kirjat

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2023 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2023

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2022 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Jalavan julkaisemalle
N. K. JEMISININ romaanille KIVINEN TAIVAS.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

N. K. Jemisinin Kivinen taivas (The Stone Sky, 2017) päättää ansiokkaan Murtunut maailma -trilogian. Palkinto on samalla tunnustus koko sarjalle, joka on täynnä ihmeen tuntua, painavia teemoja ja taitavasti luotuja henkilöhahmoja.

Kivinen taivas – ja samalla koko Murtunut maailma -trilogia – on mieleenpainuva lukukokemus ja poikkeuksellinen mestariteos. Teossarja tarkastelee hämmästyttävän taitavasti perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä kysymyksiä. Lisäksi se käsittelee maailmanloppua tavalla, joka saa kaikki muut maailmanloppuromaanit kalpenemaan.

Kivinen taivas vie kokemustensa runnomat hahmot lopulliseen kohtaamiseen ja entistäkin vaikeampiin valintoihin järistyskatastrofin raunioittamassa maailmassa. Vaakalaudalla ovat niin äidin ja tyttären suhde kuin koko planeetan tulevaisuus. Maailmanlopusta ei selviä tahraamatta käsiään.

Jemisinin taito rakentaa hämmästyttävä, johdonmukainen ja omaperäinen maailma on vailla vertaansa. Kivinen taivas onnistuu sekä vastaamaan aiempien osien herättämiin kysymyksiin että kehittelemään niitä yllättäviin suuntiin. Samalla teos valaisee monin tavoin tapahtumien taustalla siintävän maailman historiaa ja yhteisöjen rakenteita.

Kunnianhimoinen romaani on myös kielellisesti korkeatasoinen, ja kerronnan lumo pitää otteessaan. Jemisinin vimmaisuus ei anna armoa, mutta raadollisuutta tasapainottaa vinon synkeä huumori. Mielikuvituksellisesta miljööstä huolimatta sanoma luovuttamattomasta ihmisoikeudesta hehkuu kirkkaana kautta koko trilogian ja pakottaa tarkastelemaan myös omassa maailmassamme vallitsevaa sortoa ja syrjintää.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Suomaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Maria Turtschaninoff
Suomaa
Arvejord
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi

Maria Turtschaninoffin Suomaa-romaani kattaa viisi vuosisataa. Tarinassa seurataan Nevabackan suvun ja tilan syntyä ja kehitystä 1600-luvun lopulta meidän päiviimme. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jollekin suomen- ja ruotsinkielisen Pohjanmaan väliselle alueelle, jossa molemmat kielet elävät paitsi omaa, myös yhteistä elämää. Kielten symbioosi näkyy esimerkiksi juuri Nevabackan kumpaistakin kieltä yhdistävässä nimessä.

Pitää nostaa hattua kirjan suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille. Tartuin suomennokseen luettuani alkuperäisteoksen muutamaa kuukautta aiemmin. Voin vain kuvitella, millainen työ on ollut luovia varsinkin romaanin nimistön keskellä, ja pohtia, mitkä nimet kääntää ja mitkä jättää kääntämättä. Puhumattakaan pähkäilyistä, miten ylipäänsä pyrkiä tekemään ruotsinkielisen alkuteoksen kielten kohtaamiset näkyviksi myös suomennoksessa.

Ei Turtschaninoff ole kääntäjäänsä muutenkaan helpolla päästänyt. Tarinan kieli elää ja muuttuu hienoisesti liikuttaessa vuosisatojen läpi, mutta sen lisäksi kirjan ääni muuttuu luvusta toiseen. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri tyylilajeissa, milloin suoraan kertovana, milloin proosarunona, kirjeenvaihtona tai päiväkirjamerkintöinä. Myös henkilökaartissa riittää vaihtelua kuin elämässä itsessään.

Lukija saa seurata Nevabackan tarinaa monen eri ikäisen, eri sukupuolisen ja mielenlaadultaan erilaisen henkilön kautta. Yhteistä heille kaikille on paitsi jonkintasoinen yhteys sukuun, myös yhteys maahan ja varsinkin metsään. Turtschaninoff tekee jokaisesta kertojaäänestä yksilön, oli sitten kyseessä uskonsa kanssa kamppaileva mies 1700-luvulla, orpo pikkutyttö 1900-luvun alussa tai vanhus pitkän elämänsä ehtoolla meidän päivinämme.

