Adrian Tchaikovsky: Shroud

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Shroud
Tor Books

Turun Finnconin (10.–12.7.) kunniavieraaksi saapuva Adrian Tchaikovsky on useaan otteeseen palkittu brittiläinen tieteis- ja fantasiakirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Children of Time -trilogia (2015–2022) sekä Shadows of the Apt -kirjasarja (2008–2018). Vierailun kunniaksi häneltä saadaan heinäkuussa suomeksi Lukinvalo-romaani (Spiderlight, 2016).

Ahkeran kynänikkarin tuorein julkaisu on kuitenkin vuonna 2025 englanniksi ilmestynyt Shroud-romaani.

Kirjan maailmassa ihmiskunta puskee yhä syvemmälle avaruuteen. Kokonaisia aurinkokuntia tyhjennetään resursseista, jotta pitkä marssi voi jatkua. Myös ahtaissa avaruushabitaateissa elävät kansalaiset on valjastettu tämän tavoitteen edistämiseen. Heidän jokainen hetkensä kuluu suuren päämäärän palveluksessa. Mitä hyödyllisempi olet, sitä todennäköisemmin pääset etenemään elämässäsi. Tosin tästä ratas koneistossa -elämästä on karsittu pois ihmisarvoinen onni ja ilo.

Kaiken taustalla kuikii ajatus siitä, että mitä laajemmalle ihminen on levittäytynyt, sen todennäköisempää on, ettei mikään yksittäinen katastrofi voi pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin.

Tarina käynnistyy Prospector413-aurinkokunnasta, josta on tarkoitus tulla yksi ihmiskunnan etenemisen välietapeista. Sieltä paljastuu jotain ennenkuulumatonta: kaasujättiläistä kiertävä kuu, joka ulvoo kakofonista sähkömagneettista äänimattoa. Kuun tutkiminen osoittautuu lähes mahdottomaksi paikallisten olosuhteiden takia. Ongelmia aiheuttavat painovoima, kaasukehä, paine ja lämpötila, jotka ovat ihmisille tappavia – eivätkä droonitkaan pärjää sen paremmin tässä ikuiseen pimeyteen vajonneessa ympäristössä.

Mutta vaikka päähenkilö kuinka alkuun toistelee, ettei ihmisillä ole mitään asiaa tähän helvettiin, niin sinnehän hän päätyy – kuten jo prologista käy ilmi.

Tchaikovsky on luonut romaaniinsa hämmästyttävän vieraan maailman erikoisine elämänmuotoineen. Ihmeen tuntua soittelevia ja ihmismielin lähes käsittämättömiä visioita vyöryy eteen käytännössä joka sivulta. Ja kun tähän ympäristöön heitetään pari ihmistä huonosti maastoon sopivassa kapselissa, niin lienee selvää, että luvassa on epätoivoinen selviytymistaisto ja lukuisia aivoja raastavia kauhunhetkiä.

Lisäpontta tarinaan tuovat jaksot, joissa kerrataan kuun omituisten olentojen evoluutiota ja sen mukanaan tuomia erikoisia selviytymis- ja kukoistamisstrategioita. Ja vaikka romaanin hahmot pohtivatkin pitkään, saattaisiko kuusta löytyä älyllistä elämää, niin lukijoille tämä käy ilmi jo pätkistä, joissa tapahtumat nähdään alieneiden kuulokulmasta. Vaikka tämä temppu syökin osan olentojen vieraudesta, tuo se hienosti esiin, kuinka erilaisin tavoin todellisuutta voi tulkita.

Hitaasta liikkeellelähdöstä huolimatta Shroud on päräyttävän kunnianhimoinen, aivot räjäyttävä tieteisvisio, jonka mielikuvituksellisuuden edessä voi vain kumartaa. Varsinkin kun mukaan on ympätty teemoja, jotka koskettavat mm. ihmisten rajoittunutta kykyä nähdä ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta. Minuuden häilyvästä käsitteestä ja ihmisten omahyväisyydestä nyt puhumattakaan.

Huutaa kuin eläin!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Niilo Sevänen: Unten kruunu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Niilo Sevänen
Unten kruunu
Gummerus

”Voi pieni Sorkkajalka. Minä näytän sinulle kätketyt ihmeet ja aarnihautojen salaisuudet, opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää. Miten huudat tuulta, sidot sinistä liekkiä, vedät kuun alas taivaalta ja keskustelet vainajien kanssa… Mitä muuta pieni lapsi voisi toivoa?”

Unten kruunu on Niilo Seväsen eeppisen Ikitalvi-fantasiatrilogian toinen osa. Toisin kuin usein, se ei kärsi trilogian keskivaiheen ongelmista. Käytännössä kirja päihittää jopa sarjan erinomaisesti käynnistäneen Ikitalven polku -romaanin. Temppu, jota pidin ennalta mahdottomana.

