Kirjat – Arthur Machen: Mystisiä kertomuksia

Arthur Machen
Mystisiä kertomuksia

Suom. Hannu Poutiainen. Basam

Arthur Machen (1863–1947) oli omalaatuinen englantilainen herrasmies, joka kaiken muun puuhailun ohessa kirjoitti koko joukon tarinoita, jotka vaikuttivat vahvasti kauhu- ja fantasiakirjallisuuden kehittymiseen. Huolimatta merkityksestään hän on jäänyt hieman unohduksiin. Suomessa tilannetta ovat kohentaneet Tähtivaeltajan kaksiosainen artikkeli (4/14 ja 1/15) sekä Machenin merkittävimmän novellin – Suuri jumala Pan – käännös Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia -antologiassa (2015). Nyt vuorossa on Hannu Poutiaisen toimittama ja kääntämä kokoelman Machenin tarinoita.

Kirjassa on kahdeksan novellia, joista neljä ensimmäistä on kirjoitettu ensimmäisen maailmansodan tienoilla, kun taas toiset neljä ovat ilmestyneet alunperin vuonna 1936. Yleisesti ottaen Machenin tarinoiden pahaenteiset tunnelmat rakentuvat ilmiömäisen taitavasti ja lopun paljastavat käänteet on hiottu liki täydellisyyteen. Siinä välillä tosin sorrutaan usein jaaritteluun, tarpeettomaan pikkusälään sekä juonen poukkoiluun.

Kokoelman mieleenpainuvimpia novelleja ovat Maan uumenista (1915), Onnelliset lapset (1920), Vaihdos (1936) ja Rituaali (1936). Niissä kaikissa mystistä ja outoa edustavat lapset, jotka kertoja kohtaa. Omalla tavallaan merkittävä on myös kirjan avaava Jousimiehet-kertomus (1914). Siinä Pyhä Yrjö ja Azincourtin jousimiehet saapuvat satavuotisesta sodasta pelastamaan pulaan joutunutta Englannin armeijaa ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Novelli alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä, kun sitä alettiin pitää tositarinana. Näin syntyi Monsin enkeleiden legenda, jossa sotilaiden avuksi saapuvat taivaalliset sotajoukot. Arvon kirjailija oli järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä ja viittaa parissakin novellissa jopa hieman ylimieliseen tapaan ihmisten houkkamaisuuteen ja herkkäuskoisuuteen.

Machen kulkee tarinoissaan tyyli ja tunnelma edellä. Näiden muodostamaa runkoa hän tilkitsee omaperäisellä okkultismilla sekä monen sorttisilla yksityiskohdilla. Esimerkiksi kokoelman viimeisestä novellista N (1936) käy selkeästi ilmi, että kirjailija on häpeämätön Edgar Allan Poen ja Charles Dickensin fanipoika. Eikä hän todellakaan pidä ihailuaan piilossa, vaan moukaroi sen esiin sellaisella vimmalla, että sivistykseltään vajavaisetkin lukijat sen ymmärtävät. Tämä ja monet muut irrallisilta vaikuttavat osaset hämmentävät tarinan kuljetusta ja melkein upottavat perusidean Lontoon rinnalla olevasta toisesta maailmasta, josta voidaan nähdä vain välähdyksiä.

Hannu Poutiainen on kirjoittanut kokoelmaan ansiokkaan esipuheen, joka oivallisesti täydentää aiemmin mainittua Tähtivaeltajan artikkelia. Lisäksi kirjan lopussa on Huomautukset-jakso, joissa käydään läpi käännökseen liittyviä ongelmia sekä kertomuksissa esiintyviä yksityiskohtia. Tämä auttaa ymmärtämään Machenin paikoin haasteellistakin kerrontatyyliä.

Mystisten kertomusten julkaisu on merkittävä teko. Kokoelmaa voi suositella kaikille spekulatiivisen kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille – sekä omalaatuisista lukuelämyksistä nauttiville.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Elokuvat – Possessor (2020)

Possessor
(Blu-ray)

Brandon Cronenbergin esikoiselokuva, Antiviral, oli uskomattoman tyylikäs ja älykäs filmihelmi. Herran seuraavaa pitkää elokuvaa jouduttiin odottamaan vuosia, mutta nyt tuo hetki on viimein käsillä. Ja kuinka ollakaan, Possessor (2020) on jopa Antiviralia kovempi tykitys.

