Kirjat – Mats Strandberg: Muusa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Mats Strandberg
Muusa
Musan
Suom. Antti Immonen. Like

Muusa on erittäin taitavasti rakennettu ”slow burn” -painajainen, jonka keskiössä ovat taiteilijuuden mytologia ja kaikkien himoitseman luovuuden pimeä puoli. Taiteen tekemistä ei romantisoida vaan se kuvataan vaarallisena ja orjuuttavana, parhaimmillaan lähes jumalallisena, pahimmillaan kirouksena.

Sitkeästä kirjoitusjumista kärsivä Hedda saa kollegaltaan kutsun tulla etsimään kadonnutta luovuuttaan tämän kuuluisan kulttuuriperheen syrjäiseen kartanoon. Hyväksyttyään kutsun Hedda tuntee tarinansa alkavan kipinöidä. Mutta taiteilijakodin juhannusidylli osoittautuu pian kauniiksi ansaksi, sillä inspiraatio ei ole ilmaista.

Kirjan päähenkilöt ovat monimutkaisia, syvästi inhimillisiä ja osittain myös vastenmielisiä. He käyvät kiinnostavia keskusteluita taiteilijoita ympäröivistä myyteistä ja riivaavista kysymyksistä: syntyykö suurin taide kärsimyksestä, tuleeko inspiraatio ihmisen sisältä vai ulkopuolelta ja omistaako lopulta taide taiteilijansa? Hahmojen välistä kitkaa ja kunnianhimoista kisailua on herkullista seurata.

Muusa on täynnä vahvaa symboliikkaa, ja pakanallinen juhannusjuhla toimii hienosti romaanin keskipisteenä. Juhannus edustaa uhreja ja uudistumista, ja sen perinteiset rituaalit saavat kirjassa lopulta synkemmän merkityksen. Upea kartano ei ole pelkkä tapahtumapaikka vaan lähes elävältä tuntuva luovuuden lähde ja toisaalta klaustrofobinen taiteen alttari. Ympäröivä, rehevä luonto on kaunis mutta sekin sisältää omat tappavat salaisuutensa.

Parasta kirjassa on juuri tämä tihenevä tunnelma. Juhannus lähestyy, kartanosta löytyy aina vain syvempiä kerroksia, ja ahnaasti hunajan parissa ahkeroivat mehiläiset kuhisevat pesissään pihalla. Kaikkialla on niin paljon taidetta, että yltäkylläisestä inspiraatiosta humaltunut Hedda alkaa kokea tajuntaa hämärtäviä hallusinaatioita. Hän aistii vaaran, mutta ei välitä siitä tarpeeksi ennen kuin on liian myöhäistä.

Muusa on hyytävä, psykologisesti tarkkanäköinen romaani, joka varmasti puhuttelee kaikkia taiteentekijöitä sekä lukijoita, joita kiinnostavat luovuuden ja ihmisyyden pimeä puoli. Päihdyttävin lukukokemus aikoihin.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Hal Foster: Prinssi Rohkea – Laulava miekka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Hal Foster
Prinssi Rohkea: Laulava miekka
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Harold ”Hal” Fosterin (1892–1982) luoma Prinssi Rohkea on yksi amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan suurimpia klassikoita. Sunnuntaisin kokosivun koossa ilmestynyt sarja käynnistyi vuonna 1937 ja jatkuu yhä, vaikka Foster itse jättäytyi sivuun vuonna 1980.

Suomeksi kuningas Arthurin aikoihin sijoittuvaa ritariseikkailua on aiemmin julkaistu niin albumimuodossa kuin Kippari Kalle ja Mustanaamio-lehdissäkin. Nyt ilmestynyt Prinssi Rohkea: Laulava miekka -albumi käsittää sarjan satakunta ensimmäistä sivua. Se on sekä väritykseltään että suomennokseltaan mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle versiolle.

Tarina käynnistyy prinssi Rohkean nuoruudesta, jolloin hänen kuningasisänsä ja äitinsä sekä joukko heille uskollisia sotilaita joutuivat pakenemaan kotimaastaan Thulesta. He löytävät uuden asuinpaikan soiden ympäröimältä saarelta Britanniasta. Jo tuolloin Rohkea on nimensä mukaisesta hullunrohkea, mutta myös utelias, kyvykäs ja nopea oppimaan. Taistelutaitojakin tulee harjoiteltua, sillä kun hän ensi kertaa kohtaa yhden Arthurin Pyöreän pöydän ritareista, hän asettaa tavoitteekseen päästä itsekin istumaan samaisen huonekalun ääreen.

Mutta pelkkä polttava halu ei välttämättä avaa tietä arvostetun ritarin asemaan. Varsinkin kun kuumapäisyys ja yli-innokkuus saattavat Rohkean pulaan jos toiseenkin. Niinpä hän päätyy aloittamaan uransa sir Gawainin aseenkantajana. Tämän jälkeen luvassa on toinen toistaan vaarallisempia seikkailuja, joissa Rohkean täytyy käyttää kaiken neuvokkuutensa päihittääkseen itseään huomattavasti suurempia vihollislaumoja. On petollisia juonia punovia aatelisia, Pohjolasta saapuvia viikinkisotureita ja kaksintaisteluista nauttivia ritareita. Sekä tietenkin se pakollinen pelastettava neitokainen – johon tosin liittyy useampikin yllättävä tarinallinen käänne.

