Elokuva-arvostelut

Elokuvat – The Ice Tower

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Ice Tower
– La tour de glace

Sijaisperheessä vaatimattomissa oloissa elävää Jeannea (Clara Pacini) ei hymyilytä. Maaseudun alkutalvi tarjoaa teini-ikäiselle orpotytölle huonoja virikkeitä: lehdettömiä puita, räntäisiä vuoria, pimeyttä, kylmyyttä ja ankeutta. Rinteessä saa sentään paarustaa, ja illalla voi lukea pienelle sisarpuolelle H. C. Andersenin Lumikuningatarta ja unelmoida jostakin paremmasta. Kaupungista lähetetyssä postikortissa on lumoava kuva hyvin valaistusta luistinradasta. Eräänä päivänä Jeanne lähtee.

Lumisessa kaupungissa ei ole tuttuja, ja yösijan tarpeessa Jeanne murtautuu elokuvastudion kellariin. Rakennuksessa filmataan Lumikuningatarta. Aluksi Jeanne seuraa elokuvantekoa sivusta, mutta pian hänet vedetään mukaan tapahtumiin.

Ohjaaja Lucile Hadžihalilović on tehnyt upean aikuisten satuelokuvan. Valaistus, lavastus, värit ja linssivalinnat luovat maagista tunnelmaa. Valkokankaalla kimaltelee ja heijastelee: on kristalleja, peilejä (filmin ranskankielisessä nimessä sanalla ”glace” on kaksoismerkitys: se tarkoittaa paitsi jäätä, myös peiliä), astioita, huulikiillettä, glittermaskaraa. Myös itse elokuva on tietenkin heijastus todellisuudesta.

Mystistä lumousta rakennetaan myös hillityllä ääniraidalla. Filmissä puhutaan verrattain vähän, ja taustoissakin vaalitaan hiljaisuutta. Sitäkin merkittävämmiksi muuttuvat ne äänet ja sanat, joita kuullaan, sekä ne, joita ei kuulla. On kohtauksia, joissa katsoja tulee otetuksi sisään elävään, tavattoman todentuntuiseen äänimaisemaan. Vilun pystyy suorastaan aistimaan.

Kimmellykset viittaavat Andersenin satuun, jossa paholaisen peilin sirpaleet paitsi heijastavat myös suurentavat ihmisten pahuuden. Kun Lumikuningatarta näyttelevä suuri tähti, Cristina (Marion Cotillard), näkee itsestään otettuja otoksia, hän on tyytymätön ja epätoivoinen. Kylmä ja paha roolihahmo on epämieluisa, mutta näyttää silti korostavan hänen omaa piittaamatonta, jopa julmaa käytöstään. Hänen ja Jeannen, kahden yksinäisen, välille muodostuu kuitenkin voimakas, vaarallinen yhteys. Lumikuningatar vaatii lähimmiltään uhreja. On lähdettävä taas, mutta jäärouvan kanssa vai tämän luota?

Marion Cotillard on työskennellyt Hadžihalilovićin ohjauksessa myös mestariteoksessa Innocence (2004). Nyt hän näyttelee vaarallista ja piinattua Cristinaa väkevän jännitteisesti. Clara Pacini on teinitytön rooliin vähän liian vanha, mutta ruumiillistaa Jeannen surullisen-uteliaan katseen ja varautuneisuuden hienosti. Kumpikin hahmo huokuu arvoituksellisuutta: heidän sisällään myllertäviä suruja ja kaipuita ei selitetä puhki.

Psykologinen selittelemättömyys on osa satuelokuvan traditiota. ”Aikuiset” toimivat niin kuin toimivat, ja protagonistille heidän todellisuutensa näyttäytyy vieraana, paikkana, jossa ei ainakaan aluksi osaa toimia. Lapsi itse taas on puolityhjä taulu. Useimmissa tilanteissa Jeannekin ajelehtii johdateltavana ja ohjailtavana, mutta koettelemusten myötä hän itsenäistyy ja löytää oman voimansa. Vaikka hän kasvaa aikuisten maailmaan, Hadžihalilović ei riko lumousta. Tyttö saa jäädä mysteeriksi, joka kenties aikanaan houkuttelee pienen sisarpuolensa lähtemään omalle tutkimusmatkalleen.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä

Suomen ensi-ilta 28.8.

Elokuvat – Deathstalker

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Deathstalker

Kanadalaisohjaaja Steven Kostanski on erikoistunut kopioimaan vanhojen B-luokan genreleffojen kasariestetiikkaa kieli kainaloa lutkuttaen. Tähtivaeltajassa hänen luomuksistaan on arvosteltu mm. Manborg (2011) ja Psycho Goreman (2020). Samalla hilpeällä linjalla, mutta selvästi isommalla budjetilla jatkaa barbaarifantasia Deathstalker. Se nojaa suoraan samannimiseen kasarileffaan, joka sai aikoinaan peräti kolme jatko-osaa.

Filmi käynnistyy riemastuttavasti, kun pahuuden örkkimörkit, dreadiitit, lahtaavat kasan haarniskoituja ihmisritareita. Jo ihan ensimmäisissä kuvissa katkeava kaula suihkii verta kuin tulviva Tonava. Myöhemmin taistelukentän ruumisröykkiöiden keskelle ilmaantuu barbaarisoturi Deathstalker (Daniel Bernhardt), joka lahtaa kaikki yhä paikalla olevat dreadiitit. Sen jälkeen hän ei todellakaan yritä auttaa haavoittuneita, vaan ryhtyy ryöväämään arvoesineitä kuolleilta ja kuolonkielissä makaavilta.

