Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2026 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2026 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2025 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

– Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa (La capacidad de amar del señor Königsberg, suom. Satu Ekman, Moebius)

Salakavalan tavanomaisesti käynnistyvä kuvaus tapoihinsa pinttyneen toimistotyöläisen arkielämästä luisuu kuin varkain postapokalyptiseksi visioksi. New Yorkin katukuvan vilkkaus ja konttorin nurkkakuntaiset kinastelut tekevät tilaa avaruusolentojen maailmanvalloituksen jälkeiselle maisemalle. Kirjassa vuorotellaan mieleenpainuvasti apean ja absurdin välillä ja pohditaan järjestelmällisyyden psykologisia hyötyjä.

– Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura (S&S)

Tarkkanäköinen ja syvästi filosofinen kertomus ihmisen kuvaksi rakennetusta androidista, joka löytää yhteyden toisiin kaltaisiinsa, mutta ei ihmisiin. QED-nimisen androidin tarina alkaa hylätyltä rautatieasemalta, jonne päätymisen olosuhteet avautuvat monitasoista kerrontaa hyödyntäen. Tietoteoriaa, inhimillisyyttä ja muunlajisten oikeuksia käsittelevä taiturimainen teos näyttää kädestä pitäen, kuinka keinotekoinen mieli rakentuu ja mitä seuraamuksia tällä on ihmisyyden kannalta.

– Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu (Otava)

Laajoja teemoja, kuten eläinoikeusetiikkaa, lajienvälistä viestintää ja ihmisen aiheuttamaa ekokatastrofia, käsittelevä teos kulkee useissa kerrontalinjoissa. Eräässä niistä hyvin tutun oloinen kirjailijahahmo vetää yhteen pitkää uraansa ja puhuu inspiraation lähteistä simulaatioteoriaan liittyen. Toisessa ylikansallinen monimiljonääri käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa hyvän tekemiseen. Vakuuttava kerronta ja rikas tietosisältö pitävät lukijaa otteessaan.

– Ali Smith: Gliff (Gliff, suom. Kristiina Drews, Kosmos)

Ajankohtainen ja sydämeenkäyvä tarina kahdesta sisaruksesta, jotka ovat pudonneet ankaran valvontayhteiskunnan rakosiin. Lapset yrittävät selviytyä digitaalisen talutusnyörin ulottumattomissa samalla, kun olosuhteet heidän ympärillään paljastavat raakuutensa. Teos on terävä ja lohduttomuudessaankin kaunis kommentaari nykymaailman epäinhimillistävistä kehityskuluista, joita vastaan nousemiseen yksittäisten ihmisten voima ei riitä.

– Hanna Weselius: Pronominit (WSOY)

Pääosin lentokoneen ahtaaseen matkustamoon sijoittuva, fragmentaarinen romaani kuvaa inhimillisyyden kirjavuutta, yhteydenkaipuuta ja muistia. Yhdessä matkustajista muodostuu suuren maailmanmurroksen tapahtumien kudelma, jossa ollaan pakosalla eikä ehkä koskaan palata kotiin. Metahahmona matkustajista huolehtiva stuertti toimii kokonaisuutta yhteen liittävänä katalyyttinä monikerroksisessa, ajatuksia herättävässä kokonaisuudessa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat päätoimittaja Toni Jerrman, runoilija, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Vesa Sisättö.

Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus, 2024)
Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (suom. Kaisa Ranta, Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (suom. Mika Kivimäki, Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (suom. Helene Bützow, Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (suom. Outi Menna, S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (suom. Tytti Viinikainen, Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (suom. J. Pekka Mäkelä, Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo, Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (suom. Antti Autio, Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (suom. Nina Saikkonen, Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (suom. Kaijamari Sivill, WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (suom. Vuokka Aitosalo, Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (suom. Hannu Blommila, The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (suom. Hannu Tervaharju Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (suom. Hannu Tervaharju, Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (suom. Päivi Paappanen, Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (suom. Sauli Santikko, Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (suom. Laura Lahdensuu, Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (suom. Juha Ahokas, Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (suom. Juha Ahokas, Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (suom. Jari Niittylä, Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (suom. Arto Häilä, WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (suom. Markku Salo, Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (suom. Tauno Peltola, Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (suom. Kristiina Drews, WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (suom. Eero Mänttäri, Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (suom. Kristiina Drews, Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1985)

Elokuvat – Sinners

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Koska Ryan Cooglerin ohjaama Sinners-elokuva kahmi nyt saaliikseen ennätysmäärän Oscar-ehdokkuuksia, päätin heittää myös tänne blogin puolelle Tähtivaeltajassa 2/25 julkaistun arvosteluni kyseisestä elokuvasta.

Sinners

Ryan Cooglerin Black Panther -leffat eivät itseäni pahemmin ilahduttaneet. Ne menestyivät kuitenkin lippuluukuilla niin hyvin, että Coogler sai vapaat kädet Sinners-elokuvansa kanssa. Ja se iskee ihan kybällä.

Filmin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1932 Mississippi Delta -alueelle. Rotuerottelulait ovat yhä voimassa ja Ku Klux Klan terrorisoi mustia, jotka asuvat hökkelikylissä ja saavat niukan elantonsa työskentelemällä puuvillapelloilla.

