Tähtivaeltaja 3/26

Kirjat – John Wiswell: Sinusta teen pesäni

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

John Wiswell
Sinusta teen pesäni
Someone You Can Build a Nest in
Suom. Kaisa Ranta. Jalava

Shesheshen on muodonmuuttaja, joka rakentaa ruumiinsa syömiensä uhrien, ihmisten ja eläinten, luiden ja kudosten jäänteistä. Pötkyläisen perusmuotonsa takia Alamannun kylän asukkaat nimittävät pelkäämäänsä hirviötä Madoksi.

Shesheshenin makoisa horrosuni keskeytyy, kun hirviönmetsästäjät käyvät hänen kimppuunsa. Paetessaan hän muuntautuu ihmisnaiseksi sulauttamalla syömistään metsästäjistä uskottavan valeasun. Pakomatkalla hän tapaa lempeän Saarnan, joka hoivaa hänet kuntoon taistelun jäljiltä.

Shesheshen rakastuu ihmisnaiseen ja tuntee sisällä kasvavien jälkeläismuniensa nykivän. Harmi vain, että munat vastaanottava henkilö tulisi hedelmöitysprosessissa hirviölasten syömäksi. Ennen kuin Shesheshen ehtii paljastaa rakkaalleen, kuka hän todellisuudessa on, Saarna kertoo kuuluvansa julmaan hallitsijasukuun, joka tahtoo surmata kaikki madot.

Sinusta teen pesäni on romaani, jossa ”hirviö” pääsee kerrankin kertomaan tarinansa omin sanoin. Kirja yhdistelee jännällä tavalla kauhufantasiaa, folklorea ja ritariromantiikkaa. Teoksen villi tunnelma tuo mieleen aikuisille kirjoitetun version Liisa Ihmemaassa -tarinasta. Saarnan äiti, paronitar, on hirmuhallitsijana ilmetty herttakuningatar.

Wiswell ei pyri purkamaan tarinassaan hirviömyyttiä. Ihmissilmin Shesheshen todella on hirviömäinen. Hän syö ihmisiä ja nauttii siitä kovasti. Samalla hän kuitenkin janoaa hellyyttä ja yhteyttä, ja haluaa ymmärtää muita lajeja. Hän ei siis ole mikään murhanhimoinen tappaja. Hän vain yrittää selviytyä maailmassa omalla tavallaan.

Romaanin ihastuttava queer-sydän on Sheshenin ja Saarnan suhde, jossa ilmenee kaikki hyvä, paha, kaunis ja ruma, mitä tiedämme rakastumisen elämässä aiheuttavan. Kirjassa on niin paljon tasoja, että se on oikea lajityyppien rysäys täynnä romantiikkaa, kehokauhua ja mustaa komediaa.

Shesheshenin havainnot ihmisistä ovat hillittömiä, ja hänen tapansa tarkkailla muita muistuttaa neurodivergentistä tavasta lukea sosiaalisia tilanteita. Romaani ei kuitenkaan tee neurodivergenssistä mitään metaforaa hirviöydelle, vaan herättelee lukijaa miettimään näkökulman merkitystä. Hirviöitä kirjassa nimittäin riittää, puolin ja toisin, joka lajissa.

Kirja esittää useita kiinnostavia kysymyksiä, kuten kuka saa määritellä hirviön. Tai voiko kahden olennon välinen rakkaus onnistua, jos heidän biologiansa on lähtökohtaisesti yhteensopimaton?

Romaani on yhtä aikaa hauska sekä hirvittävän julma. Wiswell on itse neurodivergentti ja vammainen, joten ei ole yllättävää, että hän osaa kirjoittaa näin uskottavia ja moniulotteisia hahmoja.

Englanniksi vuonna 2024 ilmestynyt Sinusta teen pesäni oli Wiswellin kansainvälinen läpimurto, ja teos on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja. Varsin ansaitusti, sillä onhan tämä uskomattoman hieno ja värikäs esikoisromaani siitä, kuinka jokainen elävä olento vain yrittää selviytyä omilla ehdoillaan.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/26.