Tutuiksi käyvät Camelotin linna, kuningas Arthur ja velhomestari Merlin. Fantasian puolelle kurkottavat myyttiset jättiläiseläimet, peikot sekä suonoita, joka ennustaa, ettei Rohkea tule koskaan elämässään kokemaan onnea ja mielenrauhaa.

Vaikka Prinssi Rohkea edustaakin tarinankerronnallisesti sarjakuvan muinaismuotoja, joita sävyttävät puhekuplattomuus sekä ruutuihin ladotut tekstipalkit, etenee Fosterin teksti- ja kuvakuljetus todella vetävästi. Tarina ja sen esitystapa sieppaavat mukaansa. Väkivallassakaan ei säästellä, sillä jopa puhtaalla sydämellä varustettu oikeamielinen sankari tappaa vastustajansa ilman huolen häivää. Paikoin kerrontaa keventää varsin onnistunut huumori.

Lopullisen niitin Prinssi Rohkean maailmanmaineeseen iskee tietenkin Fosterin piirrosjälki, joka on uskomattoman komeaa, pikkutarkkaa ja realistista. Muutamilla ensisivuilla ollaan vielä pienten ruutujen puristuksissa, mutta hyvinkin pian Foster ryhtyy hyödyntämään sekä isompia ruutuja että dynaamisia sivusommitelmia. Kokonaisuuden kruunaa upea väritys, joka hivelee silmää jopa monen metrin päästä.

Antakaa kirotun kalvan ja lumotun miekan iskeä tulta turisemaan!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2026 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Tähtifantasia-palkinto 2026

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2025 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Myllylahden julkaisemalle
J. S. MERESMAAN romaanille NOIDANLANKA.

J. S. Meresmaan Noidanlanka kertoo nuoresta helmenkuiskaajasta Nooasta, jonka perhe hoitaa raakkutarhaa. Nooan isä on joutunut velkavankeuteen ja äiti vammautunut karhun hyökkäyksessä. Kun isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, Nooan on lähdettävä tapaamaan noitaa, joka voisi parantaa Midjan.

Maalaistyttö matkustaa Paulavan kaupunkiin taskussaan tärkeä helmi. Kumppaninaan hänellä on mekaanisen rapukävelijän ajuri Vesper. Kaupungissa heitä odottaa Midjan tyttöystävä, korusepän oppilas Elvina. Nooa kohtaa ystävineen haasteita, jotka liittyvät Kernoksen maan kolmenlaiseen taikuuteen: tietoon, taitoon ja tuntemiseen. Viimeksi mainittu laji liittyy omintakeiseen lankataikuuteen.

Meresmaan romaanin kieli ja maailma lumoavat riemukkaalla omaperäisyydellään ja täyteläisyydellään. Juoni vie lukijan helposti mukanaan. Tarina sisältää niin jännitystä, rakkautta kuin huumoria. Lukija voi nauttia kiinnostavista ideoista ja aidoista henkilöhahmoista. Kerronta antaa tilaa henkilöiden ajatuksille ja tunteille. Lukija myötäelää kasvavien ja epävarmojen nuorten kokemuksia. Mukana on vanhojen metsien salaperäistä tunnelmaa, kansanperinteestä ammentavia yksityiskohtia, kylien arkea sekä steampunk-henkisen kaupungin tutkimista. Kertomus sivuaa ajattomia aiheita maailman hallitsemisesta ja ihmisten hyväksikäytöstä.

Noidanlanka liittyy siihen spekulatiivisen fiktion perinteeseen, jossa maailma on itsessään suuri seikkailu. Siinä todellisuutta lähestytään uteliaisuuden ja lempeyden kautta. Meresmaa paneutuu samalla huolellisuudella sekä ihmisten, teknisten laitteiden että luonnonilmiöiden kuvaukseen. Kirjailijan kerronta ja maailmanluonti ovat tyystin omaperäisiä. Niiden perustana on fantasiakirjallisuuden perinteen ja pohjoisen kansanrunouden tuntemus, mikä tuottaa tekstille syvän kaikupohjan ja luontevuuden. Meresmaa leikittelee uudissanoilla ja käyttää kiinnostavia, tuoreita ilmauksia runoilijan herkkyydellä.

Meresmaa kiinnittää huomion siihen, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat. Nooa osaa kuunnella joen laulua, sen leikkimielistä lirinää tai vakavamielistä lotinaa. Yksityiskohtien kuvaus luo romaaniin vahvan tunnelman ja osoittaa keskittyvän havainnoinnin tärkeyden. Mestarikertoja osoittaa, kuinka elämä kaikkine arkisine toimintoineen on tutkimusmatka.

Noidanlanka on älykäs romaani kaikenikäisille. Sen keskellä on ihmisen kokemus ja taustana suhde luontoon. Se juhlii luovuutta, kieltä ja huolenpitoa.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinki

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa (Särötär, 2024, suom. Tapani Kärkkäinen)
Jorge Luis Borges: Kertomukset (Teos, 2023, suom. Anu Partanen)
Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)wski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Lukinvalo
Spiderlight
Suom. J. Pekka Mäkelä. Rosebud

Alunperin vuonna 2016 julkaistu Lukinvalo saa kunnian toimia brittikirjailija Adrian Tchaikovskyn ensimmäisenä suomennettuna romaanina. Valinta on onnistunut, sillä Lukinvalo on hervottoman hauska fantasiaparodia, joka käsittelee myös vakavia teemoja. Tchaikovskyn sujuvasti soljuvien sivallusten kohteeksi ovat päätyneet fantasiakliseet yleisesti ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -klassikko aivan erityisesti.