Tasya Vos (Andrea Riseborough) vaikuttaa aivan tavalliselta keski-ikäiseltä, raskaiden taakkojen riuduttamalta perheenäidiltä. Todellisuudessa hän on kuitenkin salaisen organisaation leivissä toimiva tappaja. Firman teknologian avulla ihmisen mieli voidaan siirtää toiseen ihmiseen ja näin on mahdollista käyttää uhrin kehoa kuin omaansa – kikka takaa, ettei kukaan voi päästä todellisten murhaajien jäljille.

Mielenhallinta syö kuitenkin Tasyan henkistä tasapainoa ja jättää jälkiä hänen aivoihinsa. Harhoja putkahtelee näkökenttään ja vanhojen muistojen sekava syke saattaa vallata naisen ajatukset hetkenä minä tahansa. Yksinkertaiseksi tarkoitettu ampumakeikka voi näin muuttua raivoisan veriseksi puukotukseksi. Esihenkilöilleen Tasya väittää kuitenkin olevansa aivan kunnossa.

Sitten tulee keikka, jossa kaikki menee pieleen. Kuka lopulta hallitseekaan tappajaksi tarkoitetun Colinin (Christopher Abbott) kehoa? Kenen mieli murtuu ensimmäisenä? Ja kuinka väkivaltaiseksi kamppailu voi ryöpsähtää?

Juonikuvaukseksi purettuna Possessor ei vaikuta niin omintakeiselta ja erinomaiselta kuin se todellisuudessa on. Siitäkin käynee silti ilmi, että elokuva sukeltelee syvissä psykologisissa vesissä pohtiessaan identiteetin ja ihmiselämän olemusta. Arvoon arvaamattomaan filmin nostaa kuitenkin sen toteutus, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu.

Jo elokuvan maailma on kiehtova, sillä se sekoittaa surutta vanhaa ja uutta. Filmissä käytetty huipputeknologia tuo mieleen pikemminkin 1980-luvun kuin lähitulevaisuuden. Kuvissa näkyvät upouuden oloiset autot ovat puolestaan peräisin 1970-luvulta tai sitäkin kaukaisemmasta menneisyydestä. Vastaavia yksityiskohtia löytyy lukuisia. Myös kuvauspaikat vaihtelevat ankeasta harmaudesta pröystäilevän ylelliseen loistoon. Todellisuus tuntuu muutenkin olevan hitusen sijoiltaan, selittämättömästi pielessä.

Kun tähän katsojan alitajuntaan pureutuvaan epäsuhtaan lisätään Andrea Riseboroughin upeasti tulkitseman päähenkilön luonnekuvan ailahtelevaisuus, saa kokonaisuus vain lisää vettä myllyynsä. Tasya vakoilee tulevia isäntiään, jotta hallitsisi heidän maneerinsa ja puheenpartensa, mutta silti solahtaminen aina vain uusiin kehoihin on hämmentävää ja paikoin jopa epätodellisen oloista. Toisaalta Tasya ei ole kotona edes omassa persoonassaan, vaan joutuu harjoittelemaan ilmeitään, tunteitaan ja repliikkejään ennen kuin voi palata aviomiehensä ja lapsensa seuraan.

Kerronnallisesti elokuva etenee toteavaan tyyliin. Kuvakuljetus on pienieleisen verkkaista mutta juuri siksi niin voimakasta. Muodot ja visiot toistuvat, ja keräytyvät yhä tiiviimmiksi kimpuiksi. Ja sitten väkivalta ryöpsähtää päälle niin yksityiskohtaisesti ja verisen graafisesti, että se iskee katsojan otsasuoneen kuin tonnin leka.

Possessor on vahvaa kamaa. Se on kuin aivomato, joka ui mielen perukoille ja tekee sinne painajaismaisen pesänsä. Eikä päästä sen jälkeen pihtiotteestaan.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kirjat – Madeline Miller: Kirke

Madeline Miller
Kirke

Circe
Suom. Irmeli Ruuska. WSOY

Madeline Millerin toinen romaani versioi ja uudelleentulkitsee kekseliäästi antiikin ajan myyttejä. Se yhdistelee mm. Odysseian ja Metamorfoosien materiaalia ja tarjoaa ehjän, kiinnostavan tarinan auringonjumala Helioksen tyttären Kirken näkökulmasta.

