Elokuvat – Star Wars: The Mandalorian and Grogu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Star Wars: The Mandalorian and Grogu

Muistan yhä elävästi, kun sain vuonna 1977 käsiini lokakuun Valitut Palat. Siinä kerrottiin George Lucasin tuloillaan olevasta Tähtien sota -elokuvasta. Artikkeli räjäytti nuoret aivosoluni taivaan tuuliin.

Oli juonikuvausta, joka vakuutti, että Tähtien sota on kiehtova avaruusooppera, jota tähdittävät mm. upeat robottihahmot ”Erkaks Deekaks” ja ”See Kolmepeeoo”. Oli kehuja tyyliin ”jo ennen arvostelijoiden haltioitunutta ylistystä olivat ennakkoesitykset ja huhupuheet leimanneet tämän elokuvan avaruuden Tuulen viemäksi filmihullujen ja tieteisromaanien ahmijoiden keskuudessa.”

Ei siis ihme, että ne kuukaudet, jotka jouduin odottamaan Tähtien sodan Suomen ensi-iltaa, leijuin jalat irti maasta, selittäen innostuneesti kaikille lähimmäisilleni lähestyvästä elokuvanautinnosta: ”Tämä on juuri sitä, mitä olen odottanut koko pienen ikäni!”

Eikä Tähtien sota pettänyt – se sisälsi kaikkea, mitä nuori scifi-fani saattoi toivoa: mielikuvituksellisia olentoja ja tapahtumapaikkoja, uskomattoman hyvin toteutettuja avaruustaisteluita sekä elämää suuremman seikkailun.

Vuosien kulku ei ole vesittänyt alkuperäisen Tähtien sodan viehätysvoimaa. Se on yhä paras myyttinen avaruusooppera hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Puhdasotsainen yhdistelmä 1930-luvun pulp-klassikoita ja episodielokuvia moderneilla efekteillä toteutettuna.

Sarjan jatko on sitten ollut paikoin aikamoista tarpomista. Nyt teatterionneaan kolkuttaa Jon ”Happy Hogan” Favreaun ohjaama, The Mandalorian -televisiosarjasta ponnistava Star Wars: The Mandalorian and Grogu -elokuva.

Legendaarinen palkkionmetsästäjä Mandalorian (Pedro Pascal) ja hänen mukanaan kantelemansa isosilmäinen Grogu-vauva ovat Uuden tasavallan leivissä. He etsivät pakoon päässeitä Imperiumin korkea-arvoisia upseereja galaksin Ulkoreunalla.

Koska Mandalorian on olevinaan Tähtien sota -universumin John Wick, hän tappaa vaivatta valtavatkin vastaan vyöryvät vihollislaumat. Paitsi silloin kun juoni sanoo muuta, ja hän häviää yhdellekin vastustajalle.

Toisin kuin John Wick -elokuvien hienosti koreografioidut, näytellyt ja kuvatut taistelukohtaukset, Mandalorian saa tyytyä nopeilla leikkauksilla toteutettuun geneeriseen toimintapuuroon. Toisaalta hän saa vastaansa myös kasapäin tietokoneanimoituja hirviöitä, joille ei sen ihmeempää roolia suoda. Jos oliolla on iso kita ja se näyttää rumalta, se on ilmiselvästi tarkoitettu tapettavaksi.

Elokuvassa Mandalorian saa eversti Wardilta (Sigourney Weaver) tehtäväkseen etsiä piileskelevän herra Coinin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin vapauttaa ilkimysten kaappaama Rotta the Hutt ja kiikuttaa hänet Hutt-kaksosten huomaan.

Juonta ei elokuvasta löydy edes kengännauhojenpitimiksi. Tarina koostuu lähinnä eestaas sinkoilusta ja peräperää laitetuista taistelukohtauksista. Väliin ammuskellaan, toisinaan heilutetaan astaloita ja joskus kurvaillaan avaruusaluksilla sädesateessa. Hahmojen kohtaloista ei voisi vähempää välittää.

Erityisen ärsyttävä on lällynlöperö Rotta the Hutt, joka jaksaa koko ajan korostaa naukuvalla äänellä, ettei ole yhtään samanlainen kuin isänsä Jabba the Hutt. Rotta haluaa olla kiltti ja elää vain omaa elämäänsä. Myös Grogun ultralaskelmoidusta söpöilystä saa nopeasti tarpeekseen.