Kaiken taustalla on tietenkin hyvän ja pahan ikuinen taistelu. Tämä erottelu syntyi, kun profeetta Armes laskeutui Jumalallisista Korkeuksista ja teki selväksi, että vain ihmisillä on kyky Valoon – ja, että kaikki muut ihmismäiset lajit olivat sieluttomia Pimeyden palvelijoita. Kirjan tapahtumahetkellä Pimeyden voimia johtaa setä Pimeyden herra Darvezian kolkossa ja tuulenpieksemässä laaksossa sijaitsevasta Pimeyden Tornista käsin.

Kuten asiaan kuuluu, juonta vauhdittaa kryptinen profetia, joka kertoo, kuinka Pimeyden ruhtinas voidaan voittaa. Ennustuksen merkityksestä on kiistelty Armesin kirkon piirissä jo pitkään. Nyt tulkinnasta on päästy jonkin sortin konsensukseen ja tehtävän suorittaminen on laskettu papitar Dionin harteille. Matkan aikana Dion joutuu kuitenkin jatkuvasti tilanteisiin, joissa kyseenalaiseksi päätyy sekä hänen uskonsa että sanonta, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot.

Dionin saattue koostuu varsin sekalaisesta seurakunnasta. Harras kirkonritari, lihaksikas Harathes on jokaisen fantasiasankarin perikuva, mutta myös tyhmä kuin saapas. Sekä varsinainen kusipääsovinisti, kuten myöhemmin käy ilmi. Jousinainen Cyrene joutuu puolestaan kärvistelemään sen tosiasian kanssa, että kaikki miespuoliset henkilöt pyrkivät hänen pöksyihinsä. Hänen turha toiveensa on, että hänet nähtäisiin kerrankin taitavana jousiampujana, eikä vain valloituksen kohteena.

Joukon pakollisena velhona häärii itseään muita parempana pitävä Perimmäisen Voiman suurmestari Penthos, joka haluaisi jatkuvasti kylvää ympärilleen tuhoisten liekkien meren. Sosiaalisista tilanteista tai ihmisten välisestä kanssakäymisestä hänellä ei ole mitään hajua.

Toinen pakkonakki on juonikas ja olueen menevä varas Lief. Hänestä kasvaa lopulta joukkion sympaattisin jäsen.

Eikä sovi unohtaa jättiläishämähäkki Ännäsiä, josta Penthos on loitsinut hitusen ihmistä muistuttavan epäsikiön. Ännäs täydentää profetian ja hänellä on oma välinearvonsa, mutta käytännössä hän herättää muissa matkalaisissa vain vihaa ja inhoa. Heidän silmissään hän on vaarallinen, epäinhimillinen ja sieluton hirviö, jolla ei voi olla tunteita tai ajatuksia. Mistä päästäänkin myös John Wiswellin vastikään suomennetusta Sinusta teen pesäni -romaanista tuttuun kysymykseen siitä, kuka lopulta onkaan tarinan todellinen hirviö.

Ja miksi ihmeessä ihmiset, jotka tappavat toisiaan eivätkä muutenkaan käyttäydy hyveellisesti, ansaitsisivat ainoina olentoina Armesin Valon pyhän kosketuksen?

Ännäsin kautta Tchaikovsky perkaa mm. ihmisten käytöksen päättömyyttä, uskontoja ohjastavaa kaksinaismoralismia ja muunlajisiin suunnattua katteetonta halveksuntaa. Ylimielistä ajatusta ihmisistä luomakunnan kruununa.

Yksi Tchaikovskyn vahvuuksista on kyky kuvata tapahtumia ihmismielelle vieraiden olentojen näkökulmasta. Tämänkin romaanin ensisivujen kokijahahmona toimii jättiläishämähäkki, joka aistii, kommunikoi ja hahmottaa maailman aivan eri tavoin kuin ihminen.

Kokonaisuutena Lukinvalo loistaa kuin eläin ja herättää tyylilajillaan vertailuja jopa Terry Pratchettin parhaiden teosten suuntaan. Vänkää kamaa!

”Setä Darvezian tulee olemaan kimpussasi kuin hiivatulehdus, usko huviksesi.”

Toni Jerrman

Adrian Tchaikovsky on kunniavieraana Turun Finnconissa, joka järjestetään 10.–12.7.

Sarjakuvat & Elokuvat – Supergirl x 2

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

Viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saaneen Supergirl-elokuvan pohjat on lainattu suoraan Tom Kingin ja Bilquis Evelyn muutaman vuoden takaisesta Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Nyt onkin hyvä hetki nostaa esiin kyseisen sarjakuvan esittely vuodelta 2023. Sen perään voit lukea arvion tuoreesta elokuvaversiosta. Let’s Rock!

Tom King & Bilquis Evely
Supergirl: Woman of Tomorrow
DC Comics

”Mutta vaikka lähetän sanani kosmoksen kauimmaisiin kolkkiin, joissa tähdet kuihtuvat runoiksi ja kaikkeuden tuonpuoliset olennot tarkkailevat menemisiämme ja tulemisiamme… ne kaikuvat kuuroille korville.”