Vuoden 1007 Eurooppaan sijoittuvan tarinan siemenet on kylvetty vuonna 1000. Tuolloin Maailmansärkijäksikin kutsuttu Valkoinen noita marssi petoineen Dublinista Roomaan ja toi mukanaan maanosaa yhä piinaavaan ikitalven. Nyt autioitunutta ja raunioitunutta Roomaa ympäröi läpipääsemätön musta metsä, jonka luonnottomien puiden katveessa ei yksikään lintu laula tai hiiri vikise. Sitä, mistä metsä on tullut ja minne noita on päätynyt, ei tiedä kukaan.

Unten kruunu käynnistyy kolmella tarinalinjalla. Yhtäällä on leskikeisarinna Theofana, joka matkaa 300 ratsumiehen saattueessa kohti Roomaa. Hän on etsimässä kadonnutta poikaansa, keisari Ottoa, eikä anna minkään tai kenenkään tulla tavoitteidensa tielle. Joukkion mukana kulkee myös seitsemän vuotta uinunut Dublinin viikinkikuningas Trym Tulikieli, joka ei muista, kuinka aikoinaan päätyi Kalevan maan metsiin tai sitä, kuinka sittemmin kadotti rakkaan vaimonsa ja lapsensa.

Ankarien talvimyrskyjen keskellä pyristelevä seurue kohtaa matkallaan sekä tuhottuja luostareita että nälkäänäkeviä ihmisiä. Samalla aukeavat niin Theofanan kokemukset vuoden 1000 myllerryksissä kuin Trymin muistia kahlinneet lukotkin.

Ajattarien hyökkäyksen jäljiltä pientä Halla-tyttöä saattanut seurue on hajonnut. Useiden mystisten tahojen tavoittelema Halla ja hänen seitsensorminen bardi-enonsa Orfeus ovat päätyneet mustan metsän siimekseen, jossa he kohtaavat outojen varjolasten kolmikon. Mestarinsa pettänyt palkkamiekka Skadi, rautanaamion taakse kasvonsa kätkevä Silfúr ja omia juoniaan punova puhuva kettu Repolainen ovat puolestaan löytäneet toisensa ja lähtevät etsimään Hallaa ja Orfeusta synkän metsän uumenista.

Sevänen on luonut eepoksensa taustalle omintakeisen maailman, jossa yhdistyvät lumoavin tavoin pohjoisen myytit, viikinkitarut, kreikkalais-roomalaiset mytologiat, Kalevalan runoelmat ja Euroopan historia. Kristinuskon opetukset törmäävät vanhoihin jumaliin, ja uskomusten taistossa ristinpalvojat hävittävät surutta tieltään kaikki, jotka eivät suostu alistumaan yhden jumalan seuraajiksi.

Tarinan edetessä vastaan tulee niin peikkoja, huldria, hiidenvuohia, hämärän väkeä, tuulessa supattavia aaveita kuin alisen petojakin. Lisäksi tilaa saavat mm. Toscanan luolakappeliin suljettu auguuri, salaperäinen Kuuneito, pohjoisen tietäjä ja tuhannen virstan kulkija Asbjörn Yksikäsi sekä unten maailmassa liikkuva korppi Mustasulka, joka asuu kätkettyjen polkujen takana.

Päheitä tunteita nostattavat myös monet tapahtumapaikat, kuten Orvieton kukkulaan koverretut ikiaikaiset luolakäytävät sekä pikimustien helvetinköynnösten peittämä Rooma, jonka raunioiden keskeltä kohoaa alisen sirpaleita kuin painajaisista nousseina torahampaina.

Kerronnan myötä moni kutkuttava arvoitus saa ratkaisunsa. Hallan perimä ja mahdit kuoriutuvat esiin. Repolaisen emäntä paljastuu ja Iki-Äidin olemus käy ilmi. Päähenkilöiden luonnekuvaus syvenee ja menneisyyden salat tulevat päivänvaloon. Mutta paljon jää myös pimentoon, odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Unten kruunu on uskomattoman rikasta ja koukuttavaa luettavaa. Tarina on tulvillaan mielikuvitusta kiihottavia elementtejä, ja teksti soljuu kuin unelma. Lähes 500-sivuisen romaanin haluaisikin ahmia yhdellä istumalla. Ja käydä sen jälkeen välittömästi seuraavan kirjan kimppuun.

Silkkaa parhautta!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen: Totentanz Comics

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen
Totentanz Comics

Ympäristökatastrofin seurauksena ihmiskunnan on ollut pakko siirtyä asumaan kansikaupunkeihin. Niissä kaikki resurssit on säännöstelty tarkasti ja kullakin kansalaisella on oma kulutuskiintiönsä. Näin taataan, että jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Tälle taustalle rakentuu Raimo Saastamoisen käsikirjoittama ja Juuso Laasosen kuvittama Totentanz Comics. Siitä on nyt saatu ulos ensimmäinen numero.

