Kirjat – Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

Siiri Enoranta
Maailmantyttäret

WSOY

Siiri Enorantaa voisi kutsua Suomen China Miévilleksi, niin ketterästi hän vaihtelee teostensa genrejä ja kerrontatapoja. Maailmantyttäret on hieno jatkumo Enorannan fantastisille, dystooppisille sekä vaihtoehtohistoriallisille teoksille, sillä se edustaa harvinaisempaa spefin alalajia, utopiaa.

Romaani on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastokriisin ja ympäristön saastumisen ongelmat on ratkaistu. Tällaista toiveikkuutta kaivataan spefiin juuri nyt.

Lähitulevaisuudessa ihmisten varallisuus on jaettu tasan, eikä kukaan omista enempää kuin oikeasti tarvitsee. Vanhat valtioiden rajat on poistettu ja alueet on nimetty uudelleen. Opiskella saa niin paljon ja kauan kuin haluaa, eikä se maksa mitään. Tasa-arvoisuus on poistanut ihmisten väliset vihamielisyydet. Paikallisten kielien rinnalle on noussut yhteiskieli esplanti.

Näkökulmat vaihtelevat viiden nuoren kesken. Joselina ja Lise-Lotte ovat tunteneet toisensa jo aiemmin, muut he tapasivat yksinäisille 15–20-vuotiaille tarkoitetulla leirillä. Tytöistä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin Saarivaltiosta, muut Maailmankodista, joka tunnetaan Saarivaltiossa nimellä Hourumanner. Kaia on porukan viides, muita etäisemmäksi jäävä hahmo.

Jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Joselina on joukon tieteilijä. Hänen osionsa ovat muiden tyttöjen haastatteluiden litterointeja kirjoitettuna kirjoituskone-fontilla. Kaian osiot ovat vain puolen sivun mittaisia ja kirjoitettu kursiivilla. Ritva puolestaan on porukan rääväsuu, joka käyttää hyvin värikästä kieltä. Zerinda jakaa tajuntansa esiäidin kanssa, ja hänen näkökulmassaan pompitaan nykyhetken ja sata vuotta vanhojen, romahduksen aikaisten muistojen sokkeloissa. Lise-Lotte pitää vanhoista, röyhelöisistä muovivaatteista ja harrastaa seksiä monien partnereiden kanssa. On ihastuttavan raikasta nähdä nuortenkirjassa tyttöhahmo, joka pitää seksistä, eikä häntä leimata sen vuoksi.

Saarivaltiossa eletään pitkälti samaan tapaan kuin omana aikanamme, vaikka kuvauksista syntyykin hieman slummimainen fiilis. Maailmankodissa puolestaan on kehitytty teknisesti eteenpäin, mutta samaan aikaan moni asia on palannut ajassa taaksepäin. Maiden välillä ei juurikaan kulje tietoa, tavarakin vain pimeillä markkinoilla, eikä ole aivan selvää, kumpi on estojen takana.

Toisin kuin voisi kuvitella, utopia ei tarkoita tylsää ja tapahtumaköyhää tarinaa. Tässä ”ongelma” on ratkaistu sillä, että jopa täydellinen maailma tarvitsee konflikteja. Mystiset koneötökät tuovat särön Maailmankodin kumbaya-yhteisöllisyyteen, ja juuri niiden arvoitusta viisikko lähtee selvittämään. Samalla voidaan näppärästi esitellä teoksen maailmaa eri puolilla Negeurooppaa.

