Sarjakuvat – Tom King & Jorge Fornés: Rorschach

Tom King & Jorge Fornés
Rorschach

”Tahdon tuoda maailmaan jotain merkityksellistä. Maailma on julma paikka, mutta jos voin lisätä yhtälöön jotain hyvää, se ei ehkä enää ole niin paha.”

Jos pitäisi nimetä viime vuosien paras yhdysvaltalainen sarjakuvakäsikirjoittaja, valinta olisi helppo. Oikea vastaus on Tom King. Hän on vastuussa mm. sellaisista huippusarjoista kuin The Vision, Mister Miracle ja Heroes in Crisis. Nyt King ilahduttaa kansakuntia noin 300-sivuisella Rorschach-albumilla (DC Black Label). Sen tapahtumat sijoittuvat Alan Mooren ja Dave Gibbonsin ikonisen Watchmen-sarjakuvan maailmaan – tosin 35 vuotta myöhäisempään aikaan.

Tarina käynnistyy pieleen menevällä salamurhayrityksellä. Rorschach-asuinen vanhus ja villin lännen tyyliin pukeutunut nuori nainen tapetaan, kun he yrittävät ampua Yhdysvaltain republikaanipuolueen presidenttiehdokkaan. Miehen, jolla olisi todelliset mahdollisuudet päättää Robert Redfordin vuosikymmeniä jatkuneen valtakauden. Koska republikaanit eivät luota siihen, että FBI tutkisi tapausta puolueettomasti, he palkkaavat omaksi asiamiehekseen periksiantamattoman etsivän, jolla on kykyjä kaivaa totuus esiin pienimpienkin yksityiskohtien ja johtolankojen takaa.

Tästä alkaa kutkuttava matka, jonka aikana nimettömäksi jäävä tutkija päätyy setvimään mm. erakoituneen sarjakuvataiteilija Will Myersonin elämää. Myerson on tunnettu 1960-luvulla luomastaan Pontius Pirate -merirosvosarjakuvasta, vaikka itse hän pitääkin tärkeimpänä työnään yhteiskunnallisesti kantaaottavaa The Citizen -naamiosankarisarjakuvaa. Siinä hän pohtii hyvän ja pahan olemusta sekä sitä, kuinka ihmisten tulisi aktiivisesti ottaa osaa paremman maailmaan rakentamiseen.

Toinen keskeinen juonilinja vie etsivämme 19-vuotiaan Laura Cummingsin menneisyyteen. Wyomingin osavaltion pikkukaupungissa eläneen naisen nuoruusvuodet avautuvat päiväkirjamerkintöjen kautta ja kertovat myös hänen isäänsä ohjanneista pakkomielteistä. Ne puolestaan kytkeytyvät Watchmenin päätökseen, jossa jättimäinen telepaattinen avaruusmustekala tuhosi ison osan New Yorkista ja tappoi samalla miljoonia ihmisiä.

Lauran isä on vakuuttunut, että avaruudesta on tulossa uusi hyökkäys – ja että avaruuskalmarit ohjailevat jo nyt useiden ihmisten ajatuksia. Saman näkemyksen jakavat monet muutkin traumatisoituneet kansalaiset.

Mutta kuinka Will Myerson ja Laura Cummings löysivät toisensa? Mikä sai heidät ryhtymään salamurhaajiksi? Toimivatko he yksin, vai oliko kaiken taustalla laajempi salaliitto? Ja miten vuosikymmeniä aiemmin kuollut Rorschach kytkeytyy tähän kaikkeen?

Kingin käsikirjoitus on julmetun älykäs, haastava ja monitasoinen. Kerronnassa käytetään hienosti erilaisia tyylillisiä paletteja, joiden kautta syvennetään sekä ihmiskuvaa että tapahtumien taustalla vaanivaa todellisuutta. Lukuisista filosofisista ja moraalisista kysymyksistä nyt puhumattakaan. Tai uskosta ja toivosta, teoista ja tekemättömyydestä. Allegorinen sipuli kuoriutuu esiin kerros kerrokselta, kunnes jäljellä on enää käänne, joka vääntää kaiken uuteen uskoon.

Lähin vertailukohta Rorschachille ovat 1970-luvun klassiset vainoharhatrillerielokuvat. Tähän tulkintaan viittaa myös sarjakuvan päähenkilön fyysinen ja henkinen habitus.