Tom King on ollut jo vuosien ajan Yhdysvaltojen kiinnostavin sarjakuvakäsikirjoittaja. Hänen tuotantoonsa mahtuu mm. sellaisia helmiä kuin The Vision, Mister Miracle, Heroes in Crisis ja Rorschach­. Joukkoon on toki livahtanut myös monia epäonnistumisia. Vuonna 2022 Kingiltä ilmestyi peräti kolme mielenkiintoa herättävää kokoelma-albumia. Niistä paras on Bilquis Evelyn upeasti kuvittama Supergirl: Woman of Tomorrow.

Kyseessä on tarunomainen tieteisfantasia, joka lumoaa sekä ihmiskuvauksellaan että scifistisellä kuvastollaan. Lisäksi teos tarjoilee erikoisen, mutta hienosti toimivan keitoksen huumoria, urheutta ja sanoinkuvaamatonta julmuutta.

Tarinan laveasanaisena kertojana toimii Ruthye Marye Knoll. Hän halajaa kostoa, sillä kuninkaanagentti, Keltaisten Kukkuloiden Krem, murhasi syyttä suotta hänen kivifarmari-isänsä.

Ensimmäiseksi nuori tyttö pyytää apua tavernassa tapaamaltaan lihaksikkaalta barbaarilta. Tämä päättää ottaa palkkion vastaan aikomattakaan suorittaa itse tehtävää. Silloin asiaan puuttuu nurkkapöydässä istuva nainen – joka paljastuu Kara Zor-Eliksi, eli Terästytöksi. Tosin supervoimattomaksi versioksi, sillä Terästyttö on tieten tahtoen lentänyt raketilla tälle punaista aurinkoa kiertävälle planeetalle. Hänen tarkoituksenaan on ollut juhlistaa 21-vuotissyntymäpäiväänsä aidon humalan kera.

Tarkempiin yksityiskohtiin menemättä kerrottakoon, että tappaja-Krem päätyy avaruuden käymättömille korpimailla Terästytön raketilla. Kara ja Ruthye yrittävät saada hänet käsiinsä, mutta matka kulahtaneen avaruusristeilijän kyydissä ei käy kovin sutjakkaasti. Retken varrella eteen tulee niin palkkatappajia, avaruuslohikäärmeitä kuin vastentahtoisia byrokraattejakin.

Siinä vaiheessa, kun dynaaminen duomme kohtaa Barbondin piraattien jälkeensä jättämän hävityksen, tarinan sävy muuttuu aurinkoisesta todella synkäksi. Barbondin psykopaattisten tappajien kööri nauttii kokonaisten planeettojen teurastamisesta naisia, lapsia ja vanhuksia myöten. Armo ja inhimillisyys ovat heillä täysin tuntemattomia käsitteitä. Se, että Kara ja Ruthye näkevät tuhottuja maailmoja toisensa perään, ei voi olla jättämättä heihin jälkeään.

Supergirl: Woman of Tomorrow -albumista on käytännössä mahdoton keksiä muuta kuin hyvää sanottavaa. Ruthyen monipolvinen kerronta on viehättävän koristeellista, ja edustaa korkeakirjallista ajatuksen lentoa. Alkuun tyylivalinta hihityttää, mutta juonen vakavoituessa sanat osoittavat voimansa.

Teos on myös syvä sukellus Terästytön eetokseen. Tarina perkaa esiin hahmon menneisyyden kipupisteet ja kaikki ne valinnat ja moraaliset käsitteet, jotka ovat muovanneet hänestä hyveellisyyden, avuliaisuuden ja empaattisuuden peräänantamattomimman puolustajan. Jatkuvaa kiroiluakaan unohtamatta.

Kaiken kaikkiaan Supergirl: Woman of Tomorrow on äärimmäisen vaikuttava sarjakuva, joka riepottelee lukijaa kuin tomaatti tuiterissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Supergirl

Alkuperäisin sarjakuvan tapaan Craig Gillespien ohjaama Supergirl-elokuva käynnistyy Terästytön eli Kara Zor-Elin (Milly Alcock) ryyppyputkella. Humala ja sitä seuraava krapula onnistuvat tietenkin vain punaista aurinkoa kiertävällä planeetalla, jossa hänellä ei ole supervoimia.

Karalla on kumppaninaan leikkisä Krypto-koira. Muita ystäviä hänellä ei sitten olekaan, sillä hän ei ole missään vaiheessa kunnolla kotiutunut Maapallolle. Hän lentelee mieluummin ympäri avaruutta sotkuisella asuntoautoaluksellaan. Teräsmies (David Corenswet) toki yrittää tukea serkkuaan, mutta naiivista vinkkelistä maailmaa katsovaa partiopoikanörttiä on vaikea ottaa tosissaan.

Terästyttöä eivät voisi vähempää kiinnostaa muiden huolet. Nuori Ruthye Marye Knoll (Eve Ridley) tarttuu häneen kuitenkin kuin takiainen. Hän etsii vanhempiensa murhaajaa, Keltaisten Kukkuloiden Kremiä (Matthias Schoenaerts). Kara ei haluaisi auttaa tyttöä, mutta kun Krem varastaa hänen aluksensa ja myrkyttää Krypton, on tilit tasattava. Niinpä Terästyttö ja Ruthye sukeltavat sukkelaan avaruuden syvyyksiin rähjäisen sukkulabussin kyydissä.

