Kirjat – Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat

hannurajanieminakymattomatplaneetatweb

Hannu Rajaniemi
Näkymättömät planeetat
Invisible Planets
Suom. Sarianna Silvonen. Gummerus

Kvanttivaras-trilogiastaan tunnetun Hannu Rajaniemen ensimmäiseen novellikokoelmaan mahtuu sulassa sovussa monenlaista: korkeascifististä ilkamointia, vahvasti suomalaiseen kansanperinteeseen nojaavaa kerrontaa sekä kokeellisia novelleja. Tekstit eroavat toisistaan niin tyylilajin, tempon kuin pituudenkin suhteen, mutta niitä kaikkia yhdistää kerronnan suvereenius ja varmuus. Näitä todella lukee ilokseen.

Leijonanosan kokoelmasta vievät Kvanttivaras-trilogian universumista muistuttavat teknovisiot. Turhia selittelemättömät huipputekniset tapahtumaympäristöt sekä kvanttikeksintöjen läpikotaisin muuttamat yhteisöt ja yhteiskunnat esitetään kimmeltävänä ja kilkattavana vyörytyksenä, jonka jokaista yksityiskohtaa ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Osa innovaatioista, kuten hyötyusva ja kvanttipistekentät, ovat tuttuja Rajaniemen aiemmista teoksista.

Tarinoiden rakennuspalikoina käytetty matematiikka ja fysiikka kuulostavat varsinkin kirjailijan taustan tuntien uskottavilta, jos kohta vaikeaselkoisilta. Vahvana teemana esiin nousee transhumanismi, tietoisuuden irtoaminen ihmisruumiin rajoituksista ja leviäminen ajassa sekä paikassa.

Deus ex Homine -novellissa ajatteleviin koneisiin on iskenyt jumalrutto, virustartunnan kaltainen hulluksi tekevä sairaus. Taisteluun sitä vastaan on valjastettu uudenlaisia korkeateknologisia koneita. Rajalinjoja vedetään paitsi kansallisvaltioiden poikki, myös tavallisten ihmisten välille. Jumaluuden hetkellisesti kokenut it-suunnittelija joutuu maksamaan tartunnastaan oudomman hinnan kuin aavistikaan.

Koneruton teemaa sivutaan myös novellissa Elegia nuorelle hirvelle, jossa valtaosa ihmiskunnasta on siirtynyt korkeammalle olemisen tasolle. Materiaaliseen maailmaan on jäänyt vain muutamia hylkiöitä. Jumalmaailma tarvitsee apua yhdeltä heistä onnettomuuden jälkien korjaamiseen. Kosonen, jonka matkakumppanina on puhuva karhu, löytää ruton korruptoiman kaupungin sisuksista odottamatonta kauneutta ja kadotetuksi luultuja asioita.

Osa novelleista astuu vain muutamia askelia nykypäivän edelle. Kääpiökuningattaren katedraalissa ekstrapoloidaan useampaakin teemaa: Sosiaalisen median pervasiivisuus ja sen luomat arvohierarkiat hallitsevat maailmaa, jossa niistä kieltäytyvät ovat paarian asemassa. Warcraftin kaltainen verkkomoninpeli tarjoaa pakopaikan osalle, mutta olisiko siitä muuhunkin kuin viihteeksi? Shibuya no Love on lyhyempi teksti, jossa deittipalveluihin tottumaton saa päänsä pyörälle palvelujen tarjoamista silmänräpäyksennopeista pikasuhteista.

Mukaan mahtuu myös perinteisiä kauhutarinoita. Aavekoirat kuvaa perhettä, jonka ahdistava arki heijastuu lapsen näkemiin haamukuviin. Aave nimeltä Apollo A7LB on puolestaan viehättävä kertomus avaruuspukujen ompelijasta, joka on nähnyt lähietäisyydeltä kuuohjelman käytännön suoritukset.

Suorastaan kansallisrunollista kuvastoa kokoelmassa edustavat novellit Ihmisten kalastaja, Peitto kyistä, käärmehistä sekä Peleistä vanhin. Kesyttömän meren, Tuonelan väen ja maanviljelyksen ikivanhat voimat ahdistavat modernin yhteiskunnan kasvattia, jonka on löydettävä tapa olla tekemisissä väkevien olentojen kanssa menettämättä henkeään tai minuuttaan.

Kokoelman toiseksi viimeinen kertomus Lumikki on kuollut on saanut oman johdanto-osuuden, jossa valotetaan tarinan erikoista syntyhistoriaa aivotieteen ja kertomuksellisuuden uraa uurtavana yhteismuotona. Kirjan päättävä Käyttämättömiä huomisia ja muita tarinoita taasen hyödyntää kerronnan kehyksenä Twitterin 140 merkin mittaa.