Sormusten ja muun omaisuuden ohessa hänen näppeihinsä tarttuu mystinen amuletti. Sen varastaminen osoittautuu virhearvioksi, sillä kyseinen esine on kirottu, eikä siitä pääse eroon edes yrittämällä. Lisäksi amulettia halajaa käsiinsä ylimaallisen pahuuden kajahtanein ylipappi, maailmanvaltaa hamuava velho Nekromemnon (Nicholas Rice). Niinpä Deathstalker saa peräänsä dreadiitti-laumojen lisäksi toinen toistaan eriskummallisemman näköisiä hirviöitä ja palkkionmetsästäjiä.

Aivan yksin Deathstalker ei sentään joudu taistelemaan pahuuden voimia vastaan, sillä hänen kumppaneinaan häärivät sekä voimiltaan vähemmän tarkka velhonkäppänä Doodad (äänenä Patton Oswalt) että Brisbayne (Christina Orjalo), tuo naispuolisista varkaista taitavin ja tarmokkain.

Onnistuuko kolmikko päihittämään Nekromemnon ja tämän kätyrit? Saako Deathstalker kouriinsa supermiekan, jossa on neljä valtavaa terää? Kakkiiko paavi kikkareita?

No avot! Tämähän on ihan täydellistä herkkua kaikille kökköviihteen ystäville. Mukaan on ahdettu jok’ikinen fantasiaklisee aina kryptisestä ennustuksesta muinaisiin demonijumaliin. Elementtien itsetietoinen höpsöys ja repliikkien korviaraastava idioottimaisuus on vieläpä kohotettu potenssiin kymmenen, joten naurulta on mahdoton välttyä. Kestohymy kohoaa huulille jo siinä vaiheessa, kun kuvaan astuvat dreadiitit, jotka eivät enää selvemmin voisi olla ihmisiä punaisissa kumihirviöpuvuissa.

Muutenkin efektit on toteutettu pääosin kasarityyliin joko monsteriasuilla, maskeilla tai stop motion -animaatiolla. Tietokonetehosteita on hyödynnetty kiitettävän harvakseltaan, mikä lyö kokonaisuuteen ihastuttavan käsityömäisen leiman. Lopputulos on omassa tyylilajissaan useimmiten jopa erinomainen.

Ainoiksi puutteiksi voisi laskea sen, ettei mukana ole ensimmäistäkään vähäpukeista naissoturia, hikisten miesten halipainia tai kohtausta, jossa pahikset hävittävät sankarin synnyinkylän. Nämä aspektit kun olivat 1980-luvun barbaarielokuvissa ihan must-kamaa.

Tosikoille Deathstalkeria on turha suositella, ja markkinointitekstin viittaukset Conan barbaariin ja Taruun sormusten herrasta kannattaa ottaa huumorilla, kuten lienee tarkoituskin. Oikealla asenteella varustettu katsoja saa filmistä joka tapauksesta irti enemmän hubaa kuin rekkalastillisesta Koskenkorvaa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Teenage Sex and Death at Camp Miasma

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , ,

Teenage Sex and Death at Camp Miasma

Jane Schoenbrun on aiemmin käsitellyt kuvaruutujen ja mielen suhdetta esimerkiksi Slender Man -aiheisessa dokumentissa A Self-Induced Hallucination (2018) ja kauhuelokuvassa I Saw the TV Glow (2024). Hänen uusimpansa, Teenage Sex and Death at Camp Miasma, siirtyy kuvaruuduista isommalle kankaalle ja slasher-elokuvien maailmaan.

Tarina kertoo queer-kauhuohjaajasta, Krisistä (Hannah Einbinder), joka suunnittelee vanhan B-leffasarjan uudelleenkäynnistämistä. Camp Miasma -elokuva on aikoinaan poikinut järjettömän määrän huonoja ja ehkä pari ihan hyvääkin jatko-osaa.

Sarjan keskiössä on Little Death, lampeen hukutettu transseksuaalinen nuori. Hän nousee elokuva toisensa jälkeen yhä uudelleen lutakon pohjasta ja teurastaa leirikeskuksen väkeä ilmastointikanavan venttiili päässään. Uusi versio ei kuitenkaan saa toisintaa vanhoja transfobisia asenteita, vaan sen täytyy olla jotakin aivan muuta.

Kris haluaa ehdottomasti omaan versioonsa mukaan alkuperäisen elokuvan scream queenin, Billyn (Gillian Anderson). Tämä on jo vuosikymmeniä asunut Camp Miasman kuvauspaikalla, syrjäisellä leirintäalueella, jonne Kris lähtee häntä tapaamaan.

Ja kuten tällaisissa elokuvan tekemistä käsittelevissä filmeissä on tapana, alkaa leffan ja todellisuuden välinen ero hämärtyä.

Teenage Sex and Deathin taustamaalaukset ovat tarkoituksellisen epärealistisia ja etäännyttäviä. Metatasoja riittää. Alkuperäinen elokuva on mieskatseen tuotos, mutta sitä hallitsee Billyn naiskatse – jota taas katsoo ja tulkitsee Krisin nais-/queerkatse. Eläytyykö katsoja filmirullalle esineellistettyyn naishahmoon, joukkomurhaajaan, molempiin – vaiko itseensä? Ja mistä nämä kuvat tulevat?

