Sarjakuvat – Tintti: Ottokarin valtikka

TinttiOttokariKansiWEB

Hergé
Lehtimies Tintti seikkailee: Ottokarin valtikka

Vanhojen mustavalko-Tinttien faksimilepainokset ovat monessakin suhteessa mielenkiintoisia. Ensinnäkin ne tarjoilevat jälleen kerran mahdollisuuden seurata Hergén kehitystä sarjakuvantekijänä. Toiseksi on kutkuttavaa vertailla alkuperäisten mustavalkoversioiden ja myöhemmin työstettyjen värillisten julkaisujen eroja.

Ottokarin valtikka -tarinassa (Otava) vaakalaudalla on Syldavian valtion itsenäisyys. Naapurimaa Bordurian masinoiman vallankaappausyrityksen taustalla on laaja salaliitto, jonka kärhämät ulottuvat Syldavian hallinnon korkeimmille askelmille asti. Ajatuksena on anastaa kuninkaan historiallinen valtikka, jota ilman monarkin olisi pakko luopua vallastaan. Yhteiskuntakriittiseen asetelmaan on selvästi otettu vaikutteita 1930-luvun lopun eurooppalaisesta poliittisesta todellisuudesta ja fasismin noususta.

TinttiOttokari4WEB

Tintti joutuu sekoitetuksi tapahtumiin, kun hän törmää sigillografiaan erikoistuneeseen professori Halambiqueen. Hajamielinen partaherra on lähdössä Syldaviaan tutkimaan maan kruununkalleuksia ja kaipaa mukaansa apulaista, joka vastaisi matkajärjestelyjen yksityiskohdista. Reippaana partiolaisena Tintti on heti valmis seikkailuun – ja näin hänestä tulee murhanhimoisten salaliittolaisten uusin kohde.

Ottokarin valtikassa Hergé on ensi kertaa onnistunut luomaan luontevasti ja loogisesti etenevän juonikuvion, jossa turha häröily on minimissään. Myös kuvakulmista ja ruutukerronnasta löytyy entistä enemmän vaihtelua. Itse tarina jää kuitenkin ohueksi, sillä se koostuu pääosin vauhdikkaista toimintakohtauksista, joissa Tintti pakoilee takaa-ajajiaan. Lisäksi tapahtumien selittely hoidetaan lähinnä puhuvien päiden ylle valuvana tekstimassana, eikä luontevasti kerronnan tiimellyksessä.

Albumin huumorista vastaavat toilailevat poliisimiehet Dupond ja Dupont, jotka liukastelevat kerta toisensa jälkeen mukaan kuvioihin. Sarjakuvassa vierailee ensi kertaa myös myöhemmin hyvinkin merkittävään osaan nouseva oopperadiiva Bianca Castafiore.

TinttiOttokari2WEB

Suurin ero vuoden 1939 mustavalkoalbumin ja myöhemmin valmistuneen väriversion välillä on tietenkin – värityksen ohessa – ruutukoon pienentäminen ja kokonaisuuden ahtaminen entistä huomattavasti pienempään sivumäärään. Samalla kun alkuperäisversion sivut on muutettu kolmirivisistä nelirivisiksi, on osaa ruuduista jouduttu kaventamaan tai leventämään. Lisäksi muutamia yksittäisiä ruutuja on poistettu ja joitain lisätty, jotta tarina on saatu upotettua luontevasti uuteen sivuformaattiin.

Näistä muutoksista huolimatta pääosa ruuduista toistuu molemmissa albumeissa sellaisenaan ja vain muutamat kuvat, hahmot tai tekniset laitteet on piirretty tuoreemmassa versiossa uudelleen. Ihmishahmoista selkeimmän muutoksen kohteeksi on päätynyt Syldavian linnan vartiokaarti, jonka asut ovat vaihtuneet hupsuista röyhelökaulureista pikkutarkkoja yksityiskohtia tulviviin univormuihin.

TinttiOttokari1WEB

Ja siinä missä mustavalko-Tintin kuvat keskittyvät lähes yksinomaan ihmisiin ja ruutujen taustat huokuvat tyhjyyttä, on myöhempään laitokseen piirretty kuvien taustat täyteen pientä piperrystä. Realistisuutta tavoitteleva ratkaisu on sinällään ymmärrettävä, mutta samalla se hukkaa alkuperäisteoksen ihastuttavan ilmavuuden.

 

Tarinan kerronnallista järjestystä on sorkittu laajemmin vain parissa kohtauksessa.

