Sarjakuvat – Tom King & Jorge Fornés: Rorschach

Tom King & Jorge Fornés
Rorschach

”Tahdon tuoda maailmaan jotain merkityksellistä. Maailma on julma paikka, mutta jos voin lisätä yhtälöön jotain hyvää, se ei ehkä enää ole niin paha.”

Jos pitäisi nimetä viime vuosien paras yhdysvaltalainen sarjakuvakäsikirjoittaja, valinta olisi helppo. Oikea vastaus on Tom King. Hän on vastuussa mm. sellaisista huippusarjoista kuin The Vision, Mister Miracle ja Heroes in Crisis. Nyt King ilahduttaa kansakuntia noin 300-sivuisella Rorschach-albumilla (DC Black Label). Sen tapahtumat sijoittuvat Alan Mooren ja Dave Gibbonsin ikonisen Watchmen-sarjakuvan maailmaan – tosin 35 vuotta myöhäisempään aikaan.

Tarina käynnistyy pieleen menevällä salamurhayrityksellä. Rorschach-asuinen vanhus ja villin lännen tyyliin pukeutunut nuori nainen tapetaan, kun he yrittävät ampua Yhdysvaltain republikaanipuolueen presidenttiehdokkaan. Miehen, jolla olisi todelliset mahdollisuudet päättää Robert Redfordin vuosikymmeniä jatkuneen valtakauden. Koska republikaanit eivät luota siihen, että FBI tutkisi tapausta puolueettomasti, he palkkaavat omaksi asiamiehekseen periksiantamattoman etsivän, jolla on kykyjä kaivaa totuus esiin pienimpienkin yksityiskohtien ja johtolankojen takaa.

Tästä alkaa kutkuttava matka, jonka aikana nimettömäksi jäävä tutkija päätyy setvimään mm. erakoituneen sarjakuvataiteilija Will Myersonin elämää. Myerson on tunnettu 1960-luvulla luomastaan Pontius Pirate -merirosvosarjakuvasta, vaikka itse hän pitääkin tärkeimpänä työnään yhteiskunnallisesti kantaaottavaa The Citizen -naamiosankarisarjakuvaa. Siinä hän pohtii hyvän ja pahan olemusta sekä sitä, kuinka ihmisten tulisi aktiivisesti ottaa osaa paremman maailmaan rakentamiseen.

Toinen keskeinen juonilinja vie etsivämme 19-vuotiaan Laura Cummingsin menneisyyteen. Wyomingin osavaltion pikkukaupungissa eläneen naisen nuoruusvuodet avautuvat päiväkirjamerkintöjen kautta ja kertovat myös hänen isäänsä ohjanneista pakkomielteistä. Ne puolestaan kytkeytyvät Watchmenin päätökseen, jossa jättimäinen telepaattinen avaruusmustekala tuhosi ison osan New Yorkista ja tappoi samalla miljoonia ihmisiä.

Lauran isä on vakuuttunut, että avaruudesta on tulossa uusi hyökkäys – ja että avaruuskalmarit ohjailevat jo nyt useiden ihmisten ajatuksia. Saman näkemyksen jakavat monet muutkin traumatisoituneet kansalaiset.

Mutta kuinka Will Myerson ja Laura Cummings löysivät toisensa? Mikä sai heidät ryhtymään salamurhaajiksi? Toimivatko he yksin, vai oliko kaiken taustalla laajempi salaliitto? Ja miten vuosikymmeniä aiemmin kuollut Rorschach kytkeytyy tähän kaikkeen?

Kingin käsikirjoitus on julmetun älykäs, haastava ja monitasoinen. Kerronnassa käytetään hienosti erilaisia tyylillisiä paletteja, joiden kautta syvennetään sekä ihmiskuvaa että tapahtumien taustalla vaanivaa todellisuutta. Lukuisista filosofisista ja moraalisista kysymyksistä nyt puhumattakaan. Tai uskosta ja toivosta, teoista ja tekemättömyydestä. Allegorinen sipuli kuoriutuu esiin kerros kerrokselta, kunnes jäljellä on enää käänne, joka vääntää kaiken uuteen uskoon.

Lähin vertailukohta Rorschachille ovat 1970-luvun klassiset vainoharhatrillerielokuvat. Tähän tulkintaan viittaa myös sarjakuvan päähenkilön fyysinen ja henkinen habitus.