Albumin taiteesta vastaa Jorge Fornés ja värimaailmasta Dave Stewart. He molemmat tekevät ensiluokkaista työtä, joka istuu täydellisesti sarjakuvan tunnelmaan ja sisältöön.

Täysosuma!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2022 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Tammen julkaisemalle
KAZUO ISHIGURON romaanille KLARA JA AURINKO.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Klara and the Sun, 2021) sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja kertoo Klara-androidin tarinan. Romaanissa Keinoystäviksi kutsuttuja androideja kaupitellaan lasten ja nuorten seuralaisiksi tukemaan heidän tasapainoaan ja sosiaalisten taitojensa kehitystä kilpailukeskeisessä maailmassa.

Klaran katseen ja käsityskyvyn rajoissa kulkeva minämuotoinen kerronta vangitsee ensi sivulta lähtien. Klara on hahmona täysin omaperäinen ja poikkeuksellisen kokonainen. Hän on psykologisesti uskottava, asemansa hyväksyvä mutta maailmaa ja ihmisten välisiä suhteita tarkkanäköisesti pohtiva havainnoija. Hän on omaksunut elämäntehtäväkseen ymmärtää ja auttaa omistajaperhettään. Sattuma ja olosuhteet saavat Klaran turvaamaan aurinkoon luottavaisella, lapsenuskoisella tavalla, josta kasvaa hänelle uskonto.

Taidokkaan, hienovaraisen kerronnan alla piilee traagisia, ajoittain lakonisen julmia sävyjä. Ympäröivän yhteiskunnan karmivuus tulee esiin pienistä vihjeistä ja tiedonmuruista, jotka lukijan on osattava poimia hyvin toisenlaisen olennon havainnoista. Kaikessa inhimillisyydessään Klara on kirjan maailmassa esine, omaisuutta; menestymisen pakkomielle ajaa samalla romaanin ihmishahmot kohtelemaan välineellistävästi toisiaan, myös omia lapsiaan.

Ishiguro sieppaa lukijan mukaansa varmaotteisesti ja onnistuu myös yllättämään. Romaanin tasot tukevat toisiaan pienistä kielellisistä ratkaisuista juoneen. Kokonaisuus soi yhteen kuin sinfoniaorkesteri ja muodostaa sivumäärää suuremman omalakisen, omaamme häiritsevästi muistuttavan maailman. Jokainen yksityiskohta on harkittu, yksikään virke ei ole turha tai väärällä paikalla. Helene Bützowin vivahteikas suomennos täydellistää lukuelämyksen.

Kaunokirjallisesti äärimmäisen hiottu ja korkeatasoinen teos kunnioittaa scifin keskeisiä ihanteita: se näyttää oudon tuttuna ja tutun outona sekä antaa eväitä moniulotteiseen filosofiseen pohdintaan. Menetyksen pelko ja suru kietoutuvat kunnianhimoon, toive paremmasta houkuttelee uhrauksiin. Jos yhteiskunnan odotukset sisäistää, oma valinnanvapaus uhkaa kaventua – ja jos niille viittaa kintaalla, vaarana on jäädä sivuraiteille.

Klara valaisee ihmisenä olemisen perimmäisiä kysymyksiä tavalla, johon romaanin ihmishahmot eivät kykene tai rohkene. Raastavuuden keskelläkin teoksessa säkenöi silti rakkaus ja hyvyys.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Elokuvat – Santa Sangre (1989)

Santa Sangre

The Holy Mountain -filmin jälkeen Alejandro Jodorowsky pysyi pitkään poissa elokuvateattereiden parrasvaloista. Vuonna 1979 valmistui kyllä Reginald Campbelin romaaniin perustuva, harvoin missään nähty Tusk, jota Alejandro itse pitää epäonnistuneena välityönä. Syynä oli pitkälti se, että tuottajien lupailema viiden miljoonan dollarin budjetti kutistui kuvauksien alkaessa lopulta yhteen. Kyseessä onkin kesyhkö kertomus englantilaisen tytön ja intialaisen norsun yhteisestä kohtalosta.

Seuraavaa todellista Jodorowsky-elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 1989, jolloin maailmaan materialisoitui psykologinen kauhudraama Santa Sangre. Se on miehen edellisiä kulttihittejä selvästi perinteisemmin ja ammattitaitoisemmin kerrottu filmi, joka toki pitää sisällään ikonografisia Jodorowsky-elementtejä, mutta kulkee muuten lähinnä italialaisten giallo-elokuvien maastoissa. Mikä on sinällään luonnollistakin, sillä leffan on tuottanut Dario Argenton veli Claudio.

