Sarjakuvat – Rick Remender & co: The Scumbag

Rick Remender & co
The Scumbag

Sankareita on monenmoisia, toiset heistä huomattavasti epätodennäköisempiä kuin toiset.

”Ernie on rienaava nisti, lukutaidoton hanttapuli. Ja ainoa asia, joka seisoo meidän ja maailmanlopun välissä.”

Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta totta se on: monissa liemissä keitetyn Rick Remenderin käsikirjoittama ja usean taiteilijan kuvittama The Scumbag (Image) on nerokas ja saumaton yhdistelmä mielipuolista räkärevittelyä sekä älykästä yhteiskunnallista kommentaaria.

Sarjakuvan päähenkilönä häärii ihastuttavan vastenmielinen kusipää Ernie Ray Clementine. Kamalle, seksille ja bailaamiselle elämänsä omistanut rähjäinen rappioalkoholistipummi haisee pahalle eikä välitä muista kuin itsestään. Jo tarinan alussa hänet nähdään ripuloimassa keskellä vilkasta jalkakäytävää.

Hämmästyttävien mutta silti loogisten käänteiden seurauksena kaikkien vihaama luuseri päätyy piikittämään suoneensa seerumia, joka antaa hänelle supervoimat. Nämä kyvyt tosin nousevat esiin vain silloin, kun hän toimii pyyteettömästi muiden hyväksi – ajatus, joka ei voisi olla Ernielle enää yhtään vieraampi. Tämä paskiainen vähät välittää maailman pelastamisesta tai viattomien suojelemisesta.

Kaikesta vastahakoisuudesta huolimatta Ernie saadaan houkuteltua järjestöön, joka taistelee yhteiskuntarauhaa horjuttavia salaliittoja vastaan. Tosin vastineeksi hän vaatii lentävän auton, puhuvan seksirobotin, Judas Priestin yksityiskonsertin, salkullisen huumeita sekä dynamiittinunchakut!

Ernien valvojaksi ja partneriksi päätyy taistelutaidoiltaan esimerkillinen Sisar Mary. Kokaiinipöllyisen sekopäänistin ohjaileminen oikeaan suuntaan on kuitenkin vaikeampaa kuin mikään toinen temppu koko maailmankaikkeudessa. Pakko on silti yrittää, sillä todellisuus on täynnä uhkia, jotka ovat pysäytettävissä vain Ernien kyvyillä.

Parivaljakon ensimmäinen kohde on valkoista ylivaltaa kannattava nationalistinen natsisalaseura, joka haluaa palauttaa Yhdysvaltoihin 1950-lukulaisen yhteiskuntamallin. Seuraavaksi vastaan tulee toinen ääripää, eli woke-kulttuurin fanatistiset esitaistelijat. Heillä on Kuussa tukikohta, josta käsin he yrittävät pakottaa kaikki ihmiset tukahduttamaan yksilöllisyytensä ja ajattelemaan juuri niin kuin he. Molemmat tahot tietenkin kuvittelevat toimivansa yleisen hyvän nimissä.

”Me rakennamme totuutemme sinusta, elämästäsi, teoistasi ja siitä, mihin uskot! Omat tunteemme ovat ainoa todiste, jonka tarvitsemme!”

Seksiä! Huumeita! Rock’n’rollia! Väkivaltaa! Hurttia huumoria! Sivaltavaa satiiria! The Scumbag pyyhkii takapuolensa poliittisella korrektiudella ja pistää menemään kuin olifantti posliinikaupassa. Tulehtunut yhteiskunnallinen keskustelu ja fundamentalistinen ajattelu nuijitaan maan rakoon sellaisella pieteetillä, ettei mitään rajaa. Paha tästä on enää paremmaksi pistää.

