Sarjakuvat – Mari Ahokoivu: Oksi

OksiKansiWEB

Mari Ahokoivu: Oksi

Suomessa tehdään rutkasti hyvää sarjakuvaa. Vuoden 2018 parasta albumia etsittäessä on kuitenkin yksi teos, jota ei voi sivuuttaa – Mari Ahokoivun Oksi (Asema). Lähes 400-sivuinen järkäle on kaunis ja koskettava laulu äideistä ja tyttäristä. Aineksia tähän lumoavaan keitokseen on ammennettu kansantaruista, myyteistä ja luomiskertomuksista; fantasiasta, tieteistarinoista ja jumalkuvastosta.

Taivaan valtias Emuu karkottaa Manan valtakunnastaan, alas maahan, syvään metsään. Vihoissaan Mana houkuttelee taivaan tyttären, Umin, luokseen. Samalla hän luo revontulten muurin, jotta Emuu ei pääsisi hakemaan jälkikasvuaan takaisin.

Oksi1WEB

Karhunhahmoinen Umi elää metsässä pesueensa kanssa ja yrittää pakoilla Manan luomia synkkiä varjohahmoja. Pentueen oudoin otus on liekkipäisen ihmislapsen näköinen Parka-rääpäle, jota sisarukset kiusaavat. Parka itse haluaisi vain olla äitinsä rakastama tavallinen karhu. Hänellä on kuitenkin salattuja voimia, joita alkulintu sotka auttaa hallitsemaan.

Näistä lähtökohdista Ahokoivu on kutonut taianomaisen tarinan, jossa jumalten kisailut ja pienen Parka-olennon kohtalo kietoutuvat yhdeksi satumaiseksi mytologiaksi. Löytääkö tapahtumien keskelle tahtomattaan heitetty Parka koskaan itseään ja osaansa maailmassa? Mitä tekevät vanhat jumalat, jotka olivat paikalla jo silloin, kun kuu nostettiin, taivas aukeni ja metsä syntyi?

Oksi2WEB

Ilmeikkäästi ja tunnelmallisesti kuvitettu Oksi tarjoilee huikean, tunteita soittelevan lukukokemuksen. Ahokoivun käsissä vanha suomalainen kansanperinne taipuu uusiin muotoihin ja saa vaikutteita jopa Prometheus-myytistä ja Hayao Miyazakin Henkien kätkemä -animaatiosta. Allegorinen kokonaisuus huokuu silti omintakeisuutta, jolle on vaikea löytää vertaa.

”Me olemme aina olleet täällä ja tulemme aina olemaan. Viimeisen varjon jälkeen me olemme täällä. Viimeisen jumalan jälkeen me olemme täällä.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Oksi3WEB

Elokuvat – Foliohatun alla 9: Night of the Living Dead, Dawn of the Dead & Day of the Dead

romerojulisteetweb

Foliohatun alla
Osa 9: Night of the Living Dead, Dawn of the Dead & Day of the Dead

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.

George A. Romero loi modernit zombiet elokuvatrilogiallaan Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1978) ja Day of the Dead (1985). Nämä elokuvat antavatkin meille parhaan ikkunan siihen salattuun todellisuuteen, jossa kuolleet kävelevät. Tai pikemminkin laahustavat, sillä tuohon maailmanaikaan kuolleet eivät vielä juosseet.

Harhainen väärinymmärrys: Kaiken taustalla on jokin outo luonnonkatastrofi. Vainajat ovat heränneet vahingossa henkiin ja haluavat syödä ihmislihaa tyydyttääkseen pohjatonta nälkäänsä.

Karu totuus: Raadot on herätetty tahallaan, ja ne haluavat ensisijaisesti tappaa. Kyseessä on muukalaisten invaasio. Plan 9 from Outer Space (1959) oli sittenkin oikeassa! (K1)

romerofoliok1web

Mikä voi liikuttaa kuollutta?

