Juan Piquer Simon

Elokuvat – Slugs (1988)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Slugs
aka Slugs, muerte viscosa
(UK-versio, blu-ray)

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón esiintyi Tähtivaeltajan sivuilla viimeksi vuonna 2011. Tuolloin käsittelyssä oli hänen Teräsmies-teemainen supersankarielokuvansa, hillittömän siivetön kalkkuna Supersonic Man (1979). Leffa, josta käy äärimmäisen selväksi, ettei edes superihminen voi lentää. Niinpä on sitäkin ihmeellisempää, että vuonna 1988 valmistunut, Shaun Hutsonin romaaniin perustuva Slugs, näyttää ihan oikealta elokuvalta. Toki se on täydellisen päätön ja riemastuttavan pöhkö, mutta se nyt käy ilmi jo aihevalinnasta – kyseessä on näet kauhuelokuva pientä amerikkalaiskaupunkia riivaavista, lihanhimoisista tappajamutanttietanoista!

Uimaan kykenevien etanoiden ensimmäinen uhri on nuori poika, joka on tyttöystävänsä kanssa kalastamassa rauhallisella järvellä. Yllättäen etanat tempaisevat pojun veneestä ja jo kohta järven pinta kuohuu verenpunaisena. Seuraavaksi kuolo korjaa resuisessa talonröttelössä asuvan juopon, joka päätyy kuhisevan etana-armeijan ateriaksi. Kun miekkosen ruumis lopulta löytyy, jäljellä on vain verinen pääkallo ja palasiksi mutusteltu ruumis.

Sitten tutustutaan filmin päähenkilökaartiin, kolmeen keski-ikäiseen pariskuntaan. Mike Brady (Michael Garfield) on kaupungin terveystarkastaja ja Kim Brady (Kim Terry) hänen opettajavaimonsa. Viemäreissä viihtyvä Don Palmer (Philip MacHale) pyörittää puolestaan kaupungin puhtaanapitolaitosta. Hänen vaimonsa on Maria Palmer (Concha Cuetos). Sitten ovat vielä bisnesmies David Watson (Emilio Linder) ja tämän alkoholistivaimo Maureen Watson (Alicia Moro).

Ja koska näin pieni henkilökaarti ei riittäisi mihinkään, runsaasti tilaa annetaan myös kaikille tasapuolisesti kuttuilevalle sheriffi Reeselle (John Battaglia), koululaboratoriota pyörittävälle tiedemies John Foleylle (Santiago Álvarez) sekä lähes loputtomalle kasalle muita sivuhenkilöitä.

Mike ja Don saavat ensivihjeen siitä, että jotakin on pielessä, kun puudelia sylissään kantava rouva Florence Fortune (Harriet L. Stark) valittaa viemärin oudosta löyhkästä. ”Minä en ole mikään hyväntekeväisyysheittiö. Minä maksan veroni ja odotan saavani hyvää palvelua.” Yllättäen putkistoista löytyy puoliksi syötyjä rotanraatoja.

Seuraavaksi kohdataan kasvihuonetta hoitava herra Harold Morris (Juan Maján), jonka jatkuvasti nalkuttava Jean-vaimo (Lucía Prado) on eloisa pilakuva 1950-lukulaisesta kotiäidistä. Harold päätyy pulaan, kun hän pistää kätensä puutarhahanskaan, jonka sisällä lymyilee musta tappajaetana. Otus ei kuole sitten niin millään, joten lopulta Haroldin on hakattava kätensä irti kirveellä päästäkseen vihulaisesta eroon. Kaikki tämä riehunta johtaa onnettomuuteen, jossa Harold, Jean ja kasvihuone räjähtävät ilmaan tulisena pallona!

Mutta tämä on vasta alkua. Seuraavaksi David syö salaattia, johon on epähuomiossa pilkottu yksi mutanttietana. Näin hänen sisuksiinsa päätyy etanoiden veressä viihtyviä parasiittimatoja, jotka syövät hänet sisältä käsin. Siinä on muilla ravintola-asiakkailla ihmettelemistä, kun miehen silmät räjähtävät ja esiin purskahtelee laumoittain matoja!

Kova kohtalo odottaa myös sekstailevaa nuortaparia, Donnaa (Kari Rose) ja Bobbya (Kris Mann). He joutuvat ilman rihmankiertämää vessanpöntöstä esiin ryömivien etanamassojen iltapalaksi.

Eivätkä ruumiit toki tähän lopu. Ei vaikka Mike, Don ja John onnistuvat päättelemään, että kaupungissa on meneillään mutanttietanoiden invaasio. He saavat jopa selville, että tämä kaikki johtuu entisestä radioaktiivisten ja kemiallisten jätteiden kaatopaikasta, jonka päälle ollaan juuri rakentamassa uutta ostoskeskusta.