Kakun täyteläistävät useat upea taiteilijat, kuten Lewis Larosa, Roland Boschi, Wes Craig, Bengal, Francesco Mobili ja monet muut. Kokonaisuuden sitoo yhteen Moreno Dinion väritys, joka on täyteläistä ykkösluokkaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Clark Ashton Smith: Zothique

Clark Ashton Smith
Zothique

Zothique
Suom. Eero Nurmi. Vaskikirjat

Zothique, Maapallon viimeinen manner. Aurinko heikkenee ja ihmiskunta on vajonnut takaisin siihen myyttiseen barbariaan, josta se nousi Maan ollessa vielä nuori. Magia on jälleen voimissaan, mutta sillä ei enää loihdita säkenöiviä rakennelmia eikä sitä hämmästellä kaupunkien kaduilla. Vallalla on irstaus, ahneus ja kyltymätön vallanjano, joilla pahamaineiset velhot alistavat ihmisiä samalla kun muinaiset jumalat murskaavat palatseja jalkoihinsa.

Zothique on novellikokoelma, joka pitää sisällään Clark Ashton Smithin Zothique-syklin tarinat. Ne edustavat ns. Kuoleva Maa -tyylilajia, jonka keskeinen piirre on kuvata ikiaikoja jatkuneen rappionsa alle luhistuneen maailman kuolinkamppailua. Lajin nimi tulee Jack Vancelta (kts. Iltaruskon maa, 1990), mutta Smith oli apajilla huomattavasti aiemmin.

Smithin novelleja julkaistiin aikoinaan Weird Talesissa, ja hänet niputetaankin usein H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin kanssa lehteä hallinneeksi triumviraatiksi. Ei siis ole pahasta verrata herrojen tyylejä ja tapoja.

Howardin Conan-tarinat ovat täynnä vimmaa ja vapautta. Taikuuskin tottelee, kun terässäilä laulaa. Smithillä puolestaan turmelus on näivettänyt ihmiskunnan sielun ja magia leiskuu kuolleita kutsuvien nekromanttien kuivettuneissa sormissa.

Lovecraft kutoi vierauden ja vaanivan vaaran tunnetta adjektiivien vyöryllä, joskin lopputulos sortui ajoittain komiikankin puolelle. Smith puolestaan ei sorru mihinkään. Hänen otteessaan sanat taipuvat kuvaamaan villiä ja raakaa rappiota sekä unenomaisia seikkailuja, jotka ajautuvat väistämätöntä tuhoa kohti. Se on kaunista.

Howard kertoi ihmisen myyttisestä, hyborisen ajan esihistoriasta, jolloin kaikki oli mahdollista ja loistelias tulevaisuus rohkeiden tavoiteltavana. Lovecraft kuvasi nykyaikaa ja siellä vaanivia eksistentiaalisia vaaroja, mutta muinaiset jumalatkin olivat jotain, joille ihmiset saattoivat panna kampoihin.

Smithin Zothique on tämän matkan päätepiste. Toivoa ei ole. Tulevaisuus himmertyy kuolevan auringon myötä pimeyteen. Sellaista pahetta ei olekaan, johon ihminen ei jatkuvasti lankeaisi. Riettauksia, kidutusta, julmuutta. Kokonainen muinainen valtakunta voidaan riipiä kuoleman otteesta takaisin epäpyhään elämään ja matkalainen alistaa käsittämättömään piinaan kansan sadismin tyydyttämiseksi. Tämän kaiken keskellä ihmiset eivät voi kuin yrittää parhaansa. Vaikka useimmiten kuitenkin pahimpansa.

Novellit on käännetty mahdollisimman autenttisista lähteistä ilman varhaisempien toimittajien sorkkimista ja sensuuria, eli suomennosta voi pitää itsessäänkin jo kulttuuritekona. Erityistä kiitosta pitää antaa M. J. Tuomisen korkealaatuisesta esipuheesta sekä novelliesittelyistä.

Tästä ei taiteellisiakin sfäärejä tavoitteleva pulp-tarinointi enää parane. Clark Ashton Smith on nero ja mestari!

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

Don DeLillo
Hiljaisuus

The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Sarjakuvat – James Harren: Ultramega

James Harren
Ultramega 1

”Pyhä tyhjyys… Kosminen muna. Tyhjyyden munasolu. Jotain on vialla itse luomakunnassa…”

Alkuräjähdyksen myötä maailmankaikkeuteen sikisi kaksi mahtiolentoa: Ultramega-sankari ja Kaiju-hirviö. Tuosta hetkestä lähtien he ovat taistelleet keskenään – tuhoten siinä sivussa kokonaisia aurinkokuntia. Kun älyllinen elämä kehittyi eri planeetoilla, ne valjastettiin mukaan tähän mittelöön. Nyt on Maapallon vuoro.

