Kirjat – Heikki Kännö

Nyt kun Heikki Kännön Runoilija-romaani pääsi ansaitusti Finlandia-palkintoehdokkaaksi lienee hyvä hetki heittää Tähtivaeltajablogiin näyte Kaisa Rannan kesäisestä Heikki Kännö -haastatteluartikkelista.

Koko tekstiä tuskin kukaan jaksaisi lukea älykännykän pieneltä ruudulta, mutta tässä kuitenkin tekstin ensimmäinen neljännes. Eiköhän sekin jo ole vakuuttava osoitus Kännön kirjallisesta nerokkuudesta.

Muista myös Tähtivaeltajablogissa julkaistut Kännön romaanien arvostelut:

Heikki Kännö: Mehiläistie (2017)
Heikki Kännö: Sömnö (2018)
Heikki Kännö: Runoilija (2020)

Heikki Kännö
Lupa ajatella, lupa valehdella

On aurinkoinen aamupäivä kesäkuun alussa, kun juna saapuu Turkuun. Suomi on avautumassa kevään koronarajoitusten jälkeen. Päivästä on tulossa jännittävä – ei Turun vaan matkan tarkoituksen vuoksi. Tämä haastatteluretki ei voisi mieluisampi olla.

Huikean mielikuvituksellinen, omaääninen visionääri. Nopeasti kotimaisen kirjallisuuskentän yhdeksi kiinnostavimmista nimistä kohonnut ja vakiintunut tekijä. Hänen genrerajoja rikkovat romaaninsa ovat napanneet jos jonkinlaisia palkintoehdokkuuksia ja saaneet kriitikot puhkeamaan vuolaisiin kehuihin. Ne yhdistävät totta ja kuvitelmaa, hyödyntävät suvereenisti taidehistoriaa, filosofiaa ja esoteriaa. Kaiken huipuksi ne ovat myös juonellisesti koukuttavaa luettavaa.

Sehän tarkoittaa sitä, että nyt kolmannen romaanin ilmestyttyä on ehdottomasti pitkän Tähtivaeltaja-artikkelin paikka. Rakkaat lukijat, olkaa hyvä: Heikki Kännö.

Runoilija poikkeustilassa

Sillä välin kun päätetyöläiset ja kirjailijat ovat nököttäneet kammioissaan koronaetäilyn tai vain normaaliarkensa nimissä, maailma on jatkanut kulkuaan. Tapaamispaikaksi sovitut pääkirjaston uuden puolen portaat ovatkin remontissa. Kännön punapartainen hahmo on onneksi helppo tunnistaa.

Tallustelemme rauhassa lounaalle. Ravintolassa poikkeusajan huomaa: normaalisti Blanko olisi täynnä lounastajia, mutta nyt tilaa on vallan mainiosti. ”Virkistävää syödä pitkästä aikaa jonkun toisen laittamaa ruokaa”, Kännö mainitsee. Hän tapaa päivän kirjoitustyön jälkeen rentoutua kokkaamalla, ja tänä keväänä on tullut perehdyttyä tarkemmin muun muassa japanilaisen keittiön saloihin. Satunnaisten lounastapaamisten puutetta lukuun ottamatta Kännön arki on sujunut pääasiassa totutusti, kirjoittamisen parissa. Mutta entäpä juhlahetket – kolmas romaani Runoilija ilmestyi maaliskuun loppupuolella. Miten poikkeustila vaikutti siihen?

”Kirjajulkkareita oli ehditty suunnitella puoli vuotta, mutta kun kokoontumisrajoitukset alkoivat, ne jouduttiin siirtämään Instagramiin”, Kännö muistelee. Oli etäjulkkareissa puolensakin: väkeä oli enemmän kuin fyysiseen tilaisuuteen olisi luultavasti ilmaantunut, ja moni uskalsi kommentoida ja kysellä tavallista rohkeammin. Sekä lähetellä kuvia siitä, kuinka istuvat kylpyammeessa seuraamassa lähetystä.

Kännö ei erityisemmin kaipaa parrasvaloihin, joten aluksi tilaisuuksien peruuntuminen tuntui lähes helpottavalta. Pian tilanne alkoi kuitenkin harmittaa erityisesti kustantamon takia. Pienellä Sammakolla ei ole käytössään valtaisaa markkinointibudjettia, joten julkiset esiintymiset ovat tärkeitä. Kun pandemia täytti mediatilan, oli vaikea hahmottaa, lukeeko kulttuuriuutisia ja kiittäviä arvioitakaan kukaan. Kirjastojen sulkeminen saattoi toisaalta houkutella ostajiksi sellaisiakin lukijoita, jotka olisivat muuten tyytyneet lainaamaan teoksen. Oman kirjansa kohtaloon Kännö suhtautuu tyynesti – julkaisun ajoitus sattui kieltämättä epäonniseen hetkeen, mutta suurten maailmantapahtumien rinnalla kyse on kuitenkin pienestä asiasta. Toivotaan silti, että syksyllä kirjallisuustapahtumia voi taas järjestää.

Tällä hetkellä Kännön mielessä pyörii seuraava, neljäs romaani. Sen ajatus lähti liikkeelle Sömnöstä poistetusta 80 liuskan osuudesta, mutta eniten siinä on yhteyksiä Mehiläistiehen. Vieraileepa siinä Runoilijassa esiintyvä hahmokin. Vaikka kirja luo siltoja aiempien romaanien välille, on kyse silti täysin itsenäisestä teoksesta. Haastatteluhetkellä ensimmäisen kokonaisen version kirjoittaminen on pitkällä, joskin hidastunut: merkkejä tiedostoon on kertynyt jo 1,5 miljoonaa, vaikkei vielä olla lopussa. ”Normaalisti saan tuotettua käsikirjoitusvaiheessa 3–5 liuskaa päivässä, nyt menee yhteen sivuun viisi päivää”, kirjailija tuskittelee. Mutta ennen kuin uppoudutaan syvemmälle luomisen iloon ja tuskaan, hypätäänpä ajassa taaksepäin.

