Elokuvat – Phase IV (1974)

Phase IV
(UK-versio, blu-ray)

Suomeksikin aikoinaan Vaihe IV -nimellä videolevityksessä ollutta Phase IV -elokuvaa (1974) tuli 1980-luvun lopulla pyöritettyä videonauhurissa kerran jos toisenkin – eli siis aivan päinvastoin kuin Tähtivaeltaja 1/86:ssa ounastelin. Nyt kun filmi on julkaistu erinomaisena blu-ray-pakettina, sietää se nostaa jälleen esiin.

Innovatiivisista alkutekstiluomuksistaan tunnetun Saul Bassin ainoaksi pitkäksi ohjaukseksi jäänyt Phase IV ottaa eläinhirviögenreä kraivelista ja vääntää aiheesta älykkään sekä taiteellisesti kunnianhimoisen scifi-helmen.

Filmin prologissa puhutaan oudosta avaruusilmiöstä, jonka vaikutukset jäivät Maapallolla lopulta hyvin vähäisiksi, käytännössä huomaamattomiksi. Jokin kuitenkin muuttui arizonalaisissa muurahaisyhteisöissä. Eri rotuiset muurahaiset ryhtyivät tekemään yhteistyötä ja tappoivat kaikki luontaiset vihollisensa. Pelloille ilmestyi muurahaisten tekemiä geometrisia kuvioita ja maastoon kapeita ja korkeita tornirykennelmiä.

Tätä ilmiötä saapuu selvittämään biologian tohtori Ernest D. Hubbs (Nigel Davenport) ja eläinten kommunikaatiota tutkinut kryptologi James R. Lesko (Michael Murphy). He tosin ilmestyvät kuvioihin mukaan vasta, kun elokuvaa on mennyt jo kymmenkunta minuuttia. Sitä ennen on nähty lähinnä makrokuvattuja muurahaisia omissa salaperäisissä puuhissaan.

Juuri upeasti toteutettu ja laajamittaisesti hyödynnetty kuvamateriaali muurahaisten elämästä on yksi elokuvan hienoimmista ja omintakeisemmista piirteistä. Näissä jaksoissa pienet vipeltäjät todellakin käyttäytyvät kuin niillä olisi yksi yhteinen, inhimillinen päämäärä.

Hubbs ja Lesko pystyttävät avaruustukikohtaa muistuttavan tutkimusasemansa muurahaistornien lähimaastoon. Kupolistaan käsin he tarkkailevat muurahaisten toimintaa sekä niiden välistä kommunikaatiota. Hubbs on tutkimuksissaan niin pakkomielteinen, ettei hän välitä lainkaan sivullisista uhreista. Hän haluaa usuttaa selvästikin älykkäät muurahaiset sotaan, jonka avulla hän voisi osoittaa näille ihmisten ylivertaisuuden.

Näiden muurahaisten kanssa ei kuitenkaan kannattaisi ryhtyä kalistelemaan sapelia. Ne näet osaavat sopeutua myrkkyihin, katkoa laitoksen elintärkeät johdot ja rakentaa heijastimia, jotka saavat tutkimuskupolin lämpötilan nousemaan epäinhimillisiin mittoihin.

Siinä missä kuumehouruinen Hubbs julistaa muurahaisten tuhoa, yrittää Lesko kommunikoida niiden kanssa. Luoda jonkinlaista yhteyttä kahden täydellisesti toisistaan poikkeavan älyn välille.

Lopulta kaikki päättyy uuteen aamun, jossa mikään ei ole enää entisellään.

Phase IV on täyttä rautaa. Huikeiden muurahaisnäkymien ohessa se tarjoilee viipyilevän hypnoottista kuvastoa autiomaan hiljaisista maisemista, hylätyistä taloista ja auringon paahteesta. Puhumattakaan kysymyksistä tieteen tekemisen etiikasta ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa. Tässä ekologisestikin valveutuneessa filmissä ihmistä ei todellakaan nähdä luomakunnan itseoikeutettuna valtiaana.

Phase IV on omintakeinen klassikko, jonka kuvasto kaivautuu muhimaan syvälle aivojen onkaloihin.

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

Lisämateriaaleista päräyttävin on Bassin alkuperäinen lopetus, joka aikoinaan leikattiin filmistä pois liian härönä. Se tarjoilee useita minuutteja kestävän symbolistisen kuvakavalkadin, jonka psykedeelisissä näkymissä ihminen on alistettu uusien valtiaiden suurennuslasin alle. Vaikuttava kokonaisuus muistuttaa niin Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -filmin loppukohtausta kuin Alejandro Jodorowskyn villeimpiä trippejä, mutta nousee runollisessa visuaalisuudessaan niitäkin vaikuttavammaksi. Jo yksistään tämä pätkä oikeuttaa tuoreen blu-ray-julkaisun hankinnan.

Mukana on kuitenkin paljon muutakin. Phase IV -elokuvaan kytkeytyvät Jasper Sharpin ja Sean Hoganin parikymmenminuuttinen syväanalyysi, Allan Brycen ja Richard Hollissin kommenttiraita sekä 30-sivuinen kirjanen, jossa Deborah Allison ja Liam Hathaway tutkailevat filmin juuria, syntyhistoriaa, teemoja ja vastaanottoa.

Kirjasesta löytyy myös elokuvan vanha mainosjuliste, joka yrittää myydä leffaa väärin perustein ja väärälle yleisölle. Filosofis-taiteellista, syvällisiä kysymyksiä pohdiskelevaa tieteiselokuvaa ei ehkä kannattaisi markkinoida lauseilla ”Päivä, jona Maapallo muuttui hautausmaaksi!” tai ”Avaruuskauhujen kontrolloimat ahnaat valloittajat on komennettu hävittämään Maa!”.

Eikä tässä toki vielä kaikki. Paketin toinen levy sisältää näet viisi Saul Bassin ohjaamaa lyhytfilmiä sekä puolituntisen dokumentin, jossa Bass kertoo elokuviin tekemiensä alkutekstien filosofioista. Ohjaajan analyyttisiä ajatuksia täydentävät useat hänen toteuttamansa alkutekstijaksot mm. sellaisista leffoista kuin The Man with the Golden Arm (1955), It’s a Mad Mad Mad Mad World (1963) ja Grand Prix (1966).

Lyhytfilmeistä kiinnostavin on vuonna 1984 valmistunut Quest. Ray Bradburyn Frost and Fire -novelliin perustuva tarina alkaa prologilla: ”Ennen kuin portti sulkeutui ja valo katosi, Muinaiset elivät pitkän ja antoisan elämän.” Pimeydessä yksi nopeutettu ihmiselämä kestää kuitenkin enää 8 päivää. Löytyisikö jostain sankaria, joka kykenisi avaamaan portin ja tuomaan valon ja elämän takaisin ihmisten keskuuteen?

Erityisen mielenkiintoinen on myös metaforinen The Searching Eye (1964), jonka visualisoinneista löytyy selkeitä esikaikuja Phase IV:n tyylittelyistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Zombie Nightmare (1987)

Zombie Nightmare

Kikkelis, kokkelis! Zombie Nightmare on niin vajaaälyinen elokuvakalkkuna, että silmissä viiraa.