Vähäpätöinen nymfi Kirke varttuu isänsä jumalallisissa saleissa muiden jumalien ja henkien ympäröimänä, kunnes hänen omapäisyytensä suistaa hänet elinikäiseen karkotukseen yksinäiselle Aiaian saarelle. Siitä alkaa Kirken kasvaminen omaksi itsekseen, noidaksi, joka uhmaa sekä kohtalottaria että jumalista mahtavimpia ja ohjailee suurien sankarien tarinoiden kulkua.

Kirjan alkuosan jumalallinen perhe-elämä on hieman puisevaa, ja sukulaisten nuiva suhtautuminen Kirkeen käy pian yksitotiseksi. Maanpaosta alkaen tarina pääsee vauhtiin ja kohoaa paikoin huimaan dramatiikkaan.

Miller hyödyntää tasapainoisesti heerostarinoita ja laajaa kavalkadia muuta mytologista aineistoa. Samaan aikaan hän esittelee antiikin ajankuvaa luontevasti, maanläheisesti ja kiehtovasti. Kirken saari villieläimineen, lääkekasvilehtoineen ja karuine rantoineen tulee aistivoimaisesti liki, samoin kuin Kreetan kuninkaansalit ja muut tarustojen tapahtumaympäristöt.

Kaikki Millerin esittämät mytologiset hahmot saavat uskottavan ilmiasun: henkilöiden motiivit käyvät selviksi, ja seikkailujen psykologinen tausta muodostuu ymmärrettäväksi. Varsinkin Odysseuksen myytin purku on ansiokasta. Moniulotteinen sankari viihtyy vain joukkojensa juonikkaana johtajana, ja siksi kotiinpaluu arkisten asioiden pariin kymmenien vuosien sotimisen ja poissaolon jälkeen sujuu perin huonosti. Kirken saari ja sen lumoukset esitetään useiden keskeisten myyttien (mm. Jason ja argonautit, Odysseuksen seikkailut, Minotauros, Daidalos ja Ikaros) solmukohtana ja Kirke itse neuvojana, ennustusten esittäjänä ja varoittajana, jonka luota sankarit löytävät lepoa ja ohjausta matkoillaan.

Kirken vaikea suhde jumalvanhempiinsa peilautuu hänen suhteessaan poikaansa Telegonokseen. Alituinen Athene-jumalattaren vehkeilyn pelko johtaa Kirken suojelemaan ainokaistaan niin tukahduttavasti, että lopputulos on arvattavissa. Kuolemattoman Kirken ja hänelle rakkaiksi muodostuvien kuolevaisten välisessä kanssakäymisessä on aina surun pohjavire: kuolevaisia odottaa lopulta Hadeksen harmaa valtakunta, johon Kirkellä ei ole pääsyä. Kirke tempoilee itsenäisyyden ja yksinäisyyden välillä loppuun asti.

Kuolevaisuus on kirjan tärkeimpiä teemoja, ja sen käsittelyssä piirtyy kaunis kaari kirjan alusta viimeisille sivuille asti. Kirke ei halua kuulua jumalsukunsa piittaamattomaan piiriin, mutta on osin tahtomattaan yhtä ulkopuolinen myös ihmisten maailmassa. Toinen kantava teema on Kirken kasvaminen valtaansa. Hyljeksityn ja alistetun lapsen vallan puute, sisuuntuminen ja oman valtapiirin rakentaminen noituuden kautta itse valetuille perustuksille tuo myös feministisen luennan maskuliinista näkökulmaa perinteisesti painottaviin myytteihin.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Sarjakuvat – The Doors x 2

Morrison Hotel &
Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club

Maailmassa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että Orson Wellesin Citizen Kane (1941) on kaikkien aikojen paras elokuva. Yhtä selvä totuus on, että The Doors on universumin ykkönen, kun keskustelu kääntyy musiikin saralle. Tämän todistaa myös kaksi tuoretta sarjakuva-albumia.

