Month: toukokuu 2015

Sarjakuvat – Batman-klassikko x 2

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

BatmanYonRitariKansiWEBBatman: Yön ritari deluxe

”Olisimme voineet muuttaa maailman… Mutta katso meitä nyt… Minusta on tullut poliittinen rasite… Ja sinä… Sinä olet vitsi…”

Batmania on nykyisin mahdoton hahmottaa ottamatta huomioon Frank Millerin yhteiskuntakriittistä Yön ritari -hittiä. Niin suuri vaikutus tuolla 1980-luvun puolivälissä syntyneellä sarjakuvalla on ollut kaikkiin myöhempiin lepakkotulkintoihin. Onkin hyvä, että RW Kustannus on julkaissut tämän synkän joutsenlaulun jälleen kerran suomeksi – siitäkin huolimatta, että ajan hammas on kohdellut teosta paikoin kaltoin.

BatmanYonRitari2WEBBatman: Yön ritari deluxen tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin supersankarit ovat enää pelkkä muisto. Ihmiskunta on kateudessaan hylännyt keskuudessaan kulkeneet jumalat, ja jopa Batman on heittänyt viittansa nurkkaan. Jäljellä on enää partiopoikamainen Teräsmies, josta on tullut Yhdysvaltain presidentin salainen käsikassara.

Sisäinen polte ei ole kuitenkaan jättänyt Bruce Waynea rauhaan. Se kuiskii ja houkuttelee vanhaa miestä vetämään trikoot jälleen ylleen.

Lopullisen kimmokkeen Lepakon paluulle antaa Gothamissa riehuva väkivaltainen Mutantit-nuorisojengi, joka kokee oikeudekseen silpoa ja murhata niin nunnia, lapsia kuin vanhuksiakin.

BatmanYonRitari6WEBRoistoja rusikoivan yön kostajan paluusta ei kuitenkaan olla iloisia. Mediassa kaikenkarvaiset asiantuntijat ja rikollisten hyysääjät laukovat tuomioitaan. Myös naiivit poliitikot sekä poliisilaitos asettuvat vastahankaan. Pakkomielteinen Battis on kuitenkin vakuuttunut, että hänen kaltaistaan kivikovaa tuomaria tarvitaan Gothamin rauhoittamiseen.

BatmanYonRitari1WEBBatmanin uusi tuleminen herättää myös hänen perivihollisensa horroksesta. Kaksinaaman ohessa kaupunkia päätyy riivaamaan entistäkin hullumpi Jokeri. Ensi töikseen hymynaama tappaa satapäin tv-ohjelman nauhoituksiin saapuneita katsojia.

Yön ritarin tarina käynnistyy hitaanpuoleisesti ja itseään toistaen. Sankari vai uhka -kiistelystä on muodostunut jo supersankarisarjakuvia rasittava klise, joten teema ei enää hirveästi sytytä. Lisäksi Miller perkaa aihetta ylitsevuotavan runsassanaisesti.

Todelliseen liikenteeseen Yön ritari singahtaa vasta kokonaisuuden puolivälissä, kun Batman ja Jokeri ottavat toisistaan mittaa huvipuiston uumenissa. Tässä jaksossa on kiihkeää intensiteettiä ja tummanpuhuvaa tunnelmaa.

Vielä paremmaksi meno yltyy, kun Ronald Reagania muistuttava seniili
presidentti lähettää Teräsmiehen pysäyttämään sekä Venäjän laukaiseman ydinohjuksen että oikeuden omiin käsiinsä ottaneen Lepakkomiehen. Lopputulos on vahvasti tykittävää sarjakuvataidetta, joka jättää lukijaansa lähtemättömän jäljen.

BatmanYonRitari3WEB”Maapallon ihmiset. He pystyivät tällaiseen… Ja sinä naurat…”

Keskeisessä asemassa Yön ritarissa on Millerin omaehtoinen taide. Dramaattinen, elokuvamainen kuvakerronta sekä jylhä mustien pintojen hyötykäyttö. Tosin Miller on sittemmin yltänyt tälläkin saralla messevämpään jälkeen. Lisäksi aikoinaan kehutut Lynn Varleyn värit vaikuttavat tänä päivänä kovin valjuilta ja hengettömiltä.