Kyberpunk-henkinen tarina lähtee liikkeelle vauhdilla. Nuori Sue pakenee henkensä edestä kansikaupungin kaduilla. Hän on löytänyt keinon kiertää kiintiöitä, mutta nyt jokin on mennyt pieleen ja kaikki vanhatkin ekstraostokset ovat palanneet hänen mittariinsa. Kiintiörikkomus on vakava rikos, joten raskaasti aseistetut kyberpoliisit ravaavat vikkeläliikkeisen robokoiransa kanssa Suen jäljillä.

Sujuvasti rullaava kertomus päättyy yllätyskäänteeseen, joka vääntää tilanteen uuteen muottiin – kuin parhaissa tv-sarjoissa konsanaan. Jatkoa jää odottamaan innolla, sillä luvassa näyttäisi olevan erinomaisen mielenkiintoinen tieteisseikkailu.

Totentanz Comics ei ole mikään pienen luokan projekti. Suunnitteilla on satojen sivujen mittainen sarjakuvaromaani, joka ilmestyy aluksi lehtimuodossa. Koukuttavan kerronnan lisäksi paperille on loihdittu komeaa neliväritaidetta, jossa hyvässä kuosissa ovat ihmiset, asusteet, ympäristöt ja tekniset laitteet. Harkitusta kuvakuljetuksesta ja tummissa tunnelmissa kylpevistä valoista nyt puhumattakaan.

Kunnianhimosta ei ole tingitty, joten sopii toivoa, että homma ottaa tuulta alleen ja tarina saadaan maaliin asti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Nyt rokkaa ja rytisee! Mannerlaatat murenevat ja universumit peittyvät tuhkaan. Taisteluhaarniskoihin sonnustautuneet sotilaat niittävät vihollisia ja hien – sekä veren – määrä lasketaan miljoonissa litroissa. Jeremy Szal on täällä tänään!

Villien dingojen kasvattaman australialaiskirjailija Jeremy Szalin maittavin luomus on massiivisen kokoluokan tieteistoimintaa ja goottikauhuista avaruusoopperaa yhdistelevä The Common -trilogia. Setin hartaudella odotettu kolmas romaani, Wolfskin, näki päivänvalon maaliskuun lopulla, joten nyt on korkea aika paneutua kunnolla kirjailijan tuotantoon.

Pitkän artikkelin ja lyhyen haastattelun lisäksi tätä lehteä koristaa Szalin kymmensivuinen tieteiskauhunovelli Tähtiä haudassa, tähtiä kallossa. Sen suomennoksesta vastaa palkittu Kaisa Ranta.

Kuten kirjojen tyylilajista sopii olettaa, Szal fanittaa mm. sellaisia Tähtivaeltajasta hyvinkin tuttuja brittikirjailijoita kuin Iain M. Banks ja Alastair Reynolds: ”Maailmaan ei ikinä synny toista kirjailijaa, joka olisi kuin Banks. Myös Reynolds on aivan mahtava, ja hänen teoksillaan on ollut suuri vaikutus omaan tuotantooni.”

Yllättävänä paljastuksena Szal mainitsee, että hän on käynyt Suomessa. Kyseinen vierailu tapahtui vuonna 2017, jolloin Helsingin Messukeskuksen täytti Worldcon 75 -tapahtuma.

Fyysisinä esineinä Szalin teoksia ei välttämättä löydy jokaisesta suomalaisesta kivijalkakirjakaupasta tai edes maailman kaikista nettimyymälöistä. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, joten näitä teoksia sietää metsästää ihan urakalla!

Kotimaisista tekijöistä esiin nostetaan tällä kertaa jo 2000-luvun alussa kirjailijauransa aloittanut Salla Simukka. Hänet tunnetaan parhaiten nuorille aikuisille suunnatusta Lumikki-trilogiasta, jonka oikeudet on myyty yli 50 maahan. Simukan tuotantoon mahtuu kuitenkin monta muutakin mainiota spefi-kirjaa, jotka sopivat lasten ja nuorten lisäksi myös aikuislukijoiden käsiin.

Anne Leinosen laajassa haastattelussa Simukka kertoo mm., kuinka päätyi kirjailijaksi, miten hänen teoksensa ovat syntyneet ja mitä teemoja hän romaaneissaan käsittelee. Hän ottaa kantaa myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden aliarvostukseen ja kehottaa kaikkia huutamaan suureen ääneen hyviksi kokemistaan kirjoista. Tämän voin allekirjoittaa täydestä sydämestäni.

Ja sitten asiasta toiseen: Olen jo useamman vuoden ajan etsinyt tietäjää ja taitajaa, joka olisi halukas kirjoittamaan Tähtivaeltajaan artikkelin brittikirjailija Adrian Tchaikovskysta. Valitettavan huonolla menestyksellä. Nyt kun Tchaikovsky saapuu kunniavieraaksi Turun heinäkuiseen Finnconiin, oli lehteen pakko saada arvostelu hänen tuoreesta Shroud-romaanistaan. Lähes hurmoksellinen teksti löytyy täältä.

