Elokuvat – Santa Sangre (1989)

Santa Sangre

The Holy Mountain -filmin jälkeen Alejandro Jodorowsky pysyi pitkään poissa elokuvateattereiden parrasvaloista. Vuonna 1979 valmistui kyllä Reginald Campbelin romaaniin perustuva, harvoin missään nähty Tusk, jota Alejandro itse pitää epäonnistuneena välityönä. Syynä oli pitkälti se, että tuottajien lupailema viiden miljoonan dollarin budjetti kutistui kuvauksien alkaessa lopulta yhteen. Kyseessä onkin kesyhkö kertomus englantilaisen tytön ja intialaisen norsun yhteisestä kohtalosta.

Seuraavaa todellista Jodorowsky-elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 1989, jolloin maailmaan materialisoitui psykologinen kauhudraama Santa Sangre. Se on miehen edellisiä kulttihittejä selvästi perinteisemmin ja ammattitaitoisemmin kerrottu filmi, joka toki pitää sisällään ikonografisia Jodorowsky-elementtejä, mutta kulkee muuten lähinnä italialaisten giallo-elokuvien maastoissa. Mikä on sinällään luonnollistakin, sillä leffan on tuottanut Dario Argenton veli Claudio.

Tarina käynnistyy Meksikossa kiertelevän Circo del Gringon sisäpiireistä. Klovnien ja friikkien joukossa kasvanut Fenix-poika on yksi sirkusta johtavan veitsenheittäjäisänsä ja uskonnollisen äitinsä keskinäisen köydenvedon palikoista. Kun kuvioihin astuu myös rehevä tatuoitu nainen, saavuttaa vanhempien riitely verisen päätepisteensä – munillensa happoa saanut isä leikkaa yhdellä sujuvalla liikkeellä vaimonsa molemmat käsivarret katuun. Asuntovaunuun suljettu Fenix voi vain voimattomana seurata tapahtumia.

Seuraavaksi tapaamme Fenixin hullujenhuoneella. Vielä useita vuosia murhenäytelmän jälkeenkin hän on sulkenut todellisuuden itsensä ulkopuolelle ja elää pehmustetussa kopissaan puhekyvyttömänä lintupersoonallisuutena. Kunnes hourulan ulkoretkellä sattumalta huomaa prostituoituna elantonsa hankkivan tatuoidun naisen sekä saa jälleen yhteyden kädettömään äitiinsä. Kohta jo puukkokäsi heilahtaa useampaan otteeseen ja onnettoman avioliiton rikkojasta tulee veristä muussia.

Jatkossa sisäisesti rikkiraastettu Fenix antautuu äitinsä käsien korvikkeeksi. Tämän persoonan taakse jääväksi varjoksi, jonka sormet soittavat ihan muita kuin omia säveliä.

Värikkään sirkusmaailman ja vahvojen mimiikkaelementtien ohessa Santa Sangren jodorowskymaisinta kuvastoa edustavat mm. valtavan norsuruumisarkun johdattelema surupukuisten sirkuslaisten hautajaissaattue sekä Fenixin painajaismaiset hallusinaatiokohtaukset. Unohtamatta myöskään Pyhän Veren kirkkoa, jossa palvotaan pyhimyksenä koulutyttöä, jolta raiskaajat katkoivat kädet – sekä tapahtuman ”synnyttämää” veriallasta.

Elokuva ei kuitenkaan yllä monimerkityksellisyydessään Jodorowskyn mestariteosten tasolle. Se tarjoilee loogisen tarinan, jossa henkilöiden toimet ovat motivoituja ja oudoimmillekin elementeille löytyy lopussa selityksensä. Eli siitä uupuu se tulkinnan äärimmäinen vapaus, joka on miehen tuotannon yksi keskeisistä viehätyksistä.

Helposti lähestyttävänä, hieman hillittynä elokuvana Santa Sangre on kuitenkin loistava portti Jodorowskyn omalaatuiseen maailmaan. Hypnoottisen runollinen fantasia, joka kaivelee ihmisyyden perimmäistä olemusta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Elokuvat – The Holy Mountain (1973)

The Holy Mountain

Alejandro Jodorowskyn kolmas elokuva, The Holy Mountain (1973), on loistava esimerkki siitä, mitä saadaan, kun omia teitään kulkevalle taiteilijalle annetaan reilusti rahaa ja vapaat kädet. Tuloksena on riemastuttavan yltäkylläinen visioiden ilotulitus, jossa alkemistis-filosofinen surrealismi, kristillis-itämainen mystismi ja yhteiskunnallinen satiiri sekoittuvat tajunnanvirtamaiseen kerrontaan.

The Holy Mountain jakautuu tyylillisesti ja temaattisesti kolmeen eri jaksoon. Niistä ensimmäisessä seurataan lasten kivittämän varas/kristus-hahmon saapumista kaupunkiin. Kaupunkiin, jossa kaasunaamaripäiset sotilaat kantavat ristiinnaulittuja, nyljettyjä koiria ja teloittavat sattumanvaraisesti kaupunkilaisia – iloisten amerikkalaisturistien kuvatessa kaikkea tätä innoissaan. Katuvilinässä kohdataan myös mm. polvillaan eteenpäin pomppivia yläluokan edustajia sekä joukko mikropöksyihin, valkoisiin nilkkasukkiin ja läpinäkyviin paitoihin pukeutuneita, Jeesusta palvovia prostituoituja.