Romeron elokuvissa esitetään erilaisia teorioita siitä, mikä on herättänyt vainajat henkiin. Ehdokkaiksi nostetaan esimerkiksi Venuksesta palanneen luotaimen säteily, virustartunta sekä tilanahtaus Helvetissä.

Taudin voi poistaa joukosta saman tien, sillä mikään pöpö ei vaikuta kuolleisiin. Myöskään teoria siitä, että Helvetti olisi täynnä, ei kestä lähempää tarkastelua. Olisi äärimmäisen huonoa suunnittelua, jos kadotuksesta loppuisivat jopa seisomapaikat paljon ennen viimeistä tuomiota. Muidenkaan uskontojen pyhät kirjoitukset eivät tue moista näkemystä. Ja toisaaltahan tämä tarkoittaisi, että vain Helvettiin tuomitut ihmiset palaisivat zombieina. Kokemus kuitenkin osoittaa, että kaikki vainajat palaavat, luonteesta tai elämäntyylistä riippumatta.

Mikä ylipäätään voisi liikuttaa vainajaa? Kun ihminen kuolee, keho saavuttaa alimman mahdollisen energiatilansa. Samalla ihmisen rakentumista ja toimintaa ohjaavaa informaatio hajoaa eikä ole enää palautettavissa.

Tohtori Loganin kokeet Day of the Deadissa antavat meille tärkeää informaatiota zombieista. Valitettavasti hyvä tohtori on myös seinähullu, joten joitain hänen virhenäkemyksiään on syytä oikoa. Logan esimerkiksi huomaa, että kalmoja liikuttaa pelkkä aivoista tuleva stimulaatio. ”Ei tarvita sisäelimiä tai verenkiertoa”, tutkija hihkuu. (K2) Zombie haluaa kuitenkin edelleen syödä, vaikkei hänellä ole vatsalaukkua. Toisaalta kuollut ei voi käyttää syömäänsä ruokaa, se vain mätänee hänen vatsaansa.

romerofoliok2web

Kelpo tohtorimme on kuitenkin myös täysin väärässä. Elävä ihminen saa tarvitsemansa energian soluissa tapahtuvasta palamisesta, johon tarvitaan veren kuljettamaa happea. Vaikka stimulaatio liikkeeseen tulisi aivoista, mistä lihakset saavat voimaa liikkua? Entä mikä pitää aivot käynnissä? Jos verenkierto aivoihin estyy, elävän yksilön tajunta sammuu hyvin nopeasti. Zombieiden täytyy siis saada energiaa jostain kehonsa ulkopuolisesta lähteestä. Onko moinen mahdollista? Periaatteessa kyllä.

Peruskouluissakin opetetaan, että kuolleen sammakon lihakset saadaan liikkumaan sähköllä. Aivojen stimuloiminen sähkövirralla on nykypäivän neurotieteissä ihan peruskauraa. Sähköä voi myös välittää elektromagneettisen kentän avulla ilman näkyviä johtoja.

Selvästikään zombiet eivät toimi tuntemallamme sähköllä, mutta periaatteessa kehon ulkopuolelta tuleva energia voi liikuttaa kuollutta lihaa. Ja moista energiaa voisi lähettää laajana kenttänä, joka ruokkisi useita yksilöitä samalla kertaa. Tämä palauttaa meidät ensimmäisessä elokuvassa mainittuun Venus-luotaimeen.

Night of the Living Deadissa Ben, Barbara, Harry ja Helen katselevat televisiosta uutislähetystä. Sen mukaan NASA päätti tuhota Venuksesta palaavan luotaimen aluksen saapuessa Maan ilmakehään, koska luotain kantoi mukanaan ”voimakasta outoa ja tuntematonta säteilyä”. Televisiossa haastateltu NASA:n tutkija vieläpä toteaa, että säteilyllä on selvä yhteys kriisiin, vaikka vieressä kulkeva kenraali kiistääkin asian. (K3) Ovelaa kyllä, tähän juonenlankaan ei koskaan enää palata, vaikka juuri se on avain mysteeriimme!

romerofoliok3web

Kyseessä ei todennäköisesti ollut edes oikea luotain, vaan muukalaisten hämäys ja invaasion alkusoitto. Joku Venuksessa ei pitänyt ihmiskunnan nuuskimisesta ja päätti lähettää naamioidun hyökkäysaseen kostoksi. Eikä sellaista vempelettä voi tuhota vain painamalla nappia NASA:n päämajassa. Viranomaiset ainoastaan kuvittelivat räjäyttäneensä aluksen, mutta todellisuudessa se pääsi perille ja alkoi säteillä valtavalla voimalla.