Tarina käynnistyy Meksikossa kiertelevän Circo del Gringon sisäpiireistä. Klovnien ja friikkien joukossa kasvanut Fenix-poika on yksi sirkusta johtavan veitsenheittäjäisänsä ja uskonnollisen äitinsä keskinäisen köydenvedon palikoista. Kun kuvioihin astuu myös rehevä tatuoitu nainen, saavuttaa vanhempien riitely verisen päätepisteensä – munillensa happoa saanut isä leikkaa yhdellä sujuvalla liikkeellä vaimonsa molemmat käsivarret katuun. Asuntovaunuun suljettu Fenix voi vain voimattomana seurata tapahtumia.

Seuraavaksi tapaamme Fenixin hullujenhuoneella. Vielä useita vuosia murhenäytelmän jälkeenkin hän on sulkenut todellisuuden itsensä ulkopuolelle ja elää pehmustetussa kopissaan puhekyvyttömänä lintupersoonallisuutena. Kunnes hourulan ulkoretkellä sattumalta huomaa prostituoituna elantonsa hankkivan tatuoidun naisen sekä saa jälleen yhteyden kädettömään äitiinsä. Kohta jo puukkokäsi heilahtaa useampaan otteeseen ja onnettoman avioliiton rikkojasta tulee veristä muussia.

Jatkossa sisäisesti rikkiraastettu Fenix antautuu äitinsä käsien korvikkeeksi. Tämän persoonan taakse jääväksi varjoksi, jonka sormet soittavat ihan muita kuin omia säveliä.

Värikkään sirkusmaailman ja vahvojen mimiikkaelementtien ohessa Santa Sangren jodorowskymaisinta kuvastoa edustavat mm. valtavan norsuruumisarkun johdattelema surupukuisten sirkuslaisten hautajaissaattue sekä Fenixin painajaismaiset hallusinaatiokohtaukset. Unohtamatta myöskään Pyhän Veren kirkkoa, jossa palvotaan pyhimyksenä koulutyttöä, jolta raiskaajat katkoivat kädet – sekä tapahtuman ”synnyttämää” veriallasta.

Elokuva ei kuitenkaan yllä monimerkityksellisyydessään Jodorowskyn mestariteosten tasolle. Se tarjoilee loogisen tarinan, jossa henkilöiden toimet ovat motivoituja ja oudoimmillekin elementeille löytyy lopussa selityksensä. Eli siitä uupuu se tulkinnan äärimmäinen vapaus, joka on miehen tuotannon yksi keskeisistä viehätyksistä.

Helposti lähestyttävänä, hieman hillittynä elokuvana Santa Sangre on kuitenkin loistava portti Jodorowskyn omalaatuiseen maailmaan. Hypnoottisen runollinen fantasia, joka kaivelee ihmisyyden perimmäistä olemusta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Sarjakuvat – Barry Windsor-Smith: Monsters

Barry Windsor-Smith
Monsters

”Tarkoitan tunnetta tai ymmärrystä, että asiat, joita elämässään kokee, eivät ole silkkaa sattumaa… Että kaikki liittyy jotenkin kaikkeen…”

Barry Windsor-Smith lukeutuu mustavalkoisen sarjakuvagrafiikan suurnimiin. Hän iskeytyi kansakuntien tietoisuuteen 1970-luvun alun fantasiasarjakuvilla, joita on viimeksi nähty suomeksi kokoelmissa Conan barbaari ja Conan palkkasoturi. Sittemmin hän on tehnyt erilaisia projekteja useille kustantamoille. Suomessa niistä tunnetuin lienee Wolverine-seikkailu Ase-X. Nyt julkaistu Monsters (Fantagraphics) on hänen ensimmäinen sarjakuvauutuutensa 16 vuoteen – yli 350-sivuinen jättiläinen, joka on jo ehditty kohottaa klassikon asemaan.