Elokuvan seuraava osio alkaa alkemistigurun (Jodorowsky itse!) tyylitellystä mielenlaboratoriosta, jossa paskakin jalostuu kullaksi ja pelikaanit sekä virtahevot vaeltavat vapaasti. Täältä käsin esitellään planeettamme seitsemän vaikutusvaltaisinta ihmistä. Nämä seksuaalisten perverssioiden ja äärikapitalismin mallinuket rypevät itsetyydytyksen ja -tyytyväisyyden ahjoissa. Valmistavat koneistettuja vainajia, jotka voivat hautajaisissaankin yhä suudella läheisiään. Psykedeelisesti muotoiltuja aseita, jotka vetoavat jopa hippinuoriin. Orgasmiin kykeneviä tietokoneita. Tai aivopesevät lapsia tulevaisuuden sotiin, kaasuttavat miljoonia kansalaisia valtiontalouden tasapainottamiseksi ja mietiskelevät tuhannen irtileikatun kiveksen pyhätössä.

Filmin kolmannessa jaksossa alkemistimme houkuttelee niin kristushahmon kuin seitsemikonkin pyhiinvaellusmatkalle, jonka määränpäässä odottaa ikuinen viisaus ja elämä. Taakseen on jätettävä niin maallinen omaisuus, yksilöllisyys kuin menneisyytensäkin. Mutta onko lopullinen vastaus sittenkin pelkkä illuusio? Missä kulkee todellisen elämän ja elokuvan raja?

Runsaskätisellä alastomuudella höystetty The Holy Mountain on villi kokemus, jonka keskijakso sisältää myös runsaasti scifi-elementtejä. Maaginen trippi, jonka fantastinen kuvasto ei kaikkoa mielestä edes juuriharjalla. Koe se!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Elokuvat – El Topo (1970)

El Topo

Chilessä vuonna 1929 syntynyt, mutta jo vuosikymmenet Ranskassa asunut Alejandro Jodorowsky on ohjaajanero, jolta on näytelmien ja elokuvien ohessa syntynyt myös lukuisia sarjakuvakäsikirjoituksia. Kuuluisuuteen Jodorowskyn nosti vuonna 1970 valmistunut El Topo -elokuva. Kyseessä on spaghetti-westernien kuvastoa hyödyntävä metafyysinen messiasseikkailu. Ainutlaatuinen zen-buddhistinen länkkäri, joka räjäyttää tajunnan kuin tajunnan.

Jodorowskyn itsensä esittämä elokuvan nimihenkilö on itsevarma pyssysankari. Mustaan nahkaan pukeutunut partaveikko, joka ratsastaa auringon polttamalla aavikolla alastoman pikkupoikansa kanssa. Pojan täyttäessä seitsemän vuotta tämän on ensi askeleena aikuisuuteen haudattava nallensa sekä äitinsä kuva. Seuraavaksi onkin sitten jo vuorossa vaikeasti haavoittuneen miehen surmaaminen.

Vielä näin kärkeen El Topo muistuttaa joiltain osin perinteistä sankariwesterniä. Kun päähenkilömme saapuu pikkukylään, jonka veren peittämällä raitilla retkottaa kasapäin tapettuja ihmisiä ja silvottuja eläimiä, hän lähtee tietysti pahisten perään. Nämä löytyvätkin läheisestä luostarista, jossa ratsastelevat alastomilla munkeilla ja teloittavat populaa ajankulukseen. Pian on joukon johtaja saanut El ”I’m God” Topon puukon jalkoväliinsä ja oman pyssyn luodin aivoihinsa.

Koko touhun asenne on kuitenkin lähes mielipuolinen niin hahmojen, asusteiden kuin musiikinkin puolesta. Maahan piirretyn naisen kuvan makaamista. Koiramaisesti haukkuvia käskyläisiä. Merkityksillä ladattuja pieniä yksityiskohtia.

El Topon jättäessä luostarin taakseen hänen seuraansa lyöttäytyy nainen, joka näin vie pojan paikan hänen seuralaisenaan. Skidi hylätään kylmästi munkkien seuraan sanoilla: ”Destroy me. Never depend on anybody.”

Seuraa vaeltelua autiomaassa, jossa El Topo rukoilee vettä kivistä ja kaivelee munia hiekasta. Kunnes nainen keksii, että miehen on tapettava aavikon neljä asemestaria tullakseen lännen nopeimmaksi ja näin todistaakseen rakkautensa. Alkaa spiraalina etenevä matka, jossa gurujen (kuten sokea mestarin, jonka toinen apuri on kädetön ja toinen jalaton – yhdessä täydellinen) viisaudet voitetaan petturuuden konsteilla. Seikka, joka ei voi olla kostautumatta omassa karmassa…

Edellä kerrottu on kuitenkin vasta esisoittoa El Topon matkalle aidon uudestisyntymän hetkeen; pyhyyteen ja marttyyrin asemaan. Siihen päästäkseen hänen on melkein kuoltava ja jouduttava suljetuksi vuorensisäiseen raajarikkojen valtakuntaan. Tyhjennettävä minuutensa ja herättävä hurmokseen. Sekä kohdattava se, minkä on taakseen jättänyt.

Tässä vaiheessa elokuva kääntyy jälleen aivan uusille kierroksille. Esiin manataan mm. farssimainen Sodoman ja Gomorran kaupunki, jossa mustat polttomerkitään hienostorouvien hurratessa ja säädyllisyyden ulkokuoren alla muhii räikeä mädännäisyys. Aivan kaiken päättyessä väistämättömään tragediaan.