Smokestack-kaksoset (Michael B. Jordan) ovat ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, jotka palaavat kotiseudulleen vietettyään seitsemän vuotta Chicagossa gangsterien leivissä. Kaksikon maine armottomina koviksina on yhä kohdallaan, mutta tällä kertaa he aikovat hankkia rahansa laillisella bisneksellä. Toki siinä auttavat Chicagosta varastetut dollarit ja viinakset. Niiden turvin kaksoset ostavat vanhan sahan ja perustavat sinne vain mustille tarkoitetun musiikkikapakan.

Toisiinsa tukeutuvat Smokestack-kaksoset ovat viileän hienosti käsikirjoitettuja ja näyteltyjä hahmoja. Heidän rinnalleen nousee myös muita mahtavia hahmoja, kuten vanha blues-muusikko Delta Slim (Delroy Lindo), portsarina toimiva Cornbread (Omar Benson Miller), kiinalainen kauppiaspariskunta Grace ja Bo Chow (Li Jun Li & Yao) sekä kaksosten erinomaisen vahvoiksi kuvatut exät Annie (Wunmi Mosaku) ja Mary (Hailee Steinfeld).

Vielä keskeisempi rooli on nuorella Sammiella (Miles Caton), jonka blues-laulu ja -kitarointia avaa portteja ajan ja paikan kudokseen. Sillä kuten vanhat kansantarut tietävät kertoa, voi sielusta puhtaana kumpuava musiikki raottaa verhoa elämän ja kuoleman välillä. Toisaalta ilmiö houkuttelee myös pahuutta, joka saattaa livahtaa soittajan seuraan. Tai kuten Sammien pastori-isä asian esittää: kun tarpeeksi kauan tanssii paholaisen kanssa, niin joku päivä tämä seuraa musikanttia kotiin.

Ja kuten jo filmin ensimmäisestä kohtauksesta tiedämme, juuri näin tulee käymään.

Pitkän mutta kiehtovan alkukehittelyn jälkeen pahuus löytää siis tiensä Smokestack-kaksosten pyörittämään kapakkaan. Missä muodossa se ilmenee, jääköön paljastamatta. Joka tapauksessa luvassa on kaksikin maittavaa verilöylyä sekä vanhan tutun vihulaisen omintakeisesti tuunattu versio.

Sinners on tekijänsä näköinen yhdistelmä historiallista realismia, yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja mainiosti pelittävää kauhua. Merkittävää osaa elokuvassa näyttelee myös musiikki perinteinen blues etunenässä – vaikka toki tällä saralla koetaankin pari mahtavaa tyylipoikkeamaa.

Blues-puolta korostaa entisestään se, että filmissä vierailee alan elävä legenda George ”Buddy” Guy (s. 1936). Tästä ratkaisusta Coogler ansaitsee täydet kymmenen pistettä.

Ja juu, jätän nyt mainitsematta sen vuonna 1996 valmistuneen erinomaisen elokuvan, josta käsikirjoittaja-ohjaaja on selvästi ammentanut vaikutteita omaan visioonsa. Eiköhän se kuitenkin käy teatterissa kaikille selväksi.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Frank Hampson & co: Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Hampson & co
Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Kun kirjoitin 24-sivuista mega-artikkelia brittiläisestä Dan Dare -sarjakuvasta ja sen luoneesta Frank Hampsonista (TV 2/20), en villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että tätä varhaista scifi-klassikkoa julkaistaisiin joskus suomeksi. Jalava kuitenkin yllätti koko kansakunnan pistämällä syyskuussa ihmisten ilmoille Avaruuspilotti Dan Dare -albumin Purppurakuolema. Alunperin vuonna 1958 ilmestynyt tarina tunnetaan englanniksi nimellä The Phantom Fleet.

Purppurakuolema on mitä mainioin esimerkki Dan Dare -sarjakuvien loistokkuudesta. Sekä huolellinen piirrosjälki että huikea väritys tuovat taiteeseen vahvaa kolmiulotteista tunnelmaa, eikä vaivoja ole säästelty kuvitettaessa erilaisia avaruusaluksia ja -olentoja. Lopputulos on yksiselitteisesti silmiähivelevän upeaa.

Itse tarinassa ihmiskunta saa vieraakseen erikoisista rypäsaluksista koostuvan aavelaivaston, joka vaatii Maata antautumaan välittömästi ja ehdoitta. Kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet vieraat ovat erittäin älykkäitä amfibisia olentoja, joiden teknologia ylittää kaikki ihmisten saavutukset.

Pystyykö Dan Dare, tuo avaruuslaivaston puhtoinen ja oikeudenmukainen ykköspilotti, ratkaisemaan kinkkisen tilanteen? Daren apuna häärivät hupaisista kevennyksistä vastaava sotilaspalvelija Digby, nuorten lukijoiden samaistumiskohteeksi tarkoitettu Leimu-kadetti sekä tämän Viiru-lemmikki. Keskeiseen rooliin kohoaa myös sir Hubert, Planeettainvälisen avaruuslaivaston korkea-arvoisin upseeri.

Kertomus on täynnä jännitystä, vaaroja, scifistisiä ihmeitä, kekseliäitä juonia ja tieteishenkistä mielikuvituksen laukkaa. Juoni ei turhia jarruttele, vaan tarjoilee yllättäviä käänteitä toisensa perään. Juuri tällaisista aineksista on parhaat tieteissarjakuvan klassikot tehty. Jos unohdetaan, että tarina lopetetaan yhdellä epätoivoisella rysähdyksellä – mistä kiitos kuuluu pastori Marcus Morrisille.