Einbinder ja Anderson vetävät roolinsa upeasti. Heidän välillään kipinöi ja pirskahtelee. Seksuaalisuutta ja lempeää hulluutta, syvää inhimillisyyttä ja harvinaisen todentuntuista haavoittuvuutta.

Teenage Sex and Death at Camp Miasma on paitsi älyllinen ja rehellinen, myös hauska luomus. Pöljyyksiin asti paisuteltua splatteria tarkastellaan sen verran kaukaa, että se ei itsessään naurata. Sitäkin enemmän hymyilyttää lämminhenkinen huumori, jolla Schoenbrun, Einbinder ja Anderson ihmistä lähestyvät.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä

Sarjakuvat & Elokuvat – Supergirl x 2

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

Viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saaneen Supergirl-elokuvan pohjat on lainattu suoraan Tom Kingin ja Bilquis Evelyn muutaman vuoden takaisesta Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Nyt onkin hyvä hetki nostaa esiin kyseisen sarjakuvan esittely vuodelta 2023. Sen perään voit lukea arvion tuoreesta elokuvaversiosta. Let’s Rock!

Tom King & Bilquis Evely
Supergirl: Woman of Tomorrow
DC Comics

”Mutta vaikka lähetän sanani kosmoksen kauimmaisiin kolkkiin, joissa tähdet kuihtuvat runoiksi ja kaikkeuden tuonpuoliset olennot tarkkailevat menemisiämme ja tulemisiamme… ne kaikuvat kuuroille korville.”

Tom King on ollut jo vuosien ajan Yhdysvaltojen kiinnostavin sarjakuvakäsikirjoittaja. Hänen tuotantoonsa mahtuu mm. sellaisia helmiä kuin The Vision, Mister Miracle, Heroes in Crisis ja Rorschach­. Joukkoon on toki livahtanut myös monia epäonnistumisia. Vuonna 2022 Kingiltä ilmestyi peräti kolme mielenkiintoa herättävää kokoelma-albumia. Niistä paras on Bilquis Evelyn upeasti kuvittama Supergirl: Woman of Tomorrow.

Kyseessä on tarunomainen tieteisfantasia, joka lumoaa sekä ihmiskuvauksellaan että scifistisellä kuvastollaan. Lisäksi teos tarjoilee erikoisen, mutta hienosti toimivan keitoksen huumoria, urheutta ja sanoinkuvaamatonta julmuutta.

Tarinan laveasanaisena kertojana toimii Ruthye Marye Knoll. Hän halajaa kostoa, sillä kuninkaanagentti, Keltaisten Kukkuloiden Krem, murhasi syyttä suotta hänen kivifarmari-isänsä.

Ensimmäiseksi nuori tyttö pyytää apua tavernassa tapaamaltaan lihaksikkaalta barbaarilta. Tämä päättää ottaa palkkion vastaan aikomattakaan suorittaa itse tehtävää. Silloin asiaan puuttuu nurkkapöydässä istuva nainen – joka paljastuu Kara Zor-Eliksi, eli Terästytöksi. Tosin supervoimattomaksi versioksi, sillä Terästyttö on tieten tahtoen lentänyt raketilla tälle punaista aurinkoa kiertävälle planeetalle. Hänen tarkoituksenaan on ollut juhlistaa 21-vuotissyntymäpäiväänsä aidon humalan kera.

Tarkempiin yksityiskohtiin menemättä kerrottakoon, että tappaja-Krem päätyy avaruuden käymättömille korpimailla Terästytön raketilla. Kara ja Ruthye yrittävät saada hänet käsiinsä, mutta matka kulahtaneen avaruusristeilijän kyydissä ei käy kovin sutjakkaasti. Retken varrella eteen tulee niin palkkatappajia, avaruuslohikäärmeitä kuin vastentahtoisia byrokraattejakin.

Siinä vaiheessa, kun dynaaminen duomme kohtaa Barbondin piraattien jälkeensä jättämän hävityksen, tarinan sävy muuttuu aurinkoisesta todella synkäksi. Barbondin psykopaattisten tappajien kööri nauttii kokonaisten planeettojen teurastamisesta naisia, lapsia ja vanhuksia myöten. Armo ja inhimillisyys ovat heillä täysin tuntemattomia käsitteitä. Se, että Kara ja Ruthye näkevät tuhottuja maailmoja toisensa perään, ei voi olla jättämättä heihin jälkeään.

Supergirl: Woman of Tomorrow -albumista on käytännössä mahdoton keksiä muuta kuin hyvää sanottavaa. Ruthyen monipolvinen kerronta on viehättävän koristeellista, ja edustaa korkeakirjallista ajatuksen lentoa. Alkuun tyylivalinta hihityttää, mutta juonen vakavoituessa sanat osoittavat voimansa.

Teos on myös syvä sukellus Terästytön eetokseen. Tarina perkaa esiin hahmon menneisyyden kipupisteet ja kaikki ne valinnat ja moraaliset käsitteet, jotka ovat muovanneet hänestä hyveellisyyden, avuliaisuuden ja empaattisuuden peräänantamattomimman puolustajan. Jatkuvaa kiroiluakaan unohtamatta.