Käsittämätöntä kyllä, moni leffan tekijöistä on sittemmin menestynyt valitsemallaan työsaralla. Filmin kirjoittanut ja osin ohjannut John Fasano on työskennellyt kymmenissä suurissa tv-tuotannoissa. Näyttelijöistä Shawn Levy tunnetaan nykyisin huippumenestyneenä Hollywood-ohjaajana (mm. Yö museossa) ja Tia Carrere Aarteenmetsästäjä-sarjan tähtenä.

Aikamoisen pohjalta he ovat uralleen ponnistaneet, sillä tätä elokuvaa syvemmän lähtökuopan tarjoaisivat vain Ed Woodin tekeleet.

Kanadalainen kehonrakentajamuusikko John Mikl Thor esittää revittyyn paitaan ja pullottaviin verkkareihin pukeutunutta kilttiä muskelimiestä, Tonya. Lihakset kiiltelevät sensuellisti hiestä, kun iloinen komistus pumppaa rautaa tai hakkaa lähikauppaa ryöstävät punkkarit.

Katsojalta meinaakin päästä itku, kun kännisten raggarien joukko ajaa autolla Tonyn ylitse. Pojan äiti ei kuitenkaan tyydy kyyneliin, vaan kutsuu paikalle mustaa voodoo-magiaa taitavan Molly Mokemben (Manuska Rigaud). Kahjot sotamaalit naamallaan nainen manaa ja murisee ja kohottaa tuskaansa karjuvan Tonyn arkustaan. Sitten vaan baseball-maila kouraan ja kuoloa kostamaan.

Pöllöä pahiskaverijoukkoa johtava Jim (Levy) on pitkätukkainen rähinöitsijä, joka tykkää heiluttaa puukkoa mutta ei saa naista edes päällään seisten. Hän on vain innoissaan siitä, että harmaakasvoinen zombieäijä alkaa harventaa hänen kaveripiiriään. Onpahan ainakin jotain ajanvietettä. Valitettavasti niljan ilo loppuu lyhyeen, kun laahustava Tony työntää baseball-mailan hänen sisuksiinsa.

Myös poliisit kiinnittävät huomiota outoihin murhatapauksiin. Virkaintoinen Frank (Frank Dietz) pääsee jopa Molly-noidan jäljille, mutta hänen pomonsa Tom (Adam West!) toppuuttelee moisia epäilyksiä.

Sitä tietää olevansa kunnon kakkelin äärellä, kun elokuvan ylivoimaisesti parhaasta roolityöstä vastaa tv-Batmanina heilunut West. Zombie Nightmaressa hän on kuitenkin vastanäyttelijöihinsä verrattuna Oscar-tasoa. Ihan siitäkin huolimatta, että hän lukee repliikkinsä suoraan paperista.

Sen lisäksi, että filmin esiintyjillä ei ole pisaraakaan lahjoja, on muutama heistä päättänyt kanavoida murreilmaisua puhumalla kuin suussa olisi useampikin tulikuuma peruna. Kehno kähinävääntö ei vakuuta tai lisää elokuvan uskottavuutta – tarjoaapa vain monet makeat naurut.

Zombie Nightmare on muultakin toteutukseltaan kaikin puolin kädetön. Jokainen jakso on venytetty yli äyräidensä, eikä kukaan jaksa ihmetellä, kuinka kummassa hitaasti laahustava zombie ottaa kiinni paniikissa pakoonjuoksevan neitokaisen. Tai tappaa tämän poikaystävän näyttämällä harmaata kouraansa pojun kaulalle.

Tapot ovat muutenkin yltiökilttejä, ja vaikka musiikkiraidalle on saatu biisejä niinkin nimekkäiltä bändeiltä kuin Motörhead, Girlschool ja Pantera, on pääosa elokuvasta kuorrutettu syntikkapimputuksella, joka kuulostaa siltä kuin soittaja olisi ensi kertaa moisen hilavitkuttimen ääressä.

Zombie-painajainen punnitsee kovimmankin kulttifriikin kestävyyden. Aaarrrgggh, miksi porukka pompottaa minuuttikaupalla tennispalloa? Aaarrrgggh, miksi zombieta pakeneva mies ei sulje autonsa ovea? Aaarrrgggh, miksi maksoin tästä dvd-levystä rutkasti rahaa?

Osa elokuvan ongelmista selittyy bonusmateriaaleissa. Veikeitä yksityiskohtia filmin tekovaiheista paljastavat niissä niin Fasano, Thor kuin Dietzkin.

Ilmi käy, että Zombie Nightmaren ohjaajaksi merkitty roskatuottaja Jack Bravman jaksoi rahtautua kuvauspaikoille vain satunnaisesti. Silloinkin hänen ohjeensa näyttelijöille olivat tasoa ”teepä kohtaus vaikka Columbon tyyliin”. Niinpä päävastuu kuvauksista jäi käsikirjoituksen rustanneelle Fasanolle, joka tässä vaiheessa ei tiennyt elokuvien ohjaamisesta yhtään mitään.

Leikkaajille ei puolestaan toimitettu elokuvan käsikirjoitusta, joten he joutuivat vain arvailemaan, mihin järjestykseen filminpätkät oli tarkoitus laittaa. Näin lopulliseen tuotteeseen jäivät esimerkiksi kohtaukset, joissa West tsekkaa käsikirjoituksesta vuorosanansa.

Sen ohessa, ettei Fasanoa lopulta merkitty leffan toiseksi ohjaajaksi, menetti hän myös käsikirjoittajakrediittinsä. Koska filmi kuvattiin Kanadassa, täytyi sen kirjoittajaksi merkitä verohelpotusten saamiseksi kanadalainen tekijä. Tässä tapauksessa ohjaajana sittemmin kunnostautunut David Wellington.

Joissain lähdelistoissa mainitaan, että isäpappa-zombieta esittäisi stunt-tähti Peewee Piemonte. Näin piti toki alunperin ollakin, mutta koska kukaan ei muistanut noutaa herraa lentokentältä, joutui Fasano vetämään tämänkin roolin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/13.

Elokuvat – Supersonic Man (1979)

Tähtivaeltajablogi palaa jälleen kehiin vuodenvaihteen erä- ja ottelutauolta.
Koska teatterit eivät vieläkään sulostuta elämäämme uusilla elokuvilla, satsaamme nyt vanhojen klassikkojen esittelyyn.
Ja mikä voisikaan tarjota parempaa supersankariviihdettä kuin Juan Piquer Simónin ohjaama Ääntänopeampi mies vuodelta 1979!

Supersonic Man

Maailma on ihmeellinen paikka. Ja tutkimattomia ovat jumalten tiet. Millään muilla lausunnoilla ei voi selittää Supersonic Man -elokuvan olemassaoloa.

