Month: joulukuu 2021

Elokuvat – Spookies (1986)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Spookies
(ABC-versio, blu-ray)

Kun olin katsonut Brendan Faulknerin, Thomas Doranin ja Eugenie Josephin ohjaamaa Spookies-elokuvaa (1986) vasta vartin verran, olin jo vakuuttunut, että Orson Wellesin Citizen Kane oli vihdoin kohdannut voittajansa. Innosta pinkeänä mieleni teki kivuta Eduskuntatalon katolle julistamaan Spookiesin nerokkuutta. Tempaus jäi kuitenkin väliin, sillä halusin nauttia filmin jokaisesta yhä tulossa olevasta sekunnista.

Spookiesin alkuun on ladattu useita eri tarinalinjoja, joiden kesken hypitään täysin sattumanvaraisesti.

Ensinnäkin on vanhassa, lukuisten hautapaasien ympäröimässä kartanossa majaileva harmaahapsinen velho, herra Kreon (Felix Ward). Hän viettää aikaansa kynttilöiden valaisemassa huoneessa ruumisarkun seurassa. Arkussa makaa hänen yhä nuori ja hehkeä Isabelle-vaimonsa (Maria Pechukas), jota hän on yrittänyt herättää ihmisuhreilla henkiin jo 70 vuoden ajan. Nyt tarvitaan enää vihoviimeiset uhrit, jotta pariskunta voisi elää onnellisena yhdessä ikuisuuksien ajan.

Paljon tilaa saa myös nuori Billy-poika (Alec Nemser). Hän on karannut kotoaan metsään viettämään 13-vuotissyntymäpäiviään. Billy on muutenkin lahjakas tapaus, sillä hän suhtautuu täysin luottavaisesti aurinkolasipäiseen kulkuriin, jonka kohtaa öisten puiden katveessa. Myöhemmin poika eksyy Kreonin kartanoon, josta hän löytää huoneen, joka on täynnä ilmapalloja sekä muita juhlavermeitä. Tästä älyn jättiläinen päättelee, että hänen vanhempansa ovat järjestäneet hänelle yllätyssynttärit – taloon, jota hän ei ole koskaan aiemmin edes nähnyt.

Billyn iloiset tunnelmat vaihtuvat kuitenkin kauhuksi, kun hän avaa ensimmäisen lahjapaketin. Sen sisältä paljastuu näet pahaenteisesti naurava irtopää! Kun poika pakenee paikalta, katsoja voi vain toivoa, ettei hän päädy varjoissa väijyvän torahampaisen ja koukkukätisen, kullanväriseen liiviin sonnustautuneen ihmiskissahirviön (Dan Scott) uhriksi. Tai ainakaan juokse vahingossa suoraan siihen aukikaivettuun hautaan…

Koska näillä elementeillä ei vielä ensimmäistä varttia täyttäisi, mukaan on ahdettu myös yön pimeydessä autoileva nuorten aikuisten seurue – tosin yksi miesnäyttelijöistä näyttää vähintäänkin nelikymppiseltä. Jengiä johtava Duke (Nick Gionta) on pukeutunut mitä ilmeisimmin mustasta jätesäkistä valmistettuun kovisasuun. Hän on myös vakuuttunut siitä, että jostain metsäteiden keskeltä löytyy varmasti hyvät bileet. Ja sitten hekin päätyvät Kreonin kartanon pihamaalle.

Eikä pidä unohtaa munkkikaapuista Korda-poikaa (A. J. Lowenthal), joka hyppii yössä vampyyrihampaidensa kanssa.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pohjustusta tarinalle, jossa esiintyy mm. ouija-laudan kautta demoniksi jälleensyntyvä tyttö, kellarin maalattiasta esiin kaivautuvia piereskeleviä muumioita, harvahampainen käärmeliskomonsteri, muotoaan muuttava hämähäkkinainen, puolikuollut noita-akka, haudoistaan nousevia zombi-laumoja sekä patsaasta eläväksi possahtava Kuolema. Noin niin kuin alkajaisiksi. Osa näistä lukuisista hirviöefekteistä on jopa toteutettu erinomaisen hyvin, toiset jäävät kuminaamarien asteelle.