Kirjan päätteeksi on koottu runsas kattaus bonusherkkuja. Mukana on Millerin alkuperäisiä tarinasynopsiksia, hahmoluonnoksia ja sivujen lyijykynäversioita. Yllättäen suuri osa tästä materiaalista on jätetty kokonaan suomentamatta.

Yön ritari herättelee moninaisia ajatuksia oikeuden ja sankaruuden käsitteistä. Toisin kuin Millerin viimeaikaiset työt, se ei asetu kritiikittä ylistämään patavanhoillista silmä silmästä -näkemystä. Pelkurimaisia poliitikkoja, pinnallisia tv-julkkuja, hyväuskoisia kukkahattutätejä ja itseään täynnä olevia kusipäitä se kuitenkin suomii ankaralla kädellä.

”Minä hehkun, minä poltan sinua… Roihuan kuumana, raivoisana ja kauniina…”

BatmanTappavaVitsiKansiWEBBatman: Tappava vitsi deluxe

RW:n valikoimista löytyy toinenkin keskeinen Batman-klassikko. Alan Mooren käsikirjoittama ja Brian Bollandin kuvittama Tappava vitsi deluxe -albumi sisältää Tappava pila -nimellä paremmin tunnetun seikkailun lisäksi viitisentoista sivua ekstramateriaalia.

Julkaisun päätarina on nähty suomeksi jo pariin kertaan – vuosina 1989 ja 2007 – mutta nyt sarjakuvaa koristaa ensi kertaa Bollandin oma väritys. Se on vanhaa palettia huomattavasti hillitympi, mikä korostaa hienosti taiteilijan pikkutarkkaa viivatyöskentelyä. Selkeimmin tämä näkyy lähes yksinomaan harmaasävyissä toteutetuissa muistelmajaksoissa.

Tappava vitsi on jälleen yksi kuvaus Batmanin ja Jokerin ikuisesta piirileikistä sekä siitä mielentilasta, josta hymynaama ammentaa sairaat temppunsa. Kertomuksessa yhdistyvät Jokerin överiksi ryöpsähtävä väkivaltaisuus ja hänen synnyintarinansa traagisuus – se, kuinka elämän potkimasta onnettomasta koomikosta tuli katkeran kahjouden mannekiini. Hirviö, joka haluaa hukuttaa tuskaisan menneisyytensä hulluuden kaiken peittävän viitan alle.

BatmanTappavaVitsi1WEB”Mikset naura kanssani?”

Tappava vitsi on psykologisesti vahva tarina, jossa kerronnan rytmitys ja tarkkaan harkittu kuvakuljetus tukevat kokonaisuuden dramaattista tunnelmaa. Viehättävän synkänoloinen on myös Bollandin oma 8-sivuinen täytetarina, jossa viaton nuorukainen visioi Batmanin murhasta muuten nuhteettoman elämänsä kohokohtaa.

Lopulta kaikki päättyy sateeseen. Kenties myös kuolemaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

BatmanTappavaVitsi2WEB

Elokuvat – Mad Max: Fury Road

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

MadMaxjulisteWEBMad Max: Fury Road

Harva elokuva rokkaa niin vimmatusti, ettei järjenpuute häiritse pätkääkään. Mad Max: Fury Road on tällainen ihme. Vanha herra George Miller näyttää nuoren polven ohjaajille närhen munat toimintajaksoilla, jotka iskevät kuin triljoonabiljoonaziljoona volttia.

Kolmekymmentä vuotta sitä saatiin odottaa, mutta nyt tulevaisuuden joutomaiden yksinäinen maankiertäjä on jälleen täällä. Mad Maxin rooliin valitulla Tom Hardylla ei ole Mel Gibsonin kaltaista karismaa, mutta herran osa onkin kulkea heittopussin lailla pulasta toiseen.

MadMax2WEBSankarillisemman sädekehän saa ylleen valtavaa taistelurekkaa ohjastava kovismimmi Furiosa (Charlize Theron). Hän pistää elämänsä vaakalaudalle ja vapauttaa synnyttäjiksi pakotetut vaimot yksinvaltaisen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) ikeestä. Hiekka pöllyää, bensa palaa ja Valhalla kerää vainajia, kun Joen soturit ahdistelevat Furiosaa ja tämän rekkaa Australian aavikkoisilla takamailla.

