Elokuvat – Death Machines (1976)

Death Machines
(ABC-versio, blu-ray)

Aina väliin mainosmateriaalit antavat täysin väärän kuvan markkinoimastaan elokuvasta. Tämä pätee myös Paul Kyriazin ohjaamaan Death Machines -leffaan (1976). Trailerin mukaan filmi sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa murha ei enää ole rikos. No ei muuten sijoitu. Lisäksi annetaan ymmärtää, että tarinan pääosaa esittävät ääniohjelmoitavat tappajarobotit. No eivät muuten esitä.

Todellisuudessa leffa sijoittuu kuvausaikansa nykyhetkeen ja ne kolme ”tappokonetta” ovat taistelulajien taitajia, joista on tehty tottelevaisia huumeseerumin avulla. Tätä kolmikkoa (Ronald L. Marchini, Michael Chong ja Joshua Johnson) käskyttää valtavan peruukkinsa alle rusentuva Madame Lee (Mari Honjo). Hän tottelee puolestaan varjoissa viihtyvää salaperäistä hahmoa, jonka koko olemassaolo unohtuu alkuselvittelyjen jälkeen.

Leen tarkoitus on kaapata kaupungin salamurhabisnes itselleen. Siksi hän murhauttaa rikollispomo Giolettin (Chuck Katzakian) palkkatappajat. Yhtä heistä ammutaan singolla selkään, toisen yli ajetaan telaketjutraktorilla. Tämän jälkeen herra G:n on pakko turvautua Madame Leen palveluihin.

Yli-inhimillisen tappajakolmikon ensimmäinen isompi keikka suuntautuu karatesalille. Miekat ja kepukat heiluvat lähes verettömästi, vaikka ruumiita tulee roppakaupalla. Paikalla olleista oppilaista henkiin jää vain kätensä menettänyt pallinaamainen baarimikko Frank (John Lowe). Tässä vaiheessa juoneen tupsahtaa myös poliisikaksikko (Ron Ackerman & Edward Blair), joiden roolina on kuttuilla pomolleen ja väistellä paperitöitä – sekä ehkä myös tutkia karatesalin murhasarjaa.

Aika pian käy ilmi, että aseilla ei tappokolmikkoa pysäytetä, korkeintaan vähän horjutetaan. Päähän osunut luoti saa yhden heistä kuitenkin rääkymään ja pyörtymään. Tästä käynnistyy turha sivujuoni, jossa vangittu tappaja karkaa poliiseilta, päätyy uskovaisten vanhusten pyörittämään kahvilaan ja saa kimppuunsa lauman maailman tyhmimpiä moottoripyöräjengiläisiä.

Seuraavassa turhassa sivujuonessa seurataan Frankin ja häneen ihastuneen sairaanhoitajan (Mary Carole Frederickson) orastavaa rakkaustarinaa. Ja tämä jakso on kyllä venytetty sellaiseen tylsyyspurkkaan, ettei mitään rajaa. ”Onneksi” mukaan on sentään ängetty kapakan nurkassa huojuva yläosaton tanssijatar sekä tyhjästä syntyvä baaritappelu.

Jossain välissä Madame Leen kätyrit kiusaavat myös pankinjohtajaa ja tämän tytärtä.

Sitten ollaankin jo lähellä loppukäänteitä, jotka ovat niin järjenvastaisia, että tänne asti kestäneet katsojat ampuvat itseään naulapyssyllä päähän. Moni yleisön jäsen tekee tämän toki jo paljon aiemmin, sillä Death Machines on korviaraastavan kammottavalla syntikkamusaraidalla kuorrutettu, aneemisen siivetön kalkkuna. Filmin juonikuvio on umpikahjo, näyttelijäsuoritukset harvinaisen puisevia ja dialogi naurettavan kökköä. Puvustajallakaan ei selvästi ole ollut paras päivänsä – pikemminkin huonoin.