Kaiken kaikkiaan Supergirl: Woman of Tomorrow on äärimmäisen vaikuttava sarjakuva, joka riepottelee lukijaa kuin tomaatti tuiterissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Supergirl

Alkuperäisin sarjakuvan tapaan Craig Gillespien ohjaama Supergirl-elokuva käynnistyy Terästytön eli Kara Zor-Elin (Milly Alcock) ryyppyputkella. Humala ja sitä seuraava krapula onnistuvat tietenkin vain punaista aurinkoa kiertävällä planeetalla, jossa hänellä ei ole supervoimia.

Karalla on kumppaninaan leikkisä Krypto-koira. Muita ystäviä hänellä ei sitten olekaan, sillä hän ei ole missään vaiheessa kunnolla kotiutunut Maapallolle. Hän lentelee mieluummin ympäri avaruutta sotkuisella asuntoautoaluksellaan. Teräsmies (David Corenswet) toki yrittää tukea serkkuaan, mutta naiivista vinkkelistä maailmaa katsovaa partiopoikanörttiä on vaikea ottaa tosissaan.

Terästyttöä eivät voisi vähempää kiinnostaa muiden huolet. Nuori Ruthye Marye Knoll (Eve Ridley) tarttuu häneen kuitenkin kuin takiainen. Hän etsii vanhempiensa murhaajaa, Keltaisten Kukkuloiden Kremiä (Matthias Schoenaerts). Kara ei haluaisi auttaa tyttöä, mutta kun Krem varastaa hänen aluksensa ja myrkyttää Krypton, on tilit tasattava. Niinpä Terästyttö ja Ruthye sukeltavat sukkelaan avaruuden syvyyksiin rähjäisen sukkulabussin kyydissä.

Elokuvan asenne on kohdillaan. Debbie Harryn kuvalla varustettuun Blondie-paitaan sonnustautunut Kara on varsin kyyninen hahmo, jonka luottamus yleiseen hyvyyteen on nollassa. Hän on kuitenkin myös heikompien puolustaja, hyvä ja urhea ihminen, vaikkei moista haluaisi myöntääkään. Milly Alcockin tulkitsemana Supergirlistä kasvaa itseään ja paikkaansa etsivä nuori kapinallinen, jonka edesottamuksia ja luonteen pippurisuutta on ilo seurata. Pistäessään menoksi hän on kuin supertornado, joka mätkii hetkessä kasaan vaikka kuinka suuret vihollisjoukot.

Myös Eve Ridleyn esittämä Ruthye toimii erinomaisesti. Peloton ja ikäistään kypsemmän oloinen tyttö on valmis syöksymään vaikka minkälaisiin vaaroihin surmatakseen vanhempiensa murhaajan. Hänen mieltään ja päättäväisyyttään eivät tunnu kääntävän edes Karan saarnat siitä, kuinka kosto ja tappaminen eivät tuo mielenrauhaa. Ruthey myös ihmettelee suureen ääneen, miksi Terästyttö on nimetty tytöksi, kun Teräsmiehestä käytetään mies-termiä.

Tarinan muutkin keskeiset hahmot pelittävät. Krem on julmuudestaan huolimatta kiitettävän värikäs pahis. Ja kukapa ei nauttisi universumin pääjehun, paksua sikaria pureskelevan Lobon (Jason Momoa) vierailusta. Tämä räävitön palkkionmetsästäjä on väkivaltaisten antisankarien ykkönen ja herra, joka ajattelee ainoastaan omaa etuaan.

Alkuperäisen sarjakuvan tapaan mukana on myös huumoria ja paikoittain kerronta on jopa ihastuttavan ilkamoivaa. Suurin ero sarjakuvan ja elokuvan välillä on tarinan selkeä keventäminen ja pienimuotoistaminen. Toki filmistäkin löytyy omat synkät hetkensä, eivätkä viattomatkaan selviä aina hengissä, mutta kuolemaa ei nyt kylvetä planetaarisella mittakaavalla. Moinen ahdistavuus olisikin ollut yllättävä ratkaisu kesäisessä popcorn-elokuvassa.

Kokonaisuutena Supergirl on viehättävä ja omintakeinen poikkeus muuten jo puuduttavaksi käyneessä supersankarigenressä. Ja missäpä muussa tieteisleffassa alien-baarin esiintyjä laulaa luikauttaisi 1960-luvun alun The Girl from Ipanema -hitin!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Star Wars: The Mandalorian and Grogu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Star Wars: The Mandalorian and Grogu

Muistan yhä elävästi, kun sain vuonna 1977 käsiini lokakuun Valitut Palat. Siinä kerrottiin George Lucasin tuloillaan olevasta Tähtien sota -elokuvasta. Artikkeli räjäytti nuoret aivosoluni taivaan tuuliin.

Oli juonikuvausta, joka vakuutti, että Tähtien sota on kiehtova avaruusooppera, jota tähdittävät mm. upeat robottihahmot ”Erkaks Deekaks” ja ”See Kolmepeeoo”. Oli kehuja tyyliin ”jo ennen arvostelijoiden haltioitunutta ylistystä olivat ennakkoesitykset ja huhupuheet leimanneet tämän elokuvan avaruuden Tuulen viemäksi filmihullujen ja tieteisromaanien ahmijoiden keskuudessa.”

Ei siis ihme, että ne kuukaudet, jotka jouduin odottamaan Tähtien sodan Suomen ensi-iltaa, leijuin jalat irti maasta, selittäen innostuneesti kaikille lähimmäisilleni lähestyvästä elokuvanautinnosta: ”Tämä on juuri sitä, mitä olen odottanut koko pienen ikäni!”

