Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 2

Stan Sakai
Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Zum Teufel

Samuraijänis on täällä taas! Eli pöytään on lyöty Stan Sakain tuhti tiiliskivi Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto (Zum Teufel, suom. Vesa Heino). Ja nyt kuulkaas päästään kiinni itse asiaan, sillä paria turhaa mutanttininjakilpikonnatiimikertomusta lukuun ottamatta tämä kirja on täyttä timanttia – ja selvä edistysaskel edelliseen albumiin verrattuna.

Teoksen pitkässä nimitarinassa käydään valtapeliä feodaalisen Japanin hallinnasta. Shoguniksi pyrkivän lordi Hikijin kumppani punoo salajuoniaan, ja Usagi-sankarimme joutuu tukeutumaan perivihollistensa apuun näiden suunnitelmien alasampumiseksi. Epäilyjen, kyräilyjen ja väärien syytösten värittämän jännitysnäytelmän keskellä samuraimiekat heiluvat ja ninjat pistävät parastaan. Lisäksi kuvioissa häärivät Usagin vanhat tutut, lainsuojaton sokea sika Zato-Ino sekä huijauksiin taipuvainen palkkionmetsästäjäsarvikuono Gennosuke.

Vauhdikas kertomus on täynnä toimintaa, hyvää ajankuvaa sekä mainiota henkilökehittelyä. Sakain selkeä ja vetreäviivainen taide taipuu vaivatta sekä dramaattisiin kaksintaisteluihin että tarinan rauhallisempiin hetkiin. Tämä kama jyrää kuin eläin!

Kirjan päätökseen on koottu lyhyempiä tunnelmapaloja, jotka todistavat Sakain kyvyn luoda hyvinkin erilaisissa rekistereissä kulkevia sarjakuvia. Tulta ja jäätä on traagisen koskettava visio pohjattoman ahneuden ankeasta lopputulemasta, kun taas Tarina leijasta on malliesimerkki taitavasti kerrostuvasta kerronnasta. Tappavampaa mättöä on puolestaan tarjolla tarinassa Verisiivet, jossa lepakkoninjojen klaani pitää pientä maalaiskylää kauhun vallassa.

Kunniamaininnan ansaitsee myös kirjan päättävä miekkaviipale Yksinäinen Vuohi ja Vohla, joka on Sakain hauska kumarrus Lone Wolf and Cub -klassikon suuntaan.

Jos jäniksistä on valittava, niin samuraijänis on ihan ykkönen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Kirjat – Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa

Mintie Das
Kuolleetkin ghostaa

Brown Girl Ghosted
Suom. Kristiina Vaara. Into

Violet Choudhury on monen maailman asukas. Hän asuu Yhdysvaltain Keski-Lännessä, joten hän on amerikkalainen. Hän on syntynyt Assamissa, joten hän on intialainen. Ihonväri tekee hänet ei-valkoiseksi. Jos määritelmä ”ei-valkoinen” tuntuu jättävän toivomisen varaa, on lukija valmis pudottautumaan Meadowdalen high school -elämän keskelle. Siellä eksoottisen tytön kiintiön voi täyttää yhtä hyvin kiinalainen kuin intialainenkin.

On Violet vielä jotain muutakin, nimittäin Aiedeo. Kyseessä on tuhansia vuosia vanha perinne ja soturikuningattarien sukulinja, jossa äiti opettaa tytärtään käyttämään mystisiä voimia. Niillä on tarkoitus kurmottaa demonikuninkaita, kun maailmaloppu koittaa.

Harmi vain, että Violetin äiti on kuollut jo vuosia sitten, joten opetusvastuu on siirtynyt aiemmille Aiedeoille, eli siis heidän kuolleille hengilleen. Heidän filosofiansa ydin saisi Nietzschenkin vapisemaan. Se mikä ei tapa, opettaa, ja jos se sittenkin tappaa, niin ikävämpi juttu. Ei siis ihmekään, että Violet on noussut kapinaan, hylännyt perintönsä, kieltänyt voimansa ja ottanut paikkansa koulun cheerleadereiden riveissä.

Päällisin puolin Mintie Dasin kirjasta Kuolleetkin ghostaa löytyy kaikki teinimeininkikuvaston peruselementit. On paras kaveri, joka viettää räyheää elämää ryyppäämällä baareissa, on suosittu ja häijy cheerleaderien johtaja, on soma poika, jonka perään kuolata. Tarinan kulkuun toki kuuluu, että Violet joutuu kohtaamaan oman todellisen luonteensa ja kasvamaan sen myötä, mutta siihen odotushorisontti sitten tyssääkin. Das nimittäin keittää aineksistaan kovan ja kantaaottavan romaanin, joka ei yhtään siekaile höykyttää hymisteleviä ja silottelevia asenteita.

Kirjan kuvailema rasismi on päällekäyvää öykkäröintiä salakavalampaa lajia, johon on myös hankalampi puuttua. Kyse on arkipäivän sanavalinnoista, joiden ei aina edes ole suoraan tarkoitus loukata, mutta jotka silti muuttavat kohteen toiseksi, joksikin muuksi kuin ”me”. Tähän törmätään Violetin näkökulman kautta toistuvasti. Vielä voimakkaampi teema on naisten seksuaalisuus: miten se saa ilmetä, miten taas ei, ja kellä on valta määrittää nämä seikat.