Mike kiertää kaupunkia varoittelemassa valtaapitäviä vaarasta, mutta kukaan ei ota häntä tosissaan. Viemäreissä ja vesiputkissa lymyilevät nilviäistappajat herättävät päättäjissä lähinnä naurunremakoita. Sheriffi äityy jopa kyselemään, että mitä seuraavaksi: ”Mielenvikaisia heinäsirkkoja vai mellakoivia hyttysiä?”

Lopulta sankarikolmikon on itse tartuttava toimeen. Mutta vaeltelu tappajaetanoiden valtaamissa viemäreissä ei ole vaaroja vailla…

Minkäänlaisia järjen tapaisia käsitteitä Slugs-elokuvaan ei voi kytkeä. Leffa kuitenkin etenee vauhdilla ja tarjoilee ihastuttavan hauskoja kohtauksia toisensa perään. On jokseenkin käsittämätöntä, että aikoinaan filmi jäi joissakin maissa – mm. Isossa-Britanniassa – sensorien hampaisiin. Vaikka mukana toki on ”verisiä” kohtauksia, ei niistä löydy kauhua tai uskottavuutta nimeksikään. Sen sijaan ne tarjoilevat överiydessään maittavia hekotuksia. Aivot narikkaan -kasariviihteenä Slugs onkin lähes timanttia.

Vaadin Suomen valtiota lisäämään välittömästi tappajamutanttietanoita vesijohtoveteen!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Kolme perushaastattelua, joissa näyttelijä Emilio Linder, efektivelho Carlo De Marchis ja taiteellisesta suunnittelusta vastannut Gonzalo Gonzalo kehuvat elokuvan ohjaajaa ja kuvittelevat olleensa tekemässä vakavamielistä kauhufilmiä. Yhteismittaa näille kertyy puolisen tuntia. Huomattavasti humoristisemmin leffaan suhtautuu tuotantopäällikkö Larry Ann Evans, joka esittelee 20-minuuttisessa pätkässään myös filmin kuvauspaikkoja.

Trailerin päälle vielä kirjailija Shaun Hutsonin haastatteluraita sekä Chris Alexanderin hauskasti intomielinen kommenttiraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Elokuvat – Supersonic Man (1979)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Tähtivaeltajablogi palaa jälleen kehiin vuodenvaihteen erä- ja ottelutauolta.
Koska teatterit eivät vieläkään sulostuta elämäämme uusilla elokuvilla, satsaamme nyt vanhojen klassikkojen esittelyyn.
Ja mikä voisikaan tarjota parempaa supersankariviihdettä kuin Juan Piquer Simónin ohjaama Ääntänopeampi mies vuodelta 1979!

Supersonic Man

Maailma on ihmeellinen paikka. Ja tutkimattomia ovat jumalten tiet. Millään muilla lausunnoilla ei voi selittää Supersonic Man -elokuvan olemassaoloa.

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón muistetaan erityisesti mielenvikaisesta kalkkunasta Extraterrestial Visitors (1983). Siinä mies yritti ratsastaa E.T.-elokuvan suosiolla auringonlaskuun. Hieman vastaava tapaus on vuonna 1979 maailmaan materialisoitunut Supersonic Man. Tosin tällä kertaa ripattavaksi on päätynyt Richard Donnerin ensimmäinen Teräsmies-elokuva. Supersonic Man -leffan nähtyään todellakin uskoo, että mies voi lentää – no eipä.

Tähtien sotaa mukailevasti filmi alkaa kohtauksella, jossa pienoismalliavaruusalus lipuu majesteetillisesti esiin kuvaruudun yläreunasta. Sitten siirrytään aluksen sisäosiin, pyöreään halliin, jonka keskellä makaa kiiluviin string-alushousuihin sonnustautunut hahmo. Tilan näyttöruudulle ilmestyy mies, joka pulputtaa pitkän selityksen siitä, kuinka Supersonic Manin seuraava tehtävä sijoittuu Maapallolle.

Planeetan ihmiset kuulemma leikkivät vaarallisilla voimilla, joita eivät täysin ymmärrä. Seurauksena voi olla Maan tuho sekä shokkiaalto, joka pyyhkäisisi olemattomiin koko Linnunradan. Ääntänopeamman miehen velvollisuus on estää katastrofi. Tätä silmälläpitäen hänelle annetaan yli-inhimilliset voimat, punainen trikooasu sekä hilekiiluinen siniviitta. ”Galaksien voima kulkekoon kanssasi!”

