Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen: Kersantti Napalm: Barracuda

Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen
Kersantti Napalm: Barracuda

Egmont

”Ihmiset eivät meitä kaipaa. Eivät ennen kuin pimeyden hirviöt kolkuttavat ovella. Meidän tehtävämme on kolkuttaa takaisin.”

Suomalaisen supersankarisarjakuvakentän kolme kovinta karjua ovat Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kapteeni Kuolio ja Kersantti Napalm. He kaikki ovat vääntäneet kättä ilkeiden vihulaisten kanssa jo usealla vuosikymmenellä. Nyt Tähtivaeltajastakin tuttu Napalm on tehnyt uuden aluevaltauksen: tuoreimmassa seikkailussa Patriot American Forcen superagentti on siirtynyt pienkustantamoiden leivistä kansainvälisen Egmont-yhtiön talliin.

Vesa Vitikaisen käsikirjoittama ja Markus Tuppuraisen kuvittama Kersantti Napalm: Barracuda on yli 60-sivuinen pläjäys sitä itseään. Tarina käynnistyy salamurhaajaterroristi Barracudan viimeisimmästä iskusarjasta, jossa menehtyy yhden päivän aikana lähes 150 newyorkilaista. Naamiotappaja on pakoillut PAF:n agentteja vuosikymmenten ajan ja lahdannut populaa planeetan jokaisella mantereella – Antarktista myöten.

Nyt raunioista löytyy kuitenkin ruumis, joka saattaa kuulua Barracudalle. Tai sitten kyseessä on vain uusi ovela juoni mestaririkollisen repertuaarissa.

Tutkimusten lomassa sarjakuva tarjoilee näkymiä PAF-agenttien aiemmista edesottamuksista. Niinpä kohtaamme Kersantti Napalmin sodan aikaisessa Vietnamissa taistelemassa zombeja vastaan, Cuba Libren johtamassa epäonnista Sikojenlahden maihinnousua sekä muita menneisyyden käänteitä, joista löytyy kytköksiä albumin päätarinaan. Samalla ne valaisevat superagenttien traagisia kohtaloita. Maailmoja pelastavan sankarin rooli ja kuoleman ainainen läsnäolo ovat psykologisesti raskaita, mikä ei tee elämästä helppoa.

Kersantti Napalm: Barracuda on päällevyöryvän totisuutensa ansiosta velmua sankarointia. Albumi taiteilee hienovaraisesti parodian ja vakavuuden välisellä raja-aidalla ja tekee sen niin taitavasti, että lopullinen tulkintavastuu jää kullekin lukijalle. Erinomaiset pisteet ansaitsee myös Tuppuraisen huolellinen ja selkeälinjainen taide, joka on tyylilajissaan ykkösluokan saavutus.

Skulaa, dallaa ja rullaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Maarit Verronen: Orionin vyö

Maarit Verronen
Orionin vyö

Aviador

Mipi Ii on suomalaisjuurinen altru. Altrut ovat puolestaan modernia orjatyövoimaa, jota käytetään vaikeissa ja vaarallisissa tehtävissä ympäri maailman. Altruorganisaation olemassaolo tunnetaan vain vallan ylimmillä portailla, oli kyse sitten valtioista tai yrityksistä. Tavallinen kansa ei tiedä heistä mitään.

Tehtävistä saatavat palkkiot valuvat järjestelmän pyörittäjien käsiin, eivätkä altrut näe niistä penniäkään. Heille annetaan vain kaikkein välttämättömin hengissä selviytymiseen. Altrut kuljetetaan paikasta toiseen rahtilaivojen konteissa tai lentokoneiden ruumassa. Käsky saattaa myös käydä, että on käveltävä kaksi kuukautta tuohon suuntaan, jotta päädyt seuraavan operaation suorituspaikalle.

Työpäivät ovat pitkiä, eikä altruilla ole käytännössä minkäänlaista omaa elämää. Yhtä tehtävää seuraa aina toinen.

Tästä kaikesta herää kysymys, mitä tai keitä altrut ovat. Mistä he tulevat ja miksi he suhtautuvat kohtaloonsa niin tyynesti? Säteilymyrkytyksistä, raiskauksista ja hyväksikäytöstä huolimatta altrut eivät kyseenalaista ohjeitaan, vaan suorittavat saamansa tehtävät luotettavasti.

Mipi Iin tuorein komennus vie hänet nimeämättömäksi jäävän maan syrjäseuduille. Kyseisessä maassa vallasta taistelevat aseelliset ryhmittymät sekä heimopäälliköt sekalaisine armeijoineen. Perillä odottaa köyhä ja rupuinen pikkukylä, jonka keskellä kohoaa Hänen Ylhäisyytensä rähjäinen linnoitus. Siellä Mipi Ii saa tehtäväkseen käydä läpi toisen, raunioitetun linnakkeen uumenista löytyneen kirjasaaliin.

Hänen Ylhäisyytensä on vakuuttunut, että teosten joukosta löytyy kätketty viisaus, jonka avulla hän voi lyödä päällikköneuvoston koppaville uskonselittäjille luun kurkkuun. Suunnitelmissa on tietenkin myös lähikylien valtaaminen.

Elämä kylässä on ankeaa ja ankaraa, eivätkä tilannetta paranna Hänen Ylhäisyytensä väkivaltaiset oikut ja päähänpistot, joihin on pakko alistua. Talvella, kun lumimassat peittävät matalimmat hökkelit alleen, tilanne käy entistä tukalammaksi. Ruuasta on huutava pula, ja nälkäiset susilaumat vaanivat ihmisiä. Näkeekö Mipi Ii ja perhe, jonka kanssa hän on ystävystynyt, koskaan enää kevään tuloa? Entä mitä hirveyksiä suljetussa linnakkeessa tapahtuu talven aikana?

