Sarjakuvat – W. Haden Blackman & J. H. Williams III: Echolands 1

W. Haden Blackman & J. H. Williams III
Echolands 1

Image

”Tervetuloa ajelehtivan oraakkelin majaan. Nyt ymmärrät, että näen ja tiedän kaiken… Ennustin suolaisen ilman, aallot ja kohtalon kovan vaakakupin, jonka painoina toimivat ahneus ja verenhimo!”

J. H. Williams III on aina rikkonut sarjakuvailmaisun perinteitä omintakeisella kuvakerronnalla, joka hakee upeudessa vertaistaan. Tästä käyvät todisteeksi mm. sellaiset sarjakuvat kuin Chase, Promethea, Desolation Jones ja Batwoman. Williamsin ja W. Haden Blackmanin yhdessä luoma Echolands-uutuus ottaa kaiken ilon irti mestaritaiteilijan rajattomista kyvyistä.

Vaakamuodossa julkaistu sarjakuva leviää sivuille ja aukeamille värikkäinä muraaleina, jotka haastavat totutun ruutujaottelun lukemattomin eri tavoin. Sama innovatiivisuus näkyy myös kuvien sisällössä, jossa henkilöt on piirretty mitä moninaisimmin tavoin – jotkut viivapiirroksina, toiset maalattuina, osa mustavalkoisina. Hahmo- ja tyyliskaala kattaa koko populaarikulttuurin kentän manga- ja animevaikutteista yhdysvaltalaissarjakuvan historiaan.

Taiteellisesti sarjassa ihannoidaan niin Jules Vernen luomuksia, Winsor McCayn Pikku Nemoa, Alex Raymondin Flash Gordonia, mustavalkoisia kauhuklassikoita, Jack Kirbyn heeroksia kuin lukuisia muitakin spekulatiivisen fiktion merkkipaaluja.

Ykkösalbumi käynnistyy tilanteesta, jossa punahilkkainen Hope Redwood juoksee takaa-ajajiaan pakoon pitkin fantastisfuturistisen San Franciscon ruuhkaisia katuja. Hän on juuri varastanut kaupunkia yksinvaltiaana johtavalta velholta, Teros Demondilta, arvokkaan jalokiven – vieläpä paljon arvokkaamman kuin hän itse edes tajuaa. Tempauksesta raivostunut Teros lähettää hänen peräänsä sekä kuolonkoirien joukko-osaston että taikuudella luodun tuhovoimaisen tyttärensä.

Ensiaskeleissaan Echolands jää yksinomaan vauhdikkaaksi toimintamätöksi, jossa hahmoihin tai heidän motiiveihinsa ei ehditä paneutua. Sen sijaan esiin vyörytetään mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä toisensa perään. Vähitellen kerronta kuitenkin rauhoittuu ja mukaan ui syvempiä juonikuvioita sekä henkilökuvausta, joka saa lukijan välittämään Hopen ja hänen tovereidensa kohtalosta.

Sarjakuvan hahmokaarti on mainion moninainen. Mukana häärii mm. harmaasävyin toteutettuja vampyyrejä, ihmissusia, Frankensteinin hirviöitä ja aivoja kaipaavia zombeja. Viikinkejä, lännenmiehiä ja aasialaistaistelijoita vilisevää Aarresaarta johtaa puolestaan Zeuksen papittarien kasvattama puolijumala Romulus. Merirosvoista, merihirviöistä ja jättiroboteista nyt puhumattakaan. Ja tämä on vasta pieni pintaraapaisu rikkaan sarjakuvan aivoja soittelevista elementeistä.

Echolands raikaa kuin turbaanikuikka tulen valtakunnassa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/23

Kulttuuri ja ajattelun vapaus ottavat nyt iskuja poliittisen kentän jokaiselta äärilaidalta.

Yhdet kieltävät kirjoja, jotka sisältävät ”vääränlaisia” käsityksiä ihmisistä ja yhteiskunnista. Toiset sensuroivat urakalla vanhoja klassikoita ”sensitiivisyyden” nimissä. Kolmannet haluavat viedä valtion tuen kaikelta sellaiselta taiteelta, joka herättää ajatuksia.