Kaikki mielenkiintoiset elementit mahdollisimman kaukaa kiertävä elokuva on niin tyhjänpäiväinen, että sen olemassaoloa ei voi kuin ihmetellä. Katsomossa tulee jatkuvasti vilkuiltua kelloa ja tuijoteltua seiniä. Samalla voi vain unelmoida siitä, kuinka paljon nautinnollisempaa olisi seurata tapetin kuivumista.

Pisteitä ei heru myöskään visuaalisesta tyylilajista, joka nojaa lähinnä pimeyteen ja värikkyyden välttelyyn.

Nyt menen hakkaamaan päätäni seinään.

Toni Jerrman

PS. Eipä ole Star Wars enää sellainen myyntitykki kuin ennen. Aikoinaan ensi-iltanäytöksiin jonotettiin, nyt monta sataa henkeä vetävässä teatterissa oli kanssani vain parikymmentä katsojaa. Joiden keski-ikä vaikutti olevan 50:n paremmalla puolella. Höh.

Tähtien sota – Tähdet 2026

Star Wars (1977) ★★★★★
Star Wars: The Empire Strikes Back (1980) ★★★★
Star Wars: Return of the Jedi (1983) ★★★

Star Wars: The Phantom Menace (1999) ★★
Star Wars: Attack of the Clones (2002) ★
Star Wars: Revenge of the Sith (2005) ★★★

Star Wars: The Force Awakens (2015) ★★
Star Wars: The Last Jedi (2017) ★★★
Star Wars: The Rise of Skywalker (2019) ★

Rogue One: A Star Wars Story (2016) ★★★
Solo: A Star Wars Story (2018) ★★

Star Wars: The Mandalorian and Grogu (2026) ★

Ja kyllä, vuoden 2026 tähditys voi poiketa – ja osin poikkeaakin – siitä, mitä olen antanut elokuville heti ensi-illan jälkeen. Uutta Star Wars -leffaa menee aina katsomaan intopinkeänä ja vaaleanpunaiset lasit silmillä. Tuolloin huomio kiinnittyy erityisesti filmien onnistumisiin. Siinä vaiheessa kun elokuvat katsoo toista, kolmatta ja neljättä kertaa alkavat saumat irvistellä ja huonotkin puolet nousta esiin.

Saattaapa olla myös, että rakkaus Tähtien sotaan johtaa yhä liian korkeisiin tähdityksiin. Mutta näin ne tähdet tällä kertaa nyt kuitenkin paukkuvat.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2026 jaettu

tonitahtivaeltaja Yleinen

Tähtivaeltaja-palkinto 2026

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2025 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan S&S-kustantamon julkaisemalle
MARISHA RASI-KOSKISEN romaanille KESUURA.

Linkki kirjan arvosteluun

Linkki palkintotilaisuuden videoon

(Palkintoseremonien lisäksi videolta löytyy Marisha Rasi-Koskisen pitkä kiitospuhe ja lyhyt haastattelu.)

Palkintoraadin perustelut:

Marisha Rasi-Koskisen kahdeksas romaani, Kesuura, on poikkeuksellinen voimannäyte, joka valottaa ajattelevan mielen muodostumista. Se peilaa toisiinsa inhimillistä tajuntaa ja keinotekoisesti rakennettujen aivojen tiedonkäsittelyä. Psykologisesti tarkkanäköinen, tinkimättömyydessään jopa raaka teos osoittaa, miten ihminen laatii toisen olennon omaksi kuvakseen, mutta kieltäytyy sitten tunnistamasta tämän samankaltaisuutta.

Lähitulevaisuudessa on opittu rakentamaan ihmistä muistuttavia androideja, joita koulutetaan toimimaan erilaisissa huolto- ja hoivatehtävissä. Alkujaan lapsenkaltaiset keino-olennot muovautuvat ja kehittyvät orgaanisesti, oppimansa ja kokemansa kautta. Biologista fyysistä kasvua jäljitellään hyönteismäisillä muodonmuutoksilla kasvuvaiheesta toiseen.

Päähenkilö, QED-niminen androidi, hakee kiihkeästi yhteyttä maailmaan ja muunlajisiin olentoihin, mutta kokee samaistumisen ihmisolentoihin vaikeaksi. QED:in ja hänen androidisisarustensa keskinäisten pohdintojen kautta päästään kuin vaivihkaa syvälle tietoteoreettisiin dilemmoihin: mitä voidaan tietää ja kuinka voi tietää, ettei tiedä.

