Kirjat – Arthur Machen: Mystisiä kertomuksia

Arthur Machen
Mystisiä kertomuksia

Suom. Hannu Poutiainen. Basam

Arthur Machen (1863–1947) oli omalaatuinen englantilainen herrasmies, joka kaiken muun puuhailun ohessa kirjoitti koko joukon tarinoita, jotka vaikuttivat vahvasti kauhu- ja fantasiakirjallisuuden kehittymiseen. Huolimatta merkityksestään hän on jäänyt hieman unohduksiin. Suomessa tilannetta ovat kohentaneet Tähtivaeltajan kaksiosainen artikkeli (4/14 ja 1/15) sekä Machenin merkittävimmän novellin – Suuri jumala Pan – käännös Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia -antologiassa (2015). Nyt vuorossa on Hannu Poutiaisen toimittama ja kääntämä kokoelman Machenin tarinoita.

Kirjassa on kahdeksan novellia, joista neljä ensimmäistä on kirjoitettu ensimmäisen maailmansodan tienoilla, kun taas toiset neljä ovat ilmestyneet alunperin vuonna 1936. Yleisesti ottaen Machenin tarinoiden pahaenteiset tunnelmat rakentuvat ilmiömäisen taitavasti ja lopun paljastavat käänteet on hiottu liki täydellisyyteen. Siinä välillä tosin sorrutaan usein jaaritteluun, tarpeettomaan pikkusälään sekä juonen poukkoiluun.

Kokoelman mieleenpainuvimpia novelleja ovat Maan uumenista (1915), Onnelliset lapset (1920), Vaihdos (1936) ja Rituaali (1936). Niissä kaikissa mystistä ja outoa edustavat lapset, jotka kertoja kohtaa. Omalla tavallaan merkittävä on myös kirjan avaava Jousimiehet-kertomus (1914). Siinä Pyhä Yrjö ja Azincourtin jousimiehet saapuvat satavuotisesta sodasta pelastamaan pulaan joutunutta Englannin armeijaa ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Novelli alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä, kun sitä alettiin pitää tositarinana. Näin syntyi Monsin enkeleiden legenda, jossa sotilaiden avuksi saapuvat taivaalliset sotajoukot. Arvon kirjailija oli järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä ja viittaa parissakin novellissa jopa hieman ylimieliseen tapaan ihmisten houkkamaisuuteen ja herkkäuskoisuuteen.

Machen kulkee tarinoissaan tyyli ja tunnelma edellä. Näiden muodostamaa runkoa hän tilkitsee omaperäisellä okkultismilla sekä monen sorttisilla yksityiskohdilla. Esimerkiksi kokoelman viimeisestä novellista N (1936) käy selkeästi ilmi, että kirjailija on häpeämätön Edgar Allan Poen ja Charles Dickensin fanipoika. Eikä hän todellakaan pidä ihailuaan piilossa, vaan moukaroi sen esiin sellaisella vimmalla, että sivistykseltään vajavaisetkin lukijat sen ymmärtävät. Tämä ja monet muut irrallisilta vaikuttavat osaset hämmentävät tarinan kuljetusta ja melkein upottavat perusidean Lontoon rinnalla olevasta toisesta maailmasta, josta voidaan nähdä vain välähdyksiä.

Hannu Poutiainen on kirjoittanut kokoelmaan ansiokkaan esipuheen, joka oivallisesti täydentää aiemmin mainittua Tähtivaeltajan artikkelia. Lisäksi kirjan lopussa on Huomautukset-jakso, joissa käydään läpi käännökseen liittyviä ongelmia sekä kertomuksissa esiintyviä yksityiskohtia. Tämä auttaa ymmärtämään Machenin paikoin haasteellistakin kerrontatyyliä.

Mystisten kertomusten julkaisu on merkittävä teko. Kokoelmaa voi suositella kaikille spekulatiivisen kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille – sekä omalaatuisista lukuelämyksistä nauttiville.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Elokuvat – Possessor (2020)

Possessor
(Blu-ray)

Brandon Cronenbergin esikoiselokuva, Antiviral, oli uskomattoman tyylikäs ja älykäs filmihelmi. Herran seuraavaa pitkää elokuvaa jouduttiin odottamaan vuosia, mutta nyt tuo hetki on viimein käsillä. Ja kuinka ollakaan, Possessor (2020) on jopa Antiviralia kovempi tykitys.