Jokainen näistä suuntauksista edustaa sielutonta pahuutta, josta ei ole pitkä matka natsi-Saksan kirjarovioihin ja rappiotaide-käsitteeseen.

Mitä olisikaan elämä ilman haastavaa, älykästä ja korkealentoista spekulatiivista fiktiota? No harmaata ja ahdistavaa tietenkin. Hyvä spefi ravistelee ajatuksia ja saa aivosolut laulamaan; auttaa näkemään asioita uusista kulmista ja kyseenalaistamaan vanhoja ”totuuksia”.

Tätä teki aikoinaan myös Iain M. Banks. Yllättäen hän valitsi yhteiskunnallisesti kantaaottavien tarinoidensa välineeksi avaruusoopperan, jota pidettiin tuolloin ummehtuneena ja takapajuisena kirjallisuudenlajina. Esimerkillään hän modernisoi koko avaruusoopperan käsitteen ja avasi portin lukuisille häntä seuranneille kirjailijoille.

Saavutuksen kunniaksi teemme nyt aikahypyn menneisyyteen ja selvitämme, mitä Banks itse ajatteli omista teoksistaan. Iain M. Banks – Jättimäisiä avaruusaluksia ja timanttisia ajatuksia -haastattelun materiaalit ovat kotoisin vuosilta 1991 ja 1995, eikä niitä ole aiemmin julkaistu painetussa muodossa – suurinta osaa ei missään muodossa.

Teeman ajankohtaisuutta lisää se, että Banksin kolme varhaisinta Kulttuuri-avaruusoopperaa julkaistaan vuoden sisällä korjattuina suomennoksina. Niistä ensimmäinen, Muista Flebasta, on jo ilmestynytkin.

Menneen maailman maisemissa liikkuu myös Puupäähatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuva. Vuonna 2019 käynnistynyt upea jatkosarja saa tässä numerossa 14-sivuisen päätöksensä. Tapauksen kunniaksi Kivi muistelee omassa artikkelissaan niin Lev Termenin elämää kuin sarjakuvansa mutkikasta syntyhistoriaa. Pistäkää thereminit soimaan!

Kotimaisena fiktiona lehdestä löytyy maailmallakin menestyneen Ville Meriläisen Mäntyneidon lehto -novelli. Lisäksi tarjolla on laaja kattaus kirja-, elokuva- ja sarjakuva-arvosteluja.

Kun ammunta lakkaa, ruttopojat, pirstoutumatyttö ja aaveiden yhteisö leijuvat täystuhon pilvessä kuin vääjäämättä luhistuvat lyijypallot.

Kesäisiä lukuhetkiä!

Toni Jerrman

Elokuvat – The Beach House

The Beach House

Kauhuleffoja tuotetaan nykyisin kasapäin. Ne ovat suhteellisen edullisia toteuttaa, ja aina riittää uusia teinejä, jotka haluavat katsoa vanhoilla kaavoilla väännettyjä rainoja. Onneksi teattereihin tuodaan välillä myös hitusen omaperäisimpiä kauhufilmejä – kuten vaikkapa Jeffrey A. Brownin neljän vuoden takainen The Beach House.

Emily (Liana Liberato) ja Randall (Noah Le Gros) matkaavat loma-ajan ulkopuolella Randallin isän rantahuvilaan korjaamaan rakoilevaa suhdettaan. Yllättäen paikalla asustelevat jo isäukon vanhempi kaveripariskunta Mitch (Jake Weber) ja Jane (Maryann Nagel). Siitä huolimatta, että Janen täytyy napsia vaikka mitä pillereitä, jotta pysyisi tolpillaan, ilta kuluu ruuan, viinin ja marihuanasuklaan merkeissä.

Tämän cocktailin jälkeen ei ole mikään ihme, että jengi näkee öisestä merestä nousevan outoja, valoa hohtavia itiöitä tai pienhiukkasia. Pian ilman täyttää sakea sumu. Aamulla porukasta tuntuu kuin he olisivat yhä pilvessä.