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón muistetaan erityisesti mielenvikaisesta kalkkunasta Extraterrestial Visitors (1983). Siinä mies yritti ratsastaa E.T.-elokuvan suosiolla auringonlaskuun. Hieman vastaava tapaus on vuonna 1979 maailmaan materialisoitunut Supersonic Man. Tosin tällä kertaa ripattavaksi on päätynyt Richard Donnerin ensimmäinen Teräsmies-elokuva. Supersonic Man -leffan nähtyään todellakin uskoo, että mies voi lentää – no eipä.

Tähtien sotaa mukailevasti filmi alkaa kohtauksella, jossa pienoismalliavaruusalus lipuu majesteetillisesti esiin kuvaruudun yläreunasta. Sitten siirrytään aluksen sisäosiin, pyöreään halliin, jonka keskellä makaa kiiluviin string-alushousuihin sonnustautunut hahmo. Tilan näyttöruudulle ilmestyy mies, joka pulputtaa pitkän selityksen siitä, kuinka Supersonic Manin seuraava tehtävä sijoittuu Maapallolle.

Planeetan ihmiset kuulemma leikkivät vaarallisilla voimilla, joita eivät täysin ymmärrä. Seurauksena voi olla Maan tuho sekä shokkiaalto, joka pyyhkäisisi olemattomiin koko Linnunradan. Ääntänopeamman miehen velvollisuus on estää katastrofi. Tätä silmälläpitäen hänelle annetaan yli-inhimilliset voimat, punainen trikooasu sekä hilekiiluinen siniviitta. ”Galaksien voima kulkekoon kanssasi!”

Lennähdettyään New Yorkiin sankarimme (Richard Yesteran aka José Luis Ayestarán) ottaa itselleen valehenkilöllisyyden niljana viiksivalluna nimeltään Paul (Michael Coby aka Antonio Cantafora). Aina kun haluaa takaisin supermuotoon, hänen tarvitsee vain todeta kellolleen ”Olkoon galaksin suuri voima kanssani”.

Toisaalla rehvastelee James Bond -leffoista karannut hullu tohtori Gulik. Häntä näyttelee jatkuvasti nenäänsä hierova Cameron Mitchell, joka kanavoi mainiosti William Shatnerin kapteeni Kirkiä.

Gulik on lähettänyt kätyrinsä ryöväämään Energian ja Avaruuden Tutkimuslaitoksesta harvinaista radioaktiivista materiaalia. G-logolla varustettuihin mustiin asuihin, vihreisiin kaasunaamareihin ja valkoisiin kypäröihin sonnustautuneet joukot kidnappaavat mukaansa myös professori Morganin (José Maria Caffarel aka John Caffarel). Apuna tässä kaappauksessa on harvinaisen kömpelö peltirobotti, joka vilkuttaa valojaan, sylkee tulta käsistään ja ampuu raketteja korvistaan. Wau!

Tässä vaiheessa voitaneen jo paljastaa, että elokuva on kaikin puolin kädetön luomus. Erikoistehosteet ovat joko puistattavan tai hellyttävän huonoja. Myös kerronnan rakenne on totaalisen päätön, sillä kohtaukset ovat äärimmilleen venytettyjä ja toiminnallisuuden illuusio luotu lähinnä nopeutusta käyttäen. Pahiten aivoja raastaa kuitenkin tasapaksu musiikkiraita, joka koostuu taajaan toistetusta epävireisestä syntikkapimputuksesta.

Mutta nyt takaisin kotkottavan juonen pariin.

Koska professori Morgan ei suostu yhteistyöhön tohtori Gulikin kanssa, maailmanvaltaa havitteleva pahis käskee apurinsa tämän Patricia-tyttären (Diana Polakov) perään. Seuraa mainio näky, jossa Yliäänimies nostaa ilmaan pahvisen asfalttijyrän ja pelastaa Patrician pinteestä. Supersankarin kadottua paikalle tupsahtaa Paul, joka houkuttelee järkyttyneen tytön autoonsa.

Hieman täytyy kummastella, kuinka helposti Patricia on kokemuksensa jälkeen valmis hyppäämään tuntemattoman miehen kyytiin. Varsinkin kun Paul selittää, ettei tässä mitään poliiseja kannata paikalle pyytää, mennään sen sijaan syömään ja deittailemaan. Myöhemmin tuore pariskunta tapaa baarissa, jossa syttyy nyrkkitappelu – samaan tyyliin kuin villin lännen leffojen saluunoissa. Tässä vaiheessa taustamusiikki muuttuu iloiseksi banjo- ja haitaripolkaksi.

Gulik puolestaan raivoaa kätyreilleen siitä, kuinka epäonnistumisia ei suvaita. Puheet supersankarista ovat pelkkiä valheita. Ei ole teidän osanne ajatella. Tästäs saatte.

Aina väliin tohtori käy myös pitkiä keskusteluja professori Morganin kanssa. Niistä paljastuu, että kuolonlaseria suunnitteleva egomaanikko pitää itseään Jumalana, ei perusta moraalista (”Mitä hittoa sekin nyt muka on!”) ja nauttii ilkeästä höhöttämisestä. Ylimielisyys on kuitenkin pahasta, kun vastassa on Ääntänopeampi mies, joka kätensä heilautuksella voi muuttaa aseet banaaneiksi!

Lukemattomien kahjojen kommervenkkien jälkeen katsojat pääsevät ihmettelemään supersankarin ja superrobotin äärimmäisen laimeaa yhteenottoa sekä intomielistä pienoismallien räjäyttelyä. Lopulta tohtori Gulik yrittää paeta sankariamme salaisella avaruusraketillaan (mihin?), mutta aivan näin helpolla ei galaktisilta voimilta karata.

Ja sitten Paul ja Patricia elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Hetkittäin tuntuu kuin Supersonic Man olisi kirjoitettu tarkoituksellisesti parodiaksi. Tätä tulkinta tukee mm. vähän väliä kuvaan tupsahtava deeku, joka touhottaa viinan vaaroista aina, kun ei kallistele pulloa. Komediaa edustaa myös kohtaus, jossa yliäänisankarin päihittämät roistot pakenevat paikalta reppuselässä hassusti kaatuillen.

Elokuva on kuitenkin ylipäätään niin kaukana älystä, että tämänkaltainen pohdinta lienee aivan turhaa aivojen rassausta. Parempi vain heittäytyä supersoonisen kahjouden vietäväksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/11.

Elokuvat – Death Laid an Egg (1968)

Death Laid an Egg
La morte ha fatto l’uovo
Kuoleman ansa

Giulio Questin vuonna 1968 päivänvalon nähnyttä Death Laid an Egg -elokuvaa kuvataan blu-rayn takakannessa ”yhteiskuntapoliittisesti valveutuneeksi avantgarde-gialloksi”. Ja kerrankin määritelmä osuu aivan nappiin, sillä maailmassa tuskin on toista näin omintakeisen taiteellis-kokeellista giallo-viritelmää.