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 6 – Jumalten miekka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Stan Sakai:
Usagi Yojimbo 6: Jumalten miekka
Suom. Vesa Heino, Zum Teufel

”S-sen ääni… Ihan haudantakainen…! Ja sen silmät!”

Stan Sakain Usagi Yojimbo 6: Jumalten miekka on tuhti annos isännättömän jänissamurain, Miyamoto Usagin seikkailuja. Hän on aina valmis auttamaan heikompia ja kurittamaan pahiksia.

Kirjan käynnistää yli 250-sivuinen nimitarina, joka alkaa maailman luomismyytistä. Seuraavaksi kuvaan astuu jumalten miekka, Niittosirppi, joka päätyy lopulta yhdeksi keisarinvallan pyhäksi sinetiksi. Vuonna 1185 käydyn klaanisodan aikana miekka hukkuu veren tahriman salmen syövereihin.

Satoja vuosia myöhemmin miekka on taas ajankohtainen. Kahdeksan lordin salaliitto punoo juonia syrjäyttääkseen Japania hallitsevan shogunin valtaistuimelta ja palauttaakseen keisarin maan johtoon. Kapinallisia johtava Kotetsu on saanut kumppanikseen Ryoko-noidan, jonka maagiset kyvyt auttavat pyhän miekan etsimisessä.

Sattuman kautta miekka päätyy Usagin käsiin, eikä hän voi edes aavistaa, minkälaiset vihollislaumat hän saa peräänsä. Tarinan mittaan kuvioihin pulpahtavat myös lukuisat aiemmista albumeista tutut hahmot, kuten ahne sarvikuonopalkkionmetsästäjä Gennosuke sekä itseään jumalten peitsenä pitävä salaperäinen tappaja Jei.

Käsillä on eeppisen mittaluokan historiallinen fantasia. Useiden keskushenkilöiden kuljettamat tarinalinjat risteilevät ja sivuavat toisiaan, eikä ruumiskasoista tule puutetta. On pettureita, sankareita, sotilaita, ninjoja, lordeja ja rikollisia. Kaiken keskipisteenä pysyy kuitenkin Niittosirppi, jonka kohtalo heiluttaa koko valtakuntaa.

Huikeassa kertomuksessa riittää käänteitä niin runsaasti, että laajasta sivumäärästä huolimatta jumalten miekan ympärille luotu tarina jää täysin kesken. Asiaan palattaneen seuraavassa opuksessa.

Tämän kirjan loppusivut sijoittuvat samalle aikajatkumolle, mutta kertovat lyhyempiä viipaleita samuraisankarimme elämästä. Niissä kohdataan niin demoneja, huilua soittavia aaveita, peikkoja kuin aivan tavallisia maalaisiakin. Mukana on myös pari mainiota murhadekkaria, joissa toistuu tv-sarjoistakin tuttu kaava välkyn poliisitarkastajan apuriksi ryhtyvästä siviilistä.

Tavalliseen tapaan Sakain taide on sujuvan viivan juhlaa ja kerronta upeasti rytmitettyä. Hahmokuvaus on erinomaista, historialliset yksityiskohdat huolella tutkittuja ja tarina vetää kuin se kuuluisa junan vessa.

Kirjan päättää suomentaja Vesa Heinon osuva analyysi Usagi Yojimbon vahvuuksista ja Jumalten miekka -kertomuksen erityisansioista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/26.

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
Mykkien lintujen museo
WSOY

Eletään elokuuta vuonna 1985. Takaristin pikkuruista kyläkoulua pitää pystyssä vanha opettaja, joka on juurtunut rakennukseen kuin vanha mänty. Iivana Jylhä on ainoana opettajana hallinnut luokkahuonetta ja koko kylän ilmapiiriä vuosikymmeniä. Kun Takaristiin ilmestyy kaksi outoa tyttöä undulaatteineen, tasapaino järkkyy. Alkaa tapahtumien ketju, jota kukaan ei voi pysäyttää.