Esoteerinen esikoinen

Huhtikuussa 2017 ilmestyy kuvataiteilija, graafikko Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie. Sen keskushahmona on monipuolinen saksalaistaiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka palveli toisen maailmansodan aikaan vapaaehtoisena Saksan ilmavoimissa ja jonka kone pudotettiin Krimille. Romaanissa parapsykologiaa tutkiva natsiryhmä vakuuttuu siitä, että Beuysilla on yliluonnollisia voimia, jotka paljastuvat myös hänen taiteessaan. Niihinhän on päästävä käsiksi. Seuraa monitasoinen mysteeriromaani, jossa liikutaan niin sota-ajassa, 1960-luvun Düsseldorfissa kuin lähempänä nykyaikaa USA:ssakin. Beuysin todellinen elämä, taidefilosofia ja kiinnostus shamanismiin sekoittuvat vangitsevasti fiktiivisiin hahmoihin ja spekulatiivisiin aineksiin.

Vastaanotto on utelias, myönteinen ja hämmästynytkin. Helsingin Sanomien kokenut kriitikko Antti Majander äityy paitsi kehumaan teosta, myös ihmettelemään ääneen, osaako edes kirjoittaa kritiikin näin hämmentävästä romaanista. Tähtivaeltajassa päätoimittaja Toni Jerrman suitsuttaa kirjaa todelliseksi taidonnäytteeksi. Mehiläistie nousee Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Tulenkantaja-palkinnon ja Tähtivaeltaja-palkinnon lyhytlistalle.

Hivenen hämmentynyt oli esikoiskirjailijakin, joka oli keskittynyt tarinan kertomiseen itselleen eikä ollut osannut vastaanottoa ajatellakaan. ”Minulle merkitsi vain se, että vihdoinkin saa tehdä yhden kirjan ihan valmiiksi ja laittaa lopuksi omaan hyllyyn”, Kännö kertoo. Hän halusi yhdistää taidemaailman ja mysteerin, korkeakirjallisen kerronnan ja spekulatiiviset elementit – sekä saada selville, kuka Joseph Beuys oikeastaan oli. Beuysin taide teki Kännöön vaikutuksen jo nuorena taideopiskelijana, mutta vasta Mehiläistietä kirjoittaessaan hän alkoi lukea Beuysista enemmän.

Kuvio toistuu keskustelun aikana moneen kertaan. Kirjojen perusteella Heikki Kännöä voisi kuvitella salamyhkäiseksi velhoksi tai jonkinlaiseksi kaiken mahdollisen tietäväksi, superoppineeksi umbertoecoksi. Osuvampaa olisi luonnehtia Kännöä superoppivaksi ja kaikesta mahdollisesta kiinnostuneeksi. Umbertoecomaista toki tavallaan sekin, ja ehdottomasti innostavaa ja arvostettavaa. Alkupisteenä toimii kiinnostus henkilöön tai aiheeseen, tarve ottaa selvää, halu kirjoittaa. Taustatyöskentelyn aikana yksi asia alkaa johtaa toiseen. Kuten natseihin ja esoteriaan, Goetheen tai Steineriin.

Vaikka jälkiviisaasti kirjoitusprosessit tuntuvat harkituilta, on sattumallakin aina sijansa. ”Tai onko nyt sattumaa olemassakaan; kyse on ehkä pikemminkin kulttuurievoluutiosta.” Esimerkiksi natseista Kännöllä ei ollut alun perin erityistä aikomusta kirjoittaa, mutta kaikkiin romaaneihin ne ovat hiipineet. Mehiläistiehen Beuysin lentäjänhistorian vuoksi, Sömnöön Wagnerin takia, Runoilijaan Nietzschen kautta. Esoteerikkojen vyyhdissäkin on oma evoluutionsa, oppi-isien ja ketjujen verkostoja, joihin voisi paneutua loputtomiin.

Kielen lumovoima

Vaan unohdetaanpa hetkeksi niin natsit kuin mystikotkin ja pureudutaan tarkemmin Kännön omaan historiaan. Hän sai kuvataiteilijan koulutuksen ja nousi 49-vuotiaana esikoiskirjailijana esiin näennäisesti tyhjästä – mutta varovainen utelu paljastaa pitkän kirjallisen kehityskaaren.

”Oikeastaan olen kirjoittanut jotain aivan lapsesta saakka, mutta johonkin 25-vuotiaaksi asti se oli puhdasta leikkiä”, Kännö kertoo. Alun alkaen laadulla, editoimisella tai taustatyöllä ei ollut väliä, vaan lähinnä sillä, että sivuja syntyi ja mielikuvitusta sai käyttää. Yliluonnollinen ei ole Kännölle lähtökohtaisesti genreaihe, vaan luonnollinen osa kaunokirjallisuutta: ajatellaanpa vaikka Edgar Allan Poen tarinoita tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, jotka on hyväksytty korkeakulttuuriksi. Ja kirjoitettu hyvin! Ei siis ihme, että jossain vaiheessa Kännö päätti kirjoittaa kirjallisesti korkeatasoisia kauhunovelleja. Päätöksen tuloksena syntyi tosin ensin ”kirjallisesti kamalia ja kaikella tavalla muutenkin huonoja” tekstejä, mutta kipinä oli syttynyt.