Elokuvan asenne on kohdillaan. Debbie Harryn kuvalla varustettuun Blondie-paitaan sonnustautunut Kara on varsin kyyninen hahmo, jonka luottamus yleiseen hyvyyteen on nollassa. Hän on kuitenkin myös heikompien puolustaja, hyvä ja urhea ihminen, vaikkei moista haluaisi myöntääkään. Milly Alcockin tulkitsemana Supergirlistä kasvaa itseään ja paikkaansa etsivä nuori kapinallinen, jonka edesottamuksia ja luonteen pippurisuutta on ilo seurata. Pistäessään menoksi hän on kuin supertornado, joka mätkii hetkessä kasaan vaikka kuinka suuret vihollisjoukot.

Myös Eve Ridleyn esittämä Ruthye toimii erinomaisesti. Peloton ja ikäistään kypsemmän oloinen tyttö on valmis syöksymään vaikka minkälaisiin vaaroihin surmatakseen vanhempiensa murhaajan. Hänen mieltään ja päättäväisyyttään eivät tunnu kääntävän edes Karan saarnat siitä, kuinka kosto ja tappaminen eivät tuo mielenrauhaa. Ruthey myös ihmettelee suureen ääneen, miksi Terästyttö on nimetty tytöksi, kun Teräsmiehestä käytetään mies-termiä.

Tarinan muutkin keskeiset hahmot pelittävät. Krem on julmuudestaan huolimatta kiitettävän värikäs pahis. Ja kukapa ei nauttisi universumin pääjehun, paksua sikaria pureskelevan Lobon (Jason Momoa) vierailusta. Tämä räävitön palkkionmetsästäjä on väkivaltaisten antisankarien ykkönen ja herra, joka ajattelee ainoastaan omaa etuaan.

Alkuperäisen sarjakuvan tapaan mukana on myös huumoria ja paikoittain kerronta on jopa ihastuttavan ilkamoivaa. Suurin ero sarjakuvan ja elokuvan välillä on tarinan selkeä keventäminen ja pienimuotoistaminen. Toki filmistäkin löytyy omat synkät hetkensä, eivätkä viattomatkaan selviä aina hengissä, mutta kuolemaa ei nyt kylvetä planetaarisella mittakaavalla. Moinen ahdistavuus olisikin ollut yllättävä ratkaisu kesäisessä popcorn-elokuvassa.

Kokonaisuutena Supergirl on viehättävä ja omintakeinen poikkeus muuten jo puuduttavaksi käyneessä supersankarigenressä. Ja missäpä muussa tieteisleffassa alien-baarin esiintyjä laulaa luikauttaisi 1960-luvun alun The Girl from Ipanema -hitin!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Sunna Kitti: Kuriton planeetta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Sunna Kitti
Kuriton planeetta
Zum Teufel

No nyt jylisee! Sunna Kittin lähes 200-sivuinen Kuriton planeetta, osa 1: Yön olennot -albumi pamauttaa peliin eeppisen kokoluokan tieteistoimintaa. Jo sarjakuvan ensimmäinen aukeama, jossa Krisu, yksi tarinan keskushenkilöistä, päräyttelee maastossa moottoripyörällään, on niin mestarillisesti piirretty, että moiseen jälkeen ei moni yllä.

Itse taide on vahvasti manga-vaikutteista. Tämä näkyy peruspiirrosjäljen ohessa myös ruutujaottelussa, kuvakuljetuksessa ja hahmojen ulkoisessa olemuksessa. Monien mangojen tapaan tyylikkääseen mustavalkografiikkaan tuodaan lisävirtaa erilaisten rasterien ahkeralla hyödyntämisellä. Lopputulos on täyteläisen onnistunutta.

Tarinapuolikin toimii, vaikka heittääkin lukijan suoraan syvään päätyyn räpistelemään. Ensiaukeaman päätteeksi Krisu kohtaa reikäiseen ponchoon sonnustautuneen Boriksen, joka kyselee, mitä ihmettä tyttö tekee näin kaukana erämaassa. Ja vieläpä silmät paljaana ja ilman näkijämatoa. Siinä vaiheessa, kun Boris haluaa ottaa Krisulta parin desilitran verinäytteen varmistaakseen, että tämä on ihminen, tyttö kaasuttaa tiehensä. Seuraavalla sivulla selviää, että Boriksen käytös johtui siitä, että hän oli lukenut väärää planeettaa koskevan soluttautumisohjeiston.

Eikä tämä jää suinkaan ainoaksi kerraksi, kun juonen sekaan heitellään aivan yllättäen ihastuttavan kajahtanutta huumoria.

Nyt siis tiedämme, että Boris ei ole kotoisin Maapallolta. Mutta kuka hän oikein on, mistä hän tulee ja mitä hän tekee planeetallamme ovat kysymyksiä, joihin ei saada kovinkaan nopeasti vastauksia. Jostain syystä hän kuitenkin esittää sijaisopettajaa lukiossa, jossa Krisu ja hänen kaveripiirinsä opiskelevat. Tähän värikkääseen jengiin tutustutaankin seuraavaksi.

Sitten juoni kurvaa 20 vuotta taaksepäin Devon-planeetalle. Siellä Boriksen peiteroolina toimii pappi-lääkäri-lakimies-kolmoisammatti. Valmistelussa ovat seurapiirihäät, jotka päätyvät kaaokseen ja lähes 40 sivun mittaiseen toimintakohtaukseen.