Tarina käynnistyy vuodesta 1949. Ensimmäisessä kohtauksessa hirviömäinen hahmo käy pikkupojan ja tämän äidin kimppuun. Sitten siirrytään vuoteen 1964, jolloin alussa nähty poika, Bobby Bailey, on ehtinyt aikuisikään. Työtön ja asunnoton Bobby yrittää värväytyä armeijaan, mutta haastattelua suorittava kersantti Elias McFarland näkee hänessä potentiaalisen kandidaatin salaiseen Prometheus-projektiin. Majuri Rothin ja eversti Friedrichin johtaman hankkeen huhutaan perustuvan Natsi-Saksan sodanaikaisiin ihmiskokeisiin, joiden tarkoituksena oli luoda voittamattomia supersotilaita.

Alkuun kerronta vuorottelee kahdella eri tarinalinjalla. Yhtäällä seurataan Prometheus-projektin etenemistä ja toisaalla kersantti McFarlandin tunnontuskia. Painajaisten riivaama kersantti kyseenalaistaa oman ratkaisunsa lähettää Bobbyn Prometheuksen hoiviin. Hän vajoaa apaattiseen masennukseen, joka alkaa koetella hänen perheensä kestävyyttä. Lopulta mukaan ui myös yliluonnollisia elementtejä, kun McFarland saa yhteyden sukunsa kykyihin aistia kaukaisia tapahtumia. Tämä vakuuttaa hänet siitä, että menneen ja tulevan välillä on yhteyksiä, joiden merkitys on vain löydettävä.

Näistä lähtökohdista käynnistyy ajasta toiseen liikkuva spiraali, joka kasvattaa jatkuvasti uusia kerroksia kertomuksen taustalle. Henkilöiden tarinat risteilevät ja kuroutuvat yhteen, kunnes käsissä on niin taidokkaasti rakennettu mosaiikki, ettei lopputulosta voi kuin ihailla. Teknisesti suoritus on sekä täysin virheetön että huumaavan kaunis.

Huikeinta on silti se ihmiskuvauksen taso, jonka Windsor-Smith tarinallaan saavuttaa. Lukuisten henkilöhahmojen elämänkäänteet, toiveet ja traagiset kohtalot soittelevat lukijan tunteita ja tulevat aina iholle asti. Näin vahvaa sarjakuvataidetta saakin eteensä aivan liian harvoin.

Hirviöitä tarinassa riittää. On paatuneita natseja, jotka eivät voisi vähempää välittää muiden ihmisarvosta. On upseereita, jotka ovat valmiita hylkäämään viimeisetkin inhimillisyytensä rippeet mahdin alttarille. On sotakokemusten traumatisoima aviomies, joka purkaa tuskansa hakkaamalla lastaan ja vaimoaan. Ja on Frankensteinin hirviö, jonka rujous kätkee alleen herkkävireisen yksilön.

Mutta on myös hyviä ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa korjatakseen virheensä ja auttaakseen viattomia.

Monstersin maine instant-klassikkona on ansaittu. Tarinan monitasoisuus, kerronnan taitavuus, ihmiskuvauksen syvyys ja mustavalkografiikan loistavuus tekevät Windsor-Smithin suurteoksesta kokemuksen, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Jos siis etsit vuoden 2021 parasta englanninkielistä sarjakuvaa, niin Monsters on ilmiselvä valinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2022 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-ehdokkaat 2022

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2021 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, suom. Helene Bützow) – Tiivis mysteeri teemoinaan muisti ja olemassaolo. Tunnelmallinen ja omaperäinen teos jää kiehtomaan mieltä.

N. K. Jemisin: Viides vuodenaika (Jalava, suom. Mika Kivimäki) – Elävä henkilökuvaus, monitasoinen kerronta ja loistelias maailmanrakennus tekevät Jemisinin yhteiskunnallisesta fantasiasta täysosuman.

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, suom. Mika Kivimäki) – Sydämellinen, huikean visuaalinen romaani, jossa raikas tuuli puhaltaa ennakkoluuloisia asenteita ja syrjintää vastaan.

Madeline Miller: Kirke (WSOY, suom. Irmeli Ruuska) – Myyttinen tarina pohtii, miten elämää voisi elää omilla ehdoilla. Kauniisti soljuva kieli tempaa mukaansa.