Heikki Kaukoranta on tehnyt albumiin myös uuden suomennoksen, joka on jälleen pätevää työtä. Pakko on silti ihmetellä, miksi Castafioren aarian legendaarista käännöstä on ryhdytty muokkaamaan. Alkuperäinen teksti ” Ah! Mä nauran kun kuvani näin kauniina peilissäin nään!” on iskostunut niin monen lukijasukupolven selkäpiihin, että tuore ”Ahh! Ma nauran kun itseni noin kauniina peilissä nään!” maistuu jo pyhäinhäväistykselle.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

TinttiOttokari3WEB

Sarjakuvat – Tintti: Faaraon sikaarit

tinttifaaraokansiweb

Hergé: Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit

Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit (Otava) on paremmin Faaraon sikarit -nimellä tunnetun Tintti-sarjakuvan vanha laitos. Vuoden 1934 alkuperäisjulkaisusta ammentava faksimilepainos esittelee lukijoille tarinan 124-sivuisen mustavalkoversion, joka poikkeaa monin tavoin 1950-luvulla kokonaan uudelleenpiirretystä, 62-sivuisesta värialbumista.

Faaraon sikaarit on aikajärjestyksessä neljäs Tintti-seikkailu, ja tässä vaiheessa Hergé antaa vielä mielikuvituksensa laukata vapaasti. Juoni on lähes tajunnanvirtamaista poukkoilua, eikä realistisuuden tavoittelu pääse häiritsemään vinkeää menoa. Mukana on jopa puusta veistetty trumpetti, jonka avulla Tintti keskustelee norsujen kanssa!

tinttifs4web

Tintti ja hänen puhuva koiransa, Milou, törmäävät pitkällä risteilyllä harvinaisen hajamieliseen egyptologiin. Lyhytjalkainen herra on löytänyt kuuluisan faarao Kih-Oskhin haudan ja kutsuu Tintin mukaan kaivauksille. Ennen kuin Egyptiin asti päästään sankarimme kimppuun rynnivät kuitenkin salaisen poliisin etsivät X33 ja X33B, jotka myöhemmissä tarinoissa saavat nimikseen Dupont ja Dupond. He pidättävät nuoren lehtimiehen epäiltynä huumeiden salakaupasta.

Tästä käynnistyy vauhdikas vipellys, jonka kuluessa Tintti mm. eksyy pelottavan hautamausoleumin uumeniin, seilaa sarkofagilla Punaisellamerellä, sekaantuu aseiden salakuljetukseen ja joutuu värvätyksi muslimiarmeijaan. Lopulta maalla, merellä ja ilmassa seikkaileva nuorukainen päätyy Intiaan asti – jossa hän lähes ensi töikseen osuu jälleen yksiin alussa tavatun egyptologin kanssa!

tinttifs2web

Vaarojen ja sankarillisten pakomatkojen muodostaman tiheärytmisen kavalkadin taustalla sykkii kaikkialle lonkeronsa levittänyt salaliitto. Salaisen johtajan pyörittämä rikollisrinki tuo kummasti mieleen James Bond -elokuvista tutun Spectre-järjestön.

Toiminnan keskellä hupia tarjoilevat toheloiva etsiväpari sekä useampikin hersyvään hulluuteen sortuva hahmo. Mielisairaus on paras huumorin lähde, tuntuu Hergé ajatelleen. Poliittista korrektiutta on turha hakea myöskään Afrikan tai Intian paikalliskuvauksesta, sillä ne noudattelevat uskollisesti tekoaikansa takapajuisimpia kliseitä.

tinttifspari2web

Sarjakuvan vanhan version avuja ovat ilmavuus ja soljuvuus. Isokokoisten mustavalkoruutujen kuljettama tarinointi etenee vaivattoman oloisesti, eikä kuvia ole ruuhkautettu turhilla yksityiskohdilla. Ero uudempaan laitokseen on niin selkeä, että välillä tuntuu kuin lukisi kahta eri tarinaa, vaikka tapahtumat noudattavatkin pääpiirteittäin samaa kaavaa. Tosin kohtausten mittoja, rytmitystä sekä yksityiskohtia on myöhemmässä versiossa viilattu paikoin paljonkin. Sama koskee henkilöhahmojen ulkomuotoa.

Faaraon sikaarit on sekä mielenkiintoinen historiallinen kuriositeetti että omillaan toimivaa sarjakuvataidetta. Siihen kannattaakin tarttua, vaikka julkaisun tuoreempi versio olisi entuudestaan tuttu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

tinttifspari1web