Bändin yhä elossa olevien jäsenten myötävaikutuksella syntynyt Morrison Hotel (Doors Property) pyörii nimensä mukaisesti The Doorsin viidennen levyn ympärillä. Mukana on levyn jokaiselle biisille omistettu sarjakuva sekä pari tarinaa, jotka liittyvät oleellisesti kiekon syntyhistoriaan.

Vaikka kaikkien sarjojen käsikirjoituksesta vastaa Leah Moore, on kertomusten ja piirtäjien skaala hyvinkin laaja. Joskus ollaan studiossa, toisinaan keikoilla tai kiertueilla. Väliin tartutaan biisien sanoituksiin ja tarjoillaan tarina, jonka ääniraidaksi kappale istuu. Näistä sarjoista parhaiten toimii Peace Frog, joka käsittelee vuoden 1969 Berkeleyn mellakoita – jotka Kalifornian tuolloinen kuvernööri, Ronald Reagan, yritti taltuttaa järein ottein.

Kokonaisuuden huikeimman vision tarjoilee tarunhohtoinen Waiting for the Sun. Siinä Jim Morrison kohtaa kreikkalaisen mytologian jumalhahmoja sekä historian kuuluisimpia runoilijoita ja filosofeja.

Teoksen taiteilijoista hatunnoston ansaitsevat John Pearson, Mike Oeming, Guillermo Sanna, Jill Thompson ja John K. Snyder III.

Kun teoksen avaava Roadhouse Blues räjähtää käyntiin, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä! Ja mitä muuta sitä voisi sarjakuvalta toivoa.

Aivan toisenlaisiin vesiin hypätään Paolo Baronin ja Ernesto Carbonettin Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club -albumissa (Image). Teos on toinen, itsenäinen osa tekijäkaksikon trilogiaa, joka ammentaa aiheensa musiikkimaailman salaliittoteorioista. Tällä kertaa tietenkin siitä ajatuksesta, että Jim Morrisonin kuolema Pariisissa vuonna 1971 olikin silkkaa lavastusta.

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa nuori amerikkalainen reportteri saapuu eteläitalialaiseen kalastajakylään tekemään juttua paikkakunnan pitkäikäisistä asukkaista. Mies kuitenkin katoaa, kun on lähettänyt isälleen tekstiviestin: ”Jim Morrison ei ole kuollut. Hän piilottelee täällä Italiassa. Näin hänet omin silmin.”

Tämä saa isän porhaltamaan Italiaan etsimään sekä poikaansa että ikääntynyttä Morrisonia.

Sarjakuvan lähtökohta on ihan mainio ja siihen upotetut mysteeritkin pitävät kivasti kutinsa. Lisäksi Carbonetti taitaa maalauksellisten maisemien taiteilun. Kokonaisuus on silti monin kohdin selittelevä, ja kerrontakin haparoi hetkittäin turhille sivupoluille. Häiritsevää on myös Carbonettin tapa piirtää kaikki ihmiset pirullisen näköisiksi.

Napakymppiä on siis turha toivoa, vaikka albumi toki onkin pakkonakki kaikille Morrison-faneille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Elokuvat – Relic (2020)

Relic

”Se on täällä, vuoteeni alla.”

Maailman kellot ovat kääntyneet jälleen aikaan, jossa teinikauhun minuuttiviisari on saanut tehdä tilaa vahvojen ja omaperäisten aikuiskauhuelokuvien tuntiviisarille. Yksi tämän kehityksen hedelmistä on Natalie Erika Jamesin ohjaama australialaisleffa Relic (2020). Se kertoo kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat kohtaamaan menetyksen ja kuolevaisuuden kauhut.

Relic on juuri nyt nähtävillä Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ja tämä tilaisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväkseen.

Elokuvan alussa työnarkomaani Kay (Emily Mortimer) saa puhelun Edna-äitinsä (Robyn Nevin) kotikonnuilta. Yksin vanhassa talossaan asuva kahdeksankymppinen nainen on kadonnut teille tietymättömille. Uutisen kuultuaan Kay ja hänen Sam-tyttärensä (Bella Heathcote) jättävät Melbournen taakseen ja rientävät maaseudulle Ednaa etsimään.