Kuten niin usein Turtschaninoffin teoksista, löytyy tästäkin yhteys fantasiaan juuri luonnon kautta. Suomaa ammentaa fantastiset elementtinsä monille tutusta mytologiasta, suon ja metsän väestä. Kirjan alussa luodaan voimakas yhteys ihmisen ja metsän/suon välille. Tätä yhteyttä ja sen muuttumista seurataan kautta vuosisatojen eri ihmiskohtaloiden kautta. Tutuiksi tulevat niin nälkävuosien kärsimykset kuin 1950-luvun teinikesä. Kirjan jokainen luku kuljettaa lähemmäs nykyaikaa ja meidän maailmaamme.

Turtschaninoffin romaania markkinoidaan kirjailijan ensimmäisenä aikuisille suunnattuna romaanina. Raja nuorisokirjallisuuden ja aikuisten kirjallisuuden välillä on usein veteen piirretty viiva. Niinpä toivonkin, että ne lukijat, jotka löytävät Turtschaninoffin tämän romaanin myötä, uskaltaisivat tarttua myös hänen aiempiin teoksiinsa. Tarinankertoja Turtschaninoff on lukijansa ansainnut!

Ben Roimola

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtifantasia-ehdokkaat 2023

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2022 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

• Mariana Enriquez: Yö kuuluu meille (WSOY, suom. Sari Selander) – Kauhufantasia kietoutuu saumattomasti osaksi yhteiskunnallista ja psykologista romaania. Kokonaisuus on yllättävä ja ravisteleva, samalla kiehtova ja inhimillinen.

• Marko Hautala: Kuolleiden valssi (Tammi) – Osuvaa ihmiskuvausta, tumman humoristista aikalaishistoriaa ja kauhun syviä pohjavirtoja. Varmaotteinen, tyylikäs novellikokoelma.

• Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (Punainen Silakka, suom. Raisa Porrasmaa) – Aikamatkustusfantasia osoittaa, että ajattelu, kuunteleminen ja myötätunto ovat elämän todellista ydintä. Taidokkaasti kerrottu, lämpimän humanistinen teos.

• Marja Kyllönen: Vainajaiset (Teos) – Kainuulaista gotiikkaa ja syvällekäyvää kärsimyksen kuvausta. Omaperäinen romaani on ladattu täyteen sanojen mahtia.

• Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co) – Hiljaa avautuva, kaunis ja kauhistuttava mysteeriromaani käsittelee yksinäisyyttä, minuutta ja elämänkulkua. Runollinen mutta selkeä kielenkäyttö on mestarillista.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Arthur Machen: Suuri jumala Pan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Arthur Machen
Suuri jumala Pan
The Great God Pan
Suom. Ronja Erkko. Abraxas

”Villeimmissä, inhottavimmissa unissasikaan et voi kuvitella edes kalpeinta varjoa siitä, mitä minä olen kuullut – ja nähnyt.”

Vuosina 1863–1947 elänyt walesilaiskirjailija Arthur Machen kävi Tähtivaeltajan lukijoille tutuksi numeroissa 4/14 ja 1/15 julkaistun, Pekka Mannisen kirjoittaman laajan artikkelin kautta. Novellikäännöstä jouduttiin kuitenkin odottamaan numeroon 1/18, jolloin Machenin tuotanto vapautui tekijänoikeuksista. Samaisen lehden pääkirjoituksessa totesin, että toivottavasti joku suomalainen kustantamo huomaa tämän ja julkaisee iloksemme kokonaisen kirjan Machenin lumoavia tarinoita.

Toive on käynyt enemmän kuin toteen, sillä Basam on pistänyt ulos jo kaksi Machen-opusta (Mystisiä kertomuksia ja Sirpale elämää). Lisäksi suomeksi on saatu Abraxas-kustantamon julkaisema Suuri jumala Pan -teos, joka on alkujaan kotoisin vuodelta 1894. Kirja sisältää nimitarinan ohessa samaa tematiikkaa käsittelevän Opaali-novellin, Antti Litmasen lyhyen Machen-esittelyn sekä kirjailijan esipuheen teoksen vuoden 1916 laitoksesta.

Suuri jumala Pan on yksi kauhukirjallisuuden merkittävimmistä klassikoista. Tarinan vaikutus näkyy erityisen selvästi H. P. Lovecraftin tuotannossa. Tarjolla on runsaasti sanoinkuvaamattomia kauhuja, yliluonnollista outoutta ja kertomusten sisäisiä kertomuksia.