Hannu Rajaniemi todellakin taipuu moneksi.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Siri Pettersen: Odininlapsi & Mätä

pettersenodininlapsikansiweb

Suosittu norjalainen fantasiakirjailija Siri Pettersen saapuu jälleen Suomeen. Tällä kertaa hän esiintyy 27.-30.10. järjestettävillä Helsingin Kirjamessuilla. Messuilla julkaistaan myös hänen Korpinkehät-trilogiansa päättävä Mahti-romaani. Vierailun kunniaksi julkaisemme nyt trilogian kahden ensimmäisen osan arvostelut. Kritiikit on kirjoittanut Elli Leppä ja ne on nähty aiemmin Tähtivaeltaja-lehdessä.

Siri Pettersen
Odininlapsi
Odinsbarn
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Siri Pettersenin esikoisromaani Odininlapsi aloittaa Korpinkehät-fantasiasarjan. Se on saavuttanut kotimaassaan Norjassa niin valtavan suosion, että voidaan puhua kokonaisesta ilmiöstä. Innostukseen löytyykin paljon aineksia: vetävä kerronta, skandinaavista henkeä huokuvat tapahtumaympäristöt ja varsinkin nuorten lukijoiden kannalta samaistuttava päähenkilö.

Pettersen on kertonut kirjoittaneensa varta vasten niille nuorille, jotka kokevat olevansa erilaisia ja kärsivät sosiaalisesta yksinäisyydestä. Hänen oma taustansa fantasiakirjallisuuden harrastajana ja roolipelaajana antaa syvyyttä myös kirjan päähenkilön kokemuksille.

Hirka on yrttiparantajaisänsä hoivissa kasvanut tyttö, jota isä yrittää parhaansa mukaan pitää erossa Elveroan kyläyhteisöstä. Toisin kuin kaikilla muilla koko maailman väestä, Hirkalla ei ole häntää. Hän ei myöskään osaa taikoa, syleillä Maan elämää antavia voimia.

Romaanissa perinteinen fantasia-asetelma on keikautettu nurin niskoin: ihmisistä huhutaan kaikkein synkimmissä saduissa, mutta heitä ei ole miesmuistiin kaikeksi onneksi nähty missään. Samaan hengenvetoon lapsia säikytellään kertomalla sokeista, valkosilmäisistä olennoista, jotka hallitsevat outoa taikuutta ja imevät toisista elämän voiman. Sokeiden sanotaan kulkevan maailmojen välillä korpinkehien, valtavien kiviympyröiden kautta, joiden käytön salaisuudet ovat jo unohtuneet.

Kun Hirka lähestyy aikuisuutta ja muu kylä valmistautuu täysi-ikäisyyden riittiin, hän miettii omaa kohtaloaan. Jos hänen erityislaatuisuutensa paljastuu, on mahdotonta ennustaa, kuinka hänen käy. Kylän muilta nuorilta ei ole tukea luvassa, ja Hirkan ainoa ystävä Rime painii omien ongelmiensa kanssa.

Rime on jalosyntyistä sukua. Hänelle itsestään selvästi kuuluva rooli ahdistaa nuorukaista niin paljon, että hän on päättänyt uhmata sukuaan ja erityisesti isoäiti Ilumea, Neuvoston kunnianarvoisaa maammoa.

Valtakunnanpolitiikka on alkanut kääntyä tavallisen kansan rauhallista eloa vastaan. Mannfallan suurkaupungissa istuva Neuvosto on jo pitkään yrittänyt saada Korppihovin kapinallista maakuntaa hallintaansa. Jännitteet ovat kuitenkin kiristyneet entisestään, ja huhutaan jopa sodasta. Jotkut väittävät nähneensä sokeiden kulkevan tunturien välisissä korvissa, ja Neuvoston salamurhaajat, kolkaggat, ovat liikkeellä kuka ties ketä jahtaamassa.

Vanhoillisen Neuvoston ja demokraattisemmin hallitun Korppihovin eroavaisuuksia on alleviivattu hieman turhan paljon. Muutenkin kerronta kärsii ajoittaisesta toistosta ja rytmityksen epätasaisuudesta. Pääosin pitkän kirjan juonellinen kaari säilyy kuitenkin sujuvana. Pientä kielellistä hiomattomuutta tekstistä vielä löytyy, yhtä lailla lauserakenteiden kuin oikoluvun tasolla.