Tasya Vos (Andrea Riseborough) vaikuttaa aivan tavalliselta keski-ikäiseltä, raskaiden taakkojen riuduttamalta perheenäidiltä. Todellisuudessa hän on kuitenkin salaisen organisaation leivissä toimiva tappaja. Firman teknologian avulla ihmisen mieli voidaan siirtää toiseen ihmiseen ja näin on mahdollista käyttää uhrin kehoa kuin omaansa – kikka takaa, ettei kukaan voi päästä todellisten murhaajien jäljille.

Mielenhallinta syö kuitenkin Tasyan henkistä tasapainoa ja jättää jälkiä hänen aivoihinsa. Harhoja putkahtelee näkökenttään ja vanhojen muistojen sekava syke saattaa vallata naisen ajatukset hetkenä minä tahansa. Yksinkertaiseksi tarkoitettu ampumakeikka voi näin muuttua raivoisan veriseksi puukotukseksi. Esihenkilöilleen Tasya väittää kuitenkin olevansa aivan kunnossa.

Sitten tulee keikka, jossa kaikki menee pieleen. Kuka lopulta hallitseekaan tappajaksi tarkoitetun Colinin (Christopher Abbott) kehoa? Kenen mieli murtuu ensimmäisenä? Ja kuinka väkivaltaiseksi kamppailu voi ryöpsähtää?

Juonikuvaukseksi purettuna Possessor ei vaikuta niin omintakeiselta ja erinomaiselta kuin se todellisuudessa on. Siitäkin käynee silti ilmi, että elokuva sukeltelee syvissä psykologisissa vesissä pohtiessaan identiteetin ja ihmiselämän olemusta. Arvoon arvaamattomaan filmin nostaa kuitenkin sen toteutus, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu.

Jo elokuvan maailma on kiehtova, sillä se sekoittaa surutta vanhaa ja uutta. Filmissä käytetty huipputeknologia tuo mieleen pikemminkin 1980-luvun kuin lähitulevaisuuden. Kuvissa näkyvät upouuden oloiset autot ovat puolestaan peräisin 1970-luvulta tai sitäkin kaukaisemmasta menneisyydestä. Vastaavia yksityiskohtia löytyy lukuisia. Myös kuvauspaikat vaihtelevat ankeasta harmaudesta pröystäilevän ylelliseen loistoon. Todellisuus tuntuu muutenkin olevan hitusen sijoiltaan, selittämättömästi pielessä.

Kun tähän katsojan alitajuntaan pureutuvaan epäsuhtaan lisätään Andrea Riseboroughin upeasti tulkitseman päähenkilön luonnekuvan ailahtelevaisuus, saa kokonaisuus vain lisää vettä myllyynsä. Tasya vakoilee tulevia isäntiään, jotta hallitsisi heidän maneerinsa ja puheenpartensa, mutta silti solahtaminen aina vain uusiin kehoihin on hämmentävää ja paikoin jopa epätodellisen oloista. Toisaalta Tasya ei ole kotona edes omassa persoonassaan, vaan joutuu harjoittelemaan ilmeitään, tunteitaan ja repliikkejään ennen kuin voi palata aviomiehensä ja lapsensa seuraan.

Kerronnallisesti elokuva etenee toteavaan tyyliin. Kuvakuljetus on pienieleisen verkkaista mutta juuri siksi niin voimakasta. Muodot ja visiot toistuvat, ja keräytyvät yhä tiiviimmiksi kimpuiksi. Ja sitten väkivalta ryöpsähtää päälle niin yksityiskohtaisesti ja verisen graafisesti, että se iskee katsojan otsasuoneen kuin tonnin leka.

Possessor on vahvaa kamaa. Se on kuin aivomato, joka ui mielen perukoille ja tekee sinne painajaismaisen pesänsä. Eikä päästä sen jälkeen pihtiotteestaan.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kirjat – Madeline Miller: Kirke

Madeline Miller
Kirke

Circe
Suom. Irmeli Ruuska. WSOY

Madeline Millerin toinen romaani versioi ja uudelleentulkitsee kekseliäästi antiikin ajan myyttejä. Se yhdistelee mm. Odysseian ja Metamorfoosien materiaalia ja tarjoaa ehjän, kiinnostavan tarinan auringonjumala Helioksen tyttären Kirken näkökulmasta.

Vähäpätöinen nymfi Kirke varttuu isänsä jumalallisissa saleissa muiden jumalien ja henkien ympäröimänä, kunnes hänen omapäisyytensä suistaa hänet elinikäiseen karkotukseen yksinäiselle Aiaian saarelle. Siitä alkaa Kirken kasvaminen omaksi itsekseen, noidaksi, joka uhmaa sekä kohtalottaria että jumalista mahtavimpia ja ohjailee suurien sankarien tarinoiden kulkua.