Pertti Jarlan remontti- ja taidenäyttelykiireiden takia hänen upea Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvansa pitää jälleen yhden numeron tauon. Sen tilalla nähdään Pekka Mannisen kybällä iskevä Teräslilja-sarjakuva Sisältövaroitus: koira kuolee eikä siitä kissastakaan ihan tiedä. Nauttikaa antaumuksella!

Lisäksi lehdessä on tarjolla myös reipas annos kirja-, sarjakuva-, elokuva- ja televisiosarja-arvosteluja. Sekä tietenkin toinen osa Kari Sihvosen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -sarjakuvasta.

Sitten ei muuta kuin lukemaan ja julistamaan kirjallisuuden ihanuutta turuille ja toreille!

Toni Jerrman

Elokuvat – Star Wars: The Mandalorian and Grogu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Star Wars: The Mandalorian and Grogu

Muistan yhä elävästi, kun sain vuonna 1977 käsiini lokakuun Valitut Palat. Siinä kerrottiin George Lucasin tuloillaan olevasta Tähtien sota -elokuvasta. Artikkeli räjäytti nuoret aivosoluni taivaan tuuliin.

Oli juonikuvausta, joka vakuutti, että Tähtien sota on kiehtova avaruusooppera, jota tähdittävät mm. upeat robottihahmot ”Erkaks Deekaks” ja ”See Kolmepeeoo”. Oli kehuja tyyliin ”jo ennen arvostelijoiden haltioitunutta ylistystä olivat ennakkoesitykset ja huhupuheet leimanneet tämän elokuvan avaruuden Tuulen viemäksi filmihullujen ja tieteisromaanien ahmijoiden keskuudessa.”

Ei siis ihme, että ne kuukaudet, jotka jouduin odottamaan Tähtien sodan Suomen ensi-iltaa, leijuin jalat irti maasta, selittäen innostuneesti kaikille lähimmäisilleni lähestyvästä elokuvanautinnosta: ”Tämä on juuri sitä, mitä olen odottanut koko pienen ikäni!”

Eikä Tähtien sota pettänyt – se sisälsi kaikkea, mitä nuori scifi-fani saattoi toivoa: mielikuvituksellisia olentoja ja tapahtumapaikkoja, uskomattoman hyvin toteutettuja avaruustaisteluita sekä elämää suuremman seikkailun.

Vuosien kulku ei ole vesittänyt alkuperäisen Tähtien sodan viehätysvoimaa. Se on yhä paras myyttinen avaruusooppera hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Puhdasotsainen yhdistelmä 1930-luvun pulp-klassikoita ja episodielokuvia moderneilla efekteillä toteutettuna.

Sarjan jatko on sitten ollut paikoin aikamoista tarpomista. Nyt teatterionneaan kolkuttaa Jon ”Happy Hogan” Favreaun ohjaama, The Mandalorian -televisiosarjasta ponnistava Star Wars: The Mandalorian and Grogu -elokuva.

Legendaarinen palkkionmetsästäjä Mandalorian (Pedro Pascal) ja hänen mukanaan kantelemansa isosilmäinen Grogu-vauva ovat Uuden tasavallan leivissä. He etsivät pakoon päässeitä Imperiumin korkea-arvoisia upseereja galaksin Ulkoreunalla.

Koska Mandalorian on olevinaan Tähtien sota -universumin John Wick, hän tappaa vaivatta valtavatkin vastaan vyöryvät vihollislaumat. Paitsi silloin kun juoni sanoo muuta, ja hän häviää yhdellekin vastustajalle.

Toisin kuin John Wick -elokuvien hienosti koreografioidut, näytellyt ja kuvatut taistelukohtaukset, Mandalorian saa tyytyä nopeilla leikkauksilla toteutettuun geneeriseen toimintapuuroon. Toisaalta hän saa vastaansa myös kasapäin tietokoneanimoituja hirviöitä, joille ei sen ihmeempää roolia suoda. Jos oliolla on iso kita ja se näyttää rumalta, se on ilmiselvästi tarkoitettu tapettavaksi.

Elokuvassa Mandalorian saa eversti Wardilta (Sigourney Weaver) tehtäväkseen etsiä piileskelevän herra Coinin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin vapauttaa ilkimysten kaappaama Rotta the Hutt ja kiikuttaa hänet Hutt-kaksosten huomaan.

Juonta ei elokuvasta löydy edes kengännauhojenpitimiksi. Tarina koostuu lähinnä eestaas sinkoilusta ja peräperää laitetuista taistelukohtauksista. Väliin ammuskellaan, toisinaan heilutetaan astaloita ja joskus kurvaillaan avaruusaluksilla sädesateessa. Hahmojen kohtaloista ei voisi vähempää välittää.