Albumin taiteesta vastaa Jorge Fornés ja värimaailmasta Dave Stewart. He molemmat tekevät ensiluokkaista työtä, joka istuu täydellisesti sarjakuvan tunnelmaan ja sisältöön.

Täysosuma!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – Barry Windsor-Smith: Monsters

Barry Windsor-Smith
Monsters

”Tarkoitan tunnetta tai ymmärrystä, että asiat, joita elämässään kokee, eivät ole silkkaa sattumaa… Että kaikki liittyy jotenkin kaikkeen…”

Barry Windsor-Smith lukeutuu mustavalkoisen sarjakuvagrafiikan suurnimiin. Hän iskeytyi kansakuntien tietoisuuteen 1970-luvun alun fantasiasarjakuvilla, joita on viimeksi nähty suomeksi kokoelmissa Conan barbaari ja Conan palkkasoturi. Sittemmin hän on tehnyt erilaisia projekteja useille kustantamoille. Suomessa niistä tunnetuin lienee Wolverine-seikkailu Ase-X. Nyt julkaistu Monsters (Fantagraphics) on hänen ensimmäinen sarjakuvauutuutensa 16 vuoteen – yli 350-sivuinen jättiläinen, joka on jo ehditty kohottaa klassikon asemaan.

Tarina käynnistyy vuodesta 1949. Ensimmäisessä kohtauksessa hirviömäinen hahmo käy pikkupojan ja tämän äidin kimppuun. Sitten siirrytään vuoteen 1964, jolloin alussa nähty poika, Bobby Bailey, on ehtinyt aikuisikään. Työtön ja asunnoton Bobby yrittää värväytyä armeijaan, mutta haastattelua suorittava kersantti Elias McFarland näkee hänessä potentiaalisen kandidaatin salaiseen Prometheus-projektiin. Majuri Rothin ja eversti Friedrichin johtaman hankkeen huhutaan perustuvan Natsi-Saksan sodanaikaisiin ihmiskokeisiin, joiden tarkoituksena oli luoda voittamattomia supersotilaita.

Alkuun kerronta vuorottelee kahdella eri tarinalinjalla. Yhtäällä seurataan Prometheus-projektin etenemistä ja toisaalla kersantti McFarlandin tunnontuskia. Painajaisten riivaama kersantti kyseenalaistaa oman ratkaisunsa lähettää Bobbyn Prometheuksen hoiviin. Hän vajoaa apaattiseen masennukseen, joka alkaa koetella hänen perheensä kestävyyttä. Lopulta mukaan ui myös yliluonnollisia elementtejä, kun McFarland saa yhteyden sukunsa kykyihin aistia kaukaisia tapahtumia. Tämä vakuuttaa hänet siitä, että menneen ja tulevan välillä on yhteyksiä, joiden merkitys on vain löydettävä.

Näistä lähtökohdista käynnistyy ajasta toiseen liikkuva spiraali, joka kasvattaa jatkuvasti uusia kerroksia kertomuksen taustalle. Henkilöiden tarinat risteilevät ja kuroutuvat yhteen, kunnes käsissä on niin taidokkaasti rakennettu mosaiikki, ettei lopputulosta voi kuin ihailla. Teknisesti suoritus on sekä täysin virheetön että huumaavan kaunis.

Huikeinta on silti se ihmiskuvauksen taso, jonka Windsor-Smith tarinallaan saavuttaa. Lukuisten henkilöhahmojen elämänkäänteet, toiveet ja traagiset kohtalot soittelevat lukijan tunteita ja tulevat aina iholle asti. Näin vahvaa sarjakuvataidetta saakin eteensä aivan liian harvoin.

Hirviöitä tarinassa riittää. On paatuneita natseja, jotka eivät voisi vähempää välittää muiden ihmisarvosta. On upseereita, jotka ovat valmiita hylkäämään viimeisetkin inhimillisyytensä rippeet mahdin alttarille. On sotakokemusten traumatisoima aviomies, joka purkaa tuskansa hakkaamalla lastaan ja vaimoaan. Ja on Frankensteinin hirviö, jonka rujous kätkee alleen herkkävireisen yksilön.

Mutta on myös hyviä ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa korjatakseen virheensä ja auttaakseen viattomia.