Enorannan luoma maailma on hengästyttävän täyteläinen, joten tekstille on annettava aikaa hautua. Kirjailijan hahmot ovat moninaisia, omaäänisiä ja tarjoavat samaistumispintaa erilaisille lukijoille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei kirjassa mainittu kolmas maailmansota ole koskaan ollut yhtä lähellä muuttua todellisuudeksi. Maailmantyttäret tarjoaa kuitenkin yhden mahdollisen tulevaisuuden skenaarion siitä, millaiseksi maailma voisi muuttua, jos ihmiskunta eläisi harmoniassa itsensä ja luonnon kanssa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla

H. P. Lovecraft
Hulluuden vuorilla

At the Mountains of Madness
Suom. Lauri Lattu. Nysalor

Olen jo useamman vuosikymmenen ajan toivonut, että H. P. Lovecraftin tarinoista saataisiin uudet suomennokset. Jalavan 1980- ja 1990-luvuilla kustantamat ja sittemmin useaan kertaan uudelleenjulkaistut käännökset kun eivät kunnolla tavoita Lovecraftin tekstien alkuperäistä voimaa ja tunnelmaa. Tällä tiellä on vihdoin otettu ensiaskeleet, sillä pieni Nysalor-kustantamo julkaisi vuonna 2020 Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita -kokoelman Lauri Latun pätevällä suomennoksella. Nyt vuorossa on Latun kääntämä Hulluuden vuorilla -pienoisromaani.

Kosmista tieteiskauhua edustava kertomus kuvaa Miskatonicin yliopiston retkikunnan matkaa Antarktiksen synkkien salaisuuksien äärelle. Matkasta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt ryhmän johtajana toiminut William Dyer on valmis kertomaan uskomattoman totuuden heidän kokemuksistaan – estääkseen näin ketään muuta enää matkaamasta hulluuden vuorten tuolle puolen.

Tarina käynnistyy lähes kliinisen tieteellisesti, kun Dyer esittelee retkikunnan varusteita ja tutkimusmatkan ensimmäisiä etappeja. Tosin jo tässä vaiheessa lumeen ja jäähän peittyneen kuolleen mantereen mystinen tyhjyys saa kertojan yltymään runolliseen kuvailuun, jota värittävät merkitykselliset yhtymäkohdat kammotun Necronomicon-teoksen sanoinkuvaamattomiin kauhuihin.

Retki saa uuden käänteen, kun tutkijat löytävät muinaisesta saviliuskeesta fossiilisia jälkiä, jotka uhmaavat kaikkea sitä, mitä Maapallon varhaisista kehitysvaiheista tiedetään. Nämä löydöt johtavat retkikunnan aiemmin tuntemattomaksi jääneen, Himalajaakin korkeamman vuorijonon äärelle. Ja tämän jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Jo tässä vaiheessa mukaan pakkaa sellaisia mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä, että lukija on täysin täpinöissään. Jatkossa jännitys vain tiivistyy ja ihmeet muuttuvat entistäkin henkeäsalpaavammiksi. On lähes yliluonnollista, kuinka taitavasti Lovecraft onnistuu kerimään esiin toinen toistaan painajaismaisempia visioita. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä jätetään vain pahaenteisten vihjailujen varaan. Lisäksi alitajuntaa soitteleva teksti on niin uskomattoman evokatiivista, että kuvatut kauhut ja niiden nostattamat tunnelmat saavat lähes käsinkosketeltavia muotoja.

Hulluuden vuorilla on mestariteos jopa Lovecraft-asteikolla, joten on hienoa, että se on saatu suomeksi näin hyvin toimitettuna laitoksena. Alkuperäisen tarinan ohessa mukana on Latun Antarktiksen olosuhteita ja historiaa valottava esipuhe, runsaasti tekstissä käytettyjä termejä avaavia alaviitteitä sekä laajat jälkisanat, jotka pureutuvat mm. tarinan taustoihin sekä pienoisromaanin yhteyksiin Lovecraftin muuhun tuotantoon.

Kiitän ja kumarran.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – Clark Ashton Smith: Zothique

Clark Ashton Smith
Zothique

Zothique
Suom. Eero Nurmi. Vaskikirjat

Zothique, Maapallon viimeinen manner. Aurinko heikkenee ja ihmiskunta on vajonnut takaisin siihen myyttiseen barbariaan, josta se nousi Maan ollessa vielä nuori. Magia on jälleen voimissaan, mutta sillä ei enää loihdita säkenöiviä rakennelmia eikä sitä hämmästellä kaupunkien kaduilla. Vallalla on irstaus, ahneus ja kyltymätön vallanjano, joilla pahamaineiset velhot alistavat ihmisiä samalla kun muinaiset jumalat murskaavat palatseja jalkoihinsa.