Jo filmin alkukohtaus on täyttä dadaa. Moottoritien varrella sijaitsevassa modernissa hotellissa tapahtuu kummia. Yhdessä huoneessa joku kaivaa salkustaan puukon ja mustat hanskat. Onko luvassa murha? Seksistä ja suudelmista puhutaan, mutta yhtään ihmistä ei näytetä kunnolla. Toisessa huoneessa tuntematon nuori mies yrittää kuunnella naapurihuoneen keskusteluja.

Näiden tapahtumien aikana kamera liikkuu ylhäältä alas ja alhaalta ylös tai näkymän vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan ja takaisin. Kun joku kävelee oikealle, kamera kääntyy vasemmalle. Kaikki tämä materiaali on leikattu mahdollisimman sekavaksi kokonaisuudeksi, jonka luonnetta korostaa Bruno Madernan riitasointuinen hälymusiikki. Tyylilaji jatkuu jaksossa, jossa kamera zoomailee eestaas tienvarsille ripoteltujen mainostaulujen yksityiskohtiin.

Jatkossa meno kuitenkin rauhoittuu ja juonikuviokin alkaa nostaa päätään taideilottelun seasta.

Marco (Jean-Louis Trintignant) ja Anna (supertähti Gina Lollobrigida) ovat rikas aviopari. He pyörittää kartanonsa mailla supermodernia jättikanalaa. Ruokinta sujuu automaattisesti ja kynityt broilerit lentelevät putkissa. Moinen meno ärsyttää paikallisia työntekijöitä, jotka ovat saaneet potkut tuotantalaitoksen automatisoinnin seurauksena. Vahvatahtoiselle Annalle tämäkään kehitys ei riitä, joten paikalla on myös laboratorio, jossa silmälasipäinen biologi pyrkii luomaan päätöntä, luutonta ja siivetöntä kanamutanttia lihatuotannon tehostamiseksi!

Marcon ja Annan seurassa elelee myös nuori Gabri (ruotsalaiskaunotar Ewa Aulin), joka toimii tilalla lähinnä sihteerin roolissa. Annan mielestä tyttö on niin viaton ja heikkotahtoinen, että hänet on helppo muovata tottelevaiseksi nukeksi. Totuus on hieman toisenlainen. Pian käy näet ilmi, että Marcolla ja Gabrilla on suhde. Marco haluaisi erota vaimostaan ja aloittaa uuden elämän Gabrin kanssa. Tyttö kuitenkin vastustelee, sillä avioparin koko omaisuus on Annan nimissä. Gabrilla näyttäisi olevan myös yhteyksiä nuoreen Mondainiin (Jean Sobieski), joka selvästi juonii jotakin Marcon pään menoksi.

Näiden pohjien ympärille Questin on rakentanut kiehtovan kummallisen ja moneen suuntaan kurkottavan kuvakertomuksen, joka herättää mielleyhtymiä ranskalaisen Jean-Luc Godardin elokuvien suuntaan. Paikoin jopa jäsentymättömille vaikuttavissa kohtauksissa pohditaan rakkauden ja pelon olemusta, ladellaan outoja filosofioita, väännetään ihmissuhdesoppaa ja sukelletaan syvälle hahmoja ohjastaviin pakkomielteisiin. Samalla tehdään pilaa kulutuskulttuurista, rahanhimosta ja jatkuvan kasvun vaatimuksista. Kuvatematiikassa toistuvat kornit kanataulut ja munanmuotoiset esineet.

Tarinantasolla punotaan juonia ja päästellään höyryjä. Marco vierailee tämän tästä hotellilla, jossa kutsuu maksullisia naisia giallomaiseen puukkohippaan. Samalla hän valmistelee vaimonsa murhaa ja uutta alkua. Anna haluaa puolestaan selvittää, mitä hänen aviomiehensä oikein puuhaa ja soluttautuu hotellin baariin prostituoiduksi naamioituneena. Mondainin ja Gabri pelaavat omia pelejään, joiden tavoite pysyy pitkään hämäränä. Lopulta arvoitukset huipentuvat ruumiin ympärille. Mutta kenen ja miksi? Ja kuka saa syyt niskoilleen?

Death Laid an Egg on ihastuttavan erikoinen elokuvahelmi, joka sekoittaa surutta erilaisia aineksia omaan ainutlaatuiseen soppaansa. Tällaisia leffoja tulee eteen aivan liian harvoin, joten jos on valmis haastamaan omat elokuvalliset mieltymyksensä, niin Death Laid an Egg tarjoilee siihen erinomaisen mahdollisuuden.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Elokuvat – Blade of the Immortal (2017)

Blade of the Immortal
Mugen no jûnin

(UK-versio, blu-ray)

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal -mangaa on ylistetty Tähtivaeltajassa useaan otteeseen – onhan teos englanniksi käännetyn mangatarjonnan ehdotonta aatelia. Tähtivaeltajassa 1/10 esiin nostettiin sarjakuvan pohjalta tehty animaatiosarja. Nyt vuorossa on mestarismies Takashi Miiken vuonna 2017 ohjaama näytelty versio.

Heti kärkeen täytyy sanoa, että Miike on tehnyt loistavaa työtä. Tarjolla on visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs elokuva, jossa ohjaaja malttaa pitää villeimmät vikurointinsa aisoissa. Niinpä lopputulos on hallittu, alkuperäistä sarjakuvaa kunnioittava elokuvahelmi, jossa ruumiita tulee enemmän kuin lunta jouluaattona.

Leffa käynnistyy mustavalkoisella prologilla, jossa miekkamies Manji (Takuya Kimura) yrittää pitää huolta hulluksi tulleesta Machi-pikkusiskostaan (Hana Sugisaki). Etsintäkuulutettu Manji on tehnyt erinäisiä virheitä, joten hänen päästään luvatun palkkion perässä on lukuisia tahoja. Kun kaksikko kohtaa satapäisen rōnin-lauman, on loppu edessä. Machi tapetaan, ja raivostaan voimaa ammentava Manji lahtaa vastustajat viimeiseen mieheen. Taistelun päättyessä kätensäkin menettänyt mies lysähtää ruumiiden sekaan kuolemaan.

Manjille ei ole kuitenkaan luvassa vapautusta, sillä paikalle askeltaa salaperäinen, 800-vuotias eukko. Hänen ”lahjansa” Manjille ovat veressä uivat madot, jotka kursivat sankarimme kasaan ja tekevät kuolemaa etsivästä miehestä kuolemattoman.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin seutukuntaa terrorisoi androgyynisen kauniin Anotsu Kagehisan (Sota Fukushi) johtama Itto-ryu-ryhmittymä. Värikkään erikoisista hahmoista koostuva joukkio vannoo voittoon tähtäävän taistelun nimeen – aseista ja tyylilajeista piittaamatta. Tätä silmälläpitäen he kiertävät maata tappamassa vanhan koulukunnan miekkakoulujen oppilaita ja mestareita.