MadMax3WEBMax joutuu leikkiin mukaan päädyttyään Joen valkonaamaisten sotapoikien veripankiksi. Ja lopulta hänenkin on pakko valita puolensa armottomaksi yltyvässä kädenväännössä.

Elokuvan kovassa ytimessä sykkivät pitkät autokahakat. Niissä taisteluakrobaatit hurjastelevat mielikuvituksellisesti tuunatuilla ajoneuvoilla ja iskevät Furiosan panssaroidun rekan kimppuun. Meno on käsittämättömän messevää ja hienosti koreografioitua – olivat kyseessä sitten ilmassa heiluvat näyttelijät, räjähtelevät autot tai kaaoksen keskelle syöksyvä kamera. Kiihkeän toimintabaletin rytmitys pysyy ohjaajan hanskassa ja pitää katsojan tiukasti otteessaan.

Rauhallisemmissa välipätkissä joutuu paikoin sietämään älytöntä dialogia ja pikkiriikkisissä vaatteissa keimailevia naishahmoja, mutta ne eivät menoa pahemmin haittaa. Varsinkin kun koko elokuvan todellisuus fantastisine ilkimyksineen, kahjoine heimolaisineen ja turboahdettuine monsteriautoineen on kuin scifillä silattu versio vuoden 1982 Conan Barbaari -leffan maisemista.

MadMax4WEBTraumoilla ryyditetyn Maxin yrmy hahmo tuo elokuvan alkupuolella elävästi mieleen tietokonepelien synkät sankarit. Tähän suuntaan viittaa myös Immortan Joen saattueeseen kuuluva kajahtanut musiikkirekka, jonka rumpalikaarti ja tultasyöksevää sähkökitaraa veivaava rokkari herättävät Brütal Legend -pelin (2009) hevifantasiat hienosti henkiin.

Lisäksi Miller nyökkää maanmiehensä Peter Weirin suuntaan piikkiautoilla, jotka on nostettu suoraan The Cars That Ate Paris -kulttiklassikosta (1974).

Mad Max: Fury Road on hurjalla hulluudella ladattu toimintamättö. Iloisen överiksi vedettyä autopunksirkusoopperaa parhaimmillaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

MadMax1WEB

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2015 jaettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Uutiset , , ,

SalminenLomonosovinWEBTähtivaeltaja-palkinto 2015

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Poesian julkaisemalle
ANTTI SALMISEN romaanille LOMONOSOVIN MOOTTORI.

Antti Salmisen Lomonosovin moottori on poskettomalla huumorilla ja villeillä tarinankäänteillä silattu kirjallinen helmi. Se on proosan ja lyriikan rajamailla taiteileva teos, jonka tarina sijoittuu maailman ja inhimillisyyden tuolle puolen perustettuun Novaja Zemljan mystikkoyhteisöön.

Salmisen tekstuaalinen taidonnäyte on rakenteeltaan anteeksipyytelemättömän kokeellinen ja luottaa lukijan haluun heittäytyä alkemistis-mekanististen visioiden upottavaan pyörteeseen. Tarjolla on mosaiikkimainen kokoelma yhteen ajautuneita teemoja, joita yhdistävät alkemian ja transmutaation syvät pohjavirrat. Romaanin selittämättömyys ja epälineaarisuus ovat onnistuneita tehokeinoja, joka nostavat sanoinkuvaamattomien sattumusten kavalkadin lähelle todellista neroutta.

Fragmentaarinen kerrontatyyli yhdistelee sulassa sovussa erilaisia tekstilajeja. Päiväkirjaotteet, litteroinnit, inventaariolistat ja säätiedotukset kutovat kasaan hurjaa näkyä maailmanlopun koneesta. Mielikuvituksellisen koneen hirviömäisessä ytimessä on osia niin massiivisesta herttuakalmarista, generaattoreista kuin sekalaisista mikropiireistä.

Käynnistyttyään Lomonosovin moottorin on tarkoitus tavalla tai toisella tehdä loppu nykyisestä maailmanjärjestyksestä. Tähän päämäärään pyrkivät Lokiksi kutsuttu skatologisen instituutin entinen tutkija sekä hänen omituinen seurakuntansa.