Monstersin maine instant-klassikkona on ansaittu. Tarinan monitasoisuus, kerronnan taitavuus, ihmiskuvauksen syvyys ja mustavalkografiikan loistavuus tekevät Windsor-Smithin suurteoksesta kokemuksen, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Jos siis etsit vuoden 2021 parasta englanninkielistä sarjakuvaa, niin Monsters on ilmiselvä valinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad: Asterix ja aarnikotka

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad
Asterix ja aarnikotka

”Nämä roomalaiset ovat ihan haperoita!”

Asterix ja aarnikotka (Egmont, suom. Mirka Ulanto) on jo viides Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin kuvittama Asterix-albumi. Se on myös niistä ehein ja tasapainoisin.

Tarina käynnistyy, kun Julius Caesar päättää, että hänen on saatava mystinen aarnikotka Rooman sirkuksen vetonaulaksi. Tunnettu maantieteilijä Madventurus on vakuuttunut siitä, että pystyy täyttämään Caesarin toiveen vangitun amatsonin, Kalashnikovnan, avulla. Ja jo kohta raskaasti aseistettu roomalaiskolonna suuntaa matkansa kohti barbaarien hallitsemia itäisiä maita.

Samaan suuntaan rientävät myös Asterix, Obelix, Idefix ja Akvavitix. Sarmaattien shamaani on kutsunut heidät apuun, sillä hän on saanut tietää, että roomalaiset aikovat siepata pyhän aarnikotkan. Ja tämähän on tietenkin estettävä. Parin hassun gallialaismiehen kyvykkyys kuitenkin kyseenalaistetaan, koska sarmaattien parissa vain naiset ovat sotureita – ja vieläpä erittäin aikaansaavia sellaisia.

Rutkalla huumorilla silatussa juonikuviossa seurataan roomalaisten riitaisaa etenemistä sekä sankariemme yrityksiä pysäyttää marssi niille sijoilleen. Kiitettävästi touhu pysyy jännitteellisenä, eikä kerronta sorru missään vaiheessa tyhjänpäiväisen säheltämisen sudenkuoppiin.

Kuten ennenkin, parasta albumissa on Conradin ilmeikäs ja yksityiskohtainen taide, joka vetää vertoja jopa Albert Uderzon kynänjäljelle. Teoksen visuaalista loistoa korostaa entisestään Thierry Mébarkin pikkutarkka väritys. Täydet pisteet molemmille herroille!

Ferri ei sen sijaan ole yhtä nerokas käsikirjoittaja kuin René Goscinny parhaimmillaan, mutta tällä kertaa hän on saanut kerittyä kehiin hienosti kulkevan kokonaisuuden. Sarmaattien amatsonisoturit ovat mainio lisä Asterixien hahmovalikoimaan, ja roomalaisten törttöilystäkin revitään paljon tuoreen tuntuista ilonpitoa. Myös yleinen vitsailu on onnistuneempaa ja monipuolisempaa kuin aiemmin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, kuin Ferri olisi saanut kunnon niskalenkin hyvän Asterix-tarinan kaavoista – ja siitä, kuinka niitä voi rikkoa tyylikkäästi.

”Idefix! Nyt loppuvat leikit sen suden kanssa!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro
Klara ja aurinko

Klara and the Sun
Suom. Helene Bützow. Tammi

Nobelisti Kazuo Ishiguro on sulavasti monenlaisia genrejä käyttävä kirjailija. Hänen aiempia romaanejaan ovat muun muassa dystooppinen Ole luonani aina sekä Tähtifantasia-palkittu Haudattu jättiläinen. Uusin, tuoreeltaan suomennettu Klara ja aurinko, on tyylipuhdasta, sävykästä scifiä.

Klara on androidi, KY eli keinoystävä, joita myydään seuralaisiksi ja apukasvattajiksi lapsille ja nuorille. Hänen tarinansa alkaa myymälästä, Johtajattaren ja toisten keinoystävien seurasta. Hän tarkkailee herkkävaistoisesti myymälän androidiyhteisöä, asiakkaita ja kadun elämää. Ikkunan taakse ilmestyy heiveröinen, varhaisteini Josie, joka lupaa, että Klara ostetaan heille.