Novellin ensimmäisessä jaksossa transsendentaalista lääketiedettä harjoittava tohtori Raymond kutsuu Clarke-ystävänsä seuraamaan kokeellista aivokirurgista toimenpidettä. Raymond on vakuuttunut, että aineellinen maailma on pelkkä varjo, joka kätkee todellisen, eli henkisen maailman meidän katseiltamme. Muutaman aivosolun uudelleenjärjestäminen voisi kuitenkin avata ihmisen silmät näkemään henkimaailman ja Pan-jumalan.

Koekaniinikseen Raymond on valinnut katuojasta pelastamansa Mary-tytön. ”Hänen elämänsä on minun, ja voin hyödyntää sitä miten mielin”, yltiöpäisten tavoitteidensa riivaama tohtori toteaa.

Jatkossa tarina etenee episodeina, joissa päähenkilöt vaihtuvat ja risteävät keskenään. Juonen ytimessä on kuitenkin yksi yhtenäinen tarina, joka etenee eri hahmojen silmin ja kuroutuu lopulta taitavasti yhteen. Raymondin jälkeen pääosan saa hänen ystävänsä, herra Clarke, jolle tuottaa suuria vaikeuksia olla antautumatta mystisten ilmiöiden vietäväksi. Niinpä hän lukee ja tutkii toistuvasti omaa käsikirjoitusnidettään, joka tottelee nimeä Muistiinpanoja Paholaisen Olemassaolon Todistamiseksi.

Kokonaisuutena Suuri jumala Pan on kiehtovaa, vetävää ja monipolvista kauhukirjallisuutta. Kun maailmojen välisiä verhoja raottaa, on tuloksena vain hirviömäisiä painajaisnäkyjä, kuolemaakin pahempia kohtaloita sekä tuhoon tuomittuja sieluja. Tämän kaiken Machen paukuttaa lukijan eteen mielenterveyttä raastavien tunteiden vuoristoratana, joka välttää hienosti sen sudenkuopan, jossa lukijalle yritettäisiin kuvailla henkilöiden kokemien kauhujen tarkempaa luonnetta. Näin jätetään tilaa mielikuvitukselle, joka yltää aina pidemmälle kuin yksikään paperille kirjattu visio.

Myös Opaali-tarinassa ylitetään kuilu, joka erottaa tietoisen maailman materian piiristä. Tällä kertaa kaikki saa alkunsa, kun herra Dyson, joka kokee olevansa Lontoon fysiologian tutkija, tulee katsoneeksi tuiki tavallisen talon ikkunasta sisään – ja näkee helvetin aukeavan edessään. Tästä kaikesta hän kertoo herra Salisburylle, joka pitää moisia tarinoita vain vilkkaan mielikuvituksen tuotteina. Oudon yhteensattuman kautta Salisbury saa käsiinsä paperilapun, johon kirjattu mystinen loru ei suostu jättämään hänen aivojaan rauhaan.

Novelli tarjoilee jälleen rautaisannoksen salattuja tieteitä, kauhua, okkultismia, pakkomielteisiä tohtoreita, mystisiä käänteitä sekä Sohon sumuisia katuja. Tarina toimii hienosti, mutta valitettavasti kertomuksen lopputulema jää paljon alkukehittelyä laimeammaksi, jopa pettymykseksi.

Kirjan lopusta löytyy Machenin vanha esipuhe, joka valottaa kiintoisasti Suuri jumala Pan -novellin syntyhistoriaa. Mukana on myös otteita vanhoista kritiikeistä, joissa tarina tuomitaan armotta naurettavaksi ja järjettömäksi. Mihin Machen itse toteaa: ”Sitten saapuivat arvostelut, ja hauskuus alkoi: minun täytyy tunnustaa, että nautin siitä kaikesta suuresti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Kirjat – Richard Powers: Hämmästys

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Richard Powers
Hämmästys
Bewilderment
Suom. Antero Tiittula. Gummerus

Leski-isä Theo on astrobiologi, jonka työnä on kartoittaa elämän edellytyksiä ja merkkejä kaikkeudessa. Hänen herkkä ja älykäs yhdeksänvuotias Robin-poikansa kärsii ikävistä raivokohtauksista. Kun koulujärjestelmä alkaa suhtautua poikkeukselliseen lapseen yhä torjuvammin, epämääräisiin diagnosointiyrityksiin tympääntynyt isä tarttuu tutun tutkijan tarjoamaan oljenkorteen: Robinille voisi olla hyötyä kokeellisesta neuropalauteterapiasta, joka vahvistaa aivokuvannuksen avulla tunteidensäätelytaitoja.