Keskeisen juonilinjan väleissä kerrotaan Mipi Iin aiemmista tehtävistä. Tämä laajentaa kiitettävästi kuvaa altrujen palvelualttiista elämästä.

Maarit Verrosen allegorinen romaani on vahva ja vaikuttava teos. Ihmisten toisiinsa kohdistama julmuus sekä piittaamattomuus luonnon kestokyvystä tulevat aina iholle asti. Tuntuu kuin mikään ei riittäisi, kun ihmiset haluavat tyydyttää alhaisimpia viettejään vähät välittämättä siitä, mitä se tekee toisille ihmisille tai ympäristöllemme. Rahan ja vallan himo sekä oman edun tavoittelu soittelevat maailmaa, jossa toivo paremmasta on jo aikoja sitten hukattu saasteiden ja ruumiskasojen alle.

Kerronnallisesti Orionin vyö on Verrosen taattuun tyyliin lakonisen toteavaa. Suuria tunnekuohuja ei maalailla, mutta tästä huolimatta tapahtumat kouraisevat syvältä. Tarinan päätökseen on säästetty sentään pieni valonpilkahdus, joka suo minimaalisen helpotuksen pahimpien kauhujen ravistelemalle lukijalle. Ehkäpä mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Elokuvat – Black Panther: Wakanda Forever

Black Panther: Wakanda Forever

Black Panther -elokuvan (2018) jatko-osa jouduttiin miettimään kokonaan uusiksi, kun nimihenkilöä esittänyt Chadwick Boseman kuoli yllättäen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler onnistui kuitenkin kääntämään vastoinkäymiset voitoksi. Black Panther: Wakanda Forever on heittämällä parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Kiitos tästä kuuluu filmin vahvalle naiskaartille, jonka kautta tarinasta on saatu siivottua pois aiemman Wakanda-kuvauksen pahimmat macho- ja barbaarikliseet.

Wakanda on huipputeknologinen afrikkalaisvaltio, jonka voima kumpuaa harvinaisesta vibranium-metallista. Ainetta halajavat käsiinsä myös muut valtiot ja toimijat. Kun Wakandan kuningas T’Challa kuolee, hänen äitinsä, kuningatar Ramonda (Angela Bassett), nousee valtaistuimelle. Mutta kuinka maa pärjää maailman mullistuksista ilman ikiaikaista suojelijaansa, Mustaa Pantteria?

Veljensä menetyksen murtama prinsessa Shuri (Letitia Wright) luottaa mystisten voimien sijaan teknologiaan. Hän kehittelee laboratoriossaan superhaarniskoja, jotka mahdollistaisivat Wakandan suojelemisen ulkopuolisilta valloittajilta.

Toisaalla CIA on saanut käsiinsä laitteen, jolla voi etsiä vibraniumia. Yllättäen ainetta löytyy merenpohjasta. Etsintäretki päättyy kuitenkin sinisten vesimiesten hyökkäykseen. Tapahtumista syytetään wakandalaisia, mutta todellisuudessa kehiin on ilmestynyt uusi pelaaja, lentämään kykenevän Namorin (Tenoch Huerta) johtama yli-inhimillisten vesimiesten armeija. Myös heillä on käytössään vibraniumia.

Seuraava kysymys kuuluu, tuleeko wakandalaisista ja Namorin väestä ystäviä vai vihollisia. Molemmat ryhmittymät ovat periaatteessa alistettujen puolella, mutta keinoista voidaan olla montaa mieltä. Lopulta edessä on vihan ja koston kierre, joka tuo tullessaan vain tuhoa ja hävitystä.

Shurin rinnalla Wakandan vahvimmiksi puolustajiksi nousevat maan kuninkaallista henkivartijakaartia johtava Okoye (Danai Gurira) sekä Haitiin asettunut ex-agentti Nakia (Lupita Nyong’o). Lisää naisenergiaa kuvioihin tuo nerokas opiskelijatyttö Riri (Dominique Thorne), jolla on älyä vaikka muille jakaa.

Lähes kolmituntinen elokuva soljuu sutjakkaasti ja pysyy koko mittansa ajan mielenkiintoisena. Henkilöhahmoissa on persoonallisuutta, ja he kaikki kasvavat yhtä luonteenpiirrettä monipuolisemmiksi yksilöiksi. Lisäksi filmin visuaalinen ulkoasu on lumoava. Wakanda Foreverin juonikuvio kiertää myös taiten supersankarielokuvien pahimmat tarinalliset sudenkuopat. Toki tappeluita on liikaa, mutta se nyt on helmasynti, joka kuuluu oleellisena osana Marvel-filmien tyylipalettiin.

Mitään ihmeempää mielikuvaa leffa ei jälkeensä jätä, mutta supersankariviihteeksi se on tavallista toimivampi paketti.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Sarjakuvat – Héctor Germán Oesterheld & Francisco Solano López: Eternautti

Héctor Germán Oesterheld & Francisco Solano López
Eternautti

Suom. Jarkko Sikiö
Kvaak Kirja & Zum Teufel

”Olimme kuin Robinson Crusoe, jota ulapan sijaan ympäröi kuolema. Se laskeutui hohtavien lumihiutaleiden muodossa… painajaismaisena tuiskuna, joka pyyhki kaiken elämän suurkaupungista.”