Koska kyseessä on mystinen kauhuelokuva, merenpohjasta nouseva sumu on tietenkin tuhon airue. Kuinka selvitä kaikkialle levittäytyvän sumun kynsistä? Onko moinen ylipäätään mahdollista?

Emilyn ja Randallin epätoivoinen pakomatka on täynnä pelkoa ja ihmeellisiä ilmestyksiä. Jännitys tiivistyy ja kauhu kuristaa kurkkua. Katsoja ei tosin koe aivan näin vahvoja tunteita. Kaksikon kujanjuoksu on silti ihan kelvollista seurattavaa.

Totaalisen omintakeiseksi The Beach House -elokuvaa ei sovi kutsua. Mieleen pulpahtavat lähes pyytämättä sekä Frank Darabontin ohjaama The Mist (2007) että Richard Stanleyn Lovecraft-tulkinta Color Out of Space (2019). Näiden leffojen tasolle The Beach House ei kuitenkaan kohoa.

Jos pitäisi valita rantakartanon ja tusinan tuoreen teinislasherin tai mörköpelottelun väliltä, niin hiekkarantainen sumukauhu veisi voiton kotiin ihan viivana.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Enys Men

Enys Men

Mark Jenkinin ohjaama ja käsikirjoittama Enys Men on kiehtovan erikoinen elokuva, joka ei kuitenkaan yllä aivan täyteen potentiaaliinsa.

Filmin tapahtumat sijoittuvat Enys Men -nimiselle saarelle. Eletään vuotta 1973 Cornwallin rannikolla. Sään ja aaltojen pieksemän saaren maaperä koostuu lähinnä kivikoista ja kitukasvuisesta kanervikosta. Paikalla on aiemmin ollut kaivostoimintaa, mutta nyt siitä muistuttavat enää ruostuneet raiteet ja veden täyttämät kaivoskäytävät.

Hylätyllä saarella asuu ainoastaan punaiseen tuulitakkiin sonnustautunut vanhempi naistutkija (Mary Woodvine). Päivä toisensa jälkeen hän vaeltaa saaren kärkeen mittaamaan lämpötilan ja tarkkailemaan harvinaista kukkakuusikkoa. Kun nainen palaa takaisin mökilleen, hän pudottaa matkan varrella kiven kaivoskuiluun ja odottaa, kunnes se molskahtaa veteen. Sitten on aika käynnistää bensalla toimiva aggregaatti, merkitä Ei muutoksia -teksti tutkimuspäiväkirjaan ja keittää teetä.

Iltaisin nainen lukee kynttilänvalossa Edward Goldsmithin Vielä voimme pelastua – Tiedemiesten manifesti aikamme ihmisille -teosta, joka julistaa mullistavansa kokijansa elämän.

Keskeistä roolia tapahtumissa näyttelee jäkälän peittämä kivipaasi, joka on pystytetty meren viemien miesten muistomerkiksi.

Hitaasti mutta varmasti naisen arkeen alkaa uida mahdottomia elementtejä, jotka vievät elokuvaa kohti surrealistista painajaista. Kuvissa välähtää miehen kasvot, vajan katolla seisoo sanaton nuori nainen ja tutkijan taakse ilmestyy sadan vuoden takaisiin asuihin pukeutuneita tanssivia naisia. On riittejä suorittavia lapsia, kaivoskäytävän pimeydessä seisovia mainareita ja vedessä kelluva keltainen tuulitakki. Maan syvyyksistä kaikuu kalketta, aallot vyöryvät takaperin ja aikatasot lomittuvat.

Riitasointuinen äänimaisema, joka yltää väliin lähes kakofoniaan asti, korostaa elokuvan aavemaista tunnelmaa. Samalla kamera saattaa tarkentaa kivien koloihin, jäkälien yksityiskohtiin tai taivaalla liiteleviin lokkeihin. Ajankuvaa filmiin luovat rakeisuus, värien kulahtaneisuus sekä kuvien kulumat.