Monipolvinen kertojanääni kuvailee poikkeuksellisen kaunopuheisesti lopun aikoihin valmistautuvien hylkiöiden ponnistuksia. Tunnelma on paikoin groteski, paikoin äkkihilpeä. Absurdi huumori kukkii niin Igumenin tunkiolla kuin rantaan ajautuneiden valaanraatojen käsittelyohjeiden sivuillakin.

Lukija pääsee kaivautumaan juonen läpi myös tarinakatkelmien ristiviitteiden kautta. Nämä oudot polut tarjoavat uusia komplementaarisia luentatapoja jo ennestään viittauksia ja intertekstuaalisuutta tulvivaan riemastuttavaan materiaaliin.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Lisätietoja kirjasta:
http://www.poesia.fi/lomonosovin-moottori/

Palkinnosta myös:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tähtivaeltaja-palkinto
http://www.kirjavinkit.fi/kirjallisuuspalkinnot/tahtivaeltaja

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Sarjakuvat – Archie Goodwin & co: Sodan lieskat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

SodanLieskatKansiWEBSodan lieskat

Kauhusarjakuviin erikoistunutta Creepy-lehteä julkaissut James Warren päätti vuonna 1965 kokeilla siipiään myös sotasarjakuvien parissa. Blazing Combat -lehden päätoimittajaksi ja käsikirjoittajaksi valikoitui alan mestari Archie Goodwin. Piirtäjiksi haalittiin tallin parhaat tähdet Wallace Woodista John Severiniin ja Reed Crandallista Joe Orlandoon. Julkaisun kansitaiteesta vastasi legendaarinen Frank Frazetta.

Toisin kuin monet muut aiheesta ammentavat lehdet, Blazing Combatia ei täytetty sotaa ylistävillä sankaritarinoilla – Goodwinin katsantokanta taistelutantereiden todellisuuteen on pikemminkin kriittinen. Näissä sarjakuvissa pääosassa ovat tavalliset ihmiset, siviilit ja sotilaat, joiden elämä repeää riekaleiksi sodan armottomassa tiimellyksessä.

SodanLieskatSeverinWEBVietnamin sotaa käyvässä maassa suurvaltakonfliktien aiheuttamien inhimillisten kärsimysten korostamista ei kuitenkaan katsottu hyvällä silmällä – ainakaan vielä vuonna 1965. Niinpä lehteä vastaan nousivat Yhdysvaltain armeija, veteraanijärjestöt sekä sarjakuvien tukkukauppiaat. Tämä kutisti Blazing Combatin levikin niin pieneksi, että lappu jouduttiin pistämään luukulle jo neljän numeron jälkeen.

200-sivuinen Sodan lieskat -kirja (Like) kokoaa yksiin kansiin kaikki Blazing Combat -lehdessä aikoinaan julkaistut sarjakuvat. Teos on vavahduttava lukukokemus, sillä sekä Goodwin että taiteilijat pistävät näissä pienissä helmissä parastaan.

Tarinoissa sotien skaala leviää laajalle. Mukana on niin Yhdysvaltain sisällissota, ensimmäinen ja toinen maailmansota, Vietnam, Korea kuin Thermopylain taistelukin. On rivisotilaita, ilmataisteluita, ratsumiehiä, sukellusveneitä ja tankkeja. Kuoleman kouraisulta ei säästytä yhdessäkään aselajissa.

SodanLieskatCrandall2WEBGoodwin onnistuu luomaan vain muutaman sivun mittaisissa viipaleissa aidonoloisia, traagisia ihmiskohtaloita. Herättämään yksilöt henkiin sekä koskettamaan lukijaa. Näyttämään sodan turhuuden ja mieltä raastavan järjettömyyden.

Hyvä esimerkki on Maisemaa!-tarina, joka kertoo vanhasta vietnamilaisesta riisinviljelijästä. Hän ei voisi vähempää välittää ympärillä käytävästä pohjoisen ja etelän sodasta. Taistelut vyöryvät kuitenkin yhtenään kylän yli, kun kumpikin osapuoli vuorollaan ”vapauttaa” asukkaat vihollisensa ikeestä. Lopulta jäljellä ovat enää hävitetyt riisipellot, tuhotut majat ja mutaisessa vedessä kelluva verinen olkihattu.

Haaveet kunniasta ja uljuudesta karisevat nopeasti sodan armottomassa paahteessa. Tappamisesta ja kuolemasta tulee arkea ja toisesta ihmisestä paha ja kasvoton vihollinen, jonka elämällä ei ole mitään merkitystä.