Neljä vuosikymmentä myöhemmin tuore ylioppilas Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä ja päätyy moottoritien alle jääneeseen Takaristiin. Metsittyneiden raunioiden keskellä todellisuus alkaa liukua unien puolelle. Joku kuvaa Veronikaa vanhalle videokasetille ja undulaatit kuolevat, yksi kerrallaan.

Mykkien lintujen museo on romaani, joka avaa vähin äänin hiljaisuuden kerrostumia. Kertomuksen keskeinen metafora on koulun yläkerrassa sijaitseva täytettyjen, mykkien lintujen museo. Linturaukat ovat symboleja kaikille niille oppilaiden tunteille ja kokemuksille, jotka ovat vuosien saatossa menettäneet äänensä. Romaanin keskeinen teema on tämän hiljaisuuden periytyminen. Häpeä ja pelko muuntuvat lopulta sukupolvet ylittäväksi traumaksi.

Kahdessa ajassa kulkeva tarina vaatii aluksi keskittymistä, sillä 1980-luvun jaksot vaihtavat näkökulmaa tiheään ja lapsikertojia on useita. Kun rytmiin pääsee sisään, lukeminen on nautinto. Loppua kohden tunnelma muuttuu hyvin tiheäksi ja jännittäväksi, ja romaani vetää lukijan mukaansa kuin mustavetinen erämaalampi, jonka pohjaa ei näe.

Tarinan eri ulottuvuuksista on vaikea sanoa mitään spoilaamisen pelossa, mutta tasoja tosiaan riittää. Rehevän metsän ja autiotalojen hiljaisuus on pettävää. Mykkien lintujen museo vie lukijan unenomaiselle tutkimusmatkalle, joka vähitellen paljastuu yliluonnolliseksi ansaksi.

Romaani on itsenäinen osa todellisuuden rajoja tutkivaa trilogiaa, johon kuuluvat myös teokset Auringon pimeä puoli ja Pudonneet. Mykkien lintujen museo on tarina traumasta, muistamisesta ja siitä, miten menneisyys löytää tiensä takaisin.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/26.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , , ,

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus, sosiaalisten rakenteiden kommentointi, älyllinen haastavuus sekä ihmisyyden olemuksen ja meitä ohjastavien ajatusmallien syväanalyysi ovat aina olleet tieteiskirjallisuuden vahvuuksia. Näitä ja monia muita aiheita käsittelee mestarillisesti Tähtivaeltaja-palkinnon voittanut Marisha Rasi-Koskisen Kesuura-romaani (2025).

Viime numerossa julkaistiin asiantuntijaraadin perustelut Kesuuran palkitsemiselle. Tässä lehdessä on vuorossa Rasi-Koskisen palkinnonjakotilaisuudessa pitämä pitkä puhe. Siinä hän tuo esiin mm. spekulatiivisen fiktion kyvyn kyseenalaistaa itsestäänselviltä vaikuttavia ilmiöitä sekä rohkeuden kuvitella niille vaihtoehtoja. Ansiokas teksti sukeltaa myös ruumiillisuuden merkitykseen tietoisuuden muovaajana, minuuden muotoutumiseen sekä muunlajisten eläinten kaltoinkohteluun.

”Sain myös mahdollisuuden katsoa ihmistä toisena. Sellainenkin voima spekulatiivisella fiktiolla on”, toteaa Rasi-Koskinen puheessaan.

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion korkealaatuisuutta kuvastaa sekin, että tänä vuonna myös Tähtifantasia-palkinnon voittajaksi valikoitui suomalainen teos, eli J. S. Meresmaan Noidanlanka-romaani. Tästä voit lukea tarkemmin sivulta 6.