Kaikkien näiden kerrontakeinojen avulla Jenkin rakentaa hypnoottisen kokemuksen, jossa todellisuus karkaa käsistä ja korvautuu syvälle maan kuoreen kurkottavalla metafyysisellä matkalla. Parhaimmillaan ohjaajan visiot vangitsevat katsojan ja pyörittävät tätä kuin hyrrää.

Lopullisia vastauksia tai selityksiä filmi ei anna. Tulkintavastuu jää yleisölle, eivätkä unenomaiset kohtaukset, menneisyyden menetykset tai lopulta kaikkialle leviävä jäkälä jätä ketään meistä enää koskaan rauhaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2023 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2023

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2022 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Jalavan julkaisemalle
N. K. JEMISININ romaanille KIVINEN TAIVAS.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

N. K. Jemisinin Kivinen taivas (The Stone Sky, 2017) päättää ansiokkaan Murtunut maailma -trilogian. Palkinto on samalla tunnustus koko sarjalle, joka on täynnä ihmeen tuntua, painavia teemoja ja taitavasti luotuja henkilöhahmoja.

Kivinen taivas – ja samalla koko Murtunut maailma -trilogia – on mieleenpainuva lukukokemus ja poikkeuksellinen mestariteos. Teossarja tarkastelee hämmästyttävän taitavasti perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä kysymyksiä. Lisäksi se käsittelee maailmanloppua tavalla, joka saa kaikki muut maailmanloppuromaanit kalpenemaan.

Kivinen taivas vie kokemustensa runnomat hahmot lopulliseen kohtaamiseen ja entistäkin vaikeampiin valintoihin järistyskatastrofin raunioittamassa maailmassa. Vaakalaudalla ovat niin äidin ja tyttären suhde kuin koko planeetan tulevaisuus. Maailmanlopusta ei selviä tahraamatta käsiään.

Jemisinin taito rakentaa hämmästyttävä, johdonmukainen ja omaperäinen maailma on vailla vertaansa. Kivinen taivas onnistuu sekä vastaamaan aiempien osien herättämiin kysymyksiin että kehittelemään niitä yllättäviin suuntiin. Samalla teos valaisee monin tavoin tapahtumien taustalla siintävän maailman historiaa ja yhteisöjen rakenteita.

Kunnianhimoinen romaani on myös kielellisesti korkeatasoinen, ja kerronnan lumo pitää otteessaan. Jemisinin vimmaisuus ei anna armoa, mutta raadollisuutta tasapainottaa vinon synkeä huumori. Mielikuvituksellisesta miljööstä huolimatta sanoma luovuttamattomasta ihmisoikeudesta hehkuu kirkkaana kautta koko trilogian ja pakottaa tarkastelemaan myös omassa maailmassamme vallitsevaa sortoa ja syrjintää.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff
Suomaa

Arvejord
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi

Maria Turtschaninoffin Suomaa-romaani kattaa viisi vuosisataa. Tarinassa seurataan Nevabackan suvun ja tilan syntyä ja kehitystä 1600-luvun lopulta meidän päiviimme. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jollekin suomen- ja ruotsinkielisen Pohjanmaan väliselle alueelle, jossa molemmat kielet elävät paitsi omaa, myös yhteistä elämää. Kielten symbioosi näkyy esimerkiksi juuri Nevabackan kumpaistakin kieltä yhdistävässä nimessä.

Pitää nostaa hattua kirjan suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille. Tartuin suomennokseen luettuani alkuperäisteoksen muutamaa kuukautta aiemmin. Voin vain kuvitella, millainen työ on ollut luovia varsinkin romaanin nimistön keskellä, ja pohtia, mitkä nimet kääntää ja mitkä jättää kääntämättä. Puhumattakaan pähkäilyistä, miten ylipäänsä pyrkiä tekemään ruotsinkielisen alkuteoksen kielten kohtaamiset näkyviksi myös suomennoksessa.

Ei Turtschaninoff ole kääntäjäänsä muutenkaan helpolla päästänyt. Tarinan kieli elää ja muuttuu hienoisesti liikuttaessa vuosisatojen läpi, mutta sen lisäksi kirjan ääni muuttuu luvusta toiseen. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri tyylilajeissa, milloin suoraan kertovana, milloin proosarunona, kirjeenvaihtona tai päiväkirjamerkintöinä. Myös henkilökaartissa riittää vaihtelua kuin elämässä itsessään.