Sarjakuvien ohessa kirja sisältää Warrenin ja Goodwinin haastattelut. Niissä miehet kertovat Blazing Combat -lehden tekemisestä sekä ajatusmaailmasta, josta tarinat ovat kummunneet.

Sodan lieskat on vaikuttava ja tärkeä puheenvuoro rauhan puolesta. Mestarillisesti kerrottu, nappiin osuva kattaus sodan kauhuja.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15 (numero ilmestyy toukokuun jälkipuoliskolla)

SodanLieskatCrandallWEB

Kirjat – Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

RaevaaraYoEiSaaTullaWEBTiina Raevaara
Yö ei saa tulla
Paasilinna

”Se, mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”

Tiina Raevaara arvosteli Tähtivaeltajan numerossa 1/12 saksalaisen E. T. A. Hoffmannin novelliklassikoita sisältäneen Yökappaleita-kokoelman. Hän nosti erityisesti esiin vaikuttavan Nukuttaja-tarinan, jonka keskiössä ovat mm. pakkomielteet, nukkenainen sekä silmiä irti riipivä Nukkumatti-hahmo. Nyt Raevaara on kirjoittanut hienon romaanin, joka varioi samaa aihioita suomalaisissa maisemissa.

Yö ei saa tulla on eräänlainen moderni versio goottilaisesta kauhuromantiikasta. Jyhkeiden kivilinnojen sijaan kirjan tapahtumat sijoittuvat synkän sateiseen Helsinkiin. Sieluttoman harmaaseen kaupunkiin, joka on pelkkä kulissi jollekin, mitä meidän ei haluta näkevän.

Hieman päälle kaksikymppinen Johannes on kotoisin pienestä merenrantakaupungista. Nykyisin hän asuu Helsingissä, jossa työskentelee aikaa mittaavien kellojen täyttämässä kaupassa. Tästä huolimatta aika on eräässä mielessä pysähtynyt hänen kohdallaan. Olemassaololla ei ole suuntaa tai tarkoitusta, ja Johannes tuntee itsensä heikoksi ja mitättömäksi. Naiset ja läheisyys ovat nuorelle miehelle lähinnä kammon aihe. Kaikki tämä kytkeytyy jotenkin viisi vuotta aiemmin kuolleeseen sydänystävään, Aalo-tyttöön, jonka muisto ei jätä poikaa rauhaan.

Johanneksen tasapaksu arki saa hyytävän käänteen, kun Aalon veli Antti palaa kuvioihin. Vimmainen Antti halajaa kostoa. Kohteena on nilja bisnesmies Sandvall, jolla oli suuri rooli Aalon murhenäytelmässä. Sandvall on tapettava, ja siihen tarvitaan myös Johanneksen apua.

Antin orkestroimassa pyörityksessä Johannes päätyy moninaisten outojen ilmiöiden riepoteltavaksi. Todellisuuden pinta alkaa rakoilla, kun nuorta miestä kiusaavat painajaiset, harhanäyt ja muistikatkot. Eteen vyöryvät niin mereen sulaneen Aalon tyhjinä syyttävät silmäkuopat kuin pimeissä nurkissa vaaniva hirviömäinen Nukkumatti. Mahdottomat yössä kirskuvat raitiovaunut, ylösalaisin kulkevat junat ja harmaankalpeat hahmot, jotka kulkevat usvaisilla kaduilla vaihtamassa nukkuvien ihmisten silmiä.

Tukea ja turvaa tarjoavat vain unilääkkeet sekä Sandvallin nukkemainen vaimo, joka on niin heiveröinen, että hänen seurassaan Johanneskin voi tuntea itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi, aidoksi mieheksi.

Kun mysteerit vähitellen avautuvat, käy yhä selvemmäksi, etteivät Johanneksen muistikuvat Aalon kohtalosta välttämättä vastaa totuutta. Onko hän ylipäätään niin viaton hiirulainen kuin antaa minäkertojan roolissaan ymmärtää?

Johanneksen irrationaaliset pelkotilat ja ahdistuskohtaukset tulevat lihaksi Raevaaran vakuuttavan kuvauksen kautta. Teksti imee lukijan osaksi fantastisia painajaisvisioita, jotka ovat pullollaan symboliikkaa ja piilomerkityksiä. Jykevien lukkojen taakse piilotettuja psykologisia traumoja. Sokeutta omille teoilleen.