Uhreiksi päätyvät myös nuoren Rin-tytön (Sugisaki) isä ja äiti. Vanhempiensa kohtalosta kimpaantunut nainen vannoo kostoa. Suojelijakseen hän suostuttelee kapiseen mökkiin erakoituneen Manjin. Arpinaamainen mies tosin esittää alkuun välinpitämätöntä ja laukoo hyviä pointteja siitä, kuinka hyvyys ja pahuus ovat yksinomaan näkökulmakysymyksiä. ”Kuka minä olen päättämään, kenen kuuluu kuolla ja kenen elää?”

Tästä hypätään pikaisesti episodeihin, joissa Manji taittaa peistä yksittäisten Itto-ryun edustajien kanssa. Näissä otteluissa kuolemattomuudesta on monen sortin hyötyä – kuten myös laajasta asearsenaalista, jota Manji kantaa vaatteidensa suojissa.

Lukemattomat taistelukohtaukset eivät jää yksioikoiseksi mättöpuuroksi, sillä myös vastustajien motiiveja ja ajatuksia avataan. Näin jo ulkoisilta olemuksiltaan ja asevalinnoiltaan erikoisista hahmoista ehtii kehittyä yksilöitä, joilla on omat tarkoitusperänsä. Kehuja ansaitsee myös se, kuinka upeasti Itto-ryun taistelijat muistuttavat sarjakuvallisia esikuviaan.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa suurempi juonikuvio, jossa hallituksen joukot kosiskelevat Itto-ryun johtajaa, mutta samalla juonivat koko ryhmittymän hävittämistä. Kaikki huipentuu pitkään kohtaukseen, jossa Manji ja Rin sekä heidän verivihollisensa Anotsu taistelevat yhdessä monisatapäistä armeijaa vastaan. Aivan huikeaa!

Blade of the Immortal -elokuva pelittää kuin teurastamo. Näyttelijä- ja laulajatähti Takuya Kimura on kuin syntynyt kuolemattomuudestaan kärsivän mutta Riniä vimmaisesti puolustavan Manjin rooliin. Myös muut näyttelijät suorittavat osansa erinomaisesti – vaikka Sugisaki ei löydäkään täydellistä balanssia Rinin pelokkuuden ja rämäpäisen urheuden välillä.

Myös Miike tekee uransa parasta työtä tasapainotellen hienosti tarinan inhimillisen sisällön ja tehokkaasti rytmitettyjen sekä koreografioitujen taisteluiden välillä – absurdeista tilanteista syntyvää huumoriakaan unohtamatta. Ja onhan se todella päheää nähdä Samuran sarjakuvista tutut hurjat asekehitelmät livenä kaksinkamppailujen tiimellyksessä. Lukuisista irtileikkautuvista käsistä nyt puhumattakaan!

Blade of the Immortal tarjoilee svengaavaa ja jopa älyllistä samuraitoimintaa koko rahan edestä.

Leffa ••••
Kuva •••••
Lisät ••••

Lähes puolituntisen Miike-haastattelun lisäksi levylle on tarttunut melkein kaksi tuntia dokumentteja, joissa nähdään materiaalia elokuvan kuvauksista sekä kuullaan näyttelijöiden kertovan omista kokemuksistaan. Näiden päälle tulee vielä traileri, yli 60 foton galleria, Tom Mesin ei niin antoisa kommenttiraita sekä 24-sivuinen lehtinen, joka sisältää leffakuvien ohessa Anton Bitelin esseen filmin tiimoilta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Elokuvat – Zardoz (1974)

Zardoz
(UK-versio, blu-ray)

1970-luku oli yhteiskunnallisesti valveutuneiden, älykkäiden tieteiselokuvien kulta-aikaa – kunnes Tähtien sota (1977) tuli ja lanasi koko pelikentän matalaotsaiseksi toimintaviihteeksi. Sitä ennen saimme onneksi nähtäväksemme mm. sellaisen omaperäisen klassikon kuin John Boormanin ohjaaman ja käsikirjoittaman Zardozin (1974).

Jo vuoteen 2293 sijoittuvan filmin aloitus on huikea: Ankeanoloisen jättömaan yllä leijuu valtava kivinen pää. Sen varjossa juoksee ja ratsastaa punaisiin panosvöihin ja lannevaatteisiin sonnustautuneita miehiä, jotka huutavat: ”Ylistetty olkoon Zardoz!”

Kivipään laskeuduttua sen avonaisesta suusta purskuaa aseita ja ammuksia, joilla punavaippojen tulee tappaa kaikki joutomailla lisääntyvät raakalaiset. ”Ase on hyvä, siemeniä levittävä penis paha”, julistaa jumalainen Zardoz ja jatkaa: ”Elämä ja ihmiskunta ovat myrkkyä, joka tuhoaa Maapallon. Menkää, tappakaa ja puhdistakaa maa saastasta!”

Ja koska jumalan sana on pyhä, tehtäväänsä aivopestyt psykopaatit ratsastavat yli maaston tappaen, raiskaten ja orjuuttaen kaikki vastaantulijat – Zardozin nimeen. Katsojan näkökulmasta uhrit eivät tosin ole vaarallisia raakalaisia, vaan rääsyisiä pakolaisia, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä suuren tuhon hävittämässä maailmassa.

Yksi punavaipoista livahtaa kuitenkin salaa kivipään kyytiin. Tämä Sean Conneryn esittämä Zed on päättänyt selvittää Zardozin kasvojen takana piileskelevän todellisuuden. Kivipään kyydissä hän päätyy voimakentän ympäröimään utopiaan. Vehreään ja värikkääseen paratiisiin, jonka hippihenkiset asukkaat leipovat leipää, kasvattavat karjaa – ja elävät ikuisesti oman ylimielisen yltäkylläisyytensä keskellä.

Vortexiksi kutsutun onnelan kansalaisten silmissä Zed on herneaivoinen ali-ihminen, barbaari, hirviö ja raakalainen. Mutta samalla myös kiehtova esimerkki epäinhimillisestä raakuudesta ja eläimellisestä seksuaalisuudesta. Vortexissa itsessään arvostetaan tyyneyttä ja psyykkistä tasapainoa yli kaiken, eikä seksilläkään ole enää mitään sijaa kuolemattomien maailmassa.

Vähitellen käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole Vortexissa niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Negatiivisista tunteista rangaistaan vanhentamalla syyllistä. Kuoleman suomaa vapautusta halajavat vanhukset ovat ikuisen elämän paineen alla sortuneet hulluuden turuille. Melankolistit ovat puolestaan vaipuneet totaaliseen apatiaan ja vain huojuvat paikoillaan.

Tämäkö on historian lakipiste, yhteisö, joka otti tehtäväkseen ihmiskunnan sivistyksen, taiteen ja tieto-taidon säilyttämisen? Rikkaiden ja nerokkaiden ”virheetön onnela”, joka hylkäsi myötätunnon ja sulki köyhät ja kärsivät ulkopuolelleen – ja antoi heidän tuhoutua silmiensä edessä?