Lukija saa seurata Nevabackan tarinaa monen eri ikäisen, eri sukupuolisen ja mielenlaadultaan erilaisen henkilön kautta. Yhteistä heille kaikille on paitsi jonkintasoinen yhteys sukuun, myös yhteys maahan ja varsinkin metsään. Turtschaninoff tekee jokaisesta kertojaäänestä yksilön, oli sitten kyseessä uskonsa kanssa kamppaileva mies 1700-luvulla, orpo pikkutyttö 1900-luvun alussa tai vanhus pitkän elämänsä ehtoolla meidän päivinämme.

Kuten niin usein Turtschaninoffin teoksista, löytyy tästäkin yhteys fantasiaan juuri luonnon kautta. Suomaa ammentaa fantastiset elementtinsä monille tutusta mytologiasta, suon ja metsän väestä. Kirjan alussa luodaan voimakas yhteys ihmisen ja metsän/suon välille. Tätä yhteyttä ja sen muuttumista seurataan kautta vuosisatojen eri ihmiskohtaloiden kautta. Tutuiksi tulevat niin nälkävuosien kärsimykset kuin 1950-luvun teinikesä. Kirjan jokainen luku kuljettaa lähemmäs nykyaikaa ja meidän maailmaamme.

Turtschaninoffin romaania markkinoidaan kirjailijan ensimmäisenä aikuisille suunnattuna romaanina. Raja nuorisokirjallisuuden ja aikuisten kirjallisuuden välillä on usein veteen piirretty viiva. Niinpä toivonkin, että ne lukijat, jotka löytävät Turtschaninoffin tämän romaanin myötä, uskaltaisivat tarttua myös hänen aiempiin teoksiinsa. Tarinankertoja Turtschaninoff on lukijansa ansainnut!

Ben Roimola

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: The Many Deaths of Laila Starr

Ram V & Filipe Andrade
The Many Deaths of Laila Starr

Boom!

”Samoihin aikoihin juhlissa ikkunalaudalla istunut tyttö jatkoi putoamistaan ilman halki – kaksi kerrosta oli jo takana ja maa lähestyi kovaa vauhtia.”

Ram V:n käsikirjoittama ja portugalilaisen Filipe Andraden kuvittama The Many Deaths of Laila Starr (Boom!) on tekstiltään, rakenteeltaan ja kuvitukseltaan filosofisen kaunis visio elämästä ja kuolemasta.

Tarinan alussa bisnespukuun sonnustautunut Kuolema kutsutaan hopeisen toimistopilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Siellä hän tapaa kolmikasvoisen jumalan, joka toteaa, että vaikka Kuolema onkin ollut firman hommissa jo ikuisuuden, niin nyt hän saa potkut. Ennustusten mukaan on näet syntyvä lapsi, joka tuo ihmisille ikuisen elämän. Niinpä Kuolemalla ei enää ole ihmeempää virkaa. Kultaisena kädenpuristuksena Kuolemalle luvataan tavallinen maallinen elämä ihmisten keskuudessa.

Kuolemaa ei moinen kohtalo voisi vähempää innostaa, joten hän päättää tehdä asialle jotain. Tarkoituksena on tappaa Dariukseksi nimetty ihmelapsi ennen kuin tämä keksii kuolemattomuuden kaavan. Tätä silmälläpitäen Kuolema päättää syntyä ihmiseksi vastikään kuolleen Laila Starrin vartalossa – se kun sattuu olemaan samassa sairaalassa kuin missä Darius on juuri syntynyt. Mutta jopa Kuolemalle viattoman vauvan murhaaminen tuottaa moraalisia ongelmia. Lopulta kaikki päättyy siihen, että Laila/Kuolema menehtyy rekan alle – ja herää vuosia myöhemmin Pranan, elämän jumalan palatsissa.