Romaanissa sivutaan skandinaavisen mytologian teemoja. Ihmisiä kutsutaan odininlapsiksi, emblanjälkeläisiksi ja mädän kantajiksi. Intiimi kontakti yminväen jäsenen ja ihmisen välillä johtaisi tarujen mukaan ymin kuolemaan kauhealla tavalla.

Odin samoin kuin Ymir, jättiläisten tai peikkojen esi-isä, eivät kuitenkaan esiinny kirjan sisäisen maailman mytologiassa, ainakaan vielä sarjan ensimmäisessä osassa. Väen yliluonnolliset voimat ovat peräisin maasta, ja jumaluuden virkaa toimittaa korpinhahmoinen Näkijä, jonka mandaatilla Neuvosto käyttää ylintä hallintovaltaa.

Neuvoston alaisuudessa toimivat varjomaiset kolkaggat ovat pohjolan ninjoja, joiden taisteluliikkeet on asiaankuuluvasti nimetty ja johtajakin kuin zen-mestari. Korppien merkitys sekä sanansaattajina että symbolisina jumalhahmon kanavoijina läpäisee koko kirjan.

Odininlapsi on komea alku omaleimaiselle sarjalle, jonka seuraavatkin osat saadaan toivottavasti pian suomeksi.

Elli Leppä

pettersenmatakansiweb
Siri Pettersen
Mätä
Råta
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Korpinkehät-fantasiasarjan toinen osa harppaa skandinaavisesta muinaismiljööstä nykyhetkeen. Maagisten Korpinkehien kautta maailmastaan paennut hännätön Hirka huomaa olevansa eksyksissä suurkaupungissa, erossa kaikesta aiemmin tuntemastaan. Uuden ympäristön sääntöjen opettelun rinnalla rahaton ja koditon Hirka joutuu etsimään itselleen liittolaisia henkensä pitimiksi.

Romaanin kuluessa Hirkan syntyperä paljastuu aiemmin kerrottua synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi. Edes Yminmaan historia ei ole niin yksioikoinen kuin vuosisataisiin tarukirjoihin on merkitty. Kammotut nábyrnit, yli-inhimilliset valkonahkaiset olennot, ovat sekaantuneet maailman syntyyn ja siitä käytyyn sotaan voimallisemmin kuin kukaan on ymmärtänyt.

Hirka itse on kahden mahtavan nábyrnin puristuksissa. Kumpikin haluaisi käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä ratkaistakseen ikivanhan verikiistan, jossa Hirkallakin on vastentahtoinen roolinsa. Pelissä on useamman kuin yhden maailman herruus, ja yhden kansan pelastus saattaa koitua toisen tuhoksi.

Yminmaahan jäänyt nuori ylimys, Hirkan rakastettu Rime, sotkeentuu puolestaan yhä tiukemmin Neuvoston valtapolitiikkaan. Hänen uudistusmielinen asenteensa ei miellytä vanhoja partoja. Lisäksi miestä kalvaa pakkomielle saada Hirka takaisin, vaikka temppu vaikuttaakin mahdottomalta – kukaan kun tuskin enää tuntee Korpinkehien käynnistämisen salaisuutta. Epätoivoisessa tilanteessa Rime tekee kauaskantoisen valinnan, suuren uhrauksen, joka saattaa hänet tiiviimpään yhteyteen vihollisensa kanssa.

Nykyaikaan siirrettynä Pettersenin kerronta menettää osan skandinaavisesta jylhyydestään. Tyylilajin vaihdos fantasiasta superrikollisen pyörittämään tieteisväritteiseen salaliittoon on liiankin odottamaton. Sen ohessa tiheät siirtymät maailmasta, maasta ja kaupungista toiseen pätkivät ikävästi juonen kulkua. Sarjan ensimmäisessä osassa iskevältä vaikuttanut kirjoitustyyli toistaa nyt itseään lyhyine, paikoin jopa töksähtelevine lauseineen.

Kaikesta kritiikistä huolimatta päähenkilöiden monikerroksisuus jaksaa kantaa poukkoilevaa juonta, ja sivuhenkilöistäkin löytyy riittävästi verta ja lihaa.

Jatkossa häämöttää jälleen uusia maisemanvaihdoksia ja traagisia väärinymmärryksiä rakastavaisten välillä. Kun valtakamppailu kiristyy, uhraukset ovat varmaan väistämättömiä. Toivoa sopii, että tämän kertaisen notkahduksen jälkeen kolmannessa romaanissa noustaan jälleen ensimmäisen kirjan koukuttavalle tasolle.