Kokonaisuuden kruunaa tasapaksu ja kaiken mahdollisen jännitteen kaukaa kiertävä toteutus. Ohjaaja ja leikkaaja ovat selvästi kuvitelleet, että hyvin pitkät kohtaukset, joissa ihmiset nousevat portaita tai kävelevät kohti ovea, edustavat viiltävää jännitystä.

Tästä esityksestä käyneekin jo ilmi, että Death Machines on hekotuttavan aivoton elokuvatuttavuus, joka kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kalkkunakokin leffahyllyn kunniapaikalle.

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät ••

Ohjaajan kommenttiraita ei ole maailman kehittävin, mutta Michael Chongin kymmenminuuttisen haastattelun katsoo mielikseen. Hän paljastaa mm. sen, ettei elokuvan taistelukohtauksia ollut ihmeemmin etukäteen mietitty: näyttelijöille annettiin vain aseet käsiin ja käskettiin tapella.

Lisäksi joitain epäonnistuneita otoksia, pari traileria sekä Joshua Johnsonin audiohaastattelu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Image: Fantastisia seikkailuja

Imagen listoilla on myös omintakeista fantasiaa ja kovaksikeitettyjä rikostarinoita.

”Runoilija. Tuo maailman romantisoija, joka ei kestä sitä, ettei todellisuus ole niin julma kuin hän kuvittelee.”

Dan Wattersin kirjoittama ja Danin piirtämä Coffin Bound iskee aivoihin kuin tonnin leka. Tarina lähtee liikenteeseen, kun yksinäisessä hökkelissä elävä kovapintainen Isabel saa odottamattoman vieraan: ihmismäisen, metallirunkoisen Korppikotkan, jonka päänä on häkkiin suljettu linnunkallo. Kuolevien yllä kiertelevä olento varoittaa Isabelia tappajista, jotka ovat juuri kurvaamassa talon kulmalle.

Erikoisena käänteenä pyssymiehet väittävät, että he ovat tulleet pelastamaan Isabelin kuolemaakin karummalta kohtalolta. Runouden jumalten riivaama sanaseppo ja ihostrippiklubin pyörittäjä Paulie Starlight on näet palkannut pysäyttämättömän Maansyöjän etsimään Isabelin käsiinsä – eikä nahkaan verhoutunut myyttinen olento ole koskaan epäonnistunut tehtävässään.

”Isabel on muusani. Ja mikä tempaisisikaan runouden tehokkaammin keskinkertaisuuden yököttävästä sammiosta kuin kuollut muusa.”

Isabel ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan. Niinpä hän suuntaa kohti menneisyyttään – tarkoituksenaan poistaa kaikki jäljet olemassaolostaan. Tämän mystisen reissun aikana eteen astelevat muun muassa sokea oraakkeli ja täydellistä ihmisolemusta tavoitteleva murhakultti. Sekä mies, joka pyrkii vimmatusti hävittämään itsestään kaikki ällöttävät, likaa keräävät pinnat. Puhumattakaan Isabelin elämän lukuisista synneistä.

Coffin Bound ei arastele tai anna armoa, vaan syöksyy suuna päänä eksistentiaalisten kysymysten ja elämänvalintojen filosofiseen viidakkoon. Hieno dialogi, erinomaisesti luodut henkilöhahmot sekä tarinan muut elementit tukevat henkeäsalpaavaa sukellusta olemassaolon ytimeen. Katse yltää monin tavoin ja keinoin pintaa syvemmälle, samalla kun iho kuoriutuu ihmisten yltä sekä fyysisesti että metaforisesti.

Coffin Bound on pirullisen erikoinen kokemus, jota ei kannata jättää väliin edes isosta rahasta – sillä kaikkihan me olemme matkalla kohti hautaa ja unholaa.

”Suuri ja mahtava pahuus täyttää taivaan. Kaupunkiin hyökätään. Tarvitsemme sinua.”

Terry ja Rachel Dodson ovat silmiähivelevän kauniin piirrosviivan mestareita. Tuoreimman näytteen pariskunnan kyvyistä antaa Adventureman-sarjan ensimmäinen kokoelma-albumi. Lähes tuplasti normaalia jenkkikokoa kookkaammassa muodossa julkaistun sarjakuvan tarinapuolesta vastaa aina yhtä velmu Matt ”Casanova” Fraction.

