Elokuvat – Aelita (1924)

AelitaKansiWEB

Aelita
(Ruotsi-dvd)

Aleksei Tolstoin paljolti Marsiin sijoittuvaan tieteisromaaniin pohjautuva venäläinen mykkäelokuva Aelita (1924) lukeutuu scifi-filmien varhaisklassikoihin. Yakov Protazanovin ohjaama leffa käyttää alkuperäisen kirjan tapahtumia kuitenkin vain päähenkilön, insinööri Losin (Nikolai Tsereteli), kuvitelmina. Sen sijaan elokuva keskittyy Losin ja tämän Natasha-vaimon (Valentina Kuindzhi) väliseen mustasukkaisuusdraamaan sekä uuden ja uljaan Neuvostoliiton synnyintuskiin.

Joulukuussa 1921 maailman kaikilla radioasemilla kuullaan sama viesti: ”Anta. Odeli. Uta.” Lukuisista analyysiyrityksistä huolimatta sanaryppään merkitys jää hämäräksi. Mars-lennosta haaveileva insinööri Los saa viestistä kuitenkin uutta potkua omiin kuvitelmiinsa. Hän näkee mielensä silmin futuristisen kulmikkaasta arkkitehtuurista koostuvan Mars-kaupungin ja sen art deco -vaikutteisiin muotiluomuksiin pukeutuneet asukkaat.

Aelita8WEB

On Marsia johtava tuimailmeinen Tuskub (Konstantin Eggert), ihastuttava kuningatar Aelita (Yuliya Solntseva) ja tämän leikkisä palvelijatar Ihoshka (Aleksandra Peregonets) sekä planeetan energiantuotannosta vastaava Gol (Yuri Zavadsky). Gol on rakentanut laitteen, jolla marsilaiset voivat seurata Maapallon elämää. Tuskub on kieltänyt aparaatin käytön, mutta Gol on niin ihastunut Aelitaan, että esittelee tälle keksintönsä.

Koneen kautta Aelita pääsee seuraamaan Neuvostoliiton kukoistusta ja Losin elämää. Erityisen innoissaan Aelita on Losin ja Natashan suudelmasta. ”Saanko koskettaa huulillani huuliasi kuten Maan ihmiset?” hän kysyy Golilta.

Aelita2WEB

Maapallolla Losin ja Natashan avio-onni kokee kuitenkin kolauksen, kun yläkerran asuntoon muuttaa Ehrlich-koijari (Pavel Pol). Mustan pörssin kauppaa käyvä huijari liehittelee Natashaa ja kylvää mustasukkaisuuden siemenen tuoreen avioparin elämään. Samalla seurataan vanhan venäläisyyden ja orastavan Neuvostoliiton karikkoista köydenvetoa, joka johtaa kommunististen ihanteiden ylvääseen voittoon.

Elokuvan Maapallolle sijoittuva osuus on aikamoista melodramatiikan ja propagandan suitsutusta, kun ihmiset etsivät omaa rooliaan uudessa todellisuudessa. Juoni jolkuttaa pitkälti samaa ympyrää, vaikka mukaan tuodaan jopa komediallisia elementtejä. On väärinymmärryksistä kumpuavia kiivaita mustasukkaisuuskohtauksia, tavallisen rahvaan köyhää kärvistelyä ja rikollisen keinoin elantonsa hankkivien ex-yläluokkaisten rappiojuhlia. Sekä tietenkin suuria yhteisöllisiä rakennushankkeita, joiden kautta luodaan uljasta neuvosto-onnelaa.

Aelita6WEB

Jo visuaalisestikin filmin mielenkiintoisinta antia ovat sen Mars-jaksot. Niissä käy selville, että myös punainen planeetta on työläisten dystopia. Yksinvaltainen johtajaluokka alistaa maan alle suljettuja, orjatyötä tekeviä kansalaisia ja tuomitsee heidät aina väliin epäinhimilliseen kylmäsäilytykseen. Vallankumoukselliset aatteet saapuvat kuitenkin Marsiin, kun Los ja hänen toverinsa lentävät paikalle ja käynnistävät työläisten kapinan. Näiden haavekuvien aikana Aelita näyttäytyy Losin silmissä väliin marsilaiskuningattarena ja väliin hänen omana vaimonaan.

Elokuva päättyy onnellisesti, kun Los hylkää fantastiset unelmansa ja päättää keskittyä todellisen maailman tulevaisuuden rakentamiseen.