Erityisen ärsyttävä on lällynlöperö Rotta the Hutt, joka jaksaa koko ajan korostaa naukuvalla äänellä, ettei ole yhtään samanlainen kuin isänsä Jabba the Hutt. Rotta haluaa olla kiltti ja elää vain omaa elämäänsä. Myös Grogun ultralaskelmoidusta söpöilystä saa nopeasti tarpeekseen.

Kaikki mielenkiintoiset elementit mahdollisimman kaukaa kiertävä elokuva on niin tyhjänpäiväinen, että sen olemassaoloa ei voi kuin ihmetellä. Katsomossa tulee jatkuvasti vilkuiltua kelloa ja tuijoteltua seiniä. Samalla voi vain unelmoida siitä, kuinka paljon nautinnollisempaa olisi seurata tapetin kuivumista.

Pisteitä ei heru myöskään visuaalisesta tyylilajista, joka nojaa lähinnä pimeyteen ja värikkyyden välttelyyn.

Nyt menen hakkaamaan päätäni seinään.

Toni Jerrman

PS. Eipä ole Star Wars enää sellainen myyntitykki kuin ennen. Aikoinaan ensi-iltanäytöksiin jonotettiin, nyt monta sataa henkeä vetävässä teatterissa oli kanssani vain parikymmentä katsojaa. Joiden keski-ikä vaikutti olevan 50:n paremmalla puolella. Höh.

Tähtien sota – Tähdet 2026

Star Wars (1977) ★★★★★
Star Wars: The Empire Strikes Back (1980) ★★★★
Star Wars: Return of the Jedi (1983) ★★★

Star Wars: The Phantom Menace (1999) ★★
Star Wars: Attack of the Clones (2002) ★
Star Wars: Revenge of the Sith (2005) ★★★

Star Wars: The Force Awakens (2015) ★★
Star Wars: The Last Jedi (2017) ★★★
Star Wars: The Rise of Skywalker (2019) ★

Rogue One: A Star Wars Story (2016) ★★★
Solo: A Star Wars Story (2018) ★★

Star Wars: The Mandalorian and Grogu (2026) ★

Ja kyllä, vuoden 2026 tähditys voi poiketa – ja osin poikkeaakin – siitä, mitä olen antanut elokuville heti ensi-illan jälkeen. Uutta Star Wars -leffaa menee aina katsomaan intopinkeänä ja vaaleanpunaiset lasit silmillä. Tuolloin huomio kiinnittyy erityisesti filmien onnistumisiin. Siinä vaiheessa kun elokuvat katsoo toista, kolmatta ja neljättä kertaa alkavat saumat irvistellä ja huonotkin puolet nousta esiin.

Saattaapa olla myös, että rakkaus Tähtien sotaan johtaa yhä liian korkeisiin tähdityksiin. Mutta näin ne tähdet tällä kertaa nyt kuitenkin paukkuvat.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2026 jaettu

tonitahtivaeltaja Yleinen

Tähtivaeltaja-palkinto 2026

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2025 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan S&S-kustantamon julkaisemalle
MARISHA RASI-KOSKISEN romaanille KESUURA.

Linkki kirjan arvosteluun

Linkki palkintotilaisuuden videoon

(Palkintoseremonien lisäksi videolta löytyy Marisha Rasi-Koskisen pitkä kiitospuhe ja lyhyt haastattelu.)

Palkintoraadin perustelut:

Marisha Rasi-Koskisen kahdeksas romaani, Kesuura, on poikkeuksellinen voimannäyte, joka valottaa ajattelevan mielen muodostumista. Se peilaa toisiinsa inhimillistä tajuntaa ja keinotekoisesti rakennettujen aivojen tiedonkäsittelyä. Psykologisesti tarkkanäköinen, tinkimättömyydessään jopa raaka teos osoittaa, miten ihminen laatii toisen olennon omaksi kuvakseen, mutta kieltäytyy sitten tunnistamasta tämän samankaltaisuutta.

Lähitulevaisuudessa on opittu rakentamaan ihmistä muistuttavia androideja, joita koulutetaan toimimaan erilaisissa huolto- ja hoivatehtävissä. Alkujaan lapsenkaltaiset keino-olennot muovautuvat ja kehittyvät orgaanisesti, oppimansa ja kokemansa kautta. Biologista fyysistä kasvua jäljitellään hyönteismäisillä muodonmuutoksilla kasvuvaiheesta toiseen.

Päähenkilö, QED-niminen androidi, hakee kiihkeästi yhteyttä maailmaan ja muunlajisiin olentoihin, mutta kokee samaistumisen ihmisolentoihin vaikeaksi. QED:in ja hänen androidisisarustensa keskinäisten pohdintojen kautta päästään kuin vaivihkaa syvälle tietoteoreettisiin dilemmoihin: mitä voidaan tietää ja kuinka voi tietää, ettei tiedä.