Vaikka kuvataide kiehtoo Kännöä katsojana edelleen, kuvataiteilijan uraa hän ei kaipaa lainkaan. Hän tokaisee mutkattomasti olleensa siinä täysi pelle, joka halusi vain tehdä taidetta ja olla taiteilija, asua kommuunissa, käydä taidekouluja, suoltaa teoksia ja antaa niille hienoja nimiä. Sangen ymmärrettävää sekin. Hieman yllättäen hän paljastaa pitäneensä kirjallisuutta aina taiteista tärkeimpänä. Miksi?

”Se on tavallaan keskittynein, ja vaikka kaikki taide on aina jollain tavalla myös ryhmätyötä, kirjailija voi periaatteessa tehdä kaiken itse, ilman esimerkiksi soittajia tai kuvaajia. Se antaa keinoja toteuttaa valtavan suuria maailmoja ja tapahtumia hyvin yksinkertaisin välinein, pelkillä sanoilla.” Kännö muistelee jonkun elokuvaohjaajan puhuneen siitä, miten lyhytkin virke voi sisältää useita aikatasoja, siirtyä paikasta toiseen – niin että vastaavaan tarvitsisi elokuvassa lukemattomia minuutteja ja satoja tuhansia dollareita.

Samalla juuri kieli aiheuttaa päänvaivaa: se on tärkeää mutta vaikeaa. Kännö tietää täsmälleen, mihin neljännen romaanin käsikirjoitus on etenemässä ja kuinka tarina päättyy. Mutta koska tekstiä on jo niin valtavasti, kirjoittaessa ei halua enää toistaa itseään vaan räpistelee ja yrittää etsiä alati uusia kielellisiä tapoja sanoa kaikki – menemättä liikaa konstailun puolelle. Allekirjoittaneen on huomautettava, että tässä tasapainottelussa Kännö onnistuu kyllä mainiosti: hänen romaaniensa kerronta on vivahteikasta ja upottavaa, muttei vaikealukuista.

Kaisa Ranta

Näytepala Tähtivaeltaja-lehdessä 3/20 julkaistusta artikkelista.

Kirjat – Markus Leikola: Teidän edestänne annettu

Markus Leikola
Teidän edestänne annettu

WSOY

Markus Leikola tunnetaan monipuolisena kirjailijana, jolta on julkaistu niin tietokirjoja, runoutta kuin kolumnejakin. Teidän edestänne annettu on hänen toinen romaaninsa – yli tuhatsivuinen järkäle. Ja mitä kaikkea kansien väliin mahtuukaan!

Ristillä riippuva Jeesus alkaa empiä. Oliko hänen varmasti määrä uhrautua juuri ihmiskunnan puolesta? Parasta varmistaa, ettei kaikkivaltias sittenkin tarkoittanut simpansseja, ovathan simpanssit ja ihmiset niin lähellä toisiaan, että kosmisessa mittakaavassa asiasta voi helposti erehtyä. Tuumasta toimeen, ja niinpä viidakoihin syntyy kaivattu simpanssivauva Hesus. Sattuman ja ihmisten oikuista Hesus ei kuitenkaan ehdi kauan seurata simpanssikunnan syntejä tai viattomuutta, kun hän jo päätyy ihmettelemään 1900-luvun ihmiseloa.

Pyörteitä riittää natsien lääketieteellisistä laboratorioista Eichmannin oikeudenkäyntiin, jaetusta Berliinistä kiistellylle Pyhälle maalle ja kristikunnan historian hämäriin. Kehyskertomuksesta siirrytään kohdattujen hahmojen, luettujen kirjeiden ja löydettyjen kirjojen sisäkertomuksiin.

Leikola kuljettaa lukijaa paikasta ja ajasta toiseen välillä hitaasti viipyillen, välillä niin että päätä huimaa. Ja se hahmokavalkadi: on juutalaisia, natseja, palestiinalaisia, iranilaisia; historiallisia ja keksittyjä henkilöitä halki Euroopan, Lähi-idän ja Amerikan – ja saadaanpa soppaan sotkettua jopa Sherlock Holmes. Jottei rönsyilevä aikajana suotta jäisi vain parintuhannen vuoden mittaiseksi, nousevat painavan sanansa sanomaan myös bakteerit, jotka olivat täällä kauan ennen meitä.

On vihollisia ja ystäviä, liittojen solmimista ja murtumista. Rajoilla ja muureilla tehdään meitä ja toisia vuoroin kenestäkin. Syyllisyyttä podetaan ja väistellään. Monet hamuavat valtaa ja omaa etuaan, toiset pyrkivät edistämään itseään suurempaa hyvää aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kiehtovaa on myös historian olosuhteiden ja tiedon kietoutuminen yhteen. Tieto hukkuu tai on vaaraksi, kun vallassa olijat määrittävät oikean opin ja kerettiläisyyden. Toisten tietämys tai kyvyt ohitetaan, kun taas toiset käyttävät häikäilemättä hyväksi tilaisuuksia kartuttaa tietoaan menetelmien eettisyydestä piittaamatta. Kulkutaudit kietoutuvat kulttuurihistoriaan, mistä olemme saaneet myös tosielämässä muistutuksen. Epävarmuuden ja epäilyn keskelläkin joskus parasta ja kauneinta on luottaa toiseen ihmiseen.

Ei johdu vain romaanin pituudesta, ettei kaikkea kiinnostavaa voi mahduttaa yhteen arvioon. Ennen kaikkea syy on kirjan huikeassa runsaudessa, valtavassa tietopohjassa ja mielikuvituksellisuudessa. Kerronta tuo mieleen paikoin sukusaagan, paikoin historiallisen mysteerin, paikoin fantastisen ilottelun tai jopa tieteisjännärin.