Kirjan alkuosan jumalallinen perhe-elämä on hieman puisevaa, ja sukulaisten nuiva suhtautuminen Kirkeen käy pian yksitotiseksi. Maanpaosta alkaen tarina pääsee vauhtiin ja kohoaa paikoin huimaan dramatiikkaan.

Miller hyödyntää tasapainoisesti heerostarinoita ja laajaa kavalkadia muuta mytologista aineistoa. Samaan aikaan hän esittelee antiikin ajankuvaa luontevasti, maanläheisesti ja kiehtovasti. Kirken saari villieläimineen, lääkekasvilehtoineen ja karuine rantoineen tulee aistivoimaisesti liki, samoin kuin Kreetan kuninkaansalit ja muut tarustojen tapahtumaympäristöt.

Kaikki Millerin esittämät mytologiset hahmot saavat uskottavan ilmiasun: henkilöiden motiivit käyvät selviksi, ja seikkailujen psykologinen tausta muodostuu ymmärrettäväksi. Varsinkin Odysseuksen myytin purku on ansiokasta. Moniulotteinen sankari viihtyy vain joukkojensa juonikkaana johtajana, ja siksi kotiinpaluu arkisten asioiden pariin kymmenien vuosien sotimisen ja poissaolon jälkeen sujuu perin huonosti. Kirken saari ja sen lumoukset esitetään useiden keskeisten myyttien (mm. Jason ja argonautit, Odysseuksen seikkailut, Minotauros, Daidalos ja Ikaros) solmukohtana ja Kirke itse neuvojana, ennustusten esittäjänä ja varoittajana, jonka luota sankarit löytävät lepoa ja ohjausta matkoillaan.

Kirken vaikea suhde jumalvanhempiinsa peilautuu hänen suhteessaan poikaansa Telegonokseen. Alituinen Athene-jumalattaren vehkeilyn pelko johtaa Kirken suojelemaan ainokaistaan niin tukahduttavasti, että lopputulos on arvattavissa. Kuolemattoman Kirken ja hänelle rakkaiksi muodostuvien kuolevaisten välisessä kanssakäymisessä on aina surun pohjavire: kuolevaisia odottaa lopulta Hadeksen harmaa valtakunta, johon Kirkellä ei ole pääsyä. Kirke tempoilee itsenäisyyden ja yksinäisyyden välillä loppuun asti.

Kuolevaisuus on kirjan tärkeimpiä teemoja, ja sen käsittelyssä piirtyy kaunis kaari kirjan alusta viimeisille sivuille asti. Kirke ei halua kuulua jumalsukunsa piittaamattomaan piiriin, mutta on osin tahtomattaan yhtä ulkopuolinen myös ihmisten maailmassa. Toinen kantava teema on Kirken kasvaminen valtaansa. Hyljeksityn ja alistetun lapsen vallan puute, sisuuntuminen ja oman valtapiirin rakentaminen noituuden kautta itse valetuille perustuksille tuo myös feministisen luennan maskuliinista näkökulmaa perinteisesti painottaviin myytteihin.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Sarjakuvat – The Doors x 2

Morrison Hotel &
Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club

Maailmassa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että Orson Wellesin Citizen Kane (1941) on kaikkien aikojen paras elokuva. Yhtä selvä totuus on, että The Doors on universumin ykkönen, kun keskustelu kääntyy musiikin saralle. Tämän todistaa myös kaksi tuoretta sarjakuva-albumia.

Bändin yhä elossa olevien jäsenten myötävaikutuksella syntynyt Morrison Hotel (Doors Property) pyörii nimensä mukaisesti The Doorsin viidennen levyn ympärillä. Mukana on levyn jokaiselle biisille omistettu sarjakuva sekä pari tarinaa, jotka liittyvät oleellisesti kiekon syntyhistoriaan.

Vaikka kaikkien sarjojen käsikirjoituksesta vastaa Leah Moore, on kertomusten ja piirtäjien skaala hyvinkin laaja. Joskus ollaan studiossa, toisinaan keikoilla tai kiertueilla. Väliin tartutaan biisien sanoituksiin ja tarjoillaan tarina, jonka ääniraidaksi kappale istuu. Näistä sarjoista parhaiten toimii Peace Frog, joka käsittelee vuoden 1969 Berkeleyn mellakoita – jotka Kalifornian tuolloinen kuvernööri, Ronald Reagan, yritti taltuttaa järein ottein.