Erilaiset maailmanloppuvisiot ovat tieteis- ja kauhufiktion peruskauraa. Aiheesta on tehty niin monia kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, ettei niiden luetteloimiseen riittäisi ikä tai terveys. On zombi- ja triffidiapokalypsejä, maailmojen sotia, ydinasetuhoja, ilmastokatastrofeja, asteroidi-iskuja ja mitä vielä. Useimmiten näissä tarinoissa seurataan viimeisten eloonjääneiden selviytymistaistelua joko toisien hengissä selvinneiden tai ihmiskuntaa hävittävien vihulaisten kanssa – väliin molempien.

Genren aateliin lukeutuu Héctor Germán Oesterheldin käsikirjoittama ja Francisco Solano Lópezin kuvittama argentiinalaisklassikko Eternautti. Se ilmestyi alunperin jatkosarjana vuosina 1957–1959 ja on sittemmin noussut yhdeksi koko Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä sarjakuvista. Teoksen saaminen vihdoin suomeksi onkin todellinen kulttuuriteko.

Eternautti käynnistyy aitoon John Carter -tyyliin: Sarjakuvakäsikirjoittaja Oesterheld istuu työpöytänsä ääressä, kun häntä vastapäätä olevalle tuolille materialisoituu mies tyhjästä. Tämä esittelee itsensä ajassa purjehtivaksi eternautiksi, ikuisuuden matkamieheksi. Seuraavaksi hän kertoo tarinansa, jonka Oesterheld kirjoittaa muistiin meidän kaikkien luettavaksi.

On vuosi 1963. Juan Salvo pelaa ystävineen korttia kylmyyden vuoksi ilmatiiviiksi tilkityssä kotitalossaan Buenos Airesissa. Yllättäen sähköt katkeavat ja ulkomaailman täyttävät aavemaista valoa hohtavat harsomaiset lumihiutaleet. Ennestään tuntematonta säteilyä kylvävä lumi peittää kaiken alleen ja tappaa jokaisen, joka joutuu sen kanssa kosketuksiin. Tuho ylittää mittaluokaltaan jopa ydinaseiden voiman ja romahduttaa yhteiskunnan tukipilarit.

Nyt Juan Salvon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kolmen ystävänsä on yritettävä sinnitellä elossa maailmassa, joka on muuttunut kuolettavaksi autiomaaksi. Ulos ei ole menemistä kuin sukellusnaamarilla ja ilmansuodattimella varustetussa suojapuvussa. Silloinkin vaarana ovat muut hengissä selvinneet, jotka taistelevat samoista jäljelle jääneistä ruuista, juomista, lääkkeistä ja muista elintärkeistä resursseista.

Säteilevää lunta lukuunottamatta sarjakuvan aloitus on perinteinen ja tuttu monesta muusta maailmanlopputarinasta. Oesterheld ja López kuvaavat kuitenkin kuollutta maailmaa sekä päähenkilöitä ja heidän tuntemuksiaan niin vahvasti ja vaikuttavasti, että lukija tuntee itsekin solahtavansa keskelle tätä katastrofia. Jännitys tiivistyy ja tragediasta kasvaa käsinkosketeltava.

Jatkossa sarjakuva saa uusia ulottuvuuksia, kun selviää, että tappavan lumisateen taustalla vaikuttavat – spoiler alert! – ulkoavaruudesta saapuneet vihamieliset valloittajat. Tässä vaiheessa kertomus muuttuu muutaman ihmisen selviytymistarinasta koko ihmiskunnan eloonjäämiskamppailuksi. Mutta onko edes suojapuvuilla varustetuilla armeijan yksiköillä ja niiden seuraan liittyvillä siviileillä – kuten perheensä kotisuojaan jättäneellä Juan Salvolla – mitään mahdollisuuksia taistella tuhosädettä käytteleviä, ihmisen kokoisia kuoriaismuukalaisia vastaan?

Toivo on vähissä, mutta luovuttaminen ei tule kysymykseenkään. Kujanjuoksu jatkuvasti uusia outoja voimia peliin heittäviä avaruusvihulaisia vastaan on silkkaa murhaa, eikä monikaan ihmistaistelijoista näe seuraavaa aamua. Tästä huolimatta Juan ja kumppanit jatkavat sitkeästi tuhoon tuomittua yritystään vapauttaa Maapallo valloittajien ikeestä. Kaiken päättyessä sen sortin yllätyskäänteeseen, että se nostaa sarjakuvan arvon aivan toisiin sfääreihin.

Eternauttia voi kutsua synkäksi ja pessimistiseksi visioksi, jossa ihmiskunta taistelee epätoivon vimmalla ylivoimaisen vihollisen kanssa. Onnen ja onnistumisen hetket ovat harvassa, vaikka toki niitäkin kohdataan. Pääosa ajasta kuluu kuitenkin henkilöiden mieltä ja adrenaliinia syövien taistojen tiimellyksessä – aina kun yhdestä uhasta on selvitty, edessä on jotain vielä paljon pahempaa. Yksi kysymyksistä kuuluukin, kuinka kukaan voisi selvitä järjissään tällaisen paineen keskellä? Mistä ammentaa voimia, jotta ei vain luovuta ja anna periksi mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä?