Tästä käynnistyy Intiaan sijoittuva elämien ja kuolemien kierre, jonka aikana vuodet vierivät ja jonka kuluessa Laila tapaa Dariuksen kerta toisensa jälkeen. Nämä kohtaamiset sekä arki kuolevaisena olentona saavat hänet suhtautumaan olemassaoloon aivan uudella tavalla.

Taianomainen tarina sisältää useita sisäkkäisiä kertomuksia sekä hahmoja, jotka harvemmin pääsevät sarjakuvissa ääneen – kuten vaikkapa vanha kiinalainen temppeli ja Lailan bileissä polttama tupakka. Lopulta haikeansuolaisesta sarjakuvasta kasvaa ylistyslaulu sekä elämälle että kuolemalle.

The Many Deaths of Laila Starr on vaikuttava lukukokemus ja eittämättä yksi vuoden 2022 parhaista amerikkalaissarjakuvista. Tämän herätyksen myötä käsiin on pakko haalia myös muut Ram V:n käsikirjoittamat teokset, vaikka onkin myönnettävä, että hänen The Swamp Thing -albuminsa Becoming ja Conduit jäävät kauas Laila Starrin nerokkuudesta. Toisaalta ne ovat selvästi parempia kuin monet muut Rämeen olento -versiot, joten ei niitäkään kannata unohduksen roskakoriin veivata.

Toistetaan se nyt joka tapauksessa vielä kerran: The Many Deaths of Laila Starr rokkaa kuin perhonen päiväsällä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-ehdokkaat 2023

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2022 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Mariana Enriquez: Yö kuuluu meille (WSOY, suom. Sari Selander) – Kauhufantasia kietoutuu saumattomasti osaksi yhteiskunnallista ja psykologista romaania. Kokonaisuus on yllättävä ja ravisteleva, samalla kiehtova ja inhimillinen.

Marko Hautala: Kuolleiden valssi (Tammi) – Osuvaa ihmiskuvausta, tumman humoristista aikalaishistoriaa ja kauhun syviä pohjavirtoja. Varmaotteinen, tyylikäs novellikokoelma.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (Punainen Silakka, suom. Raisa Porrasmaa) – Aikamatkustusfantasia osoittaa, että ajattelu, kuunteleminen ja myötätunto ovat elämän todellista ydintä. Taidokkaasti kerrottu, lämpimän humanistinen teos.

Marja Kyllönen: Vainajaiset (Teos) – Kainuulaista gotiikkaa ja syvällekäyvää kärsimyksen kuvausta. Omaperäinen romaani on ladattu täyteen sanojen mahtia.

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co) – Hiljaa avautuva, kaunis ja kauhistuttava mysteeriromaani käsittelee yksinäisyyttä, minuutta ja elämänkulkua. Runollinen mutta selkeä kielenkäyttö on mestarillista.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Elokuvat – Doom Asylum (1987)

Doom Asylum
(UK-versio, blu-ray)

Richard Friedmanin ohjaama Doom Asylum (1987) on hekotuttavan hauska kauhuelokuva. Se ei kuitenkaan ole kalkkuna, sillä koko helahoito on tehty tarkoituksellisesti kieli poskella. Harvinaista kyllä, näin on saatu aikaiseksi aidosti ilahduttava camp-helmi.

The House of the Rising Sun -biisin soidessa Mitch Hansen (Michael Rogen) ja Judy LaRue (Patty ”Penthouse Pet of the Year” Mullen) kurvailevat avoautolla kohti Floridaa. Ilo on ylimmillään, sillä Judy on juuri voittanut oikeudenkäynnissä viisi miljoonaa dollaria. Tolkuton pussailu ja viinin lipittäminen kesken ajomatkan on kuitenkin tuhoisa resepti. Niinpä rakastuneen parivaljakon huviretki päättyy tappavaan onnettomuuteen.

Seuraavaksi kohtaamme purkkaa jauhavan kuolinsyyntutkijan, joka ammattinsa hyvin hallitsevana miehenä poistaa ensitöikseen ihon Mitchin kasvoilta! Päätös on siinäkin mielessä hätiköity, että Mitch ei ole kuollut. Verinen arpinaama nousee leikkuupöydältä ja puukottaa sekä kuolinsyyntutkijan että tämän apulaisen hengiltä. Samalla hän karjuu: ”Mitä te olette tehneet Judylle?”

