Tähtivaeltaja 3/17

Elokuvat – Brainiac

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , ,

BrainiacKansiWEB

Brainiac
aka El barón del terror
(dvd)

Meksikosta kajahtaa! Ihan siitäkin huolimatta, ettei Brainiac (1962) ole kaikkien aikojen oudoin kauhuelokuva – kuten leffan dvd-julkaisu suureen ääneen väittää. Mutta kyllä tämän kanssa hippulat vinkuu vilpittömän iloisesti.

Chano Uruetan ohjaama elokuva käynnistyy vuodesta 1661. Meksikon pyhän tuomioistuimen mustakaapuiset inkvisiittorit syyttävät paroni Vitelius d’Esteraa (Abel Salazar) noituudesta, harhaoppisuudesta ja naisten vokottelusta. Pitkään jatkuneista kidutussessioista huolimatta paroni ei ole suostunut tunnustamaan rikoksiaan, joten hänet tuomitaan poltettavaksi elävältä.

Tämä ei d’Esteraa hetkauta, vaan hän taikoo kahleensa olemattomiin ja marssii omin jaloin roviolle. Kun liekit ympäröivät miehen, taivaalle ilmestyy komeetta, jonka valossa paroni julistaa palaavansa 300 vuoden päästä kostamaan. Sitten hän katoaa kuin tuhka tuuleen.

Brainiac2WEB

Kolmen vuosisadan päästä komeetta pöllähtää jälleen näkyville ja paroni palaa maan päälle. Sitten hän ryhtyy täyttämään lupaustaan. Jostain täysin selittämättömästä syystä muuten niin tyylikäs d’Estera muuttuu aina ennen tappokeikkoja äärimmäisen rumaksi hirviöksi. Ja tämä hahmo on todellakin näkemisen arvoinen.

Paronin monsteriversiolla on valtavat korvat, kyömynenä ja torahampaat sekä kahteen putkisormeen päättyvät kädet ja pitkä kaksihaarainen kieli. Iskemällä kielen uhriensa niskaan hän kykenee imemään näiden aivomassan ulos kallosta. Pian paronilla onkin kokonainen kulhollinen aivoja, joita voi aina halutessaan käydä massuttamassa!

Brainiac1WEB

Paronin murhaoperaatioita helpottaa hänen kykynsä hypnotisoida kohteensa. Tämä taito ilmaistaan heijastamalla d’Esteran kasvoille välkkyvä valokeila. Näin myös katsoja tietää jo ennalta, että pian edessä on muodonmuutos herrasmiehestä hirviöksi.

Elokuvan muihin keskeisiin henkilöihin lukeutuvat outoa komeettailmiötä ihmettelevä pariskunta sekä aivottomia kuolemantapauksia tutkiva poliisipari – joista toinen on tietenkin onneton tohelo. Filmin huikeassa lopetuksessa lakia ja järjestystä ylläpitävä kaksikko ilmestyy paronin linnaan liekinheittimiä heiluttaen!

Brainiac5WEB

Brainiac on monessakin mielessä ihastuttavan kahjo tapaus. Jo ristiriita onnettoman kuminaamamonsterin ja filmin muuten suht asiallisen ilmeen välillä on riemastuttava. Eikä homma muutenkaan käy tylsäksi kuin hetkittäin.

Mutta kuinka paljon leffan hulluudesta on tarkoituksellista ja kuinka paljon silkkaa kädettömyyttä? Ainakin Brainiacista esseen kirjoittanut ”Casamiro Buenavista” on sitä mieltä, että ohjaaja ei missään vaiheessa edes tarkoittanut filmiä vakavasti otettavaksi, vaan veti koko touhun läpi kieli poskella läpättäen.

Brainiac rulettaa!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Elokuvaa esittelevän esseen ja muutaman tekstimuotoisen tekijäbibliografian ohessa mm. kymmenkunta still-kuvaa ja mainosjulistetta sekä ”Kirb Pheelerin” kommenttiraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Brainiac4WEB

Sarjakuvat – Maurice Rosy, Maurice Kornblum ja Derib: Attila

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

AttilaKansiWEB

Attila

Ruutu, Non Stop ja Zoom ovat lähes myyttisiä nimiä vanhempien sarjakuvanlukijoiden keskuudessa. Vuosien 1973 ja 1978 välillä ilmestyneet lehdet esittelivät kymmenilletuhansille suomalaisille eurooppalaisen sarjakuvataiteen suurimmat saavutukset ja synnyttivät kokonaisen sukupolven intomielisiä sarjakuvaharrastajia. Monet lehdistä tutut sarjat ovat sittemmin jatkaneet elämäänsä myös albumimuodossa.

