uniikki kokemus, jota ei voi verrata mihinkään aikaisempaan. Se on täynnä seikkailuja ja tunteita, menetystä ja havaintoja. Havainnoista hätkähdyttävin on tajuaminen, että hän on elossa. Tokihan jokainen tietää olevansa elossa, jos kysytään, mutta asiantilan itsenäinen tajuaminen on huima juttu.

Koska Voikukkaviiniä pohjautuu pitkälti Bradburyn omiin lapsuusmuistoihin, kerronnan vuossa ei poukkoile taikuutta, silkkaa fantasiaa tai yliluonnollista kauhua. Tämä ei kuitenkaan rajaa pois magiaa. Ja Douglasin, hänen kahta vuotta nuoremman veljensä Tomin ja heidän ystäviensä kesä on totisesti maaginen.

Kaupungin virkaatekevä pellepeloton väsää perheensä ihastukseksi ja kauhistukseksi, lähinnä kyllä kauhistukseksi, onnellisuuskoneen. Samaan aikaan seutua piinaa suorastaan myyttiset ulottuvuudet saanut sarjamurhaaja Yksinäinen vaeltaja. Lisäksi sisällissodassa palvelleen eversti Freeleighin talosta löytyy aikakone. Unohtaa ei sovi myöskään Madame Tarotia, satoja vuosia vanhaa ennustajaa, jonka Napoleon upotti aikoinaan vahaan – ja joka on nyt pakotettu sylkemään ulos ennustuskortteja pelihallissa.

Kuinka tosia nämä asiat ovat? Se vaatii tiukkaa pohdintaa, mutta varmaa on, että Douglasille ja muille pojille ne ovat totisinta totta. Ja mikseivät olisi?

Selvärajaista spefiä halajavalle Voikukkaviiniä voi olla outo kokemus. Kirjan fantastinen taika ja sielua kouraiseva kauhu kun eivät kumpua pelkästään siitä, mitä sivuilla sanotaan, vaan myös siitä, miten se sanotaan. Ja tässä kohtaa Bradburyn kerrassaan mestarillinen kyky laatia kokonainen mikrokosmos amerikkalaisen pikkukaupungin auringon paahtamille kaduille pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Temppu on siinä, että lukiessa ei tarkkaile ja havainnoi. Sen sijaan on heittäydyttävä sanojen vietäväksi ja elettävä koko vuoden 1928 järisyttävä kesä Douglasin kanssa, juostava hänen rinnallaan uusissa lenkkareissa. Silloin pääsee myös kokemaan erään maailman todellisimmista rakkaustarinoista.

Green Town on tuttu paikka jo varhaisemmasta Bradbury-suomennoksesta Paha saapuu portin taa (ensipainos nimellä Painajainen). Kaupunkiin on palattu myös mm. vuonna 2006 ilmestyneessä Farewell Summer -romaanissa, joka jatkaa Dougin tarinaa.

Voikukkaviiniä on kirja, jota en tiennyt haluavani lukea ennen kuin olin jo uppoutunut sen maailmaan. Jouduttuani sieltä pois kaipaan jo takaisin. Romaani on omiaan nostattamaan nostalgisia tunteita ja herättämään kaihon omaan myyttiseen lapsuusaikaan, jota ei ehkä koskaan ollut sellaisena kuin sen muistaa.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/20

tonitahtivaeltaja Kolumni, Yleinen , , , , , , , , ,

TVkansi120artWEB

No olipas aikamoinen ruljanssi viime numeron postituksen kanssa.

Lehti saatiin Postin huomaan heti postilakon päätyttyä, ja ensimmäiset tilaajat saivat sen käsiinsä jo marraskuun puolella. Iso osa lehdistä saapui kuitenkin perille huomattavasti myöhemmin – joillekin se tuli vasta tammikuun lopussa. Ja joitain kappaleita hävisi kokonaan Postin uumeniin. Pahoittelemme asiaa maamme postilaitoksen puolesta.