Vortexin asukkaille Zedin aivoista kaivetut näyt tappamisesta ja hävittämisestä ovat pelkkää viihdettä. He ovat jähmettyneet omaan muuttumattomuuteensa ja menettäneet kykynsä elää ja tuntea. Kun elämällä ei ole loppupistettä, sillä ei ole myöskään tarkoitusta. Käytännössä Vortex onkin henkisen rappion rapauttama vankila, joka on rakennettu valheille ja muiden kärsimykselle.

Näiden ristivetojen keskellä kamppailevat erityisesti Charlotte Ramplingin, Sara Kestelmanin ja John Aldertonin esittämät vortexlaiset. Heillä jokaisella on omat agendansa, joiden katalysaattorina he käyttävät ulkoa saapunutta muukalaista. Tajuamatta, kuinka terävä ja päämäärätietoinen mieli barbaarikaavun alle kätkeytyy.

Unohtaa ei myöskään sovi kaiken taustalla narujaan vetelevää taikuria, Arthur Fraynia (Niall Buggy). Mutta kuka manipuloi nukkemestaria?

Zardoz on innostavan kunnianhimoinen elokuva. Se latoo katsojan eteen lukemattomia filosofisia kysymyksiä, eeppisiä pohdintoja ja myyttisiä allegorioita. Samalla filmi pureutuu syvälle ihmisyyden perimmäiseen olemukseen ja olemassaolon merkitykseen. Se on yhteiskuntapoliittinen, metafyysinen ja ironinen satiiri, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Aina uskonnonvastaisuudesta lähtien.

Zardoz ei kuitenkaan tarjoa helppoja vastauksia tai väännä sanottavaansa rautalangasta. Elokuvan juonellinen kompleksisuus ja kuvaston hämmentävä omintakeisuus takasivat sen, ettei filmistä koskaan tullut suuren yleisön lemmikkiä. Ne myös aukaisivat tien tarkoitushakuisille väärinymmärryksille, kuten väitteelle, että elokuva kannustaa naisvihaan ja on täynnä toksisen maskuliinisuuden ylistystä. Paljon enemmän pieleen ei arvio voisi mennä.

Toisaalta näkemys, että kyseessä on ainoastaan visio yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välissä kasvaa äärimmilleen, on karkea yksinkertaistus, joka jättää huomiotta suurimman osan elokuvan sisältämistä ajatuksista. Toki todellisesta elämästä poimittu näkemys siitä, että rikkaat saavat sairastuttuaan parempaa hoitoa kuin köyhät, on yksi leffan inspiraationlähteistä. Kuten myös kaunokirjalliset pohdinnat ökyrikkaiden kuolemattomuushaaveista – hyvänä esimerkkinä Aldous Huxleyn After Many a Summer -romaani (1939). Modernimman scifi-kirjallisuuden puolella samaa kysymystä on ansiokkaasti käsitellyt mm. Norman Spinrad romaanissaan Bug Jack Barron (1969).

Zardozin erityislaatuisuutta korostaa filmin visuaalinen ilme. Boormanin Christel-vaimon suunnittelema huikea puvustus on saavuttanut jo legendaarisen maineen. Myös halvalla mutta huolella rakennetut lavasteet toimivat mainiosti ja kasvattavat filmin unenomaista tunnelmaa. Erityisen hienosti elokuvassa hyödynnetään peilejä ja niiden kautta toistuvia kuvia sekä eteerisesti sykkiviä vedeneläviä. Läpinäkyviin muovikoteloihin suljetuista ihmisistä ja kasveista nyt puhumattakaan.

Tervetuloa surrealistiseen paratiisiin!

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

John Boormanin kommenttiraita on sporadisuudessaan pettymys. Onneksi levyltä löytyy myös yhdeksän haastattelua, joissa leffan tekemisestä ja teemoista kertovat mm. Boorman ja Kestelman sekä useat muut filmin ilmeeseen ja valmistumiseen vaikuttaneet tahot. Yhteismittaa näille pätkille kertyy yli kaksi tuntia!

Mukana on myös ohjaaja Ben Wheatelyn Zardoz-ylistys (16 min.), traileri, radiomainoksia sekä 40-sivuinen lehtinen, joka sisältää mm. Boormanin haastattelun, Julian Uptonin kirjoittaman leffaesittelyn sekä Adrian Smithin artikkelin, jossa hän vertaa elokuvaa ja sen romaaniversiota toisiinsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Children of the Sea

Children of the Sea
aka Kaiju no kodomo

Daisuke Igarashin Children of the Sea on laatumangaa sieltä kaikkein parhaimmasta päästä. Englanniksi tarina on julkaistu viidessä osassa Vizin arvostetussa Signature-sarjassa.

Nyt tämä valloittava tarina on kääntynyt silmiähivelevän upeaksi animaatioelokuvaksi. Ohjaaja Ayumu Watanabe ottaa kaiken ilon irti merten elämää kuhisevasta värikkyydestä, auringon polttavasta loisteesta ja kalastusalusten kukittamista vehreistä rantamaisemista.

Yksinäinen Ruka-tyttö kohtaa kesälomallaan useita kummallisia ilmiöitä. Hän törmää akvaarioiden täyteisessä Merimaailmassa Umi-poikaan, joka on vedessä kuin kotonaan. On aivan kuin tämä lentäisi kalojen ja valaiden keskellä. Pian selviää, että Umi ja hänen isoveljensä Sora ovat eläneet ensimmäiset elinvuotensa meressä dugongien seurassa. Nyt he ovat päätyneet Merimaailmaan tutkimuskohteiksi.

Uusi ystävyys vie Rukan merten ihmeelliseen maailmaan. Hän pääsee uimaan valaiden ja delfiinien kanssa, sukeltamaan syvyyksiin ja ihailemaan taivasta halkovaa virvatulta.

Toisaalla tutkijat ihmettelevät valaiden uutta laulua ja merieläinten outoa käytöstä. Vaikuttaa siltä kuin jokin kutsuisi kaikkia merten elämänmuotoja kohti yhtä ja samaa avomeren pistettä.

Tarinassa upotaan yhä syvemmälle myyttisten mysteerien vietäväksi. Lopulta kaikki huipentuu pitkään psykedeeliseen kohtaukseen, jossa elokuva syleilee koko maailmankaikkeutta. Meri ja tähtitaivas yhtyvät, universumit ja galaksit syntyvät, elämä asettuu oleelliseksi osaksi kosmosta.

Children of the Sea on viipyilevän filosofisesti kerrottu unenomainen matka olemassaolon ytimeen. Kaunis, vaikuttava ja arkielämää suurempi elokuvahelmi, jonka visuaalinen toteutus on nappisuoritus – on kyse sitten rantakaupungin kaduilla liikkuvista kuva-ajoista tai kalaparvien lumoavasta tanssista.

Daisuke Igarashin alkuperäinen manga on saanut arvoisensa elokuva-adaptaation. Ja siitä voi olla yksinomaan kiitollinen.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Children of the Sea elokuvateattereissa 2.10. lähtien

Elokuvat – Tenet

TenetJulisteWEB

Tenet
(Spoilerien suhteen lue omalla vastuullasi)

Christopher Nolanin uutuus ajaa katsojan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Tenetiä on odoteltu sellaisella mielenkiinnolla, että elokuvan julkaisuaikataulun muutoksetkin ovat olleet isoja uutisia koronaselontekojen joukossa. Eikä ihme: Nolan on tehnyt uransa aikana mitä näyttävimpiä ja kiinnostavimpia elokuvia.