Nyt näiden julkaisujen maineella yrittää ratsastaa useampikin kustantajataho. Zoom Teufel -firma ei nojaa yksinomaan esikuviensa perintöön, vaan jakaa huomiotaan sekä vanhojen klassikkojen että tuoreiden eurosarjakuvien suuntaan. Sen sijaan Otavan lanseeraama Non Stop -sarja on täynnä sitä itseään. Non Stop -logolla markkinoidaan paksuja kokoelmateoksia, jotka sisältävät alkuperäisestä lehtikolmikosta poimittuja sarjakuvia.

Attila1WEB

Mitä ilmeisimmin yhteispainatuksista johtuvista syistä sarjan saa kunnian aloittaa Maurice Rosyn sekä Maurice Kornblumin käsikirjoittama ja Deribin piirtämä Attila. Salaisen palvelun palkkalistoilla toimivan puhuvan koiran seikkailut eivät edusta koko perheen pottunokkasarjakuvan parhaimmistoa, vaikka ihan muikeaa luettavaa ovatkin.

Sveitsin vastavakoilussa on saatu kuningasidea: muovataan Attila-koirasta huipputeknologian turvin keskivertoihmistä älykkäämpi agentti. Kukapa epäilisi lupsakkaa koiraa James Bondin virkaveljeksi – ainakaan silloin, kun tämä ei kävele kahdella jalalla tai kaahaile Maseratilla pitkin vuoristoteitä.

Kirjan ensimmäisessä sarjakuvassa Attila soluttautuu Sveitsin armeijan salaisia papereita metsästävän rikollistiimin seuraan. Jatkossa hän päätyy setvimään vanhan linnan salaisuutta ja puolustamaan pikkupoika Odéeta kaappausuhalta. Runsaalla huumorilla silatuissa tarinoissa on kiehtovia käänteitä ja mysteerejä, jotka pitävät jännitystä hienosti yllä. Toisiinsa kytköksissä olevien kertomusten myötä sarja myös kehittyy koko ajan, ja mukaan tulee yhä uusia vakiohahmoja.

Attila2WEB

Attilan viimeiseksi jääneessä seikkailussa ylletään aina scifistisiin sfääreihin asti. Olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mihin tältä pohjalta olisi jatkossa ponnistettu. Piirtäjä Derib ei kuitenkaan innostunut sarjan saamasta uudesta suunnasta ja hänen lähtönsä jälkeen Attila päätyi haudan lepoon. Deribin ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä hän nauttii työskentelystä huomattavasti maanläheisempien sarjakuvien parissa – kuten viime vuonna ilmestynyt Buddy Longway -integraali hienosti todistaa.

Kokonaisuudessaan Attila-kirja tarjoilee vallan vekkulia luettavaa. Teoksen hahmot ovat sympaattisia, juonet kiinnostavia, kerronnan rytmitys ammattitaitoista ja piirrosjälki erinomaista. Ja vaikka sarjan huumori perustuu lähinnä Attilan apurina toimivan rankkuri Bourillonin sekä vähemmän nerokkaiden rikollisten hölmöilyihin, on tämäkin puoli hoidettu lämmöllä ja pieteetillä.

Neljän pitkän tarinan lisäksi lähes 250-sivuisesta kirjasta löytyy kaksi harvinaista lyhäriä sekä laajasti kuvitettu artikkeli, joka valaisee sarjan ja sen tekijöiden yhteistä historiaa.

Silkkaa nautintoa koko rahan edestä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Attila3WEB

Kirjat – Elizabeth Hand: Pitkä varjo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

HandPitkaVarjoWEB

Elizabeth Hand
Pitkä varjo
Hard Light
Suom. Juha Ahokas. Like

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, taivaalta sataa tuhkaa, kaikkien lasten tie, Kultaiseen kaupunkiin vie.”

Elizabeth Hand aloitti kirjailijanuransa omaperäisillä tieteisteksteillä (ks. Tähtivaeltaja 2/08), mutta on sittemmin siirtynyt yhä selvemmin musiikkivaikutteisten valtavirtaromaanien suuntaan. Tämä kehitys on tuonut tullessaan myös ikääntyneestä punkkarivalokuvaajasta, Cass Nearysta, kertovat rikosromaanit. Sarjan suomentaminen aloitettiin Pimeää kohti -romaanista, joka sijoittuu osin talviseen Helsinkiin.

Nyt ilmestynyt Pitkä varjo on jo kolmas Neary-teos. Sen yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana toimii monille Lontoon kävijöille tuttu Camdenin alue. Suoria genreaineksia teoksessa ei ole, mutta kaiken taustalla voi aistia selluloidinitraattifilmiltä ponnistavaa pahansuopaa lumousta, joka herättää mielleyhtymiä Theodor Roszakin Tähtivaeltaja-palkitun Flicker-romaanin suuntaan.