Nyt täytyy toivoa, että tämä on vasta alkua Avaruuspilotti Dan Daren uusille suomennoksille. Hyvää kamaa olisi tarjolla vielä vaikka kuinka monen albumin edestä.

Teoksen lopusta löytyvä Sauli Santikon asiallinen Dan Dare -esittely sisältää pienen asiavirheen. Tekstin mukaan avaruuspilottimme seikkaili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1964. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä Dare suoritti Suomen ensi-iltansa Peitsi-lehdessä jo vuonna 1962 – kuten artikkelissani mainitsin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Emmi Itäranta
Lumenlaulaja
Teos

Emmi Itärannan odotettu neljäs romaani on jälleen jotain täysin muuta kuin hänen aiemmat teoksensa. Kuunpäivän kirjeiden scifi-visioista mennään nyt toiseen äärilaitaan, itämerensuomalaiseen muinaisuuteen. Kirja on Louhen synty, uudelleenversiointi ja vastatarina Lönnrotin Kalevalalle, jonka pääosassa keikaroi patriarkaalinen Väinämöinen.

Lumenlaulajan kieli on aistivoimaista, metsän ja meren värisävyillä ja tunnelmilla maalailevaa. Pohjolan karua valtakuntaa, sen laaksoja ja rantoja kuvaillaan luonnonilmiöiden sanastolla, joka parhaimmillaan yltää taianomaiseen kauneuteen ja tenhoon. Ajankuva vaikuttaa todenmukaisen rautakautiselta, ja kirjan lopusta ilmenee, että se on myös perehtyneesti lähteistetty. Lautanauhat, naurissaavit, kaskisavut ja jumalille uhraamiseen käytetyt kuppikivet tulevat tutuiksi. Ankaruudesta ei ole tingitty: Lyhyet kesät ja kitsas maa merkitsevät, että nälkäkuolema on alati käsillä, jos ihminen joutuu yhteisöstään eroon. Kokonaisia yhteisöjä voi kohdata tuho, jos sää ei suosi viljelyksiä.

Maailmanselityksessä hyödynnetään suomalais-ugrilaista myyttiperinnettä, jolle annetaan uusia tulkintoja. Etelässä meren takana yhteisöjä johtavat miehet, mutta Pohjolassa on naisvalta. Kirjassa esitellään useita vahvojen naisten yhteisöjä, joiden jäsenillä on taikavoimia. Jo pienestä asti naiset pystyvät muuttamaan muotoaan, kukin luonteenomaiseen eläinhahmoon. Taikuus perustuu sekä synnynnäisiin kykyihin että opeteltuihin keinoihin, kuten loitsulauluihin ja tosimaailman kansanperinteestä tuttuihin syntysanoihin.

Hajanaisten kirjallisten lähteiden aukkopaikkoja kudotaan yhteen ja keitokseen tuodaan uutta omaa. Samaan kehykseen on saatu luontevasti mukaan niin metsänpeittoon meneminen, metsänneitojen kaarnaselät kuin hiiden väen hirvetkin. Muinaismenoon on tuotu mukaan sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuutta, joka istuu sulavasti paikalleen eikä vaikuta päälle liimatulta. Paikoin tapahtumien kuvailussa on hienoa jylhyyttä ja jyhkeyttä, kun vääryydellä surmatut nousevat vaatimaan sitä, mikä heiltä on viety.

Louhen tarinan kaari alkaa lapsuudesta, kun muualta tulleiden hyökkäys syöksee arjen raiteiltaan ja pakottaa pitkään hallinneen suvun rippeet pakenemaan kotikylästä. Nuoruusiän koettelemukset kovettavat Pohjolan perillisen, kunnes hänessä ei ole jäljellä armoa ryöstäjiä ja raiskaajia kohtaan. Kun Louhen valtakausi alkaa, päätösten taustalla kaikuvat menneet kokemukset, jotka värittävät hänen suhtautumistaan itseään täynnä oleviin miehiin. Hieman hitaasti käynnistyvä juonenkulku saa toden teolla vauhtia, kun Louhi ottaa Pohjolan valtaansa.

Jaksojen välissä seurataan Elias Lönnrotin elämän avainhetkiä, kuten Kalevalan julkaisuvuosia ja kirjailijamaineen kertymistä. Suurmiehen vaiheita katsotaan Louhen silmin, ulkopuolelta. Metakerronnassa punnitaan Lönnrotin tekijyyttä ja omistajuutta Louhen hahmoon. Katkelmat vaikuttavat alkuun irrallisilta, eivätkä edes lopuksi täysin puolla paikkaansa verevän rautakautisen narratiivin rinnalla. Pohdintakerroksen tavoite on ymmärrettävä: Lönnrot valikoi ja koosti keräämästään materiaalista mielensä mukaisen kokonaisuuden, josta väistämättä jäi pois moniäänistä materiaalia. Jos Louhi olisi todellinen, kerran elänyt henkilö, hänellä varmasti olisi yhtä ja toista sanottavaa Lönnrotin hirviömäiseksi kirjoittamasta Pohjan akasta.