Asialliseen proosaan sekoittuu aimo annos intertekstejä ja kielellä leikittelyä. Usein nokkeluus piristää, mutta toisinaan myös ärsyttää: täytyykö vakavaksi romaaniksi asemoidun teoksen edelleen ottaa spekulatiivisiin elementteihin etäisyyttä ironisoimalla? Näin eeppinen eepos saisi olla anteeksipyytelemättömän eeppinen.

Varsinkin historiasta innostuneet saavat romaanista takuulla irti paljon, mutta hatara vuosilukumuistikaan ei estä nauttimasta kirjan käänteistä. Lukija tuntee olevansa hyvissä käsissä, ja kokonaisvaikutelma on ihailtavan hallittu. Poikkeuksellinen suoritus.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggett
Armonvuosi

The Grace Year
Suom. Leena Ojalatva. Karisto

Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.

Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.

Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.

Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.

Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?

Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.

Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.

Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Lotta Dufva: Limbodusa

Lotta Dufva
Limbodusa
Otava

Euroopasta paenneet ihmiset juhlivat Italian ja Tunisian välissä sijaitsevalla Lampedusan saarella ylikansallisen Eurodef-puolustusyrityksen tyrannian kaatumista. Suomesta saarelle salakuljetettu Ingrid ei osaa iloita muiden mukana, vaikka oli itse aloittamassa vallankumousta. Hänen rakastettunsa ei ole täällä, eikä mikään tunnu miltään.

Näin alkaa Lotta Dufvan esikoisromaani Limbodusa, ”rakkaustarina ja vallankumous”. Ingrid kuvaa vuoroin arkeaan Lampedusan välitilassa, vuoroin muistelee, mitä Helsingissä ja Euroopassa tapahtui aiemmin. Kuinka hän opiskeli kieliä ja kirjallisuutta, strippasi hengenpitimiksi surkeassa räkälässä ja tutustui politiikkabloggariksi ja valtiotieteiden opiskelijaksi ryhtyneeseen entiseen Eurodefin palkkasotilaaseen, Suomalaiseen. Rakkaus roihahtaa, ja samalla alkaa kyteä myös vallankumouksen liekki. Kaksikko päättää yhdistää voimansa, Ingridin sanan säilän ja Suomalaisen karisman.

Dufvan lähitulevaisuusdystopiassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. On vihamielisyyksien ja inflaation runtelema Eurooppa, joka valuu yksityisen puolustusyrityksen vallan alle. On Helsingin maisemia, tuttuja katuja ja rantoja uudessa valossa. On koulutuksen kurjistamista, nuorison epätoivoista vimmaa, somekanavia ja verkkofoorumeita.

Kielellinen kirjokin ilahduttaa: kerronnassa vilahtelee yleis- ja puhekieltä, totalitarismin tueksi konstruoitua yleiseuroa, fraaseja lukuisilla eurooppalaisilla kielillä. Parhaiden perinteiden mukaisesti kärjistyneen tilanteen siemeniä on helppo löytää nykytodellisuudesta: demokratianvastaisia voimia, pelkoon ja vihollisuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Eurooppalaisten pakolaisten sijoittaminen välimerelliseen limboon ei voisi juuri allegorisempaa olla.

Romaanin alku koukuttaa kuin kirpeänsuolainen sitruunasalmiakki, antaa juuri sellaista kiihkoa, kapinaa ja punkhenkistä sekoilua kuin takakansi lupaa. Kun kerrontaratkaisu muuttuu kirjan keskivaiheilla, muuttuvat kuitenkin myös sävy, teematkin. Räväkkyys saa entistä synkempiä pohjavireitä.

Ratkaisu on toisaalta perusteltu, toisaalta myös romaanin heikkous. Ingridin näkökulmasta täytyy irrottautua, jotta voi kertoa sen, mitä hän ei tiennyt tai ymmärtänyt – mutta samalla aiempi kuvaileva, lukijan päätelmille ja mielikuvitukselle varaa jättävä kerronta vaihtuu puuduttavaksi selittämiseksi. Hahmoille ei jää enää tilaa muotoutua lukijan päässä, ja niin huikeatkin paljastukset tuntuvat vain paasaamiselta, henkilöt alkavat kalskahtaa ontoilta. Nihilistinen kyynisyys maistuu kahmalokaupalla annosteltuna erehdyttävästi naiiviudelta.

Eriparisuudestaan huolimatta Dufvan romaani on erittäin virkistävä tulokas. Se on kunnianhimoinen, vetävä ja häpeilemätön. Etenkin kieli viehättää, joten Dufvalle on syytä toivoa pitkää ja antoisaa kirjailijanuraa.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Johanna Sinisalo : Vieraat

JohannaSinisaloVieraatWEB

Johanna Sinisalo
Vieraat
Karisto

Johanna Sinisalon tuorein romaani sukeltaa tamperelaisen pikkulapsiperheen ruuhka-arkeen, jossa alkaa tapahtua kauheita.

Kahvilayrittäjänä uraa tekevä, MasterChef-tv-sarjasta tunnettu Essi ehtii käydä kotona lähinnä vain nukkumassa. Tällä välin kirjanpitäjän ammatista hoitovapaalla oleva Siiri turhautuu kotiarkeen puhumattoman taaperon kanssa. Kuopuksen kielelliset vaikeudet harmittavat vanhempien lisäksi perheen toista lasta, varhaiskypsää Sissiä, joka päättää etsiä keinoja auttaa veljeään.

Juoni etenee vuoroin Essin, Siirin ja Sissin näkökulmista, ja samat tapahtumat täydentyvät kolmesta erilaisesta tulkinnasta. Kollaasitekniikkaa hyödyntävään tekstiin on sulautettu suoran kerronnan lisäksi sähköpostikeskusteluja ja lehtijuttuja.