Islannin verisiksi yltyneiden tapahtumien jäljiltä Cass on paennut Lontooseen. Vuosikymmenten rankan elämän kuluttama kehäraakki pysyy tolpillaan lähinnä viinan ja huumeiden voimin. Hän pukeutuu mustaan nahkatakkiin ja teräskärkisiin cowboysaappaisiin ja kantaa koko omaisuuttaan olkalaukussa – tärkeimpänä niistä vanha Konica-kamera sekä viimeiset rullat Kodakin mustavalkoista Tri-X-filmiä.

Cass kohtaa Camdenin hämyisissä pubeissa nuoren pillerinhuuruisen laulajattaren, Krishna Morgenthaliin. Samalla hän joutuu sekoitetuksi monimutkaiseen kuvioon, johon liittyy niin laittomien muinaisesineiden salakauppaa kuin vuosikymmenten takaisia salaisuuksia. 1970-luvun tapahtumien pitkät varjot kurkottavat nykypäivään niin entisten julkkisbändäreiden kuin kokeellisen Thanatrope-elokuvan kautta. Mikä kytkee yhteen vapaata rakkautta julistaneet teinibändärit, alitajuista ahdistusta herättävän okkultistisen kulttifilmin ja Kethelwiten kartanon tuhoisan tulipalon?

Myös kuolema astuu peliin uusien ruumiiden sekä jo aikoja sitten haudattujen vainajien muodossa.

Edellisten Neary-kirjojen tapaan Pitkän varjon henkilökaarti keskittyy alakulttuuripiireihin ja varjoissa viihtyviin ihmisiin. Hand osaa maalata näistä sielunsa haavoille repineistä kulkijoista kiehtovia persoonallisuuksia, joita normielämän säännöt ja moraali eivät kosketa. Käytännössä maailma on kuitenkin jo ajanut heidän ohitseen ja he edustavat enää kuolevan kulttuurin viimeisiä kouristuksia.

Hand pippuroi tarinaa useilla musiikkiviitteillä aina The Clashin lontoolaisuutta kuvastavista biiseistä alkuaikojen Rolling Stonesiin ja The Velvet Undergroundin klassikoihin. Myös elokuvat saavat osansa. Yksikään romaani, jossa mainitaan samassa lauseessa sekä Alejandro Jodorowskyn El Topo että Harold P. Warrenin Manos: The Hands of Fate, ei voi olla huono. Valokuvauksen historiasta kirjailija nostaa esille erityisesti visionäärisen William Mortensenin aikoinaan pahennusta herättäneet kuvat – joiden sanotaan osin vaikuttaneen jopa Anton LaVeyn Saatanan kirkon syntyyn.

Vielä kauemmas menneisyyteen romaanissa kurkottavat vanhoista hautakammioista löydetyt thaumatroopit, jotka ovat eräässä mielessä elokuvataiteen esihistoriallisia edeltäjiä. Myös ne liittyvät elimellisesti yhteen kirjan teemoista, joka käsittelee sekä valon että näköhavaintojen luonnetta.

Pitkä varjo tempaa lukijan armotta maailmaansa. Teos ei ole missään mielessä tyypillinen rikosromaani, jossa urhea etsivä selvittäisi murhatapauksia. Pikemminkin se on kaunistelemattoman antisankarin kuljettama kuvaus traagisista ihmiskohtaloista ja elämän perimmäisestä järjettömyydestä – jopa kaiken toivottomuudesta.

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, kutsuu sinua turhaan, olet vailla suojaa, Kultainen kaupunki harhaa.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Sarjakuvat – Tintti: Ottokarin valtikka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

TinttiOttokariKansiWEB

Hergé
Lehtimies Tintti seikkailee: Ottokarin valtikka

Vanhojen mustavalko-Tinttien faksimilepainokset ovat monessakin suhteessa mielenkiintoisia. Ensinnäkin ne tarjoilevat jälleen kerran mahdollisuuden seurata Hergén kehitystä sarjakuvantekijänä. Toiseksi on kutkuttavaa vertailla alkuperäisten mustavalkoversioiden ja myöhemmin työstettyjen värillisten julkaisujen eroja.

Ottokarin valtikka -tarinassa (Otava) vaakalaudalla on Syldavian valtion itsenäisyys. Naapurimaa Bordurian masinoiman vallankaappausyrityksen taustalla on laaja salaliitto, jonka kärhämät ulottuvat Syldavian hallinnon korkeimmille askelmille asti. Ajatuksena on anastaa kuninkaan historiallinen valtikka, jota ilman monarkin olisi pakko luopua vallastaan. Yhteiskuntakriittiseen asetelmaan on selvästi otettu vaikutteita 1930-luvun lopun eurooppalaisesta poliittisesta todellisuudesta ja fasismin noususta.