Jason on epäonninen nyrkkeilijä, joka päätyy aktiiviuransa jälkeen siivoamaan vessoja. Tästäkin työstä tulee potkut, kun siivoojat korvataan roboteilla. Kaikki muuttuu, kun hän näkee unen. Siinä ulkoavaruudellinen ilmestys kertoo, että hänet on valittu yhdeksi Maapallon suojelijoista. Hän saa voiman, jolla taistella kosmista ruttoa, kaiju-kirousta vastaan.

Tuntemattomalla tavalla leviävä kaiju-tartunta voi muuttaa kenet tahansa valtavaksi hirviöksi, joka alkaa ahmia ihmisiä suuhunsa – tai suihinsa. Näiden toinen toistaan oudomman näköisten monstereiden pysäyttämiseen tarvitaan pilvenpiirtäjien kokoisia ultramega-sankareita. Työsarka on niin loputon, että vuosien vieriessä väsymys alkaa painaa Jasonin harteita. Aikaa ei tunnu löytyvän edes vaimolle ja heidän pienelle pojalleen.

Jasonilla on myös synkkä salaisuus. Kymmenen vuotta aiemmin hän huomasi, että hänen silloinen, raskaana oleva vaimonsa oli saanut kaiju-tartunnan. Sen sijaan, että olisi tappanut puolisonsa, hän pakeni paikalta. Näin ex-vaimo ja tämän poika ovat saaneet kehittää kaiju-kykyjään salassa. Ja nyt he ovat päättäneet astua esiin.

Luvassa on taistelu, jossa suolet ja irtopäät lentävät, jossa rakennukset sortuvat ja jossa kaupunkilaiset hukkuvat suunnattomiin verivirtoihin.

Tämä on kuitenkin vasta alkua tarinalle, joka tarjoilee eeppistä toimintaa, huikeita hirviöitä, mainioita hahmoja, kosmista meininkiä sekä hurttia huumoria. Juonikuvioissa riittää mielikuvituksellisia käänteitä ja fantastisia aineksia vaikka muille jakaa. Kun vielä kuvituskin on dynaamista ja ihastuttavan iskevää, ei James Harrenin Ultramega-sarjaa (Image) voi pitää muuna kuin täysosumana.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2022 jaettu

Tähtifantasia-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan WSOY:n julkaisemalle
SUSANNA CLARKEN romaanille PIRANESI.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Piranesiksi kutsuttu mies elää loputtomassa sokkelossa, joka koostuu suurista saleista ja portaikoista. Saleissa on patsaita, rakennuksen yläkerroksista näkyvät pilvet ja tähdet, alhaalla on vettä. Mies vaikuttaa menettäneen muistinsa ja on vuoroveden sekä muiden luonnonvoimien armoilla.

Päähenkilö on vanki, omanlaisensa tieteilijä ja tutkimusmatkailija. Hänen maailmansa saattaa kätkeä sisälleen muinaisia salaisuuksia. Piranesin ainoa puhekumppani on Toinen, salaperäinen mies, jolta hän saa tehtävän suoritettavakseen. Piranesi kuitenkin kyseenalaistaa hänelle annetun tehtävän mielekkyyden. Toiselle maailma on labyrintti, mutta Piranesi kutsuu sitä Taloksi, joka on kaunis ja lempeä asukkailleen.

Piranesi-romaani on omaperäinen ja yllättävä, kaunis ja kiehtova. Tiivis teos toimii niin jännittävänä mysteerinä, runollisesti kuvattuna fantasiamatkana kuin filosofisena pohdintana. Taitavasti rytmitetty kerronta pitää lukijan otteessaan ja avaa arvoitusta vähitellen. Kirjailija luo maailmastaan täyteläisen yleiskuvan, joka laajenee lukijan mielessä. Päähenkilön myönteisyys ja vilpittömyys luovat vastakohdan hänen tilanteensa erikoisuudelle ja osin kauhistuttaville tapahtumille.