Kokonaisuuden huikeimman vision tarjoilee tarunhohtoinen Waiting for the Sun. Siinä Jim Morrison kohtaa kreikkalaisen mytologian jumalhahmoja sekä historian kuuluisimpia runoilijoita ja filosofeja.

Teoksen taiteilijoista hatunnoston ansaitsevat John Pearson, Mike Oeming, Guillermo Sanna, Jill Thompson ja John K. Snyder III.

Kun teoksen avaava Roadhouse Blues räjähtää käyntiin, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä! Ja mitä muuta sitä voisi sarjakuvalta toivoa.

Aivan toisenlaisiin vesiin hypätään Paolo Baronin ja Ernesto Carbonettin Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club -albumissa (Image). Teos on toinen, itsenäinen osa tekijäkaksikon trilogiaa, joka ammentaa aiheensa musiikkimaailman salaliittoteorioista. Tällä kertaa tietenkin siitä ajatuksesta, että Jim Morrisonin kuolema Pariisissa vuonna 1971 olikin silkkaa lavastusta.

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa nuori amerikkalainen reportteri saapuu eteläitalialaiseen kalastajakylään tekemään juttua paikkakunnan pitkäikäisistä asukkaista. Mies kuitenkin katoaa, kun on lähettänyt isälleen tekstiviestin: ”Jim Morrison ei ole kuollut. Hän piilottelee täällä Italiassa. Näin hänet omin silmin.”

Tämä saa isän porhaltamaan Italiaan etsimään sekä poikaansa että ikääntynyttä Morrisonia.

Sarjakuvan lähtökohta on ihan mainio ja siihen upotetut mysteeritkin pitävät kivasti kutinsa. Lisäksi Carbonetti taitaa maalauksellisten maisemien taiteilun. Kokonaisuus on silti monin kohdin selittelevä, ja kerrontakin haparoi hetkittäin turhille sivupoluille. Häiritsevää on myös Carbonettin tapa piirtää kaikki ihmiset pirullisen näköisiksi.

Napakymppiä on siis turha toivoa, vaikka albumi toki onkin pakkonakki kaikille Morrison-faneille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo
Ukkoshuilu

Otava

Heti kärkeen on sanottava, että tätä kirjaa on nautinto lukea. Johanna Sinisalon käyttämä kieli, kuvailu ja ilmaisut ovat loppuun asti harkittuja, mutta silti vaivattomasti soljuvia. Teksti etenee kuin unelma, joten sen vietäväksi on ilo heittäytyä. Myös romaanin ihmiskuvaus, jännitteen rakentelu ja juonenkuljetus toimivat erinomaisesti. Puhumattakaan sisällön syvyydestä, teemojen tärkeydestä tai spekulatiiviselle fiktiolle niin ominaisesta ihmeen tunnusta. Ukkoshuilu kipuaakin Sinisalon parhaiden teosten joukkoon.

Pääosin vuoteen 2018 sijoittuvan romaanin keskushenkilö on meteorologi Leena Lind. Hän on raudanluja ammattilainen, joka saa potkut työstään, kun voittojen maksimointiin keskittyvä sijoitusyhtiö ostaa firman, jonka palkkalistoilla hän on. Samaan aikaan muukin elämä karahtaa kiville. Leenan pahin heikkous on työtoveri Raikka. Kun suhde häneen paljastuu Leenan avomiehelle, on avoliitto ohi. Jotta pärjäisi mitättömällä työttömyyskorvauksella, Leena joutuu muuttamaan Helsingistä Tampereelle kuusivuotiaan Leia-tyttärensä kanssa.

Seuraava isku tulee, kun hänet patistetaan palkattomaan työkokeiluun firmaan, jossa häntä kohdellaan kuin likaista ovimattoa. Yrityksen ylimieliset pyörittäjät ovat vakuuttuneita siitä, että kaikki työttömät ovat hyväksikäytettävää loisbiomassaa, jolla ei ole ihmisarvoa.

Lisäksi firman toimenkuva on kovin hämärä. Se vaikuttaisi tekevän sääbisnestä yhdistelemällä totaalista huuhaata vallankumouksellisiksi väitettyihin uusiin teknologioihin. Mutta mitä ihmeen järkeä siinä olisi? Kysymykset kuuluvatkin, mikä on yrityksen todellinen päämäärä, ketkä toimintaa rahoittavat ja miksi? Entä miten tähän kaikkeen kytkeytyy venäläinen Vasiljev-insituutti, joka on lainannut nimensä Neuvostoliiton aikaiselta parapsykologian tutkijalta?