Zothique on novellikokoelma, joka pitää sisällään Clark Ashton Smithin Zothique-syklin tarinat. Ne edustavat ns. Kuoleva Maa -tyylilajia, jonka keskeinen piirre on kuvata ikiaikoja jatkuneen rappionsa alle luhistuneen maailman kuolinkamppailua. Lajin nimi tulee Jack Vancelta (kts. Iltaruskon maa, 1990), mutta Smith oli apajilla huomattavasti aiemmin.

Smithin novelleja julkaistiin aikoinaan Weird Talesissa, ja hänet niputetaankin usein H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin kanssa lehteä hallinneeksi triumviraatiksi. Ei siis ole pahasta verrata herrojen tyylejä ja tapoja.

Howardin Conan-tarinat ovat täynnä vimmaa ja vapautta. Taikuuskin tottelee, kun terässäilä laulaa. Smithillä puolestaan turmelus on näivettänyt ihmiskunnan sielun ja magia leiskuu kuolleita kutsuvien nekromanttien kuivettuneissa sormissa.

Lovecraft kutoi vierauden ja vaanivan vaaran tunnetta adjektiivien vyöryllä, joskin lopputulos sortui ajoittain komiikankin puolelle. Smith puolestaan ei sorru mihinkään. Hänen otteessaan sanat taipuvat kuvaamaan villiä ja raakaa rappiota sekä unenomaisia seikkailuja, jotka ajautuvat väistämätöntä tuhoa kohti. Se on kaunista.

Howard kertoi ihmisen myyttisestä, hyborisen ajan esihistoriasta, jolloin kaikki oli mahdollista ja loistelias tulevaisuus rohkeiden tavoiteltavana. Lovecraft kuvasi nykyaikaa ja siellä vaanivia eksistentiaalisia vaaroja, mutta muinaiset jumalatkin olivat jotain, joille ihmiset saattoivat panna kampoihin.

Smithin Zothique on tämän matkan päätepiste. Toivoa ei ole. Tulevaisuus himmertyy kuolevan auringon myötä pimeyteen. Sellaista pahetta ei olekaan, johon ihminen ei jatkuvasti lankeaisi. Riettauksia, kidutusta, julmuutta. Kokonainen muinainen valtakunta voidaan riipiä kuoleman otteesta takaisin epäpyhään elämään ja matkalainen alistaa käsittämättömään piinaan kansan sadismin tyydyttämiseksi. Tämän kaiken keskellä ihmiset eivät voi kuin yrittää parhaansa. Vaikka useimmiten kuitenkin pahimpansa.

Novellit on käännetty mahdollisimman autenttisista lähteistä ilman varhaisempien toimittajien sorkkimista ja sensuuria, eli suomennosta voi pitää itsessäänkin jo kulttuuritekona. Erityistä kiitosta pitää antaa M. J. Tuomisen korkealaatuisesta esipuheesta sekä novelliesittelyistä.

Tästä ei taiteellisiakin sfäärejä tavoitteleva pulp-tarinointi enää parane. Clark Ashton Smith on nero ja mestari!

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

Don DeLillo
Hiljaisuus

The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2022 jaettu

Tähtifantasia-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan WSOY:n julkaisemalle
SUSANNA CLARKEN romaanille PIRANESI.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Piranesiksi kutsuttu mies elää loputtomassa sokkelossa, joka koostuu suurista saleista ja portaikoista. Saleissa on patsaita, rakennuksen yläkerroksista näkyvät pilvet ja tähdet, alhaalla on vettä. Mies vaikuttaa menettäneen muistinsa ja on vuoroveden sekä muiden luonnonvoimien armoilla.