Albumin esipuheessa Sauli Santikko mainitsee, että yksi syy Eternautin klassikkoasemaan eteläamerikkalaisessa kirjallisuudessa johtunee siitä, että teos osasi peitellysti paljastaa sen ahdistuksen ja epätoivon, jota ihmiset tunsivat jatkuvasti toisiaan seuraavien sotilasvallankaappauksien puristuksista. Tämä huomio saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, mutta nykypäivän suomalaisen lukijan on tietenkin mahdotonta ammentaa tarinasta tällaisia merkityksiä. Toisaalta maailma meidän ympärillämme on juuri nyt mennyt niin hulluksi, että Eternautin maalailema vainoharhainen tuhon sinfonia kuvastaa hyvin tämänkin päivän tunnelmia.

Eternautti on klassikkoasemansa ansainnut. Sarjakuva tarjoilee voimakkaan lukukokemuksen, jossa riittää arvoituksia, ihmeellisiä olentoja sekä lukuisia psykologisia ja yhteiskunnallisia tasoja. Myös Lópezin taide tavoittaa hienosti tapahtumien traagisen ulottuvuuden sekä keskeisten henkilöiden tunteenpalon.

Yli 300-sivuisen sarjakuvan ohessa komeasti toteutettu kirja sisältää suomentajan, Jarkko Sikiön, lyhyet artikkelit Héctor Germán Oesterheldista ja Francisco Solano Lópezista sekä sarjakuvan käännösprosessista. Tilaa annetaan myös Eternautin evoluutiolle, merkitykselle sekä teoksen jatko-osille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2022

Helsingin Kirjamessut 2022

Kirjafanien vuoden kohokohta eli Helsingin Kirjamessut tekee jälleen tuloaan! 27.–30.10. kaikki kirjallisuuden ystävät suuntaavat kohti Helsingin Messukeskusta. Ohjelmaa on tavalliseen tapaan tarjolla runsain mitoin.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme osoitteessa 6p19.

Oheiseen listaan olemme koonneet kattauksen messujen spefi-ohjelmista. Näiden ohessa aiheesta löytyy varmasti keskusteluja myös kustantamojen omilla osastoilla, eli pulaa tekemisestä ei messuilla tule puuttumaan.

TORSTAI 27.10.

10.30–11.00 Kallio
A.R.S. Horkka
JÄÄTÄVÄÄ

11.00–11.30 Töölö
Markus Harju, haastattelija Matti Järvinen
SOLOMON KANE SUOMEKSI

11.00–11.30 Lonna
KUVASTAJA-PALKINNON JAKO

13.30–14.00 Fiskehamnen
Irmelin Sandman Lilius, intervjuare Henrik Huldén
IRMELIN SANDMAN LILIUS BAGGENS KOJA

14.00–14.30 Kallio
Niklas Ahnberg
POIKA JOKA KÄVELI VETTEN PÄÄLLÄ

16.30–17.00 Kallio
Siiri Enoranta, Henriika Tulivirta, haastattelijat Anna Tulusto ja Pietari Kylmälä
YLE LUKUPIIRI TULUSTO & KYLMÄLÄ: SIIRI ENORANTA JA MAAILMANTYTTÄRET

PERJANTAI 28.10.

10.30–11.00 Töölö
Minna Mikkonen, haastattelija Jonna Tapanainen
AMELIAN LUUT

13.00–13.30 Kallio
Elina Pitkäkangas
SANG

14.30–15.00 Lonna
Reetta Vuokko-Syrjänen ja Nadja Sokura
OSUUSKUMMAN ESIKOISET: TUNTEMATTOMAT TIET JA SYNTYKEHO

15.00–15.30 Esplanadi
Juba Tuomola
VIIVI JA WAGNER 25 – RAKKAUTTA RÖH & MINERVA – JÄTTILÄISEN KYYNELEET

15.00–15.30 Lonna
Mari Laaksonen
DEGNE

15.30–16.00 Esplanadi
Kati Rapia, haastattelija Juha Hurme
VOIMIA!

15.30–16.00 Lonna
Rauno Sainio, haastattelija Niko Aula
KIINALAISET ROMAANIT

16.00–16.30 Töölö
Marko Hautala
KUOLLEIDEN VALSSI

16.00–16.30 Kallio
Sini Helminen
SYSI

16.00–16.30 Lonna
Jyrki Vainonen, haastattelija Niko Aula
TÄYTETYT

17.30–18.00 Suomenlinna
Mikko Kamula, Katri Kauppinen
SUOMALAINEN MYTOLOGIA HERÄÄ HENKIIN HISTORIALLISISSA ROMAANEISSA

18.00–18.30 Töölö
Mikko-Pekka Heikkinen
NORPPAÖLJY

LAUANTAI 29.10.

10.30–11.00 Kallio
Taru Kumara-Moisio, haastattelija Kallion lukion opiskelijat
TAIVAANJUURET

13.00–13.30 Kallio
Arla Kanerva
LOPUN AIKOJA

14.00–14.30 Kallio
Sami Tissari
KRYSA

14.30–15.00 Kallio
Seidi Saikkonen
JÄLKEEN

17.00–17.30 Töölönlahti
Heikki Kännö, haastattelija Rosa Liksom
IHMISHÄMÄRÄ

17.30–18.00 Kallio
Elina Airio, Seidi Saikkonen, haastattelija Jenni Råback
DYSTOPIA: AIKAMME JA TULEVAISUUTEMME

18.00–18.30 Töölönlahti
Aleksi Kuutio,
TÄHTIVAELTAJA-PODCAST LIVE! – MIKÄ ON SPEFISSÄ IN JA OUT VUONNA 2022?

SUNNUNTAI 30.10.