Hämmästys sijoittuu epätarkkaan lähitulevaisuuteen – epämiellyttävän läheiseen sellaiseen. Yhdysvaltojen politiikka on yhä polarisoituneempaa, totalitaristista ja tiedevastaista, ilmastokriisi ja luontokato akuutteja.

Vielä on pakopaikkojakin. Isä ja poika etsivät lohtua luonnon ja kosmoksen ihmeistä, tutkivat ympäristöä erämökkimatkoilla ja takapihalla, katselevat tähtiin, kuvittelevat yhdessä vieraiden planeettojen toisenlaista elämää. Kun tämä taivaankappale ihmisineen ahdistaa, muut lajit ja muut maailmat eivät lakkaa ihmetyttämästä.

Hämmästys on romaani ristiriidoista, joiden keskellä elämme. Moni haluaisi kaiken kulkevan entistä rataansa, vaikka näin ei voi jatkua. Miten kasvattaa vaikeita kysymyksiä pohtivaa lasta kriisin keskellä? Totuus voi musertaa, valehtelu rikkoa luottamuksen. Theo ja Robin etsivät tasapainoa, vastausta. Miten voisi voittaa lamaannuksen ja toimia? Kannattaako ihmiskunnalle edes toivoa parempia aikoja vai tyytyä hyväksymään, että tämän lajin kausi on jäämässä vain pieneksi tuikahdukseksi kosmoksen mittaamattomassa historiassa?

Powers käsittelee suuria aiheita pienen henkilögallerian ja rajatun juonikertomuksen kautta. Romaani ei pyri pamfletiksi, vaan ujuttaa filosofiset, psykologiset ja ekologiset kysymykset luontevaksi osaksi kerrontaa.

Hämmästys on Powersin 13. romaani, ja tottumus kirjailijana näkyy: kokonaisuus on harkittu, ja surullisuudesta ja raastavuudesta huolimatta teos on sulavaa, yllättävän helppoa luettavaa. Suomentaja Antero Tiittula tekee osansa ja tuo esimerkiksi runsaat lajien nimet sekä tähtitieteelliset ja neurotieteelliset termit tekstiin niin sujuvasti ja varmasti, ettei lukija kompastele niihin lainkaan.

Hämmästys ei ole suurromaani eikä ehkä mestariteoskaan – mutta ennen kaikkea se on hyvin viisas kirja. Valmiita vastauksia sen sivuilta ei löydä, mutta toivottavasti se istuttaa siemenensä mahdollisimman monen tässä ajassa elävän mieleen.

Kaisa Ranta

Kirjat – Marja Kyllönen: Vainajaiset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marja Kyllönen
Vainajaiset
Teos

1950-luvun Kainuussa kaksi nuorta rakastuu, ja kaikki on vielä hyvin. Vanhemmat vastustelevat, mutta Laimi Inari Kylmä ja Rauno Karumaa saavat kuin saavatkin toisensa. Eivätkä he elä onnellisina elämänsä loppuun asti.

Selviönä pidetty odotus päättyy, kun lapsi menee kesken. Sikiö jää häälymään tämän- ja tuonpuoleisen välille, kasvaa pahansuovaksi voimaksi, levittää liekkiönä mustat lonkeronsa ihmisten sieluun ja muistuttaa kitkeränä siitä, mitä olisi voinut olla.

Vanhanemännän siunailu ei auta, kun pariskunta juuttuu murtumattomaan kehään. Syntymätön tytär kiusaa vanhempiaan, sotkeutuu ystävää vailla olevan naapurintytön elämään, kietoo vaikutuspiiriinsä rikkinäiset ja rikotut. Samaan aikaan muuttuva maailma jyrää sivustaseuraajat kyselemättä alleen. Ja kun vihdoin syntyy poika, on hänessäkin jotain kammottavaa.