Useassa aikatasossa taidokkaasti kulkeva tarina kiertyy auki vähitellen, annostellen tietoa ja yllättäviä käänteitä juuri sopivalla tahdilla. Jyrkkä ero ihmisten ja androidien toimijuudessa ja sisäsyntyisessä arvossa kaikuu nykymaailman kuilua ihmisten ja muunlajisten eläimien välillä. Paasaamisen ja julistamisen sijaan lukijalle näytetään hyytävän havainnollisesti, millaisia raja-aitoja erilaisten tuntevien olentojen välille pystytetään, ja miten vaikeaa kerran pystytettyjä aitoja on kaataa.

Androidit ovat samaan aikaan biologialtaan kiehtovan vieraita, mutta psykologialtaan ravistelevan samastuttavia. Eettiset ja moraaliset pohdinnat keinoälyjen mielenliikkeistä eivät voisi olla ajankohtaisempia.

Robottien sielunelämästä on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon, mutta Kesuura tarjoaa harvinaisen tuoreen näkökulman siihen, millaisista ainesosista tajunta muodostuu ja miten olosuhteet sitä muovaavat. Suoraan syvään päähän sukeltava teos on maailmanluokan laatua, ja ansaitsisi saman tien paikan kansainvälistenkin scifi-palkintojen listoilla.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Päätoimittaja Toni Jerrman, runoilija, kriitikko Elli Leppä ja kirjailija, kriitikko Vesa Sisättö.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus, 2024)
Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (suom. Kaisa Ranta, Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (suom. Mika Kivimäki, Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (suom. Helene Bützow, Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (suom. Outi Menna, S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (suom. Tytti Viinikainen, Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (suom. J. Pekka Mäkelä, Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo, Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (suom. Antti Autio, Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (suom. Nina Saikkonen, Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (suom. Kaijamari Sivill, WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (suom. Vuokka Aitosalo, Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (suom. Hannu Blommila, The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (suom. Hannu Tervaharju Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (suom. Hannu Tervaharju, Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (suom. Päivi Paappanen, Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (suom. Sauli Santikko, Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (suom. Laura Lahdensuu, Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (suom. Juha Ahokas, Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (suom. Juha Ahokas, Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (suom. Jari Niittylä, Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (suom. Arto Häilä, WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (suom. Markku Salo, Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (suom. Tauno Peltola, Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (suom. Kristiina Drews, WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (suom. Eero Mänttäri, Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (suom. Kristiina Drews, Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1985)

Kirjat – Artemis Kelosaari: Kolme hurjaa miestä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Artemis Kelosaari
Kolme hurjaa miestä
Nysalor

Artemis Kelosaaren romaanin kolme hurjaa miestä ovat Åke Tott, Torsten Stålhandske ja Johan Banér. He ovat aitoja historiallisia henkilöitä, jotka olivat korkeissa asemissa Ruotsin armeijassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Åke ja Torsten ovat suomalaisia hakkapeliittajohtajia ja Johan marsalkka.

Kelosaaren vaihtoehtohistoriassa tämä kolmikko lyöttäytyy yhteen ja alkaa muokata sekä omaa että Ruotsin ja koko Euroopan kohtaloa. Käännepiste esitetään Baijerissa vuonna 1634 tapahtuvassa prologissa, jossa katkeroitunut Johan Banér päättää alkaa edistää omaa uraansa kaiken muun kustannuksella. Vaikka tapahtumat käyntiin sysäävä aloite lähtee Banérilta, tarinan johtohahmoksi nousee Åke Tott.

Meidän aikajanallamme Tott joutui luovuttamaan sotatantereet sairastelun vuoksi, mutta Kelosaaren kirjassa suomalainen noita Valpuri Kyni tunnistaa keuhkotaudin kiroukseksi ja parantaa hänet vaivastaan. Tott ja kumppanit suorittavat mystisen juhannusriitin, jossa he sitovat itsensä yhteen ylimaallisilla siteillä. Rituaalin vahvistamat sotaherrat saavat tästä etua taisteluissa ja diplomatiassa. Mutta riittääkö se muuttamaan historian kulkua?

Tarina on sidottu vahvasti oikeisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Tämä on tehty niin vakuuttavasti, että monesti joutuu miettimään ja jopa tarkistamaan, miten tapahtumat oikeasti menivät. Mainioissa jälkisanoissaan Kelosaari mainitsee, että monet groteskitkin yksityiskohdat ovat totta.

Kerrontatyyli on genreen sopivaa vanhanaikaisen koukeroista, jota on yllättävän miellyttävää lukea. Myös juoni rakentuu perinteisten historiallisten kirjojen tapaan. Tämä johtaa osaltaan siihen, että juonenkuljetus jää välillä junnaamaan paikoillaan, kun päähenkilöt vain jutustelevat, odottelevat ja muutenkin vatuloivat – sekä tietenkin juopottelevat ja rietastelevat.