Adventureman poimii lähtölaukauksensa vanhoista pulp-seikkailuista. Tarina lähtee liikkeelle, kun Baron Bizarren ilmalaivat pommittavat New Yorkin Art Eco -tyylisiä pilvenpiirtäjiä. Maailmanlopun melskeessä vain urhea Adventureman ja hänen kumppaninsa – kuten burleskiaave Phaedra Phantom ja lentäjä-ässä Sally Sweet – voisivat päihittää pahan paronin palvelijat. Yllättäen taisto katkeaa, kun Baron Bizarre osoittaa pätsipistoolillaan maassa makaavan Adventuremanin kalloa…

Moinen lopetus hämmentää nykypäivässä elävää Tommy-poikaa, joka fanittaa Adventureman-kirjoja yli kaiken. Hänen kuuro yksinhuoltajaäitinsä Claire kuitenkin toteaa, että kaikki ei aina pääty niin kuin voisi toivoa. Seuraavaksi tutustutaankin jo Clairen kuusihenkiseen sisarkatraaseen, jonka aikaansaavat naiset on adoptoitu monista eri ilmansuunnista.

Claire viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, selaillen pölyisiä kirjoja pyörittämässään antikvariaatissa. Seesteinen elo ja olo järkähtää sijoiltaan, kun kauppaan marssii vanhanaikaisesti pukeutunut nainen, joka jättää jälkeensä erikoislaatuisen Adventureman-kirjan. Teos suo Clairelle uusia kykyjä ja avaa hänelle portin seikkailujen maailmaan.

Fractionin ja Dodsonien luomus sekoittaa hauskasti retrofuturistisia pulp-kliseitä moderniin maailmankatsomukseen. Valkoisten miessankarien sijaan tilaa saavat useita värisävyjä edustavat naiset, eivätkä arkielämän realiteetit hautaudu kokonaan fantastisten visioiden alle. Upeasti kuvitettu sarjakuva onkin kaikin puolin viihdyttävä ja innostava kokemus. Haluaa heti lisää!

”Sitten paikalle porhalsi tuntematon supersankari, joka murjoi Mechanixin irtileikatulla päällä silminnäkijöitä, jotka olivat esittäneet huolestuneita kommentteja hänen toimintatavoistaan.”

Skottie Youngin I Hate Fairyland -sarjakuva (TV 1/17) paukutti kehiin räjähtävän hauskaa animaatiotyylistä revittelyä satujen kustannuksella. Nyt Jason Youngin ja Derek Hunterin iloisen pirtsakka Pretty Violent tekee saman supersankareille.

Pahusperheen salaisessa tukikohdassa asuva Gamma Rae on tullut kapinalliseen teini-ikään. Hän ei tahdo olla veljiensä ja siskonsa tapaan superrikollinen – hän halajaa supersankariksi. Intomieltä puhkuvan tytön esikoissankaroinnit menevät kuitenkin hirveällä tavalla jorpakkoon. Ruumiita tulee niin että raikaa, mutta valitettavasti palasiksi repeytyvät vain viattomat sivustakatsojat sekä toiset sankarit. No, ainakin verta, suolia ja irtopäitä piisaa!

Jatkossa Gamma Rae yrittää hillitä spontaania luonnettaan. Kuinka hyvin hän tässä onnistuu, on kyseenalaista. Esimerkiksi tiimikeikka Kapteeni Ystävällisen kanssa päättyy siihen, että oikeamielisen Kapteenin iho kuoriutuu hänen kasvoiltaan. Kuuluisaa Pelastajat-superryhmää johtava Maksimaalinen Profeetta jaksaa silti uskoa, että kyllä pienestä pippuripadasta vielä sankari leivotaan. Kaikkea sitä…

Lapsille suunnattujen animaatioiden vinkeään tyyliin taiteiltu Pretty Violent on hekotuttavan hauska yhdistelmä yltiöpäistä sankariparodiaa, hurttia huumoria ja veristä väkivaltaa. Söpöyttä ja kaaosta! Sydänmerkkejä ja nyrkkejä! Rakkautta ja ruumiita! Hubbagubbajeejee!