Ja sitten on tietenkin itse ukkoshuilu. Vanhoista taruista tuttu myyttinen taikaesine, jonka väitetään nostattavan hurjia ukkosmyrskyjä. Maagiseen soittimeen törmätään ensi kertaa romaanin aloittavassa historiallisessa osiossa, jossa raamatulliset tunnelmat ja hersyvän hauska henkilökuvaus yhdistyvät nerokkaalla tavalla. Ukkoshuilulla on oma vahva roolinsa myös Leenan ja Leian tarinassa.

Kirjasta voi aistia, että sen eteen on tehty runsaasti taustatyötä. Mukana on isoja ja laajasti käsiteltyjä teemoja, jotka syventävät lukijan käsitystä meteorologiasta, sään merkityksestä ja voimasta, planeettamme olemuksesta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sään manipuloinnista, veden ja sähkön tanssista sekä elämän perimmäisestä luonteesta. Näiden oheen tarjolla on yhteiskuntakriittisiä täsmäpistoja, jotka ruoskivat mm. riistokapitalismia, ahneutta, kulutuskiimaa sekä ihmisten järjenvastaista tarvetta uskoa tieteen sijasta täysin älyttömään huuhaahömppään.

Kaikki tämä asiasisältö sujahtaa kerronnan sekaan loogisesti ja luontevasti, sillä mukana ei ole ensimmäistäkään infodumppaukselle maistuvaa kohtausta. Haluan myös uskoa, että kirjailijalla itselläänkin on ollut hauskaa, kun hän on tutkinut vanhan kansan suomalaisia sääviisauksia – ja keksinyt sekaan ihan omiaan.

Ukkoshuilu soi kuin maailman paras salamapunk!

Toni Jerrman

Elokuvat – Under the Open Sky (2020)

Under the Open Sky
(Subarashiki sekai)

Japanissa on tehty noin miljoona yakuza-elokuvaa, joiden pääosassa on räiskyvä toiminta – on filmin sankari sitten kuinka vanha tahansa. Miwa Nishikawan ohjaama Under the Open Sky on kuitenkin aivan toista maata.

Masao Mikami (Koji Yakusho) on jo ikämies, kun hän astuu vapauteen tuoreimman vankilatuomionsa jälkeen. Tällä kertaa kakkua on tullut istuttua 13 vuotta ja siitäkin suurin osa eristyssellissä – koska äkkipikainen mies ei ole osannut hillitä itseään edes vartijoiden edessä.

Mikamin koko elämä on ollut silkkaa vuoristorataa. Isäänsä hän ei ole tuntenut koskaan ja äitikin on hävinnyt kuvioista, kun hän oli vasta neljän vanha. Rikollisjengeihin hän on liittynyt jo teini-iässä. Vuosikymmeniä kestäneen yakuza-uransa takia hän on viettänyt puolet elämästään vankilassa.

Nyt Mikami on päättänyt tehdä parannuksen ja jättää rikokset sikseen. Pahasti reistailevan terveyden ja aiemman rikollistaustan takia rehellisen työn löytäminen osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi – yhä kiusaavista raivonpurkauksista nyt puhumattakaan. Silti sosiaalituilla eläminen sapettaa, koska Mikami on tottunut elättämään itsensä. Niinpä hän yrittää epätoivon vimmalla päästä edes johonkin työnsyrjään kiinni.

Koji Yakusho loistaa vanhan ja väsyneen, mutta yhä valoisaan tulevaisuuteen luottavan Mikamin roolissa. Vaikka uudet ystävät kuinka painottavat rauhallisuutta ja alistumista osaansa, ei tappelupukarina tunnettu mies osaa aina pitää perimmäistä luonnettaan vakan alla. Hänen on myös vaikea hyväksyä yhteiskuntaa, jossa pitää olla nöyrä ja hiljainen ja jossa epäkohtiin ei sovi puuttua. ”Jos näet, kuinka heikompaa kiusataan, älä mene väliin, vaan pakene paikalta”, kuuluvat hänelle lausutut opetukset. Kunnialla ja omanarvontunteella ei nykymaailmassa ole enää mitään kysyntää.

Mieleenpainuva elokuva maalaa harmaan kuvan todellisuudesta, jossa tutkainta vastaan on turha potkia. Yhden miehen traagisen tarinan rinnalla filmi onkin yhteiskunnallinen kommentaari, joka osuu vaivatta asiansa ytimeen.