Useassa aikatasossa taidokkaasti kulkeva tarina kiertyy auki vähitellen, annostellen tietoa ja yllättäviä käänteitä juuri sopivalla tahdilla. Jyrkkä ero ihmisten ja androidien toimijuudessa ja sisäsyntyisessä arvossa kaikuu nykymaailman kuilua ihmisten ja muunlajisten eläimien välillä. Paasaamisen ja julistamisen sijaan lukijalle näytetään hyytävän havainnollisesti, millaisia raja-aitoja erilaisten tuntevien olentojen välille pystytetään, ja miten vaikeaa kerran pystytettyjä aitoja on kaataa.

Androidit ovat samaan aikaan biologialtaan kiehtovan vieraita, mutta psykologialtaan ravistelevan samastuttavia. Eettiset ja moraaliset pohdinnat keinoälyjen mielenliikkeistä eivät voisi olla ajankohtaisempia.

Robottien sielunelämästä on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon, mutta Kesuura tarjoaa harvinaisen tuoreen näkökulman siihen, millaisista ainesosista tajunta muodostuu ja miten olosuhteet sitä muovaavat. Suoraan syvään päähän sukeltava teos on maailmanluokan laatua, ja ansaitsisi saman tien paikan kansainvälistenkin scifi-palkintojen listoilla.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Päätoimittaja Toni Jerrman, runoilija, kriitikko Elli Leppä ja kirjailija, kriitikko Vesa Sisättö.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus, 2024)
Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (suom. Kaisa Ranta, Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (suom. Mika Kivimäki, Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (suom. Helene Bützow, Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (suom. Outi Menna, S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (suom. Tytti Viinikainen, Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (suom. J. Pekka Mäkelä, Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo, Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (suom. Antti Autio, Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (suom. Nina Saikkonen, Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (suom. Kaijamari Sivill, WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (suom. Vuokka Aitosalo, Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (suom. Hannu Blommila, The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (suom. Hannu Tervaharju Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (suom. Hannu Tervaharju, Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (suom. Päivi Paappanen, Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (suom. Sauli Santikko, Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (suom. Laura Lahdensuu, Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (suom. Juha Ahokas, Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (suom. Juha Ahokas, Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (suom. Jari Niittylä, Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (suom. Arto Häilä, WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (suom. Markku Salo, Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (suom. Tauno Peltola, Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (suom. Kristiina Drews, WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (suom. Eero Mänttäri, Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (suom. Kristiina Drews, Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1985)

Kirjat – Artemis Kelosaari: Kolme hurjaa miestä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Artemis Kelosaari
Kolme hurjaa miestä
Nysalor

Artemis Kelosaaren romaanin kolme hurjaa miestä ovat Åke Tott, Torsten Stålhandske ja Johan Banér. He ovat aitoja historiallisia henkilöitä, jotka olivat korkeissa asemissa Ruotsin armeijassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Åke ja Torsten ovat suomalaisia hakkapeliittajohtajia ja Johan marsalkka.

Kelosaaren vaihtoehtohistoriassa tämä kolmikko lyöttäytyy yhteen ja alkaa muokata sekä omaa että Ruotsin ja koko Euroopan kohtaloa. Käännepiste esitetään Baijerissa vuonna 1634 tapahtuvassa prologissa, jossa katkeroitunut Johan Banér päättää alkaa edistää omaa uraansa kaiken muun kustannuksella. Vaikka tapahtumat käyntiin sysäävä aloite lähtee Banérilta, tarinan johtohahmoksi nousee Åke Tott.

Meidän aikajanallamme Tott joutui luovuttamaan sotatantereet sairastelun vuoksi, mutta Kelosaaren kirjassa suomalainen noita Valpuri Kyni tunnistaa keuhkotaudin kiroukseksi ja parantaa hänet vaivastaan. Tott ja kumppanit suorittavat mystisen juhannusriitin, jossa he sitovat itsensä yhteen ylimaallisilla siteillä. Rituaalin vahvistamat sotaherrat saavat tästä etua taisteluissa ja diplomatiassa. Mutta riittääkö se muuttamaan historian kulkua?

Tarina on sidottu vahvasti oikeisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Tämä on tehty niin vakuuttavasti, että monesti joutuu miettimään ja jopa tarkistamaan, miten tapahtumat oikeasti menivät. Mainioissa jälkisanoissaan Kelosaari mainitsee, että monet groteskitkin yksityiskohdat ovat totta.

Kerrontatyyli on genreen sopivaa vanhanaikaisen koukeroista, jota on yllättävän miellyttävää lukea. Myös juoni rakentuu perinteisten historiallisten kirjojen tapaan. Tämä johtaa osaltaan siihen, että juonenkuljetus jää välillä junnaamaan paikoillaan, kun päähenkilöt vain jutustelevat, odottelevat ja muutenkin vatuloivat – sekä tietenkin juopottelevat ja rietastelevat.