Sinisalon takuuvarma valtti, tarkkanäköinen psykologinen kuvaus ei ole menettänyt teräänsä. Perheasetelmaan hiipii hiljalleen pelottavia sävyjä, kun kuusivuotias Sissi alkaa tutkailla oman ruumiinsa erikoisia tuntemuksia, kuin ääniä, joita muut eivät kuule.

Siirin narratiivissa tarkastellaan osuvasti luonteeltaan neuroottisen vanhemman huolestumista lapsen pienistä ja isommista terveysongelmista. On sisaruskateutta, turvaverkkojen puutetta, riippuvuutta työssäkäyvän vanhemman aikatauluista ja epäreiluuden kokemuksia elämän kavennuttua pelkän kodin kokoiseksi.

Essin kohdalla esille nousevat uraäidin ajankäyttöhaasteet, trendikahvilan hektisen arjen pyöritys, vaativan luonteenlaadun aiheuttamat kahnaukset sekä pakonomainen julkisuushakuisuus. Parisuhteen hankaluuksia kuvataan hyvin tunnistettavasti, tosin paikoin vahvat henkilökuvaukset käyvät pari askelta karikatyyrin puolella.

Sinisalon teksti on jälleen kerran tehokasta ja iskevää, ja tarinan vetävyys säilyy loppuun asti. Perheen periaatteessa onnellinen lähtötilanne luisuu uskottavalla tavalla vähän kerrallaan kriisiä kohti, kunnes päätyy varsinaiseen syöksykierteeseen. Vanhemman pelkoa lapsen puolesta hyödynnetään taitavasti. Ruuvia väännetään näppärästi tiukemmalle, kunnes sen paremmin hahmot kuin lukijakaan eivät voi enää olla varmoja siitä, mitä on tapahtumassa ja mihin se vielä johtaa. Siirin hiipivä vainoharhaisuus yltyy yhtä matkaa Sissin kokeilujen hurjistumisen kanssa.

Sissi muodostaa kirjoja ja verkkolähteitä salaa lukemalla kokonaisvaltaisen selitysmallin kokemilleen tuntemuksille. Sen perusteella hän ryhtyy toimiin, joilla hän tarkoittaa hyvää, mutta joilla on odotettua vakavampia seurauksia.

Kirjan suurin vahvuus, ja samalla sen heikkous, on Sissin poikkeuksellinen älykkyys ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Lapsen ja aikuisen todellisuuksien ristiriidat ovat juonen polttopiste, ja ne tuodaan taitavasti ilmi; pinnan alla kuplii jatkuvasti asioita, joita aikuiset eivät tajua, mutta jotka lapselle ovat päivänselviä ja loogisia. Sankariksi pedattu lapsihahmo on kuitenkin hieman liiankin aikuismainen ja koherentti yrityksissään systemaattisesti kohentaa pikkuveljensä neuropsykologista tilaa.

Tarinan keskeinen scifi-idis, aivo-suolistoakselin yhteys ja sen konkreettiset ilmentymät, on kutkuttava ja kantaa loppuun asti. Juonta sekoittavia tekijöitä olisi kuitenkin voinut karsia, kuten Essin vaikeaa isäsuhdetta ja siitä juontuvia yliluonnollisia viittauksia, samoin kuin Sissin erikoisen kokemusmaailman toistumista Essin lapsuusmuistoissa.

Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti. Lopulta mahdollisuus painaa Sissin tekemiset villaisella katoaa tragedian hyökynä.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2020 jaettu

KarilaPienenHauenWEB

Tähtifantasia-palkinto 2020

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2019 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Siltalan julkaisemalle
JUHANI KARILAN romaanille PIENEN HAUEN PYYDYSTYS.

Pienen hauen pyydystys on absurdi seikkailu, kehityskertomus ja rakkaustarina, joka yhdistää tyylikkäästi realistista kerrontaa ja fantasiaa. Juhani Karilan moderni lappilainen suo-, metsä- ja kylämaisema on mystisten olentojen täyttämä, mutta niihin suhtaudutaan kuin mihin tahansa arkipäiväiseen ilmiöön. Karila ei selittele, miksi tai miten pohjoisen mytologian olennot ovat palanneet napapiirin tuolle puolelle, vaan imaisee lukijan suoraan tapahtumien keskelle.

Pääosassa on Elina Ylijaakko, pääkaupunkiseudulle muuttanut nuori nainen, jonka on joka kesä matkustettava takaisin kotikonnuilleen Itä-Lapin syrjäseuduille. Siellä hänen on kalastettava lapsuudenkotinsa lähellä olevasta pienestä mutaisesta lammesta hauki muutaman päivän kuluessa tai muuten tapahtuu jotain pahaa. Tästä syntyy mysteeri, jota Karila kerii taitavasti auki läpi romaanin. Toisen näkökulman tarjoaa Elinan perässä oleva poliisi Janatuinen, joka myyttisiä olentoja tuntemattomana joutuu kommelluksesta toiseen.

Pienen hauen pyydystys on täynnä mielikuvituksellisia oivalluksia. Karila käyttää suomalaista ja skandinaavista kansanperinnettä hyödyksi yllättävälläkin tavalla, eikä lukija helpolla arvaa, mihin suuntaan ollaan kulkemassa. Matkan aikana tavataan runsaasti värikkäitä henkilöhahmoja, joista kirjailija maalaa jo muutamalla virkkeellä eläviä ja kiinnostavia. Oikeuksiinsa hahmot pääsevät erityisesti nasevasti kirjoitetuissa dialogeissa, joihin on kätketty jos jonkinmoisia anekdootteja.