12.00–12.30 Kallio
Anne Kovalainen
ENSIN PALASIVAT LINNUT

14.00–14.30 Esplanadi
Kalle Kinnunen, Emmi Itäranta, Saga Sarkola
VEDEN VARTIJA – TEEMESTARIN KIRJASTA ELOKUVAKSI

14.00–14.30 Lonna
Juhani Karila, Sebastian Musielak, Lola Rogers, haastattelija Claire Saint-Germain
MITEN KÄÄNTÄÄ RYLLÄÄVÄT TURVEMÖRÖT JA RAITAJALAT? SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN KÄÄNTÄJIEN HAASTEITA

15.30–16.00 Kruununhaka
Jyrki Korpua
TOLKIEN JA KALEVALA

16.00–16.30 Kruununhaka
Mikko Kamula, haastattelija Eeva Herrainsilta
KALEVAN POJAT

Muutokset ovat tietenkin mahdollisia!

Kirjat – Sami Tissari: Krysa

Sami Tissari
Krysa

Aula & Co

Sami Tissarin esikoisromaani Krysa on kunnianhimoinen, totta ja tarua sekoitteleva vaihtoehtohistoria. Meidän tuntemassamme todellisuudessa amerikkalaistutkija Frank Rosenblatt menehtyi heinäkuussa 1971. Hän oli tietotekniikan varhainen edelläkävijä, joka kehitteli itsestään oppivaa koneälyä. Rosenblattin teoriat joutuivat jo hänen elinaikanaan vastatuuleen, ja tietokonetekniikan tulevaisuus lähti aivan toisille urille.

Tissarin romaanissa Rosenblatt ei kuollut, vaan hänet kaapattiin Neuvostoliittoon jatkamaan Perceptron-laitteensa kehittelyä – hyvällä menestyksellä. Niin hyvällä, että se kääntää koko planeettamme valtatasapainon uuteen uskoon ja estää Neuvostoliiton hajoamisen.

Kirjan kertojana toimii neuvostoliittolainen, sittemmin Suomeen muuttanut Pavel Anatolevits Dybenko. Jo heti kärkeen käy selväksi, että hän on vastuussa perikadosta, joka koitti helmikuun 23. päivänä vuonna 2019. Tuolloin hänen lausumansa runo sammutti planeetan kaikki koneet. Tämä johti yhteiskuntien romahtamiseen ja ajoi ihmiskunnan lähes sukupuuttoon. Anarkian vallitessa harvat henkiinjääneet päätyivät taistelemaan keskenään yhä pienemmiksi käyvistä resursseista.

Ennen kuolemaansa Pavel päättää taltioida kertomuksensa siitä, miten tähän päädyttiin. Muistelmat käynnistyvät vuodesta 1988, jolloin Pavel oli kahdeksanvuotias. Hän asui Buratinon salaisessa kaupungissa, jota ympäröivät metsät oli miinoitettu vakoojien varalta. Hänen isänsä toimi elektroniikkainsinöörinä Buratinon tieteellis-teknisessä tutkimuslaitoksessa, jossa valmistettiin salassa pidettäviä aseita ja muita vempaimia.

Tämän aikakauden kuvauksessa Tissari ottaa kaiken ilon irti neuvostobyrokratian absurdeista koukeroista sekä kansalaisten tavasta kitata suunnattomia määriä viinaa.

Hyvä esimerkki neuvostoelämän kafkamaisuudesta saadaan jo tarinan ensisivuilla, kun Buratinoon salaa livahtanut Vitja-eno menehtyy. Koska Vitja on virallisten papereiden mukaan yhä työpaikallaan Novikovon kylässä, häntä ei tietenkään voi haudata ja julistaa kuolleeksi Buratinossa. Tästä käynnistyy kimurantti prosessi, jolla on pitkälle meneviä vaikutuksia myöhempiin tapahtumiin.

Muutenkin kirja tulvii makoisia syy-seuraus-ketjuja, joissa pienilläkin käänteillä ja elementeillä on lopulta suuri merkitys.

Neuvostoliittolaisten alkoholinkäyttöä kuvaa osuvasti seuraava lainaus: ”Puna-armeijan ja -laivaston päivä 23. helmikuuta oli meillä Neuvostoliitossa suuri juhla. Se tarkoitti, että kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa järjestettiin sotilasparaati. Toisekseen joka ikinen armeijassa tai laivastossa palveleva, tai joskus siellä palvellut, aloitti isänmaallisen pämppäämisen heti aamusta. Koko maa oli iltapäivään mennessä tillin tallin.”

Buratinosta Pavelin kertomus risteää suuntaan jos toiseenkin. Ajassa hypellään eestaas, ja mukaan ui lukuisia uusia tuttavuuksia sekä tarinaulottuvuuksia. Useimmiten hahmot, laitteet ja yksityiskohdat pumpsahtavat esiin tyhjästä ja niiden olemus sekä merkitys avataan vasta paljon myöhemmin. Ratkaisu vaatii lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta sekä kykyä hyväksyä hämmennyksensä. Krysa onkin kuin palapeli, jonka palat pudotetaan lukijan eteen sattumanvaraisessa mutta silti tarkkaan harkitussa järjestyksessä.