Vainajaiset on Marja Kyllösen pitkään julkaisua odottanut paluuromaani. Ja millainen paluu! Se on kertomus lapsettomuudesta ja elämänilon kuihtumisesta, Suomi-gotiikkaa ja kansanperinnekauhua, omaleimainen ja kunnianhimoinen taidonnäyte. Kyllösen runsaaseen, purevaan kerrontaan on hyvä tempautua:

”Tupa on täynnä ihmisenmuotoisia aukkoja, sielunmentäviä läpiä ja veräjiä; niitä nuokkuu pöydässä ja sen äärellä, venyttelee huuliaan seinillä ja piirongilla ja minä tuiverran pirttiä pitkin, kaadan kuvat ja karmit ja kamanat, kaikki tämän hengettömän elämän kehykset, joissa äiti ja isä poseeraavat kuin tärkättyinä, minä tai morsiuskimppu välissään, ja minulla olisi saparot päässä ja silmissä ilonpilkut ja lutikat, ja hymy poreilisi huulilla, kalvaisi koloja poskiin ja hetken meidän olisi hyvä ja kahvin kanssa tiikerikakkua; mutta mitään ei ole, minua ei ole, eikä mikään tässä kuvaelmassa aitoa (…)”

Vainajaiset tarjoaa yliluonnollisen kauhun ystävälle jotain harvinaislaatuista, mutta realistisemmin suuntautunut lukija voi halutessaan ottaa syntymättömän hahmon vertauskuvallisestikin. Ontot kohtansa on monella ja monessa. On pienen yhteisön pimeä puoli, ihmisten pikkumaisuus ja paha tahto, käsittelemättömät traumat, murtuneet mielet, itsesyytökset ja vaille jäämisen katkeruus. Ovatko toteutumattomat haaveet vain pahoja henkiä, polulta eksyttäviä virvatulia?

Ei siis mitään hyvän mielen luettavaa. Kaikesta huolimatta kurjuuskavalkadi käy läpi niin kiihkeän kiirastulen, että siinä on jotain oudon puhdistavaa. Mikä ilo, että tämä romaani ei jäänyt välitilaan, pöytälaatikkoon, vaan näki päivänvalon.

Kaisa Ranta

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2022 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

• N. K. Jemisin: Kivinen taivas (The Stone Sky, suom. Mika Kivimäki, Jalava)

Kokemustensa särkemät päähenkilöt vaeltavat kohti lopullista kohtaamista, joka määrittää planeetan tulevaisuuden. Teoksen keskiössä on hyväksikäytön, syrjinnän ja suoranaisen sorron teemoja. Takaumien kautta paljastuu oleellisia seikkoja maailman traagiseen nykytilanteeseen johtaneista tapahtumista. Romaani päättää komeasti Murtunut maailma -trilogian.

• Heikki Kännö: Ihmishämärä (Sammakko)

Kunnianhimoinen järkäle kokoaa yhteen eurooppalaisen sivistyksen keskeisiä rakennuspalikoita. Teos pyrkii rakentamaan wagneriaanisen kokonaisteorian ihmisten ja jumalten välisestä kanssakäymisestä. Pienen saksalaisen omenatarhan omistaja toimii keskushenkilönä valtakuntia ja aikakausia kattaville risteäville tarinakaarille.

• Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (Även om allt tar slut, suom. Jaana Nikula, WSOY)

Lähitulevaisuuden Ruotsissa keskiluokkainen perhe ajautuu kaaoksen keskelle ilmastokatastrofin aiheuttamien laajojen maastopalojen vuoksi. Kirjailija perkaa länsimaisen elämäntavan syyllisyyksiä ja vastuuttomuuksia tarkkanäköisesti useiden näkökulmahenkilöiden ja episodimaisen kerronnan kautta.

• Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station Eleven, suom. Aleksi Milonoff, Tammi)

Romaanissa influenssapandemia on surmannut suurimman osan maailman väestöstä. Nyt yhteiskuntaa rakennetaan uudelleen kyläyhteisöjen varaan. Erillisistä tarinalinjoista koostuva teos seuraa sekä romahduksen hetkeä että kiertävän musiikkikaravaanin vaelluksia. Yllättävän lempeä visio kysyy painavia kysymyksiä siitä, mikä tekee ihmiselämästä elämisen arvoista.