Toni Jerrman

Toinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Kirjat – Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Christina Sweeney-Baird
Viimeiset miehet

The End of Men
Suom. Kirsi Luoma. Like

Christina Sweeney-Bairdilla kävi uskomattoman hyvä tuuri, kun hänen pandemiaromaaninsa sattui valmistumaan koronan yhä riehuessa. Ilman viruksen vetoapua tuskin kukaan olisi jaksanut kiinnostua näin kaavamaisesta, keskinkertaista kehnommasta kirjallisuustuotteesta.

Viimeiset miehet kertoo lähitulevaisuudesta, jota riivaa vain miehiä tappava virus. Vauhdilla leviävä tauti vie hetkessä hautaan 90 prosenttia Maapallon miehistä.

Romaani lähestyy pandemia-aikaa ja sen jälkeistä uutta normaalia useiden näkökulmahenkilöiden silmin – noin viiden vuoden aikajanalla.

Skotlannissa asuva Amanda on ensiapupoliklinikalla työskentelevä lääkäri. Hän on ensimmäinen, joka tajuaa, että nyt on jotain pahasti pielessä. Ylemmät lääkintäviranomaiset eivät kuitenkaan välitä hänen varoituksistaan. Kanadalainen Lisa on virologian professori, joka näkee rokotekehittelyssä mahdollisuuden lyödä rahoiksi. Elizabeth on puolestaan Yhdysvaltain tartuntatautiviraston työntekijä, joka matkaa hyvää hyvyyttään Iso-Britanniaan auttamaan taudin taltuttamisessa.

Keskeisissä rooleissa esiintyvät myös antropologi Catherine, Britannian tiedusteluyhteisön edustaja Dawn, The Washington Postiin virusartikkeleita kirjoittava Maria Ferreira sekä kasa muita henkilöitä. Monet heistä ovat tarpeettomia romaanin ydinkerronnan kannalta. Eikä kellään heistä ole aidosti omaa ääntä.

Itse tarinassa ratkotaan viruksen alkuperää, yritetään keksiä tehokkaita rokotteita ja itkeä vollotetaan kuolleiden rakkaiden perään. Surussa vellotaan niin urakalla ja niin ulkokultaisesti, että homma alkaa muistuttaa huonon kirjallisuuden hupijuhlaa. Sweeney-Bairdin tasapaksu tekstimassa kun ei pysty yrityksistä huolimatta edes värisyttämään lukijan tunnerekisteriä.

Latteasti eteenpäin valuvan tarinoinnin seassa maailmaa pyörittäviä koneistoja laitetaan uuteen uskoon, jotta yhteiskunnallinen infrastruktuuri ei kaatuisi ja ihmiskunnan tulevaisuus olisi auvoinen. Ja kyllähän pätevät ja vahvat naiset hoitavat nämä asiat paremmin kuin mihin miehet ovat ikinä kyenneet.

Ja tästä pääsemmekin romaanin ainoaan edes osittain toimivaan osaseen, eli feministiseen asenteeseen. Toki feminististä tieteiskirjallisuutta on kirjoitettu jo vuosikymmenten ajan, mutta nyt trendi on taas nostanut kiitettävästi päätään. Sweeney-Baird ei ole kuitenkaan kirjallisilta lahjoiltaan yhtä taidokas kuin vaikkapa Margaret Atwood, Naomi Alderman, Rivers Solomon tai N. K. Jemisin. Niinpä hän tuo sanottavansa esiin päälleliimattuina kohtauksina, jotka eivät sujahda luontevaksi osaksi kerrontaa.