Toimii kuin aivoihin voimalla iskeytyvä rauhallinen rautanaula.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Under the Open Sky -näytökset Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Elokuvat – Relic (2020)

Relic

”Se on täällä, vuoteeni alla.”

Maailman kellot ovat kääntyneet jälleen aikaan, jossa teinikauhun minuuttiviisari on saanut tehdä tilaa vahvojen ja omaperäisten aikuiskauhuelokuvien tuntiviisarille. Yksi tämän kehityksen hedelmistä on Natalie Erika Jamesin ohjaama australialaisleffa Relic (2020). Se kertoo kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat kohtaamaan menetyksen ja kuolevaisuuden kauhut.

Relic on juuri nyt nähtävillä Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ja tämä tilaisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväkseen.

Elokuvan alussa työnarkomaani Kay (Emily Mortimer) saa puhelun Edna-äitinsä (Robyn Nevin) kotikonnuilta. Yksin vanhassa talossaan asuva kahdeksankymppinen nainen on kadonnut teille tietymättömille. Uutisen kuultuaan Kay ja hänen Sam-tyttärensä (Bella Heathcote) jättävät Melbournen taakseen ja rientävät maaseudulle Ednaa etsimään.

Vanhusta ei kuitenkaan löydy mistään – kunnes hän aivan yllättäen palaa takaisin kotiinsa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yllään hänellä on vain likainen yöasu. Missä hän on viime päivät viettänyt, sitä hän ei suostu kertomaan. Kuten ei sitäkään, mistä hän on saanut rintaansa erikoisen näköisen mustelman.

Edna käyttäytyy jatkossakin omalaatuisesti. Hänen mielialansa ailahtelevat ja muisti pätkii, hän syö vanhoja valokuvia ja yksin ollessaan keskustelee tyhjien seinien kanssa – vai onko kyseessä sittenkin jokin taloon asettunut yliluonnollinen voima, jota Kay ja Sam eivät kykene näkemään? Tähän viittaisivat ainakin silloin tällöin kuvan taustalla häilyvä varjohahmo sekä taloa riivaavat oudot ilmiöt. Ainakaan aivan tavanomaisesta vanhuuden dementiasta tai Alzheimerista Ednan tapauksessa ei taida olla kyse…

Elokuva etenee viipyilevän herkästi, mutta samalla erinomaisen tehokkaasti. Kauhua kasvattavat Kayn painajaiset synkässä mörskässä mädäntyvästä ruumiista. Sam puolestaan eksyy päällekäyvän ahdistavaan labyrinttiin, eräänlaiseen Ednan kotitalon – tai dementoituneen mielen – kuvajaiseen. Samalla talo kolmikon ympärillä rappeutuu ja homehtuu kiihtyvään tahtiin.

Allegorisen elokuvan vahvuuksia ovat taitavan ohjauksen ja painostavan tunnelman lisäksi päähenkilöitä raastavia tunteita hienosti avaava näyttelijätyöskentely. Kaikki ne rakkauden, pelon ja tuskan ryöpsähdykset, joita he kokevat, tulevat tässä filmissä kirjaimellisesti lihaksi.

Relic on kaikin puolin vakuuttava saavutus. Vielä kovempaan arvoon elokuvan nostaa tieto, että kyseessä on ohjaajansa esikoinen. Kannattaa siis ehdottomasti seurata, mitä Natalie Erika James luo jatkossa iloksemme – vai oliko se peloksemme?

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/21

Yksi tieteiskirjallisuuden suurimmista arvoista on, että sen avulla voi viistovalaista yllättävistä kulmista niin maailmaa, yhteiskuntia kuin ihmisyyden olemustakin. Tehdä näkyväksi piilotettuja trendejä ja rakenteita sekä pohtia, mihin olemme menossa ja mistä tulossa. Paras sf-kirjallisuus tuo esiin tuoreita näkökantoja, auttaa kyseenalaistamaan vallitsevia ”totuuksia” ja yllyttää ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Näin toimii myös yhdysvaltalaiskirjailija P. Djèlí Clark. Hän on siviiliammatiltaan historian professori, jonka erityisalat kytkeytyvät mustien orjien elämään ja emansipaatioon sekä orjuuden yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Nämä teemat ovat luonnollisesti keskiössä myös hänen proosatuotannossaan.

Clark ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, vaan lähestyy aihepiirejään spekulatiivisen fiktion suomin keinoin. Näin hänen sanomansa välittyy mielikuvituksellisten ja viihdyttävien tarinoiden siivellä – sijoittuvat ne sitten New Orleansin sivukujille tai steampunk-henkiseen Kairoon.