Vanhusta ei kuitenkaan löydy mistään – kunnes hän aivan yllättäen palaa takaisin kotiinsa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yllään hänellä on vain likainen yöasu. Missä hän on viime päivät viettänyt, sitä hän ei suostu kertomaan. Kuten ei sitäkään, mistä hän on saanut rintaansa erikoisen näköisen mustelman.

Edna käyttäytyy jatkossakin omalaatuisesti. Hänen mielialansa ailahtelevat ja muisti pätkii, hän syö vanhoja valokuvia ja yksin ollessaan keskustelee tyhjien seinien kanssa – vai onko kyseessä sittenkin jokin taloon asettunut yliluonnollinen voima, jota Kay ja Sam eivät kykene näkemään? Tähän viittaisivat ainakin silloin tällöin kuvan taustalla häilyvä varjohahmo sekä taloa riivaavat oudot ilmiöt. Ainakaan aivan tavanomaisesta vanhuuden dementiasta tai Alzheimerista Ednan tapauksessa ei taida olla kyse…

Elokuva etenee viipyilevän herkästi, mutta samalla erinomaisen tehokkaasti. Kauhua kasvattavat Kayn painajaiset synkässä mörskässä mädäntyvästä ruumiista. Sam puolestaan eksyy päällekäyvän ahdistavaan labyrinttiin, eräänlaiseen Ednan kotitalon – tai dementoituneen mielen – kuvajaiseen. Samalla talo kolmikon ympärillä rappeutuu ja homehtuu kiihtyvään tahtiin.

Allegorisen elokuvan vahvuuksia ovat taitavan ohjauksen ja painostavan tunnelman lisäksi päähenkilöitä raastavia tunteita hienosti avaava näyttelijätyöskentely. Kaikki ne rakkauden, pelon ja tuskan ryöpsähdykset, joita he kokevat, tulevat tässä filmissä kirjaimellisesti lihaksi.

Relic on kaikin puolin vakuuttava saavutus. Vielä kovempaan arvoon elokuvan nostaa tieto, että kyseessä on ohjaajansa esikoinen. Kannattaa siis ehdottomasti seurata, mitä Natalie Erika James luo jatkossa iloksemme – vai oliko se peloksemme?

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/21

Yksi tieteiskirjallisuuden suurimmista arvoista on, että sen avulla voi viistovalaista yllättävistä kulmista niin maailmaa, yhteiskuntia kuin ihmisyyden olemustakin. Tehdä näkyväksi piilotettuja trendejä ja rakenteita sekä pohtia, mihin olemme menossa ja mistä tulossa. Paras sf-kirjallisuus tuo esiin tuoreita näkökantoja, auttaa kyseenalaistamaan vallitsevia ”totuuksia” ja yllyttää ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Näin toimii myös yhdysvaltalaiskirjailija P. Djèlí Clark. Hän on siviiliammatiltaan historian professori, jonka erityisalat kytkeytyvät mustien orjien elämään ja emansipaatioon sekä orjuuden yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Nämä teemat ovat luonnollisesti keskiössä myös hänen proosatuotannossaan.

Clark ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, vaan lähestyy aihepiirejään spekulatiivisen fiktion suomin keinoin. Näin hänen sanomansa välittyy mielikuvituksellisten ja viihdyttävien tarinoiden siivellä – sijoittuvat ne sitten New Orleansin sivukujille tai steampunk-henkiseen Kairoon.

HBO:n tuottama Watchmen-televisiosarja oli laajasti esillä tämän vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa. Aiheeseen on kuitenkin syytä palata, sillä P. Djèlí Clarkin artikkeli Näenkö koskaan utopiaani? analysoi sarjaa hyvin erilaisesta näkökulmasta. Samalla artikkelissa nousevat esiin amerikkalaisen populaarikulttuurin sisäsyntyiset ongelmat sekä mustien utopioiden pitkä historia.