TinttiOttokari4WEB

Tintti joutuu sekoitetuksi tapahtumiin, kun hän törmää sigillografiaan erikoistuneeseen professori Halambiqueen. Hajamielinen partaherra on lähdössä Syldaviaan tutkimaan maan kruununkalleuksia ja kaipaa mukaansa apulaista, joka vastaisi matkajärjestelyjen yksityiskohdista. Reippaana partiolaisena Tintti on heti valmis seikkailuun – ja näin hänestä tulee murhanhimoisten salaliittolaisten uusin kohde.

Ottokarin valtikassa Hergé on ensi kertaa onnistunut luomaan luontevasti ja loogisesti etenevän juonikuvion, jossa turha häröily on minimissään. Myös kuvakulmista ja ruutukerronnasta löytyy entistä enemmän vaihtelua. Itse tarina jää kuitenkin ohueksi, sillä se koostuu pääosin vauhdikkaista toimintakohtauksista, joissa Tintti pakoilee takaa-ajajiaan. Lisäksi tapahtumien selittely hoidetaan lähinnä puhuvien päiden ylle valuvana tekstimassana, eikä luontevasti kerronnan tiimellyksessä.

Albumin huumorista vastaavat toilailevat poliisimiehet Dupond ja Dupont, jotka liukastelevat kerta toisensa jälkeen mukaan kuvioihin. Sarjakuvassa vierailee ensi kertaa myös myöhemmin hyvinkin merkittävään osaan nouseva oopperadiiva Bianca Castafiore.

TinttiOttokari2WEB

Suurin ero vuoden 1939 mustavalkoalbumin ja myöhemmin valmistuneen väriversion välillä on tietenkin – värityksen ohessa – ruutukoon pienentäminen ja kokonaisuuden ahtaminen entistä huomattavasti pienempään sivumäärään. Samalla kun alkuperäisversion sivut on muutettu kolmirivisistä nelirivisiksi, on osaa ruuduista jouduttu kaventamaan tai leventämään. Lisäksi muutamia yksittäisiä ruutuja on poistettu ja joitain lisätty, jotta tarina on saatu upotettua luontevasti uuteen sivuformaattiin.

Näistä muutoksista huolimatta pääosa ruuduista toistuu molemmissa albumeissa sellaisenaan ja vain muutamat kuvat, hahmot tai tekniset laitteet on piirretty tuoreemmassa versiossa uudelleen. Ihmishahmoista selkeimmän muutoksen kohteeksi on päätynyt Syldavian linnan vartiokaarti, jonka asut ovat vaihtuneet hupsuista röyhelökaulureista pikkutarkkoja yksityiskohtia tulviviin univormuihin.

TinttiOttokari1WEB

Ja siinä missä mustavalko-Tintin kuvat keskittyvät lähes yksinomaan ihmisiin ja ruutujen taustat huokuvat tyhjyyttä, on myöhempään laitokseen piirretty kuvien taustat täyteen pientä piperrystä. Realistisuutta tavoitteleva ratkaisu on sinällään ymmärrettävä, mutta samalla se hukkaa alkuperäisteoksen ihastuttavan ilmavuuden.

 

Tarinan kerronnallista järjestystä on sorkittu laajemmin vain parissa kohtauksessa.

Heikki Kaukoranta on tehnyt albumiin myös uuden suomennoksen, joka on jälleen pätevää työtä. Pakko on silti ihmetellä, miksi Castafioren aarian legendaarista käännöstä on ryhdytty muokkaamaan. Alkuperäinen teksti ” Ah! Mä nauran kun kuvani näin kauniina peilissäin nään!” on iskostunut niin monen lukijasukupolven selkäpiihin, että tuore ”Ahh! Ma nauran kun itseni noin kauniina peilissä nään!” maistuu jo pyhäinhäväistykselle.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

TinttiOttokari3WEB

Kirjat – Andrzej Sapkowski: Myrskykausi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

SapkowskiMyrskykausiWEB

Andrzej Sapkowski
Myrskykausi
Sezon burz
Suom. Tapani Kärkkäinen. WSOY

Myrskykausi on noituri Geraltin seikkailuista kertovan The Witcher -sarjan viimeinen osa. Se julkaistiin puolaksi vuonna 2013 – neljätoista vuotta edellisen noiturikirjan jälkeen. Pitkä tauko ei kuitenkaan ole ollut haitaksi, sillä Myrskykausi solahtaa kauniisti osaksi Geraltin saagaa. Tätä tunnetta edesauttaa se, että koko sarjan suomentanut Tapani Kärkkäinen on tehnyt jälleen takuuvarmaa työtä.