Kirjan aihe huomioon ottaen teosta tulee väistämättä verratuksi Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksiin, jonka ensimmäiset osat sijoittuvat samaan aikakauteen ja tapahtumiin. Mutta siinä missä Topeliuksen tarinoissa on ylevyyttä, puhdashenkisyyttä ja kansallisromantiikkaa, Kelosaaren kertomusta höystävät alkemia, väkivalta ja dekadenssi. Ero heijastuu myös henkilöhahmoihin, sillä vaikka nämä hurjat miehet ovatkin harmaasävyisiä, niin käytännössä he edustavat tyylipuhtaita A-luokan paskiaisia. Huolimatta tästä – tai juuri sen takia – heidän kohtalonsa sekä keskinäiset suhteensa ovat varsin kiinnostavia.

Kelosaaren 530-sivuinen magnum opus on välillä raskaslukuinen, mutta silti äärimmäisen kiinnostava vaihtoehtohistoria, jossa suomalaisuus nousee yllättävän isoon rooliin.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Elokuvat – Scarlet

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Scarlet
– Hateshi naki Sukâretto

Tanskan kuningas Amleth tulee vallan- ja kuningattarenhimoisen veljensä Claudiuksen murhaamaksi. Isän kuoleman syvästi järkyttämä prinsessa Scarlet vannoo kostoa. Prinsessan suunnitelmat eivät mene ihan nappiin, mutta kuolemaakin väkevämpi viha tarjoaa mahdollisuuden uuteen kohtaamiseen. Tilejä kun pääsee tasoittelemaan vielä tuonpuoleisessa.

Tuonelan elottomilla aavikoilla tarina erkanee Shakespearesta nopeasti ja kauas, mutta kokonaan siteet eivät katkea: Hamletiin viittaillaan jatkossakin kohtausten ja yksityiskohtien tasolla.

Mamoru Hosodan käsikirjoittama ja ohjaama animeseikkailu on komeaa katsottavaa. Tämä on paljon sanottu aikana, jolloin tekoälyt ja halvat digitaaliefektit ovat kyllästäneet sekä elokuvateollisuuden että katsojat visuaalisella kitschillä.

Hosodakin käyttää nykyaikaisia välineitä, mutta tämän elokuvan grafiikkaväellä on ollut työkalujen lisäksi myös näkemystä. Merenä vellovat taivaat, vavisuttavan jylhä ukkoslohikäärme ja elävältä kuvakirjakuvitukselta näyttävät joukkokohtaukset ovat kerrassaan jotakin erilaista, parhaimmillaan ällistyttävää. Scarlet kannattaakin nähdä isolta kankaalta.

Aikuiskatsojalle niin juoni kuin tematiikkakin jäävät valitettavan ohuiksi. Manalassa elämä ja kuolema, mennyt ja tuleva ovat yhtä. Eri aikakausien ja kulttuurien vainajat kamppailevat taivaspaikoista. Tappelukohtauksia piisaa.

Tanskan prinsessa saa seurakseen miehen 2000-luvulta: sairaanhoitajan, joka hoitaa niin ystäviä kuin vihollisiakin ja opettaa Scarletille laupeutta. Kannattaako vihaan ja kostonhaluun jäädä rimpuilemaan, vai olisiko armeliaisuus kuitenkin parempi ratkaisu?

Yleisesti ottaen tämä on tietenkin oikein hyvä ajatus. Mutta jos elokuvasta toivoo saavansa tajuntaa laajentavia oivalluksia, se kannattaa käydä katsomassa hyvissä ajoin – esimerkiksi peruskouluikäisenä.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Sarjakuvat – Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero: Modesty Blaise – Huipputason petturi

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero
Modesty Blaise: Huipputason petturi
Suom. Asko Alanen. Jalava

”Alas rivot bikinit!”

Vihulaiset saavat jälleen kyytiä Modesty Blaise: Huipputason petturi -albumin sivuilla. Isokokoiseen opukseen on kerätty viisi Peter O’Donnellin käsikirjoittamaa seikkailua, jotka ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1965–1997.

Kahden vanhimman tarinan piirroksesta vastaa aina yhtä tyylikäs Jim Holdaway. Loput kolme on taiteillut Enrique Romero, jonka jälki on huolellisempaa mutta samalla myös hitusen jäykempää. Molemmat tekijät ovat kuitenkin sanomalehtistrippisarjakuvien mestareita.