El Topo yhdistelee anarkistisella raivolla uskonnollista symboliikkaa, yhteiskuntakriittistä näkemystä sekä veristä väkivaltaa. Siitä kasvoi nopeasti myyttinen underground-kulttihitti, jota fanitettiin älykkö- ja taiteilijapiireissä ympäri maailman. Eikä mikään ihme, sillä elokuvan merkitysten ja viittaussuhteiden tulkintaan voisi helposti kuluttaa muutamankin opuksen verran sivuja.

El Topo on ylittämätön mestariteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Elokuvat – Demon Wind (1990)

Demon Wind

Charles Philip Moore on selvästi tykästynyt kahteen ensimmäiseen Evil Dead -leffaan. Herran ohjaama ja käsikirjoittama Demon Wind (1990) näet noudattelee niistä tuttuja kaavoja. Lopputulos on toki paljon esikuviaan hupsumpi ja lepsumpi, mutta kyllä filmin silti ihan ilokseen katsastaa.

Vuonna 1931 syrjäistä maaseutua vaivasi kuumankuiva tuuli, joka poltti karjan riekaleiksi. Ilmassa leijui kuoleman tuoksu ja demoniset voimat kylvivät tuhoa. Tässä yhteydessä katosivat myös Coryn (Eric Larson) isovanhemmat.

Nyt Cory on päättänyt palata ystävineen selvittämään, mitä suvun farmilla tapahtui yli puoli vuosisataa aiemmin. ”Sen jälkeen kun näin isäni ensimmäistä kertaa vuosiin, päässäni on soinut ääni, joka kutsuu minua perheen vanhalle tilalle.”

Filmin alkupuolen kuvasto ja äänimaailma herättävät suht onnistuneesti pahaenteistä tunnelmaa. Kun kaveriporukka ajaa kohti farmia, kukkulalla seisova mykkä tyttö osoittaa autoa puukepillä, linnunmunasta kuoriutuu kuhiseva toukkalauma ja keskellä ei-mitään esiin pulpahtaa menneisyyteen juuttunut bensa-asema. ”Olen ollut täällä unissani alastomana ja kohdannut verisen naisen, joka toivotti minut tervetulleeksi kotiin”, toteaa Cory huoltoaseman nähtyään.

Asemalla kaverukset tapaavat vanhan miehen, joka kehottaa porukkaa palaamaan saman tien kotiin. Hänen mukaansa Coryn perheen tila kuuluu nykyään kuolleille. Tämä ei nuorisoa kuitenkaan pysäytä.

Perillä matkalaisia odottaa pihamaan ristillä roikkuva luuranko. Itse talosta on jäljellä enää ruohottunut lattia ja pari seinänpalasta – mutta kun yhä pystyssä olevasta ovesta astuu sisään, on talon sisus täysin ehjä ja samassa kunnossa kuin 1930-luvulla. Ainakin siihen asti, kunnes kaapit alkavat tanssia ripaskaa, puukot lennellä ja astiat räjähdellä.

Ilmiön pelästyttäminä Cory tovereineen päättää poistua paikalta. Tämä ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä autot eivät käynnisty ja tyhjästä nouseva sumu kuljettaa heidät jalkapatikassakin aina takaisin talolle.

Seuraavaksi käynnistyy toimintaosuus, jossa nuoret saavat vastaansa joukoittain rupinaamaisia, demonien riivaamia zombieita. Hyvästä yrityksestä huolimatta hahmot ovat enemmänkin huvittavia kuin pelottavia.

Onneksi mukaan on humpsahtanut myös pari omaperäisempää uhkaa. Kuten isoja miehiäkin heittelevät 1800-lukulaiset pikkutytöt sekä ladon seinälle ripustettu ihmisluurangon ja sonnin pääkallon hybridikummajainen, jolla on tappavan pitkä kieli!

Talosta löytyy myös kaksi pyhitettyä tikaria sekä Coryn isoäidin päiväkirja, joka sisältää loitsujen ohessa selityksen, miksi paikkakunta on demonien leikkikenttä. Näistä esineistä ja tiedoista onkin suurta hyötyä zombieita vastaan taisteltaessa. Kun hirviöksi mutatoitunutta kaveriaan puukottaa pyhällä tikarilla, tämä nuorenee silmissä ja muuttuu lopulta kyyhkyseksi – ja aivan turha tulla minulta kysymään, mikä ihmeen logiikka tässä piilee.

Elokuvan loppuun on säästetty huikea kaksintaistelu, jossa muhkeaksi rupikoosteeksi kasvanut Paholainen ja kaljuksi suippopääksi muuntunut Cory ottavat yhteen. Tässä matsissa ovat käytössä myös moninaiset yliluonnolliset voimat, kuten Pirun sormista sinkoutuvat värikkäät säteet.

Mitään järkeähän Demon Windissa ei ole. Tästä huolimatta leffan totaalinen sekoboltsius jaksaa viihdyttää. Hahmoja ilmestyy lisää aina tarvittaessa, ja karatepotkulla saa henkiin heränneen ruumiin pään lentämään ilmojen halki. Ja juuri kun zombiet ovat tappamassa viimeiset eloonjääneet, kuvioihin putkahtaa herra, joka imee elävienkuolleiden sielut itseensä – ja julistaa, että viimeinkin on koittanut hetki, jolloin avaamme oven rakastetulle isällemme.