Päähenkilö on vanki, omanlaisensa tieteilijä ja tutkimusmatkailija. Hänen maailmansa saattaa kätkeä sisälleen muinaisia salaisuuksia. Piranesin ainoa puhekumppani on Toinen, salaperäinen mies, jolta hän saa tehtävän suoritettavakseen. Piranesi kuitenkin kyseenalaistaa hänelle annetun tehtävän mielekkyyden. Toiselle maailma on labyrintti, mutta Piranesi kutsuu sitä Taloksi, joka on kaunis ja lempeä asukkailleen.

Piranesi-romaani on omaperäinen ja yllättävä, kaunis ja kiehtova. Tiivis teos toimii niin jännittävänä mysteerinä, runollisesti kuvattuna fantasiamatkana kuin filosofisena pohdintana. Taitavasti rytmitetty kerronta pitää lukijan otteessaan ja avaa arvoitusta vähitellen. Kirjailija luo maailmastaan täyteläisen yleiskuvan, joka laajenee lukijan mielessä. Päähenkilön myönteisyys ja vilpittömyys luovat vastakohdan hänen tilanteensa erikoisuudelle ja osin kauhistuttaville tapahtumille.

Susanna Clarken romaani on taideteos, joka ei tyhjene yksittäiseen tulkintaan. Se kertoo sairastumisesta ja toipumisesta, muistista ja identiteetistä, tiedon etsinnästä, yksinäisyyden ilosta ja kaipuusta muiden ihmisten luo. Piranesi näyttää, kuinka mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa pystyy löytämään mielenrauhan pienistä asioista. Toisaalta kirjan sanoma ei kannusta romanttiseen haihatteluun. Päähenkilön selviytymiskeinoja ovat looginen päättely, arjen järjestäminen ja kouriintuntuva tekeminen.

Romaanin keskiössä ovat nimihenkilön psykologia sekä Talon, eli todellisuuden, äärettömyys, arvoituksellisuus ja kauneus. Kirja haastaa pohtimaan suhdetta maailmaan ja siitä pakenemiseen. Romaanissa taikuutta käytetään pelkäksi tekniikaksi rappeutuneena tieteenä. Kaikkeuden ihmeellisyyden paljastamisen sijasta se on väline vallantavoitteluun. Piranesi arvostaa ympäristöään sen itsensä vuoksi, kun toisille se on hyväksikäyttöä varten. Clarke viittaa yhteiskuntaan, jossa ihmiset ovat unohtaneet osansa suuremmasta kokonaisuudesta ja keskittyvät pikkumaiseen etujen kahmimiseen. Kirja vihjaa, että salaisuutta etsiessä kannattaa kiinnittää huomiota avoimuuteen ja kuuntelemiseen. Huolenpito ja myötätunto ovat avaimia maailmaan.

Kokoaan suurempi Piranesi jää lukijan mieleen. Se on borgesmainen palapeli Mervyn Peaken tyyliin. Kuvitelma, joka kertoo oudosta ja ihmeellisestä todellisuudestamme ja ihmisenä olemisesta.

Englantilaisen Susanna Clarken (s. 1959) edellinen romaani oli Jonathan Strange & herra Norrell (2004), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2005. Molempien teosten loistavat suomennokset ovat Helene Bützowin käsialaa.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin kuudettatoista kertaa. Palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – N. K. Jemisin: Obeliskiportti

N. K. Jemisin
Obeliskiportti

The Obelisk Gate
Suom. Mika Kivimäki. Jalava

Tässäpä pitkästä aikaa spefi-trilogia, joka saa toivomaan, ettei kirjasarja loppuisi koskaan! Kolme Hugoa napannut N. K. Jemisinin Murtunut maailma -setti on palkintonsa ansainnut.

Obeliskiportti on trilogian keskimmäinen osa. Se jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin ensimmäinen osa lopetti. Mukaan tulee kuitenkin uusi näkökulmahenkilö, Essunin noin 10-vuotias tytär Nassun, joka vaeltaa isänsä Jijan kanssa pahenevien tuhojen keskellä. He etsivät kaukaista turvapaikkaa, josta Jija uskoo löytävänsä keinon poistaa tyttären epäinhimilliset ominaisuudet.