Tyylillisesti Lumenlaulaja taituroi arkielämän, myyttien ja satujen välimaastossa. Hahmojen psykologinen syvyys ja inhimillisyys ihastuttavat. Louhen perimmäisiksi motivaatioiksi esitetään tarve suojella omaa sukua, kotipaikkaa ja yhteisöä, josta hän on hallitsijan asemassa vastuussa. Loppua kohti tarina kurottelee taivaallisiin sfääreihin, kun Louhi vangitsee auringon ja kuun kivimäen sisälle yrittäessään estää vihollisen uudet hyökkäykset Pohjolaan. Vanhenevan naisen valinnat, menneisyyden taakat ja sovinnonteot viimeistelevät mahtavan noitanaisen eheän tarinakaaren.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Johanna Sinisalo
Joutsenlaulu
Otava

Joutsenlaulu on useaan otteeseen palkitun Johanna Sinisalon tuorein romaani. Teos on sekä erinomainen että ajankohtainen.

Kirjan kerronnassa on kolme keskeistä linjaa. Yksi näistä on taustoittava artikkeli teknomiljardööristä, rouva Wangista. Hän on hankkinut omaisuutensa kehittämällä etäohjattuja laitteita niin taistelukentille, pelastustoimiin kuin tieteelliseen tutkimukseenkin. Näihin avatareihin virtuaaliyhteydessä olevat kuljettajat voivat tuntea ympäristönsä aivan kuin olisivat itse paikan päällä.

Toisin kuin tosielämän vastineensa, rouva Wang käyttää sekä keksintöjään että mittavaa omaisuuttaan tehdäkseen hyvää. Hän on perustanut laajoja luonnonsuojelu- ja ennallistamisalueita, jonne ihmisillä ei ole asiaa. Lisäksi hän antaa teknologiansa liki ilmaiseksi käyttötarkoituksiin, jotka voivat pelastaa ihmishenkiä tai johtaa tieteellisiin läpimurtoihin. Käytännössä hän on onnistunut tekemään jopa sodista täysin turhanpäiväistä puuhastelua.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen Jane on yksi Avatarena-yhtiön avatarkuskeista. Hän haaveilee, että firma lähettäisi jossain vaiheessa etäohjattuja luotaimia avaruuteen ja hän pääsisi ohjastamaan niitä. Ensin pitäisi kuitenkin todistaa oma kyvykkyytensä, mikä ei ole aivan yksinkertaista. Lopullisesti Janen elämä naksahtaa raiteiltaan, kun hän saa tehtäväkseen noutaa AI-tiedoston koillissuomalaisesta metsässä sijaitsevasta tutkimuslippaasta.

Juonihaaroista kutkuttavimmassa kirjailija – jolla on huomattavia yhtäläisyyksiä Sinisaloon itseensä – kertoo vierailuistaan Häikäisyksi nimeämäänsä maailmaan. Kyseessä on ennemminkin mielentila kuin aktuaalinen miljöö. Häikäisy saa kirjailijan pohtimaan simulaatioteoriaa ja sen tueksi löytyviä todisteita.

Joutsenlaulu käsittelee syvällisesti lukuisia ajassamme ilmassa olevia kysymyksiä, joihin moni muukin kirjailija on nyt tarttunut. On tekoälyvisioita, kapitalismin kritiikkiä, peli-ideologiaa, misogyynisiä miehiä, ilmastonmuutoksen seurauksia ja vaikka mitä. Romaanin tärkeimmiksi teemoiksi nousevat kuitenkin kieli ja kommunikaatio sekä ihmisen ja luonnon välinen suhde.

Kuinka kieli rakentuu ja täytyykö sen pohjautua vain ääneen lausuttuihin sanoihin? Voimmeko koskaan ymmärtää eläinten mielenliikkeitä tai jopa kommunikoida heidän kanssaan? Olemmeko valmiita luopumaan virheellisestä käsityksestä ihmisistä luomakunnan kruununa ja myöntämään eläinten inhimillisyyden ja älykkyyden? Vai jatkammeko piittaamattomina tuholaisina, jotka hävittävät kaiken ympäriltään?

Kaikkia näitä elementtejä kirja käsittelee monimuotoisesti ja vakuuttavasti. Vieraat elämänmuodot kohdataan tasa-arvoisesti ja toiseus koetaan rikkautena. Ihmiskunnan raadolliset synnit levitetään eteemme. Todistusvoimainen teksti on vastaansanomatonta, mutta myös kiehtovaa ja mielikuvituksellista, sillä tieteiskirjallisuus tarjoaa jo käsitteenä mahdollisuuden visioida jotain uutta ja ihmeellistä. Romaani ei tyydy jo tiedettyyn, vaan astuu janalla useampia askeleita eteenpäin. Erityisesti simulaatioteorian immersiivinen tulkinta tarjoaa todella päräyttäviä näkymiä todellisuuden luonteesta ja tarkoituksesta.

Myös henkilökuvaus saa riittävästi tilaa. Se antaa hahmoille aikaa hengittää, tehdä valintoja ja elää omaa elämäänsä. Mukana on menneisyyden painolasteja, kasvua, ihmissuhteita sekä uusia alkuja. Tavoitteita ja saavutuksia. Toiveita ja pelkoja. Tunteista ja jännitteistä nyt puhumattakaan.

Jos etsimällä etsii, niin muuten ensiluokkaisesta teoksesta löytyy joitain pieniä kauneusvirheitä. Romaanin alkupuoli on hitusen selittelevä ja loppujaksot turhan venytettyjä. Väliin asiat esitetään luennonomaisesti, mutta tämä ei pahemmin häiritse, koska kyseiset luennot ovat ihastuttavan koukuttavia ja informatiivisia. Kerronta rullaa muutenkin vaivattomasti eteenpäin, ja tarina on kirjoitettu sellaisella tyylillä ja taidolla, että tekstiä on nautinto lukea.