Kirjan yhteiskuntakriittinen ulottuvuus onkin silkkaa lokeroiden täyttöä. Nyt on valitettu siitä, että kaikki laitteet ja esineet suunnitellaan miehisten mallien mukaan. Rasti ruutuun! Nyt on pilkattu sekopäistä incel-kulttuuria. Rasti ruutuun! Nyt on huomioitu hlbtiq-ihmisten ongelmat. Rasti ruutuun! Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena Viimeiset miehet on eloton rautalankaväännös, joka seilaa aivan toisilla vesillä kuin aidosti koukuttava kaunokirjallisuus.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Tähtivaeltaja-lehdessä on julkaistu jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien artikkelisarjaa, jossa esitellään aina edellisen vuoden parhaat uudet amerikkalaissarjakuvat – sekä muistutetaan yhä jatkuvasti laatusarjoista.

Olen jo pitkään miettinyt, että joku näistä katsauksista olisi hauska pistää julki myös blogin puolella. Hitusen asiaa mietittyäni olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, ettei kukaan jaksa lukea älykännykän ruudulta artikkelia, jolla on painetussa lehdessä mittaa yli 20 sivua.

Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla sellaista ideaa, että julkaisen blogissa neliosaisen juttusarjan, johon on valittu yhteensä noin kolmasosa alunperin Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista. Näin jaksot pysyvät lukukelpoisen mittaisina ja esille saadaan silti nostettua iso kattaus uusia laatusarjoja.

Paljon jää tietysti pois, mutta eipä blogia voi tukkia juttusarjalla, jossa olisi reippaasti yli kymmenen jaksoa. Joka toinen viikkoisella julkaisutahdilla tähän kuluisi aikaakin päälle puoli vuotta.

Mutta nyt enemmittä puheitta itse asiaan!

Image: Tieteismättöä

Mikäli kaipaa hyvää tieteissarjakuvaa, kannattaa katse suunnata kohti Image-yhtiön tarjontaa. Näin on ollut jo pitkään ja on nytkin.

”Tartarus. Kaivossiirtokunta valtamerten hallitsemalla kääpiöplaneetalla avaruuden takamailla. Täällä kuolema on tutumpi kuin elämä.”

Jack T. Cole on kaikkien sarjakuvaharrastajien sankari. Ihmemies, jonka taide kohotti The Unsound -minisarjan (TV 1/19) arvoon arvaamattomaan. Nyt hän tekee saman tempun Tartaruksen kanssa. Herra osaa myös valita juuri oikeat yhteistyökumppanit, sillä sekä Cullen Bunnin kirjoittama The Unsound että Johnnie Christmasin juonima Tartarus ovat tarinoiltaankin ehdotonta ykkösluokkaa.

Kääpiöplaneetta Styxx sijaitsee kahden vaikutusvaltaisen avaruusimperiumin välimaastossa. Paikan tärkein vientituote on Tartaruksen kaivossiirtokunnan louhima neste, josta voidaan muovata kaikkia kuviteltavissa olevia asioita ja esineitä. Parhaiten tämän taidon hallitsevat meditointiin keskittyvät djinnit, jotka lukeutuvat Tartaruksen keskeisiin toimijoihin.

Estääkseen djinnejä myymästä voimallisia nesteaseita vihollisilleen, Baxnan-imperiumi on rakennuttanut Styxxin kiertoradalle Olympus-avaruusaseman. Saarrosta huolimatta aseiden salakuljetus rehottaa.

Sarjakuvan pääosaa näyttelevät Olympuksen sota-akatemiassa opiskelevat kadetit. Heistä keskeisin on Tilde, jonka elämä nytkähtää raiteiltaan, kun selviää, että hänen oikea äitinsä on seitsemäntoista vuotta aiemmin kuollut armoton sotapäällikkö. Tilde pakenee parin ystävänsä kanssa avaruusasemalta ja laskeutuu Tartaruksen vaaroja kuhiseville kaduille. Siellä he joutuvat sekoitetuksi Golden Razor -rikollisjengin ja djinnien väliseen valtakamppailuun.

