Kirjat – David Foster Wallace: Päättymätön riemu

David Foster Wallace
Päättymätön riemu

Infinite Jest
Suom. Tero Valkonen. Siltala & Sanavalinta

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on amerikkalaisen postmodernin kirjallisuuden vaikeatajuisuudestaan kuulu, alkujaan vuonna 1996 ilmestynyt nykyklassikko. Kiitos kustantajien ja suomentaja Tero Valkosen, suomalaislukijoiden kynnys tarttua teokseen on nyt matalampi kuin koskaan ennen.

Hal Incandenza on teini-ikäinen tennislupaus. Tämä perheensä kuopus käy sisäoppilaitostyyppistä Enfieldin tennisakatemiaa Bostonissa. Akatemian naapurustossa sijaitsee toipuvien päihderiippuvaisten puolimatkankoti, jonka asukkaiden rimpuilu nousee kirjan toiseksi keskeiseksi pääkuvioksi.

Halin edesmennyt isä, tennisakatemian perustaja, tunnetaan myös kokeellisten elokuvien ohjaajana. Niistä hämmentävin on kadonnut Päättymätön riemu, jonka huhutaan tuhoavan katsojansa mielen: varomaton vilkaisukin koukuttaa niin, että uhri unohtaa kaiken muun, myös syömisen. Tappava Viihde kiinnittää USA:n salaisen palvelun ja quebeciläisseparatistien huomion.

Hengenvaarallinen elokuva ei ole kirjan ainoa spekulatiivinen elementti. Wallace sijoittaa tarinan oman aikansa lähitulevaisuuteen, suunnilleen 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle – tarkka ajoitus ei selviä, sillä USA:n, Kanadan ja Meksikon muodostama, käytännössä USA:n hallitsema valtioliitto on siirtynyt sponsoroituun ajanlaskuun. Depend-aikuisalusvaatteen vuosi on uuden ajanlaskun kahdeksas. Energia- ja jäteongelma on ratkaistu lohkaisemalla laaja alue USA:n koillisosista ja tekemällä siitä mutkikas, energiaa saasteista luova ekosysteemin irvikuva. Viihde- ja mainosjättien kilpailussa voittajaksi selvinnyt InterLace pitää kansan tyytyväisenä loputtomalla viihdemoduulivalikoimallaan.

Vaikka Wallacen visioiden tekninen puoli on vanhentunut, kulttuurisesti ne ovat valitettavankin tarkkanäköisiä. Hahmot rämpivät tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden suossa. Valinnanvapauden viidakko johtaa jatkuvaan rimpuiluun, kun itsensä on vaarassa hukata toisaalta lyhytkestoiseen nautintoon, toisaalta suuruuden odotuksiin. Hyväosaisia tennisjunnuja ja katujen kulkijoita yhdistää perheiden dysfunktionaalisuus, pakeneminen päihteisiin ja ihmissuhteiden välineellisyys.

Wallacen sirpaleinen mutta hyvin pikkutarkka kerronta on lukukokemuksena kuin palapelin kokoamista. Ohjekuvaa ei tosin ole, ja palaset tulevat ennalta määritellyssä mutta hämärässä järjestyksessä. Lopulta käsiin jää hyperkuutio, jossa on tarkoituksellisia aukkoja. Lukijan on siis syytä varautua olemaan ensimmäiset parisataa sivua iloisesti hukassa, ja jälkeenpäin tekee mieli purkaa kaikki ja aloittaa viisaampana uudestaan alusta.

Vaikka luulisi, että itse tarinan voisi kertoa suoraviivaisemminkin, rönsyilevyys ja vaivannäkö palkitsevat. Perinpohjaiset kuvaukset hahmojen keskusteluista, tennisharjoituksista, tripeistä, vaikeiden matikanläksyjen tekemisestä ja AA-kokousten puheista tekevät fiktiosta uskomattoman todentuntuista ja saavat ymmärtämään henkilöitä, jotka eivät usein ymmärrä itseään tai toisiaan. Valkosen suomennos on eheää, vaikka Wallacen polveilevuus ja kielellinen tykittely ei varmasti ole tehnyt työstä helppoa.

Runsaus tukee huikealla tavalla myös teoksen ydinteemoja. Oppiakseen muista ja itsestään on pakko antautua, keskittyä, upota – tunnistaa ja tunnustaa kipu, jota usein sortuu väistelemään olosuhteiden syyttelyllä, valehtelulla tai ironialla. Päättymätön riemu ei ole vailla huumoriakaan, mutta sen vakava ydin on vilpittömyys ja kuunteleminen. Siinäpä periaatteet, joiden vuoksi Wallacen suurromaani on merkkiteos myös 2020-luvun länsimaiselle ihmiselle.

Kaisa Ranta

Elokuvat – Supersonic Man (1979)

Tähtivaeltajablogi palaa jälleen kehiin vuodenvaihteen erä- ja ottelutauolta.
Koska teatterit eivät vieläkään sulostuta elämäämme uusilla elokuvilla, satsaamme nyt vanhojen klassikkojen esittelyyn.
Ja mikä voisikaan tarjota parempaa supersankariviihdettä kuin Juan Piquer Simónin ohjaama Ääntänopeampi mies vuodelta 1979!

Supersonic Man

Maailma on ihmeellinen paikka. Ja tutkimattomia ovat jumalten tiet. Millään muilla lausunnoilla ei voi selittää Supersonic Man -elokuvan olemassaoloa.

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón muistetaan erityisesti mielenvikaisesta kalkkunasta Extraterrestial Visitors (1983). Siinä mies yritti ratsastaa E.T.-elokuvan suosiolla auringonlaskuun. Hieman vastaava tapaus on vuonna 1979 maailmaan materialisoitunut Supersonic Man. Tosin tällä kertaa ripattavaksi on päätynyt Richard Donnerin ensimmäinen Teräsmies-elokuva. Supersonic Man -leffan nähtyään todellakin uskoo, että mies voi lentää – no eipä.

Tähtien sotaa mukailevasti filmi alkaa kohtauksella, jossa pienoismalliavaruusalus lipuu majesteetillisesti esiin kuvaruudun yläreunasta. Sitten siirrytään aluksen sisäosiin, pyöreään halliin, jonka keskellä makaa kiiluviin string-alushousuihin sonnustautunut hahmo. Tilan näyttöruudulle ilmestyy mies, joka pulputtaa pitkän selityksen siitä, kuinka Supersonic Manin seuraava tehtävä sijoittuu Maapallolle.

Planeetan ihmiset kuulemma leikkivät vaarallisilla voimilla, joita eivät täysin ymmärrä. Seurauksena voi olla Maan tuho sekä shokkiaalto, joka pyyhkäisisi olemattomiin koko Linnunradan. Ääntänopeamman miehen velvollisuus on estää katastrofi. Tätä silmälläpitäen hänelle annetaan yli-inhimilliset voimat, punainen trikooasu sekä hilekiiluinen siniviitta. ”Galaksien voima kulkekoon kanssasi!”