Riemukkaasti etenevän tarinan varrella Karila tekee tarkkoja havaintoja maailmanmenosta ja luo kuvan ihmiselämästä osana suurempaa kokonaisuutta. Pienen hauen pyydystys kuvaa myös ihmisen – usein negatiivista – vaikutusta ympäristöönsä.

Kirja on koskettava kuvaus ihmisen valinnoista, rakkaudesta, hylkäämisestä, itsensä hyväksymisen vaikeudesta sekä anteeksiannosta. Kahden erilaisen päähenkilönsä avulla Karila rytmittää tekstiään onnistuneesti vaihdellen kerrontaa humoristisemmasta pohdiskelevampaan tai surumielisempään. Karilan kykyä vaihtaa tunnelmaa ja tyyliä luvusta toiseen voi vain ihailla.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin neljättätoista kertaa. Palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Heikki Kännö: Runoilija

KannoRunoilijaKansiWEB

Heikki Kännö
Runoilija
Sammakko

Kylmänä, tammikuisena iltana vuonna 1888 kiertävän teatterin leiriin raahautuu kuolemankielissä oleva nuori mies. Tämä Aurelian lienee sama runoilija, jota etsitään murhasta – syyttä tai syystä, kukapa tietää. Wasilewskin teatteriseurue päättää silti ottaa pahoinpidellyn karkurin hoiviinsa, onhan kynäniekalle käyttöäkin Goethen Faustin esitysversion hiomisessa.

Näin alkaa Heikki Kännön kolmannen romaanin, Runoilijan, ensimmäinen näytös. Kirjan näyttämölle hoipertelee Aurelian Benn, kaltoinkohdeltu runosielu, häikäilemätön ja kitkerä opportunisti, oman elämänsä Faust. Aurelianin mukana kuljetaan Ranskan maaseudulla, Torinon oopperapiireissä ja Nietzschen filosofinkammioissa. Kaiken yllä häilyy arvoituksellinen sudenkasvoinen mies, nukkemestari, tämän muunnelman Mefistofeles.

Vaan miksipä tyytyä vain yhteen sieluun tai pohjatekstiin – eikä Kännö tyydykään. Goethen lisäksi heijastellaan Bizet’n Carmenia, perehdytään Nietzschen vaiheisiin ja tutustutaan Steinerin esoteerisiin oppeihin. Kuten Kännöä aiemmin lukeneet osaavat odottaa, kulttuurihistoriallisista aineksista punotaan silti jotain aivan omaa. Tosi ja taru, elämä ja taide, todellisuus ja tuonpuoleinen sekoittuvat, virtaavat ja yhdistyvät kirjalliseksi maalaukseksi.

Kun keskeisenä aihelmana toistuu valta, ei kuva ole aina kaunis. Romantisoitu taiteilijaelämäkin on väkivaltaa, välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä – jäämistä yhteiskunnan marginaaliin, parempiosaisten huvitukseksi tai toisten pyrintöjen välineeksi. Valta on myös tulkintaa, esittämistä, lähteiden muokkaamista, kuten silloin kun Elisabeth Förster-Nietzsche hyödyntää sairaan veljensä muistiinpanoja omiin ideologisiin päämääriinsä. Taiteen vangiksi jää yksi jos toinenkin, kun rooli ja identiteetti sekoittuvat tai luomisvoima tyrehtyy. Hahmot rimpuilevat verkoissa, joita eivät ole aina itse edes kutoneet. Vangiksi jää myös lukija, eikä tunne oloaan viattomaksi sivulliseksi. Minunko viihdytyksekseni kaikki tämä julmuus ja kärsimys?

Kännön romaani on alaotsikoltaan ”eli miten veitsellä filosofoidaan”. Fraasi viittaa Nietzschen Epäjumalten hämärään ja sen vasaralla filosofoimiseen. Sanankäyttäjinä Kännöä ja Nietzscheä yhdistääkin tietynlainen runollisuus, jopa leikittelevyys, temaattisesti kyseenalaistamisen ja myyttien purkamisen periaate. Siinä missä Nietzsche on kuitenkin sirpaleiden ja fragmenttien mestari, Kännö luo aineksistaan häkellyttävän eheän illuusion. Romaanin paholaishahmokaan ei vain katko lankoja, vaan myös solmii niitä yhteen.

Valmiita vastauksia ei kuitenkaan heru. Lukijan on tanssittava nuoralla ja katsottava pimeyteen. Takaisin katsoo paitsi se, mitä kirjassa on, myös se, mitä lukukokemukseen itse tuo. Prosessi ei välttämättä ole helppo tai miellyttävä, mutta vaikuttava kyllä. Romaanin alaotsikoksi voisikin anastaa Nietzscheltä myös toisen vaihtoehdon: kirja kaikille eikä kenellekään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Kirjat – Ray Bradbury: Voikukkaviiniä

BradburyVoikukkaviiniaKansiWEB

Ray Bradbury
Voikukkaviiniä
Dandelion Wine
Suom. Hanni Salovaara. Vaskikirjat

Ray Bradbury on tunnettu vaikuttavista visioistaan ja kielestä, jolla hän manaa tarinansa eloon. Hänen teoksensa ovat täynnä fantastisia kauheuksia, jotka liukuvat lukijan ihon alle kuin paperiarkin paksuinen pala lämmintä metallia. Sitä kokenut lukija osaa odottaakin.

Vuodelta 1957 kotoisin oleva Voikukkaviiniä tekee kuitenkin hämäysliikkeen ja näpäyttää luunapin keskelle otsaa.