Kirjan aihe huomioon ottaen teosta tulee väistämättä verratuksi Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksiin, jonka ensimmäiset osat sijoittuvat samaan aikakauteen ja tapahtumiin. Mutta siinä missä Topeliuksen tarinoissa on ylevyyttä, puhdashenkisyyttä ja kansallisromantiikkaa, Kelosaaren kertomusta höystävät alkemia, väkivalta ja dekadenssi. Ero heijastuu myös henkilöhahmoihin, sillä vaikka nämä hurjat miehet ovatkin harmaasävyisiä, niin käytännössä he edustavat tyylipuhtaita A-luokan paskiaisia. Huolimatta tästä – tai juuri sen takia – heidän kohtalonsa sekä keskinäiset suhteensa ovat varsin kiinnostavia.

Kelosaaren 530-sivuinen magnum opus on välillä raskaslukuinen, mutta silti äärimmäisen kiinnostava vaihtoehtohistoria, jossa suomalaisuus nousee yllättävän isoon rooliin.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Elokuvat – Scarlet

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Scarlet
– Hateshi naki Sukâretto

Tanskan kuningas Amleth tulee vallan- ja kuningattarenhimoisen veljensä Claudiuksen murhaamaksi. Isän kuoleman syvästi järkyttämä prinsessa Scarlet vannoo kostoa. Prinsessan suunnitelmat eivät mene ihan nappiin, mutta kuolemaakin väkevämpi viha tarjoaa mahdollisuuden uuteen kohtaamiseen. Tilejä kun pääsee tasoittelemaan vielä tuonpuoleisessa.

Tuonelan elottomilla aavikoilla tarina erkanee Shakespearesta nopeasti ja kauas, mutta kokonaan siteet eivät katkea: Hamletiin viittaillaan jatkossakin kohtausten ja yksityiskohtien tasolla.

Mamoru Hosodan käsikirjoittama ja ohjaama animeseikkailu on komeaa katsottavaa. Tämä on paljon sanottu aikana, jolloin tekoälyt ja halvat digitaaliefektit ovat kyllästäneet sekä elokuvateollisuuden että katsojat visuaalisella kitschillä.

Hosodakin käyttää nykyaikaisia välineitä, mutta tämän elokuvan grafiikkaväellä on ollut työkalujen lisäksi myös näkemystä. Merenä vellovat taivaat, vavisuttavan jylhä ukkoslohikäärme ja elävältä kuvakirjakuvitukselta näyttävät joukkokohtaukset ovat kerrassaan jotakin erilaista, parhaimmillaan ällistyttävää. Scarlet kannattaakin nähdä isolta kankaalta.

Aikuiskatsojalle niin juoni kuin tematiikkakin jäävät valitettavan ohuiksi. Manalassa elämä ja kuolema, mennyt ja tuleva ovat yhtä. Eri aikakausien ja kulttuurien vainajat kamppailevat taivaspaikoista. Tappelukohtauksia piisaa.

Tanskan prinsessa saa seurakseen miehen 2000-luvulta: sairaanhoitajan, joka hoitaa niin ystäviä kuin vihollisiakin ja opettaa Scarletille laupeutta. Kannattaako vihaan ja kostonhaluun jäädä rimpuilemaan, vai olisiko armeliaisuus kuitenkin parempi ratkaisu?

Yleisesti ottaen tämä on tietenkin oikein hyvä ajatus. Mutta jos elokuvasta toivoo saavansa tajuntaa laajentavia oivalluksia, se kannattaa käydä katsomassa hyvissä ajoin – esimerkiksi peruskouluikäisenä.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Sarjakuvat – Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero: Modesty Blaise – Huipputason petturi

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero
Modesty Blaise: Huipputason petturi
Suom. Asko Alanen. Jalava

”Alas rivot bikinit!”

Vihulaiset saavat jälleen kyytiä Modesty Blaise: Huipputason petturi -albumin sivuilla. Isokokoiseen opukseen on kerätty viisi Peter O’Donnellin käsikirjoittamaa seikkailua, jotka ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1965–1997.

Kahden vanhimman tarinan piirroksesta vastaa aina yhtä tyylikäs Jim Holdaway. Loput kolme on taiteillut Enrique Romero, jonka jälki on huolellisempaa mutta samalla myös hitusen jäykempää. Molemmat tekijät ovat kuitenkin sanomalehtistrippisarjakuvien mestareita.

Kuten jopa yllättävän usein, niin nytkin monen kertomuksen käynnistäjänä toimii kidnappaus, jota Modesty Blaise ja Willie Garvin ryhtyvät selvittämään.

Kokoelman nimitarinassa kaapatuksi on joutunut sir Gerald Tarrant, Britannian tiedustelupalvelun korkea-arvoinen agentti ja Modestyn sekä Willien hyvä ystävä. Tapaus liittyy tietenkin vakoojapeliin, joten panokset ovat korkeat. Mutta eipä moinen ole ennenkään niin taistelutaidoiltaan kuin aivoiltaankin timantinteräviä sankareitamme häirinnyt.

Viikinkikoplassa ryöstäjinä riehuu viikinkejä intohimoisesti ihaileva Magnus kätyreineen. Tappeluhullua berserkkiä innostaa ajatus päästä taittamaan peistä Modestyn kanssa, ja sehän onnistuu parhaiten kidnappaamalla viaton nainen syötiksi. Jännittävässä seikkailussa astalot heiluvat, puukot lentelevät ja pamput löytävät maalinsa.