Lennähdettyään New Yorkiin sankarimme (Richard Yesteran aka José Luis Ayestarán) ottaa itselleen valehenkilöllisyyden niljana viiksivalluna nimeltään Paul (Michael Coby aka Antonio Cantafora). Aina kun haluaa takaisin supermuotoon, hänen tarvitsee vain todeta kellolleen ”Olkoon galaksin suuri voima kanssani”.

Toisaalla rehvastelee James Bond -leffoista karannut hullu tohtori Gulik. Häntä näyttelee jatkuvasti nenäänsä hierova Cameron Mitchell, joka kanavoi mainiosti William Shatnerin kapteeni Kirkiä.

Gulik on lähettänyt kätyrinsä ryöväämään Energian ja Avaruuden Tutkimuslaitoksesta harvinaista radioaktiivista materiaalia. G-logolla varustettuihin mustiin asuihin, vihreisiin kaasunaamareihin ja valkoisiin kypäröihin sonnustautuneet joukot kidnappaavat mukaansa myös professori Morganin (José Maria Caffarel aka John Caffarel). Apuna tässä kaappauksessa on harvinaisen kömpelö peltirobotti, joka vilkuttaa valojaan, sylkee tulta käsistään ja ampuu raketteja korvistaan. Wau!

Tässä vaiheessa voitaneen jo paljastaa, että elokuva on kaikin puolin kädetön luomus. Erikoistehosteet ovat joko puistattavan tai hellyttävän huonoja. Myös kerronnan rakenne on totaalisen päätön, sillä kohtaukset ovat äärimmilleen venytettyjä ja toiminnallisuuden illuusio luotu lähinnä nopeutusta käyttäen. Pahiten aivoja raastaa kuitenkin tasapaksu musiikkiraita, joka koostuu taajaan toistetusta epävireisestä syntikkapimputuksesta.

Mutta nyt takaisin kotkottavan juonen pariin.

Koska professori Morgan ei suostu yhteistyöhön tohtori Gulikin kanssa, maailmanvaltaa havitteleva pahis käskee apurinsa tämän Patricia-tyttären (Diana Polakov) perään. Seuraa mainio näky, jossa Yliäänimies nostaa ilmaan pahvisen asfalttijyrän ja pelastaa Patrician pinteestä. Supersankarin kadottua paikalle tupsahtaa Paul, joka houkuttelee järkyttyneen tytön autoonsa.

Hieman täytyy kummastella, kuinka helposti Patricia on kokemuksensa jälkeen valmis hyppäämään tuntemattoman miehen kyytiin. Varsinkin kun Paul selittää, ettei tässä mitään poliiseja kannata paikalle pyytää, mennään sen sijaan syömään ja deittailemaan. Myöhemmin tuore pariskunta tapaa baarissa, jossa syttyy nyrkkitappelu – samaan tyyliin kuin villin lännen leffojen saluunoissa. Tässä vaiheessa taustamusiikki muuttuu iloiseksi banjo- ja haitaripolkaksi.

Gulik puolestaan raivoaa kätyreilleen siitä, kuinka epäonnistumisia ei suvaita. Puheet supersankarista ovat pelkkiä valheita. Ei ole teidän osanne ajatella. Tästäs saatte.

Aina väliin tohtori käy myös pitkiä keskusteluja professori Morganin kanssa. Niistä paljastuu, että kuolonlaseria suunnitteleva egomaanikko pitää itseään Jumalana, ei perusta moraalista (”Mitä hittoa sekin nyt muka on!”) ja nauttii ilkeästä höhöttämisestä. Ylimielisyys on kuitenkin pahasta, kun vastassa on Ääntänopeampi mies, joka kätensä heilautuksella voi muuttaa aseet banaaneiksi!

Lukemattomien kahjojen kommervenkkien jälkeen katsojat pääsevät ihmettelemään supersankarin ja superrobotin äärimmäisen laimeaa yhteenottoa sekä intomielistä pienoismallien räjäyttelyä. Lopulta tohtori Gulik yrittää paeta sankariamme salaisella avaruusraketillaan (mihin?), mutta aivan näin helpolla ei galaktisilta voimilta karata.

Ja sitten Paul ja Patricia elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Hetkittäin tuntuu kuin Supersonic Man olisi kirjoitettu tarkoituksellisesti parodiaksi. Tätä tulkinta tukee mm. vähän väliä kuvaan tupsahtava deeku, joka touhottaa viinan vaaroista aina, kun ei kallistele pulloa. Komediaa edustaa myös kohtaus, jossa yliäänisankarin päihittämät roistot pakenevat paikalta reppuselässä hassusti kaatuillen.

Elokuva on kuitenkin ylipäätään niin kaukana älystä, että tämänkaltainen pohdinta lienee aivan turhaa aivojen rassausta. Parempi vain heittäytyä supersoonisen kahjouden vietäväksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/11.

Sarjakuvat – Corto Maltese – Tarowean: yllätysten päivä

Juan Díaz Canales & Rubén Pellejero
Corto Maltese – Tarowean: yllätysten päivä

Juan Díaz Canalesin ja Rubén Pellejeron kolmas Corto Maltese -albumi, Tarowean: yllätysten päivä (Jalava) on jakomielitautinen tapaus. Tarina tavoittaa hetkittäin ajattomien seikkailukertomusten maagisen, elämää suuremman tunnelman. Lisäksi tekijäkaksikko alkaa vähitellen löytää oman äänensä niin tarinan kuin kuvituksenkin suhteen – pelkän Hugo Pratt -kopioinnin sijasta.

Toisaalta kokonaisuus on täynnä päähänpistonomaisia sivutarinoita, joista osalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Eräät niistä sammahtavat tyhjiin, toiset maistuvat huonoilta vitseiltä ja muutama täyttyy suorasanaisista saarnoista, joiden aiheena on länsimaisen ahneuden tuhoava vaikutus sekä luontoon että toisiin kulttuureihin.

Albumin päätarina tarjoilee kuitenkin klassisia sävyjä soittelevan traagisen mysteerin. On kuolleiden päivä, kaikkien pyhien päivä vuonna 1912. Corto seisoskelee yöksi kääntyvässä illassa tasmanialaisella hautausmaalla ja muistelee kuollutta pyhimystä. Seuraavaksi matka vie hänet Port Arthurin hylättyyn vankilaan, jonka ainoassa yhä käytössä olevassa sellissä mätänee kasvoistaan tatuoitu nuorukainen. Corto on palkattu vapauttamaan tämän vangin ja viemään hänet takaisin kotiinsa.

Tästä käynnistyy useita sivupolkuja sisältävä purjehdus kohti San Eugenion saarta. Reissulla kohdataan mm. monista muistakin Corto-tarinoista tuttu Rasputin, seireeniksi nimetty hollantilainen invalidityttö, Sarawakin ruhtinaskunnan kumipuuimperiumia pyörittävät riitaisat veljekset sekä useita kasvottomia munkkeja, jotka käyttävät paikallisia alkuasukkaita hyväkseen.