Eikä Tähtien sota pettänyt – se sisälsi kaikkea, mitä nuori scifi-fani saattoi toivoa: mielikuvituksellisia olentoja ja tapahtumapaikkoja, uskomattoman hyvin toteutettuja avaruustaisteluita sekä elämää suuremman seikkailun.

Vuosien kulku ei ole vesittänyt alkuperäisen Tähtien sodan viehätysvoimaa. Se on yhä paras myyttinen avaruusooppera hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Puhdasotsainen yhdistelmä 1930-luvun pulp-klassikoita ja episodielokuvia moderneilla efekteillä toteutettuna.

Sarjan jatko on sitten ollut paikoin aikamoista tarpomista. Nyt teatterionneaan kolkuttaa Jon ”Happy Hogan” Favreaun ohjaama, The Mandalorian -televisiosarjasta ponnistava Star Wars: The Mandalorian and Grogu -elokuva.

Legendaarinen palkkionmetsästäjä Mandalorian (Pedro Pascal) ja hänen mukanaan kantelemansa isosilmäinen Grogu-vauva ovat Uuden tasavallan leivissä. He etsivät pakoon päässeitä Imperiumin korkea-arvoisia upseereja galaksin Ulkoreunalla.

Koska Mandalorian on olevinaan Tähtien sota -universumin John Wick, hän tappaa vaivatta valtavatkin vastaan vyöryvät vihollislaumat. Paitsi silloin kun juoni sanoo muuta, ja hän häviää yhdellekin vastustajalle.

Toisin kuin John Wick -elokuvien hienosti koreografioidut, näytellyt ja kuvatut taistelukohtaukset, Mandalorian saa tyytyä nopeilla leikkauksilla toteutettuun geneeriseen toimintapuuroon. Toisaalta hän saa vastaansa myös kasapäin tietokoneanimoituja hirviöitä, joille ei sen ihmeempää roolia suoda. Jos oliolla on iso kita ja se näyttää rumalta, se on ilmiselvästi tarkoitettu tapettavaksi.

Elokuvassa Mandalorian saa eversti Wardilta (Sigourney Weaver) tehtäväkseen etsiä piileskelevän herra Coinin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin vapauttaa ilkimysten kaappaama Rotta the Hutt ja kiikuttaa hänet Hutt-kaksosten huomaan.

Juonta ei elokuvasta löydy edes kengännauhojenpitimiksi. Tarina koostuu lähinnä eestaas sinkoilusta ja peräperää laitetuista taistelukohtauksista. Väliin ammuskellaan, toisinaan heilutetaan astaloita ja joskus kurvaillaan avaruusaluksilla sädesateessa. Hahmojen kohtaloista ei voisi vähempää välittää.

Erityisen ärsyttävä on lällynlöperö Rotta the Hutt, joka jaksaa koko ajan korostaa naukuvalla äänellä, ettei ole yhtään samanlainen kuin isänsä Jabba the Hutt. Rotta haluaa olla kiltti ja elää vain omaa elämäänsä. Myös Grogun ultralaskelmoidusta söpöilystä saa nopeasti tarpeekseen.

Kaikki mielenkiintoiset elementit mahdollisimman kaukaa kiertävä elokuva on niin tyhjänpäiväinen, että sen olemassaoloa ei voi kuin ihmetellä. Katsomossa tulee jatkuvasti vilkuiltua kelloa ja tuijoteltua seiniä. Samalla voi vain unelmoida siitä, kuinka paljon nautinnollisempaa olisi seurata tapetin kuivumista.

Pisteitä ei heru myöskään visuaalisesta tyylilajista, joka nojaa lähinnä pimeyteen ja värikkyyden välttelyyn.

Nyt menen hakkaamaan päätäni seinään.

Toni Jerrman

PS. Eipä ole Star Wars enää sellainen myyntitykki kuin ennen. Aikoinaan ensi-iltanäytöksiin jonotettiin, nyt monta sataa henkeä vetävässä teatterissa oli kanssani vain parikymmentä katsojaa. Joiden keski-ikä vaikutti olevan 50:n paremmalla puolella. Höh.

Tähtien sota – Tähdet 2026

Star Wars (1977) ★★★★★
Star Wars: The Empire Strikes Back (1980) ★★★★
Star Wars: Return of the Jedi (1983) ★★★

Star Wars: The Phantom Menace (1999) ★★
Star Wars: Attack of the Clones (2002) ★
Star Wars: Revenge of the Sith (2005) ★★★

Star Wars: The Force Awakens (2015) ★★
Star Wars: The Last Jedi (2017) ★★★
Star Wars: The Rise of Skywalker (2019) ★

Rogue One: A Star Wars Story (2016) ★★★
Solo: A Star Wars Story (2018) ★★

Star Wars: The Mandalorian and Grogu (2026) ★

Ja kyllä, vuoden 2026 tähditys voi poiketa – ja osin poikkeaakin – siitä, mitä olen antanut elokuville heti ensi-illan jälkeen. Uutta Star Wars -leffaa menee aina katsomaan intopinkeänä ja vaaleanpunaiset lasit silmillä. Tuolloin huomio kiinnittyy erityisesti filmien onnistumisiin. Siinä vaiheessa kun elokuvat katsoo toista, kolmatta ja neljättä kertaa alkavat saumat irvistellä ja huonotkin puolet nousta esiin.