On helppo samaistua hahmoon, kun kyseessä on sympaattinen henkilö. Dasin nerous piilee siinä, että hän nostaa Violetin rinnalle merkittäväksi hahmoksi Naomi Talbertin, high schoolin cheerleader-prinsessan. Naomi käyttää asemaansa ja valtaansa sumeilematta hyväkseen pomottamalla ja kiusaamalla niin sanottuja ystäviään. Hän on kuin häijy valtias, jonka sortumista koko kansa odottaa. Samalla hän on myös Violetin ystävä, eivätkä hänen vähemmän mairittelevat luonteenpiirteensä nouse tyhjästä. Naomista kehittyykin monimuotoinen hahmo, jonka pahoja puolia ei tarvitse hyväksyä ymmärtääkseen niitä. Ja kun tällainen hahmo kohtaa vääryyttä, siihen suhtautuu, ainakin aluksi, kovin eri tavalla kuin jos kohteena olisi tarinan sankari.

Dasin kerronta vilisee popkulttuuriviittauksia, mikä luo ajankuvaa ja kulttuurillista ympäristöä, jossa nuoret järjestävät ryyppäjäisiä keskellä öistä maissipeltoa ja koulun urheilujoukkueen menestys on kaikki kaikessa. Vanhempien määräämät raamit ovat perinteisen tiukat, mikä tekee aktiivisten ja omia asioitaan ajavien nuorten naisten pyrinnöistä voimauttavia. Kukaan heistä ei suostu asettautumaan siihen lokeroon, johon joku muu heitä haluaisi tunkea.

Vaan entä ne demonikuninkaat ja maailmanlopun sota? Niitä joutuu vartomaan tarinan seuraaviin osiin, vaikka nytkään ei pahuudesta pihistellä. Se vain ottaa arkisemman muodon. Sitä on sosiaaliseen riepotteluun käytettävä sivusto, sitä ovat jokapäiväiset tölväykset, sitä on vähättelevä puhe ja vallan väärinkäyttö, sitä ovat nuorten rikokset ja aikuisten halu suojella syyllisiä. Eiköhän siinäkin ole ihan riittävästi työsarkaa kasvavalle soturikuningattarelle.

Kuolleetkin ghostaa on nuorten aikuisten kirja, joka potkii yhtä lujaa kuin päähenkilönsä.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Elokuvat – Spookies (1986)

Spookies
(ABC-versio, blu-ray)

Kun olin katsonut Brendan Faulknerin, Thomas Doranin ja Eugenie Josephin ohjaamaa Spookies-elokuvaa (1986) vasta vartin verran, olin jo vakuuttunut, että Orson Wellesin Citizen Kane oli vihdoin kohdannut voittajansa. Innosta pinkeänä mieleni teki kivuta Eduskuntatalon katolle julistamaan Spookiesin nerokkuutta. Tempaus jäi kuitenkin väliin, sillä halusin nauttia filmin jokaisesta yhä tulossa olevasta sekunnista.

Spookiesin alkuun on ladattu useita eri tarinalinjoja, joiden kesken hypitään täysin sattumanvaraisesti.

Ensinnäkin on vanhassa, lukuisten hautapaasien ympäröimässä kartanossa majaileva harmaahapsinen velho, herra Kreon (Felix Ward). Hän viettää aikaansa kynttilöiden valaisemassa huoneessa ruumisarkun seurassa. Arkussa makaa hänen yhä nuori ja hehkeä Isabelle-vaimonsa (Maria Pechukas), jota hän on yrittänyt herättää ihmisuhreilla henkiin jo 70 vuoden ajan. Nyt tarvitaan enää vihoviimeiset uhrit, jotta pariskunta voisi elää onnellisena yhdessä ikuisuuksien ajan.

Paljon tilaa saa myös nuori Billy-poika (Alec Nemser). Hän on karannut kotoaan metsään viettämään 13-vuotissyntymäpäiviään. Billy on muutenkin lahjakas tapaus, sillä hän suhtautuu täysin luottavaisesti aurinkolasipäiseen kulkuriin, jonka kohtaa öisten puiden katveessa. Myöhemmin poika eksyy Kreonin kartanoon, josta hän löytää huoneen, joka on täynnä ilmapalloja sekä muita juhlavermeitä. Tästä älyn jättiläinen päättelee, että hänen vanhempansa ovat järjestäneet hänelle yllätyssynttärit – taloon, jota hän ei ole koskaan aiemmin edes nähnyt.

Billyn iloiset tunnelmat vaihtuvat kuitenkin kauhuksi, kun hän avaa ensimmäisen lahjapaketin. Sen sisältä paljastuu näet pahaenteisesti naurava irtopää! Kun poika pakenee paikalta, katsoja voi vain toivoa, ettei hän päädy varjoissa väijyvän torahampaisen ja koukkukätisen, kullanväriseen liiviin sonnustautuneen ihmiskissahirviön (Dan Scott) uhriksi. Tai ainakaan juokse vahingossa suoraan siihen aukikaivettuun hautaan…

Koska näillä elementeillä ei vielä ensimmäistä varttia täyttäisi, mukaan on ahdettu myös yön pimeydessä autoileva nuorten aikuisten seurue – tosin yksi miesnäyttelijöistä näyttää vähintäänkin nelikymppiseltä. Jengiä johtava Duke (Nick Gionta) on pukeutunut mitä ilmeisimmin mustasta jätesäkistä valmistettuun kovisasuun. Hän on myös vakuuttunut siitä, että jostain metsäteiden keskeltä löytyy varmasti hyvät bileet. Ja sitten hekin päätyvät Kreonin kartanon pihamaalle.