Filmin juonikuviossa nuorten aikuisten kaverilauma hajaantuu ympäri kartanoa ja kohtaa pariskunta kerrallaan jonkun mörököllin – verisin seurauksin. Elokuvan loppupuolella tarinakaari hylätään kuitenkin tyystin ja ihan kesken kaiken. Tässä vaiheessa pääosaan nousee Kreonin henkiinherännyt Isabelle-vaimo. Käy ilmi, että hän on aikoinaan tappanut itsensä päästäkseen Kreonista eroon. Niinpä hän ei ole kovin innostunut ajatuksesta, että he viettäisivät ikuisuuden yhdessä.

Leffan pitkässä päätösjaksossa Isabelle yrittää paeta kartanosta, mutta saa kimppuunsa niin valtaisat kasat zombeja, ettei niiden laskemiseen riitä edes häämekon riekaleet. Tämä kohtaus on inspiroinut myös leffan julistekuvan toteuttanutta Richard Corbenia, jonka maalauksellinen taide ei jätä epäilystäkään elokuvan erinomaisuudesta.

Kokonaisuudessaan Spookies on riemastuttavan tolkuton sekametelisoppa. Filmin dialogi on naurettavan kahjoa, henkilöiden toiminta järjenvastaista ja näyttelijäsuoritukset uskomattoman puisevia. Hulluuksia riittää niin runsaasti, että jos elokuvan rytmitys olisi keskiosaltaan paremmin kuosissa, niin tätä leffaa juhlittaisiin joka päivä turuilla ja toreilla.

Näin ihanan kajahtaneeseen elämykseen ei kuitenkaan päädytty ihan helpolla. Kaikki sai alkunsa 1980-luvun alkupuolella, kun brittiläisellä Vipco-videofirmallaan rahaa tahkonut Michael Lee päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Erinäisten käänteiden jälkeen hän valitsi filminsä ohjaajiksi kaksi uransa alkupuolella olevaa yhdysvaltalaista elokuvantekijää, Brendan Faulknerin ja Thomas Doranin.

Vuonna 1984 parivaljakko ryhtyi kuvaamaan Twisted Souls -nimistä filmiä, joka Leen määräysten mukaisesti ammensi aihepiirinsä Sam Raimin suositusta Evil Dead -elokuvasta (1981). Jo kuvauspaikalla Leen epäasiallinen päällepäsmäröinti herätti pahaa verta, mutta lopullisesti sukset ohjaajien ja tuottajan kanssa menivät ristiin elokuvan leikkausvaiheessa. Lopulta Lee antoi alkuperäiselle tekijäkaartille potkut ja palkkasi Eugenie Josephin saattamaan leffan valmiiksi.

Uusintakuvauksia suunniteltaessa kävi kuitenkin ilmi, ettei kukaan Twisted Soulsin näyttelijöistä halunnut olla enää missään tekemisissä koko projektin kanssa – lojaaliudesta Faulkneria ja Dorania kohtaan. Niinpä Joseph joutui keksimään omasta päästään lisämateriaalia, jonka saattoi epätoivon vimmalla ympätä jo kuvattujen pätkien sekaan. Näin filmiin ilmestyivät kuin tyhjästä mm. Kreon-velho, tämän Isabelle-vaimo, Billy-poika, Korda sekä kultaliivinen ihmiskissa. Samalla aiemmin valmistuneet osiot leikattiin aivan uuteen uskoon.

Ja jos tämä ei ole takuuvarman kulttikalkkunan resepti, niin ei sitten mikään!

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät •••••

Bonusmateriaalien huikeinta antia ovat kakkoslevyn dokumentit Twisted Tale – The Unmaking of Spookies (2019) ja VIPCO – The Untold Story (2018). Yhteensä niillä on mittaa nelisen tuntia.

Twisted Talessa ääneen pääsevät elokuvan alkuperäiset tekijät, jotka ovat selvästi yhä käärmeissään siitä, mitä Michael Lee teki heidän luomukselleen. Monipolvisessa dokumentissa käydään läpi Twisted Soulsin syntyhistoriaa, kuvauksia, hirviöefektejä sekä kaiken tuhoavia riitoja Leen kanssa. Kokonaisuus toimii hienosti ja tarjoilee kosolti mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa.

