Elokuvat – Possessor (2020)

Possessor
(Blu-ray)

Brandon Cronenbergin esikoiselokuva, Antiviral, oli uskomattoman tyylikäs ja älykäs filmihelmi. Herran seuraavaa pitkää elokuvaa jouduttiin odottamaan vuosia, mutta nyt tuo hetki on viimein käsillä. Ja kuinka ollakaan, Possessor (2020) on jopa Antiviralia kovempi tykitys.

Tasya Vos (Andrea Riseborough) vaikuttaa aivan tavalliselta keski-ikäiseltä, raskaiden taakkojen riuduttamalta perheenäidiltä. Todellisuudessa hän on kuitenkin salaisen organisaation leivissä toimiva tappaja. Firman teknologian avulla ihmisen mieli voidaan siirtää toiseen ihmiseen ja näin on mahdollista käyttää uhrin kehoa kuin omaansa – kikka takaa, ettei kukaan voi päästä todellisten murhaajien jäljille.

Mielenhallinta syö kuitenkin Tasyan henkistä tasapainoa ja jättää jälkiä hänen aivoihinsa. Harhoja putkahtelee näkökenttään ja vanhojen muistojen sekava syke saattaa vallata naisen ajatukset hetkenä minä tahansa. Yksinkertaiseksi tarkoitettu ampumakeikka voi näin muuttua raivoisan veriseksi puukotukseksi. Esihenkilöilleen Tasya väittää kuitenkin olevansa aivan kunnossa.

Sitten tulee keikka, jossa kaikki menee pieleen. Kuka lopulta hallitseekaan tappajaksi tarkoitetun Colinin (Christopher Abbott) kehoa? Kenen mieli murtuu ensimmäisenä? Ja kuinka väkivaltaiseksi kamppailu voi ryöpsähtää?

Juonikuvaukseksi purettuna Possessor ei vaikuta niin omintakeiselta ja erinomaiselta kuin se todellisuudessa on. Siitäkin käynee silti ilmi, että elokuva sukeltelee syvissä psykologisissa vesissä pohtiessaan identiteetin ja ihmiselämän olemusta. Arvoon arvaamattomaan filmin nostaa kuitenkin sen toteutus, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu.

Jo elokuvan maailma on kiehtova, sillä se sekoittaa surutta vanhaa ja uutta. Filmissä käytetty huipputeknologia tuo mieleen pikemminkin 1980-luvun kuin lähitulevaisuuden. Kuvissa näkyvät upouuden oloiset autot ovat puolestaan peräisin 1970-luvulta tai sitäkin kaukaisemmasta menneisyydestä. Vastaavia yksityiskohtia löytyy lukuisia. Myös kuvauspaikat vaihtelevat ankeasta harmaudesta pröystäilevän ylelliseen loistoon. Todellisuus tuntuu muutenkin olevan hitusen sijoiltaan, selittämättömästi pielessä.

Kun tähän katsojan alitajuntaan pureutuvaan epäsuhtaan lisätään Andrea Riseboroughin upeasti tulkitseman päähenkilön luonnekuvan ailahtelevaisuus, saa kokonaisuus vain lisää vettä myllyynsä. Tasya vakoilee tulevia isäntiään, jotta hallitsisi heidän maneerinsa ja puheenpartensa, mutta silti solahtaminen aina vain uusiin kehoihin on hämmentävää ja paikoin jopa epätodellisen oloista. Toisaalta Tasya ei ole kotona edes omassa persoonassaan, vaan joutuu harjoittelemaan ilmeitään, tunteitaan ja repliikkejään ennen kuin voi palata aviomiehensä ja lapsensa seuraan.

Kerronnallisesti elokuva etenee toteavaan tyyliin. Kuvakuljetus on pienieleisen verkkaista mutta juuri siksi niin voimakasta. Muodot ja visiot toistuvat, ja keräytyvät yhä tiiviimmiksi kimpuiksi. Ja sitten väkivalta ryöpsähtää päälle niin yksityiskohtaisesti ja verisen graafisesti, että se iskee katsojan otsasuoneen kuin tonnin leka.

Possessor on vahvaa kamaa. Se on kuin aivomato, joka ui mielen perukoille ja tekee sinne painajaismaisen pesänsä. Eikä päästä sen jälkeen pihtiotteestaan.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Elokuvat – Under the Open Sky (2020)

Under the Open Sky
(Subarashiki sekai)

Japanissa on tehty noin miljoona yakuza-elokuvaa, joiden pääosassa on räiskyvä toiminta – on filmin sankari sitten kuinka vanha tahansa. Miwa Nishikawan ohjaama Under the Open Sky on kuitenkin aivan toista maata.

Masao Mikami (Koji Yakusho) on jo ikämies, kun hän astuu vapauteen tuoreimman vankilatuomionsa jälkeen. Tällä kertaa kakkua on tullut istuttua 13 vuotta ja siitäkin suurin osa eristyssellissä – koska äkkipikainen mies ei ole osannut hillitä itseään edes vartijoiden edessä.

Mikamin koko elämä on ollut silkkaa vuoristorataa. Isäänsä hän ei ole tuntenut koskaan ja äitikin on hävinnyt kuvioista, kun hän oli vasta neljän vanha. Rikollisjengeihin hän on liittynyt jo teini-iässä. Vuosikymmeniä kestäneen yakuza-uransa takia hän on viettänyt puolet elämästään vankilassa.

Nyt Mikami on päättänyt tehdä parannuksen ja jättää rikokset sikseen. Pahasti reistailevan terveyden ja aiemman rikollistaustan takia rehellisen työn löytäminen osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi – yhä kiusaavista raivonpurkauksista nyt puhumattakaan. Silti sosiaalituilla eläminen sapettaa, koska Mikami on tottunut elättämään itsensä. Niinpä hän yrittää epätoivon vimmalla päästä edes johonkin työnsyrjään kiinni.

Koji Yakusho loistaa vanhan ja väsyneen, mutta yhä valoisaan tulevaisuuteen luottavan Mikamin roolissa. Vaikka uudet ystävät kuinka painottavat rauhallisuutta ja alistumista osaansa, ei tappelupukarina tunnettu mies osaa aina pitää perimmäistä luonnettaan vakan alla. Hänen on myös vaikea hyväksyä yhteiskuntaa, jossa pitää olla nöyrä ja hiljainen ja jossa epäkohtiin ei sovi puuttua. ”Jos näet, kuinka heikompaa kiusataan, älä mene väliin, vaan pakene paikalta”, kuuluvat hänelle lausutut opetukset. Kunnialla ja omanarvontunteella ei nykymaailmassa ole enää mitään kysyntää.

Mieleenpainuva elokuva maalaa harmaan kuvan todellisuudesta, jossa tutkainta vastaan on turha potkia. Yhden miehen traagisen tarinan rinnalla filmi onkin yhteiskunnallinen kommentaari, joka osuu vaivatta asiansa ytimeen.

Toimii kuin aivoihin voimalla iskeytyvä rauhallinen rautanaula.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Under the Open Sky -näytökset Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Elokuvat – Relic (2020)

Relic

”Se on täällä, vuoteeni alla.”

Maailman kellot ovat kääntyneet jälleen aikaan, jossa teinikauhun minuuttiviisari on saanut tehdä tilaa vahvojen ja omaperäisten aikuiskauhuelokuvien tuntiviisarille. Yksi tämän kehityksen hedelmistä on Natalie Erika Jamesin ohjaama australialaisleffa Relic (2020). Se kertoo kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat kohtaamaan menetyksen ja kuolevaisuuden kauhut.