Kun puhutaan kotimaisesta spefi-kirjallisuudesta, ei Anne Leinosta voi ohittaa. Mittavan fiktiivisen tuotantonsa ohessa hän on tehnyt Tähtivaeltajaan 20 kirjailijahaastattelua viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Leinosen aivoporan alle ovat päätyneet mm. Tiina Raevaara (3/12), Jyrki Vainonen (1/16), Magdalena Hai (3/16), J. S. Meresmaa (4/16), Siiri Enoranta (3/18), Marisha Rasi-Koskinen (3/21) sekä Mia Myllymäki (3/23). Tuoreimpina Siri Kolu (2/25), Reetta Vuokko-Syrjänen (4/25) ja Salla Simukka (2/26).

Nyt vuorossa on Toni Saarinen.

Salaliittoteorioitakin tutkinut Toni Saarinen tunnetaan myyttejä hyödyntävänä kynänikkarina, joka on kiinnostunut mm. oudosta kirjallisuudesta, fantastisista kaupungeista sekä elokuvakerronnan ihmeistä. ”Saarisen tuotantoa voi myös hyvillä mielin luonnehtia yhteiskuntakriittiseksi”, huomioi Leinonen tekstissään.

Haastattelun ohessa Saarinen vyöryy lehden sivuille Taivaanalainen-novellilla. Sen kuvituksesta vastaa Puupäähattu-palkittu taiteilija Kivi Larmola.

Tieteisfiktion monipuolisia mahdollisuuksia perataan esiin myös Kutzpah-palstalla, jossa esittelyssä on yhdeksän viime vuonna englanniksi ilmestynyttä, kehuja kerännyttä romaania. Kattaukseen mahtuu niin monikulttuurisia todellisuuksia, tekoälypohdintoja, sateenkaariteemoja, ilmastonmuutoksen seurauksia kuin rentoja viihdekirjojakin.

Kirjallisella saralla tässä numerossa tartutaan vielä islantilaiseen Hildur Knútsdóttiriin. Melina Marras on haastatellut kirjailijaa, joka kertoo kauhufiktion merkityksestä yhä kauheammaksi käyvässä todellisuudessa. Knútsdóttirille kauhu on metaforien kieli, joka heijastaa yhteiskunnan pelkoja.

Kauhun yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin pureudutaan myös Taiwanilla kummittelee -artikkelissa. Siinä Eero Suoranta tutkailee, kuinka taiwanilainen aavekauhu heijastaa suoraan saarivaltion yhteiskunnallista ja poliittista kehitystä.

”Nykytaiwanilaisessa aavefiktiossa erilaiset uskonnolliset traditiot, historian painolasti ja yhteiskunnalliset jännitteet toimivatkin pohjana, jolle kirjailijat sekä elokuvan- ja pelintekijät ovat maalanneet tätä hetkeä heijastavia visioita”, Suoranta kirjoittaa.

Kaiken tämän lisäksi lehdessä on tarjolla kotimaista sarjakuvataidetta sekä kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Tv-sarjoja ja blu-ray-julkaisuja käsittelevät palstat pitävät nyt yhden numeron tauon, mutta palaavat kehiin jo seuraavassa lehdessä.

Spekulatiivinen fiktio on ihmisyyden peili!

Toni Jerrman

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Lukinvalo
Spiderlight
Suom. J. Pekka Mäkelä. Rosebud

Alunperin vuonna 2016 julkaistu Lukinvalo saa kunnian toimia brittikirjailija Adrian Tchaikovskyn ensimmäisenä suomennettuna romaanina. Valinta on onnistunut, sillä Lukinvalo on hervottoman hauska fantasiaparodia, joka käsittelee myös vakavia teemoja. Tchaikovskyn sujuvasti soljuvien sivallusten kohteeksi ovat päätyneet fantasiakliseet yleisesti ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -klassikko aivan erityisesti.

Kaiken taustalla on tietenkin hyvän ja pahan ikuinen taistelu. Tämä erottelu syntyi, kun profeetta Armes laskeutui Jumalallisista Korkeuksista ja teki selväksi, että vain ihmisillä on kyky Valoon – ja, että kaikki muut ihmismäiset lajit olivat sieluttomia Pimeyden palvelijoita. Kirjan tapahtumahetkellä Pimeyden voimia johtaa setä Pimeyden herra Darvezian kolkossa ja tuulenpieksemässä laaksossa sijaitsevasta Pimeyden Tornista käsin.