Aivan yhtä hyvin ei pelitä Jason Impeyn ohjaama Vipco-dokumentti. Siinä ruoditaan firman merkitystä 1980-luvun kauhu- ja eksploitaatiovideoiden ilmiömäiseen suosioon sekä Brittein saarta ravisuttaneeseen absurdiin videopaniikkiin – jonka synnyttämä sensuuriaalto löi Suomenkin rannoille asti. Haastateltavina on Leen itsensä lisäksi sekä hänen vanhoja yhteistyökumppaneitaan että nuoremman polven elokuvaentusiasteja.

Periaatteessa kokonaisuus sisältää runsaasti historiallisesti merkittäviä paljastuksia, mutta käytännössä dokumentti on leikattu ja kasattu epäpätevästi. Kerronnasta puuttuu punainen lanka, tapahtumien aikajana on totaalisen sekaisin ja samat pointit toistuvat kerta toisensa jälkeen. Sääli innokasta ohjaajasälliä, mutta nyt joudut kyllä syömään silliä.

Muina lisukkeina mm. parisataa kuvaa sisältävä still-galleria, yli kymmenminuuttinen kattaus pyykkipoikahullutteluja sekä noin 20-minuuttinen kysymys ja vastaus -sessio, joka on kuvattu vuoden 2015 Hudson Horror Show’ssa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Sarjakuvat – Janne Kukkonen: Voro 3: Jumalten hauta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Janne Kukkonen
Voro 3: Jumalten hauta
Like

”Turhuuden nimeen te vuodatatte verenne ja murskaatte linnanne! … Synninmaksun aika on vihdoin koittanut!”

Janne Kukkosen Voro-trilogian ensimmäiset osat olivat paksuja opuksia, mutta kokonaisuuden päättävä Voro 3: Jumalten hauta (Like) se vasta tuhti teos onkin – mittaa kirjalle kertyy peräti 460 sivua! Ja ne kaikki hehkuvat fantasian mahtavinta taikaa.

Edellisten osien käänteiden jäljiltä nuori ja neuvokas Lilja-tyttö on päätynyt manan majoille. Siellä hän tapaa itsensä Kalman, joka toivottaa pienen voron tervetulleeksi valtakuntaansa. Samalla Lilja joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset, eli sen, että hänen valintansa ovat saattaneet koko ihmiskunnan turmion tielle.

Mutta edes näin synkässä tilanteessa sitkeä sisupussimme ei ole valmis antamaan periksi. Hän puskee vaikka läpi harmaan kiven korjatakseen virheensä ja pelastaakseen ihmiskunnan kadotukselta. Kunhan vain ensin keksii keinon, jolla päästä pois kuolon kuilun tuolta puolen…

Reaalimaailmassa henkiin herännyt Tuli-isä, luojajumala Ithiel Valonväre, tuhoaa orja-armeijoineen ja Tulikiven jättiläisineen valtakunnan toisensa perään. Hän jättää jälkeensä vain raunioita ja ruumispeltoja. Sillä kun jumala saa tarpeekseen luomustensa pahuudesta ja ahneudesta, vallan- ja verenhimosta, ainoa ratkaisu on hävittää nämä syöpäläiset maan päältä – ja sen Ithiel aikoo tehdä yksi ihminen kerrallaan.

Häntä vastaan käy mitätön joukkio, jonka johtajina toimivat Liljan oppi-isä, likaisen menneisyytensä salannut Seamus, sekä Ithieliä aiemmin palvonut Paloheimon sokea ylipappi. Vastarintaliikkeen riveihin yritetään houkutella myös Ithielin vastinparia, jumalkumppani Sysineitoa, mutta tämä temppu on helpommin sanottu kuin tehty. Ongelmia piilee myös ihmiskuninkaiden liittoumassa, jossa jokainen kruununpää etsii vain oikeaa tilaisuutta pettääkseen uudet kumppaninsa. Sillä sellainen on ihmisen luonto.