Aineksia romaanissa riittää vaikka muille jakaa. Tarinan kannalta keskeisiä henkilöitä on lukuisia, ja heidän erikoisia elämänkaariaan käsitellään pieteetillä. Väliin kerronta kurvailee sivuraiteille ja lappaa esiin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita – osa jopa aidon historian puolelta

On automatisoituja tuotantolaitoksia, jotka sylkevät pihalle täysin käyttökelvottomia esineitä. On elämää pitkittäviä Zbarsky-kapseleita. On antropologisia kokeita, joilla selvitetään, onko kommunismi ihmiselle luontainen olotila vai ihmiskunnan sivistyksen lopullinen ilmentymä. On keskenään kommunikoivia perceptroneita, älypillereitä, muurahaisfarmeja, synteettisiä ihmisiä, filosofisia keinohuumeita, rinnakkaisia universumeja ja vaikka mitä.

Krysa on todellinen runsaudensarvi asiaa, ironiaa, sisäisiä kerrostumia ja mielikuvituksen lentoa. Samalla teos on huikea visio tietotekniikan kehityksen vaihtoehtoisista poluista. Tissari päästelee menemään sellaisella vauhdilla ja vimmalla, että lukijaparka on helisemässä kaiken tämän yli äyräiden vuotavan ylenpalttisuuden keskellä. Ja se on kokijasta riippuen joko hyvä tai huono asia – itse kallistun hienoisella marginaalilla hyvän puolelle.

Tissari ei vielä ole niin nerokas kertojamaestro kuin vaikkapa Heikki Kännö tai Antti Salminen, mutta matkalla selvästi ollaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Heikki Kännö: Ihmishämärä

Heikki Kännö
Ihmishämärä

Sammakko

Heikki Kännön neljäs romaani jatkaa temaattista jatkumoa, joka esikoiskirja Mehiläistiestä alkaen on piirtänyt omaleimaista kuvaa Euroopan vaihtoehtoisen taidehistorian käänteistä. Aiemmissa kirjoissa sivutut mystikkotaiteilijat Joseph Beuys ja Heinrich Hase ovat tässäkin teoksessa esillä päähenkilöiden osin tiedostamattomina taustavaikuttajina.

Ihmishämärä kommentoi jo sisällysluettelostaan lähtien korkeakulttuurin ja sivistyksen eri modaliteetteja kunnianhimoisen laajalla haravalla. Tilaa saavat niin germaaninen/skandinaavinen mytologia, Euroopan vaiheet toisesta maailmansodasta alkaen, Richard Wagnerin teokset kuin laaja kirjo filosofejakin. Välillä hengästyttää. Hahmojen suulla käydään läpi jo ensimmäisillä sivuilla mm. Descartesin, Spinozan ja Leibnizin tuotantoa, eikä oppisisältö siitä ainakaan kevene tarinan päästessä vauhtiin.

Tapahtumapaikkojen keskiössä on saksalainen Kleven pikkupaikkakunta, jonka lähistöllä on historian saatossa ryvetty juoksuhautojen mudassa. Juoksuhaudasta saakin alkunsa yksi kirjan näkökulmahenkilöistä, silmäpuoli, synkkä Hans Otter, jonka itsensä etsiskely ja muistin palauttaminen läpäisevät punaisena lankana koko ajan ja paikan monikerroksisen rakenteen.

Klevessä sijaitsee myös Goldener Apfel -omenatarha, jonka kultakuoriset omenat ja niiden emäntä Engelbertha muodostuvat toiseksi keskiöksi vyöryvien tapahtumien virrassa. Tässä lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ilmastonmuutos on edennyt ja eurooppalaista arkea värittävät entistä enemmän rankkasateiden aiheuttamat tulvat, helteiden kärventämät kuivat jaksot sekä tappavat punkkitaudit. Engelberthan vaikutuspiiriin kulkeutuu myös muita henkilöitä, kuten matemaatikko-kuvataiteilija Baldovino ja hänen nuori oppilaansa Anastázie, joiden arkisemmat murheet kiinnittävät kerronnan konkretiaan.

Ihmishämärä hyödyntää sisäkkäisiä kehys- ja sivutarinoita; milloin taideopiskelijoille kerrotaan tuhansia vuosia vanhasta historiasta, milloin pohjoismaiset jumalat selvittelevät välejään ajan alkuhämärissä. Kehykset sulautuvat äkkiarvaamatta toisiinsa. Esimerkiksi jumalat Freia ja Wotan päätyvät Berliiniin elämään pitkiä jaksoja ihmishahmossa.

Eräänä läpileikkaavana tarinakehyksenä toimii Wagnerin Ring-oopperasaagan juonenkuljetus, jossa ylijumalan arkkivihollisen roolin saa kääpiömäisten nibelungien kuningas Alberich. Wagnerin persoonasta ja tuotannosta samoin kuin Nietzschen filosofisista teoksista ammennetaan saatanallisten sopimusten aineksia. Niistä rakennetaan suurta kansallissosialismin selitys- ja kehityskertomusta, joka kattaa lähes kaikki saksalaiset kansallisikonit.

Koska tässä ei vielä ole tarpeeksi, palikkatorniin on lisätty myös tekoälyn herääminen ja transhumanismin elementtejä. Kasassa on suorastaan megalomaaninen jumalten ja ihmisten maailmat toisiinsa lomittava eepos, jonka maagisena liimana toimii fiktiivinen vril-alkuaine.