Luvassa on eksotiikkaa, onnea, epäonnea, juonitteluja ja arvoituksia. Teemoista selkeimpiä ovat kuolemaa ympärilleen kylvävät ahneus ja vallanhimo. Kaiken päättyessä myyttiseen tragediaan ja ympyrän sulkeutumiseen.

Kerronnan epätasaisuus heijastuu myös kuvitukseen. Paikoin Pellejero sutii paperille turhankin luonnosmaisia ruutuja, toisinaan jälki taas tuo Prattia enemmän mieleen argentiinalaisen Eduardo Risson valoja ja varjoja hyödyntävän siistiviivaisen taiteen.

Turhia rönsyjä karsimalla Tarowean: yllätysten päivä olisi voinut olla hyvinkin vahva näyttö tekijäkaksikon kyvyistä. Nyt se on vain pakotetunoloinen esinäytös Prattin Corto Maltese – Suolaisen meren balladi -albumin tarinalle.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Elokuvat – Death Laid an Egg (1968)

Death Laid an Egg
La morte ha fatto l’uovo
Kuoleman ansa

Giulio Questin vuonna 1968 päivänvalon nähnyttä Death Laid an Egg -elokuvaa kuvataan blu-rayn takakannessa ”yhteiskuntapoliittisesti valveutuneeksi avantgarde-gialloksi”. Ja kerrankin määritelmä osuu aivan nappiin, sillä maailmassa tuskin on toista näin omintakeisen taiteellis-kokeellista giallo-viritelmää.

Jo filmin alkukohtaus on täyttä dadaa. Moottoritien varrella sijaitsevassa modernissa hotellissa tapahtuu kummia. Yhdessä huoneessa joku kaivaa salkustaan puukon ja mustat hanskat. Onko luvassa murha? Seksistä ja suudelmista puhutaan, mutta yhtään ihmistä ei näytetä kunnolla. Toisessa huoneessa tuntematon nuori mies yrittää kuunnella naapurihuoneen keskusteluja.

Näiden tapahtumien aikana kamera liikkuu ylhäältä alas ja alhaalta ylös tai näkymän vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan ja takaisin. Kun joku kävelee oikealle, kamera kääntyy vasemmalle. Kaikki tämä materiaali on leikattu mahdollisimman sekavaksi kokonaisuudeksi, jonka luonnetta korostaa Bruno Madernan riitasointuinen hälymusiikki. Tyylilaji jatkuu jaksossa, jossa kamera zoomailee eestaas tienvarsille ripoteltujen mainostaulujen yksityiskohtiin.

Jatkossa meno kuitenkin rauhoittuu ja juonikuviokin alkaa nostaa päätään taideilottelun seasta.

Marco (Jean-Louis Trintignant) ja Anna (supertähti Gina Lollobrigida) ovat rikas aviopari. He pyörittää kartanonsa mailla supermodernia jättikanalaa. Ruokinta sujuu automaattisesti ja kynityt broilerit lentelevät putkissa. Moinen meno ärsyttää paikallisia työntekijöitä, jotka ovat saaneet potkut tuotantalaitoksen automatisoinnin seurauksena. Vahvatahtoiselle Annalle tämäkään kehitys ei riitä, joten paikalla on myös laboratorio, jossa silmälasipäinen biologi pyrkii luomaan päätöntä, luutonta ja siivetöntä kanamutanttia lihatuotannon tehostamiseksi!

Marcon ja Annan seurassa elelee myös nuori Gabri (ruotsalaiskaunotar Ewa Aulin), joka toimii tilalla lähinnä sihteerin roolissa. Annan mielestä tyttö on niin viaton ja heikkotahtoinen, että hänet on helppo muovata tottelevaiseksi nukeksi. Totuus on hieman toisenlainen. Pian käy näet ilmi, että Marcolla ja Gabrilla on suhde. Marco haluaisi erota vaimostaan ja aloittaa uuden elämän Gabrin kanssa. Tyttö kuitenkin vastustelee, sillä avioparin koko omaisuus on Annan nimissä. Gabrilla näyttäisi olevan myös yhteyksiä nuoreen Mondainiin (Jean Sobieski), joka selvästi juonii jotakin Marcon pään menoksi.

Näiden pohjien ympärille Questin on rakentanut kiehtovan kummallisen ja moneen suuntaan kurkottavan kuvakertomuksen, joka herättää mielleyhtymiä ranskalaisen Jean-Luc Godardin elokuvien suuntaan. Paikoin jopa jäsentymättömille vaikuttavissa kohtauksissa pohditaan rakkauden ja pelon olemusta, ladellaan outoja filosofioita, väännetään ihmissuhdesoppaa ja sukelletaan syvälle hahmoja ohjastaviin pakkomielteisiin. Samalla tehdään pilaa kulutuskulttuurista, rahanhimosta ja jatkuvan kasvun vaatimuksista. Kuvatematiikassa toistuvat kornit kanataulut ja munanmuotoiset esineet.

Tarinantasolla punotaan juonia ja päästellään höyryjä. Marco vierailee tämän tästä hotellilla, jossa kutsuu maksullisia naisia giallomaiseen puukkohippaan. Samalla hän valmistelee vaimonsa murhaa ja uutta alkua. Anna haluaa puolestaan selvittää, mitä hänen aviomiehensä oikein puuhaa ja soluttautuu hotellin baariin prostituoiduksi naamioituneena. Mondainin ja Gabri pelaavat omia pelejään, joiden tavoite pysyy pitkään hämäränä. Lopulta arvoitukset huipentuvat ruumiin ympärille. Mutta kenen ja miksi? Ja kuka saa syyt niskoilleen?

Death Laid an Egg on ihastuttavan erikoinen elokuvahelmi, joka sekoittaa surutta erilaisia aineksia omaan ainutlaatuiseen soppaansa. Tällaisia leffoja tulee eteen aivan liian harvoin, joten jos on valmis haastamaan omat elokuvalliset mieltymyksensä, niin Death Laid an Egg tarjoilee siihen erinomaisen mahdollisuuden.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Kirjat – Liu Cixin: Kuolema on ikuinen

Liu Cixin
Kuolema on ikuinen

Sishen yongsheng
Suom. Rauno Sainio. Aula & Co

Kiinalaiskirjailija Liu Cixinin Muistoja planeetta Maasta -trilogia on universumeja syleilevää tieteiskirjallisuutta parhaimmillaan. Päitä räjäyttelevä tarina huipentuu sarjan kolmannessa osassa, joka on lähes 900-sivuinen järkäle. Kuolema on ikuinen -romaani heittää jälleen kehiin suuret määrät henkeäsalpaavia scifi-visioita. Kirjan mielikuvituksellisen tieteistulituksen keskellä lukija tunteekin olevansa pelkkä hirmumyrskyn vietäväksi päätynyt lastu.