Voro 3 iskee pöytään todelliset madonluvut ihmiskunnalle. Kaiken pahuuden ja kurjuuden keskelläkin toivon ja hyvyyden liekki jaksaa silti yhä lepattaa – jos vain ihmiset ja jumalat suovat. Tämän kädenväännön tiimellyksessä pieni mutta pippurinen Lilja joutuu pistämään parastaan ja tekemään kauaskantoisia ratkaisuja.

Kukkosen luomus on eeppistä jumalfantasiaa parhaimmillaan. Kerronta vetää kuin luotijuna, ja sisältö tursuaa taianomaista tunnelmaa sekä omintakeisia elementtejä. Paikoin hyvällä tavalla vanhahtava dialogi, hurmeisen taitava piirrostaide sekä kiehtovat henkilöhahmot tukevat suurisydämistä kokonaisuutta, joka on syystäkin saavuttanut mainetta myös kansainvälisesti. Sarjan julkaisuoikeudet on ehditty myydä jo mm. Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Italiaan.

Käytännössä Voro-trilogia on niin kovaa kamaa, että sitä voi aivan hyvin verrata vaikkapa Jeff Smithin Luupäät-saagaan tai Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaan. Ja näistä kehuista on paha pistää enää yhtään paremmaksi. Eli jos tämän trilogian ensimmäinen osa ei muutama vuosi sitten voittanut Sarjakuva-Finlandia-palkintoa, minä lupaan syödä kaikki naapurini pupillit. Ja sillä sipuli!

”Ku ei häikäse armas aurinko. Ei kumota kalapia kuu. Silloin kalman kansa karkeloi! Leikkiä lyö ja rettelöi!!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/21

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , ,

Ikimuistoisia suurteoksia ilmestyy kulttuurin eri osa-alueilta vain harvakseltaan. Siis sellaisia kuin N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogia tai Andrei Tarkovskin ohjaama Stalker-elokuva. Nyt tähän listaan on lisättävä Matti Hagelbergin Läskimooses, joka tulee takuuvarmasti jäämään suomalaisen sarjakuvan historiaan yhtenä aikakautemme merkittävimmistä saavutuksista.

Kymmenen vuoden mittaiseksi paisuneen urakan tuloksena ihmiskunta on saanut luettavakseen lähes 1500-sivuisen tieteiseepoksen, joka pistää mielen pärisemään ja aivot rätisemään. Läskimooseksessa fu-kansa valloittaa avaruuden, Lauri Kenttä seikkailee Marsissa ja musta planeetta uhkaa ihmiskuntaa. Mutta tämä on vasta alkua tarinalle, joka kertoo sekä maailmankaikkeuden synnystä että todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Miljoonasta muusta asiasta nyt puhumattakaan.

Läskimooses on niin timanttinen tiiliskivi, että Tähtivaeltajan toimituksen oli aivan pakko päästä pöyhimään herra Matti Hagelbergin ajatuksia ja näkemyksiä haastattelun muodossa. Lopputulos jaetaan nyt kaikelle kansalle artikkelissa, joka syöksyy arastelematta Läskimooseksen ikiaikaisten salaisuuksien äärelle.

Painavaa asiaa löytyy myös Kutzpah-kokonaisuudesta, jossa viisitoista suomalaista asiantuntijaa esittelee ja analysoi tuoreita englanninkielisiä spefi-romaaneja. Valitut teokset ovat saaneet maailmalla suitsutusta osakseen. Tyylillisesti kirjoissa kuljetaan vauhdikkaista avaruusoopperoista kohti arkisielun sopukoita – yhteiskuntakriittistä otettakaan unohtamatta.

Novellisuomennosten saralla esiin nostetaan eteläafrikkalainen kuvittaja-kirjailija Cristy Zinn. Hänen tuotantoonsa mahtuu novellistiikan, sarjakuvien ja kirjakuvitusten ohessa myös kaksi nuorten fantasiaromaania, The Dreamer’s Tears (2016) ja Of Magic and Memory (2017). Zinnin novelli Tyttö joka tuijotti Marsia on syvästi inhimillinen kertomus avaruuden valloituksesta ja ihmismielen psykologiasta.

Ja vuoden takaista Vesa Sisättöä lainatakseni: ”Tarjolla on toki myös normikattaus vakiopalstoja, sarjakuvia ja muuta hubandoa!”