Elli Leppä

Tekstit on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numeroissa 4/15 & 3/16.

pettersenmahtikansiweb

Kirjat – Laura Lindstedt: Oneiron

LindstedtOneironkansiWEBLaura Lindstedt
Oneiron
Teos

Laura Lindstedtin toinen romaani pohtii väkevästi inhimillisyyden ja ruumiillisuuden perusteita varsin abstraktissa kehyksessä. Seitsemän eri-ikäistä naista eri puolilta maailmaa tempautuu kuolinhetkellään aineettomaan välitilaan, jossa läsnä ovat enää fyysisten ruumiiden muistumat. Tässä pienen kiirastulen kaltaisessa tyhjiössä naisten elämäntarinat keriytyvät vähä vähältä auki.

Romaanin nimi viitannee Kreikan mytologian unta ja unen olentoja tarkoittavaan sanaan. Näiden naisten kohdalla kyse on pikemminkin muistoista ja niiden työstämisestä. Heidän elinaikanaan läpikäymistä kokemuksista ja siitä, miten ne ovat kunkin persoonallisuutta muokanneet.

Tyhjässä välitilassa puhe on mahdollista ilman hengittämistä, mutta itkeminen ei. Eteenpäin pääsee liikkumaan, kunhan ensin keksii miten: yksi hahmottaa etenemisen kuin hiekassa tarpomisena, toinen taas ajattelee lumikinoksia. Fyysisten elintoimintojen lakattua paljastuu, kuinka suuri merkitys niillä oli henkilön kokemukselle omasta itsestään.

Kullakin naisista on omansalainen ongelmallinen suhde fyysiseen olemukseensa. Ryhmän johtaja Shlomith käsitteli eläessään performanssitaiteen keinoin juutalaisuuden vaikeaa suhdetta ruokaan ja syömiseen. Luurangoksi itsensä laihduttanut nainen kaipaa eniten sitä nälkää, joka oli vuosikymmeniä hänen elämänsä kantava voima.

Mykkä, kurkunpäänsä syövälle menettänyt Wlbgis toimii peilinä kaikille muille hahmoille. Rosa Imaculada kantoi puolestaan sisällään elinsiirtona saatua toisen ihmisen sydäntä, jonka mukana tuli muutakin kuin toivottiin.

Aavikon keskelle kaapattu Maimuna, kaksosia odottava Nina, kirjojen ja alkoholin sekakäyttäjä Polina ja kaunis, mutta rakkauden kolhima Ulrike muodostavat ryhmän, jonka dynamiikkaa muokkaa ulkopuolisen maailman ja sen kaikkien aistimusten täydellinen puute.

Eniten valokeilaan pääsee Shlomith, jonka tarina avautuu lapsuudesta alkaen. Toisin kuin lähes kaikki muut hahmot, Shlomith on oman kertomuksensa subjekti, joka tekee päätöksensä itse ja kantaa niiden ikävätkin seuraukset ylpeänä valinnoistaan.

Hallittu ja huolellisesti taustoitettu kirja ei ole helppo pala purtavaksi. Avoimia kysymyksiä jää paljon: Mistä välitilassa lopulta on kyse? Kuka naiset on sinne valikoinut ja millä perusteilla? Minne he lopulta jatkavat kulkuaan? Onko heidän tarkoitus oppia jotain omasta tai muiden menneestä elämästä, ja jos, niin mitä ja miksi?

Näitä kysymyksiä hahmot pohtivat itsekseen ja ryhmässä ahdistumiseen asti. Kuolemaan ja kuolemisen fyysisiin prosesseihin liittyvää tematiikkaa pyöritellään aitoja yksityiskohtia hyödyntäen. Hoitajat, hautaustoimiston työntekijät ja silminnäkijät tuovat kaikki näkökulmansa hahmojen varsinaisiin kuolinhetkiin ja ruumiiden kohtaloihin.

Kirjan kokoavaksi teemaksi nousee lopulta lempeys ja myötäeläminen. Temperamenttieroista ja erilaisista elämänvalinnoista huolimatta naiset päätyvät tukemaan toisiaan samaan, outoon tilanteeseen päätyneinä kanssasisarina. Kun ruumiit ja niiden suomat fyysiset vaikutusmahdollisuudet jäävät taakse, jäljelle ovat enää lohdulliset sanat.

Elli Leppä

Teksti on tulossa Tähtivaeltaja-lehden numeroon 4/15, joka ilmestyy joulukuussa.