Saattaapa olla myös, että rakkaus Tähtien sotaan johtaa yhä liian korkeisiin tähdityksiin. Mutta näin ne tähdet tällä kertaa nyt kuitenkin paukkuvat.

Elokuvat – Scarlet

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Scarlet
– Hateshi naki Sukâretto

Tanskan kuningas Amleth tulee vallan- ja kuningattarenhimoisen veljensä Claudiuksen murhaamaksi. Isän kuoleman syvästi järkyttämä prinsessa Scarlet vannoo kostoa. Prinsessan suunnitelmat eivät mene ihan nappiin, mutta kuolemaakin väkevämpi viha tarjoaa mahdollisuuden uuteen kohtaamiseen. Tilejä kun pääsee tasoittelemaan vielä tuonpuoleisessa.

Tuonelan elottomilla aavikoilla tarina erkanee Shakespearesta nopeasti ja kauas, mutta kokonaan siteet eivät katkea: Hamletiin viittaillaan jatkossakin kohtausten ja yksityiskohtien tasolla.

Mamoru Hosodan käsikirjoittama ja ohjaama animeseikkailu on komeaa katsottavaa. Tämä on paljon sanottu aikana, jolloin tekoälyt ja halvat digitaaliefektit ovat kyllästäneet sekä elokuvateollisuuden että katsojat visuaalisella kitschillä.

Hosodakin käyttää nykyaikaisia välineitä, mutta tämän elokuvan grafiikkaväellä on ollut työkalujen lisäksi myös näkemystä. Merenä vellovat taivaat, vavisuttavan jylhä ukkoslohikäärme ja elävältä kuvakirjakuvitukselta näyttävät joukkokohtaukset ovat kerrassaan jotakin erilaista, parhaimmillaan ällistyttävää. Scarlet kannattaakin nähdä isolta kankaalta.

Aikuiskatsojalle niin juoni kuin tematiikkakin jäävät valitettavan ohuiksi. Manalassa elämä ja kuolema, mennyt ja tuleva ovat yhtä. Eri aikakausien ja kulttuurien vainajat kamppailevat taivaspaikoista. Tappelukohtauksia piisaa.

Tanskan prinsessa saa seurakseen miehen 2000-luvulta: sairaanhoitajan, joka hoitaa niin ystäviä kuin vihollisiakin ja opettaa Scarletille laupeutta. Kannattaako vihaan ja kostonhaluun jäädä rimpuilemaan, vai olisiko armeliaisuus kuitenkin parempi ratkaisu?

Yleisesti ottaen tämä on tietenkin oikein hyvä ajatus. Mutta jos elokuvasta toivoo saavansa tajuntaa laajentavia oivalluksia, se kannattaa käydä katsomassa hyvissä ajoin – esimerkiksi peruskouluikäisenä.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Elokuvat – Orava

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Orava

Edellisestä hyvästä kotimaisesta scifi-elokuvasta ei ole edes vuosia, ja taas meitä hemmotellaan!

Markus Lehmusruusun käsikirjoittaman ja ohjaaman Oravan maailmassa on paljon tuttua: Tulevaisuuden kontrolliyhteiskunnassa kaikki on kiiltävän valkoista, valoisaa ja puhdasta. Älyteknologia on kansalaisten alituisena seuralaisena. Järjestelmä huomauttaa kiroilemisesta, kutsuu apua, jos kaadut – eikä tarjoile kofeiinijuomaa, jos pulssi on jo valmiiksi koholla. Se muistuttaa pitämään antibakteerisen omatunnon puhtaana. Se säätelee mieltä ja ruumista hormonitoimintaa tasapainottavilla virikkeillä. Asiat ovat hallinnassa, ihmiset leppoisia. Ei turhaa draamaa eikä sekoilua. Villi luonto ei tällaiseen maailmaan mahdu.

Eläimet on aikanaan hävitetty, koska ne olivat arvaamattomasti käyttäytyviä tautien levittäjiä. Ne on korvattu karvaisilla leluilla. Väritön ja harmiton tuotekehittäjä Pasi (Miro Lopperi) suunnittelee sähköisiä lemmikkikoiria, joiden kanssa puuhastelu auttaa käyttäjien oksitosiinieritystä.

Pasin elämä ajautuu raiteiltaan, kun hän löytää takapihaltaan oravan ja alkaa hoitaa sitä salaa. Kohta hänen kintereillään liikuskelee valvontaviranomainen Emilia (Mimosa Willamo). Täysbiologinen jyrsijä on uhka yhteiskunnalle. Niin kuin on sekin, jos eläin ihmisessä pääsee irralleen. Päähenkilöiden luontosuhde avautuu yhtaikaa sisään ja ulos päin.

Elokuvan toteutus on tyylikkään minimalistinen ja vähäeleinen robottimaisiksi kesytettyjen roolihahmojen tunne-elämää ja -ilmaisua myöten. Kohtaus, jossa Pasi ja Mimosa lopulta villiintyvät, voisi näyttää jossain muussa elokuvassa kornilta, mutta se saa edeltäneestä pidättyneisyydestä hämmästyttävää voimaa. Samoin tarinan pienieleinen, vinksahtanut huumori toimii kliinistä taustaa vasten mainiosti.

Kaikkinensa elokuva on asetelmiltaan, henkilökuvaukseltaan ja tunnelmiltaan kuin alkutekstille uskollinen ja muutenkin mainio Philip K. Dick -filmatisointi – tosin ilman sitä alkutekstiä.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – The Bride!