Peruselementeiksi purettuna Tartarus saattaa vaikuttaa köykäiseltä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa sarjakuva on ääriään myöten täynnä kiehtovia yksityiskohtia, mielikuvituksellisia ideoita ja erikoisia elämäntapoja. Näin rikkaaksi ja räiskyväksi kirjoitettua tieteistykitystä tuleekin eteen aivan liian harvoin.

Kokonaisuuden täyteläistää Colen pärisyttävän omintakeisia näkymiä tulviva piirros, jossa vanhanaikainen koristeellisuus yhtyy huikeisiin scifi-visioihin.

Täyttä timanttia.

”Olipa kerran häät, jossa höyrytuomari kohtasi sotakirvestä heiluttavan ison miehen. Sitten tylsät ihmiset vangitsivat höyrytuomarin, mikä ärsytti kirvestä kantavaa isoa miestä.”

Absurdi älyttömyys on elämän suola Kieron Gillenin, Jim Rossignolin ja Jeff Stokelyn The Ludocrats -albumissa. Järjettömyyksien nimiin vannoo myös mahtavalla parralla ja vielä mahtavammalla keskivartalolla varustettu paroni Otto von Subertan. Railakas suurmies on ADHD-oireista kärsivä räjähtävä ilopilleri, jonka rauhoittamiseen vaaditaan hyperpaavin poliisivoimien koko nukutuspiikkiarsenaali.

Mutta siinä vaiheessa, kun robottipoliisit vangitsevat Oton uusimman ihastuksen, höyryvoimalla käyvän tuomari Grattinia Gavelsteinin, häntä ei pysäytä enää mikään. Tosin hyökkäys vankilana toimivan massiivisen tappajatoukan sisuskaluihin on helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi apuun rientävät muun muassa tutiseva moottorisahakokki Bogol Theen, julma julkkiskirurgi Elaina Triptych sekä taajuushyppelijä ja jokaisen taistelun petturi Voldigan Kavala.

The Ludocrats lataa peliin rutkasti hekotuttavaa hulluutta. Tässä maailmassa tylsyys on synneistä suurin, joten tarinointi kulkee vimmaisilla tehoilla. Meno onkin kuin istuisi loputtomilla vitseillä ryyditetyssä vuoristoradassa. Albumin todellisuuskuvaa kasvattavat tekstisivut, jotka esittelevät lukijoille niin itsetietoisen vehnäsäkin, tiedettä syövät liha-aaveet, rakennusaineena käytetyt sienifilosofit kuin miljoona muutakin ludocraattista ihmettä.

Rakkautta ensisilmäyksellä! Tai kuten ludocraatit sanoisivat: ”Älä tunge sitä koita taas nenääsi.”

”Jos joku rakentaa tällaisen metallipintaisen, ruumiita syövän tappokoneen kuin minä, hän ei rakenna vain yhtä.”

Vuoden 3241 Pohjois-Amerikassa eletään pahasti taantuneissa heimoyhteisöissä, joiden juuret juontavat Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Teknologinen aikakausi on kaukaista historiaa, ja romahtaneet pilvenpiirtäjät hautautuneet hiekkaan. Nyt asuntoina toimivat puiset majat ja aseina keihäät sekä miekat.

Vanhoista kukoistuksen ajoista on kuitenkin yhä nähtävissä merkkejä. On Amerikkaa halkova kanavajärjestelmä ja taivaalla leijuvia valtavia torneja, jotka viilentävät ilmakehää. Eikä sovi unohtaa hudsoni-heimon palvomia devoja, alunperin Marsia varten rakennettuja maankaltaistajalaitteita, joiden taustalla vaikuttaa tuntematon, teknologisesti kehittynyt taho.

Simon Royn ja Daniel Bensenin käsikirjoittama ja Artyom Trakhanovin piirtämä First Knife (aiemmin nimellä Protector) on suurisuuntainen, loppuun asti ajateltu visio Maapallon tulevaisuudesta. Erinomaisen komealla taiteella varustettua teosta voi helposti verrata jopa Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaklassikkoon.