Ensi vuonna jatketaan uljasta vaellusta tähtitaivaan käymättömillä korpimailla. Luvassa on ainakin jättiapinoita, vaihtoehtoisia sarjakuvamaailmoja sekä sellaisia kirjailijanimiä kuin Rebecca F. Kuang ja Chinelo Onwualu. Ihan vain alkajaisiksi.

”Läskimooses, musta planeetta, maailmojen tuho, on tulossa pian. Sitä ennen on kerrottava kaikki.”

Toni Jerrman

Kirjat – N. K. Jemisin: Viides vuodenaika

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

N. K. Jemisin
Viides vuodenaika
The Fifth Season
Suom. Mika Kivimäki. Jalava

Tähtivaeltajassa 3/20 esitellyn N. K. Jemisinin Hugo-palkitun Murtunut maailma -trilogian avausosa on saatu nyt suomeksi. Ja kyseessä on sen tason lukunautinto, että kirja kannattaa hankkia käpäliinsä niin kuin olisi jo – ja perehtyä tähän arvioon vasta jälkeenpäin.

Viides vuodenaika avaa salaisuutensa kiehtovasti, upottavasti ja vangitsevasti. Elämys on parhaimmillaan, kun kirjasta tietää ennalta mahdollisimman vähän. Jotain lienee silti syytä kertoa.

Kirja alkaa Tyynimaasta ja maailmanlopusta. Henkilökohtaisesta ja yhteisestä: Nessunin mies on tappanut heidän poikansa ja paennut tytär mukanaan. Suurkaupunki Yumenesista käynnistyy puolestaan järistys, joka repäisee levottoman mantereen kahtia.

Tyyntä ei ollut toki ennenkään. Ankaran maan geotermiset jännitteet aiheuttavat epäsäännöllisesti viidentenä vuodenaikana tunnettuja luonnonkatastrofeja. Maata voivat lepytellä vain taitavat orogeenit, jotka pystyvät sesuna-aistillaan sekä havaitsemaan että ohjaamaan järkähdyksiä. Siis mikäli osaavat hallita vaarallisen kykynsä ja mielensä – valtajärjestelmä pitääkin orogeenit tiukasti ruodussa kaikkien edun nimissä.

Ja sortoahan tämä merkitsee. Orogeenejä tarvitaan, pelätään ja halveksitaan, ja heidät on alistettu epäihmisen osaan, työkaluiksi. Selviytyminen on historian kuluessa kohonnut arvosta arvokkaimmaksi, joten jäykkä hegemonia tiukkoine luokka-asetelmineen perustelee itse itsensä: näin on selvitty aiemmistakin katastrofeista, joten tämä on oikein.

Kerronta etenee muutamaa tarinalinjaa, sekä ennen suurjäristystä että sen jälkeen. Jemisin loihtii maailman ja henkilöt, jotka ovat niin hätkähdyttävän moniulotteisia ja kokonaisia – rikkinäisinäkin – että harvoin näkee. Temaattiset yhtymäkohdat nykymaailman ongelmiin ovat ilmeisiä: on ympäristön ja alempana pidettyjen ihmisten riistoa, valikoivaa historiantulkintaa, yksisilmäisyyttä, tekopyhyyttä, taikauskoa ja epäluuloa. Romaanin tulkitseminen pelkkänä allegoriana ei kuitenkaan tee sille oikeutta.

Viides vuodenaika on ennen kaikkea mielikuvituksellista, puhuttelevaa kaunokirjallisuutta. Jemisiniä voi pitää leguinilaisen perinteen jatkajana parhaasta päästä: maailma ja hahmot ovat keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa kaikilla tasoilla geologisesta sosiologiseen, biologisesta psykologiseen, antropologisesta arkkitehtoniseen ja tekniseen. Lisäksi tarina vetää niin hyvin, että vaikka syvemmät tasot eivät kiinnostaisikaan, lukukokemuksesta nauttii silti.

Kaiken kaikkiaan Jemisinin romaani on sellainen nappiosuma, ettei edes kadehtia voi. Mikä ilo on elää aikana, jona tällaisen kirjan voi lukea.

Kaisa Ranta