Tässä numerossa on esittelyssä myös kaksi kotimaista laatukirjailijaa, jotka hyödyntävät tarinoissaan spekulatiivisen fiktion keinovalikoimaa, vaikkei teoksia aina spefinä mainostetakaan. Sekä Laura Gustafsson että Marisha Rasi-Koskinen ovat lisäksi hyviä esimerkkejä kirjailijoista, jotka tutkailevat todellisuutta epätavallisista kulmista – ja näin näkevät pintaa syvemmälle.

Lehden muusta sisällöstä mainittakoon Puupää-hatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuvan loistelias paluu parrasvaloihin, Petri Hiltusen ja Nalle Virolaisen tarkkaa luentaa edustava Ready Player One -foliohattu sekä runsaat kattaukset kirja- ja elokuva-arvosteluja.

Vain lukemalla, katsomalla ja ajattelemalla voi voittaa ennakkoluulonsa ja laajentaa maailmankuvaansa.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Lännentie kronikka 1

Lännentie kronikka 1

”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”

Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.

Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.

On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.

Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.

Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.

Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.

Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.

Toni Jerrman

Elokuvat – Foliohatun alla 12: Ready Player One

Foliohatun alla
Osa 12: Ready Player One

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.

Steven Spielbergin ohjaama Ready Player One (2018) jättää aivan tarkoituksellisesti joitain kutkuttavia kysymyksiä avoimeksi. Tämä on tietysti hämännyt katsojat oikein kunnolla!

Väärä tulkinta: Eletään vuotta 2045. Maailma on kurja paikka, minkä takia melkein kaikki ihmiset viettävät aikaansa Oasis-virtuaalimaailmassa. Simulaation perustaja ja sitä hallinnoivan Gregarious Gamesin johtaja James Halliday on kuollut. Testamenttinsa mukaan hän haluaa lahjoittaa taitavalle etsijälle peliin piilotetun pääsiäismunan, joka tekee haltijastaan Oasiksen uuden omistajan. Wade Watts, pelaajanimeltään Parzival, on nuori ”munastaja”, joka lopulta löytää tuon kaikkien tavoitteleman aarteen.

Hätkähdyttävä totuus: Kaikki elokuvan henkilöt ovat kuolleita. Heidän tietokoneeseen ladatut tajuntansa elävät simulaatiossa, jonka he kuvittelevat todellisuudeksi. Oasis on vain yksi virtuaalimaailma simulaation sisällä. Lisäksi Wade Wattsin muistia on peukaloitu, sillä todellisuudessa hän on nuorempi kopio Hallidaysta itsestään. Pelin tarkoitus on auttaa digikloonia välttämään aidon luojansa virheet. Lopulta nero jättää siis Oasiksen hallinnan onnellisemmalle itselleen.

Maailma pieni paikka on…

Heti alkuun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten suppea elokuvan ”reaalimaailma” oikeasti on. Katsojille kerrotaan, että kyseessä on vuosi 2045, jolloin liikakansoitus on ajanut ihmiset asumaan kiikkerissä konttitorneissa. Tätä todellisuutta ihmiset pakenevat Oasiksen keinomaailmaan. (K1) Siellä hengaillaan ja tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Lainatakseni suoraan päähenkilömme sanoja:

”Syömistä, nukkumista ja vessataukoja lukuun ottamatta, mitä ikinä ihmiset haluavat tehdä, he tekevät sen Oasiksessa. Ja koska kaikki ovat täällä, tämä on se paikka jossa tapaamme toisiamme. Täällä ystävystymme ihmisiin.”

Jos tämä väite pitäisi paikkansa, virtuaalimaailmassa täytyisi hääriä miljardeja käyttäjiä! Paikat näyttävät kuitenkin enimmäkseen autioilta. Enimmilläänkin Oasiksessa nähdään korkeintaan tuhansia käyttäjiä yhtä aikaa. Kun otetaan huomioon tietokoneen luomat ”viholliset” ja muut sivuhahmot, käyttäjien määrä pienenee entisestään.

Leffan ”fyysinen” tapahtumapaikka on Columbus, Ohio, jonka Wade vakuuttaa olevan maailman nopeimmin kasvava kaupunki. Meille ei kuitenkaan kerrota ensimmäistäkään syytä, miksi ihmiset pakkautuisivat tähän horjuvien konttitornien slummiin. (K2) Jos kerran maailma on niin virtuaalinen, eikö työt voisi hoitaa mistäpäin Maapalloa tahansa? Jos siis edes saa työpaikan. Suurin osa sankarimme naapureista ei ole duunissa, vaan surffaa kotonaan virtuaalimaailmassa. Verhot auki. Mitenköhän moinen yhteiskunta oikein toimii?