Kuten asiaan kuuluu, juonta vauhdittaa kryptinen profetia, joka kertoo, kuinka Pimeyden ruhtinas voidaan voittaa. Ennustuksen merkityksestä on kiistelty Armesin kirkon piirissä jo pitkään. Nyt tulkinnasta on päästy jonkin sortin konsensukseen ja tehtävän suorittaminen on laskettu papitar Dionin harteille. Matkan aikana Dion joutuu kuitenkin jatkuvasti tilanteisiin, joissa kyseenalaiseksi päätyy sekä hänen uskonsa että sanonta, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot.

Dionin saattue koostuu varsin sekalaisesta seurakunnasta. Harras kirkonritari, lihaksikas Harathes on jokaisen fantasiasankarin perikuva, mutta myös tyhmä kuin saapas. Sekä varsinainen kusipääsovinisti, kuten myöhemmin käy ilmi. Jousinainen Cyrene joutuu puolestaan kärvistelemään sen tosiasian kanssa, että kaikki miespuoliset henkilöt pyrkivät hänen pöksyihinsä. Hänen turha toiveensa on, että hänet nähtäisiin kerrankin taitavana jousiampujana, eikä vain valloituksen kohteena.

Joukon pakollisena velhona häärii itseään muita parempana pitävä Perimmäisen Voiman suurmestari Penthos, joka haluaisi jatkuvasti kylvää ympärilleen tuhoisten liekkien meren. Sosiaalisista tilanteista tai ihmisten välisestä kanssakäymisestä hänellä ei ole mitään hajua.

Toinen pakkonakki on juonikas ja olueen menevä varas Lief. Hänestä kasvaa lopulta joukkion sympaattisin jäsen.

Eikä sovi unohtaa jättiläishämähäkki Ännäsiä, josta Penthos on loitsinut hitusen ihmistä muistuttavan epäsikiön. Ännäs täydentää profetian ja hänellä on oma välinearvonsa, mutta käytännössä hän herättää muissa matkalaisissa vain vihaa ja inhoa. Heidän silmissään hän on vaarallinen, epäinhimillinen ja sieluton hirviö, jolla ei voi olla tunteita tai ajatuksia. Mistä päästäänkin myös John Wiswellin vastikään suomennetusta Sinusta teen pesäni -romaanista tuttuun kysymykseen siitä, kuka lopulta onkaan tarinan todellinen hirviö.

Ja miksi ihmeessä ihmiset, jotka tappavat toisiaan eivätkä muutenkaan käyttäydy hyveellisesti, ansaitsisivat ainoina olentoina Armesin Valon pyhän kosketuksen?

Ännäsin kautta Tchaikovsky perkaa mm. ihmisten käytöksen päättömyyttä, uskontoja ohjastavaa kaksinaismoralismia ja muunlajisiin suunnattua katteetonta halveksuntaa. Ylimielistä ajatusta ihmisistä luomakunnan kruununa.

Yksi Tchaikovskyn vahvuuksista on kyky kuvata tapahtumia ihmismielelle vieraiden olentojen näkökulmasta. Tämänkin romaanin ensisivujen kokijahahmona toimii jättiläishämähäkki, joka aistii, kommunikoi ja hahmottaa maailman aivan eri tavoin kuin ihminen.

Kokonaisuutena Lukinvalo loistaa kuin eläin ja herättää tyylilajillaan vertailuja jopa Terry Pratchettin parhaiden teosten suuntaan. Vänkää kamaa!

”Setä Darvezian tulee olemaan kimpussasi kuin hiivatulehdus, usko huviksesi.”

Toni Jerrman

Adrian Tchaikovsky on kunniavieraana Turun Finnconissa, joka järjestetään 10.–12.7.