Yö ei saa tulla käy kiehtovaa kirjallista keskustelua Hoffmannin novellin kanssa. Se toimii kuitenkin vaivatta myös lukijoille, joille alkuperäinen tarina ei ole tuttu. Kirjan tunnelma on tiivis ja alitajuinen pelko käsinkosketeltava. Samalla teos tarjoaa paljon tulkittavaa, näkyjä ja viittauksia, jotka huutavat rakentamaan yhteyksiä ja merkityksiä.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Mutta niistä heijastuva kuva ei ole aina kaunis. Tai sellainen, jonka haluaisi koskaan kohdata.

”Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todellisuudesta keskelle makuuhuonettani.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Elokuvat – Foliohatun alla 3

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Foliohatun alla , , , , , ,

AvpJulistewebFoliohatun alla
Osa 3: Alien vs. Predator

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana.

Vuonna 2004 valmistunut Paul W. S. Andersonin Alien vs. Predator -elokuva tarjoilee kiinnostavia tiedonmurusia avaruuden liskomaisten metsästäjien omintakeisesta kulttuurista. Valitettavasti kuvioissa pyörivä harhainen arkeologi Sebastian de Rosa (K1) hourailee niin paksua potaskaa, että katsojat saattavat saada muukalaisten rakentaman pyramidin historiasta aivan väärän käsityksen!

AvpK1webTotuus esiin

Elokuvan väitteet: Syvällä ikijään alla sijaitseva pyramidi (K2) rakennettiin etelänavalle aikana, jolloin mantereella oli vielä viidakkoa, ja siellä kukoisti ihmisten ensimmäinen kulttuuri. Tämä sivistys oli perusta egyptiläisten, khmerien ja atsteekkien valtakunnille. Predatorit käyttivät pyramidia sadan vuoden välein nuorten urosten miehuusriittiin, jossa jokaisen nuorukaisen oli tapettava yksi alien. Viimeksi näin kävi vuonna 1904, jolloin valaanpyyntiasemalta katosivat kaikki asukkaat. Nyt liskomiehet ovat houkutelleet tutkimusryhmän tahallaan ansaan, jotta voisivat pistää pystyyn kunnon metsästysretken.

Karu totuus: Pyramidi on korkeintaan noin 4500 vuotta vanha. Mitään ”ensimmäistä kulttuuria” ei ole koskaan ollut, vaan vaihtolämpöiset vaanijat ovat tehneet yhteistyötä eri historiallisten sivilisaatioiden kanssa. Eikä heidän ollut tällä kertaa tarkoitus metsästää.

AvpK2webPyramidin ikä

Idean ihmisten ”ensimmäisestä kulttuurista” pyhätön rakentajina heittää kehiin arkeologi Sebastian de Rosa. Tähän mieheen ei kuitenkaan kannata luottaa, sillä kun tapaamme hänet elokuvan alussa, häneltä on juuri evätty kaivausten rahoitus. Syynä on se, että hän on pelkkä taitamaton pelle. Miksi miljonääri Weyland ylipäätään haluaa palkata hänet tutkijatiimiinsä, on elokuvan todellinen mysteeri.

AvpK3webKuten tiedämme, Antarktis alkoi jäätyä 34 miljoonaa vuotta sitten. Nykyihminen kehittyi kuitenkin vasta noin 200 000–250 000 vuotta sitten. Missä hitossa etelämannerta mukamas kansoittanut kantakansa siis piilotteli yli kolmenkymmenen miljoonan vuoden ajan? Ja kuinka kummassa predatoreiden kulttuuri olisi säilynyt täysin muuttumattomana näin pitkään?

De Rosan teorian täytyy olla silkkaa hölynpölyä. Käytännössähän elokuvassa on rutkasti todisteita siitä, että rakennus on aivan tarkoituksella sijoitettu jään alle. Onhan pyramidissa jopa lämmitysjärjestelmä (K3), jollaista ei viidakkoon pykätyssä pytingissä tarvittaisi. Lisäksi juuri hyinen autius estää ksenomorfeja leviämästä koko planeetan vaivoiksi. Jääkenttä myös suojaa temppeliä ihmisten tunkeilevilta katseilta.

Lue loppuun →