Kirjat – Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari

PynchonWEBThomas Pynchon
Painovoiman sateenkaari
Gravity’s Rainbow
Suom. Juhani Lindholm. Teos

Thomas Pynchonin vuonna 1973 julkaistun järkälemäisen klassikon, Painovoiman sateenkaaren, suomennos on kulttuuriteko vailla vertaa. Kyseessä on toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva rakettimekaniikan ja polymeerikemian hervoton riemulaulu, jonka purskahteleva kerrontatyyli vähät välittää perinteisten muotojen rajoitteista. Juhani Lindholmin käännös on mestarillista työtä ja jo itsessään kolossaalinen saavutus alkutekstin kompleksisuuden ja tavattoman ilmaisullisen runsauden takia.

Pynchonin ominaistyyli on tajunnanvirtamaista, raskaslukuista tekstiseinää vailla luku- tai kappalejakoja. Sanojen rannaton tulva lähestyy kuvattavaa asiaa sykkyräisiä kiertoteitä ja pyrkii korvaamaan sanataiteellisen osumatarkkuuden silkalla likimääräisyyksien runsaudella. Kerronnassa viljellään päättymättömän pitkiä virkkeitä sekä kielellisiä harharetkiä. Lopulta juonen kaarikin pirstaloituu nykiviksi katkelmiksi.

Säännöllisin väliajoin kerronta erkanee tykkänään arkijärjen kahleista ja uppoaa hallusinatoristen näkymaisemien hetteikköihin. Väliin sanatulvasta kuitenkin huuhtoutuu esiin pieniä kielellisiä helmiä, lähes runon kaltaisia kauniita ja kirkkaita pysähtyneen hetken kuvia. Lukukokemuksena teos on varsin vaativa ja edellyttää lukijalta kärsivällisyyttä sekä tyhjäkäynnin sietoa.

Tarinalinjat sisältävät runsaasti roiseja pornografisia kuvauksia, jotka äityvät suorastaan rypemään groteskeissa yksityiskohdissa. Naisten rooli on valitettavasti typistynyt himon kohteiksi, joiden sielunelämällä ei juuri ole merkitystä. Teos on niiltä osin vahvasti aikansa lapsi.

Toinen leimallinen piirre ovat rikkaat kulttuuriviittaukset elokuvan ja musiikin saralta. Proosa ratkeaa toistuvasti hilpeäksi musikaaliksi laulusäkeistöjä, kuoro-osuuksia ja koreografioita myöten. Yllättävissä notkelmissa piilee myös salakavalia, riemastuttavia pikku anakronismeja. Kielellisen riemunkirjavuuden ja sekametelisopan vastapainoksi tekstistä pilkahtaa myös säkenöivän tarkkoja oivalluksia ja rutikuivaa ironiaa.

Useiden näkökulmahenkilöiden edesottamuksia seuraileva sodanaikainen odysseia harhailee Euroopan pohjoisosien halki. Hahmojen tarinakaarien merkittävyys aaltoilee, väkeä lappaa edes takaisin sekä valokeilassa että kulisseissa.

Perusasetelmana on Saksa vastaan Englanti. Molemmissa valtioissa kehitetään sodan kulun kääntävää rakettia, jonka toimintaprosessien jokainen yksityiskohta kuvataan tuskallisella, pakkomielteisellä tarkkuudella. Puhutaan vakoojista, soluttautumisesta ja valtioiden sotakoneistojen sisäisistä kähminnöistä – kaksoisagentit ja petturuus kytevät jokaisen hahmon tajunnan taustalla.

Sinikopioiden, kemiallisten kaavojen ja behavioristisen psykologian kryptisyys lähentelee jo salatiedettä, joka kohoaa lähes uskonnon tasolle. Kaiken läpäisee varsin oikeutettu paranoia, joka tekee kertojista epäluotettavia.

Tuhatsivuisessa opuksessa massiiviset määrät kovaa historiallista faktaa limittyvät erottamattomasti spekulaatioon ja puhtaaseen fiktioon. Saksassa odotellaan lopunaikoja, halki Euroopan järjestetään kuukausien mittaisia orgiastisia maailmanlopun bakkanaaleja. Hetkellisen kimalluksen kulissina on raunioituneita yhteiskuntia, kylmän meren pyyhkimiä miinoitettuja rantoja sekä romahtaneita kaupunginosia, joissa sanomalehtipaperiin käpertyneet katulapset tappelevat ruoanjätteistä yhdessä kulahtaneiden huorien kanssa.

Painovoiman sateenkaaren on arveltu tavoittelevan kirjalliselta tyyliltään sotatilassa olevan yhteiskunnan kaoottisuuden ilmiasua. Siinä se kieltämättä onnistuukin.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/14