Susanna Clarken romaani on taideteos, joka ei tyhjene yksittäiseen tulkintaan. Se kertoo sairastumisesta ja toipumisesta, muistista ja identiteetistä, tiedon etsinnästä, yksinäisyyden ilosta ja kaipuusta muiden ihmisten luo. Piranesi näyttää, kuinka mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa pystyy löytämään mielenrauhan pienistä asioista. Toisaalta kirjan sanoma ei kannusta romanttiseen haihatteluun. Päähenkilön selviytymiskeinoja ovat looginen päättely, arjen järjestäminen ja kouriintuntuva tekeminen.

Romaanin keskiössä ovat nimihenkilön psykologia sekä Talon, eli todellisuuden, äärettömyys, arvoituksellisuus ja kauneus. Kirja haastaa pohtimaan suhdetta maailmaan ja siitä pakenemiseen. Romaanissa taikuutta käytetään pelkäksi tekniikaksi rappeutuneena tieteenä. Kaikkeuden ihmeellisyyden paljastamisen sijasta se on väline vallantavoitteluun. Piranesi arvostaa ympäristöään sen itsensä vuoksi, kun toisille se on hyväksikäyttöä varten. Clarke viittaa yhteiskuntaan, jossa ihmiset ovat unohtaneet osansa suuremmasta kokonaisuudesta ja keskittyvät pikkumaiseen etujen kahmimiseen. Kirja vihjaa, että salaisuutta etsiessä kannattaa kiinnittää huomiota avoimuuteen ja kuuntelemiseen. Huolenpito ja myötätunto ovat avaimia maailmaan.

Kokoaan suurempi Piranesi jää lukijan mieleen. Se on borgesmainen palapeli Mervyn Peaken tyyliin. Kuvitelma, joka kertoo oudosta ja ihmeellisestä todellisuudestamme ja ihmisenä olemisesta.

Englantilaisen Susanna Clarken (s. 1959) edellinen romaani oli Jonathan Strange & herra Norrell (2004), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2005. Molempien teosten loistavat suomennokset ovat Helene Bützowin käsialaa.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin kuudettatoista kertaa. Palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Sami Makkonen: Hevosjumala

Sami Makkonen
Hevosjumala

”Pelko ja rienaus. Pettymys ja pakkomielle. Ne asuivat tässä talossa.”

The Texas Chain Saw Massacre, The Hills Have Eyes, Kuutamosonaatti… Jos ryhtyisin tässä listaamaan kaikki ne kauhuelokuvat, jotka kertovat syrjäseutujen mielipuolten synkistä harrastuksista, joutuisit lukemaan litaniaa useamman päivän ajan. Samaisesta aihepiiristä ammentaa myös Sami Makkosen painajaismainen Hevosjumala-albumi (Like). Tosin se sekoittaa kuvioihin myös kirotun kirjan, joka herättää mielleyhtymiä Evil Dead -elokuvien ja H. P. Lovecraftin tuotannon suuntaan. Kaikista näistä yhtymäkohdista huolimatta Hevosjumalaa voi kutsua sekä omintakeiseksi että suomalaiskansalliseksi teokseksi.

On vuosi 2017, kahta päivää ennen joulua. Kolme nuorta hiihtäjää on eksynyt lumisen metsän uumeniin. Onnekseen – tai pikemminkin epäonnekseen – he päätyvät Harvilan suvun syrjäiselle maatilalle. Siellä he kohtaavat Pertin ja Marjatan ohessa pyörätuoliin sidotun, hengityslaitetta käyttävän potran Petru-pojan. Unohtaa ei sovi kuollutta isoisää, Aatosta, jota säilytetään halkoliiterissä – sillä onhan pian luvassa jouluyö, taikojen aika. Ja jos loitsut ja uhrit suoritetaan oikein, kylmältä maalta ja hevosen paskalta haiseva Herra tulee ja tuo pimeyden mukanaan.