Ishiguro pudottaa lukijan epäröimättä maailmaan, joka rakentuu Klaran kerronnasta piirto piirrolta. Klaran maailma rajautuu muiden päätösten perusteella – keinoystäväthän ovat omaisuutta – joten lukijan on poimittava kokonaiskuva toisinaan pienistäkin palapelin palasista. Ollaan tarkemmin määrittelemättömässä, kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa varakas luokka altistaa lapsensa ilmeistenkin vaarojen uhalla muuntelulle – taatakseen näille paremman tulevaisuuden. Keinoystävien tehtävä on avittaa nuorten sosiaalisten taitojen kehitystä eristäytyneessä, kilpailukeskeisessä maailmassa. Tai kenties vain noudattaa kuuliaisesti omistajansa oikkuja.

Klara on kulttuurimme androidihahmojen ehdotonta kärkikastia – ja erittäin korkealla myös kirjallisuuden onnistuneiden minäkertojien listalla. Ishiguro näyttää ja piilottaa juuri sopivasti ja sieppaa mukaansa välittömästi. Luottosuomentaja Helene Bützow tekee niin hienovireistä työtä, että romaanin maailmaan uppoaminen tuntuu kotiinpaluulta ensi sivusta alkaen.

Teemat kehräytyvät auki vaivihkaa. On ensinnäkin kysymys Klaran olemuksesta, persoonasta ja maailmankuvasta. Aurinkovoimalla käyvän androidin suhde aurinkoon kasvaa eräänlaiseksi uskonnoksi, mutta samalla häntä ohjaa se, että hän on työkalu – elämän tarkoitus on muiden määrittelemä. Toisaalta romaanin ihmishahmot, Josie perheineen ja naapureineen, hapuilevat valinnoissa ja vastoinkäymisissä.

Lopulta teos kasvaa monisäikeiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Klaran tavoin myöskään tarinan ihmishahmot eivät ole saaneet valita elämänsä ja maailmansa puitteita. Kukin joutuu toimimaan uskomustensa varassa ja päättämään parhaansa mukaan, mitä on valmis uhraamaan paremman toivossa. Klaran havainnoiva näkökulma tasapainottaa karmivaa, traagista pohjavirettä. Aurinkoon luottavasta Klarasta kasvaa itsestäänkin eräänlainen aurinko, joka on valmis valaisemaan ihmissydämen sopukat lempeästi mutta tarkkanäköisesti.

Kokonaisuutena Klara ja aurinko on erinomainen, hallittu ja monisävyinen. Romaanista voi povata klassikkoa, joka tulee kestämään aikaa ja useita lukukertoja. Suositellaan nautittavaksi kiireettömästi ja ihmetellen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/22

Vuosi sitten uhosin, että maailmankaikkeus voidaan lopettaa tarpeettomana, jos koronasta ei päästä eroon ennen viime kesää. No näinhän ei sitten käynyt. Nyt pitäisi vain löytää taho, jota syyttää siitä, että maailmankaikkeus on yhä olemassa.

Sillä välin kun tätä asiaa selvitellään, on hyvää aikaa paneutua uusimman Tähtivaeltajan sisältöön. Numeron saa kunnian käynnistää Shimo Suntilan ansiokas artikkeli kiinalaissyntyisestä R. F. Kuangista. Hänet tunnetaan vahvasta ja vaikuttavasta Poppy Wars -trilogiastaan, jonka ykkösosa, The Poppy War, nousi useiden arvostettujen spefi-palkintojen ehdokaslistoille.

Trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa pääsivät myös Time-lehden vuonna 2020 julkaisemalle 100 kaikkien aikojen parasta fantasiaromaania -listalle. Varmaan sinne olisi päätynyt kolmaskin, jos se olisi luetteloa laadittaessa jo ilmestynyt.

Käännösnovellina tarjolla on nigerialaissyntyisen mutta nykyisin Kanadassa asuvan Chinelo Onwualun avaruus-scifi-tarina Kosketuksen lahja. Oman tuotantonsa rinnalla kirjailija on ollut perustamassa ja pyörittämässä sellaisia spefi-lehtiä kuin Omenana ja Anathema – jotka ovat tutustumisen arvoisia julkaisuja.

Suurimman sivumäärän numerosta nappaa perinteinen sarjakuvavuosikatsaus. Sen tähtinä loistavat mm. legendaarisen Barry Windsor-Smithin tuore mestariteos Monsters, Tom Kingin ja Jorge Fornésin Watchmen-universumiin sijoittuva salaliittotrilleri Rorschach sekä Rick Remenderin ja kumppaneiden räävittömän nerokas The Scumbag, joka vetää nykymaailmaa jäytäviä ääriliikkeitä turpiin oikein olan takaa.