Siri Pettersen: Rautasusi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) – Taidokkaasti kirjoitettu seikkailufantasia, jonka juonta ei vaivaa ennalta-arvattavuus. Pohjoinen miljöö tenhoaa niin nuoren kuin aikuisen lukijan.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Elokuvat – The Holy Mountain (1973)

The Holy Mountain

Alejandro Jodorowskyn kolmas elokuva, The Holy Mountain (1973), on loistava esimerkki siitä, mitä saadaan, kun omia teitään kulkevalle taiteilijalle annetaan reilusti rahaa ja vapaat kädet. Tuloksena on riemastuttavan yltäkylläinen visioiden ilotulitus, jossa alkemistis-filosofinen surrealismi, kristillis-itämainen mystismi ja yhteiskunnallinen satiiri sekoittuvat tajunnanvirtamaiseen kerrontaan.

The Holy Mountain jakautuu tyylillisesti ja temaattisesti kolmeen eri jaksoon. Niistä ensimmäisessä seurataan lasten kivittämän varas/kristus-hahmon saapumista kaupunkiin. Kaupunkiin, jossa kaasunaamaripäiset sotilaat kantavat ristiinnaulittuja, nyljettyjä koiria ja teloittavat sattumanvaraisesti kaupunkilaisia – iloisten amerikkalaisturistien kuvatessa kaikkea tätä innoissaan. Katuvilinässä kohdataan myös mm. polvillaan eteenpäin pomppivia yläluokan edustajia sekä joukko mikropöksyihin, valkoisiin nilkkasukkiin ja läpinäkyviin paitoihin pukeutuneita, Jeesusta palvovia prostituoituja.

Elokuvan seuraava osio alkaa alkemistigurun (Jodorowsky itse!) tyylitellystä mielenlaboratoriosta, jossa paskakin jalostuu kullaksi ja pelikaanit sekä virtahevot vaeltavat vapaasti. Täältä käsin esitellään planeettamme seitsemän vaikutusvaltaisinta ihmistä. Nämä seksuaalisten perverssioiden ja äärikapitalismin mallinuket rypevät itsetyydytyksen ja -tyytyväisyyden ahjoissa. Valmistavat koneistettuja vainajia, jotka voivat hautajaisissaankin yhä suudella läheisiään. Psykedeelisesti muotoiltuja aseita, jotka vetoavat jopa hippinuoriin. Orgasmiin kykeneviä tietokoneita. Tai aivopesevät lapsia tulevaisuuden sotiin, kaasuttavat miljoonia kansalaisia valtiontalouden tasapainottamiseksi ja mietiskelevät tuhannen irtileikatun kiveksen pyhätössä.

Filmin kolmannessa jaksossa alkemistimme houkuttelee niin kristushahmon kuin seitsemikonkin pyhiinvaellusmatkalle, jonka määränpäässä odottaa ikuinen viisaus ja elämä. Taakseen on jätettävä niin maallinen omaisuus, yksilöllisyys kuin menneisyytensäkin. Mutta onko lopullinen vastaus sittenkin pelkkä illuusio? Missä kulkee todellisen elämän ja elokuvan raja?

Runsaskätisellä alastomuudella höystetty The Holy Mountain on villi kokemus, jonka keskijakso sisältää myös runsaasti scifi-elementtejä. Maaginen trippi, jonka fantastinen kuvasto ei kaikkoa mielestä edes juuriharjalla. Koe se!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Sarjakuvat – Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad: Asterix ja aarnikotka

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad
Asterix ja aarnikotka

”Nämä roomalaiset ovat ihan haperoita!”

Asterix ja aarnikotka (Egmont, suom. Mirka Ulanto) on jo viides Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin kuvittama Asterix-albumi. Se on myös niistä ehein ja tasapainoisin.

Tarina käynnistyy, kun Julius Caesar päättää, että hänen on saatava mystinen aarnikotka Rooman sirkuksen vetonaulaksi. Tunnettu maantieteilijä Madventurus on vakuuttunut siitä, että pystyy täyttämään Caesarin toiveen vangitun amatsonin, Kalashnikovnan, avulla. Ja jo kohta raskaasti aseistettu roomalaiskolonna suuntaa matkansa kohti barbaarien hallitsemia itäisiä maita.

Samaan suuntaan rientävät myös Asterix, Obelix, Idefix ja Akvavitix. Sarmaattien shamaani on kutsunut heidät apuun, sillä hän on saanut tietää, että roomalaiset aikovat siepata pyhän aarnikotkan. Ja tämähän on tietenkin estettävä. Parin hassun gallialaismiehen kyvykkyys kuitenkin kyseenalaistetaan, koska sarmaattien parissa vain naiset ovat sotureita – ja vieläpä erittäin aikaansaavia sellaisia.