Riittien jälkeen tarina hyppää vuoden 2017 heinäkuulle. Nyt kerronnan keskiössä on nuoripari, joka on remontoimassa Harvilan sukutilan naapurissa sijaitsevaa ränsistynyttä mökkiä. Heille tällöin vielä elossa ollut Aatos toteaa, että kannattaisi poistua paikalta ennen kuin on liian myöhäistä. Varoitukset kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Ja sitten maakellarista nousee…

Se, kuinka tähän kaikkeen on päädytty, selviää albumin viimeisestä jaksosta, joka käynnistyy vuoden 1988 kesäpäiväntasauksesta. Tuolloin Aatos päättää loitsia siunausta perheelleen mystisen taikakirjan ohjeiden avulla. Tästä saa alkunsa hulluus, joka lopulta vie koko suvun mukanaan.

Hevosjumala on vanhojen suomalaisten mytologioiden pohjalta laadittu vahvatunnelmainen kauhusarjakuva, jonka voimakas graafinen ilme saa mielikuvituksen laukalle. Kuvissa selkeys antaa tilaa tummille kauhuille, jotka iskevät suoraan alitajuntaan. Lopulta koossa on vimmainen pyörre, joka imee lukijan helvetillisten houreiden riepoteltavaksi.

Tähän synkkyyteen on hyvä hukkua.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – N. K. Jemisin: Obeliskiportti

N. K. Jemisin
Obeliskiportti

The Obelisk Gate
Suom. Mika Kivimäki. Jalava

Tässäpä pitkästä aikaa spefi-trilogia, joka saa toivomaan, ettei kirjasarja loppuisi koskaan! Kolme Hugoa napannut N. K. Jemisinin Murtunut maailma -setti on palkintonsa ansainnut.

Obeliskiportti on trilogian keskimmäinen osa. Se jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin ensimmäinen osa lopetti. Mukaan tulee kuitenkin uusi näkökulmahenkilö, Essunin noin 10-vuotias tytär Nassun, joka vaeltaa isänsä Jijan kanssa pahenevien tuhojen keskellä. He etsivät kaukaista turvapaikkaa, josta Jija uskoo löytävänsä keinon poistaa tyttären epäinhimilliset ominaisuudet.

Toisaalla Essun on keskeyttänyt Jijan ja Nassunin takaa-ajon ja jäänyt Castriman maanalaiseen yhteisöön. Castriman on selviydyttävä sisäisistä ja ulkoisista vaikeuksista. Essunin on puolestaan opeteltava hallitsemaan voimia, joita mystiset, taivaalla seilaavat obeliskit tarjoavat.

Jemisin on taitava rakentamaan maailmoja. Ensin hän paiskaa lukijan keskelle arvoitusta ja tarjoilee sitten ratkaisun paloja sopivina annoksina. Vaikka Obeliskiportti on tavallaan aika tyypillinen trilogian kakkososa – epäitsenäinen rakennuspalikka alun ja lopun välissä – lukija saa syventävää tietoa Tyynimaan historiasta ja salaperäisistä hahmoista, kuten kivensyöjistä ja Vartijoista.

Romaani kysyy, missä kulkevat ihmisyyden rajat. Jos elää vuosituhansien ajan elämää, joka ei muistuta juuri millään tavalla tavanomaista inhimillistä kokemusta, voiko silti olla ihminen? Entä jos tuntee itsensä ihmiseksi, vaikka muut ovat toista mieltä?

Mitään hyvän mielen luettavaa Obeliskiportti ei ole. Kuolema on kirjassa aina läsnä, eikä ole epätavallista, että henkilöt päätyvät tilanteisiin, joissa he surmaavat läheisen ihmisen. Tämän kaiken tuloksena henkilöt ovat yhtä rikki kuin toistuvien luonnonkatastrofien murjoma, ironisesti nimetty Tyynimaa. Kakkososa paljastaa, että nykyhetken oireiden alla piilee muinainen trauma, joka kenties voitaisiin joskus, jollain keinolla ja hinnalla parantaa.