Lennähdettyään New Yorkiin sankarimme (Richard Yesteran aka José Luis Ayestarán) ottaa itselleen valehenkilöllisyyden niljana viiksivalluna nimeltään Paul (Michael Coby aka Antonio Cantafora). Aina kun haluaa takaisin supermuotoon, hänen tarvitsee vain todeta kellolleen ”Olkoon galaksin suuri voima kanssani”.

Toisaalla rehvastelee James Bond -leffoista karannut hullu tohtori Gulik. Häntä näyttelee jatkuvasti nenäänsä hierova Cameron Mitchell, joka kanavoi mainiosti William Shatnerin kapteeni Kirkiä.

Gulik on lähettänyt kätyrinsä ryöväämään Energian ja Avaruuden Tutkimuslaitoksesta harvinaista radioaktiivista materiaalia. G-logolla varustettuihin mustiin asuihin, vihreisiin kaasunaamareihin ja valkoisiin kypäröihin sonnustautuneet joukot kidnappaavat mukaansa myös professori Morganin (José Maria Caffarel aka John Caffarel). Apuna tässä kaappauksessa on harvinaisen kömpelö peltirobotti, joka vilkuttaa valojaan, sylkee tulta käsistään ja ampuu raketteja korvistaan. Wau!

Tässä vaiheessa voitaneen jo paljastaa, että elokuva on kaikin puolin kädetön luomus. Erikoistehosteet ovat joko puistattavan tai hellyttävän huonoja. Myös kerronnan rakenne on totaalisen päätön, sillä kohtaukset ovat äärimmilleen venytettyjä ja toiminnallisuuden illuusio luotu lähinnä nopeutusta käyttäen. Pahiten aivoja raastaa kuitenkin tasapaksu musiikkiraita, joka koostuu taajaan toistetusta epävireisestä syntikkapimputuksesta.

Mutta nyt takaisin kotkottavan juonen pariin.

Koska professori Morgan ei suostu yhteistyöhön tohtori Gulikin kanssa, maailmanvaltaa havitteleva pahis käskee apurinsa tämän Patricia-tyttären (Diana Polakov) perään. Seuraa mainio näky, jossa Yliäänimies nostaa ilmaan pahvisen asfalttijyrän ja pelastaa Patrician pinteestä. Supersankarin kadottua paikalle tupsahtaa Paul, joka houkuttelee järkyttyneen tytön autoonsa.

Hieman täytyy kummastella, kuinka helposti Patricia on kokemuksensa jälkeen valmis hyppäämään tuntemattoman miehen kyytiin. Varsinkin kun Paul selittää, ettei tässä mitään poliiseja kannata paikalle pyytää, mennään sen sijaan syömään ja deittailemaan. Myöhemmin tuore pariskunta tapaa baarissa, jossa syttyy nyrkkitappelu – samaan tyyliin kuin villin lännen leffojen saluunoissa. Tässä vaiheessa taustamusiikki muuttuu iloiseksi banjo- ja haitaripolkaksi.

Gulik puolestaan raivoaa kätyreilleen siitä, kuinka epäonnistumisia ei suvaita. Puheet supersankarista ovat pelkkiä valheita. Ei ole teidän osanne ajatella. Tästäs saatte.

Aina väliin tohtori käy myös pitkiä keskusteluja professori Morganin kanssa. Niistä paljastuu, että kuolonlaseria suunnitteleva egomaanikko pitää itseään Jumalana, ei perusta moraalista (”Mitä hittoa sekin nyt muka on!”) ja nauttii ilkeästä höhöttämisestä. Ylimielisyys on kuitenkin pahasta, kun vastassa on Ääntänopeampi mies, joka kätensä heilautuksella voi muuttaa aseet banaaneiksi!

Lukemattomien kahjojen kommervenkkien jälkeen katsojat pääsevät ihmettelemään supersankarin ja superrobotin äärimmäisen laimeaa yhteenottoa sekä intomielistä pienoismallien räjäyttelyä. Lopulta tohtori Gulik yrittää paeta sankariamme salaisella avaruusraketillaan (mihin?), mutta aivan näin helpolla ei galaktisilta voimilta karata.

Ja sitten Paul ja Patricia elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Hetkittäin tuntuu kuin Supersonic Man olisi kirjoitettu tarkoituksellisesti parodiaksi. Tätä tulkinta tukee mm. vähän väliä kuvaan tupsahtava deeku, joka touhottaa viinan vaaroista aina, kun ei kallistele pulloa. Komediaa edustaa myös kohtaus, jossa yliäänisankarin päihittämät roistot pakenevat paikalta reppuselässä hassusti kaatuillen.

Elokuva on kuitenkin ylipäätään niin kaukana älystä, että tämänkaltainen pohdinta lienee aivan turhaa aivojen rassausta. Parempi vain heittäytyä supersoonisen kahjouden vietäväksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/11.