Relic on juuri nyt nähtävillä Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ja tämä tilaisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväkseen.

Elokuvan alussa työnarkomaani Kay (Emily Mortimer) saa puhelun Edna-äitinsä (Robyn Nevin) kotikonnuilta. Yksin vanhassa talossaan asuva kahdeksankymppinen nainen on kadonnut teille tietymättömille. Uutisen kuultuaan Kay ja hänen Sam-tyttärensä (Bella Heathcote) jättävät Melbournen taakseen ja rientävät maaseudulle Ednaa etsimään.

Vanhusta ei kuitenkaan löydy mistään – kunnes hän aivan yllättäen palaa takaisin kotiinsa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yllään hänellä on vain likainen yöasu. Missä hän on viime päivät viettänyt, sitä hän ei suostu kertomaan. Kuten ei sitäkään, mistä hän on saanut rintaansa erikoisen näköisen mustelman.

Edna käyttäytyy jatkossakin omalaatuisesti. Hänen mielialansa ailahtelevat ja muisti pätkii, hän syö vanhoja valokuvia ja yksin ollessaan keskustelee tyhjien seinien kanssa – vai onko kyseessä sittenkin jokin taloon asettunut yliluonnollinen voima, jota Kay ja Sam eivät kykene näkemään? Tähän viittaisivat ainakin silloin tällöin kuvan taustalla häilyvä varjohahmo sekä taloa riivaavat oudot ilmiöt. Ainakaan aivan tavanomaisesta vanhuuden dementiasta tai Alzheimerista Ednan tapauksessa ei taida olla kyse…

Elokuva etenee viipyilevän herkästi, mutta samalla erinomaisen tehokkaasti. Kauhua kasvattavat Kayn painajaiset synkässä mörskässä mädäntyvästä ruumiista. Sam puolestaan eksyy päällekäyvän ahdistavaan labyrinttiin, eräänlaiseen Ednan kotitalon – tai dementoituneen mielen – kuvajaiseen. Samalla talo kolmikon ympärillä rappeutuu ja homehtuu kiihtyvään tahtiin.

Allegorisen elokuvan vahvuuksia ovat taitavan ohjauksen ja painostavan tunnelman lisäksi päähenkilöitä raastavia tunteita hienosti avaava näyttelijätyöskentely. Kaikki ne rakkauden, pelon ja tuskan ryöpsähdykset, joita he kokevat, tulevat tässä filmissä kirjaimellisesti lihaksi.

Relic on kaikin puolin vakuuttava saavutus. Vielä kovempaan arvoon elokuvan nostaa tieto, että kyseessä on ohjaajansa esikoinen. Kannattaa siis ehdottomasti seurata, mitä Natalie Erika James luo jatkossa iloksemme – vai oliko se peloksemme?

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Elokuvat – Death Machines (1976)

Death Machines
(ABC-versio, blu-ray)

Aina väliin mainosmateriaalit antavat täysin väärän kuvan markkinoimastaan elokuvasta. Tämä pätee myös Paul Kyriazin ohjaamaan Death Machines -leffaan (1976). Trailerin mukaan filmi sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa murha ei enää ole rikos. No ei muuten sijoitu. Lisäksi annetaan ymmärtää, että tarinan pääosaa esittävät ääniohjelmoitavat tappajarobotit. No eivät muuten esitä.

Todellisuudessa leffa sijoittuu kuvausaikansa nykyhetkeen ja ne kolme ”tappokonetta” ovat taistelulajien taitajia, joista on tehty tottelevaisia huumeseerumin avulla. Tätä kolmikkoa (Ronald L. Marchini, Michael Chong ja Joshua Johnson) käskyttää valtavan peruukkinsa alle rusentuva Madame Lee (Mari Honjo). Hän tottelee puolestaan varjoissa viihtyvää salaperäistä hahmoa, jonka koko olemassaolo unohtuu alkuselvittelyjen jälkeen.

Leen tarkoitus on kaapata kaupungin salamurhabisnes itselleen. Siksi hän murhauttaa rikollispomo Giolettin (Chuck Katzakian) palkkatappajat. Yhtä heistä ammutaan singolla selkään, toisen yli ajetaan telaketjutraktorilla. Tämän jälkeen herra G:n on pakko turvautua Madame Leen palveluihin.

Yli-inhimillisen tappajakolmikon ensimmäinen isompi keikka suuntautuu karatesalille. Miekat ja kepukat heiluvat lähes verettömästi, vaikka ruumiita tulee roppakaupalla. Paikalla olleista oppilaista henkiin jää vain kätensä menettänyt pallinaamainen baarimikko Frank (John Lowe). Tässä vaiheessa juoneen tupsahtaa myös poliisikaksikko (Ron Ackerman & Edward Blair), joiden roolina on kuttuilla pomolleen ja väistellä paperitöitä – sekä ehkä myös tutkia karatesalin murhasarjaa.

Aika pian käy ilmi, että aseilla ei tappokolmikkoa pysäytetä, korkeintaan vähän horjutetaan. Päähän osunut luoti saa yhden heistä kuitenkin rääkymään ja pyörtymään. Tästä käynnistyy turha sivujuoni, jossa vangittu tappaja karkaa poliiseilta, päätyy uskovaisten vanhusten pyörittämään kahvilaan ja saa kimppuunsa lauman maailman tyhmimpiä moottoripyöräjengiläisiä.

Seuraavassa turhassa sivujuonessa seurataan Frankin ja häneen ihastuneen sairaanhoitajan (Mary Carole Frederickson) orastavaa rakkaustarinaa. Ja tämä jakso on kyllä venytetty sellaiseen tylsyyspurkkaan, ettei mitään rajaa. ”Onneksi” mukaan on sentään ängetty kapakan nurkassa huojuva yläosaton tanssijatar sekä tyhjästä syntyvä baaritappelu.

Jossain välissä Madame Leen kätyrit kiusaavat myös pankinjohtajaa ja tämän tytärtä.

Sitten ollaankin jo lähellä loppukäänteitä, jotka ovat niin järjenvastaisia, että tänne asti kestäneet katsojat ampuvat itseään naulapyssyllä päähän. Moni yleisön jäsen tekee tämän toki jo paljon aiemmin, sillä Death Machines on korviaraastavan kammottavalla syntikkamusaraidalla kuorrutettu, aneemisen siivetön kalkkuna. Filmin juonikuvio on umpikahjo, näyttelijäsuoritukset harvinaisen puisevia ja dialogi naurettavan kökköä. Puvustajallakaan ei selvästi ole ollut paras päivänsä – pikemminkin huonoin.

Kokonaisuuden kruunaa tasapaksu ja kaiken mahdollisen jännitteen kaukaa kiertävä toteutus. Ohjaaja ja leikkaaja ovat selvästi kuvitelleet, että hyvin pitkät kohtaukset, joissa ihmiset nousevat portaita tai kävelevät kohti ovea, edustavat viiltävää jännitystä.

Tästä esityksestä käyneekin jo ilmi, että Death Machines on hekotuttavan aivoton elokuvatuttavuus, joka kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kalkkunakokin leffahyllyn kunniapaikalle.

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät ••

Ohjaajan kommenttiraita ei ole maailman kehittävin, mutta Michael Chongin kymmenminuuttisen haastattelun katsoo mielikseen. Hän paljastaa mm. sen, ettei elokuvan taistelukohtauksia ollut ihmeemmin etukäteen mietitty: näyttelijöille annettiin vain aseet käsiin ja käskettiin tapella.