Kuten jopa yllättävän usein, niin nytkin monen kertomuksen käynnistäjänä toimii kidnappaus, jota Modesty Blaise ja Willie Garvin ryhtyvät selvittämään.

Kokoelman nimitarinassa kaapatuksi on joutunut sir Gerald Tarrant, Britannian tiedustelupalvelun korkea-arvoinen agentti ja Modestyn sekä Willien hyvä ystävä. Tapaus liittyy tietenkin vakoojapeliin, joten panokset ovat korkeat. Mutta eipä moinen ole ennenkään niin taistelutaidoiltaan kuin aivoiltaankin timantinteräviä sankareitamme häirinnyt.

Viikinkikoplassa ryöstäjinä riehuu viikinkejä intohimoisesti ihaileva Magnus kätyreineen. Tappeluhullua berserkkiä innostaa ajatus päästä taittamaan peistä Modestyn kanssa, ja sehän onnistuu parhaiten kidnappaamalla viaton nainen syötiksi. Jännittävässä seikkailussa astalot heiluvat, puukot lentelevät ja pamput löytävät maalinsa.

Samantha ja Kerubi -tarinassa siepatuksi joutuu länteen loikanneen muusikon vaimo. Väriä kertomukseen tuo taistelulajeja harrastava nuori tyttö, joka pomottelee jopa Helvetin enkeleihin kuuluvaa isoveljeään: ”Mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, mokoma aivoton tomppeli!” Helvetin enkeleiden tyhmyydestä tehdään muutenkin antoisaa pilaa. Huvitukseksi on laskettavissa myös kohtaus, jossa Willie aiheuttaa sekasortoa bikinien muotinäytöksessä vastustamalla äänekkäästi moista alastomien naisvartaloiden näytteillepanoa.

Kepeän ja kipeän yhdistelmä nostaa juurikin tämän jakson albumin parhaaksi suoritukseksi.

Guatemalassa öljyä etsivä sokea Dinah ja hänen miehensä Stephen päätyvät sissien kynsiin valaisevasti nimetyssä Durango – Guatemalan guerrilla -sarjakuvassa. Hyvinkin synkkiin vesiin uivassa kertomuksessa pahisten liipaisin on herkässä eikä elämä viidakkoleirissä ole muutenkaan herkkua.

Kirjan päättävässä Lavastettu murha -tarinassa ei kidnapata ketään. Sen sijaan vanha vihollinen punoo todella ovelan juonen, jonka tarkoituksena on päästä käsiksi äveriään isän rahoihin ja siinä sivussa lavastaa Willie murhaajaksi. Albumin pohjamateriaali on muuten pääosin oivallisessa kunnossa, mutta tässä jaksossa on joidenkin strippien kohdalla jouduttu turvautumaan huonolaatuisempiin lähteisiin.

Modesty Blaise: Huipputason petturi jatkaa kunnialla Jalavan Blaise-settiä. Nämä tarinat toimivat vuosikymmenestä toiseen, joten on oivallista, että niitä julkaistaan nykyisin kestävinä, kovakantisina albumeina.

”Pidä suusi soukalla, Tyrone, tai revin pääsi irti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Elokuvat – Orava

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Orava

Edellisestä hyvästä kotimaisesta scifi-elokuvasta ei ole edes vuosia, ja taas meitä hemmotellaan!

Markus Lehmusruusun käsikirjoittaman ja ohjaaman Oravan maailmassa on paljon tuttua: Tulevaisuuden kontrolliyhteiskunnassa kaikki on kiiltävän valkoista, valoisaa ja puhdasta. Älyteknologia on kansalaisten alituisena seuralaisena. Järjestelmä huomauttaa kiroilemisesta, kutsuu apua, jos kaadut – eikä tarjoile kofeiinijuomaa, jos pulssi on jo valmiiksi koholla. Se muistuttaa pitämään antibakteerisen omatunnon puhtaana. Se säätelee mieltä ja ruumista hormonitoimintaa tasapainottavilla virikkeillä. Asiat ovat hallinnassa, ihmiset leppoisia. Ei turhaa draamaa eikä sekoilua. Villi luonto ei tällaiseen maailmaan mahdu.

Eläimet on aikanaan hävitetty, koska ne olivat arvaamattomasti käyttäytyviä tautien levittäjiä. Ne on korvattu karvaisilla leluilla. Väritön ja harmiton tuotekehittäjä Pasi (Miro Lopperi) suunnittelee sähköisiä lemmikkikoiria, joiden kanssa puuhastelu auttaa käyttäjien oksitosiinieritystä.