Rutkalla huumorilla silatussa juonikuviossa seurataan roomalaisten riitaisaa etenemistä sekä sankariemme yrityksiä pysäyttää marssi niille sijoilleen. Kiitettävästi touhu pysyy jännitteellisenä, eikä kerronta sorru missään vaiheessa tyhjänpäiväisen säheltämisen sudenkuoppiin.

Kuten ennenkin, parasta albumissa on Conradin ilmeikäs ja yksityiskohtainen taide, joka vetää vertoja jopa Albert Uderzon kynänjäljelle. Teoksen visuaalista loistoa korostaa entisestään Thierry Mébarkin pikkutarkka väritys. Täydet pisteet molemmille herroille!

Ferri ei sen sijaan ole yhtä nerokas käsikirjoittaja kuin René Goscinny parhaimmillaan, mutta tällä kertaa hän on saanut kerittyä kehiin hienosti kulkevan kokonaisuuden. Sarmaattien amatsonisoturit ovat mainio lisä Asterixien hahmovalikoimaan, ja roomalaisten törttöilystäkin revitään paljon tuoreen tuntuista ilonpitoa. Myös yleinen vitsailu on onnistuneempaa ja monipuolisempaa kuin aiemmin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, kuin Ferri olisi saanut kunnon niskalenkin hyvän Asterix-tarinan kaavoista – ja siitä, kuinka niitä voi rikkoa tyylikkäästi.

”Idefix! Nyt loppuvat leikit sen suden kanssa!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro
Klara ja aurinko

Klara and the Sun
Suom. Helene Bützow. Tammi

Nobelisti Kazuo Ishiguro on sulavasti monenlaisia genrejä käyttävä kirjailija. Hänen aiempia romaanejaan ovat muun muassa dystooppinen Ole luonani aina sekä Tähtifantasia-palkittu Haudattu jättiläinen. Uusin, tuoreeltaan suomennettu Klara ja aurinko, on tyylipuhdasta, sävykästä scifiä.

Klara on androidi, KY eli keinoystävä, joita myydään seuralaisiksi ja apukasvattajiksi lapsille ja nuorille. Hänen tarinansa alkaa myymälästä, Johtajattaren ja toisten keinoystävien seurasta. Hän tarkkailee herkkävaistoisesti myymälän androidiyhteisöä, asiakkaita ja kadun elämää. Ikkunan taakse ilmestyy heiveröinen, varhaisteini Josie, joka lupaa, että Klara ostetaan heille.

Ishiguro pudottaa lukijan epäröimättä maailmaan, joka rakentuu Klaran kerronnasta piirto piirrolta. Klaran maailma rajautuu muiden päätösten perusteella – keinoystäväthän ovat omaisuutta – joten lukijan on poimittava kokonaiskuva toisinaan pienistäkin palapelin palasista. Ollaan tarkemmin määrittelemättömässä, kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa varakas luokka altistaa lapsensa ilmeistenkin vaarojen uhalla muuntelulle – taatakseen näille paremman tulevaisuuden. Keinoystävien tehtävä on avittaa nuorten sosiaalisten taitojen kehitystä eristäytyneessä, kilpailukeskeisessä maailmassa. Tai kenties vain noudattaa kuuliaisesti omistajansa oikkuja.

Klara on kulttuurimme androidihahmojen ehdotonta kärkikastia – ja erittäin korkealla myös kirjallisuuden onnistuneiden minäkertojien listalla. Ishiguro näyttää ja piilottaa juuri sopivasti ja sieppaa mukaansa välittömästi. Luottosuomentaja Helene Bützow tekee niin hienovireistä työtä, että romaanin maailmaan uppoaminen tuntuu kotiinpaluulta ensi sivusta alkaen.

Teemat kehräytyvät auki vaivihkaa. On ensinnäkin kysymys Klaran olemuksesta, persoonasta ja maailmankuvasta. Aurinkovoimalla käyvän androidin suhde aurinkoon kasvaa eräänlaiseksi uskonnoksi, mutta samalla häntä ohjaa se, että hän on työkalu – elämän tarkoitus on muiden määrittelemä. Toisaalta romaanin ihmishahmot, Josie perheineen ja naapureineen, hapuilevat valinnoissa ja vastoinkäymisissä.