Yksi Nolanin toistuvista teemoista on ollut aika: miten menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat toisiinsa. Interstellarissa (2014) avaruuslentäjä jättää taakseen lapsensa ja kohtaa tämän aikadilataation vuoksi vasta, kun tämä on jo seniori-ikäinen. Matkallaan hän onnistuu kuitenkin vaikuttamaan menneisyyteen ja käynnistämään tapahtumat, joista tarina koostuu. Inceptionin (2010) ytimessä on menneisyyttä koskevien käsitysten ja tunteiden muuttaminen. Mementossa (2000) juoni kulkee puolestaan takaperin, kun muistinsa menettänyt päähenkilö löytää jälkeensä jättämiään johtolankoja.

Tenet1WEB

Tenetin scifi-premissi on yksinkertainen ja viehättävä: jossakin tulevaisuudessa on keksitty teknologia, jolla voidaan muuttaa objektien ajan suunta. Kyseessä eivät siis ole aikahypyt, vaan härveli, jonka läpi viety materiaali kulkee ajassa takaperin.

Miltä tämä näyttäisi visuaalisesti? Olisi aikarosvoja ja aika-agentteja, jotka pystyisivät liikkumaan ajassa toiseen suuntaan kuin muut. Olisi takaperoisia aikakommandoja, joiden aseet nielevät luoteja, ja jotka voisivat saada taistelun kulusta etukäteistietoja, koska tulevat kentälle tilanteesta, jossa taistelu on jo käyty. Miltä se näyttäisi? Miltä näyttäisi, kun kaksi erisuuntaista aikaa kohtaisivat ja sekoittuisivat?

Nolanin konkreettinen vastaus näihin kysymyksiin on selkeä ja vastaansanomaton: näyttää ihan sairaalta, hyvältä, sairaan hyvältä! Tenetin hämmentävät toimintakohtaukset käydään syvällä oudossa laaksossa. Niiden originaali pulp-henkisyys näppäilee viattomassa lapsuudessa viritettyjä nostalgian kieliä. Juuri tällaisia näkyjä varten science fiction on keksitty!

Tenet2WEB

Nolanin valitsema pulp-asenne ulottuu valitettavasti elokuvan muihinkin osiin: myös toimintakohtausten väleihin, sinne missä tarinaa kerrotaan. On agentti, jonka mielenkiintoisin ja ehkä ainoa varsinainen luonteenpiirre on, että hän on… agentti. Ja on hänen apurinsa, josta on ihan yhtä vähän kerrottavaa. Sitten on salaisessa kaupungissa kasvanut Bond-pahis isoine jahteineen, bikinikaunottarineen, vartijakorstoineen ja maailmanlopun suunnitelmineen.

Sankarin on tietysti pelastettava kaunotar, vaikka sen vuoksi joutuisi välillä riskeeraamaa koko maailman. Riskinotto on helppo ymmärtää: Elizabeth Debickin näyttelemä naishahmo on elokuvan ainoa edes hieman elävä hahmo, ainoa, jonka kohtalo kiinnostaa edes hitusen. Kaikki muut ovat silkkipaperinohuita toimijoita.

Tenet3WEB

Juonenkäänteitä riittää, ja kuten premissistä voi aavistaa, ei vain perinteisiin suuntiin vaan myös kohti mennyttä. Näissä käänteissä olisi voinut säästellä: ADHD-kohtausta muistuttava poukkoilu ei ota kunnon otetta mistään muista tarinan mahdollisuuksista kuin spefi-ideastaan. Elokuvaa onkin syytä katsella kuin lukisi vanhaa hardcore-scifiä: kertomuksesta viis, mutta onnistuuko Nolan pitämään maailmansa koherenttina?

Yksittäisten hienojen kohtausten lisäksi Tenetissä viehättää sen kokeellinen, palindromimainen rakenne. Elokuvan idea on ollut toteuttajilleen kunnianhimoinen haaste: onko mahdollista saada sekä suuri juoni että yksittäiset tapahtumat toimimaan ajassa molempiin suuntiin?

Tenet onnistuu niin abstrakteimmalla rakenteen kuin erityisesti yksittäisten konkreettisten palastenkin tasolla. Ne yhdistävä perinteisen kerronnan taso elävine maailmoineen ja ihmisineen on kuitenkin pahasti epäkunnossa. Voisiko viat antaa anteeksi?

Jukka Laajarinne

Tähdet tunteella: ***
Tähdet järjellä: *****

Elokuvat – Weathering with You

WeatheringJulisteWEB

Weathering with You

Weathering With You -elokuvassa 16-vuotias Hodaku saapuu laivalla Tokioon. Jo merimatkan aikana hän saa huomata, että kaupungin sää on rikki: vettä tulee kuukausikaupalla yhteen menoon ja sadeilmiöt ovat hetkellisesti äärimmäisiä. Veden lisäksi taivaalta sataa toisinaan jotain outoa – kuin läpinäkyviä kaloja. Pilvissä on järjettömät määrät vettä, joten ehkä siellä on myös omat, tuntemattomat ekosysteeminsä, aivan kuten merten syvyyksissä.

Alaikäisenä karkulaisena Hodakun ei ole helppo löytää elantoa tai yösijaa, mutta lopulta häntä onnistaa: hän pääsee ruokapalkalla urbaanilegendoja kaupittelevan huuhaalehden toimittajaksi. Lisäksi hän tutustuu ja ihastuu pari vuotta itseään vanhempaan tyttöön, Hinaan.

Weathering1WEB

Yksi moderneista myyteistä, joista Hodaku kirjoittaa, kertoo aurinkotytöstä, joka pystyy tuomaan auringonpaisteen sateiden keskelle. Nämä tarinat kytkeytyvät vanhaan kansanperinteeseen, kertomuksiin entisaikojen sääneidoista, jotka toimivat ihmisyhteisöjen ja taivaan välisinä yhdyssiteinä – ja vaikeissa tilanteissa ihmisuhreina.

Viehättävän kummallinen, teiniangstin ja ilmastomuutoksen rinnastava kertomus kehittyy rauhallisesti tyylikkääksi, monitahoiseksi draamaksi. Henkilöt rakentuvat kokonaisiksi ihmisiksi ja heidän väliset suhteensa kiinnostaviksi – samalla, kun heidän taustansa avautuvat ja salaisuutensa paljastuvat. Jokaisessa on enemmän kuin miltä aluksi näyttää.

Weathering2WEB

Käsikirjoittaja-ohjaaja Makoto Shinkai kuljettaa kertomusta tavallisten ihmisten tasolla, mutta kasvattaa sen suureksi ja vaikuttavaksi niin leveys- kuin korkeussuunnassakin. Rönsyjä, merkittäviä sivuhahmoja ja pieniä ihmeitä on sen verran runsaasti, että niistä riittäisi televisiosarjaksi. Kokonaisuus lähestyykin hajoamispistettään – mutta pysyy kuin pysyykin kasassa.