HBO:n tuottama Watchmen-televisiosarja oli laajasti esillä tämän vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa. Aiheeseen on kuitenkin syytä palata, sillä P. Djèlí Clarkin artikkeli Näenkö koskaan utopiaani? analysoi sarjaa hyvin erilaisesta näkökulmasta. Samalla artikkelissa nousevat esiin amerikkalaisen populaarikulttuurin sisäsyntyiset ongelmat sekä mustien utopioiden pitkä historia.

Tässä numerossa on esittelyssä myös kaksi kotimaista laatukirjailijaa, jotka hyödyntävät tarinoissaan spekulatiivisen fiktion keinovalikoimaa, vaikkei teoksia aina spefinä mainostetakaan. Sekä Laura Gustafsson että Marisha Rasi-Koskinen ovat lisäksi hyviä esimerkkejä kirjailijoista, jotka tutkailevat todellisuutta epätavallisista kulmista – ja näin näkevät pintaa syvemmälle.

Lehden muusta sisällöstä mainittakoon Puupää-hatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuvan loistelias paluu parrasvaloihin, Petri Hiltusen ja Nalle Virolaisen tarkkaa luentaa edustava Ready Player One -foliohattu sekä runsaat kattaukset kirja- ja elokuva-arvosteluja.

Vain lukemalla, katsomalla ja ajattelemalla voi voittaa ennakkoluulonsa ja laajentaa maailmankuvaansa.

Toni Jerrman

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2021 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2021 -tärpit

Mikäli kaikkivaltias avi sen rajattomassa viisaudessaan suo, Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalit valtaavat Helsingin elokuvateatterit 16.–26.9. Tällöin ilon- ja riemunkiljahdukset kaikuvat Afrikkaan asti, sillä Rakkautta & Anarkiaa -festivaali on tunnetusti parasta herkkua, mitä maailmankaikkeus päällään kantaa.

Tälläkin kertaa tarjolla on huikaiseva kattaus hyviä elokuvia kautta koko planeetan. Tähtivaeltajablogissa mielenkiinto keskittyy kuitenkin festareiden scifi-, fantasia-, kauhu-, Aasia- ja animaatio-osastoihin.

Eli nyt nostan esiin 20 filmiä, jotka itse haluan ehdottomasti festivaaleilla katsastaa. Noin niin kuin ihan vain alkajaisiksi. Koronarajoitusten mukaisesti käsiteltävät elokuvat on jaettu lohkoihin, joista kuhunkin on hyväksytty tasan viisi elokuvaa säntillisessä aakkosjärjestyksessä turvavälit huomioon ottaen.

Scifi ja fantasia

Apples (2020)
Kreikkalaisohjaaja Christos Nikoun dystopistisessa elokuvassa kärsitään pandemiasta, joka aiheuttaa muistinmenetyksiä. Miten saada elämästä uudelleen otteen, kun koko menneisyys on pyyhitty pois?

A Glitch in the Matrix (2021)
Simulaatioteoriaan tarttuva dokumentti tutkii ajatusta, jonka mukaan maailma on pelkkä simulaatio. Vaikutteita tähän vinkeään visioon on saatu niin Philip K. Dickin romaaneista kuin Matrix-elokuvistakin.

The Green Knight (2021)
David Loweryn ohjaama fantasiaelokuva ammentaa aihepiirinsä kuningas Arthuria ympäröivistä taruista. Arvostelut lupailevat elokuvan sisältävän magiaa, myyttejä, psykedeliaa ja komeaa visualisointia.

I’m Your Man (2021)
Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa romanttisessa tieteissatiirissa Alma (Maren Eggert) saa kumppanikseen komean ja sulavakäytöksisen Tom-androidin (Dan Stevens). Saksalaisfilmin on ohjannut Maria Schrader.

The Pink Cloud (2021)
Korona-aikana elämänpiirimme on kutistunut. Mutta miltä tuntuisi, jos myrkkypilvi pakottaisi ihmiset kotiensa vangeiksi – useiksi vuosiksi? Tästä ajatuksesta käynnistyy Iuli Gerbasen brasilialaiselokuva.

Kauhu

Bad Hair (2020)
Justin Simienin ohjaamassa leffassa hiukset ovat oleellisessa osassa – pirullisen hiuslisäkkeen avustuksella. Mustan huumorin ja kauhukuvaston avulla otetaan kantaa myös Yhdysvaltoja riivaavaan rasismiin.