Lukijaa heitellään kuin lastua laineilla, eikä hän voi muuta kuin yrittää pitää päänsä pinnalla ja luottaa siihen, että taiteilija tietää, mitä on tekemässä. Ja kyllähän Kitti tämän hanslaa. Hahmoja, juonielementtejä ja ihmeellisiä käänteitä on vinha määrä, mutta jotenkin kokonaisuus pysyy kasassa ja tarjoilee todella mielikuvituksellisen, vauhdikkaan ja aivoja potkivan tieteistykityksen.

Kuriton planeetta, osa 2 tänne ja heti!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sunna Kitti esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 12:00 Natura XI -salissa.

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Shroud

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Shroud
Tor Books

Turun Finnconin (10.–12.7.) kunniavieraaksi saapuva Adrian Tchaikovsky on useaan otteeseen palkittu brittiläinen tieteis- ja fantasiakirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Children of Time -trilogia (2015–2022) sekä Shadows of the Apt -kirjasarja (2008–2018). Vierailun kunniaksi häneltä saadaan heinäkuussa suomeksi Lukinvalo-romaani (Spiderlight, 2016).

Ahkeran kynänikkarin tuorein julkaisu on kuitenkin vuonna 2025 englanniksi ilmestynyt Shroud-romaani.

Kirjan maailmassa ihmiskunta puskee yhä syvemmälle avaruuteen. Kokonaisia aurinkokuntia tyhjennetään resursseista, jotta pitkä marssi voi jatkua. Myös ahtaissa avaruushabitaateissa elävät kansalaiset on valjastettu tämän tavoitteen edistämiseen. Heidän jokainen hetkensä kuluu suuren päämäärän palveluksessa. Mitä hyödyllisempi olet, sitä todennäköisemmin pääset etenemään elämässäsi. Tosin tästä ratas koneistossa -elämästä on karsittu pois ihmisarvoinen onni ja ilo.

Kaiken taustalla kuikii ajatus siitä, että mitä laajemmalle ihminen on levittäytynyt, sen todennäköisempää on, ettei mikään yksittäinen katastrofi voi pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin.

Tarina käynnistyy Prospector413-aurinkokunnasta, josta on tarkoitus tulla yksi ihmiskunnan etenemisen välietapeista. Sieltä paljastuu jotain ennenkuulumatonta: kaasujättiläistä kiertävä kuu, joka ulvoo kakofonista sähkömagneettista äänimattoa. Kuun tutkiminen osoittautuu lähes mahdottomaksi paikallisten olosuhteiden takia. Ongelmia aiheuttavat painovoima, kaasukehä, paine ja lämpötila, jotka ovat ihmisille tappavia – eivätkä droonitkaan pärjää sen paremmin tässä ikuiseen pimeyteen vajonneessa ympäristössä.

Mutta vaikka päähenkilö kuinka alkuun toistelee, ettei ihmisillä ole mitään asiaa tähän helvettiin, niin sinnehän hän päätyy – kuten jo prologista käy ilmi.

Tchaikovsky on luonut romaaniinsa hämmästyttävän vieraan maailman erikoisine elämänmuotoineen. Ihmeen tuntua soittelevia ja ihmismielin lähes käsittämättömiä visioita vyöryy eteen käytännössä joka sivulta. Ja kun tähän ympäristöön heitetään pari ihmistä huonosti maastoon sopivassa kapselissa, niin lienee selvää, että luvassa on epätoivoinen selviytymistaisto ja lukuisia aivoja raastavia kauhunhetkiä.

Lisäpontta tarinaan tuovat jaksot, joissa kerrataan kuun omituisten olentojen evoluutiota ja sen mukanaan tuomia erikoisia selviytymis- ja kukoistamisstrategioita. Ja vaikka romaanin hahmot pohtivatkin pitkään, saattaisiko kuusta löytyä älyllistä elämää, niin lukijoille tämä käy ilmi jo pätkistä, joissa tapahtumat nähdään alieneiden kuulokulmasta. Vaikka tämä temppu syökin osan olentojen vieraudesta, tuo se hienosti esiin, kuinka erilaisin tavoin todellisuutta voi tulkita.

Hitaasta liikkeellelähdöstä huolimatta Shroud on päräyttävän kunnianhimoinen, aivot räjäyttävä tieteisvisio, jonka mielikuvituksellisuuden edessä voi vain kumartaa. Varsinkin kun mukaan on ympätty teemoja, jotka koskettavat mm. ihmisten rajoittunutta kykyä nähdä ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta. Minuuden häilyvästä käsitteestä ja ihmisten omahyväisyydestä nyt puhumattakaan.

Huutaa kuin eläin!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Niilo Sevänen: Unten kruunu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Niilo Sevänen
Unten kruunu
Gummerus

”Voi pieni Sorkkajalka. Minä näytän sinulle kätketyt ihmeet ja aarnihautojen salaisuudet, opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää. Miten huudat tuulta, sidot sinistä liekkiä, vedät kuun alas taivaalta ja keskustelet vainajien kanssa… Mitä muuta pieni lapsi voisi toivoa?”

Unten kruunu on Niilo Seväsen eeppisen Ikitalvi-fantasiatrilogian toinen osa. Toisin kuin usein, se ei kärsi trilogian keskivaiheen ongelmista. Käytännössä kirja päihittää jopa sarjan erinomaisesti käynnistäneen Ikitalven polku -romaanin. Temppu, jota pidin ennalta mahdottomana.