Lisäksi joitain epäonnistuneita otoksia, pari traileria sekä Joshua Johnsonin audiohaastattelu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Elokuvat – Slugs (1988)

Slugs
aka Slugs, muerte viscosa
(UK-versio, blu-ray)

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón esiintyi Tähtivaeltajan sivuilla viimeksi vuonna 2011. Tuolloin käsittelyssä oli hänen Teräsmies-teemainen supersankarielokuvansa, hillittömän siivetön kalkkuna Supersonic Man (1979). Leffa, josta käy äärimmäisen selväksi, ettei edes superihminen voi lentää. Niinpä on sitäkin ihmeellisempää, että vuonna 1988 valmistunut, Shaun Hutsonin romaaniin perustuva Slugs, näyttää ihan oikealta elokuvalta. Toki se on täydellisen päätön ja riemastuttavan pöhkö, mutta se nyt käy ilmi jo aihevalinnasta – kyseessä on näet kauhuelokuva pientä amerikkalaiskaupunkia riivaavista, lihanhimoisista tappajamutanttietanoista!

Uimaan kykenevien etanoiden ensimmäinen uhri on nuori poika, joka on tyttöystävänsä kanssa kalastamassa rauhallisella järvellä. Yllättäen etanat tempaisevat pojun veneestä ja jo kohta järven pinta kuohuu verenpunaisena. Seuraavaksi kuolo korjaa resuisessa talonröttelössä asuvan juopon, joka päätyy kuhisevan etana-armeijan ateriaksi. Kun miekkosen ruumis lopulta löytyy, jäljellä on vain verinen pääkallo ja palasiksi mutusteltu ruumis.

Sitten tutustutaan filmin päähenkilökaartiin, kolmeen keski-ikäiseen pariskuntaan. Mike Brady (Michael Garfield) on kaupungin terveystarkastaja ja Kim Brady (Kim Terry) hänen opettajavaimonsa. Viemäreissä viihtyvä Don Palmer (Philip MacHale) pyörittää puolestaan kaupungin puhtaanapitolaitosta. Hänen vaimonsa on Maria Palmer (Concha Cuetos). Sitten ovat vielä bisnesmies David Watson (Emilio Linder) ja tämän alkoholistivaimo Maureen Watson (Alicia Moro).

Ja koska näin pieni henkilökaarti ei riittäisi mihinkään, runsaasti tilaa annetaan myös kaikille tasapuolisesti kuttuilevalle sheriffi Reeselle (John Battaglia), koululaboratoriota pyörittävälle tiedemies John Foleylle (Santiago Álvarez) sekä lähes loputtomalle kasalle muita sivuhenkilöitä.

Mike ja Don saavat ensivihjeen siitä, että jotakin on pielessä, kun puudelia sylissään kantava rouva Florence Fortune (Harriet L. Stark) valittaa viemärin oudosta löyhkästä. ”Minä en ole mikään hyväntekeväisyysheittiö. Minä maksan veroni ja odotan saavani hyvää palvelua.” Yllättäen putkistoista löytyy puoliksi syötyjä rotanraatoja.

Seuraavaksi kohdataan kasvihuonetta hoitava herra Harold Morris (Juan Maján), jonka jatkuvasti nalkuttava Jean-vaimo (Lucía Prado) on eloisa pilakuva 1950-lukulaisesta kotiäidistä. Harold päätyy pulaan, kun hän pistää kätensä puutarhahanskaan, jonka sisällä lymyilee musta tappajaetana. Otus ei kuole sitten niin millään, joten lopulta Haroldin on hakattava kätensä irti kirveellä päästäkseen vihulaisesta eroon. Kaikki tämä riehunta johtaa onnettomuuteen, jossa Harold, Jean ja kasvihuone räjähtävät ilmaan tulisena pallona!

Mutta tämä on vasta alkua. Seuraavaksi David syö salaattia, johon on epähuomiossa pilkottu yksi mutanttietana. Näin hänen sisuksiinsa päätyy etanoiden veressä viihtyviä parasiittimatoja, jotka syövät hänet sisältä käsin. Siinä on muilla ravintola-asiakkailla ihmettelemistä, kun miehen silmät räjähtävät ja esiin purskahtelee laumoittain matoja!

Kova kohtalo odottaa myös sekstailevaa nuortaparia, Donnaa (Kari Rose) ja Bobbya (Kris Mann). He joutuvat ilman rihmankiertämää vessanpöntöstä esiin ryömivien etanamassojen iltapalaksi.

Eivätkä ruumiit toki tähän lopu. Ei vaikka Mike, Don ja John onnistuvat päättelemään, että kaupungissa on meneillään mutanttietanoiden invaasio. He saavat jopa selville, että tämä kaikki johtuu entisestä radioaktiivisten ja kemiallisten jätteiden kaatopaikasta, jonka päälle ollaan juuri rakentamassa uutta ostoskeskusta.

Mike kiertää kaupunkia varoittelemassa valtaapitäviä vaarasta, mutta kukaan ei ota häntä tosissaan. Viemäreissä ja vesiputkissa lymyilevät nilviäistappajat herättävät päättäjissä lähinnä naurunremakoita. Sheriffi äityy jopa kyselemään, että mitä seuraavaksi: ”Mielenvikaisia heinäsirkkoja vai mellakoivia hyttysiä?”

Lopulta sankarikolmikon on itse tartuttava toimeen. Mutta vaeltelu tappajaetanoiden valtaamissa viemäreissä ei ole vaaroja vailla…

Minkäänlaisia järjen tapaisia käsitteitä Slugs-elokuvaan ei voi kytkeä. Leffa kuitenkin etenee vauhdilla ja tarjoilee ihastuttavan hauskoja kohtauksia toisensa perään. On jokseenkin käsittämätöntä, että aikoinaan filmi jäi joissakin maissa – mm. Isossa-Britanniassa – sensorien hampaisiin. Vaikka mukana toki on ”verisiä” kohtauksia, ei niistä löydy kauhua tai uskottavuutta nimeksikään. Sen sijaan ne tarjoilevat överiydessään maittavia hekotuksia. Aivot narikkaan -kasariviihteenä Slugs onkin lähes timanttia.

Vaadin Suomen valtiota lisäämään välittömästi tappajamutanttietanoita vesijohtoveteen!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Kolme perushaastattelua, joissa näyttelijä Emilio Linder, efektivelho Carlo De Marchis ja taiteellisesta suunnittelusta vastannut Gonzalo Gonzalo kehuvat elokuvan ohjaajaa ja kuvittelevat olleensa tekemässä vakavamielistä kauhufilmiä. Yhteismittaa näille kertyy puolisen tuntia. Huomattavasti humoristisemmin leffaan suhtautuu tuotantopäällikkö Larry Ann Evans, joka esittelee 20-minuuttisessa pätkässään myös filmin kuvauspaikkoja.

Trailerin päälle vielä kirjailija Shaun Hutsonin haastatteluraita sekä Chris Alexanderin hauskasti intomielinen kommenttiraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Elokuvat – Flash Gordon (1980)

Flash Gordon
40th Anniversary 4K UHD Collector’s Edition
(UK-versio, blu-ray)

Mike Hodgesin vuonna 1980 ohjaamasta Flash Gordon -filmatisoinnista on kirjoitettu Tähtivaeltajassa aiemminkin. Leffa ansaitsee kuitenkin uuden esiinnoston, sillä siitä on juuri julkaistu muhkeilla bonusmateriaaleilla varustettu 40-vuotisjuhlapaketti. Itse elokuva on restauroitu huolella – näin kirkkaalta ja upealta Flash ei ole näyttänyt koskaan aiemmin.