Mutta nyt tämän numeron kimppuun. Lehden käynnistää Shimo Suntilan mestarillinen analyysi brittikirjailija Emma Newmanin tuotannosta. Monipuolisen kynäniekan toimenkuvaa täydentää haastattelu, jossa Newman paljastaa mm. kirjailijaelämää sävyttävät taloudelliset haasteet.

Numeron toinen mahtiponnistus on jo noin miljoonatta kertaa Tähtivaeltajan sivuilla nähtävä sarjakuvavuosikatsaus. Sen luettuasi tiedät kaiken tarvittavan tuoreista amerikkalaisista genresarjakuvista. Ja mikäs sen hienompaa.

Tarjolla on myös kotimaista kuvataidetta, kun Puupäähatulla palkitut sarjakuvamaakarit pistävät parastaan. Kristallialuksella seilaava Petri Hiltunen availee tajunnan ovia Kapteeni Hyperventilaattorimiehen uusimman seikkailun toisessa osassa. Kivi Larmola uppoaa puolestaan yhä syvemmälle Lev Termenin kiehtovaan elämään Kaikki liikkuu -tarinan kolmannessa jaksossa.

Universumi ei ole koskaan ollut näin kaunis!

Ja tämä on vasta alkua. Mainita voisi vielä vaikkapa pähkinänkuoreen suljetun Edmund Schluesselin hienon Trumpettifanfaari-novellin. Tai sen, että Harley Quinn riehuu nyt niin dvd-palstalla kuin elokuva-arvioissa – ja Takashi Miike joraa sekä Night Visions -raportissa että dvd-kattauksessa.

Pop! Pop! Pop!

Jäsenet saavat lehden välissä myös Helsingin Science Fiction Seuran alennuksiin oikeuttavan jäsenkortti vuodelle 2020.

”Viemme sinut avaruuden takaiseen avaruuteen! Pääset tutkimaan tuntematonta… kuudennen aistin mysteerien tuolla puolen… Pahimmat pelkosi kaivetaan esiin ja heitetään kimppuusi… Matkaa siis x-kertaa nopeammin kuin mielikuvituksesi… seitsemännelle planeetalle.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

TV120sisallysWEB

Kirjat – J. Pekka Mäkelä: Hunan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

HunanWEB

J. Pekka Mäkelä
Hunan
Like

Millainen oli Kiina 1930-luvun puolivälissä ja siitä kymmenen vuotta eteenpäin? Vastaus riippuu vastaajasta, ja heitä riittää J. Pekka Mäkelän Hunan-romaanissa.

Yksi romaanin näkökulmahenkilöistä on Helvi Söderman, suomalainen opettaja, joka on lähtenyt Kiinaan tekemään arvokkaaksi kokemaansa lähetystyötä. Helvin osuudet kerrotaan päiväkirjamerkintöinä. Ne ovat kirjan ainoa osa, joka perustuu todellisen henkilön kokemuksiin. Helvi oli nimittäin Mäkelän kummitäti.

Ryöstelevien sotalordien aika on jo ohi, mutta edes Hunanin maaseudulla ei vallitse rauha. Kenraali Chiang Kai-Shekin Kuomintang-puolue taistelee kommunisteja vastaan, eikä kestä kauaa, kun japanilaiset valloittajat vyöryvät Kiinaan. Kaiken tämän kaaoksen keskellä lähetystyötä tekevät joutuvat liikkumaan paljon, etteivät jäisi mahtavampien voimien jyräämäksi.

Yhtäällä seurataan kolmen lähetystyöntekijän vaiheita sodan jaloissa, toisaalla sveitsiläisen avioparin elämää Nankingissa. Johann Caspar Wolfe haluaa kirjoittaa Kiinan-kokemuksistaan kirjan. Ajan myötä projekti nielee hänet täysin, mikä jättää hänen vaimonsa pitkälti oman onnensa nojaan. Kolmannen ryhmän muodostavat kiinalaiset henkilöt, joista osa tukee maan hallitusta, osa kommunisteja ja osa taas haluaisi vain elää rauhassa. Heistä jokaisella on oma näkemyksensä, millainen Kiinan kuuluisi olla – tai ainakin millaista elämän ei pitäisi olla.