Demon Windia olisi helppo kutsua kalkkunaksi, mutta toisaalta siitä voi nauttia myös aikansa kuvana. Mitenkään täysillä elokuva ei pelitä kummassakaan mielessä, sillä sen keskivaiheilla kerronnan tahti lössähtää ikävästi. Silti leffan päättömyyksien pariin tulee varmasti palattua toistekin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Elokuvat – The Suicide Squad: Suicide Mission

The Suicide Squad: Suicide Mission

Jos vuoden 2016 Suicide Squadista jotain jäi mieleen, niin se, että DC-universumin Likainen tusina oli enimmäkseen ikävä ja tylsämielinen tekele. Jostain hämärästä syystä joku oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva olisi jatko-osan arvoinen. Paha virhe. Sen verran puuhahenkilöillä oli sentään järkeä päässä, että toiseen episodiin oli tarkoitus ottaa mukaan Margot Robbien tiukasti esittämä Harley Quinn, Jared Leton näyttelemä Jokeri sekä Will Smithin Deadshot, ykkösosan suunnilleen ainoat toimivat hahmot.

Sitten asiat alkoivat mennä vaikeiksi. David Ayer, jonka oli alkujaan tarkoitus jatkaa ohjaajantuolilla, tajusi sanoutua hankkeesta irti. Tilalle kosiskeltu ohjaajakandidaatti toisensa jälkeen vetäytyi tehtävästä. Jared Leto ei ehtinytkään. Will Smithillä oli jotain muuta tekemistä. Lopulta ohjaajaksi ja uudeksi käsikirjoittajaksi palkattiin Guardians of the Galaxyn ohjaushommista hyllytetty James Gunn.

Smithiä tuuraamaan saatiin Idris Elba, joten Deadshotin hahmosta tehtiin minimaalisin viilauksin Bloodsport. Muuten Gunn pisti elokuvassa kaiken uusiksi. Ei tehtykään jatko-osaa, vaan aloitettiin lähes tyhjältä pöydältä. Ja yhtäkkiä kaikki hankaluudet ja surkeudet ovatkin kääntyneet voitoksi!

Corto Maltesen saarella tehdään sotilasvallankaappaus, ja maan johtoon nousee Yhdysvalloille vihamielisiä kenraaleja. Niinpä jenkkivankiloista haalitaan kasaan enimmäkseen b-luokan superrosvoja, jotka lähetetään toimittamaan salaista tehtävää.

Karismaattinen Harley Quinn on tämänkin elokuvan pulputtava sydän ja kipeä sielu, mutta muuten joukkion kokoonpano on melkein kokonaan vaihdettu. Mukana on mitä pimahtaneimpia ja hölmöimpiä hahmoja, ja Gunn ottaa tästä ei-niin-ylevästä sakista irti sen, mitä pitääkin: paljon kilahtanutta huumoria. Ihan jokainen vitsi ei osu kohdilleen, mutta melkoisen moni osuu. Joitain kohtauksia muistellessa virnistyttää vielä monen päivän päästäkin.

Jos nykyaikana yhä tehdään toimintaelokuvia, joiden body count on laskettavissa, The Suicide Squad: Suicide Mission ei kuulu siihen joukkoon. Elokuvan toiminta on ultraväkivaltaista mutta tyylitajuista, visuaalista, usein aivan upean tarkasti ajoitettua ja leikattua – ja hillittömän hauskaa. Splatter-hupia, hyvän mielen verikekkerit!

Käsikirjoituksessa ja kuvallisessa ilmaisussa yhdistyy kaikenkarvaisia elementtejä salaviisaasta parisuhdepsykologiasta, puskan takaa yllättävistä juonenkäänteistä ja värikylläisestä psykedeliasta kansanomaiseen tolloilukomediaan ja ylevään sankariepiikkaan asti – sillä sankareita näistä laitapuolen kulkijoista lopulta sukeutuu.

Vaikka välillä näyttääkin, että koko supersankarigenren tarkoitus olisi vain manifestoida pystyynkuolleisuuttaan, saa toisinaan yllättyä iloisesti. Suicide Squad ei ehkä ole Jokerin kaltainen mestariteos, mutta on sen rinnalla osoittamassa, että trikoosankareiden maailmasta on yhä mahdollista inspiroitua.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Elokuvat – Spookies (1986)

Spookies
(ABC-versio, blu-ray)

Kun olin katsonut Brendan Faulknerin, Thomas Doranin ja Eugenie Josephin ohjaamaa Spookies-elokuvaa (1986) vasta vartin verran, olin jo vakuuttunut, että Orson Wellesin Citizen Kane oli vihdoin kohdannut voittajansa. Innosta pinkeänä mieleni teki kivuta Eduskuntatalon katolle julistamaan Spookiesin nerokkuutta. Tempaus jäi kuitenkin väliin, sillä halusin nauttia filmin jokaisesta yhä tulossa olevasta sekunnista.

Spookiesin alkuun on ladattu useita eri tarinalinjoja, joiden kesken hypitään täysin sattumanvaraisesti.

Ensinnäkin on vanhassa, lukuisten hautapaasien ympäröimässä kartanossa majaileva harmaahapsinen velho, herra Kreon (Felix Ward). Hän viettää aikaansa kynttilöiden valaisemassa huoneessa ruumisarkun seurassa. Arkussa makaa hänen yhä nuori ja hehkeä Isabelle-vaimonsa (Maria Pechukas), jota hän on yrittänyt herättää ihmisuhreilla henkiin jo 70 vuoden ajan. Nyt tarvitaan enää vihoviimeiset uhrit, jotta pariskunta voisi elää onnellisena yhdessä ikuisuuksien ajan.