Itse tarinassa yangui-heimoon kuuluva nuori orjatyttö karkaa hudsonilaisten pyörittämältä kaivaukselta. Pakomatkallaan hän putoaa hiekkaan uponneiden raunioiden uumeniin. Siellä hän tulee herättäneeksi henkiin muinaisen sotarobotin, jonka yanguit uskovat olevan uudelleensyntynyt jumala.

Robottisotilaan myötävaikutuksella yanguiden ja hudsonilaisten välisen sotatilan valtasuhteet heittävät volttia. Mutta kuinka käy, kun devoja ohjailevat tahot kiinnostuvat vanhasta sotakoneesta? Ja mitkä ovat mekaanisen miehen omat tavoitteet?

First Knife on monitahoinen ja ihmeen tuntua soitteleva tieteisseikkailu, jonka vietäväksi on ilo antautua. Sarjan maailmankehittely ja hahmokuvaus tarjoilevat runsain mitoin ammennettavaa, eikä kerronta voisi olla vetävämpää.

Parasta A-luokkaa!

Toni Jerrman

Ensimmäinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Elokuvat – Slugs (1988)

Slugs
aka Slugs, muerte viscosa
(UK-versio, blu-ray)

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón esiintyi Tähtivaeltajan sivuilla viimeksi vuonna 2011. Tuolloin käsittelyssä oli hänen Teräsmies-teemainen supersankarielokuvansa, hillittömän siivetön kalkkuna Supersonic Man (1979). Leffa, josta käy äärimmäisen selväksi, ettei edes superihminen voi lentää. Niinpä on sitäkin ihmeellisempää, että vuonna 1988 valmistunut, Shaun Hutsonin romaaniin perustuva Slugs, näyttää ihan oikealta elokuvalta. Toki se on täydellisen päätön ja riemastuttavan pöhkö, mutta se nyt käy ilmi jo aihevalinnasta – kyseessä on näet kauhuelokuva pientä amerikkalaiskaupunkia riivaavista, lihanhimoisista tappajamutanttietanoista!

Uimaan kykenevien etanoiden ensimmäinen uhri on nuori poika, joka on tyttöystävänsä kanssa kalastamassa rauhallisella järvellä. Yllättäen etanat tempaisevat pojun veneestä ja jo kohta järven pinta kuohuu verenpunaisena. Seuraavaksi kuolo korjaa resuisessa talonröttelössä asuvan juopon, joka päätyy kuhisevan etana-armeijan ateriaksi. Kun miekkosen ruumis lopulta löytyy, jäljellä on vain verinen pääkallo ja palasiksi mutusteltu ruumis.

Sitten tutustutaan filmin päähenkilökaartiin, kolmeen keski-ikäiseen pariskuntaan. Mike Brady (Michael Garfield) on kaupungin terveystarkastaja ja Kim Brady (Kim Terry) hänen opettajavaimonsa. Viemäreissä viihtyvä Don Palmer (Philip MacHale) pyörittää puolestaan kaupungin puhtaanapitolaitosta. Hänen vaimonsa on Maria Palmer (Concha Cuetos). Sitten ovat vielä bisnesmies David Watson (Emilio Linder) ja tämän alkoholistivaimo Maureen Watson (Alicia Moro).

Ja koska näin pieni henkilökaarti ei riittäisi mihinkään, runsaasti tilaa annetaan myös kaikille tasapuolisesti kuttuilevalle sheriffi Reeselle (John Battaglia), koululaboratoriota pyörittävälle tiedemies John Foleylle (Santiago Álvarez) sekä lähes loputtomalle kasalle muita sivuhenkilöitä.

Mike ja Don saavat ensivihjeen siitä, että jotakin on pielessä, kun puudelia sylissään kantava rouva Florence Fortune (Harriet L. Stark) valittaa viemärin oudosta löyhkästä. ”Minä en ole mikään hyväntekeväisyysheittiö. Minä maksan veroni ja odotan saavani hyvää palvelua.” Yllättäen putkistoista löytyy puoliksi syötyjä rotanraatoja.