Alex Raymondin sarjakuvaklassikoihin perustuva Flash Gordon on kaikkien aikojen hulppein ja visuaalisesti häikäisevin pulp-scifi-filmi. Jos ihan rehellisiksi äidytään, niin Flash Gordon on toki myös yksi maailmankaikkeuden parhaista elokuvista!

Jo filmin ensimmäiset repliikit saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Universumin yksinvaltias, keisari Ming Armoton (Max von Sydow) valittaa: ”Klytus, olen ikävystynyt. Mitä leikkikaluja sinulla on tarjota minulle tänään?” Ja toki aina palvelualttiilla Klytuksella (Peter Wyngarde) on jo kohde valmiina – Maapallo. Sormustaan heilauttamalla Ming aiheuttaa Maassa massiivisten katastrofien sarjan. On hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä, tornadoja ja vaikka mitä.

Kun metallikasvoinen Klytus kysyy, aikooko Ming nyt tuhota koko planeetan, Ming vastaa: ”Myöhemmin. Minusta on hauskaa leikitellä hetken… ennen totaalista hävitystä.” Silkkaa legendaa!

Tästä päästään elokuvan alkuteksteihin, joiden alla soi Queen-yhtyeen esittämä tunnusbiisi: ”Flash! Ah-ah. Savior of the universe. Flash! Ah-ah. He’ll save everyone of us. Flash! Ah-ah. He’s a miracle. Flash! Ah-ah. King of the impossible.” Jos tämä ei nosta ilonkyyneleitä katsojan silmäkulmaan, niin silloin kyseessä on todella paatunut ihmishirviö.

Maapallolla kohdataan amerikkalaisen jalkapallon kirkkain tähti, New York Jetsin pelinrakentaja Flash Gordon (Sam J. Jones). Vaaleahiuksinen komistus lähtee lennolle ja saa seurakseen matkatoimistovirkailija Dale Ardenin (Melody Anderson). Ja se on palavaa rakkautta ensisilmäyksellä.

Mingin aiheuttaman ilmastokaaoksen seurauksena Flashia ja Dalea kuljettava pienkone tekee pakkolaskun hulluna professorina tunnetun Hans Zarkovin (Topol) laboratorioon. Tohtorismies on menettänyt maineensa väittämällä, että outojen sääilmiöiden takana on avaruudesta johdettu hyökkäys.

Pakkomielteinen Zarkov huijaa tuoreen pariskunnan rakentamaansa rakettiin ja pakottaa nämä mukaan matkalle kohti värikästä avaruuspyörrettä. Zarkov uskoo, että Kuu on romahtamassa Maahan ja että aikaa katastrofin estämiseen on enää 11 päivää.

Lopulta kolmikko päätyy turvallisesti Mongo-planeetalle, aivan Mingin palatsikaupungin lähistölle. Sieltä heidät noutaa puna-kultaisiin haarniskoihin sonnustautunut sotilasosasto. Seuraa pramea ja blingin täyteinen kohtaus, jossa Mongon kuita asuttavat kansat vannovat uskollisuuttaan Mingille. Paikalla ovat mm. haukkamiesten johtaja prinssi Vultan (Brian Blessed) ja puukansan prinssi Barin (Timothy Dalton) seurueineen.

Tilaisuus menee lööperiksi, kun Ming iskee silmänsä Daleen ja päättää tehdä tästä jalkavaimonsa. Moinen temppu ei tietenkään sovi rehdille Flashille, joka käy jalkapallohippasille Mingin vartioston kanssa. ”Go, Flash, go! Go, Flash, go!”, kannustaa Dale. Ming puolestaan tiedustelee Klytukselta: ”Syövätkö miehesi varmasti oikeita pillereitä? Ehkä sinun pitäisi teloittaa heidän valmentajansa.”

Kaikki päättyy kuitenkin onnettomasti. Dale vangitaan, Zarkov lähetetään aivopyyhintään ja Flash tuomitaan kuolemaan. Kiperästä kiipelistä Flashin pelastaa Mingin pilalle hemmoteltu tytär, prinsessa Aura (Ornella Muti). Hän on ihastunut komeaan Maan mieheen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Nyt hän tahtoo Flashin petikumppanikseen.

Tämän jälkeen seikkaillaan erilaisissa upeissa maisemissa, kun Flash yrittää nostattaa Mongon riitaisia kansoja Mingia vastaan. Kaikkea hienoa sattuu ja tapahtuu, kunnes elokuva huipentuu ainutlaatuista urhoollisuutta ja rautaista sisua vaativiin taistelukohtauksiin. Näiden legendaaristen hetkien aikana yleisö hurraa ja Queenin musiikkiraita yltää ilmiömäisiin sfääreihin.

Flash Gordon on suuria tunteita soittelevassa pöhkössä viihdyttävyydessään sarjakuvallisten avaruusoopperoiden aatelia. Filmin silmiin sattuva väriloisto, puvustuksen fantastisuus, lavasteiden mahtipontisuus ja sankarillisuutta puhkuva musiikkiraita ovat täysin ennenkokemattomia. Puhumattakaan lähes psykedeelisistä avaruus- ja taivasnäkymistä. Ihan silkkaa juhlaa!

Lisäksi elokuvan päähenkilöt toimivat täydellisesti. Sam J. Jonesin esittämä Flash on oikeamielisen ja pelottoman amerikkalaissankarin ihastuttavan kahjo perikuva. Fu Manchua muistuttava keisari Ming puolestaan niin herkullinen pahuuden ruumiillistuma, ettei paremmasta väliä. Ornella Mutin näyttelemä Aura on avaruusprinsessoista ehdottomasti kuumin ja vaarallisin, Brian Blessedin tulkitsema Vultan puolestaan joviaaleista nallekarhuista rakastettavin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Zarkov, Dale, Barin, Kala, Fico…

Flash Gordon -filmin ainutlaatuisuuden taustalta löytyy monta elementtiä. Yksi tärkeimmistä on elokuvan syntyhistoria.

Pienestä pitäen Alex Raymondin alkuperäisiä sarjakuvia ihaillut italialainen tuottajamoguli Dino De Laurentiis halusi leipoa valkokankaille näyttävän tieteiseepoksen. Jostain kumman syystä hänen ensimmäinen ohjaajavalintansa oli Nicolas ”The Man Who Fell to Earth” Roeg. Käsikirjoittaja Michael Allin ja Roeg työstivät omaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, vakavamielistä tieteistarinaansa vuoden verran, kunnes tyylivalinnasta kimpaantunut Dino veti töpselin seinästä.

Oudot tekijäratkaisut eivät päättyneet tähän, sillä seuraavaksi ohjaajaehdokkaaksi Dino keksi Mike ”Get Carter” Hodgesin, joka piti koko ajatusta naurettavana. Samalla toiseksi käsikirjoittajaksi nostettiin 1960-luvun hömelöstä Batman-televisiosarjasta tuttu Lorenzo Semple Jr. Jo aiemmin filmin puvustuksen ja lavastuksen suunnittelijaksi oli palkattu Federico Fellinin elokuvilla mainetta niittänyt, kaksinkertainen Oscar-voittaja Danilo Donati.

