Kolumni – Pääkirjoitus 4/18

Adobe Photoshop PDF

Isis on kenties ajettu ahtaalle, mutta käytännössä terroristit ovat jo voittaneet. Saavutuksiinsa nähden suhteellisen pieni joukko uskonnollisia fundamentalisteja on onnistunut pistämään länsimaat polvilleen ja käynnistämään valtavia pakolaisvirtoja.

Irrationaalisia pelkoja lietsomalla terroristit ovat synnyttäneet Eurooppaan kansallismielistä kiihkoa, vaarallista ääriajattelua ja maahanmuuttovastaisuutta. He ovat myrkyttäneet ilmapiirin niin, että viha ja rasismi riehuvat valtoimenaan. Luoneet uskontojen välistä vastakkainasettelua ja saaneet valtiot kiristämään turvallisuuspolitiikkaa kansalaistensa perusoikeuksia rajoittamalla.

Jopa Suomessa viranomaisten valvontakeinoja ja pääsyä yksilön kannalta hyvinkin henkilökohtaisiin tietoihin laajennetaan lähes holtittomasti.

Kaikki tämä sataa niin terroristien kuin länsimaihin pesiytyneiden populistien ja itsevaltiaiden laariin. Kohta me elämme poliisivaltioissa ja ihmettelemme demokraattisen utopian kuolemaa.

Mutta on maailma ollut hullu ennenkin. Tästä löytyy monia esimerkkejä Pekka Mannisen laatimasta Joris-Karl Huysmans -artikkelista. Vuonna 1848 syntynyt ranskalaiskirjailija on hyvin mielenkiintoinen hahmo sekä tuotantonsa että elämäntarinansa puolesta. Kuten Manninen artikkelinsa alussa toteaa, Huysmans saattoi hyvinkin kirjoittaa todellisuudesta, mutta hänen todellisuutensa oli mitä ilmeisimmin erittäin kummallinen.

Numeron muusta sisällöstä mainittakoon Suvi Kauppilan goottilaishenkinen novelli, jossa myyttisen Ranskan pimeillä takamailla tapahtuu kummia, Kari Sihvosen Syntax Terror -sarjakuva, jossa veikeät robotit kiusaavat ihmiskuntaa, sekä intomielinen raportti, joka esittelee syyskuussa järjestetyn Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalin parhaat genretuotannot.

Ilonkiljahduksia aiheuttaa varmasti myös Petri Hiltusen ja Nalle Virolaisen Foliohatun alla -palsta. Aiemmin julkaisemattomassa analyysissä leffamielipuolemme tarkastelevat George A. Romeron alkuperäisen zombie-trilogian pinnan alaista todellisuutta – ja tekevät hämmästyttäviä löytöjä!

Sitten ei muuta kuin laserpyssyt kehiin, Clutch levylautaselle ja lukemaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Sarjakuvat –Pekka Manninen & co: Teräslilja vs. mutanttizombiet

TerasliljaKansiWEBTeräslilja vs. mutanttizombiet

”Tykkään syödä vain purkkiruokaa, en aivoja ollenkaan!”

Maailmaan mahtuu monta poliisia. Massiivisessa Maailmankaupungissa kuria valvoo heistä kovin, robottipoliisi Teräslilja. Tämän armottoman lainvalvojan rinnalla sekä Judge Dredd että Robocop ovat pelkkää paperisilppua.

Teräsliljan pääesiintymisareena on tietenkin Tähtivaeltaja, mutta nyt salskea metallimies on hypännyt myös pitkän seikkailun pyörteisiin. Seitti-kustantamon julkaisema Teräslilja vs. mutanttizombiet on 120-sivuinen pläjäys sitä itseään. Käsikirjoituksesta vastanneen Pekka Mannisen ohessa albumia on ollut toteuttamassa kymmenen sarjakuvaväkivaltaan ihastunutta Suomen kansalaista – tunnetuimpana heistä Petri ”Barbaari” Hiltunen.

Romanttisena komediana mainostettu tarina käynnistyy epätodennäköisestä onnettomuussarjasta, joka synnyttää verenhimoisten mutanttizombieiden valtakunnan Maailmankaupungin keskelle. Yliluonnollisen voimakkaat raadot on pysäytettävä ennen kuin villi virus valtaa koko universumin. Ja koska armeijan kahjoista kyberritareista ei ole mihinkään, apuun huudetaan poliisiluutnantti Teräslilja.

TerasliljavsManninenWEBHänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.

TerasliljavsLopperiWEBAlbumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?

Tuhtien turpakäräjien parasta antia on Mannisen kajahtanut huumori. Siinä on lukijalla ihmettelemistä, kun poliisiaseman katon läpi putoaa elefantilla ratsastava aasinpäinen merirosvo tai kun esiin marssivat hulppeat ninjalohikäärmeet, hämähäkkimiehet ja natsidinosaurukset! Myös ironisen piikikäs dialogi toimii. Yleisesti ottaen albumi olisi kuitenkin kaivannut enemmän satiiria ja vähemmän säädytöntä säntäilyä.

TerasliljavsTervapuroWEBTaiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.

Mikael J. Mäkisen lypsyjakkaralla kirjoittama sekopäinen esipuhe istuu albumiin kuin Teräsliljan nyrkki happaman jääkarhun naamaan. Vinkeitä ovat myös tekijöiden esittelyt ja muut albumiin ahdetut lisämateriaalit.

Ilman Teräsliljaa on ihmisen paha kuolla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

TerasliljavsHiltunenWEB