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

The Bride!

Maggie Gyllenhaalin ohjaama ja käsikirjoittama Frankenstein-mukaelma The Bride! nostatti suuria odotuksia. Valitettavasti lopputulos paljastui silkaksi sekasotkuksi, joka ei itsekään tiedä, missä oikein mennään.

Filmi käynnistyy taidepläjäystä muistuttavalla pätkällä, jossa kuolemansa jälkeen limboon juuttunut Mary Shelley (Jessie Buckley) uhoaa, että nyt hän pääsee vihdoin kertomaan tarinan, joka on paljon kauheampi ja järkyttävämpi kuin hänen Frankenstein. Uusi Prometheus -romaaninsa. Todellisuudessa tämä on pelkkää sanahelinää.

Ollaan 1930-luvun Chicagossa, jossa Ida (Buckley) juhlii ystäviensä kanssa. Yllättäen Shelleyn henki riivaa hänet, minkä jälkeen nainen alkaa riehua päättömästi ja syyttää paikalla olevaa mafiapomoa tappajaksi. Moinen käytös johtaa tietysti välittömään kuolemantuomioon.

Miten ihmeessä Ida liittyy mafiaan, selviää filmin loppupuolella kuultavassa selitysosiossa.

Kaupunkiin saapuu palasista koottu mies, Frank (Christian Bale), jota jäytää syvä yksinäisyys. Hän hakeutuu henkiinherätyskokeita eläimillä tehneen tohtori Euphroniouksen (Annette Bening) luo ja pyytää tätä luomaan itselleen morsiamen, jotta voisi vihdoin kokea rakkautta, läheisyyttä ja seksuaalista nautintoa.

Kuten arvata saattaa, henkiinherätettäväksi ruumiiksi päätyy Ida. Muistinsa menettäneelle ex-kuolleelle väitetään, että hän on Frankin morsian ja ollut vakavassa onnettomuudessa. Frank satuilee hänelle muutenkin ummet ja lammet heidän aikaisemmasta yhteisestä elämästään.

Lopulta hirviökaksikko päätyy pakoilemaan poliiseja Bonnie and Clyde sekä Thelma & Louise -tyyliin. Tosin paljon kehnommin toteutettuna ja motivoituna.

Filmi yrittää paikka paikoin nostaa esiin feministisiä teemoja, mutta ei saa niistä oikein mitään irti. Miehet pyrkivät jatkuvasti käyttämään hyväkseen niin Idaa kuin Morsiantakin. Muutenkin miesten silmin nähtynä naisilta puuttuu ihmisarvo ja he ovat pelkkää hyötytavaraa.

Väliin pauhataan suureen ääneen tapetuista, hiljennetyistä ja alistetuista naisista. Mukana on myös mainio, mutta irralliseksi jäävä lyhyt kohtaus, jossa sorretut naiset nousevat kapinaan.

Rautalangan puolelle mennään siinä vaiheessa, kun sankareitamme takaa-ajava poliisikomisario Jake (Peter Sarsgaard) joutuu esittelemään Myrna-parinsa (hämmentävän kehno Penélope Cruz) sihteerinä, koska kukaan ei uskoisi, että nainen voisi olla etsivä – vaikka Myrna onkin kaksikon älykkäämpi puolisko.

Sukupuolten välinen epätasa-arvo on toki tärkeä aihe, mutta tässä elokuvassa teeman kehittely jää pinnalliseksi eikä johda mihinkään.

Päähenkilökaksikon laidasta toiseen ailahtelevat luonteet on helppo selittää Frankin kokemuksilla sekä Morsiamen kaksijakoisella persoonallisuudella, mutta samalla ratkaisu tylsistyttää psykologisen draaman terän. Lisäksi liikaa aikaa tuhrataan elokuvateattereissa, joissa Frank käy katsomassa ihailemansa Ronnie Reedin (Jake Gyllenhaal) tähdittämiä mustavalkoisia musikaaleja – kuvitellen itse tanssivansa valkokankaalla.

Päähän ottaa sekin, että filmin lopussa vihjaillaan tohtori Euphroniouksen mielenkiintoisesta menneisyydestä. Tässä olisi ollut kiehtovaa tarinapotentiaalia, joka jää nyt hyödyntämättä. Sen sijaan ränttäävän Mary Shelleyn änkeminen mukaan kuvioihin on täysin turha rasti.

Täydellinen epäonnistuminen The Bride! ei kuitenkaan ole. Visuaalinen tyylilaji lavasteineen, vaatteineen ja väreineen hivelee silmää. Erinomaisesti toimivat myös Frankin ja Morsiamen kasvomaskit. Näyttelijöistäkään ei pääosin löydy pahaa sanottavaa, ja erityisesti Buckleyn ja Balen roolisuorituksia seuraa ihaillen. Väliin heidän keskinäinen kemiansa puhkeaa todella vaikuttavaan kukkaan.

Gyllenhaalia on selvästi motivoinut tarve läväyttää valkokankaille jotain räväkän outoa ja unohtumatonta. Ja eihän tätä heti unohdakaan, mutta käytännössä filmi jää mieleen ainoastaan surkuteltavana kämminä.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Elokuvat – Angel’s Egg

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Angel’s Egg
– Tenshi no Tamago

Sireenit huutavat, kun punaiselta taivaalta laskeutuu valtava, pyöreä, ihmisveistoksin päällystetty jokin. Visio on valtava ja käsittämätön, kuvat ihmeellisiä ja ennen kaikkea synkän kauniita! Elokuvan väriskaala on tummanharmaa. Taustat rönsyilevät barokkisen runsaita orgaanisia ja biomekaanisia muotoja. Jotkin niistä muistuttavat psykedeelisiä marmorikuvioita, toiset H. R. Gigerin biomekaniikkaa.