Lopulta teos kasvaa monisäikeiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Klaran tavoin myöskään tarinan ihmishahmot eivät ole saaneet valita elämänsä ja maailmansa puitteita. Kukin joutuu toimimaan uskomustensa varassa ja päättämään parhaansa mukaan, mitä on valmis uhraamaan paremman toivossa. Klaran havainnoiva näkökulma tasapainottaa karmivaa, traagista pohjavirettä. Aurinkoon luottavasta Klarasta kasvaa itsestäänkin eräänlainen aurinko, joka on valmis valaisemaan ihmissydämen sopukat lempeästi mutta tarkkanäköisesti.

Kokonaisuutena Klara ja aurinko on erinomainen, hallittu ja monisävyinen. Romaanista voi povata klassikkoa, joka tulee kestämään aikaa ja useita lukukertoja. Suositellaan nautittavaksi kiireettömästi ja ihmetellen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Elokuvat – El Topo (1970)

El Topo

Chilessä vuonna 1929 syntynyt, mutta jo vuosikymmenet Ranskassa asunut Alejandro Jodorowsky on ohjaajanero, jolta on näytelmien ja elokuvien ohessa syntynyt myös lukuisia sarjakuvakäsikirjoituksia. Kuuluisuuteen Jodorowskyn nosti vuonna 1970 valmistunut El Topo -elokuva. Kyseessä on spaghetti-westernien kuvastoa hyödyntävä metafyysinen messiasseikkailu. Ainutlaatuinen zen-buddhistinen länkkäri, joka räjäyttää tajunnan kuin tajunnan.

Jodorowskyn itsensä esittämä elokuvan nimihenkilö on itsevarma pyssysankari. Mustaan nahkaan pukeutunut partaveikko, joka ratsastaa auringon polttamalla aavikolla alastoman pikkupoikansa kanssa. Pojan täyttäessä seitsemän vuotta tämän on ensi askeleena aikuisuuteen haudattava nallensa sekä äitinsä kuva. Seuraavaksi onkin sitten jo vuorossa vaikeasti haavoittuneen miehen surmaaminen.

Vielä näin kärkeen El Topo muistuttaa joiltain osin perinteistä sankariwesterniä. Kun päähenkilömme saapuu pikkukylään, jonka veren peittämällä raitilla retkottaa kasapäin tapettuja ihmisiä ja silvottuja eläimiä, hän lähtee tietysti pahisten perään. Nämä löytyvätkin läheisestä luostarista, jossa ratsastelevat alastomilla munkeilla ja teloittavat populaa ajankulukseen. Pian on joukon johtaja saanut El ”I’m God” Topon puukon jalkoväliinsä ja oman pyssyn luodin aivoihinsa.

Koko touhun asenne on kuitenkin lähes mielipuolinen niin hahmojen, asusteiden kuin musiikinkin puolesta. Maahan piirretyn naisen kuvan makaamista. Koiramaisesti haukkuvia käskyläisiä. Merkityksillä ladattuja pieniä yksityiskohtia.

El Topon jättäessä luostarin taakseen hänen seuraansa lyöttäytyy nainen, joka näin vie pojan paikan hänen seuralaisenaan. Skidi hylätään kylmästi munkkien seuraan sanoilla: ”Destroy me. Never depend on anybody.”

Seuraa vaeltelua autiomaassa, jossa El Topo rukoilee vettä kivistä ja kaivelee munia hiekasta. Kunnes nainen keksii, että miehen on tapettava aavikon neljä asemestaria tullakseen lännen nopeimmaksi ja näin todistaakseen rakkautensa. Alkaa spiraalina etenevä matka, jossa gurujen (kuten sokea mestarin, jonka toinen apuri on kädetön ja toinen jalaton – yhdessä täydellinen) viisaudet voitetaan petturuuden konsteilla. Seikka, joka ei voi olla kostautumatta omassa karmassa…

Edellä kerrottu on kuitenkin vasta esisoittoa El Topon matkalle aidon uudestisyntymän hetkeen; pyhyyteen ja marttyyrin asemaan. Siihen päästäkseen hänen on melkein kuoltava ja jouduttava suljetuksi vuorensisäiseen raajarikkojen valtakuntaan. Tyhjennettävä minuutensa ja herättävä hurmokseen. Sekä kohdattava se, minkä on taakseen jättänyt.