Paljon tilaa saa myös nuori Billy-poika (Alec Nemser). Hän on karannut kotoaan metsään viettämään 13-vuotissyntymäpäiviään. Billy on muutenkin lahjakas tapaus, sillä hän suhtautuu täysin luottavaisesti aurinkolasipäiseen kulkuriin, jonka kohtaa öisten puiden katveessa. Myöhemmin poika eksyy Kreonin kartanoon, josta hän löytää huoneen, joka on täynnä ilmapalloja sekä muita juhlavermeitä. Tästä älyn jättiläinen päättelee, että hänen vanhempansa ovat järjestäneet hänelle yllätyssynttärit – taloon, jota hän ei ole koskaan aiemmin edes nähnyt.

Billyn iloiset tunnelmat vaihtuvat kuitenkin kauhuksi, kun hän avaa ensimmäisen lahjapaketin. Sen sisältä paljastuu näet pahaenteisesti naurava irtopää! Kun poika pakenee paikalta, katsoja voi vain toivoa, ettei hän päädy varjoissa väijyvän torahampaisen ja koukkukätisen, kullanväriseen liiviin sonnustautuneen ihmiskissahirviön (Dan Scott) uhriksi. Tai ainakaan juokse vahingossa suoraan siihen aukikaivettuun hautaan…

Koska näillä elementeillä ei vielä ensimmäistä varttia täyttäisi, mukaan on ahdettu myös yön pimeydessä autoileva nuorten aikuisten seurue – tosin yksi miesnäyttelijöistä näyttää vähintäänkin nelikymppiseltä. Jengiä johtava Duke (Nick Gionta) on pukeutunut mitä ilmeisimmin mustasta jätesäkistä valmistettuun kovisasuun. Hän on myös vakuuttunut siitä, että jostain metsäteiden keskeltä löytyy varmasti hyvät bileet. Ja sitten hekin päätyvät Kreonin kartanon pihamaalle.

Eikä pidä unohtaa munkkikaapuista Korda-poikaa (A. J. Lowenthal), joka hyppii yössä vampyyrihampaidensa kanssa.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pohjustusta tarinalle, jossa esiintyy mm. ouija-laudan kautta demoniksi jälleensyntyvä tyttö, kellarin maalattiasta esiin kaivautuvia piereskeleviä muumioita, harvahampainen käärmeliskomonsteri, muotoaan muuttava hämähäkkinainen, puolikuollut noita-akka, haudoistaan nousevia zombi-laumoja sekä patsaasta eläväksi possahtava Kuolema. Noin niin kuin alkajaisiksi. Osa näistä lukuisista hirviöefekteistä on jopa toteutettu erinomaisen hyvin, toiset jäävät kuminaamarien asteelle.

Filmin juonikuviossa nuorten aikuisten kaverilauma hajaantuu ympäri kartanoa ja kohtaa pariskunta kerrallaan jonkun mörököllin – verisin seurauksin. Elokuvan loppupuolella tarinakaari hylätään kuitenkin tyystin ja ihan kesken kaiken. Tässä vaiheessa pääosaan nousee Kreonin henkiinherännyt Isabelle-vaimo. Käy ilmi, että hän on aikoinaan tappanut itsensä päästäkseen Kreonista eroon. Niinpä hän ei ole kovin innostunut ajatuksesta, että he viettäisivät ikuisuuden yhdessä.

Leffan pitkässä päätösjaksossa Isabelle yrittää paeta kartanosta, mutta saa kimppuunsa niin valtaisat kasat zombeja, ettei niiden laskemiseen riitä edes häämekon riekaleet. Tämä kohtaus on inspiroinut myös leffan julistekuvan toteuttanutta Richard Corbenia, jonka maalauksellinen taide ei jätä epäilystäkään elokuvan erinomaisuudesta.

Kokonaisuudessaan Spookies on riemastuttavan tolkuton sekametelisoppa. Filmin dialogi on naurettavan kahjoa, henkilöiden toiminta järjenvastaista ja näyttelijäsuoritukset uskomattoman puisevia. Hulluuksia riittää niin runsaasti, että jos elokuvan rytmitys olisi keskiosaltaan paremmin kuosissa, niin tätä leffaa juhlittaisiin joka päivä turuilla ja toreilla.

Näin ihanan kajahtaneeseen elämykseen ei kuitenkaan päädytty ihan helpolla. Kaikki sai alkunsa 1980-luvun alkupuolella, kun brittiläisellä Vipco-videofirmallaan rahaa tahkonut Michael Lee päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Erinäisten käänteiden jälkeen hän valitsi filminsä ohjaajiksi kaksi uransa alkupuolella olevaa yhdysvaltalaista elokuvantekijää, Brendan Faulknerin ja Thomas Doranin.

Vuonna 1984 parivaljakko ryhtyi kuvaamaan Twisted Souls -nimistä filmiä, joka Leen määräysten mukaisesti ammensi aihepiirinsä Sam Raimin suositusta Evil Dead -elokuvasta (1981). Jo kuvauspaikalla Leen epäasiallinen päällepäsmäröinti herätti pahaa verta, mutta lopullisesti sukset ohjaajien ja tuottajan kanssa menivät ristiin elokuvan leikkausvaiheessa. Lopulta Lee antoi alkuperäiselle tekijäkaartille potkut ja palkkasi Eugenie Josephin saattamaan leffan valmiiksi.