Vuodelta 1985 kotoisin olevassa Mamoru ”Ghost in the Shell” Oshiin ja Yoshitaka ”Final Fantasy” Amanon postapokalyptisessa anime-fantasiassa liikuskelee hyvin vähän mitään elävää. Vanha kaupunki on tyhjillään, ympäröivillä niityillä ja metsissä puhaltaa vain tuuli ja puroissa virtaa vesi. Joskus rakennusten seinillä uiskentelee jättiläiskalojen varjoja. Silloin patsaaksi jähmettyneiden haamukalastajien armeija nousee liikkeelle ja yrittää turhaan harppuunoida niitä.

Valkohiuksinen tyttö kerää vettä pulloihin ja juo. Hän kantaa mukanaan isoa munaa ja hautoo sitä. Ehkä siitä kuoriutuu joskus jotakin? Hänen seuraansa lyöttäytyy nuori mies, joka kantaa mukanaan laitetta, kenties asetta.

He eivät muista, mistä ovat tulleet. Aiemmasta todellisuudesta on jäljellä vain raunioita ja jättimäisten olentojen fossiileja. Dialogi on vähäistä, mutta useaan otteeseen toistellaan kysymystä, johon kumpikaan hahmoista ei kykene vastaamaan: ”Kuka sinä olet?” Alkuperänsä unohtanut ei ehkä ole paljon mitään. Vai voisiko tulevaisuuden toivo – kuoriutumistaan odottava muna – olla tarpeeksi? Onko toivon menettäminen aikuiseksi kasvamista?

Tapahtumat etenevät hitaasti, unen logiikalla. Joskus kuva saattaa pysähtyä: muutamaan minuuttiin ei tapahdu muuta kuin että liekki lepattaa nuotiossa. Taustamusiikkina soi Yoshihiro Kannon säveltämä rauhallinen kuoromusiikki.

Verkkainen ja surrealistinen, enimmiltä osin jopa selittämätön elokuva voisi helposti olla tylsä. Angel’s Egg huokuu kuitenkin hypnoottista voimaa. Se vetää katsojan sisään kummalliseen mielentilaansa, jossa vastauksilla ei kenties ole edes väliä.

Kun näin hidas, totutusta poikkeava ja selittelemätön taide-elokuva vetää teatterin katsomon tupaten täyteen, en voi olla ajattelematta, että ehkä meillä sittenkin on toivoa.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä

Normilevityksen ohessa leffa on katsottavissa lauantaina 28.2. Helsingin Bio Rex Lasipalatsin R&A esittää -sarjan Anime-illassa.

Elokuvat – 28 Years Later: The Bone Temple

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

28 Years Later: The Bone Temple
– 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli

Nia DaCostan ohjaama 28 Years Later: The Bone Temple jatkaa käytännössä suoraan siitä, mihin viimevuotinen 28 Years Later päättyi. Tyylillisesti ja tarinallisesti nyt liikutaan kuitenkin ihan eri vesillä, vaikka käsikirjoituksesta vastaa yhä Alex Garland. Tällä kertaa tarjolla on paljon puhetta ja vähän suolia.

Sekopäinen sir lordi Jimmy Crystal (Jack O’Connell) johtaa viiden vajaaälyisen Jimmy-nuoren ryhmää. Sekä nuoret että sir itse tuntuvat uskovan, että herra Crystal on vanhan vihtahousun eli Saatanan poika. Heidän yhteisenä tehtävänään on jakaa laupeutta yhä elossa olevien ihmisten keskuuteen. Ja laupeus on tietenkin synonyymi kiduttamiselle ja murhaamiselle.

Edellisestä leffasta tuttu Spike (Alfie Williams) on tahtomattaan päätynyt mukaan tähän verkkariasuiseen tiimiin. Jimmyistä ainoastaan Jimmy Ink (Erin Kellyman) suhtautuu edes jollain lämmöllä poikaan, josta ei ole tappajaksi.

Toisaalla luutemppeliään rakentava tohtori Kelson (Ralph Fiennes) bondaa alfa-zombi Samsonin (Chi Lewis-Parry) kanssa. Tässä auttaa morfiini, joka rauhoittaa raivopäisen elävänkuolleen. Onko käsillä kenties kauniin ystävyyden alku?

Vain parilla väkivaltaräjähdyksellä piristetty tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen. Rasittavat Jimmyt muistuttavat kovista leikkiviä brittijunttiääliöitä ja Samson vain makoilee paikoillaan. Epäuskottava sir lordi Jimmy Crystal sekä lähes filosofisissa sfääreissä liihotteleva tohtori Kelson kantavat harteillaan koko elokuvaa. Kaiken tämän löysäilyn tarkoitus lienee trilogian kolmannen osan pohjustaminen.

Mukana on onneksi yksi todella huikea kohtaus. Siinä Kelson tanssii pirullisen hurmoksellisesti ämyreistä pauhaavan Iron Maidenin The Number of the Beast -biisin tahtiin. Tämä jyrää ja jytisee!

Nyt jäi kyllä aivot lautaselle.

Toni Jerrman – 2 tähteä