Eikä pidä unohtaa munkkikaapuista Korda-poikaa (A. J. Lowenthal), joka hyppii yössä vampyyrihampaidensa kanssa.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pohjustusta tarinalle, jossa esiintyy mm. ouija-laudan kautta demoniksi jälleensyntyvä tyttö, kellarin maalattiasta esiin kaivautuvia piereskeleviä muumioita, harvahampainen käärmeliskomonsteri, muotoaan muuttava hämähäkkinainen, puolikuollut noita-akka, haudoistaan nousevia zombi-laumoja sekä patsaasta eläväksi possahtava Kuolema. Noin niin kuin alkajaisiksi. Osa näistä lukuisista hirviöefekteistä on jopa toteutettu erinomaisen hyvin, toiset jäävät kuminaamarien asteelle.

Filmin juonikuviossa nuorten aikuisten kaverilauma hajaantuu ympäri kartanoa ja kohtaa pariskunta kerrallaan jonkun mörököllin – verisin seurauksin. Elokuvan loppupuolella tarinakaari hylätään kuitenkin tyystin ja ihan kesken kaiken. Tässä vaiheessa pääosaan nousee Kreonin henkiinherännyt Isabelle-vaimo. Käy ilmi, että hän on aikoinaan tappanut itsensä päästäkseen Kreonista eroon. Niinpä hän ei ole kovin innostunut ajatuksesta, että he viettäisivät ikuisuuden yhdessä.

Leffan pitkässä päätösjaksossa Isabelle yrittää paeta kartanosta, mutta saa kimppuunsa niin valtaisat kasat zombeja, ettei niiden laskemiseen riitä edes häämekon riekaleet. Tämä kohtaus on inspiroinut myös leffan julistekuvan toteuttanutta Richard Corbenia, jonka maalauksellinen taide ei jätä epäilystäkään elokuvan erinomaisuudesta.

Kokonaisuudessaan Spookies on riemastuttavan tolkuton sekametelisoppa. Filmin dialogi on naurettavan kahjoa, henkilöiden toiminta järjenvastaista ja näyttelijäsuoritukset uskomattoman puisevia. Hulluuksia riittää niin runsaasti, että jos elokuvan rytmitys olisi keskiosaltaan paremmin kuosissa, niin tätä leffaa juhlittaisiin joka päivä turuilla ja toreilla.

Näin ihanan kajahtaneeseen elämykseen ei kuitenkaan päädytty ihan helpolla. Kaikki sai alkunsa 1980-luvun alkupuolella, kun brittiläisellä Vipco-videofirmallaan rahaa tahkonut Michael Lee päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Erinäisten käänteiden jälkeen hän valitsi filminsä ohjaajiksi kaksi uransa alkupuolella olevaa yhdysvaltalaista elokuvantekijää, Brendan Faulknerin ja Thomas Doranin.

Vuonna 1984 parivaljakko ryhtyi kuvaamaan Twisted Souls -nimistä filmiä, joka Leen määräysten mukaisesti ammensi aihepiirinsä Sam Raimin suositusta Evil Dead -elokuvasta (1981). Jo kuvauspaikalla Leen epäasiallinen päällepäsmäröinti herätti pahaa verta, mutta lopullisesti sukset ohjaajien ja tuottajan kanssa menivät ristiin elokuvan leikkausvaiheessa. Lopulta Lee antoi alkuperäiselle tekijäkaartille potkut ja palkkasi Eugenie Josephin saattamaan leffan valmiiksi.

Uusintakuvauksia suunniteltaessa kävi kuitenkin ilmi, ettei kukaan Twisted Soulsin näyttelijöistä halunnut olla enää missään tekemisissä koko projektin kanssa – lojaaliudesta Faulkneria ja Dorania kohtaan. Niinpä Joseph joutui keksimään omasta päästään lisämateriaalia, jonka saattoi epätoivon vimmalla ympätä jo kuvattujen pätkien sekaan. Näin filmiin ilmestyivät kuin tyhjästä mm. Kreon-velho, tämän Isabelle-vaimo, Billy-poika, Korda sekä kultaliivinen ihmiskissa. Samalla aiemmin valmistuneet osiot leikattiin aivan uuteen uskoon.

Ja jos tämä ei ole takuuvarman kulttikalkkunan resepti, niin ei sitten mikään!

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät •••••

Bonusmateriaalien huikeinta antia ovat kakkoslevyn dokumentit Twisted Tale – The Unmaking of Spookies (2019) ja VIPCO – The Untold Story (2018). Yhteensä niillä on mittaa nelisen tuntia.

Twisted Talessa ääneen pääsevät elokuvan alkuperäiset tekijät, jotka ovat selvästi yhä käärmeissään siitä, mitä Michael Lee teki heidän luomukselleen. Monipolvisessa dokumentissa käydään läpi Twisted Soulsin syntyhistoriaa, kuvauksia, hirviöefektejä sekä kaiken tuhoavia riitoja Leen kanssa. Kokonaisuus toimii hienosti ja tarjoilee kosolti mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa.

Aivan yhtä hyvin ei pelitä Jason Impeyn ohjaama Vipco-dokumentti. Siinä ruoditaan firman merkitystä 1980-luvun kauhu- ja eksploitaatiovideoiden ilmiömäiseen suosioon sekä Brittein saarta ravisuttaneeseen absurdiin videopaniikkiin – jonka synnyttämä sensuuriaalto löi Suomenkin rannoille asti. Haastateltavina on Leen itsensä lisäksi sekä hänen vanhoja yhteistyökumppaneitaan että nuoremman polven elokuvaentusiasteja.