Gaia (2021)
Luonto kostaa -kauhuelokuvissa pelkoja ovat herätelleet niin etanat, sammakot kuin puputkin. Jaco Bouwerin ohjaamassa eteläafrikkalaisleffassa vuorossa ovat sienet ja sieni-itiöt. Trippejä ja hallusinaatioita piisaa!

Night Visions esittää
Koronarajoitusten takia seitsemän kertaa siirretty Night Vision -festivaali jouduttiin lopulta perumaan kokonaan. Lohdutukseksi tarjolla on paketti, joka sisältää kauhua, scifiä ja fantasiaa tursuavia lyhytfilmiä.

Pig (2021)
Nicolas Cage on viime vuosina erikoistunut rooleihin, joissa hän pääsee venyttämään hulluutta äärimmäisyyksiin. Samaa tietä jatkaa Pig, jossa näyttelijätähti esittää rähjäistä possuerakkoa – jota ei kannata suututtaa.

Relic (2020)
Australialaisleffa kertoo kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat kohtaamaan menetyksen ja kuolevaisuuden kauhut. Luvassa on viipyilevän painostavaa tunnelmaa erinomaisten näyttelijöiden kannattelemana.

Aasia

Better Days (2019)
Derek Tsangin ohjaama kiinalaiselokuva on yhdistelmä koulukiusaamista ja nuorta romanssia. Kotimaassaan filmi oli menestys ja myös maailmalla kriitikot ovat innostuneet kehumaan elokuvaa innosta pinkeinä.

Center Stage (1991)
Aikoinaan Hongkong oli elokuvateollisuuden kruununjalokivi, josta pukattiin ulos laatufilmejä yksi toisensa jälkeen. Siis vaikkapa sellaisia kuin tämä Stanley Kwanin ohjaus, joka kertoo 1930-luvun tähtinäyttelijän elämästä.

Junk Head (2021)
Tällä reseptillä ei voi mennä pieleen: scifiä, robotteja, animaatiota ja ihastuttavaa mielipuolisuutta. Takahide Horin Junk Head vaikuttaa niin pään räjäyttävälle kokemukselle, että oksat pois. Ihan pakkonakki ja nakkipakko!

Rouge (1988)
Lisää Stanley Kwan -herkkua Hongkong-leffojen kulta-ajalta. Visuaalisesti lumoava elokuvahelmi ikuisesta rakkaudesta, jota edes kuolema ei voi voittaa. Pääosissa loistavat legendaariset tähdet Anita Mui ja Leslie Cheung.

Under the Open Sky (2020)
Miwa Nishikawan ohjaama japanilaisfilmi kertoo yakuzan entisestä autokuskista, joka vapautuu pitkän vankilatuomion jälkeen. Sopeutuminen yhteiskuntaan tuottaa vaikeuksia, eikä herran luonnekaan ole helpoimmasta päästä.

Animaatio

Absolute Denial (2021)
Tekoälyt ovat aina kiehtoneet scifi-maakareita. Ryan Braundin minimalistisesti animoitu Absolute Denial tarjoaa yhden uuden kierroksen tähän klassiseen hullunmyllyyn. Kumpi voittaisi, jos mies ja tietokone tappelisivat?

Calamity (2020)
Rémi Chayén villiin länteen sijoittuva uudisraivaajatarina nostaa sankariksi nuoren tytön, jonka hahmo on saanut inspiraationsa Calamity Janesta. Tarjolla on tyylikästä animointia ja kauniita värejä – ilman turhia ääriviivoja.

Cryptozoo (2021)
Merkillisten otusten eläintarhassa majailevat niin yksisarviset kuin aarnikotkatkin – monesta vielä ihmeellisemmästä oliosta nyt puhumattakaan. Elokuvan omintakeinen toteutustyyli jakaa varmasti katsojia tykkääjiin ja ei.

Josep (2020)
Ihastuttavan ranskalais-belgialaisella tyylillä taiteiltu animaatio kuvittaja Josep Bartolín elämän traagisimmista hetkistä. Pelkästään synkkyydessä ei silti kylvetä, vaan mukaan mahtuu myös valoisampiakin kohtauksia.

Wolfwalkers (2020)
Irlantilaisista kansantaruista on mistä ammentaa. Tämän on tajunnut myös Tomm Moore, jonka Wolfwalkers on jo kolmas sukellus satumaisen värikkään kuvaston pariin. Ne edellisethän olivat The Secret of Kells ja Song of the Sea.

Ja sitten ei muuta kuin elokuviin!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Lännentie kronikka 1

Lännentie kronikka 1

”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”

Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.

Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.

On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.

Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.

Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.

Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.

Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.

Toni Jerrman