Obeliskiportti saa odottamaan syksyä ja trilogian kolmatta osaa kuin Kuuta nousevaa.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Uutiset – Finncon 2022

Finncon 2022

Maailmankaikkeuden suurin ja kaunein Finncon palaa jälleen livenä kehiin parin vuoden koronaperuutusten jälkeen! Kaikkien spefi-fanien must-tapahtuma järjestetään tänä vuonna 8.–10. heinäkuuta Espoon Otaniemessä, Aalto yliopiston kandidaattikeskuksessa.

Tapahtuman kunniavieraina paistattelevat Magdalena Hai, Marko Hautala, Marianna Leikomaa ja Malka Older. Tämän vuoden teema on toivo ja sinnikkyys. Samalla tapahtuma kunnioittaa pitkän linjan espoolaisen scifi-harrastajan, kansanedustaja Jyrki J. J. Kasvin (1964–2021) muistoa.

Finnconin ohjelmassa on perinteiseen tapaan keskusteluja, esitelmiä, juhlia, naamiaiset, taidenäyttely ja myyjäiset. Tapahtuman yhteydessä järjestetään myös akateemista ohjelmaa. Sisäänkäynti Finnconiin on maksuton, kuten aina.

Coni on avoinna perjantaina klo 16–20, lauantaina klo 10–20, ja sunnuntaina klo 10–15:30.

Täällä nähdään!

Finncon 2022

Kirjat – Arttu Unkari & Kai Vaalio: Isämies ja hyytävä hypnoosi

Arttu Unkari & Kai Vaalio
Isämies ja hyytävä hypnoosi

Otava

Kuten kaikki takuuvarmasti tietävät, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kuvakirjat istuvat mainiosti myös aikuislukijan käteen. Sama pätee tietysti myös mm. kaikkiin Jii ”Jasso-kissa” Roikosen kuvittamiin lastenkirjoihin. Tähän samaan kastiin on sittemmin noussut Tähtivaeltajastakin tuttu Kai Vaalio, jonka kynästä ovat syntyneet esimerkiksi Arttu Unkarin kirjoittamien Isämies-teosten hulppeat kuvitukset.

Vahvoja scifi-elementtejä sisältävä Isämies ja hyytävä hypnoosi on kirjasarjan kolmas osa. Romaanin päähenkilöinä seikkailevat nuoret koulukaverit Oona Luokkanen ja Eeli Korhonen. Pakkaa sekoittaa urakalla Oonan isämies, ensiluokkainen Ensio Luokkanen. Hän kuvittelee olevansa maailman paras ihminen sekä maailmankaikkeuden älykkäin poliisi. Todellisuudessa hän on onneton paukapää, joka kompastelee töppäyksestä toiseen eikä koskaan kuuntele järjen ääntä – siis Oonaa.

Heti kirjan alussa tavataan opettaja, joka näyttää menettäneen järkensä. Hän saapuu luokkahuoneeseen julistamaan, että galaktisen federaation perustaneet deuseksilaiset ovat tulossa Maapallolle. Kehittämänsä tarunhohtoisen Masiinan avulla muukalaisoliot ratkaisevat kaikki ihmiskunnan ongelmat kertaheitolla. Ei enää sotia, tauteja tai rusinoita maksalaatikossa!

Moinen käytös ei ilahduta rehtori Yrmyä, joka antaa opettajalle saman tien potkut. Opettajaa saapuu sijaistamaan hauraanoloinen vanhus, Hilja Tossukka. Kaikkien odotusten vastaisesti Hilja onnistuu hiljentämään riehuvat koululaiset ja saa heidät keskittymään opintoihinsa. Tämän luonnottomuuden huomatessaan Oona ja Eeli ovat täysin vakuuttuneita siitä, että nyt on jotain pahasti pielessä.

Onnistuvatko Oona ja Eeli selvittämään Hiljan salaisuudet? Pystyvätkö he pelastamaan koko Maapallon hyytävän hypnoosin vaaroilta vai ottavatko he kaiken ilon irti hypnotisoitujen ihmisten pompottelusta? Entä miten kuvioon liittyvät tehtaiden tuhopoltot, tulipalon lailla etenevä nokkahuiluvillitys sekä hourailut deuseksilaisten saapumisesta?

Sopii myös kysyä, onko Isämiehen kehittelemä lihasosekeitto todellakin universumin paras ruokalaji?