1400-luvulle sijoittuvan historiallisen prologin jälkeen kirja hyppää Trisolaris-kriisin ensimmäiseen vuoteen. Tässä osiossa pohditaan elämän vaikutusta maailmankaikkeuteen. Kuinka paljon älylliset elämänmuodot ovat vuosimiljardien aikana muovanneet universumia ja meitä kaikkia yhdistävää todellisuutta?

Tämän jälkeen valokeilaan nousee kuolemansairas Yun Tianming. Epäsosiaalinen itseensäkäpertyjä pohtii eutanasian mahdollisuutta, koska kokee, että hän on muille pelkkä taakka. Viimeisenä tekonaan hän ostaa tähden yliopistoaikojen ihastukselleen, Cheng Xinille, ja vaipuu sitten muistojensa vietäväksi.

Näin esitellään romaanin todellinen päähenkilö, Cheng Xin. Trisolaris-kriisin puhjetessa hän kuuluu työryhmään, joka kehittelee uuden sukupolven rakettimoottoria. Horroskausien vuoksi hänen elämänsä kurottaa kuitenkin satoja vuosia tulevaisuuteen. Niinpä hän on hereilläolojaksoillaan todistamassa ihmiskunnan kamppailua sekä Trisolarista että sitäkin väkevämpiä voimia vastaan – useimmiten vieläpä ratkaisevalta aitiopaikalta.

Kirjan mittaan Maapallon sivistys heittelehtii toiveikkaasta kukoistuksesta murheen synkimpiin alhoihin. Väliin vaikuttaa siltä kuin ihmiskunta olisi viimeinkin keksinyt keinot, joilla taistella ulkoavaruudesta saapuvia vaaroja vastaan. Toisinaan vastoinkäymiset ja lopullinen tuho tulevat käsinkosketeltavan lähelle. Silti ihmiset jaksavat puurtaa eteenpäin ja etsiä selviytymismahdollisuuksia maailmankaikkeuden synkässä metsässä – todellisuudessa, jossa jokainen kehittynyt sivilisaatio näkee muut elämänmuodot yksinomaan uhkana.

Kuolema on ikuinen -teoksessa Liu Cixin päräyttää paperille uskomattoman kirjon korkealentoisia scifi-ideoita, massiivisia yllätyskäänteitä sekä pohdintoja olevaisuuden luonteesta. On valtavia avaruuskaupunkeja, ulottuvuusleikkejä, valonnopeudella kikkailua ja vaikka mitä. Kaiken tämän kirjailija visualisoi niin huolella, että mahdottomiltakin vaikuttavat ilmiöt avautuvat uskottavina lukijan silmien eteen.

Suurisuuntaisten suunnitelmien, tieteellisten teorioiden ja hallinnollisten yksityiskohtien lomassa ehditään tällä kertaa syventää myös ihmiskuvausta. Erityisen hyvin esiin nousee Cheng Xinin olemus. Hän on sisimmässään rauhaa rakastava vastuunkantaja, joka joutuu tekemään kauaskantoisia päätöksiä tilanteissa, joissa pelissä on koko ihmiskunnan kohtalo. Raastavien ratkaisujen luoma rasite painaa hänen mieltään, muttei koskaan murra hänen perimmäistä luonnettaan. Aina jostain löytyy toivon pilkahdus – silloinkin, kun päivä ei todellakaan paista risukasaan.

Kuolema on ikuinen -romaani on huikaiseva päätös trilogialle, josta on jo muodostunut modernin tieteiskirjallisuuden klassikko. Harvoin, jos koskaan, eteen tulee näin suuren luokan kosmisilla ideoilla kukitettua teosta. Kiitettävästi romaani ei tieteistykityksensä keskelläkään unohda tapahtumien inhimillisiä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kunniansa saavat kuulla niin totalitarismi, yksilöiden itsekkyys kuin ihmisten paha tapa hurahtaa uskonnolliseen hurmioon. Ruusuja sataa puolestaan demokratialle, tieteelliselle ajattelulle ja yhteen hiileen puhaltamiselle.

Täydet pisteet myös suomennoksesta vastaavalle Rauno Sainiolle. Hän on suoriutunut mammuttimaisesta urakastaan erinomaisesti.

Nyt tekisi jo mieli lukea koko Muistoja planeetta Maasta -sarja uudestaan alusta saakka.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Sarjakuvat – Silver Surfer: Sielunmessu

Silver Surfer: Sielunmessu

Hopeasurffari on Stan Leen luomista hahmoista kosmisin ja kantaaottavin. Hippiaikakaudella syntynyt hopeanhohtoinen lainelautailija kurvailee yksinäisenä vaeltajana pitkin avaruuden tähtitarhoja julistamassa rauhan ja rakkauden sanomaa. Tämä ei kuitenkaan vapauta hänen ajatuksiaan vanhoista synneistä, vuosista, joiden aikana hän toimi maailmoja syövän Galactuksen airueena.

Egmontin julkaisema Silver Surfer: Sielunmessu -kokoelma sisältää neljä pitkää Hopeasurffari-tarinaa. Kirjan avaa itseoikeutetusti Stan Leen käsikirjoittama ja Moebiuksen kuvittama Vertauskuvia, joka ilmestyi alunperin vuonna 1988. Suomeksi se on julkaistu aiemmin Marvel-lehdessä vuonna 1991.

Ihmisten loputtomaan hulluuteen kyllästynyt Hopeasurffari on päätynyt kadulla asuvaksi pummiksi. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun valtavalla avaruusaluksella kosmosta halkova Galactus palaa Maapallolle ja julistautuu jumalaksi: ”Minun on valta! Minun on voima! Minun on kunnia!”

Uskonnollisen hurmoksen keskellä ihmiskunta ajautuu kaaokseen ja vain Hopeasurffarilta löytyy tahtoa, jolla hänen entinen herransa voitaisiin kenties pysäyttää.

Vertauskuvia-sarjakuva on varsin suorasanainen ja väliin saarnaavakin kommentaari sokean uskon vaarallisuudesta ja ihmisten sisäsyntyisestä halusta rientää vahvojen johtajien käskytettäväksi. Sapiskaa saavat ahneet, omia etujaan ajavat opportunistit, voimaa ja valtaa palvovat selkärangattomat pelkurit sekä ihmiset, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omilla aivoillaan.

Paatoksellisuudesta huolimatta tarina toimii hyvänä esimerkkinä yhteiskunnallisesti kantaaottavasta supersankarisarjakuvasta. Tämä kertomus ei keskity loputtomiin turpakäräjiin, vaan on aidosti huolissaan ihmisyyden olemuksesta.

Moebiuksen kuvitus on ihastuttavan ilmavaa. Kuvat hengittävät eikä ruutuja ole täytetty liiallisilla yksityiskohdilla.

Täysin toisenlaista visuaalista lähestymistapaa edustaa Keith Pollardin kuvittama ja Leen sekä Pollardin käsikirjoittama Orjuuttajat (1990). Sarjakuvan ruudut on ahdettu niin täyteen pientä piiperrystä, että kuvitus aiheuttaa jo ähkyä ja ummetusta.