Uusintakuvauksia suunniteltaessa kävi kuitenkin ilmi, ettei kukaan Twisted Soulsin näyttelijöistä halunnut olla enää missään tekemisissä koko projektin kanssa – lojaaliudesta Faulkneria ja Dorania kohtaan. Niinpä Joseph joutui keksimään omasta päästään lisämateriaalia, jonka saattoi epätoivon vimmalla ympätä jo kuvattujen pätkien sekaan. Näin filmiin ilmestyivät kuin tyhjästä mm. Kreon-velho, tämän Isabelle-vaimo, Billy-poika, Korda sekä kultaliivinen ihmiskissa. Samalla aiemmin valmistuneet osiot leikattiin aivan uuteen uskoon.

Ja jos tämä ei ole takuuvarman kulttikalkkunan resepti, niin ei sitten mikään!

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät •••••

Bonusmateriaalien huikeinta antia ovat kakkoslevyn dokumentit Twisted Tale – The Unmaking of Spookies (2019) ja VIPCO – The Untold Story (2018). Yhteensä niillä on mittaa nelisen tuntia.

Twisted Talessa ääneen pääsevät elokuvan alkuperäiset tekijät, jotka ovat selvästi yhä käärmeissään siitä, mitä Michael Lee teki heidän luomukselleen. Monipolvisessa dokumentissa käydään läpi Twisted Soulsin syntyhistoriaa, kuvauksia, hirviöefektejä sekä kaiken tuhoavia riitoja Leen kanssa. Kokonaisuus toimii hienosti ja tarjoilee kosolti mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa.

Aivan yhtä hyvin ei pelitä Jason Impeyn ohjaama Vipco-dokumentti. Siinä ruoditaan firman merkitystä 1980-luvun kauhu- ja eksploitaatiovideoiden ilmiömäiseen suosioon sekä Brittein saarta ravisuttaneeseen absurdiin videopaniikkiin – jonka synnyttämä sensuuriaalto löi Suomenkin rannoille asti. Haastateltavina on Leen itsensä lisäksi sekä hänen vanhoja yhteistyökumppaneitaan että nuoremman polven elokuvaentusiasteja.

Periaatteessa kokonaisuus sisältää runsaasti historiallisesti merkittäviä paljastuksia, mutta käytännössä dokumentti on leikattu ja kasattu epäpätevästi. Kerronnasta puuttuu punainen lanka, tapahtumien aikajana on totaalisen sekaisin ja samat pointit toistuvat kerta toisensa jälkeen. Sääli innokasta ohjaajasälliä, mutta nyt joudut kyllä syömään silliä.

Muina lisukkeina mm. parisataa kuvaa sisältävä still-galleria, yli kymmenminuuttinen kattaus pyykkipoikahullutteluja sekä noin 20-minuuttinen kysymys ja vastaus -sessio, joka on kuvattu vuoden 2015 Hudson Horror Show’ssa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Elokuvat – Pig

Pig

Nicolas Cagen ura on viime vuosina kulkenut voitosta voittoon – jos laskuista unohdetaan suurin osa tuoreista elokuvista, joissa hän on näytellyt. Joukkoon on mahtunut useita täysosumia, kuten Mandy, Color Out of Space ja Willy’s Wonderland, jotka seisovat lähes yksinomaan Cagen vankoilla harteilla. Nyt tähän listaan on lisättävä Michael Sarnoskin ohjaama Pig.

Tällä kertaa Cage ei riehu ja rellestä, mutta hänen roolisuorituksessaan on silti sellaista voimaa, että se tuntuu katsojan selkäpiissä asti.

Cagen tulkitsema Rob on elämän päähänpotkima rähjäinen erakko. Viimeiset 15 vuotta hän on asunut pienessä hökkelissä keskellä Oregonin metsiä. Siellä hänen ainoa seuralaisensa on sympaattinen lemmikkipossu, jonka kanssa Rob vaeltelee puiden siimeksessä tryffeleitä etsien. Parivaljakko jopa nukkuu viereisissä sängyissä.

Robin ainoa ihmiskontakti on nuori Amir (Alex Wolff). Tämä kurvaile Chevrolet Corvette -urheiluautollaan säännöllisin väliajoin Robin mökille tryffeleitä noutamaan. Tyylikkään ulkoisen olemuksen takana Amiria kalvaa vaikea isäsuhde – vahva ja vaikutusvaltainen isä (Adam Arkin) pitää poikaansa luuserina, josta ei koskaan tule mitään.

Robin rauhallinen elo saa päätöksen, kun hänen mökkiinsä tunkeutuu kaksi ryöstäjää. He hakkaavat Robin tajuttomaksi ja varastavat hänen possunsa. Ja tämä on tempaus, joka ei todellakaan jää vaille seurauksia.

Päästyään takaisin jaloilleen Rob rientää rikollisten jäljille. Autokuskikseen hän valitsee ainoan nykytuttunsa, Amirin. Jäljet johtavat kaksikon Portlandiin, jonka pölyt Rob pyyhki jaloistaan jo vuosikausia aiemmin. Pitkästä poissaolosta huolimatta hän on yhä tietyissä piireissä lähes legendaarisessa maineessa…

Pig on tyylillä ja huolella tehty elokuvahelmi, jonka juonikuviosta ei löydy ensimmäistäkään ennalta-arvattavaa käännettä. Päinvastoin, sillä filmin tarina ja henkilökehittely yllättävät kerta toisensa jälkeen. Liikoja ei kuitenkaan koskaan selitetä eikä rautalankaan kosketa edes pitkällä kepillä. Tämä elokuva luottaa katsojan kykyyn lukea tunteita ja nyansseja. Aistia menetyksen tuskan, anteeksiannon vaikeuden ja hinnan, jonka ihminen maksaa valinnoistaan.