Toisaalla Essun on keskeyttänyt Jijan ja Nassunin takaa-ajon ja jäänyt Castriman maanalaiseen yhteisöön. Castriman on selviydyttävä sisäisistä ja ulkoisista vaikeuksista. Essunin on puolestaan opeteltava hallitsemaan voimia, joita mystiset, taivaalla seilaavat obeliskit tarjoavat.

Jemisin on taitava rakentamaan maailmoja. Ensin hän paiskaa lukijan keskelle arvoitusta ja tarjoilee sitten ratkaisun paloja sopivina annoksina. Vaikka Obeliskiportti on tavallaan aika tyypillinen trilogian kakkososa – epäitsenäinen rakennuspalikka alun ja lopun välissä – lukija saa syventävää tietoa Tyynimaan historiasta ja salaperäisistä hahmoista, kuten kivensyöjistä ja Vartijoista.

Romaani kysyy, missä kulkevat ihmisyyden rajat. Jos elää vuosituhansien ajan elämää, joka ei muistuta juuri millään tavalla tavanomaista inhimillistä kokemusta, voiko silti olla ihminen? Entä jos tuntee itsensä ihmiseksi, vaikka muut ovat toista mieltä?

Mitään hyvän mielen luettavaa Obeliskiportti ei ole. Kuolema on kirjassa aina läsnä, eikä ole epätavallista, että henkilöt päätyvät tilanteisiin, joissa he surmaavat läheisen ihmisen. Tämän kaiken tuloksena henkilöt ovat yhtä rikki kuin toistuvien luonnonkatastrofien murjoma, ironisesti nimetty Tyynimaa. Kakkososa paljastaa, että nykyhetken oireiden alla piilee muinainen trauma, joka kenties voitaisiin joskus, jollain keinolla ja hinnalla parantaa.

Obeliskiportti saa odottamaan syksyä ja trilogian kolmatta osaa kuin Kuuta nousevaa.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – Arttu Unkari & Kai Vaalio: Isämies ja hyytävä hypnoosi

Arttu Unkari & Kai Vaalio
Isämies ja hyytävä hypnoosi

Otava

Kuten kaikki takuuvarmasti tietävät, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kuvakirjat istuvat mainiosti myös aikuislukijan käteen. Sama pätee tietysti myös mm. kaikkiin Jii ”Jasso-kissa” Roikosen kuvittamiin lastenkirjoihin. Tähän samaan kastiin on sittemmin noussut Tähtivaeltajastakin tuttu Kai Vaalio, jonka kynästä ovat syntyneet esimerkiksi Arttu Unkarin kirjoittamien Isämies-teosten hulppeat kuvitukset.

Vahvoja scifi-elementtejä sisältävä Isämies ja hyytävä hypnoosi on kirjasarjan kolmas osa. Romaanin päähenkilöinä seikkailevat nuoret koulukaverit Oona Luokkanen ja Eeli Korhonen. Pakkaa sekoittaa urakalla Oonan isämies, ensiluokkainen Ensio Luokkanen. Hän kuvittelee olevansa maailman paras ihminen sekä maailmankaikkeuden älykkäin poliisi. Todellisuudessa hän on onneton paukapää, joka kompastelee töppäyksestä toiseen eikä koskaan kuuntele järjen ääntä – siis Oonaa.

Heti kirjan alussa tavataan opettaja, joka näyttää menettäneen järkensä. Hän saapuu luokkahuoneeseen julistamaan, että galaktisen federaation perustaneet deuseksilaiset ovat tulossa Maapallolle. Kehittämänsä tarunhohtoisen Masiinan avulla muukalaisoliot ratkaisevat kaikki ihmiskunnan ongelmat kertaheitolla. Ei enää sotia, tauteja tai rusinoita maksalaatikossa!

Moinen käytös ei ilahduta rehtori Yrmyä, joka antaa opettajalle saman tien potkut. Opettajaa saapuu sijaistamaan hauraanoloinen vanhus, Hilja Tossukka. Kaikkien odotusten vastaisesti Hilja onnistuu hiljentämään riehuvat koululaiset ja saa heidät keskittymään opintoihinsa. Tämän luonnottomuuden huomatessaan Oona ja Eeli ovat täysin vakuuttuneita siitä, että nyt on jotain pahasti pielessä.