Unohtaa ei sovi N. K. Jemisin käsikirjoittamaa ja Jamal Campbellin upeasti kuvittamaa Far Sector -hittiä, josta on vihdoin ilmestynyt kokoelma-albumi. Teos ei kuitenkaan ole nyt mukana vuosikatsauksessa, sillä se esiteltiin laajasti jo Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Muuna sisältönä mm. uusin jakso Kivi Larmolan huikeaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvaa sekä keskivertoa enemmän muikean makoisia dvd- ja blu-ray-arvosteluja.

PS. Oheinen pääkirjoitus on kirjoitettu aivan toisenlaisessa todellisuudessa kuin missä nyt elämme. Muutaman viikon sisällä kaikki on muuttunut ja korona-aika vaikuttaa nyt pieneltä harmilta verrattuna siihen, että Euroopassa käydään sairasta valloitussotaa, joka tuo mieleen toisen maailmansodan alkutahdit.

Ikinä en voinut edes kuvitella, että tällainen barbarismi voisi yhä olla mahdollista. Ja että moiseen ryhdyttäisiin vain yhden sekopään harhaisten oikkujen takia. Tällä hetkellä kaikki ajatukset ovat Ukrainan kansan puolella, joka taistelee vallanhimoista hirmuhallitsijaa vastaan koko Euroopan tulevaisuuden puolesta.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen: Troll Patrol

Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen
Troll Patrol

Täysi käsi

Modernin suomalaiskansallisen peikkopunkin, eli trollpunkin, leviämisloitsut lausuttiin Glasgow’n Worldconissa vuonna 1995. Genren ansiokkaimpia edustajia ovat Petri Hiltusen sarjakuva-albumi Ontot kukkulat (1995) sekä Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu romaani Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Sittemmin aiheen parissa on ilakoinut mm. Tuomas Myllylä, jonka Troll Patrol -sarjakuvalyhäri (2017) kertoo Suomen talvisodassa taistelevasta Turjas-peikosta ja tämän kumppanista, shamaani Koskelasta.

Nyt kotimaisen barbaarifantasian kaksi suurinta nimeä, Hiltunen ja Myllylä, ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja puristaneet maailmaan noin 80-sivuisen sotapeikkoseikkailun. Yhdessä suunnitellun kokonaisuuden käsikirjoituksesta ja luonnoksista vastaa tuottelias Myllylä ja lopullisesta taiteesta Hiltunen. Kovakantinen Troll Patrol -albumi (Täysi käsi) sisältää uuden tarinan ohessa myös Myllylän alkuperäisen peikkopunkkisarjiksen.

Talvella 1942 piiritetyn Leningradin Aleksanterinlinnoituksessa muinainen pahuus on nousemassa jälleen päivänvaloon. Kolmen mahtavan velhon pyörittämä paranormaali divisioona on saanut Neuvostoliiton armeijan uskomaan, että he voivat herättää syvyyksissä uinuvan ikivanhan voiman – mahdin, joka takaisi sodan päättymisen Neuvostoliitolle mieleiseen malliin.

Tämä ei tietenkään sovi Suomelle. Paikalle lähetetään sotilaista, peikoista ja shamaaneista koostuva taisteluryhmä – jonka riveissä häärivät myös Turjas ja Koskela. Heidän tehtävänään on pysäyttää loitsinnat ja pitää huolta siitä, että maailmoja tuhoava Gorynych pysyy vetisessä haudassaan. Ihan siitäkin huolimatta, että tähdet ovat kerrankin oikein.

Kuten arvata saattaa, luvassa on ankaraa mättöä, kun vapautta vaalivat suomalaisjoukot käyvät punalipun nimeen vannovien sotilaiden ja hirviöiden kimppuun. Velhot ovat luoneet vihollistensa pään menoksi jos jonkinmoisia monstereita. On limaisia lonkerohirmuja, jättirapuja sekä otus, joka on puoliksi tankki ja puoliksi epäsikiö.

Troll Patrol on ihastuttavan pulp-henkinen yhdistelmä sotasarjakuvaa, peikkopunkkia ja kosmisia Lovecraft-vaikutteita. Unohtamatta veristä toimintaa ja mustaa huumoria. Vauhdikas kokonaisuus iskeekin herkkuhermoon kuin ziljoonan voltin rokotepiikki. Lopullisesti nautinnon nostaa maagisiin sfääreihin albumin taide, joka ottaa sisällön melskeestä ja myyttisistä aineksista kaiken ilon irti. Troll Patrol rulaa – lujaa!