Alkuun Rob saattaa vaikuttaa yksiulotteiselta hahmolta, jonka ainoa rooli on puskea eteenpäin rajattoman päättäväisyyden turvin. Menneisyyden avautuessa ja tarinan edetessä hänestä paljastuu kuitenkin lukuisia muitakin puolia – älyä, herkkyyttä ja syvää ihmistuntemusta. Samalla kaikki Robin kohtaamat henkilöt saavat omat kasvutarinansa ja uudenlaisen otteen elämästään.

Yleistunnelmaltaan Pig on hienostuneen melankolinen. Jatkuvasti mukiloidummaksi ja verisemmäksi käyvän Robin matka kun ei ole mikään ilon ja riemun vuoristorata. Elämä harvemmin on.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Pig elokuvateattereissa 26.11.

Elokuvat – Possessor (2020)

Possessor
(Blu-ray)

Brandon Cronenbergin esikoiselokuva, Antiviral, oli uskomattoman tyylikäs ja älykäs filmihelmi. Herran seuraavaa pitkää elokuvaa jouduttiin odottamaan vuosia, mutta nyt tuo hetki on viimein käsillä. Ja kuinka ollakaan, Possessor (2020) on jopa Antiviralia kovempi tykitys.

Tasya Vos (Andrea Riseborough) vaikuttaa aivan tavalliselta keski-ikäiseltä, raskaiden taakkojen riuduttamalta perheenäidiltä. Todellisuudessa hän on kuitenkin salaisen organisaation leivissä toimiva tappaja. Firman teknologian avulla ihmisen mieli voidaan siirtää toiseen ihmiseen ja näin on mahdollista käyttää uhrin kehoa kuin omaansa – kikka takaa, ettei kukaan voi päästä todellisten murhaajien jäljille.

Mielenhallinta syö kuitenkin Tasyan henkistä tasapainoa ja jättää jälkiä hänen aivoihinsa. Harhoja putkahtelee näkökenttään ja vanhojen muistojen sekava syke saattaa vallata naisen ajatukset hetkenä minä tahansa. Yksinkertaiseksi tarkoitettu ampumakeikka voi näin muuttua raivoisan veriseksi puukotukseksi. Esihenkilöilleen Tasya väittää kuitenkin olevansa aivan kunnossa.

Sitten tulee keikka, jossa kaikki menee pieleen. Kuka lopulta hallitseekaan tappajaksi tarkoitetun Colinin (Christopher Abbott) kehoa? Kenen mieli murtuu ensimmäisenä? Ja kuinka väkivaltaiseksi kamppailu voi ryöpsähtää?

Juonikuvaukseksi purettuna Possessor ei vaikuta niin omintakeiselta ja erinomaiselta kuin se todellisuudessa on. Siitäkin käynee silti ilmi, että elokuva sukeltelee syvissä psykologisissa vesissä pohtiessaan identiteetin ja ihmiselämän olemusta. Arvoon arvaamattomaan filmin nostaa kuitenkin sen toteutus, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu.

Jo elokuvan maailma on kiehtova, sillä se sekoittaa surutta vanhaa ja uutta. Filmissä käytetty huipputeknologia tuo mieleen pikemminkin 1980-luvun kuin lähitulevaisuuden. Kuvissa näkyvät upouuden oloiset autot ovat puolestaan peräisin 1970-luvulta tai sitäkin kaukaisemmasta menneisyydestä. Vastaavia yksityiskohtia löytyy lukuisia. Myös kuvauspaikat vaihtelevat ankeasta harmaudesta pröystäilevän ylelliseen loistoon. Todellisuus tuntuu muutenkin olevan hitusen sijoiltaan, selittämättömästi pielessä.

Kun tähän katsojan alitajuntaan pureutuvaan epäsuhtaan lisätään Andrea Riseboroughin upeasti tulkitseman päähenkilön luonnekuvan ailahtelevaisuus, saa kokonaisuus vain lisää vettä myllyynsä. Tasya vakoilee tulevia isäntiään, jotta hallitsisi heidän maneerinsa ja puheenpartensa, mutta silti solahtaminen aina vain uusiin kehoihin on hämmentävää ja paikoin jopa epätodellisen oloista. Toisaalta Tasya ei ole kotona edes omassa persoonassaan, vaan joutuu harjoittelemaan ilmeitään, tunteitaan ja repliikkejään ennen kuin voi palata aviomiehensä ja lapsensa seuraan.

Kerronnallisesti elokuva etenee toteavaan tyyliin. Kuvakuljetus on pienieleisen verkkaista mutta juuri siksi niin voimakasta. Muodot ja visiot toistuvat, ja keräytyvät yhä tiiviimmiksi kimpuiksi. Ja sitten väkivalta ryöpsähtää päälle niin yksityiskohtaisesti ja verisen graafisesti, että se iskee katsojan otsasuoneen kuin tonnin leka.

Possessor on vahvaa kamaa. Se on kuin aivomato, joka ui mielen perukoille ja tekee sinne painajaismaisen pesänsä. Eikä päästä sen jälkeen pihtiotteestaan.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Elokuvat – Under the Open Sky (2020)

Under the Open Sky
(Subarashiki sekai)

Japanissa on tehty noin miljoona yakuza-elokuvaa, joiden pääosassa on räiskyvä toiminta – on filmin sankari sitten kuinka vanha tahansa. Miwa Nishikawan ohjaama Under the Open Sky on kuitenkin aivan toista maata.

