Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Image: Fantastisia seikkailuja

Imagen listoilla on myös omintakeista fantasiaa ja kovaksikeitettyjä rikostarinoita.

”Runoilija. Tuo maailman romantisoija, joka ei kestä sitä, ettei todellisuus ole niin julma kuin hän kuvittelee.”

Dan Wattersin kirjoittama ja Danin piirtämä Coffin Bound iskee aivoihin kuin tonnin leka. Tarina lähtee liikenteeseen, kun yksinäisessä hökkelissä elävä kovapintainen Isabel saa odottamattoman vieraan: ihmismäisen, metallirunkoisen Korppikotkan, jonka päänä on häkkiin suljettu linnunkallo. Kuolevien yllä kiertelevä olento varoittaa Isabelia tappajista, jotka ovat juuri kurvaamassa talon kulmalle.

Erikoisena käänteenä pyssymiehet väittävät, että he ovat tulleet pelastamaan Isabelin kuolemaakin karummalta kohtalolta. Runouden jumalten riivaama sanaseppo ja ihostrippiklubin pyörittäjä Paulie Starlight on näet palkannut pysäyttämättömän Maansyöjän etsimään Isabelin käsiinsä – eikä nahkaan verhoutunut myyttinen olento ole koskaan epäonnistunut tehtävässään.

”Isabel on muusani. Ja mikä tempaisisikaan runouden tehokkaammin keskinkertaisuuden yököttävästä sammiosta kuin kuollut muusa.”

Isabel ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan. Niinpä hän suuntaa kohti menneisyyttään – tarkoituksenaan poistaa kaikki jäljet olemassaolostaan. Tämän mystisen reissun aikana eteen astelevat muun muassa sokea oraakkeli ja täydellistä ihmisolemusta tavoitteleva murhakultti. Sekä mies, joka pyrkii vimmatusti hävittämään itsestään kaikki ällöttävät, likaa keräävät pinnat. Puhumattakaan Isabelin elämän lukuisista synneistä.

Coffin Bound ei arastele tai anna armoa, vaan syöksyy suuna päänä eksistentiaalisten kysymysten ja elämänvalintojen filosofiseen viidakkoon. Hieno dialogi, erinomaisesti luodut henkilöhahmot sekä tarinan muut elementit tukevat henkeäsalpaavaa sukellusta olemassaolon ytimeen. Katse yltää monin tavoin ja keinoin pintaa syvemmälle, samalla kun iho kuoriutuu ihmisten yltä sekä fyysisesti että metaforisesti.

Coffin Bound on pirullisen erikoinen kokemus, jota ei kannata jättää väliin edes isosta rahasta – sillä kaikkihan me olemme matkalla kohti hautaa ja unholaa.

”Suuri ja mahtava pahuus täyttää taivaan. Kaupunkiin hyökätään. Tarvitsemme sinua.”

Terry ja Rachel Dodson ovat silmiähivelevän kauniin piirrosviivan mestareita. Tuoreimman näytteen pariskunnan kyvyistä antaa Adventureman-sarjan ensimmäinen kokoelma-albumi. Lähes tuplasti normaalia jenkkikokoa kookkaammassa muodossa julkaistun sarjakuvan tarinapuolesta vastaa aina yhtä velmu Matt ”Casanova” Fraction.

Adventureman poimii lähtölaukauksensa vanhoista pulp-seikkailuista. Tarina lähtee liikkeelle, kun Baron Bizarren ilmalaivat pommittavat New Yorkin Art Eco -tyylisiä pilvenpiirtäjiä. Maailmanlopun melskeessä vain urhea Adventureman ja hänen kumppaninsa – kuten burleskiaave Phaedra Phantom ja lentäjä-ässä Sally Sweet – voisivat päihittää pahan paronin palvelijat. Yllättäen taisto katkeaa, kun Baron Bizarre osoittaa pätsipistoolillaan maassa makaavan Adventuremanin kalloa…

Moinen lopetus hämmentää nykypäivässä elävää Tommy-poikaa, joka fanittaa Adventureman-kirjoja yli kaiken. Hänen kuuro yksinhuoltajaäitinsä Claire kuitenkin toteaa, että kaikki ei aina pääty niin kuin voisi toivoa. Seuraavaksi tutustutaankin jo Clairen kuusihenkiseen sisarkatraaseen, jonka aikaansaavat naiset on adoptoitu monista eri ilmansuunnista.

Claire viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, selaillen pölyisiä kirjoja pyörittämässään antikvariaatissa. Seesteinen elo ja olo järkähtää sijoiltaan, kun kauppaan marssii vanhanaikaisesti pukeutunut nainen, joka jättää jälkeensä erikoislaatuisen Adventureman-kirjan. Teos suo Clairelle uusia kykyjä ja avaa hänelle portin seikkailujen maailmaan.

Fractionin ja Dodsonien luomus sekoittaa hauskasti retrofuturistisia pulp-kliseitä moderniin maailmankatsomukseen. Valkoisten miessankarien sijaan tilaa saavat useita värisävyjä edustavat naiset, eivätkä arkielämän realiteetit hautaudu kokonaan fantastisten visioiden alle. Upeasti kuvitettu sarjakuva onkin kaikin puolin viihdyttävä ja innostava kokemus. Haluaa heti lisää!

”Sitten paikalle porhalsi tuntematon supersankari, joka murjoi Mechanixin irtileikatulla päällä silminnäkijöitä, jotka olivat esittäneet huolestuneita kommentteja hänen toimintatavoistaan.”

Skottie Youngin I Hate Fairyland -sarjakuva (TV 1/17) paukutti kehiin räjähtävän hauskaa animaatiotyylistä revittelyä satujen kustannuksella. Nyt Jason Youngin ja Derek Hunterin iloisen pirtsakka Pretty Violent tekee saman supersankareille.

Pahusperheen salaisessa tukikohdassa asuva Gamma Rae on tullut kapinalliseen teini-ikään. Hän ei tahdo olla veljiensä ja siskonsa tapaan superrikollinen – hän halajaa supersankariksi. Intomieltä puhkuvan tytön esikoissankaroinnit menevät kuitenkin hirveällä tavalla jorpakkoon. Ruumiita tulee niin että raikaa, mutta valitettavasti palasiksi repeytyvät vain viattomat sivustakatsojat sekä toiset sankarit. No, ainakin verta, suolia ja irtopäitä piisaa!

Jatkossa Gamma Rae yrittää hillitä spontaania luonnettaan. Kuinka hyvin hän tässä onnistuu, on kyseenalaista. Esimerkiksi tiimikeikka Kapteeni Ystävällisen kanssa päättyy siihen, että oikeamielisen Kapteenin iho kuoriutuu hänen kasvoiltaan. Kuuluisaa Pelastajat-superryhmää johtava Maksimaalinen Profeetta jaksaa silti uskoa, että kyllä pienestä pippuripadasta vielä sankari leivotaan. Kaikkea sitä…

Lapsille suunnattujen animaatioiden vinkeään tyyliin taiteiltu Pretty Violent on hekotuttavan hauska yhdistelmä yltiöpäistä sankariparodiaa, hurttia huumoria ja veristä väkivaltaa. Söpöyttä ja kaaosta! Sydänmerkkejä ja nyrkkejä! Rakkautta ja ruumiita! Hubbagubbajeejee!

Toni Jerrman

Toinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Tähtivaeltaja-lehdessä on julkaistu jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien artikkelisarjaa, jossa esitellään aina edellisen vuoden parhaat uudet amerikkalaissarjakuvat – sekä muistutetaan yhä jatkuvasti laatusarjoista.

Olen jo pitkään miettinyt, että joku näistä katsauksista olisi hauska pistää julki myös blogin puolella. Hitusen asiaa mietittyäni olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, ettei kukaan jaksa lukea älykännykän ruudulta artikkelia, jolla on painetussa lehdessä mittaa yli 20 sivua.

Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla sellaista ideaa, että julkaisen blogissa neliosaisen juttusarjan, johon on valittu yhteensä noin kolmasosa alunperin Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista. Näin jaksot pysyvät lukukelpoisen mittaisina ja esille saadaan silti nostettua iso kattaus uusia laatusarjoja.

Paljon jää tietysti pois, mutta eipä blogia voi tukkia juttusarjalla, jossa olisi reippaasti yli kymmenen jaksoa. Joka toinen viikkoisella julkaisutahdilla tähän kuluisi aikaakin päälle puoli vuotta.

Mutta nyt enemmittä puheitta itse asiaan!

Image: Tieteismättöä

Mikäli kaipaa hyvää tieteissarjakuvaa, kannattaa katse suunnata kohti Image-yhtiön tarjontaa. Näin on ollut jo pitkään ja on nytkin.

”Tartarus. Kaivossiirtokunta valtamerten hallitsemalla kääpiöplaneetalla avaruuden takamailla. Täällä kuolema on tutumpi kuin elämä.”

Jack T. Cole on kaikkien sarjakuvaharrastajien sankari. Ihmemies, jonka taide kohotti The Unsound -minisarjan (TV 1/19) arvoon arvaamattomaan. Nyt hän tekee saman tempun Tartaruksen kanssa. Herra osaa myös valita juuri oikeat yhteistyökumppanit, sillä sekä Cullen Bunnin kirjoittama The Unsound että Johnnie Christmasin juonima Tartarus ovat tarinoiltaankin ehdotonta ykkösluokkaa.

Kääpiöplaneetta Styxx sijaitsee kahden vaikutusvaltaisen avaruusimperiumin välimaastossa. Paikan tärkein vientituote on Tartaruksen kaivossiirtokunnan louhima neste, josta voidaan muovata kaikkia kuviteltavissa olevia asioita ja esineitä. Parhaiten tämän taidon hallitsevat meditointiin keskittyvät djinnit, jotka lukeutuvat Tartaruksen keskeisiin toimijoihin.

Estääkseen djinnejä myymästä voimallisia nesteaseita vihollisilleen, Baxnan-imperiumi on rakennuttanut Styxxin kiertoradalle Olympus-avaruusaseman. Saarrosta huolimatta aseiden salakuljetus rehottaa.

Sarjakuvan pääosaa näyttelevät Olympuksen sota-akatemiassa opiskelevat kadetit. Heistä keskeisin on Tilde, jonka elämä nytkähtää raiteiltaan, kun selviää, että hänen oikea äitinsä on seitsemäntoista vuotta aiemmin kuollut armoton sotapäällikkö. Tilde pakenee parin ystävänsä kanssa avaruusasemalta ja laskeutuu Tartaruksen vaaroja kuhiseville kaduille. Siellä he joutuvat sekoitetuksi Golden Razor -rikollisjengin ja djinnien väliseen valtakamppailuun.

Peruselementeiksi purettuna Tartarus saattaa vaikuttaa köykäiseltä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa sarjakuva on ääriään myöten täynnä kiehtovia yksityiskohtia, mielikuvituksellisia ideoita ja erikoisia elämäntapoja. Näin rikkaaksi ja räiskyväksi kirjoitettua tieteistykitystä tuleekin eteen aivan liian harvoin.

Kokonaisuuden täyteläistää Colen pärisyttävän omintakeisia näkymiä tulviva piirros, jossa vanhanaikainen koristeellisuus yhtyy huikeisiin scifi-visioihin.

Täyttä timanttia.

”Olipa kerran häät, jossa höyrytuomari kohtasi sotakirvestä heiluttavan ison miehen. Sitten tylsät ihmiset vangitsivat höyrytuomarin, mikä ärsytti kirvestä kantavaa isoa miestä.”

Absurdi älyttömyys on elämän suola Kieron Gillenin, Jim Rossignolin ja Jeff Stokelyn The Ludocrats -albumissa. Järjettömyyksien nimiin vannoo myös mahtavalla parralla ja vielä mahtavammalla keskivartalolla varustettu paroni Otto von Subertan. Railakas suurmies on ADHD-oireista kärsivä räjähtävä ilopilleri, jonka rauhoittamiseen vaaditaan hyperpaavin poliisivoimien koko nukutuspiikkiarsenaali.

Mutta siinä vaiheessa, kun robottipoliisit vangitsevat Oton uusimman ihastuksen, höyryvoimalla käyvän tuomari Grattinia Gavelsteinin, häntä ei pysäytä enää mikään. Tosin hyökkäys vankilana toimivan massiivisen tappajatoukan sisuskaluihin on helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi apuun rientävät muun muassa tutiseva moottorisahakokki Bogol Theen, julma julkkiskirurgi Elaina Triptych sekä taajuushyppelijä ja jokaisen taistelun petturi Voldigan Kavala.

The Ludocrats lataa peliin rutkasti hekotuttavaa hulluutta. Tässä maailmassa tylsyys on synneistä suurin, joten tarinointi kulkee vimmaisilla tehoilla. Meno onkin kuin istuisi loputtomilla vitseillä ryyditetyssä vuoristoradassa. Albumin todellisuuskuvaa kasvattavat tekstisivut, jotka esittelevät lukijoille niin itsetietoisen vehnäsäkin, tiedettä syövät liha-aaveet, rakennusaineena käytetyt sienifilosofit kuin miljoona muutakin ludocraattista ihmettä.

Rakkautta ensisilmäyksellä! Tai kuten ludocraatit sanoisivat: ”Älä tunge sitä koita taas nenääsi.”

”Jos joku rakentaa tällaisen metallipintaisen, ruumiita syövän tappokoneen kuin minä, hän ei rakenna vain yhtä.”

Vuoden 3241 Pohjois-Amerikassa eletään pahasti taantuneissa heimoyhteisöissä, joiden juuret juontavat Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Teknologinen aikakausi on kaukaista historiaa, ja romahtaneet pilvenpiirtäjät hautautuneet hiekkaan. Nyt asuntoina toimivat puiset majat ja aseina keihäät sekä miekat.

Vanhoista kukoistuksen ajoista on kuitenkin yhä nähtävissä merkkejä. On Amerikkaa halkova kanavajärjestelmä ja taivaalla leijuvia valtavia torneja, jotka viilentävät ilmakehää. Eikä sovi unohtaa hudsoni-heimon palvomia devoja, alunperin Marsia varten rakennettuja maankaltaistajalaitteita, joiden taustalla vaikuttaa tuntematon, teknologisesti kehittynyt taho.

Simon Royn ja Daniel Bensenin käsikirjoittama ja Artyom Trakhanovin piirtämä First Knife (aiemmin nimellä Protector) on suurisuuntainen, loppuun asti ajateltu visio Maapallon tulevaisuudesta. Erinomaisen komealla taiteella varustettua teosta voi helposti verrata jopa Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaklassikkoon.

Itse tarinassa yangui-heimoon kuuluva nuori orjatyttö karkaa hudsonilaisten pyörittämältä kaivaukselta. Pakomatkallaan hän putoaa hiekkaan uponneiden raunioiden uumeniin. Siellä hän tulee herättäneeksi henkiin muinaisen sotarobotin, jonka yanguit uskovat olevan uudelleensyntynyt jumala.

Robottisotilaan myötävaikutuksella yanguiden ja hudsonilaisten välisen sotatilan valtasuhteet heittävät volttia. Mutta kuinka käy, kun devoja ohjailevat tahot kiinnostuvat vanhasta sotakoneesta? Ja mitkä ovat mekaanisen miehen omat tavoitteet?

First Knife on monitahoinen ja ihmeen tuntua soitteleva tieteisseikkailu, jonka vietäväksi on ilo antautua. Sarjan maailmankehittely ja hahmokuvaus tarjoilevat runsain mitoin ammennettavaa, eikä kerronta voisi olla vetävämpää.

Parasta A-luokkaa!

Toni Jerrman

Ensimmäinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Saga

SagaAlbumiKansiWEBKatuojan pohjalla: Saga

Imagen julkaisema Saga-sarjakuva kertoo toivosta. Se on tuoreen isän kirjoittama fantasia kahdesta rakastuneesta ihmisestä. He joutuvat keskelle epätoivoista taistelua, jonka panoksena on sekä heidän että vastasyntyneen lapsensa elämä. Samalla Saga on myös tieteisfantasia puisten avaruusrakettien, magian, kummitusten ja hämähäkkisalamurhaajien kansoittamasta maailmasta. Tarinan ytimessä muhii silti arkkityyppisen tunnistettava tarina rakkaudesta ja vanhemmuudesta.

Brian K. Vaughan on luonut Sagan 2000-luvun synkkien aikojen vastapainoksi. Kaikki alkoi siitä, kun hän pohti, voisiko antaa toisen tyttärensä ylipäätään syntyä ankeaan todellisuuteemme. Vanha Star Wars ja Flash Gordon -fani päätti kirjoittaa tarinan, jonka sydämessä sykkii toivo siitä, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

Saga3WEBMitään lässytystä Vaughanin luotsaama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga ei kuitenkaan ole. Jo sarjakuvan ensimmäisillä sivuilla juuri lapsen saaneen parin auvo loppuu lyhyeen, kun heitä jahtaavat sotilaat päätyvät veriseksi mössöksi. Täpärästi kiinnijäämisen välttäneet Alana ja Marko ovat pakomatkalla: he ovat karkureita koko galaksin laajuiseksi levinneen sodan vastakkaisilta puolilta.

Parivaljakon haluavat kiinni – elossa tai kuolleena – niin taikuuden hallitsevat sarvipäiset wreathit kuin Landfall-planeetan siivekkäät humanoidit. Ikiaikaisen vihollisrodun kanssa vehtaaminen on paitsi kiellettyä, myös yhteiskuntajärjestystä järkyttävä tabu. Puhumattakaan pariskunnan siivekkäästä ja sarvipäisestä rakkauden hedelmästä…

Saga4WEBEsikuviensa mukaisesti Saga ei ole niinkään scifiä vaan avaruusmiljööseen sijoittuvaa fantasiaa. Yleensä maanläheisissä aiheissa pysytellyt Vaughan (mm. Y – The Last Man) irrottelee nyt hulvattomilla avaruusvisiolla, joita sarja tykittää lukijan eteen melkeinpä yhden per sivu: palkkasoturien suosimassa bordellissa työntekijät ovat pelkkää suuta ja jalkaa, avaruuslaivoja kasvaa myyttisessä rakettimetsässä ja taikuus käyttää polttoaineenaan lunta tai salaisuuksia. Kaikki käy, kunhan se palvelee juonta tavalla, joka asettaa päähenkilöille mielekkäitä
haasteita.

Saga2WEBLiiallinen maailmanrakentelu on useiden fantasiakirjoittajien helmasynti, jonka Vaughan välttää suvereenisti. Sagan maailman peruspalikat ovat paikallaan ja teemat – rakkaus ja syntymä kontrastina sodalle ja kuolemalle – selkeitä. Tästä huolimatta mikään ei kahlitse tekijöiden mahdollisuuksia toteuttaa edes hulluimmilta tuntuvia päähänpistojaan.

Fiona Staples on uusi nimi sarjakuvan kentällä, mutta Sagan perusteella hän on mainio ammattilainen ja kelpo pari Vaughanille. Staples hallitsee sekä eeppiset avaruusmaisemat että hahmojen kehonkielen nyanssit. Jälkimmäisiä tarvitaankin, sillä Vaughanin tendenssi kirjoittaa ilmeikkäitä ja sanavalmiita hahmoja, joilla on tunnistettavat maneerit, ei ole kadonnut mihinkään. Ei, vaikka hahmokatraasta löytyy esimerkiksi robottiaatelinen Prinssi Robotti IV, jonka pää on herran ajatuksia heijasteleva putkitelkkari.

Vaughan on etevä hahmokirjoittaja, jonka kyvyt nostavat Sagan mustavalkoisen perusfantasian yläpuolelle. Päähenkilöiden taustoista paljastuu vähemmän puhtoisia piirteitä, eikä uusperheen auvo ole suinkaan vailla ryppyjä. Vastaavasti ”pahat” hahmot kamppailevat omien henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten paineidensa alla. Alanaa ja Markoa jahtaavat murhamiehet toimivat pääosin pakon edessä, osana ikiaikaisen vanhaa sotakoneistoa, joka ei osaa pysähtyä.

Kyynisyys ja pessimismi ovat tiedostavan ihmisen helmasyntejä. Siksi loppuun asti ajatellut tarinat ovat usein lannistuneita ja lohduttomia. Vaughan, joka ei suinkaan ole mikään tyhmä jätkä, ottaa siis riskin. Mutta Vaughanin tasapainottelu onnistuu. Hän on saanut aikaiseksi tarinan, jossa on älyllistä terää mutta jonka pohjavire on lopulta positiivinen. Juuri vilpittömän humanisminsa ansiosta Sagasta voi hyvinkin kasvaa 21. vuosisadan merkkipaalu sarjakuvamuotoiselle avaruusoopperalle. Vapiskaa, Valerianit ja Flash Gordonit!

Saga1WEB

Otto Sinisalo

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/12.

Like aloitti Saga-sarjakuvan julkaisemisen Suomessa syksyllä 2014. Tähän mennessä sarjaa on ilmestynyt suomeksi yksi albumi.