Juonikuviokaan ei ihmeemmin ilahduta. Nyt Hopeasurffari taittaa peistä kokonaisia maailmoja orjuuttavan Mrrungo-Mun kanssa. Muiden voimat imevä vihulainen seilaa avaruuden korpimailla kaasujättiläistäkin kookkaammalla avaruusaluksella, joka saa energiansa tyhjiin puristettavista orjista. Ja se siitä sitten.

Kokoelman vaikuttavimman tarinan tarjoilee J. Michael Straczynskin käsikirjoittama ja Esad Ribićin maalauksellisesti kuvittama Sielunmessu (2007). Siinä Hopeasurffari saa tietää pian lähestyvästä kuolemastaan. Jäähyväiskiertueellaan kosminen ihme kohtaa niin itkuun purskahtavat Ihmeneloset, hyvää huulta heittävän Hämähäkkimiehen kuin kaksi loputtomaan uskonsotaan sortunutta maailmaa.

Straczynskin teksti soittelee vahvoja tunteita menetyksistä, saavutuksista ja olemassaolon potentiaalisesta kauneudesta. Kokonaisuudesta huokuu haikeus, rakkaus ja usko parempaan huomiseen. Jos tämä olisi oikeastikin jäänyt Hopeasurffarin joutsenlauluksi, päätös olisi ollut filosofisen päähenkilönsä arvoinen.

Huomattavasti sekavamman tarinan paperille tykittävät Simon Spurrier ja Tan Eng Huat. Sinun nimissäsi -kertomus (2008) yrittää tavoitella leemäistä yhteiskunnallista ulottuvuutta, mutta hienoudet tuppaavat jäämään sekavasti tarinoidun ja piirretyn melskeen jalkoihin.

Avaruuden aroilla surffatessaan sankarimme törmää useita planeettoja ja rotuja käsittävään utopistiseen onnelaan. Kun pintaa kuitenkin hieman raaputtaa, alta paljastuu ongelma jos toinenkin.

Nihilistiseksi kääntyvän tieteisseikkailun parasta antia on Huatin kuvitus, jota Jose Villarubian komea väripaletti tukee mainiosti. Huat piirtää kivasti vieraanoloisia avaruusaluksia ja -muukalaisia, jotka tuovat sarjakuvaan jonkinasteista ihmeen tuntua. Toisaalta hänen Hopeasurffarinsa on yksinomaan rujo ja ruudut väliin niin epäselkeitä, ettei tapahtumista ota selvää edes suurennuslasin avulla.

Teoksen lopusta löytyy Moebiuksen monisivuinen kirjoitelma, jossa hän kertoo Vertauskuvia-sarjakuvan synnystä ja työstämisprosessista.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi suomeksi voisi toivoa Stan Leen, Jack Kirbyn ja John Busceman alkuperäisiä Hopeasurffari-tarinoita sekä Donny Catesin ja Tradd Mooren psykedeelistä Silver Surfer: Black -hittiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/20

Ennustaminen on vaikeaa ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen – kuten viisaat ovat todenneet. Tätä kirjoitettaessa ei ole tietoa koronan toisen aallon voimakkuudesta, Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksesta, Brexit-sopimuksen kohtalosta tai monesta muusta isosta ja pienestä asiasta.

Valitettavasti vuosi 2020 on kuitenkin rakentanut omat raiteensa tulevaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan tähtiin katsoja, jotta voi sanoa, että tulevaisuus ei näytä kovin hyvältä.

Ja on vielä talvikin.

Spekulatiivisen fiktion ystävä on onneksi kokenut mielensä silmin monta pandemiaa, katastrofia ja maailmanloppua. Se antaa mielelle malttia kohdata tulevat ajat. Tilanteen ollessa mikä on, viisas lämmittää kupin kuumaa juomaa, asettuu sohvalle ja avaa Tähtivaeltajan.

Vuoden 2020 viimeisessä numerossa onkin jälleen mahdollista upota tieteisfiktiivis-fantastisiin maailmoihin.

Aivan aluksi Aleksi Kuutio esittelee brittiläisen Tom Pollockin tuotantoa laajassa artikkelissaan. Pollock on romaaneissaan muuttanut arkisen Lontoon maagiseksi maailmaksi – ja sellaiselle visiolle on näinä aikoina käyttöä.

Suvi Kauppila kertoo puolestaan aaveita näkevästä Kieranista Rajaliekki-novellissaan. Kauppilan novelleja on viime vuosina nähty tiheään spefi-lehdissä ja -antologioissa. Tähtivaeltajassa häneltä on aiemmin julkaistu novelli Kolmanteen polveen (4/18), joka pääsi myös Atorox-ehdokkaaksi.

Lisäksi Toni Jerrman selvittää meille sarjakuvapiirtäjä Jack Colen ja hänen Plastic Man -sarjakuvaklassikkonsa tarinan numeron suurartikkelissa. Jos kuminen supersankarietsivä on jäänyt sinulle vieraaksi, nyt on hyvä tilaisuus tutustua aiheeseen.

Tarjolla on toki myös normikattaus vakiopalstoja, sarjakuvia ja muuta hubandoa!

Lopuksi pienet hyvästelyt. Olen nyt viimeistä kertaa äänessä Tähtivaeltajan vt. päätoimittajan ominaisuudessa, vaikka tuotoksiani tulee näkymään lehden sivuilla ensi vuonnakin. Kiitän kaikkia Tähtivaeltajan lukijoita seurasta ja tuesta tänä outona vuonna!

Vaikka kukaan ei voi tietää, kuinka normaalia elämää vuonna 2021 pääsemme elämään, ainakin Tähtivaeltaja palaa Toni Jerrmanin kokonaisvaltaisiin hoteisiin.

Spefi voittaa!

Vesa Sisättö

Kirjat – Heikki Kännö

Nyt kun Heikki Kännön Runoilija-romaani pääsi ansaitusti Finlandia-palkintoehdokkaaksi lienee hyvä hetki heittää Tähtivaeltajablogiin näyte Kaisa Rannan kesäisestä Heikki Kännö -haastatteluartikkelista.

Koko tekstiä tuskin kukaan jaksaisi lukea älykännykän pieneltä ruudulta, mutta tässä kuitenkin tekstin ensimmäinen neljännes. Eiköhän sekin jo ole vakuuttava osoitus Kännön kirjallisesta nerokkuudesta.

Muista myös Tähtivaeltajablogissa julkaistut Kännön romaanien arvostelut:

Heikki Kännö: Mehiläistie (2017)
Heikki Kännö: Sömnö (2018)
Heikki Kännö: Runoilija (2020)

Heikki Kännö
Lupa ajatella, lupa valehdella

On aurinkoinen aamupäivä kesäkuun alussa, kun juna saapuu Turkuun. Suomi on avautumassa kevään koronarajoitusten jälkeen. Päivästä on tulossa jännittävä – ei Turun vaan matkan tarkoituksen vuoksi. Tämä haastatteluretki ei voisi mieluisampi olla.