Sisältönsä rikkauden ja näkemyksensä timanttisuuden ansiosta Joutsenlaulu asemoituu yhdeksi Sinisalon kirjailijauran huippuhetkistä. Ja yhdeksi vuoden 2025 parhaista kotimaisista romaaneista.

Toni Jerrman

Uutiset – RIP Hannu ”Hauta” Blommila

tonitahtivaeltaja Uutiset ,

RIP Hannu ”Hauta” Blommila

Nyt ei tekstiä synny ja mieli mataa todella syvällä. Hannu ”Hauta” Blommila (s. 1957), suuri idolini, sittemmin hyvä ystäväni, Tähtivaeltaja-lehden loistelias avustaja ja Tähtivaeltaja-palkinnon pitkäaikainen raatilainen on kuollut 13. lokakuuta 2025.

Kykenen vain laittamaan tähän tekstin, jonka kirjoitin vuonna 2007 Hannu Blommilan 50-vuotisjuhlakirjaan Hannun basaarissa (toim. Vesa Sisättö & Jukka Halme). Kauniita muistoja toiselta ajalta.

Kaipuu jää kaihertamaan.

Hauta Blommilan syndrooma

Vaellan Indonesian rähjäisimmän kaupungin hökkelikujilla, keskellä melun, saasteiden ja hajujen moniäänistä sinfoniaa. Radiossa kaikuu uutisia uusista pommi-iskuista. Katukauppiaat tyrkyttävät pilalle paistettuja rottavartaita. Taksit sylkevät ilmaan kuumuutta hohkaavaa pakokaasua. Hikiset ihmismassat tönivät ja tunkevat matkatessaan kuka milläkin hämärillä asioilla. Laki ei ulotu Jaavan viidakoihin.

Ahdistavan liiallisuuden keskellä tunnen kaipuuta Ambergrisin taiteilijakortteleihin ja Beerlightin kovaksikeitettyihin maisemiin. Marraskuun räntäsateeseen ja avaruuden äärille. Halajan kolmannen asteen sukupuoliyhteyttä aaltojen hylkäämän merenneidon kanssa. Juurihoitoa todellisuuden valtiaalta ja maailmankaikkeuden määritelmiä politiikan vasemmalta laidalta. Kuin huomaamatta ajatukseni karkaavat menneeseen.

Elettiin vuotta 1990 kun ajauduin freelanceriksi Radiomafian populaarikulttuuriohjelmiin. Yleisradion käytävillä hiippaili myös yksi nuoruuteni suurista idoleista, radioääni ja musiikkitoimittaja extraordinaire Hauta Blommila. Moneltakin suunnalta kuulin, että maestro olisi kovin kiinnostunut tieteisfiktiosta, mutta kuinkapa nyt maan matonen voisi lähestyä loistavaa kiintotähteä?

Useamman vuoden rohkeutta kerättyäni uskaltauduin vihdoin sankarini juttusille. Ja hän paljastui erinomaisen joviaaliksi kaveriksi, jonka kiinnostus scifiin sekä tietämys alasta ohitti monin verroin omani. Niinpä olin aivan onnesta soikeana, kun hän suostui kirjaamaan näkemyksiään paperille, jotta ne sitten voitiin painaa toimittamaani Tähtivaeltaja-lehteen.

Blommilan tajuntaa laajentavien kirjailija-artikkelien sarjan sai kunnian aloittaa Tähtivaeltaja 4/96:ssa julkaistu Stephen Baxter -kattaus. Sitä seurasivat nopeassa tahdissa jutut Lucius Shepardista, Greg Eganista, R. A. Laffertysta, William Bartonista, Peter Wattsista, Alastair Reynoldista ja Steve Aylettista. Nämä intomielisellä asenteella ja vankkumattomalla tietotaidolla paperille loihditut tekstit kuljettivat niin minut kuin monet muutkin virkistävien tieteisvetten äärelle. Ilman tätä nektaria elämä olisi ollut kovin paljon köyhempää.

Eikä se tähän toki jäänyt. 1990-loppupuolella Tähtivaeltajassa ilmestyneet koukuttavat novellit lukeutuvat lehden korkeatasoisimpiin proosatykityksiin. Numerossa 4/02 nähty Jeff VanderMeer -haastattelu on parempi kuin pussillinen käsivarsiin hierottavia kalmareita. Ja mille mierontielle olisimme joutuneet ilman Haudan partaalla -palstaa, joka soi meille ainutlaatuisella äänellä kerrottuja tarinoita Terry Dowlingista, Charles Strossista, Ted Chiangista, Stepan Chapmanista, Steph Swainstonista ja monesta muusta kirjailijamestarista.

Paperilta ajatukseni nousevat liitoon kohti aktuaalista kybertodellisuutta, Blommilan definitiivisen täyteläisiä con-ohjelmanumeroita ja Mafioissa istuttuja iltoja. Vuosia, jolloin Pyhän Yrjön pubi vielä sulki ovensa säädylliseen aikaan. Muiden friikkien hajotessa kohti kotikontujaan scifin uljaimmat ritarit säihkyvissä haarniskoissaan suuntasivat reittinsä viimeisiin yhä auki oleviin anniskeluliikkeisiin. Hämäriin ja tupakansavun täyttämiin kulttuurikeitaisiin, joissa kirjallisen peitsen vääntö jatkui aamun pikkutunneille.