Isämies ja hyytävä hypnoosi on hekotuttavan hauska ilopilleri. Teos repii mielikuvituksellista huumoria irti sekä juonikuvion villistä päättömyydestä että hahmojen toilailuista ja muista edesottamuksista. Vitsejä ja piikkejä sinkoilee nopeampaan tahtiin kuin laki sallii tai aivot pystyvät kerralla edes käsittelemään.

Samat kehut on helppo kohdistaa myös Vaalion kuvitukseen, joka on herkullisen ilmeikästä ja välittömän riemastuttavaa. Joihinkin kuviin on upotettu myös niin paljon pieniä huvittavia yksityiskohtia, että vaikka niitä tutkailisi minuuttikaupalla, aina on jotain uutta ja hauskaa löydettävää.

Hahmoista erityiskiitoksen ansaitsee vanharouva Aini Mäkälä, joka ilmestyy tämän tästä paheksumaan närkästyneesti kirjan tapahtumia sekä nykynuorison huonoa käytöstä. Hän varoittelee jo teoksen alkusivuilla, että älkää nyt herran pieksut tällaista kirjaa alkako lukea. Ja ennen vanhaan koulussa sentään viihdyttiin, koska muuten sai karttakepistä sormille.

Jehnaa ja hubaa! Tai kuten Aini asian ilmaisi: ”Maailma joka tuottaa tällaisia kirjoja saakin loppua ja sassiin!”

Toni Jerrman

Elokuvat – Jodorowsky’s Dune (2013)

Jodorowsky’s Dune

Frank Pavichin ohjaama Jodorowsky’s Dune -dokumentti valaisee legendaarisen Alejandro Jodorowskyn yritystä saattaa Frank Herbertin Dyyni-romaani valkokankaille 1970-luvun puolivälissä.

”For me, Dune will be the coming of a god.”

Kyseessä on kaikkien aikojen myyttisin toteutumatta jäänyt elokuvaprojekti. Surrealistisilla El Topo (1970) ja The Holy Mountain (1973) -leffoilla maineensa sinetöinyt ohjaajanero onnistui saamaan hankkeensa taakse todellisen unelmatiimin: kuvakäsikirjoituksen ja hahmosuunnitelmat laati Moebius, tehostetiimiä veti Dan O’Bannon, ja konseptitaidetta maalasivat H. R. Giger ja Chris Foss!

Eivätkä täräyttävät nimet jää tähän, sillä näyttelijäkaartiin ylipuhuttiin mm. Orson Welles, Salvador Dali ja Mick Jagger. Pink Floydin oli tarkoitus vastata musiikista.

”I wanted to make something sacred, free, with new perspective.”

Järjettömän kunnianhimoinen filmatisointi kaatui lopulta Hollywoodin rahahanoja vahtineiden nihkeyteen. Hankkeen kerrannaisvaikutukset ovat kuitenkin säteilleet lukuisiin sittemmin valmistuneisiin tieteiselokuviin – Alien ja Tähtien sota etunenässä. Jodorowsky itse on kierrättänyt Dune-käsikirjoituksen ideoita sekä Incal– että Metabarons-sarjakuvissaan.

Dokumentissa haastatellaan useita projektissa mukana olleita. Eniten pääsee ääneen maestro itse. Tämä on oikea ratkaisu, sillä Jodorowsky pudottelee toinen toistaan maukkaampia anekdootteja ja maailmoja syleileviä visioita. Vaikka ikää on päässyt kertymään yli 80 vuotta, on herrassa yhä sellaista intohimoa ja karismaa, joka vetää vastustamattomasti puoleensa.

”In that time, I say, if I need to cut my arms in order to make that picture, I will cut my arms.”

Elokuvassa nähdään myös pätkiä, jotka on animoitu Moebiuksen alkuperäisestä kuvakäsikirjoituksesta. Tätä lähemmäs Jodorowskyn Dyyniä tulemme tuskin koskaan pääsemään.

Pavich on toteuttanut mestarillisen dokumentin elokuvasta, jonka piti avata tajunnan ovet ja muuttaa kertaheitolla koko maailma.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/14.