Tässä vaiheessa elokuva kääntyy jälleen aivan uusille kierroksille. Esiin manataan mm. farssimainen Sodoman ja Gomorran kaupunki, jossa mustat polttomerkitään hienostorouvien hurratessa ja säädyllisyyden ulkokuoren alla muhii räikeä mädännäisyys. Aivan kaiken päättyessä väistämättömään tragediaan.

El Topo yhdistelee anarkistisella raivolla uskonnollista symboliikkaa, yhteiskuntakriittistä näkemystä sekä veristä väkivaltaa. Siitä kasvoi nopeasti myyttinen underground-kulttihitti, jota fanitettiin älykkö- ja taiteilijapiireissä ympäri maailman. Eikä mikään ihme, sillä elokuvan merkitysten ja viittaussuhteiden tulkintaan voisi helposti kuluttaa muutamankin opuksen verran sivuja.

El Topo on ylittämätön mestariteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/22

Vuosi sitten uhosin, että maailmankaikkeus voidaan lopettaa tarpeettomana, jos koronasta ei päästä eroon ennen viime kesää. No näinhän ei sitten käynyt. Nyt pitäisi vain löytää taho, jota syyttää siitä, että maailmankaikkeus on yhä olemassa.

Sillä välin kun tätä asiaa selvitellään, on hyvää aikaa paneutua uusimman Tähtivaeltajan sisältöön. Numeron saa kunnian käynnistää Shimo Suntilan ansiokas artikkeli kiinalaissyntyisestä R. F. Kuangista. Hänet tunnetaan vahvasta ja vaikuttavasta Poppy Wars -trilogiastaan, jonka ykkösosa, The Poppy War, nousi useiden arvostettujen spefi-palkintojen ehdokaslistoille.

Trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa pääsivät myös Time-lehden vuonna 2020 julkaisemalle 100 kaikkien aikojen parasta fantasiaromaania -listalle. Varmaan sinne olisi päätynyt kolmaskin, jos se olisi luetteloa laadittaessa jo ilmestynyt.

Käännösnovellina tarjolla on nigerialaissyntyisen mutta nykyisin Kanadassa asuvan Chinelo Onwualun avaruus-scifi-tarina Kosketuksen lahja. Oman tuotantonsa rinnalla kirjailija on ollut perustamassa ja pyörittämässä sellaisia spefi-lehtiä kuin Omenana ja Anathema – jotka ovat tutustumisen arvoisia julkaisuja.

Suurimman sivumäärän numerosta nappaa perinteinen sarjakuvavuosikatsaus. Sen tähtinä loistavat mm. legendaarisen Barry Windsor-Smithin tuore mestariteos Monsters, Tom Kingin ja Jorge Fornésin Watchmen-universumiin sijoittuva salaliittotrilleri Rorschach sekä Rick Remenderin ja kumppaneiden räävittömän nerokas The Scumbag, joka vetää nykymaailmaa jäytäviä ääriliikkeitä turpiin oikein olan takaa.

Unohtaa ei sovi N. K. Jemisin käsikirjoittamaa ja Jamal Campbellin upeasti kuvittamaa Far Sector -hittiä, josta on vihdoin ilmestynyt kokoelma-albumi. Teos ei kuitenkaan ole nyt mukana vuosikatsauksessa, sillä se esiteltiin laajasti jo Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Muuna sisältönä mm. uusin jakso Kivi Larmolan huikeaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvaa sekä keskivertoa enemmän muikean makoisia dvd- ja blu-ray-arvosteluja.

PS. Oheinen pääkirjoitus on kirjoitettu aivan toisenlaisessa todellisuudessa kuin missä nyt elämme. Muutaman viikon sisällä kaikki on muuttunut ja korona-aika vaikuttaa nyt pieneltä harmilta verrattuna siihen, että Euroopassa käydään sairasta valloitussotaa, joka tuo mieleen toisen maailmansodan alkutahdit.

Ikinä en voinut edes kuvitella, että tällainen barbarismi voisi yhä olla mahdollista. Ja että moiseen ryhdyttäisiin vain yhden sekopään harhaisten oikkujen takia. Tällä hetkellä kaikki ajatukset ovat Ukrainan kansan puolella, joka taistelee vallanhimoista hirmuhallitsijaa vastaan koko Euroopan tulevaisuuden puolesta.

Toni Jerrman