Säpsähtäen havahdun lämpimien muistojen orgonieetteristä. Olen saavuttanut määränpääni vuosia kestäneen memeettisen vaelluksen jälkeen. Nimettömän kaupungin sokkeloisten kujien syvissä kätköissä lymyää maailmankaikkeuden suurin aarre, Hauta Blommilan kirja- ja tupakkakauppa Punainen hätätila. Viimeinen paikka koko riivatulla planeetalla, jossa yhä on tarjolla kiellettyjä kirjoja ja nautinnollisia syöpäkääryleitä.

Notkuvien hyllyjen välissä kuumuus haihtuu savuna ilmaan ja tyhjiö täyttyy tieteiskirjallisuuden ihmeen tuntua kutittelevista visioista. Rööki huulessa ja tuoppi kourassa vanha kunnon trokari toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi. Tartun Blommilan tarjoamaan savukkeeseen, vedän keuhkoihini scifin pyhää henkeä ja tunnen olevani jälleen elossa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Hannun basaarissa -juhlakirjassa vuonna 2007

Kirjat – Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Juan Jacinto Muñoz-Rengel
Königsbergin kyky rakastaa
La capacidad de amar del señor Königsberg
Suom. Satu Ekman. Moebius

Paul Königsberg on keski-ikäinen, newyorkilainen virkailija, jonka elämä noudattaa viimeistä pilkkua myöten viilattuja aikatauluja. Jokainen työpäivä kulkee tuttua rataansa, vain kävelyreitit toimistoon vaihtelevat. Kuukaudesta toiseen Königsberg on toimistonsa tehokkain työntekijä, onhan se säntillisen miehen velvollisuus. Muut pitävät yksityisyyttään varjelevaa miestä omituisena ja suorastaan raivostuttavan värittömänä. Jopa oman äidin viikonloppupuhelut koostuvat lähinnä voivottelusta ja sättimisestä.

Vaikka toisin voisi luulla, Königsberg ei rakasta työtään. Velvollisuudentunteen lisäksi hänet pitää käynnissä hiljaa podettu rakkaus erästä työtoveria kohtaan. Kuinka ollakaan, ulkoavaruuden olennot saapuvat Maahan valloittajien elkein. Pian ihmisiä alkaa kadota, ja kaikkien rutiinit rikkoutuvat päivä päivältä pahemmin.

Muñoz-Rengel nappaa romaaninsa pohjaksi kuvion sieltä, toisen täältä kuin irtokarkkilaareilla valloilleen päässyt lapsi. On kaikuja kirjallisuuden harmaista hiirulaisista ja marsilaisista, on raunioituva New York ja postapokalyptisia koettelemuksia. Tutuista aineksista muodostuu kuitenkin yllättävä ja usein hillitön cocktail.

Tuttuuden, vierauden ja yllättävyyden suhde onkin romaanin kivijalka. Rutiineihinsa tukeutuvan Königsbergin käytösmallit ovat järjestelmällisyydessään järjettömiä – mutta kun koko maailma on suistunut kaaokseen, sellaiset pulmat kuin paras tapa sopeutua tilanteeseen menettävät joka tapauksessa merkityksensä.

Postapokalyptisten visioiden sarjassa Muñoz-Rengelin romaani ei pyri esittämään uskottavia kehityskulkuja, ei luo pelastustarinaa eikä edes tragediaa.

Avaruusolentojen tavoitteet jätetään hämäriksi, ja lukija joutuu turvaamaan henkilöön, jonka psyyke tuntuu hetkittäin avaruusolentojakin vieraammalta. Königsberg ei ole sen paremmin urhea sankari kuin epätoivoinen selviytyjä – hän vain on.

Romaania lukeekin kommenttina kokonaiselle genreperheelle. Siinä missä illanistujaisissa voi rupatella siitä, miten itse kukin selviytyisi parhaiten vaikkapa zombi-hyökkäyksestä, Muñoz-Rengel kyseenalaistaa kaikki strategiat. Ja siinä kirjailija onnistuu erinomaisen hauskasti mutta pilkkaamatta – sen paremmin maailmanloppufiktiota kuin harmaita virkailijoitakaan.

Königsbergin kyky rakastaa on pinnalta vaivatonta luettavaa. Soljuvuudesta kiitos kuuluu myös Satu Ekmanin taitavalle suomennokselle. Pinnan alla kirja nitkauttaa silti lukijan ajatukset uuteen asentoon. On helppoa luulla tietävänsä, millaiset ominaisuudet kantavat elämässä ja vievät vaikeuksista voittoon – tai millaiset henkilöhahmot saavat ahmimaan kirjan. Tästä romaanista voi hyvinkin löytää kyvyn yllättyä.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
Kesuura
S&S

Harvoin on androidin sielunelämää perattu näin taiturimaisesti. Ihmisen näköisistä roboteista on tehty niin paljon tekstiä ja audiovisuaalista fiktiota, että luulisi aiheen vähitellen tyhjenevän. Marisha Rasi-Koskisen huikea voimannäyte tarjoaa kuitenkin tuoreelta tuntuvan, sydämeenkäyvän, viisaan ja samalla raadollisen kuvauksen siitä, miten ihminen luo omaksi kuvakseen toisen olennon ja kieltäytyy sitten tunnistamasta tätä kaltaisekseen.