Masao Mikami (Koji Yakusho) on jo ikämies, kun hän astuu vapauteen tuoreimman vankilatuomionsa jälkeen. Tällä kertaa kakkua on tullut istuttua 13 vuotta ja siitäkin suurin osa eristyssellissä – koska äkkipikainen mies ei ole osannut hillitä itseään edes vartijoiden edessä.

Mikamin koko elämä on ollut silkkaa vuoristorataa. Isäänsä hän ei ole tuntenut koskaan ja äitikin on hävinnyt kuvioista, kun hän oli vasta neljän vanha. Rikollisjengeihin hän on liittynyt jo teini-iässä. Vuosikymmeniä kestäneen yakuza-uransa takia hän on viettänyt puolet elämästään vankilassa.

Nyt Mikami on päättänyt tehdä parannuksen ja jättää rikokset sikseen. Pahasti reistailevan terveyden ja aiemman rikollistaustan takia rehellisen työn löytäminen osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi – yhä kiusaavista raivonpurkauksista nyt puhumattakaan. Silti sosiaalituilla eläminen sapettaa, koska Mikami on tottunut elättämään itsensä. Niinpä hän yrittää epätoivon vimmalla päästä edes johonkin työnsyrjään kiinni.

Koji Yakusho loistaa vanhan ja väsyneen, mutta yhä valoisaan tulevaisuuteen luottavan Mikamin roolissa. Vaikka uudet ystävät kuinka painottavat rauhallisuutta ja alistumista osaansa, ei tappelupukarina tunnettu mies osaa aina pitää perimmäistä luonnettaan vakan alla. Hänen on myös vaikea hyväksyä yhteiskuntaa, jossa pitää olla nöyrä ja hiljainen ja jossa epäkohtiin ei sovi puuttua. ”Jos näet, kuinka heikompaa kiusataan, älä mene väliin, vaan pakene paikalta”, kuuluvat hänelle lausutut opetukset. Kunnialla ja omanarvontunteella ei nykymaailmassa ole enää mitään kysyntää.

Mieleenpainuva elokuva maalaa harmaan kuvan todellisuudesta, jossa tutkainta vastaan on turha potkia. Yhden miehen traagisen tarinan rinnalla filmi onkin yhteiskunnallinen kommentaari, joka osuu vaivatta asiansa ytimeen.

Toimii kuin aivoihin voimalla iskeytyvä rauhallinen rautanaula.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Under the Open Sky -näytökset Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Elokuvat – Relic (2020)

Relic

”Se on täällä, vuoteeni alla.”

Maailman kellot ovat kääntyneet jälleen aikaan, jossa teinikauhun minuuttiviisari on saanut tehdä tilaa vahvojen ja omaperäisten aikuiskauhuelokuvien tuntiviisarille. Yksi tämän kehityksen hedelmistä on Natalie Erika Jamesin ohjaama australialaisleffa Relic (2020). Se kertoo kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat kohtaamaan menetyksen ja kuolevaisuuden kauhut.

Relic on juuri nyt nähtävillä Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ja tämä tilaisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväkseen.

Elokuvan alussa työnarkomaani Kay (Emily Mortimer) saa puhelun Edna-äitinsä (Robyn Nevin) kotikonnuilta. Yksin vanhassa talossaan asuva kahdeksankymppinen nainen on kadonnut teille tietymättömille. Uutisen kuultuaan Kay ja hänen Sam-tyttärensä (Bella Heathcote) jättävät Melbournen taakseen ja rientävät maaseudulle Ednaa etsimään.

Vanhusta ei kuitenkaan löydy mistään – kunnes hän aivan yllättäen palaa takaisin kotiinsa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yllään hänellä on vain likainen yöasu. Missä hän on viime päivät viettänyt, sitä hän ei suostu kertomaan. Kuten ei sitäkään, mistä hän on saanut rintaansa erikoisen näköisen mustelman.

Edna käyttäytyy jatkossakin omalaatuisesti. Hänen mielialansa ailahtelevat ja muisti pätkii, hän syö vanhoja valokuvia ja yksin ollessaan keskustelee tyhjien seinien kanssa – vai onko kyseessä sittenkin jokin taloon asettunut yliluonnollinen voima, jota Kay ja Sam eivät kykene näkemään? Tähän viittaisivat ainakin silloin tällöin kuvan taustalla häilyvä varjohahmo sekä taloa riivaavat oudot ilmiöt. Ainakaan aivan tavanomaisesta vanhuuden dementiasta tai Alzheimerista Ednan tapauksessa ei taida olla kyse…

Elokuva etenee viipyilevän herkästi, mutta samalla erinomaisen tehokkaasti. Kauhua kasvattavat Kayn painajaiset synkässä mörskässä mädäntyvästä ruumiista. Sam puolestaan eksyy päällekäyvän ahdistavaan labyrinttiin, eräänlaiseen Ednan kotitalon – tai dementoituneen mielen – kuvajaiseen. Samalla talo kolmikon ympärillä rappeutuu ja homehtuu kiihtyvään tahtiin.

Allegorisen elokuvan vahvuuksia ovat taitavan ohjauksen ja painostavan tunnelman lisäksi päähenkilöitä raastavia tunteita hienosti avaava näyttelijätyöskentely. Kaikki ne rakkauden, pelon ja tuskan ryöpsähdykset, joita he kokevat, tulevat tässä filmissä kirjaimellisesti lihaksi.

Relic on kaikin puolin vakuuttava saavutus. Vielä kovempaan arvoon elokuvan nostaa tieto, että kyseessä on ohjaajansa esikoinen. Kannattaa siis ehdottomasti seurata, mitä Natalie Erika James luo jatkossa iloksemme – vai oliko se peloksemme?

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.