Eletään kesää 1928. Tai tarkemmin: eletään kesä 1928. Illinoisin Green Townissa lämpö on hiipinyt tummuviin iltoihin ja pihakeinut kaivetaan vajoista. Päivän laskettua aikuiset juovat jääteetä ja limonadia, kun lapset juoksevat pihoilla tai makaavat verannoilla vanhempiensa juttuja kuunnellen.

Douglas Spauldingille kesä on toisaalta täysin tuttu, toistuva ilmiö, ja samalla uniikki kokemus, jota ei voi verrata mihinkään aikaisempaan. Se on täynnä seikkailuja ja tunteita, menetystä ja havaintoja. Havainnoista hätkähdyttävin on tajuaminen, että hän on elossa. Tokihan jokainen tietää olevansa elossa, jos kysytään, mutta asiantilan itsenäinen tajuaminen on huima juttu.

Koska Voikukkaviiniä pohjautuu pitkälti Bradburyn omiin lapsuusmuistoihin, kerronnan vuossa ei poukkoile taikuutta, silkkaa fantasiaa tai yliluonnollista kauhua. Tämä ei kuitenkaan rajaa pois magiaa. Ja Douglasin, hänen kahta vuotta nuoremman veljensä Tomin ja heidän ystäviensä kesä on totisesti maaginen.

Kaupungin virkaatekevä pellepeloton väsää perheensä ihastukseksi ja kauhistukseksi, lähinnä kyllä kauhistukseksi, onnellisuuskoneen. Samaan aikaan seutua piinaa suorastaan myyttiset ulottuvuudet saanut sarjamurhaaja Yksinäinen vaeltaja. Lisäksi sisällissodassa palvelleen eversti Freeleighin talosta löytyy aikakone. Unohtaa ei sovi myöskään Madame Tarotia, satoja vuosia vanhaa ennustajaa, jonka Napoleon upotti aikoinaan vahaan – ja joka on nyt pakotettu sylkemään ulos ennustuskortteja pelihallissa.

Kuinka tosia nämä asiat ovat? Se vaatii tiukkaa pohdintaa, mutta varmaa on, että Douglasille ja muille pojille ne ovat totisinta totta. Ja mikseivät olisi?

Selvärajaista spefiä halajavalle Voikukkaviiniä voi olla outo kokemus. Kirjan fantastinen taika ja sielua kouraiseva kauhu kun eivät kumpua pelkästään siitä, mitä sivuilla sanotaan, vaan myös siitä, miten se sanotaan. Ja tässä kohtaa Bradburyn kerrassaan mestarillinen kyky laatia kokonainen mikrokosmos amerikkalaisen pikkukaupungin auringon paahtamille kaduille pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Temppu on siinä, että lukiessa ei tarkkaile ja havainnoi. Sen sijaan on heittäydyttävä sanojen vietäväksi ja elettävä koko vuoden 1928 järisyttävä kesä Douglasin kanssa, juostava hänen rinnallaan uusissa lenkkareissa. Silloin pääsee myös kokemaan erään maailman todellisimmista rakkaustarinoista.

Green Town on tuttu paikka jo varhaisemmasta Bradbury-suomennoksesta Paha saapuu portin taa (ensipainos nimellä Painajainen). Kaupunkiin on palattu myös mm. vuonna 2006 ilmestyneessä Farewell Summer -romaanissa, joka jatkaa Dougin tarinaa.

Voikukkaviiniä on kirja, jota en tiennyt haluavani lukea ennen kuin olin jo uppoutunut sen maailmaan. Jouduttuani sieltä pois kaipaan jo takaisin. Romaani on omiaan nostattamaan nostalgisia tunteita ja herättämään kaihon omaan myyttiseen lapsuusaikaan, jota ei ehkä koskaan ollut sellaisena kuin sen muistaa.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2020 jaettu

AtwoodTestamentitWEB

Tähtivaeltaja-palkinto 2020

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2019 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Otavan julkaisemalle
MARGARET ATWOODIN romaanille TESTAMENTIT.
Teoksen on suomentanut Hilkka Pekkanen.

Dystopiakirjallisuuden grand old lady, kentän keskeisen merkkiteoksen 35 vuotta sitten kirjoittanut Margaret Atwood ei ole menettänyt sarkastista teräänsä. Orjattaresi-romaanin tarinalinjoja jatkava Testamentit (The Testaments, 2019) on raastavan ajankohtainen – erityisesti koska elämme maailmassa, jossa sukupuolten tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet ovat vaakalaudalla pahemmin kuin olisimme vuosikymmeniä sitten voineet edes aavistaa.

Atwood kertoo kolmen näkökulmahenkilön kautta Gilead-valtion misogyynisesta teokratiasta, jossa naisten itsemääräämisoikeutta ja muita ihmisoikeuksia on ankarasti rajoitettu. Teoksessa nousevat valoon sekä ne kylmäävät kehityskulut, joiden kautta tilanteeseen on päädytty, että se, miten normaalilta hirmuvallan alla eläminen voi tuntua, kun siellä on asunut syntymästään asti. Kaikilla näkökulmilla on viljalti vastineita todellisuudessa. Atwood näyttääkin meille taitavasti mutta alleviivaamatta, millaisia maisemia tien päässä avautuu, jos jätämme puuttumatta vääryyksiin.

Kolmesta päähenkilöstä Lydia-tädillä on takanaan pitkä elämä Gileadin valtaapitävien käsikassarana. Hän tekee salaisissa muistelmissaan tiliä niistä askelista, joilla fundamentalistikristityt nousivat johtoon ja toteuttivat nopeassa tahdissa rajuja yhteiskunnallisia muutoksia. Hahmon moninaisuus kiehtoo: Lydia on samaan aikaan uhri, selviytyjä, alistuksen ylläpitäjä ja salainen vastarintataistelija, kuin nuorallatanssija osana järjestelmää, johon ei usko.