Myrskykauden tapahtumat sijoittuvat lomittain ensimmäisen noiturikirjan, Viimeinen toivomus -episodiromaanin tapahtumien kanssa. Tarina käynnistyy, kun Geralt saapuu Kerackin mitättömään kuningaskuntaan. Siellä hänet pidätetään ja hänen noiturinmiekkansa ryöstetään. Kun Geralt koettaa saada miekkojaan takaisin, hän joutuu Punakoralli-velhonaisen lumoihin. Tästä seuraa monenlaisia juonitteluja, joiden aikana miestä viedään välillä kuin pässiä narussa – joskin varsin vihaista sellaista.

Myrskykausi muistuttaa episodimaisen rakenteensa puolesta kahta ensimmäistä noiturikokoelmaa. Erillisten kertomusten koosteen nivoo löyhänlaisesti yhteen tarina Geraltin varastetuista miekoista. Periaatteessa melkein jokainen kirjan kertomuksista toimisi hyvin myös itsenäisenä novellina.

Vauhdikkaissa tarinoissa tavataan monenmoisia otuksia neitoketusta ihmissusiin. Juonikuvioiden lomassa Sapkowski käsittelee myös ajankohtaisia teemoja, kuten naisten oikeutta aborttiin, geenimanipulointia ja tieteen etiikkaa. Esille nousee myös sarjassa alusta lähtien mukana kulkenut kysymys siitä, kuka tai mikä on hirviö? Ja miten sellainen voitetaan, ilman että muuttuu itse samanlaiseksi?

Myrskykausi on luultavasti paras yksittäinen noiturikirja sitten kahden ensimmäisen, Tähtifantasia-palkitun kokoelman. Tämä ei johdu vain siitä, että kirjan dialogi on nokkelaa tai että Sapkowski leipoo uusista tuttavuuksista jälleen nopein, yksinkertaisin vedoin mieleenpainuvia hahmoja.

Syy on ihan muualla. Ensinnäkin Sapkowski on parhaimmillaan lyhyissä tarinoissa. Toisekseen, koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen romaaneissa käsiteltyä suurta sotaa, siinä on kevyempi ja veijarimaisempi ote. Geralt ei myöskään ole vielä niin kyyninen ja ahdistunut kuin myöhemmin.

Lisäksi teos on vapaa romaanien valtavasta henkilökaartista ja moniin suuntiin polveilevasta juonirihmastosta. Nyt Sapkowski voi keskittyä lähinnä Geraltiin, Valvattiin, Punakoralliin ja muutamaan muuhun henkilöhahmoon. Näin kirja pysyy tiiviinä ja jännite yllä.

Myrskykausi osoittaa, ettei Sapkowski ole kadottanut teräänsä ja että hänellä on yhä varastossa oivallisia noituritarinoita. En janoa jatkoa Järven neidon puoliavoimelle lopetukselle – niitä halajavat voivat pelata erinomaista Witcher-tietokonepelisarjaa – mutta Geraltin alkuaikojen seikkailuita lukisi kyllä mielellään lisääkin.

Tiettävästi tämä nyt kuitenkin oli tässä, joten on koittanut aika heittää hyvästit Geraltille… tai sitten aloittaa luku-urakka uudestaan alusta. Mikä ei sekään kuulosta huonolta vaihtoehdolta.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Muista myös Tähtivaeltaja-lehden 2/14 muhkea Sapkowski-kokonaisuus!

Kolumni – Pääkirjoitus 3/17

tonitahtivaeltaja Kolumni, Yleinen , , , , , , ,

TV317kansiOTSWEB

Uusimman Tähtivaeltajan pääkirjoituksessa kiinnitettiin huomiota suomennetun scifin tämän hetkiseen hämmästyttävän kehnoon tarjontaan. Asia on sen verran tärkeä, että heitetäänpä tuo teksti myös tänne blogiin – uudella lisäkysymyksellä täydennettynä.

Tähtivaeltaja 3/17
Pääkirjoitus

Poikkitaiteellisuus, yhteiskuntakriittisyys, monikulttuurisuus ja tasa-arvon edistäminen ovat jo vuosia kuuluneet Tähtivaeltajan keskeisiin agendoihin. Maailmasta on tehtävä parempi paikka meidän kaikkien elää, ja siinä tieteiskirjallisuudella on oma tärkeä roolinsa.