Aelita7WEB

Aelita oli aikoinaan Neuvostoliitossa hyvin suosittu elokuvatapaus. Filmin Mars-teemat ja venäläistä konstruktivismia edustaneet lavasteet ovat myös vaikuttaneet moniin myöhempiin tieteisleffoihin – selkeitä Aelitan kaikuja näkyy jopa Fritz Langin ekspressionistisessa Metropolis-klassikossa (1927). Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan yltänyt yhtä villeihin vaateluomuksiin kuin taiteilija Aleksandra Ekster, joka suunnitteli Mars-kansan kubistis-futuristiset asusteet.

Paikoittaisesta pitkäpiimäisyydestä huolimatta Aelita on merkkiteos, jota yhdenkään elokuvaharrastajan ei kannata sivuuttaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Aelita4WEB

Sarjakuvat – Tim ja Tom

TimJaTomKansiWEB

Tim ja Tom

Fernand Dineurin luoma Tim ja Tom on yksi belgialaisen sarjakuvan menestystarinoista. Vuosien 1938 ja 1997 välillä sitä julkaistiin 47 albumin ja usean lyhyemmän tarinan verran.

Tim ja Tom ovat seikkailleet Suomessakin moneen otteeseen. 1970-luvulla heidät nähtiin niin Trumf-albumisarjassa kuin Ruutu- ja Non Stop -lehtien sivuilla. 2000-luvun alussa Egmont herätti sarjan jälleen henkiin kuuden albumin voimin. Nyt Tim ja Tom palaavat kuvioihin Otavan Non Stop -kirjasarjassa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi vain Tim ja Tom -nimeä kantava opus sisältää kolme seikkailua, joista teoksen käynnistävä Villa Virkistyksen arvoitus on aiemmin suomentamaton. Se on samalla ensimmäinen Tim ja Tom -tarina, joka koottiin Belgiassa albumimuotoon. Alkujaan vuonna 1950 julkaistun jännärin tarinasta vastaa Dineur ja piirroksesta Will.

TimJaTom2WEB

Tässä vaiheessa vielä hupsun pulloposkisilta näyttävät Tim ja Tom joutuvat tahtomattaan sekoitetuksi salakuljetusvyyhtiin. Kaikki saa alkunsa, kun Tom päättää ryhtyä Sherlock Holmesin opein ammattimaiseksi etsiväksi. Tämä ei ilahduta Timiä, joka haluaisi lomalle syrjäiseen ja idylliseen pikkukylään. Lopulta salaperäinen kirje houkuttelee myös Tomin Villa Virkistyksen rauhallisiin maisemiin – jotka lopulta eivät olekaan aivan niin rauhallisia kuin kaksikko toivoi.

”Ha! Ha! Ha! Ha! Olkaa kirotut, muukalaiset, jotka häiritsette henkien rauhaa!” kaikuu yöllinen valitus vanhan kartanon pimeillä käytävillä.

Tarinan alkupuolella meno on varsin hauskaa ja vaivattoman viihdyttävää. Hyväntuulista pilaa tehdään niin Tomin etsivätoilailuista kuin pienen maalaiskylän tunnelmistakin. Siinä vaiheessa kun salakuljetusjuoni humpsahtaa mukaan kuvioihin, alkaa kerronta tökkiä. Esiin keritään roppakaupalla sekavaa eestaasjuoksentelua sekä vähemmän onnistunutta vitsailua.

Kritiikistä huolimatta on ihan historiallisestikin mielenkiintoista nähdä, miltä Timin ja Tomin edesottamukset näyttivät 1950-luvun alussa.

TimJaTom3WEB

Kirjan kaksi muuta tarinaa ovat 1960-luvun lopulta kotoisin olevat Vihreä ihmeaine ja Kumia kantapäissä. Ne on nähty Suomessa viimeksi 1970-luvun alussa. Kierrätys ei tee laisinkaan pahaa, koska tuplaseikkailu lukeutuu koko sarjan veikeimpiin hetkiin. Kiitos kuuluu käsikirjoittaja Maurice Rosylle, sillä tässä vaiheessa Willin piirrosjälki oli taantunut jo turhankin simppeliksi.

Vihreä ihmeaine kertoo nimensä mukaisesti ihmeaineesta, jonka ominaisuuksia Tim ja Tom päätyvät selvittämään. Pallon muotoon aina palaava aine on kimmoisaa ja joustavaa materiaalia, eikä siihen pysty terävinkään puukko. Superpallon lailla pomppiva ja loputtomiin venyvä tökötti tarjoilee jo itsessään nauruhermoja kutkuttavaa hubaa. Mutta kun kuvioihin sekaantuu vielä häikäilemätön professori apureineen, on paketti ehdassa kuosissa.