Lopulta Hodges suostui hommaan pitkin hampain, mutta lähestyi aihetta pikemminkin campin komedian kuin suureellisen avaruuseepoksen näkökulmasta. Villien ideoiden määrä vain kasvoi, kun Hodges antoi näyttelijöiden keksiä uusia kohtauksia lennosta. Hyvä esimerkki tästä on filmin alkupuolen jalkapallotappelu Mingin vastaanottosalissa. Sen ideoivat Sam J. Jones ja Melody Anderson. Toisaalta muutama jo valmiiksi lavastetuista ja puvustetuista kohtauksista jäi syystä tai toisesta kokonaan kuvaamatta.

Lopullisesti elokuvan kohottaa arvoon arvaamattomaan Queen-yhtyeen naiivin innostunut musiikki, joka istuu elokuvan tunnelmaan kuin salama Flashin paitaan.

Mutta mitä sitä nyt tämän enempää höpöttämään. Juoskaa vaikka viimeisillä voimillanne hankkimaan tämä restauroitu mestariteos kultaisiin käsiinne. Flash!

Leffa •••••
Kuva •••••
Lisät •••••

Blu-ray-levyn lisäksi viiden lätyn juhlapaketti sisältää elokuvan 4K Ultra HD -version.

Kokonaisuuteen mahtuu rutkasti Flash Gordonia käsitteleviä dokumentteja ja kuvagallerioita. Maininnan ansaitsevat ainakin Mike Hodgesin hauska haastattelu (32 min.), velmut pätkät tekijöiden 35-vuotistapaamisesta (15 min.), hekotuttavan hullaantuneen Brian Blessedin muistelot (11 min.), Melody Andersonin lyhyt haastattelu (5 min.), Bryan Mayn paljastukset (4 min.), julistetaiteilija Renato Casaron mietteet (6 min.), vanha mainosdokumentti (15 min.) sekä jakso 1970- ja 1980-lukujen taitteessa valmistuneesta supisurkeasta Flash Gordon -animaatiosarjasta (24 min.).

Erityisen kiehtova on lähes puolituntinen haastattelukooste, jossa mm. käsikirjoittaja Michael Allin kertoo yksityiskohtia pitkälle edenneestä, mutta lopulta kuvaamatta jääneestä Nicolas Roegin Flash Gordon -versiosta.

Hyvää matskua tarjoilevat myös Mike Hodgesin ja Brian Blessedin kommenttiraidat. Hodges puhuu enemmän asiaa, kun taas Blessed tunnelmoi yllättävänkin hillitysti – intoutuen villiin menoon vain kun on itse kuvassa.

Kokonaisuuden ykköstykki on Lisa Downsin ohjaama kokopitkä Life After Flash -dokumenttielokuva (2017). Tosin nimestään huolimatta se ei kerro oikeastaan mitään näyttelijä Sam J. Jonesin karikkoisesta urasta Flash Gordon -roolin jälkimainingeissa. Epäselväksi jää jopa se, mikä johti Jonesin ja Dino De Laurentiisin välirikkoon. Ilmi käy kuitenkin, että nykyisin Jones on paljon tasapainoisempi, perhekeskeisempi ja ystävällisempi yksilö kuin itsekeskeisinä nuoruusvuosinaan. Sekä vahva uskossaan.

Dokumentin helmiä ovat jaksot, joissa elokuvan keskeiset näyttelijät (mm. Anderson, Blessed, Wyngarde, Topol ja Richard O’Brien) ja tekijät muistelevat menneitä. Käytännössä Life After Flash onkin vallan mainio katsaus Flash Gordon -elokuvan synnystä sekä filmin kulttuurihistoriallisesta merkityksestä.

Ainoa Queenin vinyylilevy, jonka olen koskaan ostanut, on Flash Gordon: Original Soundtrack. Nyt voin iloita omistavani kyseisen levyn myös cd-muodossa, sillä se on tämän juhlajulkaisupaketin täydellistävä kirsikka. ”What do you mean, ’Flash Gordon approaching’?” Jee!

Oheistuotefaneille on tarjolla Flash-kangasmerkki, neljän postikortin setti, 32-sivuinen kirjanen leffan syntyhistoriasta, 36-sivuinen kooste valokuvia filmin hahmoista, muutaman sivun näytelehtinen Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista sekä kaksipuolinen, isokokoinen elokuvajuliste.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Elokuvat – Phase IV (1974)

Phase IV
(UK-versio, blu-ray)

Suomeksikin aikoinaan Vaihe IV -nimellä videolevityksessä ollutta Phase IV -elokuvaa (1974) tuli 1980-luvun lopulla pyöritettyä videonauhurissa kerran jos toisenkin – eli siis aivan päinvastoin kuin Tähtivaeltaja 1/86:ssa ounastelin. Nyt kun filmi on julkaistu erinomaisena blu-ray-pakettina, sietää se nostaa jälleen esiin.

Innovatiivisista alkutekstiluomuksistaan tunnetun Saul Bassin ainoaksi pitkäksi ohjaukseksi jäänyt Phase IV ottaa eläinhirviögenreä kraivelista ja vääntää aiheesta älykkään sekä taiteellisesti kunnianhimoisen scifi-helmen.

Filmin prologissa puhutaan oudosta avaruusilmiöstä, jonka vaikutukset jäivät Maapallolla lopulta hyvin vähäisiksi, käytännössä huomaamattomiksi. Jokin kuitenkin muuttui arizonalaisissa muurahaisyhteisöissä. Eri rotuiset muurahaiset ryhtyivät tekemään yhteistyötä ja tappoivat kaikki luontaiset vihollisensa. Pelloille ilmestyi muurahaisten tekemiä geometrisia kuvioita ja maastoon kapeita ja korkeita tornirykennelmiä.

Tätä ilmiötä saapuu selvittämään biologian tohtori Ernest D. Hubbs (Nigel Davenport) ja eläinten kommunikaatiota tutkinut kryptologi James R. Lesko (Michael Murphy). He tosin ilmestyvät kuvioihin mukaan vasta, kun elokuvaa on mennyt jo kymmenkunta minuuttia. Sitä ennen on nähty lähinnä makrokuvattuja muurahaisia omissa salaperäisissä puuhissaan.

Juuri upeasti toteutettu ja laajamittaisesti hyödynnetty kuvamateriaali muurahaisten elämästä on yksi elokuvan hienoimmista ja omintakeisemmista piirteistä. Näissä jaksoissa pienet vipeltäjät todellakin käyttäytyvät kuin niillä olisi yksi yhteinen, inhimillinen päämäärä.

Hubbs ja Lesko pystyttävät avaruustukikohtaa muistuttavan tutkimusasemansa muurahaistornien lähimaastoon. Kupolistaan käsin he tarkkailevat muurahaisten toimintaa sekä niiden välistä kommunikaatiota. Hubbs on tutkimuksissaan niin pakkomielteinen, ettei hän välitä lainkaan sivullisista uhreista. Hän haluaa usuttaa selvästikin älykkäät muurahaiset sotaan, jonka avulla hän voisi osoittaa näille ihmisten ylivertaisuuden.

Näiden muurahaisten kanssa ei kuitenkaan kannattaisi ryhtyä kalistelemaan sapelia. Ne näet osaavat sopeutua myrkkyihin, katkoa laitoksen elintärkeät johdot ja rakentaa heijastimia, jotka saavat tutkimuskupolin lämpötilan nousemaan epäinhimillisiin mittoihin.