Huikean mielikuvituksellinen, omaääninen visionääri. Nopeasti kotimaisen kirjallisuuskentän yhdeksi kiinnostavimmista nimistä kohonnut ja vakiintunut tekijä. Hänen genrerajoja rikkovat romaaninsa ovat napanneet jos jonkinlaisia palkintoehdokkuuksia ja saaneet kriitikot puhkeamaan vuolaisiin kehuihin. Ne yhdistävät totta ja kuvitelmaa, hyödyntävät suvereenisti taidehistoriaa, filosofiaa ja esoteriaa. Kaiken huipuksi ne ovat myös juonellisesti koukuttavaa luettavaa.

Sehän tarkoittaa sitä, että nyt kolmannen romaanin ilmestyttyä on ehdottomasti pitkän Tähtivaeltaja-artikkelin paikka. Rakkaat lukijat, olkaa hyvä: Heikki Kännö.

Runoilija poikkeustilassa

Sillä välin kun päätetyöläiset ja kirjailijat ovat nököttäneet kammioissaan koronaetäilyn tai vain normaaliarkensa nimissä, maailma on jatkanut kulkuaan. Tapaamispaikaksi sovitut pääkirjaston uuden puolen portaat ovatkin remontissa. Kännön punapartainen hahmo on onneksi helppo tunnistaa.

Tallustelemme rauhassa lounaalle. Ravintolassa poikkeusajan huomaa: normaalisti Blanko olisi täynnä lounastajia, mutta nyt tilaa on vallan mainiosti. ”Virkistävää syödä pitkästä aikaa jonkun toisen laittamaa ruokaa”, Kännö mainitsee. Hän tapaa päivän kirjoitustyön jälkeen rentoutua kokkaamalla, ja tänä keväänä on tullut perehdyttyä tarkemmin muun muassa japanilaisen keittiön saloihin. Satunnaisten lounastapaamisten puutetta lukuun ottamatta Kännön arki on sujunut pääasiassa totutusti, kirjoittamisen parissa. Mutta entäpä juhlahetket – kolmas romaani Runoilija ilmestyi maaliskuun loppupuolella. Miten poikkeustila vaikutti siihen?

”Kirjajulkkareita oli ehditty suunnitella puoli vuotta, mutta kun kokoontumisrajoitukset alkoivat, ne jouduttiin siirtämään Instagramiin”, Kännö muistelee. Oli etäjulkkareissa puolensakin: väkeä oli enemmän kuin fyysiseen tilaisuuteen olisi luultavasti ilmaantunut, ja moni uskalsi kommentoida ja kysellä tavallista rohkeammin. Sekä lähetellä kuvia siitä, kuinka istuvat kylpyammeessa seuraamassa lähetystä.

Kännö ei erityisemmin kaipaa parrasvaloihin, joten aluksi tilaisuuksien peruuntuminen tuntui lähes helpottavalta. Pian tilanne alkoi kuitenkin harmittaa erityisesti kustantamon takia. Pienellä Sammakolla ei ole käytössään valtaisaa markkinointibudjettia, joten julkiset esiintymiset ovat tärkeitä. Kun pandemia täytti mediatilan, oli vaikea hahmottaa, lukeeko kulttuuriuutisia ja kiittäviä arvioitakaan kukaan. Kirjastojen sulkeminen saattoi toisaalta houkutella ostajiksi sellaisiakin lukijoita, jotka olisivat muuten tyytyneet lainaamaan teoksen. Oman kirjansa kohtaloon Kännö suhtautuu tyynesti – julkaisun ajoitus sattui kieltämättä epäonniseen hetkeen, mutta suurten maailmantapahtumien rinnalla kyse on kuitenkin pienestä asiasta. Toivotaan silti, että syksyllä kirjallisuustapahtumia voi taas järjestää.

Tällä hetkellä Kännön mielessä pyörii seuraava, neljäs romaani. Sen ajatus lähti liikkeelle Sömnöstä poistetusta 80 liuskan osuudesta, mutta eniten siinä on yhteyksiä Mehiläistiehen. Vieraileepa siinä Runoilijassa esiintyvä hahmokin. Vaikka kirja luo siltoja aiempien romaanien välille, on kyse silti täysin itsenäisestä teoksesta. Haastatteluhetkellä ensimmäisen kokonaisen version kirjoittaminen on pitkällä, joskin hidastunut: merkkejä tiedostoon on kertynyt jo 1,5 miljoonaa, vaikkei vielä olla lopussa. ”Normaalisti saan tuotettua käsikirjoitusvaiheessa 3–5 liuskaa päivässä, nyt menee yhteen sivuun viisi päivää”, kirjailija tuskittelee. Mutta ennen kuin uppoudutaan syvemmälle luomisen iloon ja tuskaan, hypätäänpä ajassa taaksepäin.

Esoteerinen esikoinen

Huhtikuussa 2017 ilmestyy kuvataiteilija, graafikko Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie. Sen keskushahmona on monipuolinen saksalaistaiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka palveli toisen maailmansodan aikaan vapaaehtoisena Saksan ilmavoimissa ja jonka kone pudotettiin Krimille. Romaanissa parapsykologiaa tutkiva natsiryhmä vakuuttuu siitä, että Beuysilla on yliluonnollisia voimia, jotka paljastuvat myös hänen taiteessaan. Niihinhän on päästävä käsiksi. Seuraa monitasoinen mysteeriromaani, jossa liikutaan niin sota-ajassa, 1960-luvun Düsseldorfissa kuin lähempänä nykyaikaa USA:ssakin. Beuysin todellinen elämä, taidefilosofia ja kiinnostus shamanismiin sekoittuvat vangitsevasti fiktiivisiin hahmoihin ja spekulatiivisiin aineksiin.

Vastaanotto on utelias, myönteinen ja hämmästynytkin. Helsingin Sanomien kokenut kriitikko Antti Majander äityy paitsi kehumaan teosta, myös ihmettelemään ääneen, osaako edes kirjoittaa kritiikin näin hämmentävästä romaanista. Tähtivaeltajassa päätoimittaja Toni Jerrman suitsuttaa kirjaa todelliseksi taidonnäytteeksi. Mehiläistie nousee Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Tulenkantaja-palkinnon ja Tähtivaeltaja-palkinnon lyhytlistalle.

Hivenen hämmentynyt oli esikoiskirjailijakin, joka oli keskittynyt tarinan kertomiseen itselleen eikä ollut osannut vastaanottoa ajatellakaan. ”Minulle merkitsi vain se, että vihdoinkin saa tehdä yhden kirjan ihan valmiiksi ja laittaa lopuksi omaan hyllyyn”, Kännö kertoo. Hän halusi yhdistää taidemaailman ja mysteerin, korkeakirjallisen kerronnan ja spekulatiiviset elementit – sekä saada selville, kuka Joseph Beuys oikeastaan oli. Beuysin taide teki Kännöön vaikutuksen jo nuorena taideopiskelijana, mutta vasta Mehiläistietä kirjoittaessaan hän alkoi lukea Beuysista enemmän.