Samantha ja Kerubi -tarinassa siepatuksi joutuu länteen loikanneen muusikon vaimo. Väriä kertomukseen tuo taistelulajeja harrastava nuori tyttö, joka pomottelee jopa Helvetin enkeleihin kuuluvaa isoveljeään: ”Mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, mokoma aivoton tomppeli!” Helvetin enkeleiden tyhmyydestä tehdään muutenkin antoisaa pilaa. Huvitukseksi on laskettavissa myös kohtaus, jossa Willie aiheuttaa sekasortoa bikinien muotinäytöksessä vastustamalla äänekkäästi moista alastomien naisvartaloiden näytteillepanoa.

Kepeän ja kipeän yhdistelmä nostaa juurikin tämän jakson albumin parhaaksi suoritukseksi.

Guatemalassa öljyä etsivä sokea Dinah ja hänen miehensä Stephen päätyvät sissien kynsiin valaisevasti nimetyssä Durango – Guatemalan guerrilla -sarjakuvassa. Hyvinkin synkkiin vesiin uivassa kertomuksessa pahisten liipaisin on herkässä eikä elämä viidakkoleirissä ole muutenkaan herkkua.

Kirjan päättävässä Lavastettu murha -tarinassa ei kidnapata ketään. Sen sijaan vanha vihollinen punoo todella ovelan juonen, jonka tarkoituksena on päästä käsiksi äveriään isän rahoihin ja siinä sivussa lavastaa Willie murhaajaksi. Albumin pohjamateriaali on muuten pääosin oivallisessa kunnossa, mutta tässä jaksossa on joidenkin strippien kohdalla jouduttu turvautumaan huonolaatuisempiin lähteisiin.

Modesty Blaise: Huipputason petturi jatkaa kunnialla Jalavan Blaise-settiä. Nämä tarinat toimivat vuosikymmenestä toiseen, joten on oivallista, että niitä julkaistaan nykyisin kestävinä, kovakantisina albumeina.

”Pidä suusi soukalla, Tyrone, tai revin pääsi irti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Elokuvat – Orava

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Orava

Edellisestä hyvästä kotimaisesta scifi-elokuvasta ei ole edes vuosia, ja taas meitä hemmotellaan!

Markus Lehmusruusun käsikirjoittaman ja ohjaaman Oravan maailmassa on paljon tuttua: Tulevaisuuden kontrolliyhteiskunnassa kaikki on kiiltävän valkoista, valoisaa ja puhdasta. Älyteknologia on kansalaisten alituisena seuralaisena. Järjestelmä huomauttaa kiroilemisesta, kutsuu apua, jos kaadut – eikä tarjoile kofeiinijuomaa, jos pulssi on jo valmiiksi koholla. Se muistuttaa pitämään antibakteerisen omatunnon puhtaana. Se säätelee mieltä ja ruumista hormonitoimintaa tasapainottavilla virikkeillä. Asiat ovat hallinnassa, ihmiset leppoisia. Ei turhaa draamaa eikä sekoilua. Villi luonto ei tällaiseen maailmaan mahdu.

Eläimet on aikanaan hävitetty, koska ne olivat arvaamattomasti käyttäytyviä tautien levittäjiä. Ne on korvattu karvaisilla leluilla. Väritön ja harmiton tuotekehittäjä Pasi (Miro Lopperi) suunnittelee sähköisiä lemmikkikoiria, joiden kanssa puuhastelu auttaa käyttäjien oksitosiinieritystä.

Pasin elämä ajautuu raiteiltaan, kun hän löytää takapihaltaan oravan ja alkaa hoitaa sitä salaa. Kohta hänen kintereillään liikuskelee valvontaviranomainen Emilia (Mimosa Willamo). Täysbiologinen jyrsijä on uhka yhteiskunnalle. Niin kuin on sekin, jos eläin ihmisessä pääsee irralleen. Päähenkilöiden luontosuhde avautuu yhtaikaa sisään ja ulos päin.

Elokuvan toteutus on tyylikkään minimalistinen ja vähäeleinen robottimaisiksi kesytettyjen roolihahmojen tunne-elämää ja -ilmaisua myöten. Kohtaus, jossa Pasi ja Mimosa lopulta villiintyvät, voisi näyttää jossain muussa elokuvassa kornilta, mutta se saa edeltäneestä pidättyneisyydestä hämmästyttävää voimaa. Samoin tarinan pienieleinen, vinksahtanut huumori toimii kliinistä taustaa vasten mainiosti.

Kaikkinensa elokuva on asetelmiltaan, henkilökuvaukseltaan ja tunnelmiltaan kuin alkutekstille uskollinen ja muutenkin mainio Philip K. Dick -filmatisointi – tosin ilman sitä alkutekstiä.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä