Tähtivaeltaja 3/20

Elokuvat – Phase IV (1974)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Phase IV
(UK-versio, blu-ray)

Suomeksikin aikoinaan Vaihe IV -nimellä videolevityksessä ollutta Phase IV -elokuvaa (1974) tuli 1980-luvun lopulla pyöritettyä videonauhurissa kerran jos toisenkin – eli siis aivan päinvastoin kuin Tähtivaeltaja 1/86:ssa ounastelin. Nyt kun filmi on julkaistu erinomaisena blu-ray-pakettina, sietää se nostaa jälleen esiin.

Innovatiivisista alkutekstiluomuksistaan tunnetun Saul Bassin ainoaksi pitkäksi ohjaukseksi jäänyt Phase IV ottaa eläinhirviögenreä kraivelista ja vääntää aiheesta älykkään sekä taiteellisesti kunnianhimoisen scifi-helmen.

Filmin prologissa puhutaan oudosta avaruusilmiöstä, jonka vaikutukset jäivät Maapallolla lopulta hyvin vähäisiksi, käytännössä huomaamattomiksi. Jokin kuitenkin muuttui arizonalaisissa muurahaisyhteisöissä. Eri rotuiset muurahaiset ryhtyivät tekemään yhteistyötä ja tappoivat kaikki luontaiset vihollisensa. Pelloille ilmestyi muurahaisten tekemiä geometrisia kuvioita ja maastoon kapeita ja korkeita tornirykennelmiä.

Tätä ilmiötä saapuu selvittämään biologian tohtori Ernest D. Hubbs (Nigel Davenport) ja eläinten kommunikaatiota tutkinut kryptologi James R. Lesko (Michael Murphy). He tosin ilmestyvät kuvioihin mukaan vasta, kun elokuvaa on mennyt jo kymmenkunta minuuttia. Sitä ennen on nähty lähinnä makrokuvattuja muurahaisia omissa salaperäisissä puuhissaan.

Juuri upeasti toteutettu ja laajamittaisesti hyödynnetty kuvamateriaali muurahaisten elämästä on yksi elokuvan hienoimmista ja omintakeisemmista piirteistä. Näissä jaksoissa pienet vipeltäjät todellakin käyttäytyvät kuin niillä olisi yksi yhteinen, inhimillinen päämäärä.

Hubbs ja Lesko pystyttävät avaruustukikohtaa muistuttavan tutkimusasemansa muurahaistornien lähimaastoon. Kupolistaan käsin he tarkkailevat muurahaisten toimintaa sekä niiden välistä kommunikaatiota. Hubbs on tutkimuksissaan niin pakkomielteinen, ettei hän välitä lainkaan sivullisista uhreista. Hän haluaa usuttaa selvästikin älykkäät muurahaiset sotaan, jonka avulla hän voisi osoittaa näille ihmisten ylivertaisuuden.

Näiden muurahaisten kanssa ei kuitenkaan kannattaisi ryhtyä kalistelemaan sapelia. Ne näet osaavat sopeutua myrkkyihin, katkoa laitoksen elintärkeät johdot ja rakentaa heijastimia, jotka saavat tutkimuskupolin lämpötilan nousemaan epäinhimillisiin mittoihin.

Siinä missä kuumehouruinen Hubbs julistaa muurahaisten tuhoa, yrittää Lesko kommunikoida niiden kanssa. Luoda jonkinlaista yhteyttä kahden täydellisesti toisistaan poikkeavan älyn välille.

Lopulta kaikki päättyy uuteen aamun, jossa mikään ei ole enää entisellään.

Phase IV on täyttä rautaa. Huikeiden muurahaisnäkymien ohessa se tarjoilee viipyilevän hypnoottista kuvastoa autiomaan hiljaisista maisemista, hylätyistä taloista ja auringon paahteesta. Puhumattakaan kysymyksistä tieteen tekemisen etiikasta ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa. Tässä ekologisestikin valveutuneessa filmissä ihmistä ei todellakaan nähdä luomakunnan itseoikeutettuna valtiaana.

Phase IV on omintakeinen klassikko, jonka kuvasto kaivautuu muhimaan syvälle aivojen onkaloihin.

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

Lisämateriaaleista päräyttävin on Bassin alkuperäinen lopetus, joka aikoinaan leikattiin filmistä pois liian härönä. Se tarjoilee useita minuutteja kestävän symbolistisen kuvakavalkadin, jonka psykedeelisissä näkymissä ihminen on alistettu uusien valtiaiden suurennuslasin alle. Vaikuttava kokonaisuus muistuttaa niin Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -filmin loppukohtausta kuin Alejandro Jodorowskyn villeimpiä trippejä, mutta nousee runollisessa visuaalisuudessaan niitäkin vaikuttavammaksi. Jo yksistään tämä pätkä oikeuttaa tuoreen blu-ray-julkaisun hankinnan.

Mukana on kuitenkin paljon muutakin. Phase IV -elokuvaan kytkeytyvät Jasper Sharpin ja Sean Hoganin parikymmenminuuttinen syväanalyysi, Allan Brycen ja Richard Hollissin kommenttiraita sekä 30-sivuinen kirjanen, jossa Deborah Allison ja Liam Hathaway tutkailevat filmin juuria, syntyhistoriaa, teemoja ja vastaanottoa.

Kirjasesta löytyy myös elokuvan vanha mainosjuliste, joka yrittää myydä leffaa väärin perustein ja väärälle yleisölle. Filosofis-taiteellista, syvällisiä kysymyksiä pohdiskelevaa tieteiselokuvaa ei ehkä kannattaisi markkinoida lauseilla ”Päivä, jona Maapallo muuttui hautausmaaksi!” tai ”Avaruuskauhujen kontrolloimat ahnaat valloittajat on komennettu hävittämään Maa!”.

Eikä tässä toki vielä kaikki. Paketin toinen levy sisältää näet viisi Saul Bassin ohjaamaa lyhytfilmiä sekä puolituntisen dokumentin, jossa Bass kertoo elokuviin tekemiensä alkutekstien filosofioista. Ohjaajan analyyttisiä ajatuksia täydentävät useat hänen toteuttamansa alkutekstijaksot mm. sellaisista leffoista kuin The Man with the Golden Arm (1955), It’s a Mad Mad Mad Mad World (1963) ja Grand Prix (1966).

Lyhytfilmeistä kiinnostavin on vuonna 1984 valmistunut Quest. Ray Bradburyn Frost and Fire -novelliin perustuva tarina alkaa prologilla: ”Ennen kuin portti sulkeutui ja valo katosi, Muinaiset elivät pitkän ja antoisan elämän.” Pimeydessä yksi nopeutettu ihmiselämä kestää kuitenkin enää 8 päivää. Löytyisikö jostain sankaria, joka kykenisi avaamaan portin ja tuomaan valon ja elämän takaisin ihmisten keskuuteen?

Erityisen mielenkiintoinen on myös metaforinen The Searching Eye (1964), jonka visualisoinneista löytyy selkeitä esikaikuja Phase IV:n tyylittelyistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Heikki Kännö

tonitahtivaeltaja Kirjallisuus , , , , , , ,

Nyt kun Heikki Kännön Runoilija-romaani pääsi ansaitusti Finlandia-palkintoehdokkaaksi lienee hyvä hetki heittää Tähtivaeltajablogiin näyte Kaisa Rannan kesäisestä Heikki Kännö -haastatteluartikkelista.

Koko tekstiä tuskin kukaan jaksaisi lukea älykännykän pieneltä ruudulta, mutta tässä kuitenkin tekstin ensimmäinen neljännes. Eiköhän sekin jo ole vakuuttava osoitus Kännön kirjallisesta nerokkuudesta.

Muista myös Tähtivaeltajablogissa julkaistut Kännön romaanien arvostelut:

Heikki Kännö: Mehiläistie (2017)
Heikki Kännö: Sömnö (2018)
Heikki Kännö: Runoilija (2020)

Heikki Kännö
Lupa ajatella, lupa valehdella

On aurinkoinen aamupäivä kesäkuun alussa, kun juna saapuu Turkuun. Suomi on avautumassa kevään koronarajoitusten jälkeen. Päivästä on tulossa jännittävä – ei Turun vaan matkan tarkoituksen vuoksi. Tämä haastatteluretki ei voisi mieluisampi olla.

Huikean mielikuvituksellinen, omaääninen visionääri. Nopeasti kotimaisen kirjallisuuskentän yhdeksi kiinnostavimmista nimistä kohonnut ja vakiintunut tekijä. Hänen genrerajoja rikkovat romaaninsa ovat napanneet jos jonkinlaisia palkintoehdokkuuksia ja saaneet kriitikot puhkeamaan vuolaisiin kehuihin. Ne yhdistävät totta ja kuvitelmaa, hyödyntävät suvereenisti taidehistoriaa, filosofiaa ja esoteriaa. Kaiken huipuksi ne ovat myös juonellisesti koukuttavaa luettavaa.

Sehän tarkoittaa sitä, että nyt kolmannen romaanin ilmestyttyä on ehdottomasti pitkän Tähtivaeltaja-artikkelin paikka. Rakkaat lukijat, olkaa hyvä: Heikki Kännö.

Runoilija poikkeustilassa

Sillä välin kun päätetyöläiset ja kirjailijat ovat nököttäneet kammioissaan koronaetäilyn tai vain normaaliarkensa nimissä, maailma on jatkanut kulkuaan. Tapaamispaikaksi sovitut pääkirjaston uuden puolen portaat ovatkin remontissa. Kännön punapartainen hahmo on onneksi helppo tunnistaa.

Tallustelemme rauhassa lounaalle. Ravintolassa poikkeusajan huomaa: normaalisti Blanko olisi täynnä lounastajia, mutta nyt tilaa on vallan mainiosti. ”Virkistävää syödä pitkästä aikaa jonkun toisen laittamaa ruokaa”, Kännö mainitsee. Hän tapaa päivän kirjoitustyön jälkeen rentoutua kokkaamalla, ja tänä keväänä on tullut perehdyttyä tarkemmin muun muassa japanilaisen keittiön saloihin. Satunnaisten lounastapaamisten puutetta lukuun ottamatta Kännön arki on sujunut pääasiassa totutusti, kirjoittamisen parissa. Mutta entäpä juhlahetket – kolmas romaani Runoilija ilmestyi maaliskuun loppupuolella. Miten poikkeustila vaikutti siihen?

”Kirjajulkkareita oli ehditty suunnitella puoli vuotta, mutta kun kokoontumisrajoitukset alkoivat, ne jouduttiin siirtämään Instagramiin”, Kännö muistelee. Oli etäjulkkareissa puolensakin: väkeä oli enemmän kuin fyysiseen tilaisuuteen olisi luultavasti ilmaantunut, ja moni uskalsi kommentoida ja kysellä tavallista rohkeammin. Sekä lähetellä kuvia siitä, kuinka istuvat kylpyammeessa seuraamassa lähetystä.

Kännö ei erityisemmin kaipaa parrasvaloihin, joten aluksi tilaisuuksien peruuntuminen tuntui lähes helpottavalta. Pian tilanne alkoi kuitenkin harmittaa erityisesti kustantamon takia. Pienellä Sammakolla ei ole käytössään valtaisaa markkinointibudjettia, joten julkiset esiintymiset ovat tärkeitä. Kun pandemia täytti mediatilan, oli vaikea hahmottaa, lukeeko kulttuuriuutisia ja kiittäviä arvioitakaan kukaan. Kirjastojen sulkeminen saattoi toisaalta houkutella ostajiksi sellaisiakin lukijoita, jotka olisivat muuten tyytyneet lainaamaan teoksen. Oman kirjansa kohtaloon Kännö suhtautuu tyynesti – julkaisun ajoitus sattui kieltämättä epäonniseen hetkeen, mutta suurten maailmantapahtumien rinnalla kyse on kuitenkin pienestä asiasta. Toivotaan silti, että syksyllä kirjallisuustapahtumia voi taas järjestää.

Tällä hetkellä Kännön mielessä pyörii seuraava, neljäs romaani. Sen ajatus lähti liikkeelle Sömnöstä poistetusta 80 liuskan osuudesta, mutta eniten siinä on yhteyksiä Mehiläistiehen. Vieraileepa siinä Runoilijassa esiintyvä hahmokin. Vaikka kirja luo siltoja aiempien romaanien välille, on kyse silti täysin itsenäisestä teoksesta. Haastatteluhetkellä ensimmäisen kokonaisen version kirjoittaminen on pitkällä, joskin hidastunut: merkkejä tiedostoon on kertynyt jo 1,5 miljoonaa, vaikkei vielä olla lopussa. ”Normaalisti saan tuotettua käsikirjoitusvaiheessa 3–5 liuskaa päivässä, nyt menee yhteen sivuun viisi päivää”, kirjailija tuskittelee. Mutta ennen kuin uppoudutaan syvemmälle luomisen iloon ja tuskaan, hypätäänpä ajassa taaksepäin.

Esoteerinen esikoinen

Huhtikuussa 2017 ilmestyy kuvataiteilija, graafikko Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie. Sen keskushahmona on monipuolinen saksalaistaiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka palveli toisen maailmansodan aikaan vapaaehtoisena Saksan ilmavoimissa ja jonka kone pudotettiin Krimille. Romaanissa parapsykologiaa tutkiva natsiryhmä vakuuttuu siitä, että Beuysilla on yliluonnollisia voimia, jotka paljastuvat myös hänen taiteessaan. Niihinhän on päästävä käsiksi. Seuraa monitasoinen mysteeriromaani, jossa liikutaan niin sota-ajassa, 1960-luvun Düsseldorfissa kuin lähempänä nykyaikaa USA:ssakin. Beuysin todellinen elämä, taidefilosofia ja kiinnostus shamanismiin sekoittuvat vangitsevasti fiktiivisiin hahmoihin ja spekulatiivisiin aineksiin.

Vastaanotto on utelias, myönteinen ja hämmästynytkin. Helsingin Sanomien kokenut kriitikko Antti Majander äityy paitsi kehumaan teosta, myös ihmettelemään ääneen, osaako edes kirjoittaa kritiikin näin hämmentävästä romaanista. Tähtivaeltajassa päätoimittaja Toni Jerrman suitsuttaa kirjaa todelliseksi taidonnäytteeksi. Mehiläistie nousee Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Tulenkantaja-palkinnon ja Tähtivaeltaja-palkinnon lyhytlistalle.

Hivenen hämmentynyt oli esikoiskirjailijakin, joka oli keskittynyt tarinan kertomiseen itselleen eikä ollut osannut vastaanottoa ajatellakaan. ”Minulle merkitsi vain se, että vihdoinkin saa tehdä yhden kirjan ihan valmiiksi ja laittaa lopuksi omaan hyllyyn”, Kännö kertoo. Hän halusi yhdistää taidemaailman ja mysteerin, korkeakirjallisen kerronnan ja spekulatiiviset elementit – sekä saada selville, kuka Joseph Beuys oikeastaan oli. Beuysin taide teki Kännöön vaikutuksen jo nuorena taideopiskelijana, mutta vasta Mehiläistietä kirjoittaessaan hän alkoi lukea Beuysista enemmän.

Kuvio toistuu keskustelun aikana moneen kertaan. Kirjojen perusteella Heikki Kännöä voisi kuvitella salamyhkäiseksi velhoksi tai jonkinlaiseksi kaiken mahdollisen tietäväksi, superoppineeksi umbertoecoksi. Osuvampaa olisi luonnehtia Kännöä superoppivaksi ja kaikesta mahdollisesta kiinnostuneeksi. Umbertoecomaista toki tavallaan sekin, ja ehdottomasti innostavaa ja arvostettavaa. Alkupisteenä toimii kiinnostus henkilöön tai aiheeseen, tarve ottaa selvää, halu kirjoittaa. Taustatyöskentelyn aikana yksi asia alkaa johtaa toiseen. Kuten natseihin ja esoteriaan, Goetheen tai Steineriin.

Vaikka jälkiviisaasti kirjoitusprosessit tuntuvat harkituilta, on sattumallakin aina sijansa. ”Tai onko nyt sattumaa olemassakaan; kyse on ehkä pikemminkin kulttuurievoluutiosta.” Esimerkiksi natseista Kännöllä ei ollut alun perin erityistä aikomusta kirjoittaa, mutta kaikkiin romaaneihin ne ovat hiipineet. Mehiläistiehen Beuysin lentäjänhistorian vuoksi, Sömnöön Wagnerin takia, Runoilijaan Nietzschen kautta. Esoteerikkojen vyyhdissäkin on oma evoluutionsa, oppi-isien ja ketjujen verkostoja, joihin voisi paneutua loputtomiin.

Kielen lumovoima

Vaan unohdetaanpa hetkeksi niin natsit kuin mystikotkin ja pureudutaan tarkemmin Kännön omaan historiaan. Hän sai kuvataiteilijan koulutuksen ja nousi 49-vuotiaana esikoiskirjailijana esiin näennäisesti tyhjästä – mutta varovainen utelu paljastaa pitkän kirjallisen kehityskaaren.

”Oikeastaan olen kirjoittanut jotain aivan lapsesta saakka, mutta johonkin 25-vuotiaaksi asti se oli puhdasta leikkiä”, Kännö kertoo. Alun alkaen laadulla, editoimisella tai taustatyöllä ei ollut väliä, vaan lähinnä sillä, että sivuja syntyi ja mielikuvitusta sai käyttää. Yliluonnollinen ei ole Kännölle lähtökohtaisesti genreaihe, vaan luonnollinen osa kaunokirjallisuutta: ajatellaanpa vaikka Edgar Allan Poen tarinoita tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, jotka on hyväksytty korkeakulttuuriksi. Ja kirjoitettu hyvin! Ei siis ihme, että jossain vaiheessa Kännö päätti kirjoittaa kirjallisesti korkeatasoisia kauhunovelleja. Päätöksen tuloksena syntyi tosin ensin ”kirjallisesti kamalia ja kaikella tavalla muutenkin huonoja” tekstejä, mutta kipinä oli syttynyt.

Vaikka kuvataide kiehtoo Kännöä katsojana edelleen, kuvataiteilijan uraa hän ei kaipaa lainkaan. Hän tokaisee mutkattomasti olleensa siinä täysi pelle, joka halusi vain tehdä taidetta ja olla taiteilija, asua kommuunissa, käydä taidekouluja, suoltaa teoksia ja antaa niille hienoja nimiä. Sangen ymmärrettävää sekin. Hieman yllättäen hän paljastaa pitäneensä kirjallisuutta aina taiteista tärkeimpänä. Miksi?

”Se on tavallaan keskittynein, ja vaikka kaikki taide on aina jollain tavalla myös ryhmätyötä, kirjailija voi periaatteessa tehdä kaiken itse, ilman esimerkiksi soittajia tai kuvaajia. Se antaa keinoja toteuttaa valtavan suuria maailmoja ja tapahtumia hyvin yksinkertaisin välinein, pelkillä sanoilla.” Kännö muistelee jonkun elokuvaohjaajan puhuneen siitä, miten lyhytkin virke voi sisältää useita aikatasoja, siirtyä paikasta toiseen – niin että vastaavaan tarvitsisi elokuvassa lukemattomia minuutteja ja satoja tuhansia dollareita.

Samalla juuri kieli aiheuttaa päänvaivaa: se on tärkeää mutta vaikeaa. Kännö tietää täsmälleen, mihin neljännen romaanin käsikirjoitus on etenemässä ja kuinka tarina päättyy. Mutta koska tekstiä on jo niin valtavasti, kirjoittaessa ei halua enää toistaa itseään vaan räpistelee ja yrittää etsiä alati uusia kielellisiä tapoja sanoa kaikki – menemättä liikaa konstailun puolelle. Allekirjoittaneen on huomautettava, että tässä tasapainottelussa Kännö onnistuu kyllä mainiosti: hänen romaaniensa kerronta on vivahteikasta ja upottavaa, muttei vaikealukuista.

Kaisa Ranta

Näytepala Tähtivaeltaja-lehdessä 3/20 julkaistusta artikkelista.

Kirjat – Markus Leikola: Teidän edestänne annettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Markus Leikola
Teidän edestänne annettu
WSOY

Markus Leikola tunnetaan monipuolisena kirjailijana, jolta on julkaistu niin tietokirjoja, runoutta kuin kolumnejakin. Teidän edestänne annettu on hänen toinen romaaninsa – yli tuhatsivuinen järkäle. Ja mitä kaikkea kansien väliin mahtuukaan!

Ristillä riippuva Jeesus alkaa empiä. Oliko hänen varmasti määrä uhrautua juuri ihmiskunnan puolesta? Parasta varmistaa, ettei kaikkivaltias sittenkin tarkoittanut simpansseja, ovathan simpanssit ja ihmiset niin lähellä toisiaan, että kosmisessa mittakaavassa asiasta voi helposti erehtyä. Tuumasta toimeen, ja niinpä viidakoihin syntyy kaivattu simpanssivauva Hesus. Sattuman ja ihmisten oikuista Hesus ei kuitenkaan ehdi kauan seurata simpanssikunnan syntejä tai viattomuutta, kun hän jo päätyy ihmettelemään 1900-luvun ihmiseloa.

Pyörteitä riittää natsien lääketieteellisistä laboratorioista Eichmannin oikeudenkäyntiin, jaetusta Berliinistä kiistellylle Pyhälle maalle ja kristikunnan historian hämäriin. Kehyskertomuksesta siirrytään kohdattujen hahmojen, luettujen kirjeiden ja löydettyjen kirjojen sisäkertomuksiin.

Leikola kuljettaa lukijaa paikasta ja ajasta toiseen välillä hitaasti viipyillen, välillä niin että päätä huimaa. Ja se hahmokavalkadi: on juutalaisia, natseja, palestiinalaisia, iranilaisia; historiallisia ja keksittyjä henkilöitä halki Euroopan, Lähi-idän ja Amerikan – ja saadaanpa soppaan sotkettua jopa Sherlock Holmes. Jottei rönsyilevä aikajana suotta jäisi vain parintuhannen vuoden mittaiseksi, nousevat painavan sanansa sanomaan myös bakteerit, jotka olivat täällä kauan ennen meitä.

On vihollisia ja ystäviä, liittojen solmimista ja murtumista. Rajoilla ja muureilla tehdään meitä ja toisia vuoroin kenestäkin. Syyllisyyttä podetaan ja väistellään. Monet hamuavat valtaa ja omaa etuaan, toiset pyrkivät edistämään itseään suurempaa hyvää aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kiehtovaa on myös historian olosuhteiden ja tiedon kietoutuminen yhteen. Tieto hukkuu tai on vaaraksi, kun vallassa olijat määrittävät oikean opin ja kerettiläisyyden. Toisten tietämys tai kyvyt ohitetaan, kun taas toiset käyttävät häikäilemättä hyväksi tilaisuuksia kartuttaa tietoaan menetelmien eettisyydestä piittaamatta. Kulkutaudit kietoutuvat kulttuurihistoriaan, mistä olemme saaneet myös tosielämässä muistutuksen. Epävarmuuden ja epäilyn keskelläkin joskus parasta ja kauneinta on luottaa toiseen ihmiseen.

Ei johdu vain romaanin pituudesta, ettei kaikkea kiinnostavaa voi mahduttaa yhteen arvioon. Ennen kaikkea syy on kirjan huikeassa runsaudessa, valtavassa tietopohjassa ja mielikuvituksellisuudessa. Kerronta tuo mieleen paikoin sukusaagan, paikoin historiallisen mysteerin, paikoin fantastisen ilottelun tai jopa tieteisjännärin.

Asialliseen proosaan sekoittuu aimo annos intertekstejä ja kielellä leikittelyä. Usein nokkeluus piristää, mutta toisinaan myös ärsyttää: täytyykö vakavaksi romaaniksi asemoidun teoksen edelleen ottaa spekulatiivisiin elementteihin etäisyyttä ironisoimalla? Näin eeppinen eepos saisi olla anteeksipyytelemättömän eeppinen.

Varsinkin historiasta innostuneet saavat romaanista takuulla irti paljon, mutta hatara vuosilukumuistikaan ei estä nauttimasta kirjan käänteistä. Lukija tuntee olevansa hyvissä käsissä, ja kokonaisvaikutelma on ihailtavan hallittu. Poikkeuksellinen suoritus.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Zardoz (1974)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Zardoz
(UK-versio, blu-ray)

1970-luku oli yhteiskunnallisesti valveutuneiden, älykkäiden tieteiselokuvien kulta-aikaa – kunnes Tähtien sota (1977) tuli ja lanasi koko pelikentän matalaotsaiseksi toimintaviihteeksi. Sitä ennen saimme onneksi nähtäväksemme mm. sellaisen omaperäisen klassikon kuin John Boormanin ohjaaman ja käsikirjoittaman Zardozin (1974).

Jo vuoteen 2293 sijoittuvan filmin aloitus on huikea: Ankeanoloisen jättömaan yllä leijuu valtava kivinen pää. Sen varjossa juoksee ja ratsastaa punaisiin panosvöihin ja lannevaatteisiin sonnustautuneita miehiä, jotka huutavat: ”Ylistetty olkoon Zardoz!”

Kivipään laskeuduttua sen avonaisesta suusta purskuaa aseita ja ammuksia, joilla punavaippojen tulee tappaa kaikki joutomailla lisääntyvät raakalaiset. ”Ase on hyvä, siemeniä levittävä penis paha”, julistaa jumalainen Zardoz ja jatkaa: ”Elämä ja ihmiskunta ovat myrkkyä, joka tuhoaa Maapallon. Menkää, tappakaa ja puhdistakaa maa saastasta!”

Ja koska jumalan sana on pyhä, tehtäväänsä aivopestyt psykopaatit ratsastavat yli maaston tappaen, raiskaten ja orjuuttaen kaikki vastaantulijat – Zardozin nimeen. Katsojan näkökulmasta uhrit eivät tosin ole vaarallisia raakalaisia, vaan rääsyisiä pakolaisia, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä suuren tuhon hävittämässä maailmassa.

Yksi punavaipoista livahtaa kuitenkin salaa kivipään kyytiin. Tämä Sean Conneryn esittämä Zed on päättänyt selvittää Zardozin kasvojen takana piileskelevän todellisuuden. Kivipään kyydissä hän päätyy voimakentän ympäröimään utopiaan. Vehreään ja värikkääseen paratiisiin, jonka hippihenkiset asukkaat leipovat leipää, kasvattavat karjaa – ja elävät ikuisesti oman ylimielisen yltäkylläisyytensä keskellä.

Vortexiksi kutsutun onnelan kansalaisten silmissä Zed on herneaivoinen ali-ihminen, barbaari, hirviö ja raakalainen. Mutta samalla myös kiehtova esimerkki epäinhimillisestä raakuudesta ja eläimellisestä seksuaalisuudesta. Vortexissa itsessään arvostetaan tyyneyttä ja psyykkistä tasapainoa yli kaiken, eikä seksilläkään ole enää mitään sijaa kuolemattomien maailmassa.

Vähitellen käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole Vortexissa niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Negatiivisista tunteista rangaistaan vanhentamalla syyllistä. Kuoleman suomaa vapautusta halajavat vanhukset ovat ikuisen elämän paineen alla sortuneet hulluuden turuille. Melankolistit ovat puolestaan vaipuneet totaaliseen apatiaan ja vain huojuvat paikoillaan.

Tämäkö on historian lakipiste, yhteisö, joka otti tehtäväkseen ihmiskunnan sivistyksen, taiteen ja tieto-taidon säilyttämisen? Rikkaiden ja nerokkaiden ”virheetön onnela”, joka hylkäsi myötätunnon ja sulki köyhät ja kärsivät ulkopuolelleen – ja antoi heidän tuhoutua silmiensä edessä?

Vortexin asukkaille Zedin aivoista kaivetut näyt tappamisesta ja hävittämisestä ovat pelkkää viihdettä. He ovat jähmettyneet omaan muuttumattomuuteensa ja menettäneet kykynsä elää ja tuntea. Kun elämällä ei ole loppupistettä, sillä ei ole myöskään tarkoitusta. Käytännössä Vortex onkin henkisen rappion rapauttama vankila, joka on rakennettu valheille ja muiden kärsimykselle.

Näiden ristivetojen keskellä kamppailevat erityisesti Charlotte Ramplingin, Sara Kestelmanin ja John Aldertonin esittämät vortexlaiset. Heillä jokaisella on omat agendansa, joiden katalysaattorina he käyttävät ulkoa saapunutta muukalaista. Tajuamatta, kuinka terävä ja päämäärätietoinen mieli barbaarikaavun alle kätkeytyy.

Unohtaa ei myöskään sovi kaiken taustalla narujaan vetelevää taikuria, Arthur Fraynia (Niall Buggy). Mutta kuka manipuloi nukkemestaria?

Zardoz on innostavan kunnianhimoinen elokuva. Se latoo katsojan eteen lukemattomia filosofisia kysymyksiä, eeppisiä pohdintoja ja myyttisiä allegorioita. Samalla filmi pureutuu syvälle ihmisyyden perimmäiseen olemukseen ja olemassaolon merkitykseen. Se on yhteiskuntapoliittinen, metafyysinen ja ironinen satiiri, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Aina uskonnonvastaisuudesta lähtien.

Zardoz ei kuitenkaan tarjoa helppoja vastauksia tai väännä sanottavaansa rautalangasta. Elokuvan juonellinen kompleksisuus ja kuvaston hämmentävä omintakeisuus takasivat sen, ettei filmistä koskaan tullut suuren yleisön lemmikkiä. Ne myös aukaisivat tien tarkoitushakuisille väärinymmärryksille, kuten väitteelle, että elokuva kannustaa naisvihaan ja on täynnä toksisen maskuliinisuuden ylistystä. Paljon enemmän pieleen ei arvio voisi mennä.

Toisaalta näkemys, että kyseessä on ainoastaan visio yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välissä kasvaa äärimmilleen, on karkea yksinkertaistus, joka jättää huomiotta suurimman osan elokuvan sisältämistä ajatuksista. Toki todellisesta elämästä poimittu näkemys siitä, että rikkaat saavat sairastuttuaan parempaa hoitoa kuin köyhät, on yksi leffan inspiraationlähteistä. Kuten myös kaunokirjalliset pohdinnat ökyrikkaiden kuolemattomuushaaveista – hyvänä esimerkkinä Aldous Huxleyn After Many a Summer -romaani (1939). Modernimman scifi-kirjallisuuden puolella samaa kysymystä on ansiokkaasti käsitellyt mm. Norman Spinrad romaanissaan Bug Jack Barron (1969).

Zardozin erityislaatuisuutta korostaa filmin visuaalinen ilme. Boormanin Christel-vaimon suunnittelema huikea puvustus on saavuttanut jo legendaarisen maineen. Myös halvalla mutta huolella rakennetut lavasteet toimivat mainiosti ja kasvattavat filmin unenomaista tunnelmaa. Erityisen hienosti elokuvassa hyödynnetään peilejä ja niiden kautta toistuvia kuvia sekä eteerisesti sykkiviä vedeneläviä. Läpinäkyviin muovikoteloihin suljetuista ihmisistä ja kasveista nyt puhumattakaan.

Tervetuloa surrealistiseen paratiisiin!

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

John Boormanin kommenttiraita on sporadisuudessaan pettymys. Onneksi levyltä löytyy myös yhdeksän haastattelua, joissa leffan tekemisestä ja teemoista kertovat mm. Boorman ja Kestelman sekä useat muut filmin ilmeeseen ja valmistumiseen vaikuttaneet tahot. Yhteismittaa näille pätkille kertyy yli kaksi tuntia!

Mukana on myös ohjaaja Ben Wheatelyn Zardoz-ylistys (16 min.), traileri, radiomainoksia sekä 40-sivuinen lehtinen, joka sisältää mm. Boormanin haastattelun, Julian Uptonin kirjoittaman leffaesittelyn sekä Adrian Smithin artikkelin, jossa hän vertaa elokuvaa ja sen romaaniversiota toisiinsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Kim Liggett: Armonvuosi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Kim Liggett
Armonvuosi
The Grace Year
Suom. Leena Ojalatva. Karisto

Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.

Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.

Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.

Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.

Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?

Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.

Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.

Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Lotta Dufva: Limbodusa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Lotta Dufva
Limbodusa
Otava

Euroopasta paenneet ihmiset juhlivat Italian ja Tunisian välissä sijaitsevalla Lampedusan saarella ylikansallisen Eurodef-puolustusyrityksen tyrannian kaatumista. Suomesta saarelle salakuljetettu Ingrid ei osaa iloita muiden mukana, vaikka oli itse aloittamassa vallankumousta. Hänen rakastettunsa ei ole täällä, eikä mikään tunnu miltään.

Näin alkaa Lotta Dufvan esikoisromaani Limbodusa, ”rakkaustarina ja vallankumous”. Ingrid kuvaa vuoroin arkeaan Lampedusan välitilassa, vuoroin muistelee, mitä Helsingissä ja Euroopassa tapahtui aiemmin. Kuinka hän opiskeli kieliä ja kirjallisuutta, strippasi hengenpitimiksi surkeassa räkälässä ja tutustui politiikkabloggariksi ja valtiotieteiden opiskelijaksi ryhtyneeseen entiseen Eurodefin palkkasotilaaseen, Suomalaiseen. Rakkaus roihahtaa, ja samalla alkaa kyteä myös vallankumouksen liekki. Kaksikko päättää yhdistää voimansa, Ingridin sanan säilän ja Suomalaisen karisman.

Dufvan lähitulevaisuusdystopiassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. On vihamielisyyksien ja inflaation runtelema Eurooppa, joka valuu yksityisen puolustusyrityksen vallan alle. On Helsingin maisemia, tuttuja katuja ja rantoja uudessa valossa. On koulutuksen kurjistamista, nuorison epätoivoista vimmaa, somekanavia ja verkkofoorumeita.

Kielellinen kirjokin ilahduttaa: kerronnassa vilahtelee yleis- ja puhekieltä, totalitarismin tueksi konstruoitua yleiseuroa, fraaseja lukuisilla eurooppalaisilla kielillä. Parhaiden perinteiden mukaisesti kärjistyneen tilanteen siemeniä on helppo löytää nykytodellisuudesta: demokratianvastaisia voimia, pelkoon ja vihollisuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Eurooppalaisten pakolaisten sijoittaminen välimerelliseen limboon ei voisi juuri allegorisempaa olla.

Romaanin alku koukuttaa kuin kirpeänsuolainen sitruunasalmiakki, antaa juuri sellaista kiihkoa, kapinaa ja punkhenkistä sekoilua kuin takakansi lupaa. Kun kerrontaratkaisu muuttuu kirjan keskivaiheilla, muuttuvat kuitenkin myös sävy, teematkin. Räväkkyys saa entistä synkempiä pohjavireitä.

Ratkaisu on toisaalta perusteltu, toisaalta myös romaanin heikkous. Ingridin näkökulmasta täytyy irrottautua, jotta voi kertoa sen, mitä hän ei tiennyt tai ymmärtänyt – mutta samalla aiempi kuvaileva, lukijan päätelmille ja mielikuvitukselle varaa jättävä kerronta vaihtuu puuduttavaksi selittämiseksi. Hahmoille ei jää enää tilaa muotoutua lukijan päässä, ja niin huikeatkin paljastukset tuntuvat vain paasaamiselta, henkilöt alkavat kalskahtaa ontoilta. Nihilistinen kyynisyys maistuu kahmalokaupalla annosteltuna erehdyttävästi naiiviudelta.

Eriparisuudestaan huolimatta Dufvan romaani on erittäin virkistävä tulokas. Se on kunnianhimoinen, vetävä ja häpeilemätön. Etenkin kieli viehättää, joten Dufvalle on syytä toivoa pitkää ja antoisaa kirjailijanuraa.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Johanna Sinisalo : Vieraat

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

JohannaSinisaloVieraatWEB

Johanna Sinisalo
Vieraat
Karisto

Johanna Sinisalon tuorein romaani sukeltaa tamperelaisen pikkulapsiperheen ruuhka-arkeen, jossa alkaa tapahtua kauheita.

Kahvilayrittäjänä uraa tekevä, MasterChef-tv-sarjasta tunnettu Essi ehtii käydä kotona lähinnä vain nukkumassa. Tällä välin kirjanpitäjän ammatista hoitovapaalla oleva Siiri turhautuu kotiarkeen puhumattoman taaperon kanssa. Kuopuksen kielelliset vaikeudet harmittavat vanhempien lisäksi perheen toista lasta, varhaiskypsää Sissiä, joka päättää etsiä keinoja auttaa veljeään.

Juoni etenee vuoroin Essin, Siirin ja Sissin näkökulmista, ja samat tapahtumat täydentyvät kolmesta erilaisesta tulkinnasta. Kollaasitekniikkaa hyödyntävään tekstiin on sulautettu suoran kerronnan lisäksi sähköpostikeskusteluja ja lehtijuttuja.

Sinisalon takuuvarma valtti, tarkkanäköinen psykologinen kuvaus ei ole menettänyt teräänsä. Perheasetelmaan hiipii hiljalleen pelottavia sävyjä, kun kuusivuotias Sissi alkaa tutkailla oman ruumiinsa erikoisia tuntemuksia, kuin ääniä, joita muut eivät kuule.

Siirin narratiivissa tarkastellaan osuvasti luonteeltaan neuroottisen vanhemman huolestumista lapsen pienistä ja isommista terveysongelmista. On sisaruskateutta, turvaverkkojen puutetta, riippuvuutta työssäkäyvän vanhemman aikatauluista ja epäreiluuden kokemuksia elämän kavennuttua pelkän kodin kokoiseksi.

Essin kohdalla esille nousevat uraäidin ajankäyttöhaasteet, trendikahvilan hektisen arjen pyöritys, vaativan luonteenlaadun aiheuttamat kahnaukset sekä pakonomainen julkisuushakuisuus. Parisuhteen hankaluuksia kuvataan hyvin tunnistettavasti, tosin paikoin vahvat henkilökuvaukset käyvät pari askelta karikatyyrin puolella.

Sinisalon teksti on jälleen kerran tehokasta ja iskevää, ja tarinan vetävyys säilyy loppuun asti. Perheen periaatteessa onnellinen lähtötilanne luisuu uskottavalla tavalla vähän kerrallaan kriisiä kohti, kunnes päätyy varsinaiseen syöksykierteeseen. Vanhemman pelkoa lapsen puolesta hyödynnetään taitavasti. Ruuvia väännetään näppärästi tiukemmalle, kunnes sen paremmin hahmot kuin lukijakaan eivät voi enää olla varmoja siitä, mitä on tapahtumassa ja mihin se vielä johtaa. Siirin hiipivä vainoharhaisuus yltyy yhtä matkaa Sissin kokeilujen hurjistumisen kanssa.

Sissi muodostaa kirjoja ja verkkolähteitä salaa lukemalla kokonaisvaltaisen selitysmallin kokemilleen tuntemuksille. Sen perusteella hän ryhtyy toimiin, joilla hän tarkoittaa hyvää, mutta joilla on odotettua vakavampia seurauksia.

Kirjan suurin vahvuus, ja samalla sen heikkous, on Sissin poikkeuksellinen älykkyys ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Lapsen ja aikuisen todellisuuksien ristiriidat ovat juonen polttopiste, ja ne tuodaan taitavasti ilmi; pinnan alla kuplii jatkuvasti asioita, joita aikuiset eivät tajua, mutta jotka lapselle ovat päivänselviä ja loogisia. Sankariksi pedattu lapsihahmo on kuitenkin hieman liiankin aikuismainen ja koherentti yrityksissään systemaattisesti kohentaa pikkuveljensä neuropsykologista tilaa.

Tarinan keskeinen scifi-idis, aivo-suolistoakselin yhteys ja sen konkreettiset ilmentymät, on kutkuttava ja kantaa loppuun asti. Juonta sekoittavia tekijöitä olisi kuitenkin voinut karsia, kuten Essin vaikeaa isäsuhdetta ja siitä juontuvia yliluonnollisia viittauksia, samoin kuin Sissin erikoisen kokemusmaailman toistumista Essin lapsuusmuistoissa.

Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti. Lopulta mahdollisuus painaa Sissin tekemiset villaisella katoaa tragedian hyökynä.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/20

tonitahtivaeltaja Kolumni, Yleinen , , , , , ,

TV320kansiWEB

Virkaa tekevä päätoimittaja Vesa Sisättö tässä jälleen, päivää! Tähtivaeltajan vuoden 2020 kolmas numero ilmestyy maailmaan, jossa on eletty koronan ehdoilla jo pian puoli vuotta. Tähtivaeltajassa se näkyy sarjakuva- ja teatterielokuva-arvosteluiden poisjäämisenä. Ensi-iltaleffa-arvioiden korvikkeena mukana on tavallista laajempi kattaus dvd- ja blu-ray-arvioita. Jos korona suo, palstat palaavat kuvioihin ensi numerossa.

Koronakriisi on lyönyt valtioiden yli kuin yllättävä evolutiivinen paine. Se on paljastanut piilossa olleita vahvuuksia ja heikkouksia. Sekä myös rakenteellista sortoa, joka on jäänyt arjen hälyn peittoon. Yhdysvalloista alkanut Black Lives Matter -liike on nostanut esiin sorron, jota maan musta väestö yhä kokee.

Sortavat piirteet ovat syvällä yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteissa. Niiden löytäminen vaatii pohdintaa ja itsetutkiskelua. Spekulatiivinen fiktio valmistaa tällaisiin pohdintoihin, vaikka kentällä onkin omat sokeat pisteensä.

Toni Jerrman kertoo laajassa artikkelissaan yhdysvaltalaisesta N. K. Jemisinistä, jonka lähtökohdat mustana naiskirjailijana eivät 2000-luvun alussa näyttäneet hyviltä. Jemisin on kuitenkin noussut palkituksi kiintotähdeksi, joka muistetaan mm. siitä, kuinka hänen The Broken Earth -trilogiansa teokset voittivat parhaan spefi-romaanin Hugo-palkinnon kolmena vuonna peräkkäin. Kirjailijuuden lisäksi Jemisin tunnetaan rasismia vastustavana ja feminismiä puolustavana aktivistina.

”Rakkaat lukijat, mikäli Kännön romaanit ovat vielä tuntemattomia mestariteoksia, mars kirjastoon tai kirjakauppaan! Tälle poikkeukselliselle kertojalle kannattaa avata mielensä, uskaltautua tutkimusmatkalle, hämmästyä – ja kenties muuttua samalla itsekin”, Kaisa Ranta kehottaa. Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle esikoisromaanillaan noussut Heikki Kännö on yksi viime vuosien kiinnostavimmista kotimaisista spekulatiivisen fiktion kirjoittajista. Ranta syvähaastatteli kirjailijaa Tähtivaeltajaa varten alkukesästä.

Oletko kuullut teslapunkista? Kerron aihetta käsittelevässä artikkelissani alkuperäisestä suomalaisesta teslapunkista. 1900-luvun alussa kotimaisessa scifissä tehtiin sähköllä Nikola Teslan innoittamana ihmeellisiä asioita. Paljastan myös, kuinka tämä retrogenre voisi yltää kohti tulevaisuutta. Artikkeli aloittaa punk-sarjan, jossa perehdytään muutamaan muuhunkin uusvanhaan genrelajityyppiin.

Kuvataiteiden puolella kehiin astuu suomalaisen sarjakuvataivaan uusi tähti, Johannes Pekonen. Hänen Kukkalähetti-sarjakuvansa tarjoilee herkkää viivaa, kauniita värejä sekä pienieleisen koskettavaa tunnelmointia. Toivoa sopii, että tästä mestaritekijästä kuulemme jatkossa enemmänkin.

Pysy rohkeana ja lue spefiä. Tulevaisuus on tulossa!

Vesa Sisättö

PS. Numeron uutispalstalla katsottiin koronatilanteen kehitystä selvästi turhan aurinkoisten silmälasien läpi. Niinpä moni palstalla mainituista tulevista elokuvateatteriensi-illoista on sittemmin siirtynyt hamaan tulevaisuuteen tai jopa kokonaan pois teatterikierrokselta. Pahoittelumme! Jäikö tulevaisuus nyt siis sittenkin tulematta?

Sisallys320WEB