Siinä missä kuumehouruinen Hubbs julistaa muurahaisten tuhoa, yrittää Lesko kommunikoida niiden kanssa. Luoda jonkinlaista yhteyttä kahden täydellisesti toisistaan poikkeavan älyn välille.

Lopulta kaikki päättyy uuteen aamun, jossa mikään ei ole enää entisellään.

Phase IV on täyttä rautaa. Huikeiden muurahaisnäkymien ohessa se tarjoilee viipyilevän hypnoottista kuvastoa autiomaan hiljaisista maisemista, hylätyistä taloista ja auringon paahteesta. Puhumattakaan kysymyksistä tieteen tekemisen etiikasta ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa. Tässä ekologisestikin valveutuneessa filmissä ihmistä ei todellakaan nähdä luomakunnan itseoikeutettuna valtiaana.

Phase IV on omintakeinen klassikko, jonka kuvasto kaivautuu muhimaan syvälle aivojen onkaloihin.

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

Lisämateriaaleista päräyttävin on Bassin alkuperäinen lopetus, joka aikoinaan leikattiin filmistä pois liian härönä. Se tarjoilee useita minuutteja kestävän symbolistisen kuvakavalkadin, jonka psykedeelisissä näkymissä ihminen on alistettu uusien valtiaiden suurennuslasin alle. Vaikuttava kokonaisuus muistuttaa niin Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -filmin loppukohtausta kuin Alejandro Jodorowskyn villeimpiä trippejä, mutta nousee runollisessa visuaalisuudessaan niitäkin vaikuttavammaksi. Jo yksistään tämä pätkä oikeuttaa tuoreen blu-ray-julkaisun hankinnan.

Mukana on kuitenkin paljon muutakin. Phase IV -elokuvaan kytkeytyvät Jasper Sharpin ja Sean Hoganin parikymmenminuuttinen syväanalyysi, Allan Brycen ja Richard Hollissin kommenttiraita sekä 30-sivuinen kirjanen, jossa Deborah Allison ja Liam Hathaway tutkailevat filmin juuria, syntyhistoriaa, teemoja ja vastaanottoa.

Kirjasesta löytyy myös elokuvan vanha mainosjuliste, joka yrittää myydä leffaa väärin perustein ja väärälle yleisölle. Filosofis-taiteellista, syvällisiä kysymyksiä pohdiskelevaa tieteiselokuvaa ei ehkä kannattaisi markkinoida lauseilla ”Päivä, jona Maapallo muuttui hautausmaaksi!” tai ”Avaruuskauhujen kontrolloimat ahnaat valloittajat on komennettu hävittämään Maa!”.

Eikä tässä toki vielä kaikki. Paketin toinen levy sisältää näet viisi Saul Bassin ohjaamaa lyhytfilmiä sekä puolituntisen dokumentin, jossa Bass kertoo elokuviin tekemiensä alkutekstien filosofioista. Ohjaajan analyyttisiä ajatuksia täydentävät useat hänen toteuttamansa alkutekstijaksot mm. sellaisista leffoista kuin The Man with the Golden Arm (1955), It’s a Mad Mad Mad Mad World (1963) ja Grand Prix (1966).

Lyhytfilmeistä kiinnostavin on vuonna 1984 valmistunut Quest. Ray Bradburyn Frost and Fire -novelliin perustuva tarina alkaa prologilla: ”Ennen kuin portti sulkeutui ja valo katosi, Muinaiset elivät pitkän ja antoisan elämän.” Pimeydessä yksi nopeutettu ihmiselämä kestää kuitenkin enää 8 päivää. Löytyisikö jostain sankaria, joka kykenisi avaamaan portin ja tuomaan valon ja elämän takaisin ihmisten keskuuteen?

Erityisen mielenkiintoinen on myös metaforinen The Searching Eye (1964), jonka visualisoinneista löytyy selkeitä esikaikuja Phase IV:n tyylittelyistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Zombie Nightmare (1987)

Zombie Nightmare

Kikkelis, kokkelis! Zombie Nightmare on niin vajaaälyinen elokuvakalkkuna, että silmissä viiraa.

Käsittämätöntä kyllä, moni leffan tekijöistä on sittemmin menestynyt valitsemallaan työsaralla. Filmin kirjoittanut ja osin ohjannut John Fasano on työskennellyt kymmenissä suurissa tv-tuotannoissa. Näyttelijöistä Shawn Levy tunnetaan nykyisin huippumenestyneenä Hollywood-ohjaajana (mm. Yö museossa) ja Tia Carrere Aarteenmetsästäjä-sarjan tähtenä.

Aikamoisen pohjalta he ovat uralleen ponnistaneet, sillä tätä elokuvaa syvemmän lähtökuopan tarjoaisivat vain Ed Woodin tekeleet.

Kanadalainen kehonrakentajamuusikko John Mikl Thor esittää revittyyn paitaan ja pullottaviin verkkareihin pukeutunutta kilttiä muskelimiestä, Tonya. Lihakset kiiltelevät sensuellisti hiestä, kun iloinen komistus pumppaa rautaa tai hakkaa lähikauppaa ryöstävät punkkarit.

Katsojalta meinaakin päästä itku, kun kännisten raggarien joukko ajaa autolla Tonyn ylitse. Pojan äiti ei kuitenkaan tyydy kyyneliin, vaan kutsuu paikalle mustaa voodoo-magiaa taitavan Molly Mokemben (Manuska Rigaud). Kahjot sotamaalit naamallaan nainen manaa ja murisee ja kohottaa tuskaansa karjuvan Tonyn arkustaan. Sitten vaan baseball-maila kouraan ja kuoloa kostamaan.

Pöllöä pahiskaverijoukkoa johtava Jim (Levy) on pitkätukkainen rähinöitsijä, joka tykkää heiluttaa puukkoa mutta ei saa naista edes päällään seisten. Hän on vain innoissaan siitä, että harmaakasvoinen zombieäijä alkaa harventaa hänen kaveripiiriään. Onpahan ainakin jotain ajanvietettä. Valitettavasti niljan ilo loppuu lyhyeen, kun laahustava Tony työntää baseball-mailan hänen sisuksiinsa.

Myös poliisit kiinnittävät huomiota outoihin murhatapauksiin. Virkaintoinen Frank (Frank Dietz) pääsee jopa Molly-noidan jäljille, mutta hänen pomonsa Tom (Adam West!) toppuuttelee moisia epäilyksiä.

Sitä tietää olevansa kunnon kakkelin äärellä, kun elokuvan ylivoimaisesti parhaasta roolityöstä vastaa tv-Batmanina heilunut West. Zombie Nightmaressa hän on kuitenkin vastanäyttelijöihinsä verrattuna Oscar-tasoa. Ihan siitäkin huolimatta, että hän lukee repliikkinsä suoraan paperista.

Sen lisäksi, että filmin esiintyjillä ei ole pisaraakaan lahjoja, on muutama heistä päättänyt kanavoida murreilmaisua puhumalla kuin suussa olisi useampikin tulikuuma peruna. Kehno kähinävääntö ei vakuuta tai lisää elokuvan uskottavuutta – tarjoaapa vain monet makeat naurut.

Zombie Nightmare on muultakin toteutukseltaan kaikin puolin kädetön. Jokainen jakso on venytetty yli äyräidensä, eikä kukaan jaksa ihmetellä, kuinka kummassa hitaasti laahustava zombie ottaa kiinni paniikissa pakoonjuoksevan neitokaisen. Tai tappaa tämän poikaystävän näyttämällä harmaata kouraansa pojun kaulalle.