Lue loppuun

Sarjakuvat – Preacher Deluxe 5

Preacher5kansiWEB

Garth Ennis & Steve Dillon:
Preacher Deluxe 5

”Jokainen vihaa lietsova mulkku, joka pitää itseään muita parempana vain ihonvärinsä takia, saa puolestani suksia vittuun.”

Populaarikulttuurikuvastosta kumpuava myyttinen Amerikka on aina ollut oleellinen osa Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacher-sarjakuvaa. Jatkumon viidennessä kirjassa (RW) tämä näkyy erityisen selvästi.

Edellisen albumin päätteeksi Cassidy ja epätoivoinen Tulip päätyivät yhteen, kun olettivat Jessen kuolleen. Tätä herraa ei kuitenkaan niin helpolla tapeta. Mutta kun Jesse näkee parhaan kaverinsa suutelevan tyttöystäväänsä, hän lannistuu pahan kerran. Niinpä mies päätyy Teksasiin, Salvationin pikkukaupunkiin pohtimaan syntyjä syviä – sekä elämäänsä että suurta tehtäväänsä.

Preacher53WEB

Kaikkien kunnon lännenleffojen tapaan Jesse nimitetään Salvationin seriffiksi ja hän saa vastaansa paikkakunnan mahtimiehen, lihatehdasta pyörittävän Odin Quincannonin. Odin on käytännössä kaupunkipahasen yksinvaltias, jonka työntekijöiden ei tarvitse välittää laeista tai asetuksista. Rahalla näet saa ostettua kenet tahansa, kunhan vain on tarpeeksi itsekeskeinen kusipää.

Sisäsyntyisen hyveellisyytensä ohjastama Jesse ei tietenkään voi jättää tilannetta entiselleen. Niinpä hän ryhtyy heittelemään keppejä Odinin rattaisiin. Ja siitäkös sota syntyy.

Huikean perverssin Odinin ohessa Salvation-jakso sisältää monia muitakin rienaavia hahmoja. On natsi-intoinen sadomasoasianajajatar, kasa Ku Klux Klan -idiootteja sekä runsaasti rasistisia punaniskajuntteja. Huomattavasti inhimillisemmän käsittelyn saavat kaupungin toimelias apulaisseriffi sekä kuvioihin yllättäen kurvaava Jessen äiti – Preacher kun ei koskaan ole pelkkää törkyistä satiiria, vaan kaiken alla sykkii aina suuri sydän.

Preacher54WEB

Välittäminen korostuu entisestään kirjan päättävissä tarinoissa, joissa kerrotaan mm. Tulipin lapsuudesta ja Jessen isän Vietnam-seikkailuista. Ihmiskohtaloiden nurjaa puolta edustavat puolestaan pornonäyttelijä, jonka ura päättyi tappavaan dildo-onnettomuuteen, sekä viaton baarimikko, joka joutui epähuomiossa kemialliseen kastraatioon – sarjapedofiilin sijaan. Kumpikaan heistä ei ole silti valmis luopumaan uskostaan amerikkalaiseen unelmaan.

Toki myös Jumala näyttäytyy albumin sivuilla. Rakastavaksi luojaksi itseään kutsuva valkoparta saa aikamoisen raivokohtauksen, kun Jesse kyselee, miksi tämä loi maailmaan niin paljon tuskaa ja kärsimystä. ”Luojan ei kannattaisi kusta luotujen niskaan”, kuuluu Jessen asiallinen kommentti.

Preacher Deluxe 5 on jälleen täyttä asiaa. Räävitön sarjakuva, joka näyttää närhen munat sekä suvaitsemattomuudelle että poliittiselle korrektiudelle. Koskaan silti unohtamatta hurttia huumoria, vahvaa eettistä motivaatiota ja ikuisen rakkauden kaiken päihittävää voimaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Aiemmat Preacher Deluxe -arvostelut:
Preacher Deluxe 1 & 2
Preacher Deluxe 3 & 4

Preacher51WEB

Kolumni – Pääkirjoitus 4/18

Adobe Photoshop PDF

Isis on kenties ajettu ahtaalle, mutta käytännössä terroristit ovat jo voittaneet. Saavutuksiinsa nähden suhteellisen pieni joukko uskonnollisia fundamentalisteja on onnistunut pistämään länsimaat polvilleen ja käynnistämään valtavia pakolaisvirtoja.

Irrationaalisia pelkoja lietsomalla terroristit ovat synnyttäneet Eurooppaan kansallismielistä kiihkoa, vaarallista ääriajattelua ja maahanmuuttovastaisuutta. He ovat myrkyttäneet ilmapiirin niin, että viha ja rasismi riehuvat valtoimenaan. Luoneet uskontojen välistä vastakkainasettelua ja saaneet valtiot kiristämään turvallisuuspolitiikkaa kansalaistensa perusoikeuksia rajoittamalla.

Jopa Suomessa viranomaisten valvontakeinoja ja pääsyä yksilön kannalta hyvinkin henkilökohtaisiin tietoihin laajennetaan lähes holtittomasti.

Kaikki tämä sataa niin terroristien kuin länsimaihin pesiytyneiden populistien ja itsevaltiaiden laariin. Kohta me elämme poliisivaltioissa ja ihmettelemme demokraattisen utopian kuolemaa.

Mutta on maailma ollut hullu ennenkin. Tästä löytyy monia esimerkkejä Pekka Mannisen laatimasta Joris-Karl Huysmans -artikkelista. Vuonna 1848 syntynyt ranskalaiskirjailija on hyvin mielenkiintoinen hahmo sekä tuotantonsa että elämäntarinansa puolesta. Kuten Manninen artikkelinsa alussa toteaa, Huysmans saattoi hyvinkin kirjoittaa todellisuudesta, mutta hänen todellisuutensa oli mitä ilmeisimmin erittäin kummallinen.

Numeron muusta sisällöstä mainittakoon Suvi Kauppilan goottilaishenkinen novelli, jossa myyttisen Ranskan pimeillä takamailla tapahtuu kummia, Kari Sihvosen Syntax Terror -sarjakuva, jossa veikeät robotit kiusaavat ihmiskuntaa, sekä intomielinen raportti, joka esittelee syyskuussa järjestetyn Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalin parhaat genretuotannot.

Ilonkiljahduksia aiheuttaa varmasti myös Petri Hiltusen ja Nalle Virolaisen Foliohatun alla -palsta. Aiemmin julkaisemattomassa analyysissä leffamielipuolemme tarkastelevat George A. Romeron alkuperäisen zombie-trilogian pinnan alaista todellisuutta – ja tekevät hämmästyttäviä löytöjä!

Sitten ei muuta kuin laserpyssyt kehiin, Clutch levylautaselle ja lukemaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Kirjat – Heikki Kännö: Sömnö

KannoSomnoKansiWEB

Heikki Kännö
Sömnö
Sammakko

Kirjailija Isak Severin on tyytymätön. Häneltä on juuri julkaistu ruotsalaisesta kuvataiteilija Werner H. Bergeristä kertova elämäkerta, mutta hän tietää sen silotelluksi puolitotuudeksi. Niinpä hän ryhtyy koostamaan uutta käsikirjoitusta Bergerin elämästä – alkaen tämän isoisän vaiheista ja päättyen siihen, mitä Bergerin Sömnön saarella sijaitsevassa kesäpaikassa todella tapahtui.