Fantastisen elementin tarinaan tuo kiinalaisten tapa keskustella esi-isiensä kanssa. Tämän lisäksi jotkut näkevät ympärillään kuolleita, jotka haluavat kertoa, millä tavoin he kuolivat. Taisteluiden riehuessa tavat ovat moninaiset, eikä yhtäkään niistä voisi sanoa hyväksi.

Hunanin luettuaan on helppo ymmärtää, miksi yhteiskunnalliselle muutokselle oli Kiinassa aikoinaan niin suuri tarve. Ja sen, miksi monet tarttuivat tilaisuuteen, kun rekrytoija osui kohdalle. Ihmisten elämä oli arvaamatonta ja sodan sytyttyä täysin kohdalle osuneiden sotilaiden käsissä.

J. Pekka Mäkelä on onnistunut luomaan uskottavan aikalaiskuvauksen erään Kiinan maakunnan elämästä noina myrskyisinä vuosina. Kovin moni Kiinasta kertova tarina keskittyy siirtomaavaltojen sopimussatamien alueelle, joten maaseudulle, aitoon Kiinaan sijoittuva miljöö on tervetullutta vaihtelua. Romaanin myötä tuntee pääsevänsä kosketuksiin erilaisen kulttuurin kanssa, vaikkakin pitkälti eurooppalaisen linssin läpi katsottuna.

Hunanista paistaa Mäkelän romaaneista tutuksi tullut humaanius, ymmärrys ihmisluonteen monimuotoisuudelle. Lukukokemuksen jälkeen olo ei välttämättä ole yksikäsitteisen onnellinen, mutta kuitenkin rauhallinen. Viimeisen lauseen päätyttyä tekee mieli laittaa kansi kiinni ja jäädä istumaan paikoilleen, pohdiskelemaan. Aika kiinalainen kokemus.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/18.

Uutiset – Tähtivaeltajan paras lukujuttu 2017

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , , , , , ,

TVkannet23WEB

Tähtivaeltajan paras lukujuttu 2017

Vuodenvaihteen kunniaksi järjestimme lähinnä Facebookin ja Twitterin kautta leikkimielisen lukijaäänestyksen, jossa etsittiin Tähtivaeltajan parasta lukujuttua vuodelta 2017. Äänestettäväksi valittiin kymmenkunta juttukokonaisuutta, joista lukijat saattoivat valita oman suosikkinsa.

Määräaikaan mennessä ääniä kertyi yli viisikymmentä eli kyselyyn osallistui noin prosentti lukijoistamme. Pienestä otannasta huolimatta tulokset lienevät suhteellisen suuntaa-antavia. Yksikään ehdokkaista ei jäänyt ilman ääniä, mutta kaksi suosikkia nousi listalta kirkkaasti esiin.

Eli Tähtivaeltajan vuoden 2017 parhaat juttukokonaisuudet olivat lukijoiden mielestä numerossa 2/17 julkaistu Grimdark-katsaus sekä numeron 3/17 Ken Liu -esittely. Molemmat keräsivät tasan 14 tykkäystä, eli yhteensä lähes puolet annetuista äänistä.

Aleksi Kuution, Markus Harjun ja Jukka Halmeen toteuttama, yli 20-sivuinen Grimdark-kokonaisuus sisälsi aihetta käsittelevän laajan artikkelin, useita kirjailijaesittelyitä (mm. Steven Erikson & Joe Abercrombie), Mark Lawrencen haastattelun sekä Lawrencen novellisuomennoksen.

Shimo Suntilan tasan 20-sivuinen Ken Liu -kattaus koostui puolestaan useaan kertaan palkitun kirjailijaneron kattavasta esittelystä, oivaltavasta haastattelusta sekä hauskasta novellista.