Myös koko muu maailma ongelmineen tuntuu oudosti unohtuneen. Kun kerran Amerikka kävi läpi ”maissisiirappipulan” ja ”laajakaistamellakat”, niin entä köyhempien maiden koettelemukset?

Wade puhuu näistä vastoinkäymisistä kuin ne olisivat olleet raamatullisia vitsauksia, mutta katsojan korvaan ne kuulostavat lähinnä vitseiltä. Laajakaistamellakat tosin selvästi tuottivat tulosta, koska jopa slummien asukkailla on varaa virtuaalipelivarusteisiin ja niiden vaatimiin nettiyhteyksiin. (K3) Huojuvissa torneissaan he tilailevat onnellisen näköisinä pizzaa tai kastelevat kukkiaan. Meno näyttää yhteisölliseltä ja kotoiselta. Jos köyhilläkin menee näin hyvin, niin maailma ei voi olla kovin paha paikka.

Wade tuntuu kertojana luottavan siihen, että pelkkä lause ”täällä Halliday ja Morrow perustivat Gregarious Gamesin” riittäisi selittämään kaupungin suosion. Firman päämaja näyttäisi toki edelleen sijaitsevan kaupungissa, mutta ainakaan Waden lähipiiristä kukaan ei käy siellä töissä. Itse asiassa kenenkään ei varsinaisesti nähdä työskentelevän Maapallon vaikutusvaltaisimman ja suurimman yhtiön laskuun – eikä firma näy mitenkään edes katukuvassa. Sen sijaan maailman toiseksi suurin yhtiö, IOI – ilkeä teknologiajätti, joka haluaa Oasiksen haltuunsa – riehuu yksityisarmeijoineen joka paikassa. (K4) Ja kas kummaa, senkin päämaja on Columbuksessa!

Pahisten joukot koostuvat jättivelkoihin ajautuneista pelaajista, jotka yhtiö pakottaa nimettömiksi orjikseen. Sekä ilmeisesti muuttamaan Ohioon, sillä vaikka luulisi, että etätyökin kelpaisi noin kansainväliselle firmalle, kaikki duunarit pidetään fyysisesti isoissa saleissa ja kennostoissa pääkonttorin sisällä. (K5) Muutenkin on hiukan epäselvää, mitä IOI tekee. Se on maailman toiseksi suurin yhtiö, mutta ketkä sen palveluita käyttävät, jos kerran kaikki maailman ihmiset viihtyvät ilmaiseksi Gregarious Gamesin omistamassa Oasiksessa?

Niin, siitä Waden lähipiiristä muuten…. Parzival on ystävystynyt keinomaailmassa neljän muun käyttäjän kanssa. Aech, Daito, Sho ovat lähinnä kavereita, kun taas Art3mis on nuoren miehen romanttisten tunteiden kohde. Pelaajat ovat tutustuneet sattumalta, eivätkä he tunne toisiaan ”reaalimaailmassa”. Asioiden edetessä käy kuitenkin ilmi, että he kaikki asuvat samassa kaupungissa! Eivät edes eri puolilla Yhdysvaltoja, vaan juuri Columbuksessa, Ohiossa. (K6)

On jo tarpeeksi outo sattuma, että kaikista maailman miljoonista ”munastajista” palkinnon löytää juuri Wade, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin firma, jota tulee hallitsemaan. Mutta se, että kaikki hänen satunnaiset online-ystävänsä ja vihollisensa sattuvat hekin asumaan Columbuksessa…. Tämän epätodennäköisyyden laskemisessa loppuvat numerot kesken!

Eli Ready Player One -elokuvan maailma on todellisuudessa vain yhden kaupungin kokoinen, ja sen asukkaat ainoastaan kuvittelevat olevansa edelleen Maapallolla. Mutta miksi moinen huijaus? Jos kerran kuolleen tajunnan voi siirtää tietokonesimulaatioon, niin miksi tälle pitäisi uskotella, että hän on edelleen elossa?