Onnistuvatko Oona ja Eeli selvittämään Hiljan salaisuudet? Pystyvätkö he pelastamaan koko Maapallon hyytävän hypnoosin vaaroilta vai ottavatko he kaiken ilon irti hypnotisoitujen ihmisten pompottelusta? Entä miten kuvioon liittyvät tehtaiden tuhopoltot, tulipalon lailla etenevä nokkahuiluvillitys sekä hourailut deuseksilaisten saapumisesta?

Sopii myös kysyä, onko Isämiehen kehittelemä lihasosekeitto todellakin universumin paras ruokalaji?

Isämies ja hyytävä hypnoosi on hekotuttavan hauska ilopilleri. Teos repii mielikuvituksellista huumoria irti sekä juonikuvion villistä päättömyydestä että hahmojen toilailuista ja muista edesottamuksista. Vitsejä ja piikkejä sinkoilee nopeampaan tahtiin kuin laki sallii tai aivot pystyvät kerralla edes käsittelemään.

Samat kehut on helppo kohdistaa myös Vaalion kuvitukseen, joka on herkullisen ilmeikästä ja välittömän riemastuttavaa. Joihinkin kuviin on upotettu myös niin paljon pieniä huvittavia yksityiskohtia, että vaikka niitä tutkailisi minuuttikaupalla, aina on jotain uutta ja hauskaa löydettävää.

Hahmoista erityiskiitoksen ansaitsee vanharouva Aini Mäkälä, joka ilmestyy tämän tästä paheksumaan närkästyneesti kirjan tapahtumia sekä nykynuorison huonoa käytöstä. Hän varoittelee jo teoksen alkusivuilla, että älkää nyt herran pieksut tällaista kirjaa alkako lukea. Ja ennen vanhaan koulussa sentään viihdyttiin, koska muuten sai karttakepistä sormille.

Jehnaa ja hubaa! Tai kuten Aini asian ilmaisi: ”Maailma joka tuottaa tällaisia kirjoja saakin loppua ja sassiin!”

Toni Jerrman

Kirjat – Anne Leinonen: Nokkion laulu

Anne Leinonen
Nokkion laulu

Osuuskumma

Anne Leinosen kirjailijanura on ehtinyt jo hulppeaan 20 vuoden ikään. Sen kunniaksi häneltä on julkaistu novellikokoelma Nokkion laulu. Kokoelman kymmenestä novellista kolme on uusia, loput aiemmin lehdissä ja antologioissa julkaistuja. Valikoima painottuu 2010-luvulle, joten varsinaisesta uran läpileikkauksesta ei voi puhua, vaikka novellit antavatkin hyvän kuvan Leinosen tematiikasta ja vahvuuksista.

Kokoelma tekee vaikutuksen miljöiden ja asetelmien monipuolisuudella. Leinonen luo maailmoja säästelemättä ja puhaltaa ne eläviksi taidokkaasti. On avaruussirkusta, kuplameren eristäytyneitä asumuksia, rintamalinjoja ja rajaseutuja.

Novellit Neitsyt ja He eivät välittäneet sijoittuvat samaan maailmaan kuin Leinosen aiemman kokoelman niminovelli Pienen rasian jumala. Ne ovat teoksessa peräkkäin ja tukevat toisiaan niin, että kohoavat muita kirkkaammiksi helmiksi. Tarinoissa kuvailtu jumalten varjossa elävä kaupunki kiehtoo selvästi niin kirjailijan kuin lukijan mielikuvitusta, joten toivottavasti saamme palata sinne vielä tulevissa kertomuksissa.

Leinosen hahmot ovat usein jollain tavalla eksyneitä, etsimässä polkuaan tai pohtimassa tärkeää päätöstä. Toisinaan he joutuvat uuden eteen arvaamatta, kuten novellissa Erään parisuhteen loppu, jossa toinen päähenkilöistä saa kesken ruuhkan huomata, kuinka vaikea toista on tuntea kunnolla.