Nykyisin englanniksi julkaistaan parempaa ja monimuotoisempaa scifiä kuin koskaan aiemmin. Eri kulttuuritaustoista ponnistavia kirjailijoita on yhä enemmän, ja se näkyy selkeästi myös romaanien sisällöissä.

Jostain syystä tämä trendi ei ole kuitenkaan rantautunut Suomeen asti. Suomeksi käännetään tänä vuonna vähemmän scifi-kirjoja kuin vuosikymmeniin, ja nekin ovat käytännössä kaikki valkoisten mieskirjailijoiden tuotantoa.

Missä viipyvät suomennokset vaikkapa sellaisilta Tähtivaeltajasta tutuilta kirjailijoilta kuin Nnedi Okorafor, Karen Lord, Nalo Hopkinson tai Zen Cho? Miksei suomeksi ole näkynyt ensimmäistäkään teosta Hugo-kisoissa hyvin pärjänneiltä N. K. Jemisiniltä, Yoon Ha Leelta tai Ann Leckieltä? Mihin mustaan aukkoon ovat hävinneet kaikki tässä ajassa kiinni olevat scifi-käännökset?

Vastaavia esimerkkejä huutavista suomennospuutteista voisi esittää roppakaupalla. Yksi lisänimi listaan on kiinalaissyntyinen Ken Liu, joka esitellään tässä Tähtivaeltajassa niin artikkelin, haastattelun kuin novellisuomennoksenkin kautta. Lukuisia palkintoja napsinut Liu on lahjakas kirjailija, jolta sujuvat suvereenisti niin vaikuttavien romaanien kuin novellienkin kirjoittaminen.

Kun katsotaan suomalaisten spefi-kirjoittajien kenttää, on tilanne paljon valoisampi kuin käännöspuolella. Romaaneja ja novelliantologioita julkaistaan runsain määrin, uusia hyviä kirjailijoita ponnahtelee esiin jatkuvalla syötöllä ja useat suomalaiset genrekirjailijat menestyvät maailmalla. Tarjonta on sekä moniäänistä että laadukasta.

Näitä kotimaisia huippunimiä nostetaan Tähtivaeltajassa esiin jatkuvasti. Nyt vuorossa on Anni Nupponen, jonka tuotantoon kuuluu sekä yhteiskuntakriittisiä romaaneja että kantaaottavia novelleja. Nupponen ei välttämättä päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinto on aina sitäkin suurempi.

Tuttuun tapaan emme tyydy pelkkään kirjallisuuteen. Niinpä numerosta löytyy myös artikkeli sarjakuviin pohjautuvista televisiosarjoista. Ilmiö on viime vuosina paisunut kuin pullataikina, eikä loppua ole näköpiirissä. Erikoiskatsauksen teemaksi on valittu aikuislukijoille suunnatun Vertigo-linjan kiinnostavimmat tv-sovitukset.

PS. Jos itse saisin valita vapaasti vaikkapa kolme tuoreehkoa scifi-kirjaa, jotka pitäisi ehdottomasti kääntää suomeksi, ne olisivat:

– Ann Leckie: Ancillary Justice (2013)
– Yoon Ha Lee: Ninefox Gambit (2016)
– Kameron Hurley: The Stars Are Legion (2017)

Kolmella kirjalla raapaistaan tietysti vasta pintaa ja listalle voisi helposti nostaa useita kymmeniä muitakin teoksia. Mutta mitkä kolme kirjat sinä valitsisit?

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Miracleman: Ihmeiden aika

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

MiraclemanIAKansiWEB

Neil Gaiman & Mark Buckingham
Miracleman – Ihmeiden aika

1980-luvun lopussa Neil Gaiman sai mahdottoman tehtävän. Häntä pyydettiin jatkamaan Alan Mooren Miraclemania.

Moore oli juuri päättänyt klassisen Miracleman-jatkumonsa tilanteeseen, jossa Maapallosta oli tullut kaikkivoipien superihmisten kaitsema utopia. Sodat, rikokset, köyhyys, epätasa-arvo ja kaikki muut tarinoita yleensä motivoivat seikat oli pyyhkäisty kerralla olemattomiin.

Sitten nuoren, vasta sarjakuvauransa alkumetreillä olevan Gaimanin puhelin soi, ja langan toisessa päässä oli jo legendan aseman saavuttanut Moore. Hän tiedusteli, haluaisiko Gaiman hypätä hänen pallilleen Miraclemanin käsikirjoittajaksi. Moni olisi pitänyt moista pyyntöä hullun houreena, mutta Gaiman otti haasteen vastaan – ja sai aikaiseksi vahvoja tarinoita siitä, mitä on olla tavallinen ihminen jumalten hallitsemassa maailmassa.