Lue loppuun

Kirjat – Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Christina Sweeney-Baird
Viimeiset miehet

The End of Men
Suom. Kirsi Luoma. Like

Christina Sweeney-Bairdilla kävi uskomattoman hyvä tuuri, kun hänen pandemiaromaaninsa sattui valmistumaan koronan yhä riehuessa. Ilman viruksen vetoapua tuskin kukaan olisi jaksanut kiinnostua näin kaavamaisesta, keskinkertaista kehnommasta kirjallisuustuotteesta.

Viimeiset miehet kertoo lähitulevaisuudesta, jota riivaa vain miehiä tappava virus. Vauhdilla leviävä tauti vie hetkessä hautaan 90 prosenttia Maapallon miehistä.

Romaani lähestyy pandemia-aikaa ja sen jälkeistä uutta normaalia useiden näkökulmahenkilöiden silmin – noin viiden vuoden aikajanalla.

Skotlannissa asuva Amanda on ensiapupoliklinikalla työskentelevä lääkäri. Hän on ensimmäinen, joka tajuaa, että nyt on jotain pahasti pielessä. Ylemmät lääkintäviranomaiset eivät kuitenkaan välitä hänen varoituksistaan. Kanadalainen Lisa on virologian professori, joka näkee rokotekehittelyssä mahdollisuuden lyödä rahoiksi. Elizabeth on puolestaan Yhdysvaltain tartuntatautiviraston työntekijä, joka matkaa hyvää hyvyyttään Iso-Britanniaan auttamaan taudin taltuttamisessa.

Keskeisissä rooleissa esiintyvät myös antropologi Catherine, Britannian tiedusteluyhteisön edustaja Dawn, The Washington Postiin virusartikkeleita kirjoittava Maria Ferreira sekä kasa muita henkilöitä. Monet heistä ovat tarpeettomia romaanin ydinkerronnan kannalta. Eikä kellään heistä ole aidosti omaa ääntä.

Itse tarinassa ratkotaan viruksen alkuperää, yritetään keksiä tehokkaita rokotteita ja itkeä vollotetaan kuolleiden rakkaiden perään. Surussa vellotaan niin urakalla ja niin ulkokultaisesti, että homma alkaa muistuttaa huonon kirjallisuuden hupijuhlaa. Sweeney-Bairdin tasapaksu tekstimassa kun ei pysty yrityksistä huolimatta edes värisyttämään lukijan tunnerekisteriä.

Latteasti eteenpäin valuvan tarinoinnin seassa maailmaa pyörittäviä koneistoja laitetaan uuteen uskoon, jotta yhteiskunnallinen infrastruktuuri ei kaatuisi ja ihmiskunnan tulevaisuus olisi auvoinen. Ja kyllähän pätevät ja vahvat naiset hoitavat nämä asiat paremmin kuin mihin miehet ovat ikinä kyenneet.

Ja tästä pääsemmekin romaanin ainoaan edes osittain toimivaan osaseen, eli feministiseen asenteeseen. Toki feminististä tieteiskirjallisuutta on kirjoitettu jo vuosikymmenten ajan, mutta nyt trendi on taas nostanut kiitettävästi päätään. Sweeney-Baird ei ole kuitenkaan kirjallisilta lahjoiltaan yhtä taidokas kuin vaikkapa Margaret Atwood, Naomi Alderman, Rivers Solomon tai N. K. Jemisin. Niinpä hän tuo sanottavansa esiin päälleliimattuina kohtauksina, jotka eivät sujahda luontevaksi osaksi kerrontaa.

Kirjan yhteiskuntakriittinen ulottuvuus onkin silkkaa lokeroiden täyttöä. Nyt on valitettu siitä, että kaikki laitteet ja esineet suunnitellaan miehisten mallien mukaan. Rasti ruutuun! Nyt on pilkattu sekopäistä incel-kulttuuria. Rasti ruutuun! Nyt on huomioitu hlbtiq-ihmisten ongelmat. Rasti ruutuun! Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena Viimeiset miehet on eloton rautalankaväännös, joka seilaa aivan toisilla vesillä kuin aidosti koukuttava kaunokirjallisuus.

Toni Jerrman