Novellit ovat kauttaaltaan eheitä, omaleimaisia ja hiottuja. Vähempää ei toki Leinoselta odotakaan. Silloinkin kun hän varioi satuja ja kansantarinoita – kuten Pinokkion tai Undinen tarinaa – lopputulos on omilla jaloillaan seisovaa, mielikuvituksellista novellistiikkaa. Kokonaisuus on runsas, notkuva pitopöytä.

Jälkisanoissaan Leinonen kertoo lyhyesti urastaan ja novellien taustoista. Tähän puoleen olisi toivonut lisää panostusta – vaikkei jälkisanoissa sinänsä vikaa olekaan, kyllähän 20-vuotiskirjailijajuhla ansaitsisi enemmän. Miten olisi ollut kokonainen essee tai esimerkiksi jonkun Leinosen uraa pitkään seuranneen asiantuntijan kirjoitus?

Yhtä kaikki, kokoelma sopii sekä pitkäaikaiselle Leinos-fanille että hänen tuotantoonsa ensi kertaa tutustuvalle. Kiitos tähänastisesta ja tuotteliasta uraa jatkossakin!

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2022 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Tammen julkaisemalle
KAZUO ISHIGURON romaanille KLARA JA AURINKO.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Klara and the Sun, 2021) sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja kertoo Klara-androidin tarinan. Romaanissa Keinoystäviksi kutsuttuja androideja kaupitellaan lasten ja nuorten seuralaisiksi tukemaan heidän tasapainoaan ja sosiaalisten taitojensa kehitystä kilpailukeskeisessä maailmassa.

Klaran katseen ja käsityskyvyn rajoissa kulkeva minämuotoinen kerronta vangitsee ensi sivulta lähtien. Klara on hahmona täysin omaperäinen ja poikkeuksellisen kokonainen. Hän on psykologisesti uskottava, asemansa hyväksyvä mutta maailmaa ja ihmisten välisiä suhteita tarkkanäköisesti pohtiva havainnoija. Hän on omaksunut elämäntehtäväkseen ymmärtää ja auttaa omistajaperhettään. Sattuma ja olosuhteet saavat Klaran turvaamaan aurinkoon luottavaisella, lapsenuskoisella tavalla, josta kasvaa hänelle uskonto.

Taidokkaan, hienovaraisen kerronnan alla piilee traagisia, ajoittain lakonisen julmia sävyjä. Ympäröivän yhteiskunnan karmivuus tulee esiin pienistä vihjeistä ja tiedonmuruista, jotka lukijan on osattava poimia hyvin toisenlaisen olennon havainnoista. Kaikessa inhimillisyydessään Klara on kirjan maailmassa esine, omaisuutta; menestymisen pakkomielle ajaa samalla romaanin ihmishahmot kohtelemaan välineellistävästi toisiaan, myös omia lapsiaan.

Ishiguro sieppaa lukijan mukaansa varmaotteisesti ja onnistuu myös yllättämään. Romaanin tasot tukevat toisiaan pienistä kielellisistä ratkaisuista juoneen. Kokonaisuus soi yhteen kuin sinfoniaorkesteri ja muodostaa sivumäärää suuremman omalakisen, omaamme häiritsevästi muistuttavan maailman. Jokainen yksityiskohta on harkittu, yksikään virke ei ole turha tai väärällä paikalla. Helene Bützowin vivahteikas suomennos täydellistää lukuelämyksen.

Kaunokirjallisesti äärimmäisen hiottu ja korkeatasoinen teos kunnioittaa scifin keskeisiä ihanteita: se näyttää oudon tuttuna ja tutun outona sekä antaa eväitä moniulotteiseen filosofiseen pohdintaan. Menetyksen pelko ja suru kietoutuvat kunnianhimoon, toive paremmasta houkuttelee uhrauksiin. Jos yhteiskunnan odotukset sisäistää, oma valinnanvapaus uhkaa kaventua – ja jos niille viittaa kintaalla, vaarana on jäädä sivuraiteille.

