Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: REC

Marisha Rasi-Koskinen
REC
S&S

Laatukirjoistaan tunnettu Marisha Rasi-Koskinen on onnistunut jälleen. Hänen uusin romaaninsa, REC, pokkasi helmikuussa arvostetun Runeberg-palkinnon, täysin ansaitusti. Mistä poikkeuksellinen lukuelämys muodostuu?

Lucas on tavallinen poika, perheensä ainoa lapsi. Jokin muuttuu pysyvästi, kun hän tutustuu 13-vuotiaana samanikäiseen Coleen ja tämän salaperäiseen kaksoisveljeen Nikiin. Monien kohtaamisten ja eroamisten jälkeen aikuinen Lucas matkustaa itäeurooppalaiseen kaupunkiin etsimään vastauksia, kokoamaan kuvista ja katkelmista selitystä. On kadonneita ja kuolleita, valheita ja väärinkäsityksiä, syyllisyys ja kalvava epätietoisuus. Mitä on tapahtunut ja miksi?

REC rakentuu näyttelynä, kaksikerroksisen museon huoneina ja saleina. Seinille asetellut valokuvat ja filminpätkät näyttävät, mutta myös kätkevät. Rasi-Koskisen kerronta on yhtäältä ripoteltua, mutta toisaalta myös selkeitä tarinoita, alkuja ja loppuja. Tarinat punoutuvat toisiinsa, asettuvat limittäin ja sisäkkäin, rajaavat kuvien tapaan aina jotain pois silloinkin, kun paljastavat jotain muuta.

Romaania voi lukea mysteerinä, ja siksi on paras olla puhumatta juonesta enempää. Teemoista ja hahmojen välisistä suhteista sen sijaan tekisi mieli kirjoittaa loputtomasti.

Lucas on kuvaaja, kamera, henkilö, joka paljastaa itsestään vähän. Hän hahmottuu suhteessaan Coleen, tämän toisaalta ihastuttavaan ja elävöittävään, toisaalta traumaattiseen ja manipuloivaan vaikutukseen. Kaaosteoria ilmenee murskaavana ihmissuhteena: epäselvät alkuarvot ja faktana esitetty fiktio suistavat kaiken radaltaan, tai sittenkin radalle. Lucas pyörii Colen ympärillä elliptistä kahdeksikkoa, vuoroin lähenee ja loittonee, mutta ei pääse irti.

RECin toinen kerros vie kuvion laajemmalle tasolle, nimeämättömän itäeurooppalaisen kaupungin välitiloihin. Lucaksen ja Colen tarinat leikkaavat laajempaa kontekstia, osuvat murroksen kourissa väreilevään yhteisöön, joka liittyy aiempiin kertomuksiin ja näkökulmiin mutta myös kertoo itseään niistä irti.

Katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemat kiertyvät identiteettiin. Kuinka paljon meistä on toisten tulkintaa ja onko meitä olemassa ilman sitä? Näkymättömyys voi tarjota turvaa mutta myös satuttaa syvältä. Katse piirtää rajoja ja rikkoo niitä. Kurkottamalla rajojen yli voi luoda uutta – yhteyden, rakkautta, taidetta – tai tuhota toisen. Ja sekä että: luomis- ja tuhovoima sisältyvät toisiinsa.

Kamerat kulkevat mukana niin konkreettisina esineinä kuin allegoriana. RECin maailmassa ihmiset eksyvät kuvien taustalle, törmäävät kaksoiskappaleisiinsa, haparoivat positiivin ja negatiivin välillä, eksyvät reaaliajasta leikattuun aikaan. Linssi kiepsauttaa kuvan ylösalaisin. Muut näkevät meistä ne fotonit, jotka heijastamme takaisin – kumpi kuva on siis oikea, jos kumpikaan? Kun kylvemme toistemme valossa ja pimeydessä, aallokot risteävät, muuttavat muotoaan.

RECiä on nautinto lukea. Samalla se on myös kammottavaa. Manipuloinnin kuvaus hirvittää, silminnäkijän roolista tekee mieli kieltäytyä. Mutta jos kieltäytyy näkemästä, voiko mikään muuttua? Rasi-Koskisen virkkeet soljuvat, lukijan aivot täydentävät kirjan tapahtumia pala palalta, ja samalla mieleen muistuu toisiin ihmisiin jätettyjä ja toisten jättämiä jälkiä.

Lopulta katse vaikuttaa paitsi kohteeseensa, myös katsojaan. Lukija ravistelee kaleidoskooppia ja kaleidoskooppi lukijaa. Romaanille on pakko antautua, jos siltä aikoo saada jotain. Ja se todellakin kannattaa. Korjaan aiempia sanojani: REC ei ole vain poikkeuksellinen lukuelämys. Ennen kaikkea se on ajatteluelämys.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.