Pasin elämä ajautuu raiteiltaan, kun hän löytää takapihaltaan oravan ja alkaa hoitaa sitä salaa. Kohta hänen kintereillään liikuskelee valvontaviranomainen Emilia (Mimosa Willamo). Täysbiologinen jyrsijä on uhka yhteiskunnalle. Niin kuin on sekin, jos eläin ihmisessä pääsee irralleen. Päähenkilöiden luontosuhde avautuu yhtaikaa sisään ja ulos päin.

Elokuvan toteutus on tyylikkään minimalistinen ja vähäeleinen robottimaisiksi kesytettyjen roolihahmojen tunne-elämää ja -ilmaisua myöten. Kohtaus, jossa Pasi ja Mimosa lopulta villiintyvät, voisi näyttää jossain muussa elokuvassa kornilta, mutta se saa edeltäneestä pidättyneisyydestä hämmästyttävää voimaa. Samoin tarinan pienieleinen, vinksahtanut huumori toimii kliinistä taustaa vasten mainiosti.

Kaikkinensa elokuva on asetelmiltaan, henkilökuvaukseltaan ja tunnelmiltaan kuin alkutekstille uskollinen ja muutenkin mainio Philip K. Dick -filmatisointi – tosin ilman sitä alkutekstiä.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2026 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtifantasia-palkintoehdokkaat 2026

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle.

Vuoden 2025 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

– Leonora Carrington: Kuulotorvi (The Hearing Trumpet, suom. Kristiina Drews, Kosmos)
Kuvataiteilijan kirjoittama maagisen realismin merkkiteos on mielikuvituksen juhlaa. Se yhdistää taitavasti eri tyylilajeja, unta ja todellisuutta. Henkilöitä kuvataan huumorilla ja myötäeläen. Teos luo oman logiikkansa ja hyödyntää mysteeritarinan symboliikkaa. Se kehottaa ylittämään keinotekoiset hierarkiat ajattelemalla asiat uudelleen.

– Emmi Itäranta: Lumenlaulaja (Teos)
Myyttinen romaani kuvaa uskottavasti ja syvällisesti ihmisiä ja olosuhteita rautakautisessa pohjolassa. Teoksen teemoja ovat oikeudenmukaisuus, kertomukset vallankäytön välineenä ja yksilön valinnat. Kirjan henkilöt ovat aitoja ja kehittyviä, kieli havainnollista ja kaunista.

– Yan Lianke: Kun aurinko kuoli (Rìxī, suom. Riina Vuokko, WSOY)
Swiftiläinen satiiri ahneudesta ja moraalisesta rappiosta vangitsee taitavalla kerronnallaan. Toisto, erikoiset kielikuvat ja groteski komiikka vetävät lukijan mukaan absurdiin kauhunäkyyn. Mytorealistinen romaani nykypäivän Kiinasta herättää epämukavia ajatuksia unohtamisen ja syyllisyyden teemoillaan. Samalla se muistuttaa ihmisyyden taistelusta pimeyttä vastaan.

– J. S. Meresmaa: Noidanlanka (Myllylahti)
Kasvutarina tarjoaa seikkailua, romantiikkaa, yllättäviä juonenkäänteitä ja yhteiskunnallisia huomioita. Kerronnan valoisat ja tummat sävyt muodostavat luontevan kokonaisuuden. Monimuotoinen fantasiamaailma ja kielellinen iloittelu tekevät romaanista nautinnollista luettavaa.

– Olga Ravn: Vahalapsi (Voksbarnet, suom. Sanna Manninen, Kosmos)
Vaikuttava pienoisromaani noitavainoista tarkastelee ennakkoluuloja yleispätevästi. Tiivis ilmaisu ja aistivoimaiset kuvaukset lähenevät paikoin proosarunoa. Kertojana toimiva arvoituksellinen vahalapsi luo tarinaan toismaailmallisen tunnelman. Yhteisöllisen julmuuden lisäksi esiin nousevat kysymykset ihmisen ja luonnon suhteesta.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa (Särötär, 2024, suom. Tapani Kärkkäinen)
Jorge Luis Borges: Kertomukset (Teos, 2023, suom. Anu Partanen)
Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Leonora Carrington: Kuulotorvi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , ,

Leonora Carrington
Kuulotorvi
The Hearing Trumpet
Suom. Kristiina Drews. Kosmos

Kosmos on tarttunut klassikkoon, surrealisti Leonora Carringtonin vuonna 1974 kirjoittamaan feministiseen Kuulotorvi-teokseen. Sen minämuotoisen kerronnan keskiössä on 92-vuotias Marian Leatherby, joka saa ystävättäreltään lahjaksi kuulotorven. Uuden laitteen myötä Marianille paljastuu, että hänen poikansa Galahad perheineen haluaa päästä eroon riesana kokemastaan isoäidistä. Marian ehtii varautua, vaikka väistämätöntä ei voi välttää.