MiraclemanIA6WEB

Miracleman: Ihmeiden aika -albumi (Like) sisältää ensimmäisen kolmanneksen Gaimanin suunnittelemasta kokonaisuudesta. Trilogian kaksi seuraavaa jaksoa jäivät aikoinaan pääosin tekemättä kustantajan konkurssin vuoksi. Nyt Marvel on kuitenkin julkaisemassa uusiksi Miraclemanin koko saagan. Yhtiö on ilmoittanut, että myös Gaimanin aikoinaan kesken jäänyt rupeama saatetaan loppuun – tosin tätä jatkoa ei ole useista lupauksista huolimatta näkynyt tai kuulunut.

Onneksi meillä on kuitenkin käsissä kaiken aloittava Ihmeiden aika. Jo kirjan ensimmäinen kertomus tarjoilee päräyttävän erilaisen lukukokemuksen.

Rukous ja toivo… -sarjakuvassa seurataan neljää pyhiinvaeltajaa, jotka kipuavat viikkokausia ylös Miraclemanin taivaisiin asti kohoavaa palatsia. Heistä jokaisella on pyyntö, jonka he haluavat esittää elävälle jumalalle.

Vaikka juonikuvio kuulostaa yksinkertaiselta ja tapahtumaköyhältä, on Gaiman saanut ladattua tekstiinsä niin paljon tunnetta ja inhimillisyyttä, että sarjakuvaa aivan ahmii eteenpäin. Tarinan lopetus osoittaa myös käsinkosketeltavasti sen etäisyyden ja vierauden, mikä tavallisen kansan ja heitä johtavan yli-ihmisen välille on muodostunut – käytännössä normi-ihmisen on mahdoton ymmärtää jumalan ajatuksenjuoksua.

MiraclemanIA1WEB

Seuraavaksi eteen astuu lyhyitä elämäkertoja pienistä ihmisistä, joita supervoimaisten hahmojen läsnäolo on jotenkin koskettanut. On mies, joka pohtii, selvisikö hän Lontoon hävittäneestä verilöylystä vain siksi, että sattui tapaamaan Miraclemanin metsäaukiolla. Syrjäisellä myllyllä asuva yksinäinen mies saa puolestaan Miraclewomanista satunnaisen rakastajan ja oppii, ettei täydellisyyttä ole olemassakaan.

Myöhemmin valokeilaan astuvat mm. vakoilijoiden kaupunkiin juuttunut vainoharhainen nainen, anteeksiannon kanssa kipuileva petetty vaimo sekä yksi lukuisista Andy Warhol -androideista.

Erityismaininnan ansaitsee satukerrontaa ja sarjakuvaa fuusioiva Winterin satu -episodi.

Kepeän lastenkirjamaisesti kirjoitettu jakso kertoo Miraclemanin viisivuotiaan tyttären seikkailuista avaruuden äärissä. Matkoillaan supertyttö kohtaa monia mielikuvituksellisia olentoja, kuten avaruutta troolaavia skella-kauppiaita, jo synnyinhetkellään naimisiin meneviä perlejä ja Saukin vallesmannin, joka kertoo Winterille maailmankaikkeuden suurimman salaisuuden. Aliavaruuden, yliavaruuden ja juopamaailmojen vilskeessä ehditään tietysti viettää myös teehetkiä ja syödä täytekakkua. Tästä kertomuksesta jopa Stanislaw Lem saattaisi olla kateellinen.

MiraclemanIA4WEB

Jotkin Gaimanin käyttämistä hahmoista esiintyvät jo Mooren Miracleman-tarinoissa, osa on hänen omia luomuksiaan. Kaikki henkilöt, tilanteet ja asetelmat ponnistavat kuitenkin luontevasti Mooren luomalta pohjalta – vaikka tarinat katsovatkin maailmaa aivan toisesta näkökulmasta. Lopputulos on parasta Gaimania, eikä kalpene edes Sandmanin huippuhetkien rinnalla.

Kirjan kuvituspuolesta vastaa Mark Buckingham, joka venyy suoranaisiin ihmeisiin. Teoksen jokainen episodi on kuvitettu erilaisella piirrosjäljellä tarinan sisällön ja tyylilajin mukaan. Joukossa on niin fotorealistista kuin huumorisarjamaista ilmettä sekä kaikkea siltä väliltä: liitupiirrosta, satukirjakuvitusta ja warholmaista pop-taidetta. Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Buckingham taitaa jokaisen näistä tyyleistä täydellisesti.