Klara valaisee ihmisenä olemisen perimmäisiä kysymyksiä tavalla, johon romaanin ihmishahmot eivät kykene tai rohkene. Raastavuuden keskelläkin teoksessa säkenöi silti rakkaus ja hyvyys.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro
Klara ja aurinko

Klara and the Sun
Suom. Helene Bützow. Tammi

Nobelisti Kazuo Ishiguro on sulavasti monenlaisia genrejä käyttävä kirjailija. Hänen aiempia romaanejaan ovat muun muassa dystooppinen Ole luonani aina sekä Tähtifantasia-palkittu Haudattu jättiläinen. Uusin, tuoreeltaan suomennettu Klara ja aurinko, on tyylipuhdasta, sävykästä scifiä.

Klara on androidi, KY eli keinoystävä, joita myydään seuralaisiksi ja apukasvattajiksi lapsille ja nuorille. Hänen tarinansa alkaa myymälästä, Johtajattaren ja toisten keinoystävien seurasta. Hän tarkkailee herkkävaistoisesti myymälän androidiyhteisöä, asiakkaita ja kadun elämää. Ikkunan taakse ilmestyy heiveröinen, varhaisteini Josie, joka lupaa, että Klara ostetaan heille.

Ishiguro pudottaa lukijan epäröimättä maailmaan, joka rakentuu Klaran kerronnasta piirto piirrolta. Klaran maailma rajautuu muiden päätösten perusteella – keinoystäväthän ovat omaisuutta – joten lukijan on poimittava kokonaiskuva toisinaan pienistäkin palapelin palasista. Ollaan tarkemmin määrittelemättömässä, kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa varakas luokka altistaa lapsensa ilmeistenkin vaarojen uhalla muuntelulle – taatakseen näille paremman tulevaisuuden. Keinoystävien tehtävä on avittaa nuorten sosiaalisten taitojen kehitystä eristäytyneessä, kilpailukeskeisessä maailmassa. Tai kenties vain noudattaa kuuliaisesti omistajansa oikkuja.

Klara on kulttuurimme androidihahmojen ehdotonta kärkikastia – ja erittäin korkealla myös kirjallisuuden onnistuneiden minäkertojien listalla. Ishiguro näyttää ja piilottaa juuri sopivasti ja sieppaa mukaansa välittömästi. Luottosuomentaja Helene Bützow tekee niin hienovireistä työtä, että romaanin maailmaan uppoaminen tuntuu kotiinpaluulta ensi sivusta alkaen.

Teemat kehräytyvät auki vaivihkaa. On ensinnäkin kysymys Klaran olemuksesta, persoonasta ja maailmankuvasta. Aurinkovoimalla käyvän androidin suhde aurinkoon kasvaa eräänlaiseksi uskonnoksi, mutta samalla häntä ohjaa se, että hän on työkalu – elämän tarkoitus on muiden määrittelemä. Toisaalta romaanin ihmishahmot, Josie perheineen ja naapureineen, hapuilevat valinnoissa ja vastoinkäymisissä.

Lopulta teos kasvaa monisäikeiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Klaran tavoin myöskään tarinan ihmishahmot eivät ole saaneet valita elämänsä ja maailmansa puitteita. Kukin joutuu toimimaan uskomustensa varassa ja päättämään parhaansa mukaan, mitä on valmis uhraamaan paremman toivossa. Klaran havainnoiva näkökulma tasapainottaa karmivaa, traagista pohjavirettä. Aurinkoon luottavasta Klarasta kasvaa itsestäänkin eräänlainen aurinko, joka on valmis valaisemaan ihmissydämen sopukat lempeästi mutta tarkkanäköisesti.

Kokonaisuutena Klara ja aurinko on erinomainen, hallittu ja monisävyinen. Romaanista voi povata klassikkoa, joka tulee kestämään aikaa ja useita lukukertoja. Suositellaan nautittavaksi kiireettömästi ja ihmetellen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.