Tapot ovat muutenkin yltiökilttejä, ja vaikka musiikkiraidalle on saatu biisejä niinkin nimekkäiltä bändeiltä kuin Motörhead, Girlschool ja Pantera, on pääosa elokuvasta kuorrutettu syntikkapimputuksella, joka kuulostaa siltä kuin soittaja olisi ensi kertaa moisen hilavitkuttimen ääressä.

Zombie-painajainen punnitsee kovimmankin kulttifriikin kestävyyden. Aaarrrgggh, miksi porukka pompottaa minuuttikaupalla tennispalloa? Aaarrrgggh, miksi zombieta pakeneva mies ei sulje autonsa ovea? Aaarrrgggh, miksi maksoin tästä dvd-levystä rutkasti rahaa?

Osa elokuvan ongelmista selittyy bonusmateriaaleissa. Veikeitä yksityiskohtia filmin tekovaiheista paljastavat niissä niin Fasano, Thor kuin Dietzkin.

Ilmi käy, että Zombie Nightmaren ohjaajaksi merkitty roskatuottaja Jack Bravman jaksoi rahtautua kuvauspaikoille vain satunnaisesti. Silloinkin hänen ohjeensa näyttelijöille olivat tasoa ”teepä kohtaus vaikka Columbon tyyliin”. Niinpä päävastuu kuvauksista jäi käsikirjoituksen rustanneelle Fasanolle, joka tässä vaiheessa ei tiennyt elokuvien ohjaamisesta yhtään mitään.

Leikkaajille ei puolestaan toimitettu elokuvan käsikirjoitusta, joten he joutuivat vain arvailemaan, mihin järjestykseen filminpätkät oli tarkoitus laittaa. Näin lopulliseen tuotteeseen jäivät esimerkiksi kohtaukset, joissa West tsekkaa käsikirjoituksesta vuorosanansa.

Sen ohessa, ettei Fasanoa lopulta merkitty leffan toiseksi ohjaajaksi, menetti hän myös käsikirjoittajakrediittinsä. Koska filmi kuvattiin Kanadassa, täytyi sen kirjoittajaksi merkitä verohelpotusten saamiseksi kanadalainen tekijä. Tässä tapauksessa ohjaajana sittemmin kunnostautunut David Wellington.

Joissain lähdelistoissa mainitaan, että isäpappa-zombieta esittäisi stunt-tähti Peewee Piemonte. Näin piti toki alunperin ollakin, mutta koska kukaan ei muistanut noutaa herraa lentokentältä, joutui Fasano vetämään tämänkin roolin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/13.

Elokuvat – Supersonic Man (1979)

Tähtivaeltajablogi palaa jälleen kehiin vuodenvaihteen erä- ja ottelutauolta.
Koska teatterit eivät vieläkään sulostuta elämäämme uusilla elokuvilla, satsaamme nyt vanhojen klassikkojen esittelyyn.
Ja mikä voisikaan tarjota parempaa supersankariviihdettä kuin Juan Piquer Simónin ohjaama Ääntänopeampi mies vuodelta 1979!

Supersonic Man

Maailma on ihmeellinen paikka. Ja tutkimattomia ovat jumalten tiet. Millään muilla lausunnoilla ei voi selittää Supersonic Man -elokuvan olemassaoloa.

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón muistetaan erityisesti mielenvikaisesta kalkkunasta Extraterrestial Visitors (1983). Siinä mies yritti ratsastaa E.T.-elokuvan suosiolla auringonlaskuun. Hieman vastaava tapaus on vuonna 1979 maailmaan materialisoitunut Supersonic Man. Tosin tällä kertaa ripattavaksi on päätynyt Richard Donnerin ensimmäinen Teräsmies-elokuva. Supersonic Man -leffan nähtyään todellakin uskoo, että mies voi lentää – no eipä.

Tähtien sotaa mukailevasti filmi alkaa kohtauksella, jossa pienoismalliavaruusalus lipuu majesteetillisesti esiin kuvaruudun yläreunasta. Sitten siirrytään aluksen sisäosiin, pyöreään halliin, jonka keskellä makaa kiiluviin string-alushousuihin sonnustautunut hahmo. Tilan näyttöruudulle ilmestyy mies, joka pulputtaa pitkän selityksen siitä, kuinka Supersonic Manin seuraava tehtävä sijoittuu Maapallolle.

Planeetan ihmiset kuulemma leikkivät vaarallisilla voimilla, joita eivät täysin ymmärrä. Seurauksena voi olla Maan tuho sekä shokkiaalto, joka pyyhkäisisi olemattomiin koko Linnunradan. Ääntänopeamman miehen velvollisuus on estää katastrofi. Tätä silmälläpitäen hänelle annetaan yli-inhimilliset voimat, punainen trikooasu sekä hilekiiluinen siniviitta. ”Galaksien voima kulkekoon kanssasi!”

Lennähdettyään New Yorkiin sankarimme (Richard Yesteran aka José Luis Ayestarán) ottaa itselleen valehenkilöllisyyden niljana viiksivalluna nimeltään Paul (Michael Coby aka Antonio Cantafora). Aina kun haluaa takaisin supermuotoon, hänen tarvitsee vain todeta kellolleen ”Olkoon galaksin suuri voima kanssani”.

Toisaalla rehvastelee James Bond -leffoista karannut hullu tohtori Gulik. Häntä näyttelee jatkuvasti nenäänsä hierova Cameron Mitchell, joka kanavoi mainiosti William Shatnerin kapteeni Kirkiä.

Gulik on lähettänyt kätyrinsä ryöväämään Energian ja Avaruuden Tutkimuslaitoksesta harvinaista radioaktiivista materiaalia. G-logolla varustettuihin mustiin asuihin, vihreisiin kaasunaamareihin ja valkoisiin kypäröihin sonnustautuneet joukot kidnappaavat mukaansa myös professori Morganin (José Maria Caffarel aka John Caffarel). Apuna tässä kaappauksessa on harvinaisen kömpelö peltirobotti, joka vilkuttaa valojaan, sylkee tulta käsistään ja ampuu raketteja korvistaan. Wau!

Tässä vaiheessa voitaneen jo paljastaa, että elokuva on kaikin puolin kädetön luomus. Erikoistehosteet ovat joko puistattavan tai hellyttävän huonoja. Myös kerronnan rakenne on totaalisen päätön, sillä kohtaukset ovat äärimmilleen venytettyjä ja toiminnallisuuden illuusio luotu lähinnä nopeutusta käyttäen. Pahiten aivoja raastaa kuitenkin tasapaksu musiikkiraita, joka koostuu taajaan toistetusta epävireisestä syntikkapimputuksesta.

Mutta nyt takaisin kotkottavan juonen pariin.

Koska professori Morgan ei suostu yhteistyöhön tohtori Gulikin kanssa, maailmanvaltaa havitteleva pahis käskee apurinsa tämän Patricia-tyttären (Diana Polakov) perään. Seuraa mainio näky, jossa Yliäänimies nostaa ilmaan pahvisen asfalttijyrän ja pelastaa Patrician pinteestä. Supersankarin kadottua paikalle tupsahtaa Paul, joka houkuttelee järkyttyneen tytön autoonsa.

