Kirjat – Arthur Machen: Mystisiä kertomuksia

Arthur Machen
Mystisiä kertomuksia

Suom. Hannu Poutiainen. Basam

Arthur Machen (1863–1947) oli omalaatuinen englantilainen herrasmies, joka kaiken muun puuhailun ohessa kirjoitti koko joukon tarinoita, jotka vaikuttivat vahvasti kauhu- ja fantasiakirjallisuuden kehittymiseen. Huolimatta merkityksestään hän on jäänyt hieman unohduksiin. Suomessa tilannetta ovat kohentaneet Tähtivaeltajan kaksiosainen artikkeli (4/14 ja 1/15) sekä Machenin merkittävimmän novellin – Suuri jumala Pan – käännös Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia -antologiassa (2015). Nyt vuorossa on Hannu Poutiaisen toimittama ja kääntämä kokoelman Machenin tarinoita.

Kirjassa on kahdeksan novellia, joista neljä ensimmäistä on kirjoitettu ensimmäisen maailmansodan tienoilla, kun taas toiset neljä ovat ilmestyneet alunperin vuonna 1936. Yleisesti ottaen Machenin tarinoiden pahaenteiset tunnelmat rakentuvat ilmiömäisen taitavasti ja lopun paljastavat käänteet on hiottu liki täydellisyyteen. Siinä välillä tosin sorrutaan usein jaaritteluun, tarpeettomaan pikkusälään sekä juonen poukkoiluun.

Kokoelman mieleenpainuvimpia novelleja ovat Maan uumenista (1915), Onnelliset lapset (1920), Vaihdos (1936) ja Rituaali (1936). Niissä kaikissa mystistä ja outoa edustavat lapset, jotka kertoja kohtaa. Omalla tavallaan merkittävä on myös kirjan avaava Jousimiehet-kertomus (1914). Siinä Pyhä Yrjö ja Azincourtin jousimiehet saapuvat satavuotisesta sodasta pelastamaan pulaan joutunutta Englannin armeijaa ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Novelli alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä, kun sitä alettiin pitää tositarinana. Näin syntyi Monsin enkeleiden legenda, jossa sotilaiden avuksi saapuvat taivaalliset sotajoukot. Arvon kirjailija oli järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä ja viittaa parissakin novellissa jopa hieman ylimieliseen tapaan ihmisten houkkamaisuuteen ja herkkäuskoisuuteen.

Machen kulkee tarinoissaan tyyli ja tunnelma edellä. Näiden muodostamaa runkoa hän tilkitsee omaperäisellä okkultismilla sekä monen sorttisilla yksityiskohdilla. Esimerkiksi kokoelman viimeisestä novellista N (1936) käy selkeästi ilmi, että kirjailija on häpeämätön Edgar Allan Poen ja Charles Dickensin fanipoika. Eikä hän todellakaan pidä ihailuaan piilossa, vaan moukaroi sen esiin sellaisella vimmalla, että sivistykseltään vajavaisetkin lukijat sen ymmärtävät. Tämä ja monet muut irrallisilta vaikuttavat osaset hämmentävät tarinan kuljetusta ja melkein upottavat perusidean Lontoon rinnalla olevasta toisesta maailmasta, josta voidaan nähdä vain välähdyksiä.

Hannu Poutiainen on kirjoittanut kokoelmaan ansiokkaan esipuheen, joka oivallisesti täydentää aiemmin mainittua Tähtivaeltajan artikkelia. Lisäksi kirjan lopussa on Huomautukset-jakso, joissa käydään läpi käännökseen liittyviä ongelmia sekä kertomuksissa esiintyviä yksityiskohtia. Tämä auttaa ymmärtämään Machenin paikoin haasteellistakin kerrontatyyliä.

Mystisten kertomusten julkaisu on merkittävä teko. Kokoelmaa voi suositella kaikille spekulatiivisen kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille – sekä omalaatuisista lukuelämyksistä nauttiville.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kirjat – Madeline Miller: Kirke

Madeline Miller
Kirke

Circe
Suom. Irmeli Ruuska. WSOY

Madeline Millerin toinen romaani versioi ja uudelleentulkitsee kekseliäästi antiikin ajan myyttejä. Se yhdistelee mm. Odysseian ja Metamorfoosien materiaalia ja tarjoaa ehjän, kiinnostavan tarinan auringonjumala Helioksen tyttären Kirken näkökulmasta.