Tästä hypätään 10 vuotta myöhempään aikaan. Judyn tytär Kiki LaRue (Mullen) haluaa syystä tai toisesta nähdä äitinsä kuolinpaikan. Hänen mukaansa tarttuvat poikaystävä Mike (William Hay) sekä kamut Jane (Kristin ”Sinkkuelämää” Davis), Dennis (Kenny L. Price) ja Darnell (Harrison White).

Hahmojen luonnekuvaus on hönöydessään mainio. Esimerkiksi Mike ei osaa koskaan päättää, mitä tehdä. Hänen ajatuksensa kulkevat ”juupas eipäs” ja ”vasemmalle, ei kun oikealla, ehkä sittenkin vasemmalle” -latuja. Dennis on puolestaan jengin nörtti, jonka mielenkiinto keskittyy yksinomaan baseball-korttikokoelmaan.

Kun kuolinpaikka on tsekattu, ryhmä matkaa vuosia aiemmin hylätyn mielisairaalan maille piknikille. Siellä Kiki ja Jane vaihtavat ylleen uima-asut, koska niinhän sen kuuluu mennä. Jatkossakaan he eivät pistä enempää ylleen.

Mielisairaalassa harjoittelee myös kovisgimma Tinan (Ruth Collins) johtama punk-bändi Tina and the Tots. Yhtyeen muita jäseniä ovat yhteiskunnallisesti valveutunut Godiva (Dawn Alvan) sekä rumpuja hakkaava Rapunzel (Farin). He kaikki ovat ottaneet ulkoiseen olemukseensa mallia goottimuodista ja Madonnan kasarityylistä. Bändin ainoasta biisistä – joka koostuu epäselkeästi huutamisesta – vastaa kokeellinen punk-yhtye Psychodrama.

Tarkoituksellisen ylinäyttelemisen kruunun ansaitsee kovisroolinsa kunnolla överiksi vetävä Ruth Collins, mutta kyllä muutkin pistävät parastaan. Erityisen hyviä hekotuksia tarjoilevat Darnell ja Rapunzel, jotka rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Voi sitä lutusen tuijotuksen määrää. Puhumattakaan molempien kuvitelmista, joissa he juoksevat toistensa syliin aurinkoisella pellolla! Rapunzel on Darnellista jopa niin hullaantunut, ettei eräässä kohtauksessa huomaa lainkaan ympärillään käytävää ankaraa tappelua.

Ja juu, tietysti paikalla on myös tappaja, eli mielisairaalan kellareissa asuva arpikasvoinen Mitch. Hän huomaa heti, että Kiki on kuin ilmetty äitinsä, ja ryhtyy lahtaamaan porukkaa saadakseen neitokaisen itselleen. Surkein kohtalo on varattu Godivalle, jonka pään Mitch upottaa happoon, jota itse käyttää käsiensä pesemiseen. Lopputuloksena on verta ja sulaa rasvaa valuttava hirviömäinen monsterikallo.

Ennen kuolemaansa Godiva yrittää ylipuhua tappajan päästämään hänet vapaaksi sillä perusteella, että väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Kun tämä ei auta, hän turvautuu väitteeseen, että onkin todellisuudessa republikaani ja äänesti Ronald Reagania presidentiksi. Tähän murhamies toteaa, että hän kunnioittaa Godivan oikeutta valita poliittinen vakaumuksensa, vaikka ei itse olekaan asiasta samaa mieltä.

Tästä ei mielipuolinen psykopaattitappaja enää kohteliaammaksi muutu!

Myös jatkossa murhissa on parhaimmillaan ehtaa splatter-grafiikkaa. Dennis kohtaa luojansa, kun Mitch poraa pitkällä poranterällä reiän hänen otsaansa. Janen kasvot päätyvät puolestaan riekaleiksi pienen pyörösahan avustuksella. Hauskinta näissä kohtauksissa on, että tappajan lähestyessä kukaan ei juokse pakoon, vaan kaikki jäävät kauhuissaan odottamaan kohtaloansa.