Seuraavaksi kohdataan kasvihuonetta hoitava herra Harold Morris (Juan Maján), jonka jatkuvasti nalkuttava Jean-vaimo (Lucía Prado) on eloisa pilakuva 1950-lukulaisesta kotiäidistä. Harold päätyy pulaan, kun hän pistää kätensä puutarhahanskaan, jonka sisällä lymyilee musta tappajaetana. Otus ei kuole sitten niin millään, joten lopulta Haroldin on hakattava kätensä irti kirveellä päästäkseen vihulaisesta eroon. Kaikki tämä riehunta johtaa onnettomuuteen, jossa Harold, Jean ja kasvihuone räjähtävät ilmaan tulisena pallona!

Mutta tämä on vasta alkua. Seuraavaksi David syö salaattia, johon on epähuomiossa pilkottu yksi mutanttietana. Näin hänen sisuksiinsa päätyy etanoiden veressä viihtyviä parasiittimatoja, jotka syövät hänet sisältä käsin. Siinä on muilla ravintola-asiakkailla ihmettelemistä, kun miehen silmät räjähtävät ja esiin purskahtelee laumoittain matoja!

Kova kohtalo odottaa myös sekstailevaa nuortaparia, Donnaa (Kari Rose) ja Bobbya (Kris Mann). He joutuvat ilman rihmankiertämää vessanpöntöstä esiin ryömivien etanamassojen iltapalaksi.

Eivätkä ruumiit toki tähän lopu. Ei vaikka Mike, Don ja John onnistuvat päättelemään, että kaupungissa on meneillään mutanttietanoiden invaasio. He saavat jopa selville, että tämä kaikki johtuu entisestä radioaktiivisten ja kemiallisten jätteiden kaatopaikasta, jonka päälle ollaan juuri rakentamassa uutta ostoskeskusta.

Mike kiertää kaupunkia varoittelemassa valtaapitäviä vaarasta, mutta kukaan ei ota häntä tosissaan. Viemäreissä ja vesiputkissa lymyilevät nilviäistappajat herättävät päättäjissä lähinnä naurunremakoita. Sheriffi äityy jopa kyselemään, että mitä seuraavaksi: ”Mielenvikaisia heinäsirkkoja vai mellakoivia hyttysiä?”

Lopulta sankarikolmikon on itse tartuttava toimeen. Mutta vaeltelu tappajaetanoiden valtaamissa viemäreissä ei ole vaaroja vailla…

Minkäänlaisia järjen tapaisia käsitteitä Slugs-elokuvaan ei voi kytkeä. Leffa kuitenkin etenee vauhdilla ja tarjoilee ihastuttavan hauskoja kohtauksia toisensa perään. On jokseenkin käsittämätöntä, että aikoinaan filmi jäi joissakin maissa – mm. Isossa-Britanniassa – sensorien hampaisiin. Vaikka mukana toki on ”verisiä” kohtauksia, ei niistä löydy kauhua tai uskottavuutta nimeksikään. Sen sijaan ne tarjoilevat överiydessään maittavia hekotuksia. Aivot narikkaan -kasariviihteenä Slugs onkin lähes timanttia.

Vaadin Suomen valtiota lisäämään välittömästi tappajamutanttietanoita vesijohtoveteen!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Kolme perushaastattelua, joissa näyttelijä Emilio Linder, efektivelho Carlo De Marchis ja taiteellisesta suunnittelusta vastannut Gonzalo Gonzalo kehuvat elokuvan ohjaajaa ja kuvittelevat olleensa tekemässä vakavamielistä kauhufilmiä. Yhteismittaa näille kertyy puolisen tuntia. Huomattavasti humoristisemmin leffaan suhtautuu tuotantopäällikkö Larry Ann Evans, joka esittelee 20-minuuttisessa pätkässään myös filmin kuvauspaikkoja.

Trailerin päälle vielä kirjailija Shaun Hutsonin haastatteluraita sekä Chris Alexanderin hauskasti intomielinen kommenttiraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.