Hieman täytyy kummastella, kuinka helposti Patricia on kokemuksensa jälkeen valmis hyppäämään tuntemattoman miehen kyytiin. Varsinkin kun Paul selittää, ettei tässä mitään poliiseja kannata paikalle pyytää, mennään sen sijaan syömään ja deittailemaan. Myöhemmin tuore pariskunta tapaa baarissa, jossa syttyy nyrkkitappelu – samaan tyyliin kuin villin lännen leffojen saluunoissa. Tässä vaiheessa taustamusiikki muuttuu iloiseksi banjo- ja haitaripolkaksi.

Gulik puolestaan raivoaa kätyreilleen siitä, kuinka epäonnistumisia ei suvaita. Puheet supersankarista ovat pelkkiä valheita. Ei ole teidän osanne ajatella. Tästäs saatte.

Aina väliin tohtori käy myös pitkiä keskusteluja professori Morganin kanssa. Niistä paljastuu, että kuolonlaseria suunnitteleva egomaanikko pitää itseään Jumalana, ei perusta moraalista (”Mitä hittoa sekin nyt muka on!”) ja nauttii ilkeästä höhöttämisestä. Ylimielisyys on kuitenkin pahasta, kun vastassa on Ääntänopeampi mies, joka kätensä heilautuksella voi muuttaa aseet banaaneiksi!

Lukemattomien kahjojen kommervenkkien jälkeen katsojat pääsevät ihmettelemään supersankarin ja superrobotin äärimmäisen laimeaa yhteenottoa sekä intomielistä pienoismallien räjäyttelyä. Lopulta tohtori Gulik yrittää paeta sankariamme salaisella avaruusraketillaan (mihin?), mutta aivan näin helpolla ei galaktisilta voimilta karata.

Ja sitten Paul ja Patricia elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Hetkittäin tuntuu kuin Supersonic Man olisi kirjoitettu tarkoituksellisesti parodiaksi. Tätä tulkinta tukee mm. vähän väliä kuvaan tupsahtava deeku, joka touhottaa viinan vaaroista aina, kun ei kallistele pulloa. Komediaa edustaa myös kohtaus, jossa yliäänisankarin päihittämät roistot pakenevat paikalta reppuselässä hassusti kaatuillen.

Elokuva on kuitenkin ylipäätään niin kaukana älystä, että tämänkaltainen pohdinta lienee aivan turhaa aivojen rassausta. Parempi vain heittäytyä supersoonisen kahjouden vietäväksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/11.

Elokuvat – Death Laid an Egg (1968)

Death Laid an Egg
La morte ha fatto l’uovo
Kuoleman ansa

Giulio Questin vuonna 1968 päivänvalon nähnyttä Death Laid an Egg -elokuvaa kuvataan blu-rayn takakannessa ”yhteiskuntapoliittisesti valveutuneeksi avantgarde-gialloksi”. Ja kerrankin määritelmä osuu aivan nappiin, sillä maailmassa tuskin on toista näin omintakeisen taiteellis-kokeellista giallo-viritelmää.

Jo filmin alkukohtaus on täyttä dadaa. Moottoritien varrella sijaitsevassa modernissa hotellissa tapahtuu kummia. Yhdessä huoneessa joku kaivaa salkustaan puukon ja mustat hanskat. Onko luvassa murha? Seksistä ja suudelmista puhutaan, mutta yhtään ihmistä ei näytetä kunnolla. Toisessa huoneessa tuntematon nuori mies yrittää kuunnella naapurihuoneen keskusteluja.

Näiden tapahtumien aikana kamera liikkuu ylhäältä alas ja alhaalta ylös tai näkymän vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan ja takaisin. Kun joku kävelee oikealle, kamera kääntyy vasemmalle. Kaikki tämä materiaali on leikattu mahdollisimman sekavaksi kokonaisuudeksi, jonka luonnetta korostaa Bruno Madernan riitasointuinen hälymusiikki. Tyylilaji jatkuu jaksossa, jossa kamera zoomailee eestaas tienvarsille ripoteltujen mainostaulujen yksityiskohtiin.

Jatkossa meno kuitenkin rauhoittuu ja juonikuviokin alkaa nostaa päätään taideilottelun seasta.

Marco (Jean-Louis Trintignant) ja Anna (supertähti Gina Lollobrigida) ovat rikas aviopari. He pyörittää kartanonsa mailla supermodernia jättikanalaa. Ruokinta sujuu automaattisesti ja kynityt broilerit lentelevät putkissa. Moinen meno ärsyttää paikallisia työntekijöitä, jotka ovat saaneet potkut tuotantalaitoksen automatisoinnin seurauksena. Vahvatahtoiselle Annalle tämäkään kehitys ei riitä, joten paikalla on myös laboratorio, jossa silmälasipäinen biologi pyrkii luomaan päätöntä, luutonta ja siivetöntä kanamutanttia lihatuotannon tehostamiseksi!

Marcon ja Annan seurassa elelee myös nuori Gabri (ruotsalaiskaunotar Ewa Aulin), joka toimii tilalla lähinnä sihteerin roolissa. Annan mielestä tyttö on niin viaton ja heikkotahtoinen, että hänet on helppo muovata tottelevaiseksi nukeksi. Totuus on hieman toisenlainen. Pian käy näet ilmi, että Marcolla ja Gabrilla on suhde. Marco haluaisi erota vaimostaan ja aloittaa uuden elämän Gabrin kanssa. Tyttö kuitenkin vastustelee, sillä avioparin koko omaisuus on Annan nimissä. Gabrilla näyttäisi olevan myös yhteyksiä nuoreen Mondainiin (Jean Sobieski), joka selvästi juonii jotakin Marcon pään menoksi.

Näiden pohjien ympärille Questin on rakentanut kiehtovan kummallisen ja moneen suuntaan kurkottavan kuvakertomuksen, joka herättää mielleyhtymiä ranskalaisen Jean-Luc Godardin elokuvien suuntaan. Paikoin jopa jäsentymättömille vaikuttavissa kohtauksissa pohditaan rakkauden ja pelon olemusta, ladellaan outoja filosofioita, väännetään ihmissuhdesoppaa ja sukelletaan syvälle hahmoja ohjastaviin pakkomielteisiin. Samalla tehdään pilaa kulutuskulttuurista, rahanhimosta ja jatkuvan kasvun vaatimuksista. Kuvatematiikassa toistuvat kornit kanataulut ja munanmuotoiset esineet.

Tarinantasolla punotaan juonia ja päästellään höyryjä. Marco vierailee tämän tästä hotellilla, jossa kutsuu maksullisia naisia giallomaiseen puukkohippaan. Samalla hän valmistelee vaimonsa murhaa ja uutta alkua. Anna haluaa puolestaan selvittää, mitä hänen aviomiehensä oikein puuhaa ja soluttautuu hotellin baariin prostituoiduksi naamioituneena. Mondainin ja Gabri pelaavat omia pelejään, joiden tavoite pysyy pitkään hämäränä. Lopulta arvoitukset huipentuvat ruumiin ympärille. Mutta kenen ja miksi? Ja kuka saa syyt niskoilleen?

Death Laid an Egg on ihastuttavan erikoinen elokuvahelmi, joka sekoittaa surutta erilaisia aineksia omaan ainutlaatuiseen soppaansa. Tällaisia leffoja tulee eteen aivan liian harvoin, joten jos on valmis haastamaan omat elokuvalliset mieltymyksensä, niin Death Laid an Egg tarjoilee siihen erinomaisen mahdollisuuden.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.