Gambitien pariskunnan omistamassa vanhainkodissa meno on hurjaa eikä lainkaan pysähtynyttä kuoleman odottamista. Iäkkäät rouvat asuvat toinen toistaan kummallisemmissa rakennuksissa ja osallistuvat päivisin laitoksen askareisiin, kuten ruuan valmistamiseen ja voimisteluharjoitukseen eli Liikehdintään. Eksentriset hahmot omituisine tapoineen värittävät päivien kulkua. Kun tapahtuu murha, koko laitoksen väki joutuu puolustuskannalle ja selvittämään, mihin kaikkeen maailmankaikkeus venyy.

Tarinan sisällä on kertomus ilkikurisesta abbedissasta, jonka muotokuva roikkuu hoitolaitoksen seinällä. Jos abbedissa oli levoton sielu ja kaikkea muuta kuin patriarkaatin ikeen alla, sellaisia ovat myös vanhainkodin naiset.

Kuulotorvessa on juoni, mutta se kurkottaa tapahtumineen ja yhteyksineen surrealistiseen kaivoon, jossa mikä tahansa on mahdollista aina Graalin maljan etsimisestä ihmisen keittämiseen. Erityisen ilahduttavaa on vanhuuden ja ikääntymisen käsittely: nämä rouvat elävät anarkistisesti ilman siteitä tai velvoitteita. Elävät ruojat vielä reippaasti yli satavuotiaiksi olematta yhteiskunnalle hyödyksi!

Kristiina Drews tekee suomennoksessaan erinomaista työtä. Kieli hersyy, mutta on soljuvaa luettavaa. Leonora Carringtonin (1917–2011) elämäntarina on sekin huikea mielisairaaloineen ja natseilta pakenemisineen. Romaania koristaa myös kirjailijan pojan, Pablo Weisz-Carringtonin laatima kuvitus.

Tapani Kärkkäisen suomentamissa Olga Tokarczukin jälkisanoissa pohditaan genren tai genrettömyyden merkitystä ja asetetaan tarina aikansa kontekstiin. ”Kuulotorvi karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin” ja ” …luo sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaisesti”, Tokarczuk kirjoittaa. Arvelen hänen haluavan sanoa, että mikä tahansa, joka rikkoo sille määriteltyjä rajoja, kutkuttaa genrestä riippumatta mielikuvitustamme.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Sarjakuvat – Kivi Larmola: Orkaani

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Kivi Larmola:
Orkaani
Manitou

”Maailma syttyi tuleen joka laidalta. Osoitteet muuttuivat, kirjeet eivät kulkeneet, maat vaihtuivat.”

Kivi Larmolan tuorein sarjakuva-albumi on nimeltään Orkaani. Teos on kokoelma lyhyitä, elämänmakuisia tarinoita.

Kokonaisuuden käynnistää lyyrinen, kauniinsuolainen rakkaustarina Harmaata pitsiä. Rosalinda ja Martti lupaavat olla ikuisesti yhdessä, mutta Amerikan kulta ja maailmansota ajavat heidät erilleen. Kohtaavatko rakastavaiset enää tässä maailmassa vai katoavatko haamutkin viimeisen aamun koittaessa?

Sanaton Pipe Dream tarjoaa musiikillisen tripin, jossa psykedeliaan asti kurkottava visuaalisuus kuljettaa tarinaa mystisiin sfääreihin.

Metsässä eksytään ruuhkaisilta moottoriteiltä luonnon katveeseen. Eteen avautuu huumaava, elävä maailma, joka on kaukana kiireisten maanteiden todellisuudesta. ”Kuinka puhdas on metsän tuoksu!”

Sivun mittaisessa Sovituskirjassa synnit taipuvat uuteen muotoon riemastuttavan oivalluksen kautta. Lyhyydestään huolimatta visio on ladattu täyteen poeettista tunnelmaa.

Kokoelman pisin tarina, Reset, paljastaa, mitä Kiven muinaisen Kytkijät-albumin (1992) päähenkilölle on sittemmin tapahtunut. Traagisesti virittynyt, taitavasti kerrottu sarjakuva iskee lujaa, vaikka Kytkijät olisikin kadonnut muistin syövereistä.

Kaiken päättää tunteisiin käyvä Säitä pidellyt, jossa jätetään hyvästit kuolleille ystäville.