Kuvio toistuu keskustelun aikana moneen kertaan. Kirjojen perusteella Heikki Kännöä voisi kuvitella salamyhkäiseksi velhoksi tai jonkinlaiseksi kaiken mahdollisen tietäväksi, superoppineeksi umbertoecoksi. Osuvampaa olisi luonnehtia Kännöä superoppivaksi ja kaikesta mahdollisesta kiinnostuneeksi. Umbertoecomaista toki tavallaan sekin, ja ehdottomasti innostavaa ja arvostettavaa. Alkupisteenä toimii kiinnostus henkilöön tai aiheeseen, tarve ottaa selvää, halu kirjoittaa. Taustatyöskentelyn aikana yksi asia alkaa johtaa toiseen. Kuten natseihin ja esoteriaan, Goetheen tai Steineriin.

Vaikka jälkiviisaasti kirjoitusprosessit tuntuvat harkituilta, on sattumallakin aina sijansa. ”Tai onko nyt sattumaa olemassakaan; kyse on ehkä pikemminkin kulttuurievoluutiosta.” Esimerkiksi natseista Kännöllä ei ollut alun perin erityistä aikomusta kirjoittaa, mutta kaikkiin romaaneihin ne ovat hiipineet. Mehiläistiehen Beuysin lentäjänhistorian vuoksi, Sömnöön Wagnerin takia, Runoilijaan Nietzschen kautta. Esoteerikkojen vyyhdissäkin on oma evoluutionsa, oppi-isien ja ketjujen verkostoja, joihin voisi paneutua loputtomiin.

Kielen lumovoima

Vaan unohdetaanpa hetkeksi niin natsit kuin mystikotkin ja pureudutaan tarkemmin Kännön omaan historiaan. Hän sai kuvataiteilijan koulutuksen ja nousi 49-vuotiaana esikoiskirjailijana esiin näennäisesti tyhjästä – mutta varovainen utelu paljastaa pitkän kirjallisen kehityskaaren.

”Oikeastaan olen kirjoittanut jotain aivan lapsesta saakka, mutta johonkin 25-vuotiaaksi asti se oli puhdasta leikkiä”, Kännö kertoo. Alun alkaen laadulla, editoimisella tai taustatyöllä ei ollut väliä, vaan lähinnä sillä, että sivuja syntyi ja mielikuvitusta sai käyttää. Yliluonnollinen ei ole Kännölle lähtökohtaisesti genreaihe, vaan luonnollinen osa kaunokirjallisuutta: ajatellaanpa vaikka Edgar Allan Poen tarinoita tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, jotka on hyväksytty korkeakulttuuriksi. Ja kirjoitettu hyvin! Ei siis ihme, että jossain vaiheessa Kännö päätti kirjoittaa kirjallisesti korkeatasoisia kauhunovelleja. Päätöksen tuloksena syntyi tosin ensin ”kirjallisesti kamalia ja kaikella tavalla muutenkin huonoja” tekstejä, mutta kipinä oli syttynyt.

Vaikka kuvataide kiehtoo Kännöä katsojana edelleen, kuvataiteilijan uraa hän ei kaipaa lainkaan. Hän tokaisee mutkattomasti olleensa siinä täysi pelle, joka halusi vain tehdä taidetta ja olla taiteilija, asua kommuunissa, käydä taidekouluja, suoltaa teoksia ja antaa niille hienoja nimiä. Sangen ymmärrettävää sekin. Hieman yllättäen hän paljastaa pitäneensä kirjallisuutta aina taiteista tärkeimpänä. Miksi?

”Se on tavallaan keskittynein, ja vaikka kaikki taide on aina jollain tavalla myös ryhmätyötä, kirjailija voi periaatteessa tehdä kaiken itse, ilman esimerkiksi soittajia tai kuvaajia. Se antaa keinoja toteuttaa valtavan suuria maailmoja ja tapahtumia hyvin yksinkertaisin välinein, pelkillä sanoilla.” Kännö muistelee jonkun elokuvaohjaajan puhuneen siitä, miten lyhytkin virke voi sisältää useita aikatasoja, siirtyä paikasta toiseen – niin että vastaavaan tarvitsisi elokuvassa lukemattomia minuutteja ja satoja tuhansia dollareita.

Samalla juuri kieli aiheuttaa päänvaivaa: se on tärkeää mutta vaikeaa. Kännö tietää täsmälleen, mihin neljännen romaanin käsikirjoitus on etenemässä ja kuinka tarina päättyy. Mutta koska tekstiä on jo niin valtavasti, kirjoittaessa ei halua enää toistaa itseään vaan räpistelee ja yrittää etsiä alati uusia kielellisiä tapoja sanoa kaikki – menemättä liikaa konstailun puolelle. Allekirjoittaneen on huomautettava, että tässä tasapainottelussa Kännö onnistuu kyllä mainiosti: hänen romaaniensa kerronta on vivahteikasta ja upottavaa, muttei vaikealukuista.

Kaisa Ranta

Näytepala Tähtivaeltaja-lehdessä 3/20 julkaistusta artikkelista.

Elokuvat – Blade of the Immortal (2017)

Blade of the Immortal
Mugen no jûnin

(UK-versio, blu-ray)

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal -mangaa on ylistetty Tähtivaeltajassa useaan otteeseen – onhan teos englanniksi käännetyn mangatarjonnan ehdotonta aatelia. Tähtivaeltajassa 1/10 esiin nostettiin sarjakuvan pohjalta tehty animaatiosarja. Nyt vuorossa on mestarismies Takashi Miiken vuonna 2017 ohjaama näytelty versio.

Heti kärkeen täytyy sanoa, että Miike on tehnyt loistavaa työtä. Tarjolla on visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs elokuva, jossa ohjaaja malttaa pitää villeimmät vikurointinsa aisoissa. Niinpä lopputulos on hallittu, alkuperäistä sarjakuvaa kunnioittava elokuvahelmi, jossa ruumiita tulee enemmän kuin lunta jouluaattona.

Leffa käynnistyy mustavalkoisella prologilla, jossa miekkamies Manji (Takuya Kimura) yrittää pitää huolta hulluksi tulleesta Machi-pikkusiskostaan (Hana Sugisaki). Etsintäkuulutettu Manji on tehnyt erinäisiä virheitä, joten hänen päästään luvatun palkkion perässä on lukuisia tahoja. Kun kaksikko kohtaa satapäisen rōnin-lauman, on loppu edessä. Machi tapetaan, ja raivostaan voimaa ammentava Manji lahtaa vastustajat viimeiseen mieheen. Taistelun päättyessä kätensäkin menettänyt mies lysähtää ruumiiden sekaan kuolemaan.