Kirja alkaa hylätyltä rautatieasemalta, jossa QED-niminen androidi ja aluksi nimetön ihminen ovat jumissa sähkövian saaneen auton kanssa. Tavanomaiselta vaikuttava tilanne on kaikkea muuta. Ilmiselvästi jotakin on paettu ja päädytty paikkaan, jossa laitteet lakkaavat yksitellen toimimasta tuntemattomasta syystä. Olosuhteet paljastuvat vähän kerrallaan ja tarinan kierteitä keritään auki menneisyyttä ja nykyhetkeä yhteen nivoen. Maailmanselitystä tulee juuri sopivassa tahdissa sitä mukaa kun kertojan osittain lukitut muistot avautuvat. Kerronnallinen keino on viljalti käytetty, mutta Kesuurassa sitä hyödynnetään poikkeuksellisen taitavasti. Kirjan puolessa välissä ilmenee täydellinen keikautus, joka saa tarkastelemaan edeltäviä tapahtumia uudessa valossa.

Kirjan androidit eivät synny valmiina aikuisina, vaan käyvät elämänsä aikana läpi useita kehitysvaiheita, eräänlaisia muodonmuutoksia. He oppivat kokemustensa perusteella vähitellen toimimaan omassa ruumiissaan ja aistivirtojen runsauden kanssa. Ihmisen oppimisprosessia jäljittelevän muovautumisen toivotaan johtavan inhimillisempään lopputulokseen. Aikuisia robotteja käytetään ennallistamaan maa-alueita, valvomaan kadotettujen eläinlajien palauttamista biotooppeihin sekä hoivatyöhön kuolevien parissa.

Lapsuusvaiheessaan QED hakee moniaistisesti kontaktia ympäristöönsä esimerkiksi kiemurtelemalla maassa ja hankaamalla itseään pintoihin. Keinotekoinen olento haluaa osalliseksi siitä, mitä maailman prosesseissa tapahtuu ja opettelee elinympäristönsä lainalaisuuksia yrityksen ja erehdyksen kautta. Hieman autistisen oloinen robotti hahmottelee maailmaa asioiden listoina ja hyperfokusoituu eläimiin, erityisesti hyönteisiin. Hän on tietoinen eroavuuksistaan mallina toimineisiin ihmisolentoihin nähden, mutta ihailee pikemminkin kaikkia muita eläimiä kuin Homo sapiens -lajin edustajia.

Ihmisyyden ja ei-ihmisyyden välinen rajankäynti ja siihen liittyvien arvoasetelmien ruoppaus on monitahoisen juonen lisäksi yksi kirjan mielenkiintoisimmista ja syvällisimmistä puolista. Kun rajat meidän ja muiden välillä pystytetään ylitsepääsemättömän korkeiksi, toisella puolella olevat toiseutetaan kuin automaattisesti. Robottien oikeudet esitetään analogisena eläinten oikeuksien kanssa, ja siinä missä tulevaisuuden yhteiskunnassa jälkimmäiset jo tunnistetaan, edellisten kohdalla on ammottava sokea piste.

Robottien biologia veren sijasta kiertävine lymfanesteineen on kiinnostavaa, ja sitä kuvataan perin pohjin, koska samalla peilataan ihmisen ruumiillisuutta. Kirja asettaa oivaltavasti sekä fiktion sisällä että metarakenteissaan androidit kuvastamaan ihmisyyden eri osa-alueita niin mielen kuin ruumiinkin osalta.

QED:n mielen rakentuessa pohditaan terävästi havainnon ja havainnosta kirjoittamisen välistä eroa, viivettä kokemuksen ja kokemuksen ajattelun välillä. Kuin huomaamatta ollaan syvällä tietoteoriassa. Robottien sisäiset prosessit ja varsinkin niiden keskinäinen kommunikaatio valottavat tiedon rakentumisen periaatteita ja tietämisen filosofiaa. Roboteilla paljastuu olevan tiivis, lähes symbioottiselta vaikuttava psykologis-fysiologinen yhteys toisiinsa. Niiden viestinnän tavat yllättävät ne rakentaneet ihmisetkin, ja projekti ajautuu kartoittamattomille vesille.

Kesuurassa kuvataan psykologisella tarkkanäköisyydellä tuntevien ja ajattelevien olentojen pyrkimystä yhteyteen. Ymmärtämisen vaikeus, valtasuhteiden epäsymmetria ja kommunikaatiotapojen erot johtavat tragediaan. Teos on hienovarainen ja mestarillinen, eheä ja konsistentti kuvaus kokonaisen ajattelevan ja tuntevan mielen rakentumisesta tiettyjen pohjaoletusten ja reunaehtojen perusteella.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , ,

Viime numeron pääkirjoituksessa uumoilin, että Reetta Vuokko-Syrjäsestä nähtäisiin Tähtivaeltajassa artikkeli vielä tämän vuoden puolella. Näin myös kävi, sillä nyt käsissä pitelemäsi lehden käynnistää Anne Leinosen toteuttama haastattelu, jossa Vuokko-Syrjänen kertoo tuotannostaan, työskentelytavoistaan ja visioistaan. Samalla hän avaa näkemyksiään tieteisfiktion yhteiskunnallisista ulottuvuuksista sekä tarinoiden voimasta.

Numeron novellipanoksena komeilee useaan otteeseen palkitun kiinalaiskirjailijan, Regina Kanyu Wangin, Paluu Myaniin -tarina. Sen on kääntänyt kiinasta Eero Suoranta. Oman kirjailijanuransa ohessa Wang on ollut mukana toimittamassa antologioita, jotka esittelevät kiinalaisten spefi-kirjailijoiden novelleja englanninkieliselle maailmalle. Länsimaisista kirjailijoista hänen suosikkinsa on Ursula K. Le Guin.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaamme kiinalaisen scifin pariin myös ensi vuonna.