Tällainen on Heikki Kännön toisen romaanin kehys. Pintatasoltaan kirja on vielä jokseenkin yksinkertaisesti kuvattavissa: se on sukukronikka, elämäntarina sekä kertomus Tukholman taiteilija- ja mystikkopiireistä.

Yksinkertainen kuvaus ei kuitenkaan tee teokselle oikeutta. Pelkästään kertomuksenakin tarkasteltuna Sömnö on upottava ja rönsyilevä romaani, joka luo aiheestaan häkellyttävän mutkikkaan kudelman. Itävallasta Belgian Kongoon, takaisin Eurooppaan ja Ruotsiin polveilevaa sukutarinaa ja taiteilijan henkilökuvaa värittävät myös Wagnerin oopperat ja elämäkerturin vaativa, vaikeuksia kohtaava prosessi.

Sömnön tematiikasta voisi kirjoittaa useammankin esseen. Yhtenä kantavana jännitteenä hehkuvat totuus ja tarina: kirjailija sovittaa tapahtumia kirjaksi, hänen lähteensä muistavat menneet omaksi edukseen ja salatieteisiin vihkiytyneet yrittävät muokata todellisuutta omaan tahtoonsa. Totuus hakee yhtä muotoa, sirpaloituu jälleen – ja mukaan sirotellut myytit vuoroin peittävät totuutta, vuoroin tuovat sitä esiin.

Bergerin hahmossa korostuu erityisesti Faust-myytti, kaupankäynti salattujen voimien kanssa, ja myytti taiteellisesta nerosta. Syvätasolla lukija huomaa pohtivansa myös, miten maailmaa ja ihmisiä tulkitessamme hakeudumme narratiiviseen, tarinallistavaan tulkintakehykseen: odotamme todellisuuden istuvan valmiiseen rakennelmaan, ihmiselämän asettuvan kertomuksen raameihin huippukohtineen ja suvantoineen. Elämäkerturi Severin tavoittelee mahdotonta, objektiivista selitystä Bergeristä, eheää syiden ja seurauksien ketjua, joka vastaisi kysymykseen miksi.

Kännö kieputtaa aineksiaan mestarillisesti. Kesken lukemisen tajuaa yhtäkkiä uskovansa sepitteellisiin hahmoihin ja heidän häkellyttäviin käänteisiinsä lujemmin kuin neljävuotias joulupukkiin. Niin Afrikan viidakot kuin Ruotsin rannikon tuuliset saaret siirtyvät sujuvasti sanoiksi. Inhimillinen julmuus tulee esiin samalla asiallisen kuvailevalla otteella kuin taiteen kauneuskin.

Sömnö ei ole vain sivujensa sisältö, vaan pala tätä maailmaa. Se on kiihkein toiveemme, likaisin salaisuutemme. Se on tarkoituksen pyhittämä keino ja silkka sattuma. Se on kuolemanpelko ja tiedonjano. Se on totta ja valetta. Se on.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Joulu on oiva aika hankkia kirjoja luettavakseen. Niinpä heitämme tällä viikolla blogiin kiihkeällä tahdilla kolme kirja-arvostelua teoksista, joista kannattaa ehdottomasti ottaa koppia.

Aiemmat kirja-arvostelumme laatuteoksista löydät oheisesta linkistä:
Lisää kirja-arvosteluja

Kirjat – Alastair Reynolds: Elysionin tuli

 

ReynoldsElysioninTuliKansiWEB

Alastair Reynolds
Elysionin tuli
Elysium Fire
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Tuoreella Elysionin tuli -romaanilla scifi-tykki Alastair Reynolds palaa Ilmestysten avaruus -sarjansa maisemiin. Teoksen päähenkilö on Prefekti-romaanista (3/09) tuttu suurprefekti Tom Dreyfus. Elysionin tuli on kuitenkin itsenäinen teos, jonka voi lukea tietämättä aiemmista kirjoista mitään.