• Richard Powers: Hämmästys (Bewilderment, suom. Antero Tiittula, Gummerus)

Viipyilevän viisas romaani pohtii, kuinka elää ilmastokriisin ja luontokadon aikakaudella. Ihmisen pienuus ja suuruus, toivo ja epätoivo, lohtu ja lohduttomuus voivat sekä jähmettää että kannustaa toimimaan. Filosofinen kerronta antaa lukijalle tilaa löytää omat vastauksensa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Keigo Higashino
Namiyan puodin ihmeet
Namiya zakkaten no kiseki
Suom. Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka

Japanilaiskirjailija Keigo Higashinolta on aiemmin suomennettu murhamysteerit Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto. Nyt julkaistu Namiyan puodin ihmeet ei kuitenkaan ole dekkari, vaan pienimuotoisen arkinen fantasiatarina elämän suurista valinnoista. Suositusta romaanista on tehty elokuvaversio sekä Japanissa että Kiinassa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tavataan kolme elämän kolhimaa pikkurikollista. He piiloutuvat öisen ryöstöretken päätteeksi vuosikymmeniä aiemmin hylättyyn sekatavarakauppaan. Yllättäen kaupan postiluukkuun kolahtaa kirje, jossa nuori urheilijanainen pyytää neuvoja vaikeaan elämäntilanteeseensa. Kolmikko on kirjeestä hämillään, kunnes he huomaavat vanhan viikkolehden, jossa kerrotaan, kuinka sekatavarakaupan omistanut herra Namiya oli aikoinaan päätynyt vastaamaan kyläläisten huolikirjeisiin. Mutta kuinka kummassa kirjeitä saapuu yhä?

Jotain maagista tässä on, sillä kun kaverukset päätyvät rustaamaan kirjeeseen vastauksen, he saavat välittömästi uuden viestin, joka käsittelee heidän lähettämiään kommentteja. Pian käy myös ilmi, että puotiin kopsahtavat kirjeet saapuvat vuosikymmenten takaa.

Fantastisista kulisseista huolimatta romaani on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Kirjeitä lähettävät henkilöt pohtivat vakavissaan elämänsä suuntaa ja saavat sekä lähettämistään että vastaanottamistaan kirjeistä uutta virtaa ajatteluunsa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita saatujen ohjeiden noudattamista. Jo pelkkä asioiden tarkempi tutkiskelu ja vastaväitteiden kuuleminen saattaa auttaa näkemään asiat eri kulmista ja näin laukaista mielessä olleen lukon.

Aina ei ole edes ratkaisevaa, kuka kuuntelee ja miten tämä vastaa. Kun kauppias aikoinaan laati vastauksiaan, hän teki parhaansa keksiäkseen kunkin kysyjän elämäntilanteeseen sopivimman ratkaisun. Rikolliskolmikko vastaa puolestaan kirjeisiin suorasukaisen röyhkeästi oman nihilistisen maailmankatsomuksensa pohjalta.

Episodimaisesti etenevässä romaanissa käydään läpi useiden ihmisten elämäntarinat ja kohtalot. Ne kaikki kytkeytyvät Namiyan puodin ihmeisiin, mutta kiertyvät monin osin myös toisiinsa. Yhden tarinan keskushahmo voi esiintyä sivuosassa toisen henkilön kertomuksessa. Vähitellen mukaan hiipii myös selkeämpiä yhteyksiä, ja lopulta kokonaisuus kutoutuu yhteen kauniimmin ja vaikuttavammin kuin alkuun olisi voinut edes kuvitella.

Higashinon romaani tarjoilee tunteisiin käyvän, herkkävireisen lukukokemuksen. Teoksen psykologisesti tarkkanäköiset henkilöt elävät ja hengittävät, muuttuvat ja kasvavat. He tekevät tärkeitä päätöksiä, kyseenalaistavat ulkoa annettuja malleja ja punnitsevat syvällisesti oman olemassaolonsa tarkoitusta. Erilaiset syy-seuraus-suhteet osoittavat kuinka pienilläkin valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Samoin kuin sillä, että joku auttaa ja kuuntelee.

Jos kaipaa fantasiaansa empaattista inhimillisyyttä ja koskettavaa lumousta, Namiyan puodin ihmeet on nappivalinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – David Mitchell: Utopia Avenue

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

David Mitchell
Utopia Avenue
Utopia Avenue
Suom. Einari Aaltonen. Sammakko

Pilvikartasto-romaanillaan (1/09) maailmanmaineeseen noussut David Mitchell ujuttaa usein spefi-elementtejä muuten realistiselta vaikuttaviin tarinoihin. Hänelle on myös tapana sisällyttää kertomuksiinsa kytköksiä aiempiin kirjoihinsa. Nämä huomiot pätevät myös Utopia Avenue -romaaniin, joka kertoo 1960-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneesta psykedeelisestä folk-rock-yhtyeestä.