Toni Jerrman

Kirjat – Susanna Clarke: Piranesi

Susanna Clarke
Piranesi

Piranesi
Suom. Helene Bützow. WSOY

Susanna Clarken pitkään odotettu toinen romaani on omalakinen, tekisi mieli sanoa uniikki teos, jonka miljöö on samalla kertaa sekä unenomainen että erikoisella tavalla konkreettinen, selittämätön ja selityksiä kaihtava. Esikoisteos Jonathan Strange & herra Norrell nojasi osittain 1800-luvun epookkiin. Piranesissa edes summittainen aikakausi ei selviä kovin pian, eikä sillä ole suurta merkitystä juonen kannalta.

Romaania on vaikea kuvailla paljastamatta sen oleellisia juonenkäänteitä. Tunnelmaan pääsee sisään vasta lukiessaan. Kirjan teemat sivuavat muistia, psykologista traumaa, kognitiivista koherenssia ja käsityskyvyn huolellisesti valvottuja rajoja.

Piranesin nimihenkilö asuu Talossa, valtavan laajassa, monikerroksisessa rakennuksessa, jossa on kilometreittäin holvistoja, saleja, portaikkoja, uponneita kerroksia ja jopa vuorovesiä. Talon syntyhistoria ei ole selvillä, ja päähenkilökin olettaa sen olleen olemassa aina. Se on hänen maailmankaikkeutensa, jossa hän pärjäilee miten kuten alituisen työnsä ja toimeliaisuutensa kautta. On kalastusta, alkeellisten tarvekalujen valmistusta saatavilla olevista materiaaleista (kuten meriheinästä), salien ja niiden sisältämien valtavien patsasmäärien luettelointia. Muut elävät olennot ovat lintuja ja kaloja.

Piranesi on löytänyt myös muutamia ihmisvainajia, joiden jäännöksiä hän huolellisesti vaalii – kehittäen niille samalla hypoteettisia elämäntarinoita. Piranesin ainoana puhekumppanina on Toinen, salaperäinen mies, jota päähenkilö tapaa tarkan aikataulun mukaisesti avustaessaan häntä rakennuksen tutkimisessa.

Heti alusta asti on selvää, että Toisen suhde Piranesiin ei ole vastavuoroisuudeltaan sellainen kuin Piranesi itse luulee. Piranesin lapsenomainen luottamus ja mukautuvuus saavat vastaansa välinpitämättömyyttä ja ailahtelevuutta. Epätasapaino tuodaan esille alkaen pienistä väreilyistä, jotka kasvavat nopeasti huolestuttaviin mittasuhteisiin. Samalla tavalla lukijaa johdatetaan tarkastelemaan myös Piranesin itsensä suhdetta häntä ympäröivään todellisuuteen ja sen rajoituksiin.

Rakennuksen ikkunoista näkyy aurinko, kuu ja tähtiä, mutta mitään maisemia ei kuvailla. Säätilat vaihtuvat ja Piranesi pitää niistä tarkkaa kirjaa, taulukoi vuorovesivaihtelun säännönmukaisuuksia tutkijan systemaattisuudella. Hän ei kuitenkaan kyseenalaista ymmärryksensä rajoja silloinkaan, kun hänen käyttämänsä kieli ja käsitteet selkeästi viittaavat elinpiiriin, joka on laajempi kuin hänen tällä hetkellä tuntemansa. Lukija on jatkuvasti askelen päähenkilön edellä hiljalleen alkavassa tutkimusmatkassa tämän erikoisen todellisuuden reunamille, mutta kokonaiskuva tarjoaa silti paljastuessaan hienoja yllätyksiä.

Kirjan puolesta välistä alkaen auki keriytyvä mysteeri sivuaa niin okkultismia kuin rituaalimagiaakin. Pääpaino säilyy silti päähenkilön psyyken kerrosten eriytyneisyydessä ja niissä psykologisissa kehityskuluissa, joihin Piranesi lähes tahtomattaan joutuu.

Piranesin Talo on autiudestaan huolimatta tavattoman elävä ja mielenkiintoinen luomus, joka nousee kirjassa lähes henkilöhahmon asemaan. Teos onkin eheä, hienopiirteinen kokonaisuus, jonka hallittu ote säilyy alusta loppuun.

Elli Leppä