Yellowstonen planeettaa kiertää kymmenestätuhannesta keinotekoisesta maailmasta koostuva Timanttivyö. Timanttivyö on demokraattinen utopia, jossa kansalaiset saavat elää vapauden ja vaurauden keskellä sekä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin päätöksiin. Aivoihin asennettujen neuraali-implanttien kautta toimiva systeemi on täydelliseksi hiottu ja turmeltumaton.

Jotta näin olisi myös jatkossa, tilannetta valvoo ylin viranomaistaho, Sotisovasta käsin työskentelevät lahjomattomat prefektit. He uhraavat koko elämänsä pitääkseen huolta demokraattisen prosessin toimivuudesta ja loukkaamattomuudesta.

Nyt ihmisten luottamus prefekteihin on kuitenkin horjunut. Ja tätä tilaisuutta käyttää hyväkseen kansankiihottaja Devon Garlin. Hän kiertää habitaatista toiseen kylväen epäluuloja ja innostaen yhteisöjä irtautumaan Sotisovan otteesta.

Yliprefekti Jane Aumonier pitää Garlinin johtamaa itsenäistymisliikettä marginaalisena häiriönä. Häntä kiusaa paljon pahempi pulma: ihmisiä menehtyy ympäri Timanttivyötä, kun heidän implanttinsa kuumenevat tuntemattomasta syystä. Tapauksia ilmenee yhä kiihtyvään tahtiin. Jos ongelmaa ei saada kuriin, edessä on paniikkiaalto ja kenties koko Timanttivyön tuho.

Sotisovan koneisto hälytetään setvimään Kulovalkeaksi nimettyä ilmiötä. Tutkimusten etulinjassa ovat suurprefekti Tom Dreyfus sekä kenttäprefektit Thalia Ng ja Sparver Bancal. Siinä missä Thalia ja Sparver metsästävät käytännön johtolankoja, Dreyfus vastaa lähinnä kuolleiden mielistä luotujen beetatasojen kopioiden kuulusteluista. Lisäksi hän pitää tiukasti silmällä Devon Garlinin tempauksia.

Toisaalla kirja seuraa kahta upporikkaan Voin suvun veljestä. He ovat asuneet koko elämänsä suljetussa Kuorikartanossa, jossa heitä koulitaan hallitsemaan lähes yli-inhimillisiä kykyjä. Eripariset veljekset kärsivät ahdistavista painajaisista, jotka tuntuvat viittaavaan kaukaisen menneisyyden epäonnistuneisiin ihmiskokeisiin.

Elysionin tuli toimii kuin häkä. Reynolds pudottelee lukijan eteen hurjat määrät kutkuttavia arvoituksia ja johtolankoja, jotka aiheuttavat kiihkeän ahmimisreaktion. Samalla hän maalailee romaanin sivuille ihmeen tuntua soittelevia maailmoja ja teknologioita. Myös kovan paineen alla kärvistelevien ihmishahmojen ja heitä repivien sisäisten dilemmojen kuvaus on kuosissaan.

Kaiken muun hyvän päälle romaani käsittelee vaikeita moraalikysymyksiä sekä setvii demokraattisen utopian karikkoja. Unohtaa ei sovi myöskään kreikkalaisia mytologioita, joihin kirja viittaa jo nimessään. Tai verkkoon karannutta Aurora-tekoälyä, joka tuo mukanaan pohdinnat jumalan kaltaisen koneälyn päämääristä.

Parempaa mysteereillä, yllätyskäänteillä ja toiminnalla kuorrutettua tieteisdekkaria on vaikea edes kuvitella.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Joulu on oiva aika hankkia kirjoja luettavakseen. Niinpä heitämme tällä viikolla blogiin kiihkeällä tahdilla kolme kirja-arvostelua teoksista, joista kannattaa ehdottomasti ottaa koppia.