Yhtyeen liikkeelle panevana voimana toimii manageri Levon Frankland, joka kerää bändin soittajat yhteen. Ahneista perusmanagereista poiketen Levon ei huijaa suojattejaan, vaan tahtoo aidosti heidän parastaan.

Kirjassa Utopia Avenuen jäsenistä eniten tilaa saavat rahapulasta kärsivä basisti Dean Moss, kosketinsoittaja ja folk-laulaja Elf Holloway sekä harhojen kiusaama kitaristivirtuoosi Jasper de Zoet. He vastaavat myös bändin kappaleiden sanoituksista ja sävellyksistä. Huomattavasti pienempään rooliin jää jazzin parissa kunnostautunut rumpali Peter ”Griff” Griffin.

Sen ohessa, että romaani seuraa Utopia Avenuen kivikkoista matkaa rähjäisiltä pikkuklubeilta suuremmille areenoille, teos valaisee monipuolisesti soittajien elinkaaria. Hahmoista kasvaa aidon oloisia yksilöitä, joiden kohtalot koskettavat. On rakkautta, huumeita, ongelmia, idealismia, pettymyksiä ja potkuja tutkainta vastaan. Kaikkea sitä, mistä oikeakin elämä muodostuu.

Aikakautensa todellisuuteen kirjan kytkevät Vietnamin sotaa vastustavat mielenosoitukset sekä useat tunnetut muusikot, joihin Utopia Avenuen jäsenet matkallaan törmäävät. Kuvioihin uivat mm. uransa alkumetreillä oleva David Bowie, The Rolling Stones -tähti Brian Jones, pöydän alla konttaava John Lennon sekä Grateful Dead -kitaristi Jerry Garcia. Frank Zappasta, Janis Joplinista ja Leonard Cohenista nyt puhumattakaan. Bändin mukana lukijat kuljetetaan moniin legendaarisiin rock-pyhäkköihin, kuten vaikkapa Lontoon Sohoon ja New Yorkin Chelsea Hoteliin.

Mitchell kirjoittaa kaikesta tästä rehevästi ja elämänmakuisesti. Paikat, keikat, käänteet ja ihmiset heräävät hänen käsittelyssään loisteliaaseen eloon. Väliin tekstiä rytmittävät ajalliset hyppelyt, toisinaan ohitettujen näkymien listat. Tilaa saavat myös biisien sanoitukset sekä kertomukset niiden synnystä. Utopia Avenue onkin kaikin puolin lumoava ja täysipainoinen sukellus 1960-luvun rock-elämän kulisseihin ja aikaan, jolloin musiikki oli elämää suurempi, maailmoja muuttava taidemuoto.

Entäs ne romaanin spefi-elementit, kuulen kysyttävän. Niistä vastaa Jasper de Zoet, joka on nuoresta asti kärsinyt päässään kaikuvista koputuksista. Lääkärit näkevät tämän merkkinä mielen sairaudesta, mutta todellisuus saattaa olla jotain paljon fantastisempaa. Asuuko Jasperin aivoissa pahantahtoinen olento, joka haluaa ottaa hänen kehonsa hallintaansa? Lähettääkö joku ulkopuolinen taho hänen päähänsä ahdistavia kop-kop-ääniä? Ovatko asialla kenties avaruuden muukalaiset? Se on ainakin totta, ettei Jasper kestä katsoa peilikuvaansa tai pysty tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.

Kirjailijana David Mitchell on helppo mieltää Michael Chabonin hengenheimolaiseksi. Suomesta käsin tätä voi olla vaikea hahmottaa, sillä siinä missä Mitchelliä on suomennettu kiitettävästi, Chabonin keskeisten teosten suomennokset loistavat poissaolollaan. Tätä voi pitää kotimaisen kustantamokentän pahana epäonnistumisena.

Onneksi sentään Mitchelliä käännetään kiitettävään tahtiin, sillä Utopia Avenue rokkaa kuin aikojen takaa kurkottava turboahdettu apotti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Emily St. John Mandel
Asema 11
Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.