Lukijan käsityskykyä tyylikkäästi haastavassa, taidokkaassa teoksessa esitetään päätähuimaava tulkinta skandinaavisten jumalien uuden valtakauden alusta ja ihmisten vajoamisesta unohdukseen. Ihmisten maailman tuhon alkaessa kirjassa vaelletaan murtuvassa Euroopassa, ydinohjusten, tulvien ja tartuntatautien riivaamassa maisemassa, jonka ylle maailmanpuu on noussut uuteen kukoistukseensa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Elokuvat – Crimes of the Future

Crimes of the Future

Crimes of the Future on tematiikaltaan taattua David Cronenbergia. Rähjäiseen lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina fuusioi kehokauhua – tai tässä tapauksessa pikemminkin kehoscifiä – ja seksuaalista fetisismiä.

Elokuvan maailmassa ihmiset ovat menettäneet kipuaistinsa. Lisäksi kehoja riepottelevat oudot mutaatiot ja uudet, tarkoituksettomat sisäelimet. Kysymys kuuluu, onko kyseessä askel ihmiskunnan evoluutiossa vaiko lopullinen merkki ihmisyyden rappiosta.

Kertomuksen päähenkilöinä toimivat Viggo Mortensenin esittämä Saul Tenser ja hänen kumppaninsa Caprice (Léa Seydoux). Yhdessä he muodostavat performanssitaiteilijaduon, joka toimii tuoreen kehosuuntauksen eturintamassa. Saul synnyttää sisällään uudenlaisia elimiä jatkuvalla syötöllä. Nämä poistetaan yleisön edessä aiemmin ruumiinavauksiin käytetyllä laitteella. Kehon sisällön ihmisten nähtäväksi avaava kokemus on sekä esittäjilleen että katsojilleen vahvasti seksuaalisviritteinen, lähes orgastinen.

Taiteilijapiireissä kehonmuokkaus saa yhä uusia muotoja. Korvia kaikkialle ihoonsa kiinnittänyt tanssija ompelee suunsa ja silmänsä umpeen tikkauslangalla ennen esitystä. Toisaalla naistaiteilijan kasvoihin viillellään pysyviä, syviä haavoja. Kirurgia on seksin tuorein muoto, jossa veitsen tunkeutuminen ihoon korvaa penetraation.

Mutatoituneen ihmisyyden ilmiöitä ovat myös sisäisen kauneuden kilpailuja järjestävä salaseura sekä underground-liike, jonka jäsenet ovat muovanneet ruuansulatuselimensä niin, että he pystyvät sulattamaan ainoastaan muovia ja teollisuusjätteitä. Muutoksen vastavoimana toimii siveyspoliisi, joka nimestään huolimatta tutkii nimenomaan kehorikoksia.

Juonellisesti Crimes of the Future ei ole kovin kummoinen, sillä fokus on ja pysyy uuden keho- ja sisäelinkeskeisen kulttuurin esittelyssä. Aiheessa riittää sekä lukuisia sivupolkuja että lukuisia sivuhahmoja. Niinpä kokonaisuus pikemminkin havainnollistaa kuin kertoo tarinaa. Tämä johtunee ainakin osin käytössä olleen budjetin rajallisuudesta. Sama vaiva on ennenkin estänyt Cronenbergiä syöksymästä täysivaltaisesti omintakeisten visioidensa vietäväksi.

Cronenbergin elokuvataiteen ystäville Crimes of the Future on tuorein esimerkki miehen koko uraa sävyttäneistä psykoseksuaalisista teemoista. Keskivertoyleisölle kokemus saattaa olla huomattavasti hämmentävämpi. Mikä on yksinomaan hyvä asia.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Altan: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Altan
Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Suom. Heikki Kaukoranta
Asema, Zum Teufel, Täysi Käsi

”Herra Kolumbus on lähtenyt liikkeelle Paloksesta, ja on matkalla. Hän ei ole etsimässä pippuria eikä smaragdeja, hän on etsimässä itseään. Ja tietää, että jos löytää, on pulassa sen yököttävän itsensä kanssa. Ei siis hirmuista hoppua…”

Italialaistaiteilija Altanilta on aiemmin suomennettu nerokkaat albumit Ada viidakossa ja Ada Macaossa. Nyt vuorossa on genovalaisen Kristoffer Kolumbuksen merellisestä tutkimusmatkasta kertova satiirinen teos Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia. Tarjolla on jälleen taattua Altan-laatua, eli rutkasti rumuutta, ruokottomuutta, likaa ja visvaa.

Tarina käynnistyy värillisellä prologilla. Karibianmeren alkuperäisasukkaat elävät rentoa ja luonnonläheistä elämää – mitä nyt väliin myyttiset mayat käyvät kylvämässä tuhoa. Euroopan puolella ihmiset puolestaan kylpevät saastassa ja kohtelevat toisiaan kaltoin. Meren kummallakin puolella syntyy lapsi, ja heidän kohtalonsa kietoutuvat myöhemmin yhteen.

Seuraavaksi tapaamme aikuistuneen Kolumbuksen oksentamassa komentamansa laivan reelingin yli. Vaikka herra onkin saanut haltuunsa laivat, joilla yrittää löytää uuden läntisen merireitin Intioihin, hän ei ole merenkulkijana sieltä välkyimmästä päästä. Kompassin toimintaperiaatteesta hän ei ymmärrä hölynpölyä ja muutenkin aika kuluu lähinnä merisairaana. Öisin hän kertoo sorbetinsuloiselle laivapoika Mariolle lapsuudestaan sekä siitä, kuinka sai ylipuhuttua rääväsuisen kuningatar Isabellan ja Salamancan yliopiston tohtorit rahoittamaan uskaliaan tutkimusmatkansa.