Kolmanneksi kisassa kapusi selvällä erolla takaa-ajajiinsa Toni Jerrmanin lähes 20-sivuinen Sarjakuvavuosi 2016 Amerikassa -artikkeli, joka ilmestyi Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Ohessa vielä Facebook-linkki tulosten julkistustilaisuuteen:

Kannattaa katsoa ja nauttia halmeen hauskoista kuutioista!

Podcastit – Tähtivaeltaja-podcast, osa 2

tonitahtivaeltaja Podcastit, Yleinen , , , , ,

tahtivaeltajapodcastotsikko

Tähtivaeltaja podcastaa – jo toista kertaa!

Eeppisiin mittoihin paisuvassa toisessa Tähtivaeltaja-podcastissa studiovieraana ja haastateltavana on Aurajoen ihme, kirjailija-scifiaktiivi-bibliofiili Shimo Suntila!

Keskustelu poukkoilee puolelta toiselle ja läpi käydään liuta kiinnostavia aiheita, joista tässä joitain esimerkkejä:

4:58 Valerian-elokuva

15:30 Grimdark! Broken Empire! Sarjakuvat: Goddamned ja Black Road

38:45 Shimo Suntilan haastattelu, puhetta mm. kirjoittamisesta, kustannustoimittamisesta ja bibliofiliasta

01:21:50 Star Trek Voyager -räntti

01:37:00 Sokea suositus: Koston kukkulat

Studioisäntinä Jukka Halme ja Aleksi Kuutio

Mutta suuntaa nyt Soundcloudiin ja pistä Tähtivaeltaja-podcast tilaukseen:

https://soundcloud.com/user-162078287/tahtivaeltaja-podcast-osa-2

Pitäkää kivaa!

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

ishigurohaudattujattilainenweb

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
The Buried Giant
Suom. Helene Bützow. Tammi

Muistot määrittävät suhtautumistapamme muihin ihmisiin ja koko ympäröivään todellisuuteen. Samalla ne luovat odotuksia siitä, miten muu maailma suhtautuu meihin. Silti ei ole selvää, mitä muistot ovat. Muistoihin ei voi myöskään luottaa, sillä ihmisen muisti on monimutkainen ja vajavainen. Vaikka jokin asia olisi jossain vaiheessa elämämme tärkein, ajan saatossa se saattaa unohtua. Lopulta siitä muistuttavat enää hajanaiset sirpaleet.

Näiden teemojen parissa askartelee Kazuo Ishiguro romaanissaan Haudattu jättiläinen. Eletään kuningas Arthurin jälkeistä aikaa, ja valtakunnan yllä roikkuu sumu, joka hapertaa muistikuvat varjoiksi. Kevään tullen vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, päättää lähteä muutaman päivän matkalle tapaamaan toisessa kylässä asuvaa poikaansa. Vaikka keltit ja saksit elävätkin rauhassa, nummien ja kukkuloiden yli vievä polku ei ole täysin vaaraton. Alueella liikkuu jättiläisiä, eikä naaraslohikäärme Querigiakaan ole vielä kukistettu.

Axl ja Beatrice saavat matkaseurakseen itäisiltä marskimailta tulleen soturin sekä pojan, jonka on paettava saksilaiskyläläisten epäluuloja. Pian he yhyttävät myös sir Gawainin, Arthurin ritarin, joka on kulkenut vuosikausien ajan suorittamassa kuninkaalta saamaansa tehtävää. Näiden viiden henkilön kohtalot ja polut yhtyvät, erkanevat ja kietoutuvat toisiinsa samalla, kun ikivanhat muistot pulpahtelevat hetkeksi esiin historian hunnuista.

Kirja kertoo myös sodasta ja rauhan hinnasta sekä siitä, miten sodan kierre helposti jatkuu sukupolvesta toiseen. Onko parempi muistaa katkerat vääryydet vai antaa niiden haipua unholaan? Teema toistuu myös yksilötasolla.