Massiiviset kaupunkimaisemat neonvaloineen, kerrostaloineen ja paikallisjunineen ovat komeaa katseltavaa. Erilaiset sadesäät – niin synkistä pilvistä lankeavat kaatosateet kuin valoisammat kuurot ja tihkutkin – antavat miljöölle oman silauksensa. Ympäristöt jäävätkin mieleen aivan yhtä vahvasti kuin yliluonnollinen romanssi, joksi Hodakun ja Hinan välinen suhde kehittyy.

Weathering4WEB

Vaikka ydinjuoni eteneekin moneen kertaan nähtyjä eeppisiä raiteita, vallitsee kerronnassa tavaton herkkyys arjen kulahtaneisuudelle ja yksityiskohdille. Asenne näkyy myös loppuratkaisussa, mittakaavojen välisessä valinnassa. Juuri pieneen fokusoiminen kaikkein mahtavimpienkin ilmiöiden edessä tekee Weatheringista suuren elokuvan.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Weathering3WEB

Elokuvat – Messiah of Evil (1973)

MessiahOfEvilKansiWEB

Messiah of Evil
aka Dead People
aka Revenge of the Screaming Dead
– 35th Aniversary Special Edition

Vuonna 1973 valmistunut Messiah of Evil ampaisee vauhtiin elegantisti. Sittemmin ohjaajana tutuksi tullut Walter Hill juoksee pakoon kuin viimeistä päivää. Lopulta hän piiloutuu hämmentyneen näköisen pikkutytön luo. Tyttö kumartuu katsomaan uupunutta miestä, vetää partaveitsen esiin ja leikkaa tämän kurkun auki. Wau!

Seuraavaksi näemme pitkän käytävän päässä horjahtelevan naisen, joka tilittää kauhistuneella äänellä lähestyvästä pahuudesta ja hätähuudoista, joita kukaan ei ole enää kuulemassa. ”Aikaa ei ole paljon, teidän on uskottava minua!”

MessiahOfEvil1WEB

Itse elokuva kertoo Arlettysta (Mariana Hill). Hän matkaa etäiseen Pointe Dunen pikkukaupunkiin etsimään kuuluisaa maalari-isäänsä, jolta on saanut kummallisia kirjeitä. Isän rantakartano huokuu autiutta, mutta pöydällä lojuu miehen päiväkirja. Muistiinpanoissa tämä kertoilee näkemistään painajaismaisista hahmoista, päästelemistään epäinhimillisistä äänistä sekä ainaisesti aivoissa pyörivästä kuoleman ajatuksesta.

Arletty ei luovuta, vaan asettuu taloksi ja ryhtyy kyselemään isästään kaupunkilaisilta. Taidegallerian sokean myyjän tapaan muutkin asukkaat suhtautuvat naiseen äärimmäisen nihkeästi.

MessiahOfEvil2WEB

Lopulta Arletty saa vihjeen, joka johtaa hänet maata kiertävän Thomin luo. Michael Greerin esittämä karismaattinen mies kertoo tutkivansa taruja ja legendoja, joita hänelle sopertelee paikallinen kyläjuoppo Charlie (Elisha Cook Jr.). ”Verenpunaisen kuun aikana opimme, että ihminen pystyy hirvittäviin tekoihin.”

Kun Charlie löytyy kuolleena, Thom ja kaksi hänen ystävätärtään (Joy Bang ja Anitra Ford) asettuvat lupia kyselemättä asumaan Arlettyn isän kartanolle. Siinä on naisella ihmettelemistä, kun kylpyhuoneesta astahtaa keskellä yötä esiin vieraita hippineitosia.

MessiahOfEvil3WEB

Nelikon suhteita värittävät mustasukkaisuudesta ja hämmennyksestä nousevat skismat sekä Pointe Dunen outo ilmapiiri. Kaduilla ei näy ketään, mutta marketin lihaosastolla käy eläimellinen vilske. Kasvoiltaan gorillaa muistuttava albiino autonkuljettaja ajaa ympäriinsä avopakulla, jonka lavalla on taivaalle tuijottavia ruumiita. Tyhjä elokuvateatteri täyttyy vähitellen kesken näytöksen, eikä ulospääsyä ole luvassa. Kaupunkilaisten silmät valuttavat verta, ja Arlettya kiusaavat kohtaukset, joissa hän oksentelee kärpäsiä, toukkia ja torakoita. Jokin on nyt selvästi pielessä.

MessiahOfEvil5WEB

Legendaarisesta Howard the Duck -ilakoinnistakin (1986) vastanneiden Willard Huyckin ja Gloria Katzin ohjaama sekä käsikirjoittama leffa huokuu ihastuttavan salaperäistä tunnelmaa. Hahmottomista kauhuista ja sanoinkuvaamattomista hirviöistä ei saada todellista selkoa, mutta niiden värisyttävä uhka leijuu elokuvan yllä. Ratkaisu herättää vahvoja mielleyhtymiä H. P. Lovecraftin tarinoihin sekä tyylikeinoihin. Kokonaisuuden tehoja vahvistavat rantakartanon hämäävän fotorealistiset seinämaalaukset sekä kerronnallinen yleisilme, joka ammentaa ranskalaisen uuden aallon mestariteoksista enemmän kuin kauhuelokuvien perinteistä.

Muutamaa kömpelöä verellä leikittelyä ja käsiin hajoavaa lopetusta lukuunottamatta Messiah of Evil on kiehtova sekä omaperäinen mestariteos. Juuri tällaisia kauhuelokuvia maailma kaipaakin.

”En voi koskaan palata kotiin, sillä olen jo maistanut ihmislihaa.”

MessiahOfEvil4WEB

Leffa ••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajaparivaljakon ja muiden elokuvan tekijöiden 22-minuuttinen haastatteludokumentti paljastaa muun muassa, että elokuva on saanut vaikutteita Lovecraftin ohessa Jean-Luc Godardin ja Michelangelo Antonionin luomuksista. Lopun hämäryys selittyy puolestaan rahapulalla, joka katkaisi filmin tuotannon viime metreillä.

Kommenttiraita ei ole aivan yhtä timmiä asiaa, kuten eivät myöskään Joy Bangin ja Joan Molinen puhelinhaastattelut. Huyckin ja Katzin kahdesta 1960-luvun lyhytelokuvasta kiinnostavampi käsittelee performanssien ja taidekäsitysten ristiriitoja herkullisen aikaansa sidotulla tavalla.

Trailereiden joukossa kimmeltää pari todella pöljää filmihelmeä, kuten stunt-temppuja ja hevirokkia fuusioiva StuntRock (1978) sekä David Nivenin ja John Cleesen tähdittämä The Statue (1971), jonka juoni tuntuu pyörivän alastonpatsaan penismittojen ympärillä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/10.

MessiahOfEvil6WEB