Manjille ei ole kuitenkaan luvassa vapautusta, sillä paikalle askeltaa salaperäinen, 800-vuotias eukko. Hänen ”lahjansa” Manjille ovat veressä uivat madot, jotka kursivat sankarimme kasaan ja tekevät kuolemaa etsivästä miehestä kuolemattoman.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin seutukuntaa terrorisoi androgyynisen kauniin Anotsu Kagehisan (Sota Fukushi) johtama Itto-ryu-ryhmittymä. Värikkään erikoisista hahmoista koostuva joukkio vannoo voittoon tähtäävän taistelun nimeen – aseista ja tyylilajeista piittaamatta. Tätä silmälläpitäen he kiertävät maata tappamassa vanhan koulukunnan miekkakoulujen oppilaita ja mestareita.

Uhreiksi päätyvät myös nuoren Rin-tytön (Sugisaki) isä ja äiti. Vanhempiensa kohtalosta kimpaantunut nainen vannoo kostoa. Suojelijakseen hän suostuttelee kapiseen mökkiin erakoituneen Manjin. Arpinaamainen mies tosin esittää alkuun välinpitämätöntä ja laukoo hyviä pointteja siitä, kuinka hyvyys ja pahuus ovat yksinomaan näkökulmakysymyksiä. ”Kuka minä olen päättämään, kenen kuuluu kuolla ja kenen elää?”

Tästä hypätään pikaisesti episodeihin, joissa Manji taittaa peistä yksittäisten Itto-ryun edustajien kanssa. Näissä otteluissa kuolemattomuudesta on monen sortin hyötyä – kuten myös laajasta asearsenaalista, jota Manji kantaa vaatteidensa suojissa.

Lukemattomat taistelukohtaukset eivät jää yksioikoiseksi mättöpuuroksi, sillä myös vastustajien motiiveja ja ajatuksia avataan. Näin jo ulkoisilta olemuksiltaan ja asevalinnoiltaan erikoisista hahmoista ehtii kehittyä yksilöitä, joilla on omat tarkoitusperänsä. Kehuja ansaitsee myös se, kuinka upeasti Itto-ryun taistelijat muistuttavat sarjakuvallisia esikuviaan.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa suurempi juonikuvio, jossa hallituksen joukot kosiskelevat Itto-ryun johtajaa, mutta samalla juonivat koko ryhmittymän hävittämistä. Kaikki huipentuu pitkään kohtaukseen, jossa Manji ja Rin sekä heidän verivihollisensa Anotsu taistelevat yhdessä monisatapäistä armeijaa vastaan. Aivan huikeaa!

Blade of the Immortal -elokuva pelittää kuin teurastamo. Näyttelijä- ja laulajatähti Takuya Kimura on kuin syntynyt kuolemattomuudestaan kärsivän mutta Riniä vimmaisesti puolustavan Manjin rooliin. Myös muut näyttelijät suorittavat osansa erinomaisesti – vaikka Sugisaki ei löydäkään täydellistä balanssia Rinin pelokkuuden ja rämäpäisen urheuden välillä.

Myös Miike tekee uransa parasta työtä tasapainotellen hienosti tarinan inhimillisen sisällön ja tehokkaasti rytmitettyjen sekä koreografioitujen taisteluiden välillä – absurdeista tilanteista syntyvää huumoriakaan unohtamatta. Ja onhan se todella päheää nähdä Samuran sarjakuvista tutut hurjat asekehitelmät livenä kaksinkamppailujen tiimellyksessä. Lukuisista irtileikkautuvista käsistä nyt puhumattakaan!

Blade of the Immortal tarjoilee svengaavaa ja jopa älyllistä samuraitoimintaa koko rahan edestä.

Leffa ••••
Kuva •••••
Lisät ••••

Lähes puolituntisen Miike-haastattelun lisäksi levylle on tarttunut melkein kaksi tuntia dokumentteja, joissa nähdään materiaalia elokuvan kuvauksista sekä kuullaan näyttelijöiden kertovan omista kokemuksistaan. Näiden päälle tulee vielä traileri, yli 60 foton galleria, Tom Mesin ei niin antoisa kommenttiraita sekä 24-sivuinen lehtinen, joka sisältää leffakuvien ohessa Anton Bitelin esseen filmin tiimoilta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Sarjakuvat – Punaparta: Aavelaiva

Jean-Michel Charlier & Victor Hubinon
Punaparta: Aavelaiva

Aavelaiva (Egmont) on jo kolmas suomennettu Punaparta-integraali. Teos sisältää alkujaan 1960-luvulla ilmestyneet albumit Aavelaiva, Kuolleen miehen saari ja Espanjalainen ansa.

Jean-Michel Charlierin käsikirjoittama ja Victor Hubinonin piirtämä Punaparta on merirosvosarjakuvien aatelia. Siitä voi aivan aistia myrskyn kourissa seilaavien purjelaivojen takilan natinan sekä kauhun, jota Karibian demoniksi kutsuttu hullunrohkea piraattikapteeni herätti Amerikan ja Euroopan väliä taittavissa kauppalaivoissa.

Oivallinen näyttö Punaparran luonteesta saadaan jo kirjan ensimmäisessä tarinassa. Välttääkseen Espanjan laivastoa kapteeni päättää seilata suoraan yöllisen hirmumyrskyn silmään miehistönsä vastusteluista huolimatta. Hurrikaanin kourissa alus kohtaa yksinäisen aavelaivan, josta Punaparta löytää vihjeitä kuuluisan merirosvokapteeni Morganin aarteen kätköpaikasta.

Aarteen perässä pitäisi tosin purjehtia maailman ääreen, Kap Hornin kirotuille vesille. Ja sehän ei taikauskoista miehistöä innosta.

Näistä lähtökohdista käynnistyy monipolvinen toimintaseikkailu, joka vie lukijan Vera Cruzin kaupungista Ranskaan ja sieltä aina Tulimaan maisemiin asti. Kuvioihin mahtuu niin ryöstöretkiä, takaa-ajoja, kaappauksia kuin myrskyjäkin. Tiukkoihin tilanteisiin ajautuvat sekä Punaparta että hänen ottopoikansa Eric. Molemmat ovat rohkeita ja peräänantamattomia sissejä, joita edes ovelat luopiot tai hurjat vastoinkäymiset eivät pysäytä.

Kahden albumin mittainen tarina Morganin aarteesta etenee kuin doubattu pikajuna. Jännitys on timmissä kuosissa ja käänteitä piisaa. Lukija ei voi muuta kuin pidättää hengitystään hienosti soljuvan kerronnan pyörityksessä. Vain tekstipöhö latistaa hetkittäin tunnelmaa.

Hyvin pelittää myös teoksen päättävä Espanjalainen ansa -tarina, jossa Eric pelastaa merihätään joutuneen Länsi-Intian varakuninkaan veljentyttären – päätyäkseen itse ojasta allikkoon. Tämän kertomuksen jatko-osaa joudutaan tosin odottamaan seuraavaan integraaliin asti.

Mainion tarinoinnin ohessa Punaparrassa miellyttää Hubinonin selkeälinjainen piirrosjälki, josta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Edellisistä integraaleista poiketen tämän kirjan väritys on kuitenkin paikoin niin tummaa ja töhnäistä, että se hukuttaa kaikki Hubinonin viivan hienoudet alleen.

Toni Jerrman