Purevan itseironinen kertojanääni ei sääli typeryksiä eikä kaunistele tekemiään valintoja. Samalla häneltä löytyy kosolti lempeyttä sorretuille, kuten Agnes Jemimalle, joka on kasvanut vauraassa kodissa upseerin tyttärenä. Alistettujen keskinäinen kärhämöinti ja valta-asetelmat tulevat tässä tarinan kaaressa hyvin esille. Juonikuvioiden keskiöön päätyy myös Gileadin naapurivaltiossa lapsuutensa asunut Daisy, jonka syntyperä toimii romaanin solmukohtana ja akselina.

Atwoodin vähäeleisessä, paikoin suorastaan lakonisessa kerrontatyylissä piilee sävyjä ja kerroksia. Hilkka Pekkasen suomennos päästää eri kertojanäänet hyvin oikeuksiinsa. Kirja on tärkeä muistutus siitä, että ääriaatteisiin perustuva sorto ei ole pelkästään menneisyyden haamu, vaan läsnä myös nykyhetkessämme. Samalla se kertoo siitä, että kaikki alistamisen järjestelmät koostuvat pohjimmiltaan pienistä ihmisistä kaikkine ristiriitaisuuksineen – ja että vastarinta on mahdollista, tarpeellista ja välttämätöntä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

KarilaPienenHauenWEB

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala

Elina Ylijaakolla on ongelma. Hänen on matkustettava joka kesä takaisin kotikonnuilleen Itä-Lapin syrjäseuduille ja kalastettava pienestä mutaisesta lammesta hauki. Tämä on tehtävä muutaman päivän kuluessa tai muuten tapahtuu jotain pahaa.

Tällä kertaa Elinaa vaivaa kuitenkin epäonni, sillä lammen rannalle tupsahtaa näkki – tuo klassikkoteoksistakin tuttu iki-ihana pahis – joka päättää ottaa kalan ja koko lammen suojelukseensa. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, naisella on myös toinen ongelma: hänen perässään on poliisi, Janatuinen, joka epäilee häntä murhasta.

Näistä lähtökohdista alkaa Juhani Karilan kolmas teos, joka on omalaatuinen matka mystisten olentojen täyttämään Itä-Lappiin. Karila ei juuri tuhlaa aikaa siihen, että selittäisi, miksi mytologian olennot ovat palanneet pohjoiseen, vaan imaisee lukijan suoraan tapahtumien keskellä. Sen verran hän kuitenkin paljastaa, että Lapin ja Suomen väliin on isketty raja, jonka pohjoispuolella eivät mitkään vakuutukset ole enää voimassa. Se riittää.

Näkökulmahenkilöinä toimivat niin Elina kuin Janatuinenkin. Välillä palataan takaumissa Elinan lapsuuteen ja nuoruuteen ja raotetaan sitä, kuinka nykytilanteeseen on päädytty. Janatuisen jaksot ovat täynnä pienimuotoista, absurdia komiikkaa, joka syntyy siitä, ettei Janatuisella ole minkäänlaista kokemusta oudoista olennoista. Ja siinä vaiheessa kun ihastuttava peijooni hyppää Janatuisen matkaan, on lukijan sydämestä haukattu iso pala auton takapenkille.

Janatuinen joutuu kerta toisensa jälkeen outoihin tilanteisiin ja hämmästelee sitä, miten olkia kohauttaen kyläläiset tuntuvat suhtautuvan kaikkiin taianomaisiin asioihin. Matkalla kohdataan iso joukko värikkäitä hahmoja, joista kirjailija maalaa jo muutamalla virkkeellä eläviä henkilöhahmoja, todellisia karaktäärejä. Nämä pääsevät oikeuksiinsa etenkin nasevassa dialogissa. Elinan osuudet – vaikka huumoria on niihinkin ripoteltu – ovat surumielisempiä ja paikoin jopa sydäntä riipiviä.

Vetävän tarinan taustalla kulkee lähes huomaamattomasti Karilan kommenttiraita ihmisen vaikutuksesta ympäristöön. Vaikutuksesta, jolta eivät ole turvassa edes myyttiset, yliluonnolliset olennot. Samalla teos pohdiskelee oivaltavasti yksittäisen ihmisen valintoja ja niiden seurauksia, rakkauden voimaa (ja voimattomuutta!), syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Tätä kaikkea tukee Karilan rikas kieli ja hänen kykynsä vaihtaa tunnelmaa ja tyyliä luvusta toiseen. Kirja etenee muutenkin niin sulavasti ja vaivattomasti, että sitä ei voi kuin ihailla.

Teos hyödyntää pohjoisia myyttejä taiten. Karila upottaa metelit, peijoonit, näkit, noidat ja riivaajat syvälle tarinansa sisään, eikä jätä niitä vain pintakiilloksi. Hän ei turhaan selittele outoja olentoja puhki ja keksii väliin omiaan. Tämä on tärkeää, sillä liian usein kotimaisessa reaalifantasiassa tai maagisessa realismissa ammennetaan mielikuvituksettomasti kalevalaisesta kuvastosta tai jostain vastaavasta. Karila ei tähän sorru. Pienen hauen pyydystys tuntuu raikkaalta ja kiihottaa mielikuvitusta.

Karilan huumorissa on jotain samaa kuin Veikko Huovisen ja Arto Paasilinnan teoksissa parhaimmillaan. Tämän yhdistäminen maagisiin elementteihin sekä lappilaiseen ja pohjoiseen mytologiaan tuottaa todella toimivan kokonaisuuden. Lopulta lukija ei voi kuin ihmetellä, kuinka pieni hauki osoittautuikin maagiseksi vonkaleeksi. Aikamoista.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.