Aiemmat kirja-arvostelumme laatuteoksista löydät oheisesta linkistä:
Lisää kirja-arvosteluja

Kirjat – Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

EnorantaTuhatkuolevanKansiWEB

Siiri Enoranta
Tuhatkuolevan kirous
WSOY

Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous on jälleen yksi osoitus siitä, että kotimaisella fantasialla menee lujaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana esiin on noussut iso joukko uusia, kyvykkäitä tekijöitä. Heihin lukeutuu myös Enoranta.

Kirjailija osoitti viimeistään Josir Jalatvan eriskummallinen elämä -romaanillaan, ettei hän tyydy toistamaan vanhoja fantasiakonventioita vaan haluaa tuoda uutta, raikasta näkökulmaa genreen. Teos olikin ansaitusti tämän vuoden Kuvastaja-palkintoehdokkaana.

Tuhatkuolevan kirous kertoo 14-vuotiaasta Pausta, joka asuu pienessä Loimuloiskeen kylässä ja haaveilee pääsystä magia-akatemiaan isoveljensä tavoin. Sinne hän myös pääsee, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että taiankäyttöön liittyy monia jännitteitä.

Ötky-niminen järjestö haluaa alistaa taiankäyttäjät valtaansa ja estää “hallitsemattoman” taiankäytön. Vastapuolena on kapinallisten hurja Nubya, jolla on huhujen mukaan satoja elämiä. Pau haluaisi jäädä tämän kaiken ulkopuolelle, mutta jostain syystä Ötky on kovin kiinnostunut hänen perheestään. Outoja ovat myös pienet mustat otukset, joita Pau näkee taikoessaan…

Teoksen alkuasetelma on mainio. Sitä tukevat Enorannan vahva kerronta ja omaperäinen maailma, joka on jonkinlainen sekoitus steampunkia ja keskiaikafantasiaa.

Enoranta hyödyntää kieltä kekseliäästi tunnelman luomiseen: taivaalla Maata kiertävät omilla radoillaan Kuu ja Muu, laitumilla laiduntavat lehmäntapaiset mohmat ja niin edelleen. Erityisen mielenkiintoista on, miten taikuus toimii tässä maailmassa – taikojan vastairrotetuilla hiuksilla, kulma- tai säärikarvoilla tai ääritapauksessa jopa tämän omalla verellä tai ruumiinosilla. Siksi pitkät hiukset ovat maagille kaikki kaikessa.

Josir Jalatvan eriskummallinen elämä pohtii kehollisuutta, sukupuolisuutta ja ihmisyyden ydintä. Tuhatkuolevan kirous on tässä suhteessa suoraviivaisempi teos, mutta käsittelee näitä teemoja yhtä lailla. Samalla rinnalla kulkee pohdinta ihmisen ja luonnon suhteesta, tasapainon löytämisestä ympäristön kanssa.

Koko kirjan läpi vaikuttaa pieni melankolinen pohjavire, ja teosta voisi kuvata jopa pasifistiseksi – sen verran paljon siinä pohditaan sotimisen ja elämän riistämisen oikeutusta. Enoranta ei kuitenkaan sorru osoitteluun, vaan teemat tulevat yleensä hienovaraisesti esiin. Tosin loppupuolta kohden hahmojen pohdinnoissa on turhan paljon toistoa ja vatvomista.

Kun teoksen konepellin avaa ja riisuu kaikesta ylimääräisestä, esiin nousee nuoren naisen kasvu aikuisuuteen. Enoranta kuvaa erinomaisesti teini-ikään ja kasvamiseen liittyviä tunteiden ailahteluja, epävarmuutta, hapuilua ja oivalluksia. Etenkin Paun seksuaalinen herääminen ja siihen kuuluva hämmennys on käsitelty hienosti. Muutenkin kirjailija onnistuu tekemään henkilöhahmoistaan uskottavia ja samaistuttavia.

Enorannan kirjan suurin ongelma lienee, että kaupoissa se on todennäköisesti tuupattu nuortenkirjahyllyyn, vaikka romaanilla on annettavaa ikäryhmään katsomatta. Lyhyesti sanottuna Tuhatkuolevan kirous on kotimaista eeppistä fantasiaa parhaimmillaan.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.