Emmi Itäranta
Kuunpäivän kirjeet
Teos

Emmi Itärannan uusin romaani on vaikuttava visio ihmiskunnasta, joka on asuttanut aurinkokunnan, mutta pysynyt teknisistä uroteoistaan huolimatta psyykkisesti ja henkisesti muuttumattomana.

Maasta on tullut ilmastonmuutoksen ja saastumisen seurauksena liki asumiskelvoton, joten kaikki kynnelle kykenevät ovat muuttaneet Marsin, Kuun tai kaasuplaneettojen kuiden siirtokuntiin. Emoplaneetan vajoaminen ekokatastrofiin ja väkivaltaiseen anarkiaan on luonut ihmisyhteisöjen välille valtahierarkioita ja jännitteitä.

Asetelma ei ole omaperäinen, mutta Itärannan suvereeni kirjoittaminen herättää sen poikkeuksellisella tavalla eloon. Arki ottaa uomansa erikoisissakin ympäristöissä, perheet ja parisuhteet kukoistavat tai lakastuvat yhtä lailla ankeissa teollisuusparakeissa kuin hulppeiden kiertorata-asemien keinotekoisessa painovoimassa. Ilahduttavan osoittelematon seksuaalisuuksien, sukupuolten ja perhemuotojen moninaisuus on looginen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Kirjan tapahtumaympäristö on kiehtova ja vaivattoman scifistinen, yksityiskohtia myöten uskottava – mutta samalla erinomaisessa tasapainossa henkilötarinan kanssa. Itärannan aiempien kirjojen tapaan Kuunpäivän kirjeet on kirjoitustyyliltään viipyilevä ja kuulas, ajoittain jopa etäännyttävän viileä.

Kirja on rakenteeltaan kirjeromaani. Tarinan päähenkilö, suomalaissyntyinen Lumi Salo, toimii parantajana. Hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä puolisolleen, biologi Solille, aina kun pari joutuu töidensä takia olemaan erossa toisistaan. Kuunpäivän talo on heidän yhteinen kuvitelmansa suuresta kodista, jota he käyttävät eräänlaisena yhteydenpidon muistipalatsina, jaettuna lohtuna välimatkojen päässä.

Kirjeiden välille on sijoitettu katkelmia aurinkokunnan asuttamisen lähihistoriasta, uutisia, tutkimusraportteja, otteita tietosanakirjasta ja jopa mainoksia. Fragmentaarisuus tuo maailmaan rikkautta tekemättä silti kokonaisuudesta hajanaista.

Takaumissa käydään läpi Lumin aiempia vaiheita ennen Maasta lähtemistä. Hänen parantajan ammattinsa kautta käsitellään sekä Lumin ja Solin personallisuuksien eroja että yleisemmin tieteellisen maailmankuvan ja henkisyyden ristivetoa. Tieteellisen tiedon lisäksi ja rinnalle Itärannan tulevaisuuden asukit tarvitsevat edelleen aistiviisautta ja henkilökohtaisesti koettuja totuuksia. Esiin nousee kysymyksiä, miksi ne ovat yhä välttämättömiä ihmisen psykologisessa rakenteessa, ja muuttuuko tämä rakenne, kun asuinpaikka erkanee yhä kauemmas ihmisen evoluution syntysijoista.

Itäranta kutoo tarinaan taitavasti skandinaavisen shamanistisen perinteen elementtejä, kuten maailmanpuun käyttämisen kulkuväylänä henkimaailman tasojen välillä. Shamanistiset elementit istuvat pakottomasti tieteisympäristöön ja esittävät pohjoisen luonnon napanuorana kotiplaneetan ja sieltä lähteneiden välillä.

Kirjan vahva ekologinen tematiikka läpäisee sen kaikki tasot, yhtä lailla maailmanluonnin, henkilötarinan kuin juonen keskeiset tapahtumat. Ihmiskunta on lähes tuhonnut Maan biosfäärin, ja seuraavana ovat vuorossa lähiplaneetat, joiden maisemia kaivostoiminta muokkaa. Miltä ympäristöaktivismi näyttää multiplanetaarisessa yhteiskunnassa? Millainen itseisarvo on elottomalla planeetan pinnalla? Entä Europan meristä löydetyillä karhukaisilla?

Jotkin tarinan ekologiset ryhmittymät ajavat kajoamattomuuden periaatetta, jonka mukaan ihmisen olisi jätettävä mahdollisimman vähän jälkiä läsnäolostaan aurinkokunnassa. Lumin puolison Solin tutkimusala sivuaa Maa-projektia, jonka tavoitteena on pyrkiä korjaamaan Maata edelleen runtelevaa ilmastokurimusta. Kun Sol katoaa epäselvissä olosuhteissa, Lumin yritykset selvittää tämän kohtaloa johtavat hänet yllättäviin löytöihin.

Ekologian ohella toinen kirjan suuri teema on koti, jostakin kotoisin oleminen, se millaisista tekijöistä kodin kokemus muodostuu nyt ja tulevaisuudessa. Riittääkö ihmiselle psykologiseen hyvinvointiin miellyttävä mikroympäristö, ikkunasta avautuva kaunis maisema tai ruukkuun istutettu rakas puu avaruuden hapettoman mustuuden tai elottoman planeetan karuuden keskellä? Vai tarvitsemmeko kuitenkin jatkossakin luonnon muovaamia seutuja, itsestään muodostuneita ja ihmisen käden jäljestä riippumattomia.

Itärannan vastaus jää avoimeksi, mutta herättää ajatuksia siitä, miten kallisarvoinen tämä tällä hetkellä asuttamamme planeetta on.

Elli Leppä