Orkaani on vahva ja vaikuttava teos. Sarjakuvien pienieleisyys kätkee sisäänsä vahvoja aistimuksia, jotka hehkuvat arkisen maailman ihmeellisyyttä. Näkemysten kirkkaus ja haikea tunnelmointi vievät mukanaan, ja lukija tuntee astuneensa suurten inhimillisten totuuksien äärelle.

Kivi on myös valinnut kuhunkin tarinaan sen sisältöä parhaiten kuvastavan piirrostyylin. On harmaanvalkoisia pintoja ja silkkaa mustavalkografiikkaa – väliin jopa mustalle pohjalle valkoisella taiteiltua. Silloinkin kun piirrosjälkeä ohjastaa luonnosmaisuus, kuvat ovat täynnä tunnetta ja todistusvoimaa.

”Yltäkylläisyys tuli monessa kuosissa. En osannut valita. Ottaisinko puolivillaista?”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kirjat – R. F. Kuang: Katabasis – Matka Manalaan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

R. F. Kuang
Katabasis – Matka Manalaan
Katabasis
Suom. Veera Kaski. Teos

Tuonpuoleinen on innoittanut taiteilijoita maailman sivu, ja aivan viime vuosina eri vinkkeleistä kirjoitettuja manalanmatkoja on ilmestynyt pikku rypäs: ainakin Olga Tokarczukin Anna In maailman hautakammioissa, Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta ja Laura Gustafssonin Lihakirja. Värikkääseen joukkoon liittyy myös R. F. Kuangin uusin romaani Katabasis.

Alice Law on muuttanut Yhdysvalloista Cambridgeen analyyttisen magian jatko-opiskelijaksi. Väitöskirjaprojekti uhkaa kuitenkin tyssätä, kun äreä ja vaativa ohjaaja Jacob Grimes menehtyy onnettomuudessa, joka on osin Alicen syytä. Epäonnistuminen ei todellakaan sovi määrätietoisen Alicen pirtaan, joten ratkaisuna on loitsia itsensä Manalaan hakemaan professorin sielu takaisin.

Viime tingassa viisikantaan änkeää myös opiskelutoveri Peter Murdoch, Grimesin toinen ohjattava ja Alicen pahin kilpailija. Raivostuttavan täydellinen Peter, jolle kaikki on lastenleikkiä. Alice on saman tien varma, että pelastusretkestä tulee, no, yhtä helvettiä.

Lukija tempautuu herkulliseen asetelmaan heti kättelyssä. Kuang tekee nopeasti selväksi satiirisen lähestymistapansa yliopistomaailmaan. Helvetin piirit näyttäytyvät matkaajille eri tavoin, ja Alice ja Peter saavat pian todistaa muun muassa Ylpeyden kirjastossa turhaan uurastavia tutkijoita. Välillä palataan siihen, mitä elävien maailman puolella tapahtui. Onko professori Grimes todella kaiken neronpalvonnan arvoinen? Saati sen hinnan, jonka Manalaan matkaamisesta joutuu maksamaan…

Kuang kierrättää tuttuja myyttejä varsin viihdyttävästi. Hän onnistuu jälleen kehittelemään vinkeän ja omaperäisen taikuussysteemin, joka istuu teoksen maailmaan eheästi: aiemmin suomennetussa Babelissa magia pohjautui käännösvastineiden eroihin, Katabasiksessa kaiken perustana ovat paradoksit, jotka saavat todellisuuden nyrjähtämään hetkeksi sijoiltaan.

Tuonpuoleista käsittelevien teosten lisäksi Kuang viittaileekin ahkerasti myös tunnettuihin paradokseihin. Vaikutelma ei silti ole rikkiviisas, vaan lähteitä tuntematonkin lukija pysynee pyörityksessä hyvin mukana. Suomentaja Veera Kaski suoriutuu interteksteistä ja kepeän ryöpsähtelevästä rytmistä mallikkaasti.

Katabasis riemastuttaa, piristää ja kutkuttaa usein, hetkittäin liikuttaakin. Käänteet pitävät otteessaan ja yllättävät sopivasti. Hieman tosin vaivaa, että romaani on markkinoinnissa esitetty merkittävämpänä tai korkeakirjallisempana kuin mitä se on. Yhtä kaikki nuorten tutkijanalkujen epävarma rimpuilu oravanpyörässä on samaistuttavaa, ja Kuangin lempeä purevuus on virvoittava tuulahdus kaikille, jotka ovat joskus väsyneet vaatimuksiin.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.