Vielä villimpään menoon yltää Kumia kantapäissä -jakso. Siinä vihreää ihmeainetta suoniinsa saanut Tom venyy ja pomppii kuin paraskin supersankari. Valitettavasti vieraan vallan agentit kiinnittävät huomiota Tomin ihmeellisiin kykyihin. Onko kekseliäästä kumimiehestä päihittämään raskaasti aseistetut sotilaat?

Vauhdikas Kumia kantapäissä yhdistää onnistuneesti huumoria, voimafantasiaa ja mielikuvituksellista ilonpitoa. Ja mitäpä muuta sitä voisi koko perheen sarjakuvaviihteeltä toivoa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

TimJaTom4WEB

Kirjat – Leena Krohn: Kadotus

 

KrohnKadotusWEB

Leena Krohn
Kadotus
Teos

Leena Krohnin tuorein teos ei petä uskollista lukijaa. Vain vähän yli 150-sivuinen kirja näyttää pienoisromaanilta, mutta erään kuuluisan sinisen puhelinkopin tavoin sekin on sisältä paljon kokoaan suurempi. Krohnin tyyli on varma ja hiottu, ja näennäisen yksinkertainen teksti koostuu hienovaraisista, merkityksellisistä kerrostumista.

Kirjan kehystarinan kertoja työskentelee Kadotus-nimisessä löytötavaratoimistossa, jonne tuodaan kaupungin kaduilta löytyneitä tavaroita. Syrjäänvetäytyvästä luonteestaan huolimatta kertoja on kiinnostunut ihmisistä esineiden takana: ”Tavarat ovat tekojamme. Sillä kaikkien artefaktien takana on ihminen, minkäs sille mahtaa. Siten aina kun tartun esineeseen, kohtaan myös ihmisen, sen käyttäjän, omistajan, kadottajan, löytäjän, kaltaiseni.”

Jokaiseen esineeseen nivoutuu erillinen novelli, joka esittelee uuden henkilön, tämän taustakertomuksen ja tilanteen, jossa esine on hukattu. On vanhan rakkaussuhteen jäänteeksi jäänyt avain, stoalaisen herrasmiehen sateenvarjo ja taiteilijarouvan kyyneleen muotoinen korvakoru. On myös varsin epätavallisen lemmikin talutushihna, tunnistamaton lelu ja jopa käärmeennahka. Tuikitavalliset lusikka ja lyijykynäkin ovat osallistuneet käyttäjiensä elämän ratkaiseviin hetkiin.

Kaikki hukkaamiset tapahtuvat kaupungin puistossa eräänä kesäiltana taidefestivaalin humussa. Ihmiskohtalot sivuavat toisiaan kuitenkin toisistaan tietämättä. Vaikka illan päämääränä on juhlia ja pitää hauskaa, kaiken yllä leijuu alusta asti epätodellisuuden tuntu. Mitä pidemmälle kertomus ja ilta etenevät, sitä kummallisempia asioita tapahtuu. Pahaenteinen tunne siitä, että maailmassa ei ole kaikki kohdallaan, tiivistyy yhä vahvemmaksi. Rivien väliin kätkeytyy uhka, jonka tunnelman välittämisen Krohn hallitsee suvereenisti.

Kirjan henkilöhahmojen ja heidän ajatuskulkujensa kuvaus on yleisinhimillisen ajatonta, mutta kertojan suhtautumisessa tavaraan heijastuu kiinnostavalla tavalla viime vuosina pinnalle noussut minimalismi ja konmari-henkinen esineiden elollistaminen. Tavaroihin keskittyvän työnsä vastapainoksi kertoja on karsinut kotinsa sisustuksen äärimmäisen niukaksi. Hän pohtii tavaroiden hankkimisen ja omistamisen mielekkyyttä sekä esineiden ja ihmisen suhdetta: ”Kerran jokainen esine, jonka ihminen valmisti, oli ainoa laatuaan. Nyt keskenään identtisiä tuotteita tulostetaan miljoonin kappalein ihmiskäden koskematta.”

Kadotus on pieni suuri kirja, jonka kiehtova tunnelma jää viipyilemään mieleen.

Sarianna Silvonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.