Vuoden 1007 Eurooppaan sijoittuvan tarinan siemenet on kylvetty vuonna 1000. Tuolloin Maailmansärkijäksikin kutsuttu Valkoinen noita marssi petoineen Dublinista Roomaan ja toi mukanaan maanosaa yhä piinaavaan ikitalven. Nyt autioitunutta ja raunioitunutta Roomaa ympäröi läpipääsemätön musta metsä, jonka luonnottomien puiden katveessa ei yksikään lintu laula tai hiiri vikise. Sitä, mistä metsä on tullut ja minne noita on päätynyt, ei tiedä kukaan.

Unten kruunu käynnistyy kolmella tarinalinjalla. Yhtäällä on leskikeisarinna Theofana, joka matkaa 300 ratsumiehen saattueessa kohti Roomaa. Hän on etsimässä kadonnutta poikaansa, keisari Ottoa, eikä anna minkään tai kenenkään tulla tavoitteidensa tielle. Joukkion mukana kulkee myös seitsemän vuotta uinunut Dublinin viikinkikuningas Trym Tulikieli, joka ei muista, kuinka aikoinaan päätyi Kalevan maan metsiin tai sitä, kuinka sittemmin kadotti rakkaan vaimonsa ja lapsensa.

Ankarien talvimyrskyjen keskellä pyristelevä seurue kohtaa matkallaan sekä tuhottuja luostareita että nälkäänäkeviä ihmisiä. Samalla aukeavat niin Theofanan kokemukset vuoden 1000 myllerryksissä kuin Trymin muistia kahlinneet lukotkin.

Ajattarien hyökkäyksen jäljiltä pientä Halla-tyttöä saattanut seurue on hajonnut. Useiden mystisten tahojen tavoittelema Halla ja hänen seitsensorminen bardi-enonsa Orfeus ovat päätyneet mustan metsän siimekseen, jossa he kohtaavat outojen varjolasten kolmikon. Mestarinsa pettänyt palkkamiekka Skadi, rautanaamion taakse kasvonsa kätkevä Silfúr ja omia juoniaan punova puhuva kettu Repolainen ovat puolestaan löytäneet toisensa ja lähtevät etsimään Hallaa ja Orfeusta synkän metsän uumenista.

Sevänen on luonut eepoksensa taustalle omintakeisen maailman, jossa yhdistyvät lumoavin tavoin pohjoisen myytit, viikinkitarut, kreikkalais-roomalaiset mytologiat, Kalevalan runoelmat ja Euroopan historia. Kristinuskon opetukset törmäävät vanhoihin jumaliin, ja uskomusten taistossa ristinpalvojat hävittävät surutta tieltään kaikki, jotka eivät suostu alistumaan yhden jumalan seuraajiksi.

Tarinan edetessä vastaan tulee niin peikkoja, huldria, hiidenvuohia, hämärän väkeä, tuulessa supattavia aaveita kuin alisen petojakin. Lisäksi tilaa saavat mm. Toscanan luolakappeliin suljettu auguuri, salaperäinen Kuuneito, pohjoisen tietäjä ja tuhannen virstan kulkija Asbjörn Yksikäsi sekä unten maailmassa liikkuva korppi Mustasulka, joka asuu kätkettyjen polkujen takana.

Päheitä tunteita nostattavat myös monet tapahtumapaikat, kuten Orvieton kukkulaan koverretut ikiaikaiset luolakäytävät sekä pikimustien helvetinköynnösten peittämä Rooma, jonka raunioiden keskeltä kohoaa alisen sirpaleita kuin painajaisista nousseina torahampaina.

Kerronnan myötä moni kutkuttava arvoitus saa ratkaisunsa. Hallan perimä ja mahdit kuoriutuvat esiin. Repolaisen emäntä paljastuu ja Iki-Äidin olemus käy ilmi. Päähenkilöiden luonnekuvaus syvenee ja menneisyyden salat tulevat päivänvaloon. Mutta paljon jää myös pimentoon, odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Unten kruunu on uskomattoman rikasta ja koukuttavaa luettavaa. Tarina on tulvillaan mielikuvitusta kiihottavia elementtejä, ja teksti soljuu kuin unelma. Lähes 500-sivuisen romaanin haluaisikin ahmia yhdellä istumalla. Ja käydä sen jälkeen välittömästi seuraavan kirjan kimppuun.

Silkkaa parhautta!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Niilo Sevänen esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 13:00 Natura XV -salissa.

Sarjakuvat – Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen: Totentanz Comics

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen
Totentanz Comics

Ympäristökatastrofin seurauksena ihmiskunnan on ollut pakko siirtyä asumaan kansikaupunkeihin. Niissä kaikki resurssit on säännöstelty tarkasti ja kullakin kansalaisella on oma kulutuskiintiönsä. Näin taataan, että jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Tälle taustalle rakentuu Raimo Saastamoisen käsikirjoittama ja Juuso Laasosen kuvittama Totentanz Comics. Siitä on nyt saatu ulos ensimmäinen numero.

Kyberpunk-henkinen tarina lähtee liikkeelle vauhdilla. Nuori Sue pakenee henkensä edestä kansikaupungin kaduilla. Hän on löytänyt keinon kiertää kiintiöitä, mutta nyt jokin on mennyt pieleen ja kaikki vanhatkin ekstraostokset ovat palanneet hänen mittariinsa. Kiintiörikkomus on vakava rikos, joten raskaasti aseistetut kyberpoliisit ravaavat vikkeläliikkeisen robokoiransa kanssa Suen jäljillä.