Kazuo Ishiguron kerronta on tyylitellyn verkkaista. Juonta ei juoksuteta eteenpäin kiihtyvällä tahdilla, vaan käänteet matavat esiin omia aikojaan. Kaiken yllä lepää vahva unenomaisuuden tuntu, eikä ainuttakaan kertojaa voi nimittää luotettavaksi. Joskus he panttaavat salaisuuksia tarkoituksella, mutta aina se ei ole heidän oma syynsä. Miten kertoa siitä, mitä ei muista?

Haudattu jättiläinen on kiireetön lukunautinto. Pienet yksityiskohdat ja hienovaraiset vihjeet rakentavat pala palalta traagista tarinaa, mutta Ishiguro ei sorru hekumointiin. Tyyli pysyy timminä viimeiseen pisteeseen.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Jeff VanderMeer: Hävitys

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

VanderMeerHavitysWEBJeff VanderMeer
Hävitys
Annihilation
Suom. Niko Aula. Like

Jeff VanderMeer on suomalaisille tuttu nimi Tähtivaeltajan sivuilta jo vuosikymmenen takaa. Hän on nerokas työmyyrä, joka on kirjailijauran ohessa toimittanut vaimonsa kanssa kasoittain laadukkaita antologioita. Tuoreella Eteläraja-trilogiallaan VanderMeer on noussut megatähdeksi, joka niittää kirjallisuuspalkintoja ja valloittaa sydämiä myös valtavirtayleisön puolella.

Alue X:llä pätevät omat luonnonlait. Näiltä ominaisuuksiltaan se muistuttaa M. John Harrisonin Saudaden vyöhykettä ja Kefahuchin vuota, mutta Alue X on henkilökohtaisempi. Se ei ainoastaan lumoa ihmisiä käsittämättömyydellään, vaan viekoittelee heitä ymmärryksen rajalla olevilla kysymyksillä – ja lupailee vastauksia niille, joilla on valmiudet ne nähdä.

Kahdestoista retkikunta lähetetään X-alueelle hankkimaan kyseisiä vastauksia. Mukana on biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi. Pitkän koulutusjakson jälkeen he eivät muita nimiä toisistaan käytäkään. Kun ryhmä pääsee aiemman retkikunnan pystyttämään perusleiriin, se ryhtyy tutkimaan ympäristöään ja löytää tornin, joka kohoamisen sijaan vajoaa maan alle. Eikä tämä ole tornin oudoin ominaisuus.

Myös biologin aviomies on käynyt Alue X:llä, ja toisin kuin moni muu hän on palannut sieltä. Miten se tapahtui, kukaan ei osaa kertoa – eikä hän ehkä sittenkään palannut. Biologin motivaatiot liittyä retkikuntaan ovat kuitenkin monitahoisemmat kuin vain siippansa jalanjäljissä kulkeminen. Kyse on siitä, kuka hän sisimmässään on ja mitä hän elämältään haluaa. Hänen valintansa on joka tapauksessa sekä mahdollisuus että riski, sillä kun ihminen astuu Alue X:ään, Alue X astuu ihmiseen.

Kiinnostavinta ei lopulta ole, kuka selviää hengissä ja kuka ei, vaan se, mitä selviytyminen ylipäätään tarkoittaa.

Hävitys on kertomus niin ekokatastrofista, tutkimusmatkailijoista kuin elämästäkin. Ei elämän tarkoituksesta vaan siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan.

VanderMeeria on väliin verrattu Lovecraftiin. Ymmärrän ajatuksen, vaikka nauran sille päin naamaa. Lovecraft kirjoitti kosmista kummaa, VanderMeer uuskummaa. Heidät erottaa kuitenkin toisistaan se yksinkertainen seikka, että VanderMeer on kirjallinen nero, jonka teksti suorastaan laulaa.

Hävityksessä tasoja ja merkityksiä riittää useammalle lukukerralle. Vaikka käännös on mitä erinomaisin, herättää teksti halun lukea kirjan myös alkukielellä, jottei pieninkään yksityiskohta jäisi huomaamatta.

Mitäpä Hävitystä enempää kehumaan. Tämän täytyy olla seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja tai syön hattuni.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15. Kyseinen numero ilmestyy elo-syyskuun taitteessa.