Itse merimatka on täynnä vaikeuksia, sillä väliin eksytään Pohjolan jäätiköille ja toisinaan kalaparvet tukkivat reitin ihan tykkänään. Puhumattakaan mukaan pakotetuista ruokottomista merimiehistä, jotka ovat jatkuvasti kapinan partaalla.

Altan ei säästä ruoskaa kuvatessaan itsestään suuria luulevia eurooppalaisia, jotka rypevät kakkelissa ja ovat henkisesti lähinnä aivovammaisten apinoiden tasolla. Kun tämä kurjuus saapuu Karibianmeren saarille, saavat rauhanomaiset alkuperäisasukkaat kokea omissa nahoissaan valkoisen sivistyksen ylimielisyyden sekä kuoleman ja hävityksen.

Altanin mestarillinen piirrostyöskentely korostaa hurttia huumoria ja ylitsevuotavaa rupuisuutta sekä maalaa henkilöistä todella törkyistä kuvaa. Näin epämiellyttävän näköisiin hahmoihin törmää sarjakuvissa aivan liian harvoin. Lisäksi ruutujen täytteeksi on ahdettu valtavat määrät torakoita, kärpäsiä ja muita rujoja hyönteisiä. Potkua kerronnalle antavat toimintaa ironisesti kommentoivat alaviitteet sekä vulgaarit genovalaiset sananparret.

Kokonaisuutena Kolumbus ei nouse samoille tasoille kuin aiemmat Ada-albumit, mutta kaikkeen muuhun tarjontaan verrattuna teos lukeutuu oman älyttömyyksissä piehtaroivan genrensä kuninkaallisiin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

Siiri Enoranta
Maailmantyttäret

WSOY

Siiri Enorantaa voisi kutsua Suomen China Miévilleksi, niin ketterästi hän vaihtelee teostensa genrejä ja kerrontatapoja. Maailmantyttäret on hieno jatkumo Enorannan fantastisille, dystooppisille sekä vaihtoehtohistoriallisille teoksille, sillä se edustaa harvinaisempaa spefin alalajia, utopiaa.

Romaani on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastokriisin ja ympäristön saastumisen ongelmat on ratkaistu. Tällaista toiveikkuutta kaivataan spefiin juuri nyt.

Lähitulevaisuudessa ihmisten varallisuus on jaettu tasan, eikä kukaan omista enempää kuin oikeasti tarvitsee. Vanhat valtioiden rajat on poistettu ja alueet on nimetty uudelleen. Opiskella saa niin paljon ja kauan kuin haluaa, eikä se maksa mitään. Tasa-arvoisuus on poistanut ihmisten väliset vihamielisyydet. Paikallisten kielien rinnalle on noussut yhteiskieli esplanti.

Näkökulmat vaihtelevat viiden nuoren kesken. Joselina ja Lise-Lotte ovat tunteneet toisensa jo aiemmin, muut he tapasivat yksinäisille 15–20-vuotiaille tarkoitetulla leirillä. Tytöistä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin Saarivaltiosta, muut Maailmankodista, joka tunnetaan Saarivaltiossa nimellä Hourumanner. Kaia on porukan viides, muita etäisemmäksi jäävä hahmo.

Jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Joselina on joukon tieteilijä. Hänen osionsa ovat muiden tyttöjen haastatteluiden litterointeja kirjoitettuna kirjoituskone-fontilla. Kaian osiot ovat vain puolen sivun mittaisia ja kirjoitettu kursiivilla. Ritva puolestaan on porukan rääväsuu, joka käyttää hyvin värikästä kieltä. Zerinda jakaa tajuntansa esiäidin kanssa, ja hänen näkökulmassaan pompitaan nykyhetken ja sata vuotta vanhojen, romahduksen aikaisten muistojen sokkeloissa. Lise-Lotte pitää vanhoista, röyhelöisistä muovivaatteista ja harrastaa seksiä monien partnereiden kanssa. On ihastuttavan raikasta nähdä nuortenkirjassa tyttöhahmo, joka pitää seksistä, eikä häntä leimata sen vuoksi.

Saarivaltiossa eletään pitkälti samaan tapaan kuin omana aikanamme, vaikka kuvauksista syntyykin hieman slummimainen fiilis. Maailmankodissa puolestaan on kehitytty teknisesti eteenpäin, mutta samaan aikaan moni asia on palannut ajassa taaksepäin. Maiden välillä ei juurikaan kulje tietoa, tavarakin vain pimeillä markkinoilla, eikä ole aivan selvää, kumpi on estojen takana.

Toisin kuin voisi kuvitella, utopia ei tarkoita tylsää ja tapahtumaköyhää tarinaa. Tässä ”ongelma” on ratkaistu sillä, että jopa täydellinen maailma tarvitsee konflikteja. Mystiset koneötökät tuovat särön Maailmankodin kumbaya-yhteisöllisyyteen, ja juuri niiden arvoitusta viisikko lähtee selvittämään. Samalla voidaan näppärästi esitellä teoksen maailmaa eri puolilla Negeurooppaa.

Enorannan luoma maailma on hengästyttävän täyteläinen, joten tekstille on annettava aikaa hautua. Kirjailijan hahmot ovat moninaisia, omaäänisiä ja tarjoavat samaistumispintaa erilaisille lukijoille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei kirjassa mainittu kolmas maailmansota ole koskaan ollut yhtä lähellä muuttua todellisuudeksi. Maailmantyttäret tarjoaa kuitenkin yhden mahdollisen tulevaisuuden skenaarion siitä, millaiseksi maailma voisi muuttua, jos ihmiskunta eläisi harmoniassa itsensä ja luonnon kanssa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.