Juhlaan antaa aihetta Petri Hiltusen pitkän Unohdetut mestarit -artikkelin ensimmäinen osa. Äärettömän mielenkiintoisessa kokonaisuudessa valotetaan, kuinka filippiiniläiset taiteilijat valloittivat amerikkalaisen sarjakuvakentän 1970-luvulla. Tarina alkaa jo 1900-luvun alun Filippiineiltä ja sisältää niin monta kiehtovaa käännettä, että tekstin pariin haluaa palata yhä uudelleen.

Artikkeli on huomattavasti laajennettu versio Hiltusen samannimisestä esitelmästä.

Sarjakuvaosastolla tarjolla on Pekka Mannisen hullunhauska Teräslilja vs Trumppi! sekä Kari Sihvosen yksiosainen Funtzie-seikkailu Kyykallo & Lannistin. ”Hohoi kaikki! Hyvyys ohjaa minua!”

Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuva pitää puolestaan yhden numeron mittaisen tauon. Tämä tarjoaa hyvän tilaisuuden lukea jälleen kerran uusiksi tarinan aiemmat jaksot. Se kannattaa, sillä jokainen uusi episodi tarjoaa tuoreen näkökulman aiempiin tapahtumiin. Mikäli odottaa kokonaisuuden valmistumista ja käy sitten vasta sarjan kimppuun, menettää lukukokemuksesta jotain oleellista.

Ja sitten asiasta toiseen. Ilokseni olen huomannut, että tänä vuonna on ilmestynyt useita suomalaisia romaaneja, jotka ovat tarttuneet Philip K. Dickin aikoinaan esittelemiin teemoihin – väliin jopa velan tunnustaen. Tämä on jälleen hyvä osoitus siitä, että Dick osasi jo vuosikymmeniä sitten nostaa esiin aiheita, jotka ovat vielä tänäkin päivänä ajankohtaisia. Tai käytännössä entistäkin ajankohtaisempia. Philip K. Dick rules!

Oletko muuten sattuneet hoksaamaan, että Jupiter Ascending -leffa on niin tyhmä, että se saa jopa G.I. Joe: The Rise of Cobra -elokuvan näyttämään nerokkuuden korkeaveisuulta?

Toni Jerrman

Elokuvat – The Running Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Running Man

Edgar Wrightin ohjaama The Running Man on huomattavasti uskollisempi tarinan pohjana toimivalle Stephen Kingin romaanille kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä samanniminen elokuva vuodelta 1987. Se on myös noin miljoona kertaa mainiota edeltäjäänsä tyhmempi.

Dystopistisessa tulevaisuudessa köyhät elävät slummeissa ja kaduilla, eikä heillä ole asiaa rikkaiden asuinalueille. Yhdysvaltoja pyörittää Network-niminen suuryhtiö, jonka palkkalistoilla ovat niin poliitikot, poliisit kuin armeijakin. Firma vastaa myös maan suosituimman – ja ainoan – televisiokanavan pyörittämisestä. Pahuus, ahneus ja opportunismi aivan huokuvat kanavaa johtavan, itseään täynnä olevan Dan Killianin (Josh Brolin) jokaisesta ihohuokosesta.

Slummissa asuva Ben Richards (Glen Powell) on puolestaan hyvyyden suurmajakka. Hän on saanut potkut töistään, koska on kilttinä miehenä auttanut työtovereitaan. Hän rakastaa yli kaiken ihanaa vaimoaan ja sairasta tytärtään. Lisäksi hän kiehuu raivosta, koska hänellä ei ole varaa hankkia lääkettä lapselleen.

Moinen epäoikeudenmukaisuus synnyttää vihaa, jota Ben purskauttelee itsestään teinimäisin tavoin. Pökkelön alkukehittelyn jälkeen päästään itse asiaan, kun Ben suostuu osallistumaan The Running Man -tv-ohjelmaan. Juokse tai kuole -show’ssa kolme vapaaehtoista yrittää selvitä 30 päivää hengissä, samalla kun tavalliset kansalaiset, militiajoukot ja Metsästäjä-tiimi ajavat heitä takaa.

Elokuvan asetelma on huonosti perustellussa mustavalkoisuudessaan ärsyttävä. Hyvän ja pahan käsitteitä sekä yhteiskunnan eriarvoisuutta hierotaan katsojan naamaan sellaisella antaumuksella, ettei omien aivojen käytölle tai oivalluksilla jää elintilaa. Sen oheen, että ”sanomaa” väännetään tylsästä rautalangasta, ei toiminnasta tai juonenkuljetuksestakaan ole saatu mitään irti. Tarpeeton tarina vain löllertää eteenpäin ilman kunnon koukkuja tai kiinnostavia käänteitä. Lattea ja totinen epäuskottavuus onkin kokonaisuuden ainoa saavutus.

Aivottoman viihteen, tosi-tv-ohjelmien ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan kritiikkinä The Running Man on samaa tasoa kuin lasten hiekkalaatikkoleikit. Kelloa tulee vilkuiltua tiuhaan, koska mitäänsanomattomuudelle ei näytä tulevan loppua niin millään. Niinpä nyt kannattaakin juosta henkensä edestä pakoon tätä tasapaksua humputusta ja pumputusta.

Se on plöts ja sillä selvä.

Toni Jerrman