Periaatteessa kokonaisuus sisältää runsaasti historiallisesti merkittäviä paljastuksia, mutta käytännössä dokumentti on leikattu ja kasattu epäpätevästi. Kerronnasta puuttuu punainen lanka, tapahtumien aikajana on totaalisen sekaisin ja samat pointit toistuvat kerta toisensa jälkeen. Sääli innokasta ohjaajasälliä, mutta nyt joudut kyllä syömään silliä.

Muina lisukkeina mm. parisataa kuvaa sisältävä still-galleria, yli kymmenminuuttinen kattaus pyykkipoikahullutteluja sekä noin 20-minuuttinen kysymys ja vastaus -sessio, joka on kuvattu vuoden 2015 Hudson Horror Show’ssa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Sarjakuvat – Janne Kukkonen: Voro 3: Jumalten hauta

Janne Kukkonen
Voro 3: Jumalten hauta

Like

”Turhuuden nimeen te vuodatatte verenne ja murskaatte linnanne! … Synninmaksun aika on vihdoin koittanut!”

Janne Kukkosen Voro-trilogian ensimmäiset osat olivat paksuja opuksia, mutta kokonaisuuden päättävä Voro 3: Jumalten hauta (Like) se vasta tuhti teos onkin – mittaa kirjalle kertyy peräti 460 sivua! Ja ne kaikki hehkuvat fantasian mahtavinta taikaa.

Edellisten osien käänteiden jäljiltä nuori ja neuvokas Lilja-tyttö on päätynyt manan majoille. Siellä hän tapaa itsensä Kalman, joka toivottaa pienen voron tervetulleeksi valtakuntaansa. Samalla Lilja joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset, eli sen, että hänen valintansa ovat saattaneet koko ihmiskunnan turmion tielle.

Mutta edes näin synkässä tilanteessa sitkeä sisupussimme ei ole valmis antamaan periksi. Hän puskee vaikka läpi harmaan kiven korjatakseen virheensä ja pelastaakseen ihmiskunnan kadotukselta. Kunhan vain ensin keksii keinon, jolla päästä pois kuolon kuilun tuolta puolen…

Reaalimaailmassa henkiin herännyt Tuli-isä, luojajumala Ithiel Valonväre, tuhoaa orja-armeijoineen ja Tulikiven jättiläisineen valtakunnan toisensa perään. Hän jättää jälkeensä vain raunioita ja ruumispeltoja. Sillä kun jumala saa tarpeekseen luomustensa pahuudesta ja ahneudesta, vallan- ja verenhimosta, ainoa ratkaisu on hävittää nämä syöpäläiset maan päältä – ja sen Ithiel aikoo tehdä yksi ihminen kerrallaan.

Häntä vastaan käy mitätön joukkio, jonka johtajina toimivat Liljan oppi-isä, likaisen menneisyytensä salannut Seamus, sekä Ithieliä aiemmin palvonut Paloheimon sokea ylipappi. Vastarintaliikkeen riveihin yritetään houkutella myös Ithielin vastinparia, jumalkumppani Sysineitoa, mutta tämä temppu on helpommin sanottu kuin tehty. Ongelmia piilee myös ihmiskuninkaiden liittoumassa, jossa jokainen kruununpää etsii vain oikeaa tilaisuutta pettääkseen uudet kumppaninsa. Sillä sellainen on ihmisen luonto.

Voro 3 iskee pöytään todelliset madonluvut ihmiskunnalle. Kaiken pahuuden ja kurjuuden keskelläkin toivon ja hyvyyden liekki jaksaa silti yhä lepattaa – jos vain ihmiset ja jumalat suovat. Tämän kädenväännön tiimellyksessä pieni mutta pippurinen Lilja joutuu pistämään parastaan ja tekemään kauaskantoisia ratkaisuja.

Kukkosen luomus on eeppistä jumalfantasiaa parhaimmillaan. Kerronta vetää kuin luotijuna, ja sisältö tursuaa taianomaista tunnelmaa sekä omintakeisia elementtejä. Paikoin hyvällä tavalla vanhahtava dialogi, hurmeisen taitava piirrostaide sekä kiehtovat henkilöhahmot tukevat suurisydämistä kokonaisuutta, joka on syystäkin saavuttanut mainetta myös kansainvälisesti. Sarjan julkaisuoikeudet on ehditty myydä jo mm. Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Italiaan.

Käytännössä Voro-trilogia on niin kovaa kamaa, että sitä voi aivan hyvin verrata vaikkapa Jeff Smithin Luupäät-saagaan tai Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaan. Ja näistä kehuista on paha pistää enää yhtään paremmaksi. Eli jos tämän trilogian ensimmäinen osa ei muutama vuosi sitten voittanut Sarjakuva-Finlandia-palkintoa, minä lupaan syödä kaikki naapurini pupillit. Ja sillä sipuli!

”Ku ei häikäse armas aurinko. Ei kumota kalapia kuu. Silloin kalman kansa karkeloi! Leikkiä lyö ja rettelöi!!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/21

Ikimuistoisia suurteoksia ilmestyy kulttuurin eri osa-alueilta vain harvakseltaan. Siis sellaisia kuin N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogia tai Andrei Tarkovskin ohjaama Stalker-elokuva. Nyt tähän listaan on lisättävä Matti Hagelbergin Läskimooses, joka tulee takuuvarmasti jäämään suomalaisen sarjakuvan historiaan yhtenä aikakautemme merkittävimmistä saavutuksista.

Kymmenen vuoden mittaiseksi paisuneen urakan tuloksena ihmiskunta on saanut luettavakseen lähes 1500-sivuisen tieteiseepoksen, joka pistää mielen pärisemään ja aivot rätisemään. Läskimooseksessa fu-kansa valloittaa avaruuden, Lauri Kenttä seikkailee Marsissa ja musta planeetta uhkaa ihmiskuntaa. Mutta tämä on vasta alkua tarinalle, joka kertoo sekä maailmankaikkeuden synnystä että todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Miljoonasta muusta asiasta nyt puhumattakaan.

Läskimooses on niin timanttinen tiiliskivi, että Tähtivaeltajan toimituksen oli aivan pakko päästä pöyhimään herra Matti Hagelbergin ajatuksia ja näkemyksiä haastattelun muodossa. Lopputulos jaetaan nyt kaikelle kansalle artikkelissa, joka syöksyy arastelematta Läskimooseksen ikiaikaisten salaisuuksien äärelle.

Painavaa asiaa löytyy myös Kutzpah-kokonaisuudesta, jossa viisitoista suomalaista asiantuntijaa esittelee ja analysoi tuoreita englanninkielisiä spefi-romaaneja. Valitut teokset ovat saaneet maailmalla suitsutusta osakseen. Tyylillisesti kirjoissa kuljetaan vauhdikkaista avaruusoopperoista kohti arkisielun sopukoita – yhteiskuntakriittistä otettakaan unohtamatta.

Novellisuomennosten saralla esiin nostetaan eteläafrikkalainen kuvittaja-kirjailija Cristy Zinn. Hänen tuotantoonsa mahtuu novellistiikan, sarjakuvien ja kirjakuvitusten ohessa myös kaksi nuorten fantasiaromaania, The Dreamer’s Tears (2016) ja Of Magic and Memory (2017). Zinnin novelli Tyttö joka tuijotti Marsia on syvästi inhimillinen kertomus avaruuden valloituksesta ja ihmismielen psykologiasta.

Ja vuoden takaista Vesa Sisättöä lainatakseni: ”Tarjolla on toki myös normikattaus vakiopalstoja, sarjakuvia ja muuta hubandoa!”

Ensi vuonna jatketaan uljasta vaellusta tähtitaivaan käymättömillä korpimailla. Luvassa on ainakin jättiapinoita, vaihtoehtoisia sarjakuvamaailmoja sekä sellaisia kirjailijanimiä kuin Rebecca F. Kuang ja Chinelo Onwualu. Ihan vain alkajaisiksi.

”Läskimooses, musta planeetta, maailmojen tuho, on tulossa pian. Sitä ennen on kerrottava kaikki.”

Toni Jerrman

Kirjat – N. K. Jemisin: Viides vuodenaika

N. K. Jemisin
Viides vuodenaika

The Fifth Season
Suom. Mika Kivimäki. Jalava

Tähtivaeltajassa 3/20 esitellyn N. K. Jemisinin Hugo-palkitun Murtunut maailma -trilogian avausosa on saatu nyt suomeksi. Ja kyseessä on sen tason lukunautinto, että kirja kannattaa hankkia käpäliinsä niin kuin olisi jo – ja perehtyä tähän arvioon vasta jälkeenpäin.

Viides vuodenaika avaa salaisuutensa kiehtovasti, upottavasti ja vangitsevasti. Elämys on parhaimmillaan, kun kirjasta tietää ennalta mahdollisimman vähän. Jotain lienee silti syytä kertoa.

Kirja alkaa Tyynimaasta ja maailmanlopusta. Henkilökohtaisesta ja yhteisestä: Nessunin mies on tappanut heidän poikansa ja paennut tytär mukanaan. Suurkaupunki Yumenesista käynnistyy puolestaan järistys, joka repäisee levottoman mantereen kahtia.

Tyyntä ei ollut toki ennenkään. Ankaran maan geotermiset jännitteet aiheuttavat epäsäännöllisesti viidentenä vuodenaikana tunnettuja luonnonkatastrofeja. Maata voivat lepytellä vain taitavat orogeenit, jotka pystyvät sesuna-aistillaan sekä havaitsemaan että ohjaamaan järkähdyksiä. Siis mikäli osaavat hallita vaarallisen kykynsä ja mielensä – valtajärjestelmä pitääkin orogeenit tiukasti ruodussa kaikkien edun nimissä.

Ja sortoahan tämä merkitsee. Orogeenejä tarvitaan, pelätään ja halveksitaan, ja heidät on alistettu epäihmisen osaan, työkaluiksi. Selviytyminen on historian kuluessa kohonnut arvosta arvokkaimmaksi, joten jäykkä hegemonia tiukkoine luokka-asetelmineen perustelee itse itsensä: näin on selvitty aiemmistakin katastrofeista, joten tämä on oikein.

Kerronta etenee muutamaa tarinalinjaa, sekä ennen suurjäristystä että sen jälkeen. Jemisin loihtii maailman ja henkilöt, jotka ovat niin hätkähdyttävän moniulotteisia ja kokonaisia – rikkinäisinäkin – että harvoin näkee. Temaattiset yhtymäkohdat nykymaailman ongelmiin ovat ilmeisiä: on ympäristön ja alempana pidettyjen ihmisten riistoa, valikoivaa historiantulkintaa, yksisilmäisyyttä, tekopyhyyttä, taikauskoa ja epäluuloa. Romaanin tulkitseminen pelkkänä allegoriana ei kuitenkaan tee sille oikeutta.

Viides vuodenaika on ennen kaikkea mielikuvituksellista, puhuttelevaa kaunokirjallisuutta. Jemisiniä voi pitää leguinilaisen perinteen jatkajana parhaasta päästä: maailma ja hahmot ovat keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa kaikilla tasoilla geologisesta sosiologiseen, biologisesta psykologiseen, antropologisesta arkkitehtoniseen ja tekniseen. Lisäksi tarina vetää niin hyvin, että vaikka syvemmät tasot eivät kiinnostaisikaan, lukukokemuksesta nauttii silti.

Kaiken kaikkiaan Jemisinin romaani on sellainen nappiosuma, ettei edes kadehtia voi. Mikä ilo on elää aikana, jona tällaisen kirjan voi lukea.

Kaisa Ranta

Elokuvat – Pig

Pig

Nicolas Cagen ura on viime vuosina kulkenut voitosta voittoon – jos laskuista unohdetaan suurin osa tuoreista elokuvista, joissa hän on näytellyt. Joukkoon on mahtunut useita täysosumia, kuten Mandy, Color Out of Space ja Willy’s Wonderland, jotka seisovat lähes yksinomaan Cagen vankoilla harteilla. Nyt tähän listaan on lisättävä Michael Sarnoskin ohjaama Pig.

Tällä kertaa Cage ei riehu ja rellestä, mutta hänen roolisuorituksessaan on silti sellaista voimaa, että se tuntuu katsojan selkäpiissä asti.

Cagen tulkitsema Rob on elämän päähänpotkima rähjäinen erakko. Viimeiset 15 vuotta hän on asunut pienessä hökkelissä keskellä Oregonin metsiä. Siellä hänen ainoa seuralaisensa on sympaattinen lemmikkipossu, jonka kanssa Rob vaeltelee puiden siimeksessä tryffeleitä etsien. Parivaljakko jopa nukkuu viereisissä sängyissä.

Robin ainoa ihmiskontakti on nuori Amir (Alex Wolff). Tämä kurvaile Chevrolet Corvette -urheiluautollaan säännöllisin väliajoin Robin mökille tryffeleitä noutamaan. Tyylikkään ulkoisen olemuksen takana Amiria kalvaa vaikea isäsuhde – vahva ja vaikutusvaltainen isä (Adam Arkin) pitää poikaansa luuserina, josta ei koskaan tule mitään.

Robin rauhallinen elo saa päätöksen, kun hänen mökkiinsä tunkeutuu kaksi ryöstäjää. He hakkaavat Robin tajuttomaksi ja varastavat hänen possunsa. Ja tämä on tempaus, joka ei todellakaan jää vaille seurauksia.

Päästyään takaisin jaloilleen Rob rientää rikollisten jäljille. Autokuskikseen hän valitsee ainoan nykytuttunsa, Amirin. Jäljet johtavat kaksikon Portlandiin, jonka pölyt Rob pyyhki jaloistaan jo vuosikausia aiemmin. Pitkästä poissaolosta huolimatta hän on yhä tietyissä piireissä lähes legendaarisessa maineessa…

Pig on tyylillä ja huolella tehty elokuvahelmi, jonka juonikuviosta ei löydy ensimmäistäkään ennalta-arvattavaa käännettä. Päinvastoin, sillä filmin tarina ja henkilökehittely yllättävät kerta toisensa jälkeen. Liikoja ei kuitenkaan koskaan selitetä eikä rautalankaan kosketa edes pitkällä kepillä. Tämä elokuva luottaa katsojan kykyyn lukea tunteita ja nyansseja. Aistia menetyksen tuskan, anteeksiannon vaikeuden ja hinnan, jonka ihminen maksaa valinnoistaan.

Alkuun Rob saattaa vaikuttaa yksiulotteiselta hahmolta, jonka ainoa rooli on puskea eteenpäin rajattoman päättäväisyyden turvin. Menneisyyden avautuessa ja tarinan edetessä hänestä paljastuu kuitenkin lukuisia muitakin puolia – älyä, herkkyyttä ja syvää ihmistuntemusta. Samalla kaikki Robin kohtaamat henkilöt saavat omat kasvutarinansa ja uudenlaisen otteen elämästään.

Yleistunnelmaltaan Pig on hienostuneen melankolinen. Jatkuvasti mukiloidummaksi ja verisemmäksi käyvän Robin matka kun ei ole mikään ilon ja riemun vuoristorata. Elämä harvemmin on.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Pig elokuvateattereissa 26.11.

Uutiset – R.I.P. Jyrki J. J. Kasvi

Pitkän linjan scifi-aktivisti, sarjakuvaharrastaja, toimittaja, tietotekniikan tohtori ja Vihreiden entinen kansanedustaja Jyrki J. J. Kasvi (s. 1964) menehtyi 16. marraskuuta syöpään.

Hiljaiseksi vetää hyvän miehen poistuminen keskuudestamme. Sanoja ei löydy sanottavaksi. Onneksi jälki jää – ja kaikki me ihmiset, joiden elämää Jyrki on monin tavoin koskettanut.

Yössä lamppu palaa, siili hiipii salaa.

Helsingin Sanomat
YLE
Ilta-Sanomat

Jyrkin oma muistelu ajastaan Kosmoskynä-lehden päätoimittajana
Tähtivaeltajablogin esittely Jyrkin Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita -novellikokoelmasta

Shimo Suntilan Tähtivaeltaja-arvostelu Jyrkin Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita -novellikokoelmasta:

Jyrki J. J. Kasvi
Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita

Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys

On aina mielenkiintoista saada käsiinsä läpileikkaus jonkun kirjailijan fiktiotuotannosta. Jyrki J. J. Kasvi on julkaissut novelleja fanzineissa ja antologioissa jo vuodesta 1987 lähtien, ja viimeisin niistä ilmestyi tänä vuonna. Pitkän uran lähes koko tuotanto – vain tarinat Vaseliinia ja Teddy Bear puuttuvat – on nyt kerätty kokoelmaksi Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita.

Jotta 34 vuoden tuotokset mahtuisivat yksiin kansiin, kirjoittamisessa on väkisinkin ollut taukoja. Sen havaitsee myös novelleja lukiessa. 1980- ja 1990-luvuilta kotoisin olevien tarinoiden tyyli edustaa vahvasti omaa aikaansa, kun taas kertomuksista uusin, Kaikki tulevaisuuteni, on täysin kotonaan muiden tämän vuosikymmenen sf-novellien parissa. Tarkoitus ei ole edes vihjata, että menneiden aikojen tapa kertoa tarinoita olisi huonompi. Lukijan on vain syytä olla jyvällä tyylieroista – se, mitä nuo erot ovat, on sitten ennemminkin tutkielman aihe kuin kirja-arvostelun heiniä.

Kasville läheisiä teemoja ovat teknologia, ympäristö ja ihmisarvo. Dekkaristisessa kertomuksessa Ihan eri ihminen käsitellään mielenterveyteen liittyvien ongelmien hoitoa mielialoja säätelevän virittimen avulla – joskin itse juoni keskittyy murhaksi paljastuvan kuoleman selvittelyyn.

Palava taivas, joka tuli vuoden 1994 Atorox-kisassa 2. sijalle, taas ottaa kantaa sukupuolineutraalien ja lukumääräneutraalien suhteiden puolesta. Näyttämönä on sf-tarinoissa harvemmin vierailtu Merkurius, jonka vuoden ja päivän vaihteluiden välinen erikoisuus on merkittävässä osa kertomusta. Planeetan syrjäisyys ja siellä tehtävän työn vaarallisuus sopii loistavasti sellaisille perheyksiköille, joiden kokoonpanoa muu yhteiskunta pitää sopimattomana.

Tekisi mieli sanoa, että onneksi kuvattu problematiikka on nykyään pienemmässä roolissa. Mutta maailmanlaajuisesti ajatellen novellin sanoma on edelleen pirun ajankohtainen.

Parhaiten kaikki mainitut teemat sulautuvat toisiinsa viimeisessä pitkässä novellissa Kaikki tulevaisuuteni. Venäjällä sattunut ydinonnettomuus on tehnyt ison osan Suomesta asuinkelvottomaksi ja ajanut ihmiset pakolaisleireille Ruotsin pohjoisosiin. Oloja ei voi kehua, mikä on vastaavien leirien yleismaailmallinen ominaisuus. Niinpä kun päähenkilö Jarmolle avautuu tilaisuus lähteä, hän tarttuu siihen henkensä uhallakin.

Riski kannattaa ja Jarmo päätyy osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa, jonka Kasvi maalaa hyvin inklusiiviseksi muutamin tarkoin vedoin. Nimi sieltä, vaatekappale täältä ja pian Säpon signaalitiedustelun hahmogalleria kertoo kaiken naisten ja maahanmuuttajien integroitumisesta tärkeäksi osaksi läntisen kansankodin elämää.

Novellin teknologiapuolta edustavat aivoimplantit, murtokoodit ja kvanttitietokoneet, joiden kautta polku vie muun muassa salaiselle retkelle radioaktiiviseen Otaniemeen. Tässä oli suoraan sanottuna niin paljon ajatuksia, että tarina olisi helposti venynyt romaaniksikin.

Novellien väliin on pudoteltu 2–3 raapaleen ryppäitä, mikä suo pieniä hengähdystaukoja pidempien tekstien lomassa. Monesti ne myös keskustelevat edeltävän tekstin kanssa tasolla tai toisella, mikä auttaa syventämään lukukokemusta.

Bibliografiaa vilkuillen näyttää siltä, että suurin osa raapaleista on aiemmin julkaisemattomia, mutta mukana on myös legendaarinen DIR, joka herätti huomiota kekseliäisyydellään jo silloin, kun Aikakone vasta lanseerasi koko raapaleidean Suomeen. Teksti toimii myös esimerkkinä, miten vaatimus raapaleen novellimaisuudesta tyrkättiin neutronitähteen heti alkumetreillä.

Posliinikissa on mielenkiintoinen aikamatka suomalaisen sf-novellistiikan alkuhämäristä nykyhetkeen. Niinpä teos sopii hyvin niin ummikon kuin kaiken lukeneen kouraan.

Shimo Suntila

Kirjat – TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

TJ Klune
Talo taivaansinisellä merellä

The House in the Cerulean Sea
Suom. Mika Kivimäki. Karisto

Herra Linus Baker on ollut jo pitkään uskollinen ja tarkka työntekijä maagisten lasten huoltovirastossa. Viraston byrokraattisuus ja hierarkkisuus lähentelevät montypythonmaisia ulottuvuuksia, mutta Linus on tyytyväinen rooliinsa orpokotitarkastajana – ainakin jos tyytyväisyys tulkitaan niin, ettei hän aktiivisesti etsi pelastusta ahdistavan harmaasta arjestaan.

Muutos on kuitenkin edessä, kun Linus saa käskyn salaiseen tehtävään viraston Äärimmäisen Korkealta Johtoportaalta. Hänet määrätään tarkkailemaan kuukauden ajan pienellä saarella sijaitsevaa orpokotia, jossa asustaa kuusi hyvin erityisillä voimilla varustettua lasta.

Linusille on annettu selkeät ohjeet raportoida säännöllisesti lasten mahdollisesta vaarallisuudesta sekä laitoksen henkilökunnan edesottamuksista. Luonnollisesti Johtoporras toimii kuten ylin johto yleensäkin, joten Linusille jätetään kertomatta monia keskeisiä asioita. Niinpä kun hän saapuu sinisen meren ympäröimälle saarelle kissan ja ohjesääntökirjan kanssa, yllätys on melkoinen.

Saarella Linus kohtaa lapsia, joista yksi on ihmissylikoira, toinen limamöykky ja kolmas antikristus. Ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, tässä seurassa pikkubyrokraatti löytää elämälleen uuden suunnan ja sisällön.

TJ Klune on todennut saaneensa idean kirjaan Kanadan alkuperäiskansojen lasten pakkohuostaanotoista 1950–1970-luvuilla. Romaani on raskautettu muillakin vakavilla teemoilla, mutta ne on onnistuttu ujuttamaan kertomuksen taustalle niin hyvin, että yleisilme on hauska ja hyväntuulinen.

Myös kirjan hahmot ovat rakastettavan tuoreita ja hienosti rakennettuja. Klune onkin tunnustanut, että yksi hänen innoittajistaan on Terry Pratchett. Vaikka kirjailijoiden tyylit ovat varsin erilaisia, molempien teosten yllä leijuu samantapainen humanismin henki.

On virkistävää havaita, että fantasiakirjallisuus ei tarvitse suuria armeijoita ja maailman kohtaloita ollakseen viihdyttävä. Aina ei ole välttämätöntä kiikuttaa sormusta Tuomiovuoreen, vaan pelastukseen voi riittää, että kuuntelee ja antaa halauksen.

Tämä kirja lämmittää sydäntä.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Sarjakuvat – Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Harvennus

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen
Harvennus

WSOY

Suomessa on lukuisia lahjakkaita sarjakuvataiteilijoita. Harva heistä kuitenkaan liikkuu samoilla tasoilla kuin Ville Tietäväinen. Hän julkaisee albumeja vain silloin tällöin, mutta aina kun uusi opus ilmestyy, se on takuulla suomalaisen sarjakuvan historiaan jäävä merkkiteos. Tämä pätee myös Harvennukseen (WSOY), jonka käsikirjoitus on syntynyt Iiro Küttnerin kynästä.

Suurikokoinen, lähes 150-sivuinen Harvennus on silmän ja mielen juhlaa. Tietäväisen huolellinen ja omintakeinen taide herättää upeasti henkiin tarinan ajat ja maailmat. Jokainen ruutu on jo itsessään ihailun arvoinen, mutta mikä tärkeintä, myös ruutujen keskinäiset suhteet sekä kuvakerronta pelaavat täydellisesti yhteen.

Itse tarinassa on useita kerrostumia. Päällimmäisenä on kertomus saksalaisesta kielitieteilijästä, Elke Greissistä. Kuolleita kieliä tutkiva nainen on löytänyt vihjeen muinaisesta käsikirjoituksesta, joka saattaisi paljastaa, miten Raamatusta tutulle Nooan arkille todellisuudessa kävi. Jaksossa piikitellään hienosti nykytrendille, jossa taloudellinen hyötyajattelu on korvannut yliopistoissakin aidon tieteellisen tutkimuksen.

Toisessa tarinatasossa ollaan vuosissa 457–450 ennen ajanlaskun alkua. Jerusalemin johtoon nouseva Esra on lapsuudenystävänsä Jeriamin avustuksella päättänyt luoda juutalaisille yhden, yhtenäisen pyhän kirjoituskokoelman, tooran. Kaikki ne kertomukset, jotka eivät sovi Esran päättämään, väliin täysin järjettömään muottiin, pyyhitään maailmasta. Yksi näistä hävitettäviksi määrätyistä teksteistä on todellinen tarina Nooan arkista.

Albumin kolmannessa juonteessa ollaan vielä pidemmällä menneisyydessä. Hetkessä, jolloin Nooa saa Jumalan puolisolta määräyksen rakentaa arkkinsa. Mutta vaikka tehtävä on pyhä, sen maallinen suorittaminen osoittautuu hankalaksi. Mistä löytää tarpeeksi työntekijöitä ja tarvikemateriaaleja? Kuinka määritellä arkkiin valittavat eläimet? Entä mitä tehdä, kun projektiin houkutellut rahoittajat alkavat vaatia panoksilleen vastinetta?

Ahneus ja itsekkyys ovat perisyntejä, jotka ovat seuranneet ihmiskuntaa jo vuosituhansien ajan. Puhumattakaan siitä, kuinka kaltoin tietoa ja tiedettä on haluttu kohdella ennen ja nyt.

Harvennus on upea sarjakuva, jossa riittää älyä, myyttejä, asiaa, jännitystä ja hienoja henkilökuvia. Albumin tarina ja toteutus liikkuvat niin mieleenpainuvissa sfääreissä, että jos tämä teos ei ole mukana seuraavan Sarjakuva-Finlandia-kisan kärkikahinoissa, minä lupaan syödä kaikki naapurini ripulit. Ja sillä sipuli!

Toni Jerrman