Miracleman: Ihmeiden aika on takuuvarmasti yksi vuoden 2017 vaikuttavimmista sarjakuvajulkaisuista. Siitäkin huolimatta, että se humahtaa Suomeen lähes 30 vuoden takaa. Loistavasta kun on vaikea pistää paremmaksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

MiraclemanIA3WEB

Kirjat – Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , , , , , ,

RaevaaraVeriJokaSuonissasiVirtaaWEB

Tiina Raevaara
Veri joka suonissasi virtaa
Like

”Painajaiset asuvat meissä, ne kulkevat aina mukanamme.”

Veri joka suonissasi virtaa jatkaa Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla ja Korppinaiset -romaaneilla alkanutta kirjasarjaa. Goottilaista kauhuperinnettä mukailevat teokset ovat aiemmin hakeneet inspiraationsa E. T. A. Hoffmannin ja Edgar Allan Poen klassikkotarinoista. Nyt vuorossa on Bram Stokerin Dracula. Raevaara ei tyydy kierrättämään ja modernisoimaan esikuviaan, vaan lainaa heiltä joitain aineksia ja rakentaa niiden pohjalta aivan omanlaisensa kertomuksen.

Siitä kun viimeksi tapasimme kirjojen päähenkilön, Johanneksen, on vierähtänyt jo vuosia. Teodorin kellokauppaa pyörittävä nuorimies on nyt naimisissa ja hänellä on nelivuotias poika, Teo. Irrationaalisilta vaikuttavat pelkotilat, varmuus kaiken mielettömyydestä sekä polttava kaiho nuoruudenrakkauden, Aalon, perään eivät ole kuitenkaan jättäneet Johannesta rauhaan. Mielessä pyörii jatkuvasti myös esikoispoika Aaron menehtyminen luusyöpään vuotta aiemmin.

Murheessa vellominen ei ole tehnyt hyvää kelloliikkeelle tai avioliitolle. Hanna-vaimo saa lopullisesti tarpeekseen, kun Johannes väittää, että kuolemastaan katkeroitunut Aaro-aave yrittää vallata pikkuveljensä kehon.

Samaan aikaan Johannes joutuu sekoitetuksi tapahtumasarjaan, jonka juuret juontavat Karpaattien vuoristoseudulle. Kellokauppaan ilmestyy Teodorin aneeminen sukulaispoika, joka kertoo paenneensa romanialaisesta laitoksesta, joka on erikoistunut verenluovutukseen ja rikkaiden vanhusten hoitamiseen. Sen johtajana toimii tohtori Modest Isopescu.

Tämä nimi tuo Teodorille mieleen, kuinka hänen vanhempansa sekä neljäkymmentätuhatta muuta juutalaista murhattiin raa’asti Bogdanovkan keskitysleirillä vuonna 1941. Kokemuksen synnyttämät painajaiset eivät jätä vanhaa miestä rauhaan ja alkavat pian kiusata myös Johannesta.

Lopulta kuvioihin uivat myös mystisesti kadonnut Aalo sekä ensimmäisestä romaanista tuttu, pelonväreitä herättävä Ellen Sandvall – sillä Johanneksen elämässä ihmiset ja tapahtumat kytkeytyvät yhteen lähes yliluonnollisin tavoin.

Raevaara kuljettaa monitahoista tarinaansa tehokkaasti. Hän kutoo alkuun hieman eriparisiltakin vaikuttavista elementeistä yhtenäisen kokonaisuuden, joka käsittelee usealta kantilta sekä kuoleman olemusta, ihmisten identiteettiä että lääketieteen rajoja. Pimeyttä, jota kannamme sisällämme.

Kirjailija rakentaa puistattavia kuvia niin keskitysleirien kauhuista, romanialaisen instituutin epäinhimillisistä ihmiskokeista kuin kaunaa kantavista kuolleista, jotka yhä halajavat elämän kosketusta. Yössä hiipivät haamunvaaleat painajaisolennot ja Johanneksen mieltä kaivertava psykologinen myllerrys istuvat saumattomasta samaan vahvaan visioon.

Stokerin klassikkoon viittaavat romaanin toteutustavan kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Sen sijaan yhtäläisyydet Gore Verbinskin tuoreeseen A Cure for Wellness -elokuvaan kertonevat vain ilmassa leijuvista heikoista signaaleista, joihin molemmat taiteilijat ovat sattuneet tarttumaan. Vai oliko se niin, ettei tahattomia yhteensattumia ole olemassakaan ja kaiken taustalla kuikii Thomas Mannin Taikavuori-romaani?

”Kuolema on tuuli, joka tulee sisään ikkunan raoista, oven alta, kaikista pienistä näkymättömistä raoista”, toteaa Johannes. Samoin toimii Raevaaran romaani, joka tunkee hurmaavan hyiset lonkeronsa lukijan ihon alle ja aivojen onkaloihin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17, joka ilmestyy syyskuun viimeisellä viikolla.