Efektimielessä osa murhista on varsin näyttäviä, vaikka väliin kohtauksiin on jäänyt elementtejä, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa – kuten vaikkapa letku, josta verta pumpataan ulos haavasta. Sama ihastuttava välinpitämättömyys mokista on muutenkin yksi elokuvan johtotähdistä.

Täydet pisteet ansaitsee kohtaus, jossa Kiki rukoilee pelastusta jumalalta: ”Saat rahaa, seksiä ja tavaratalon lahjakortin, jos selviän tästä hengissä.”

Silkkaa hämmennystä herättävät puolestaan pätkät, joissa tappaja katselee televisiosta vanhoja mustavalkoisia kauhuelokuvia. Näitä on mukana minuuttitolkulla, ja niiden ainoa tarkoitus näyttäisi olevan filmin venyttäminen kokopitkän elokuvan mittoihin.

Bonusdokumenteista selviää, että juuri tästä olikin kyse. Tempun takana oli leffan tuottanut Alexander W. Kogan, Jr., joka sattui omistamaan oikeudet lukuisiin Tod Slaughterin tähdittämiin, 1930-luvulla valmistuneisiin filmeihin. Näiden pätkien avulla Doom Asylum saatiin laajennettua 71 minuutista lähes 80 minuutin elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Doom Asylum on rakastettavan hupsu kauhuraina, jossa verinen splatter yhtyy kohdettaan kunnioittavaan parodiseen otteeseen. Filmi saa lisävirtaa kuvauspaikasta, joka on todellinen hylätty mielisairaala ruosteisine vuoteineen ja graffiteilla sotkettuine seinineen. Yllättävän monelle tekijälle leffa toimi myös ponnahduslautana nousujohteiselle elokuvauralle.

Esimerkiksi Friedman on sittemmin ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Efekteistä vastannut Vincent J. Guastini on puolestaan tuttu yli sadasta filmistä. Näyttelijöistä Ruth Collins on esiintynyt lukuisissa genrehalpiksissa, kun taas Kristin Davis kohosi kuuluisuuteen yhtenä Sinkkuelämää-sarjan neljästä päähenkilöstä. Myös Harrison White jatkoi näyttelijänuraansa. Sen sijaan Patty Mullen muistetaan yksinomaan roolistaan Frank Henenlotterin Frankenhooker-elokuvassa (1990). Monet muut näyttelijät jäivätkin sitten yhden filmin ihmeiksi.

Itse elokuva on blu-raylla sekä 4:3- että 16:9-kuvasuhteella. Kommenttiraitoja on kaksi, joista käsikirjoittaja Rick Marxin versio on huomattavan informatiivinen ja leviää laajalti filmin ulkopuolellekin.

Lisäksi levyltä löytyy kolme tuoretta haastattelua, joissa Ruth Collins, kuvaaja Larry Revene ja efektivelho Vincent J. Guastini muistelevat Doom Asylumin kuvauksia ilolla ja riemulla yhteensä noin tunnin ajan. Collins paljastaa mm. sen, että suostui vilauttamaan leffassa rintojaan, koska siitä maksettiin 200 dollaria ekstraa. Guastini puolestaan mainitsee, että hänen tärkein tietolähteensä tehosteita suunniteltaessa oli Tom Savinin Grande Illusions -teos.

Vanhemmassa haastattelukoosteessa (11 min.) ääneen pääsevät tuottaja Alexander W. Kogan, Jr., ohjaaja Richard Friedman sekä tuotantopäällikkö Bill Tasgal. Näiden pätkien mukaan elokuvan budjetti liikkui 80 000 ja 100 000 dollarin välimaastossa – riippuen keneltä asiaa kysytään. Lisäksi käy ilmi, että leffan ensimmäistä videoversiota on sensuroitu.

Näiden oheen vielä noin 30 kuvaa sisältävä galleria.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor

Petri Hiltunen
Praedor

Zum Teufel

Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.

Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.

Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.

Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.

Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.

Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.

Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.

Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!

Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.

Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.