Sujuvasti rullaava kertomus päättyy yllätyskäänteeseen, joka vääntää tilanteen uuteen muottiin – kuin parhaissa tv-sarjoissa konsanaan. Jatkoa jää odottamaan innolla, sillä luvassa näyttäisi olevan erinomaisen mielenkiintoinen tieteisseikkailu.

Totentanz Comics ei ole mikään pienen luokan projekti. Suunnitteilla on satojen sivujen mittainen sarjakuvaromaani, joka ilmestyy aluksi lehtimuodossa. Koukuttavan kerronnan lisäksi paperille on loihdittu komeaa neliväritaidetta, jossa hyvässä kuosissa ovat ihmiset, asusteet, ympäristöt ja tekniset laitteet. Harkitusta kuvakuljetuksesta ja tummissa tunnelmissa kylpevistä valoista nyt puhumattakaan.

Kunnianhimosta ei ole tingitty, joten sopii toivoa, että homma ottaa tuulta alleen ja tarina saadaan maaliin asti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Nyt rokkaa ja rytisee! Mannerlaatat murenevat ja universumit peittyvät tuhkaan. Taisteluhaarniskoihin sonnustautuneet sotilaat niittävät vihollisia ja hien – sekä veren – määrä lasketaan miljoonissa litroissa. Jeremy Szal on täällä tänään!

Villien dingojen kasvattaman australialaiskirjailija Jeremy Szalin maittavin luomus on massiivisen kokoluokan tieteistoimintaa ja goottikauhuista avaruusoopperaa yhdistelevä The Common -trilogia. Setin hartaudella odotettu kolmas romaani, Wolfskin, näki päivänvalon maaliskuun lopulla, joten nyt on korkea aika paneutua kunnolla kirjailijan tuotantoon.

Pitkän artikkelin ja lyhyen haastattelun lisäksi tätä lehteä koristaa Szalin kymmensivuinen tieteiskauhunovelli Tähtiä haudassa, tähtiä kallossa. Sen suomennoksesta vastaa palkittu Kaisa Ranta.

Kuten kirjojen tyylilajista sopii olettaa, Szal fanittaa mm. sellaisia Tähtivaeltajasta hyvinkin tuttuja brittikirjailijoita kuin Iain M. Banks ja Alastair Reynolds: ”Maailmaan ei ikinä synny toista kirjailijaa, joka olisi kuin Banks. Myös Reynolds on aivan mahtava, ja hänen teoksillaan on ollut suuri vaikutus omaan tuotantooni.”

Yllättävänä paljastuksena Szal mainitsee, että hän on käynyt Suomessa. Kyseinen vierailu tapahtui vuonna 2017, jolloin Helsingin Messukeskuksen täytti Worldcon 75 -tapahtuma.

Fyysisinä esineinä Szalin teoksia ei välttämättä löydy jokaisesta suomalaisesta kivijalkakirjakaupasta tai edes maailman kaikista nettimyymälöistä. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, joten näitä teoksia sietää metsästää ihan urakalla!

Kotimaisista tekijöistä esiin nostetaan tällä kertaa jo 2000-luvun alussa kirjailijauransa aloittanut Salla Simukka. Hänet tunnetaan parhaiten nuorille aikuisille suunnatusta Lumikki-trilogiasta, jonka oikeudet on myyty yli 50 maahan. Simukan tuotantoon mahtuu kuitenkin monta muutakin mainiota spefi-kirjaa, jotka sopivat lasten ja nuorten lisäksi myös aikuislukijoiden käsiin.

Anne Leinosen laajassa haastattelussa Simukka kertoo mm., kuinka päätyi kirjailijaksi, miten hänen teoksensa ovat syntyneet ja mitä teemoja hän romaaneissaan käsittelee. Hän ottaa kantaa myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden aliarvostukseen ja kehottaa kaikkia huutamaan suureen ääneen hyviksi kokemistaan kirjoista. Tämän voin allekirjoittaa täydestä sydämestäni.

Ja sitten asiasta toiseen: Olen jo useamman vuoden ajan etsinyt tietäjää ja taitajaa, joka olisi halukas kirjoittamaan Tähtivaeltajaan artikkelin brittikirjailija Adrian Tchaikovskysta. Valitettavan huonolla menestyksellä. Nyt kun Tchaikovsky saapuu kunniavieraaksi Turun heinäkuiseen Finnconiin, oli lehteen pakko saada arvostelu hänen tuoreesta Shroud-romaanistaan. Lähes hurmoksellinen teksti löytyy täältä.

Pertti Jarlan remontti- ja taidenäyttelykiireiden takia hänen upea Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvansa pitää jälleen yhden numeron tauon. Sen tilalla nähdään Pekka Mannisen kybällä iskevä Teräslilja-sarjakuva Sisältövaroitus: koira kuolee eikä siitä kissastakaan ihan tiedä. Nauttikaa antaumuksella!

Lisäksi lehdessä on tarjolla myös reipas annos kirja-, sarjakuva-, elokuva- ja televisiosarja-arvosteluja. Sekä tietenkin toinen osa Kari Sihvosen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -sarjakuvasta.

Sitten ei muuta kuin lukemaan ja julistamaan kirjallisuuden ihanuutta turuille ja toreille!

Toni Jerrman