Vähäpätöinen nymfi Kirke varttuu isänsä jumalallisissa saleissa muiden jumalien ja henkien ympäröimänä, kunnes hänen omapäisyytensä suistaa hänet elinikäiseen karkotukseen yksinäiselle Aiaian saarelle. Siitä alkaa Kirken kasvaminen omaksi itsekseen, noidaksi, joka uhmaa sekä kohtalottaria että jumalista mahtavimpia ja ohjailee suurien sankarien tarinoiden kulkua.

Kirjan alkuosan jumalallinen perhe-elämä on hieman puisevaa, ja sukulaisten nuiva suhtautuminen Kirkeen käy pian yksitotiseksi. Maanpaosta alkaen tarina pääsee vauhtiin ja kohoaa paikoin huimaan dramatiikkaan.

Miller hyödyntää tasapainoisesti heerostarinoita ja laajaa kavalkadia muuta mytologista aineistoa. Samaan aikaan hän esittelee antiikin ajankuvaa luontevasti, maanläheisesti ja kiehtovasti. Kirken saari villieläimineen, lääkekasvilehtoineen ja karuine rantoineen tulee aistivoimaisesti liki, samoin kuin Kreetan kuninkaansalit ja muut tarustojen tapahtumaympäristöt.

Kaikki Millerin esittämät mytologiset hahmot saavat uskottavan ilmiasun: henkilöiden motiivit käyvät selviksi, ja seikkailujen psykologinen tausta muodostuu ymmärrettäväksi. Varsinkin Odysseuksen myytin purku on ansiokasta. Moniulotteinen sankari viihtyy vain joukkojensa juonikkaana johtajana, ja siksi kotiinpaluu arkisten asioiden pariin kymmenien vuosien sotimisen ja poissaolon jälkeen sujuu perin huonosti. Kirken saari ja sen lumoukset esitetään useiden keskeisten myyttien (mm. Jason ja argonautit, Odysseuksen seikkailut, Minotauros, Daidalos ja Ikaros) solmukohtana ja Kirke itse neuvojana, ennustusten esittäjänä ja varoittajana, jonka luota sankarit löytävät lepoa ja ohjausta matkoillaan.

Kirken vaikea suhde jumalvanhempiinsa peilautuu hänen suhteessaan poikaansa Telegonokseen. Alituinen Athene-jumalattaren vehkeilyn pelko johtaa Kirken suojelemaan ainokaistaan niin tukahduttavasti, että lopputulos on arvattavissa. Kuolemattoman Kirken ja hänelle rakkaiksi muodostuvien kuolevaisten välisessä kanssakäymisessä on aina surun pohjavire: kuolevaisia odottaa lopulta Hadeksen harmaa valtakunta, johon Kirkellä ei ole pääsyä. Kirke tempoilee itsenäisyyden ja yksinäisyyden välillä loppuun asti.

Kuolevaisuus on kirjan tärkeimpiä teemoja, ja sen käsittelyssä piirtyy kaunis kaari kirjan alusta viimeisille sivuille asti. Kirke ei halua kuulua jumalsukunsa piittaamattomaan piiriin, mutta on osin tahtomattaan yhtä ulkopuolinen myös ihmisten maailmassa. Toinen kantava teema on Kirken kasvaminen valtaansa. Hyljeksityn ja alistetun lapsen vallan puute, sisuuntuminen ja oman valtapiirin rakentaminen noituuden kautta itse valetuille perustuksille tuo myös feministisen luennan maskuliinista näkökulmaa perinteisesti painottaviin myytteihin.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo
Ukkoshuilu

Otava

Heti kärkeen on sanottava, että tätä kirjaa on nautinto lukea. Johanna Sinisalon käyttämä kieli, kuvailu ja ilmaisut ovat loppuun asti harkittuja, mutta silti vaivattomasti soljuvia. Teksti etenee kuin unelma, joten sen vietäväksi on ilo heittäytyä. Myös romaanin ihmiskuvaus, jännitteen rakentelu ja juonenkuljetus toimivat erinomaisesti. Puhumattakaan sisällön syvyydestä, teemojen tärkeydestä tai spekulatiiviselle fiktiolle niin ominaisesta ihmeen tunnusta. Ukkoshuilu kipuaakin Sinisalon parhaiden teosten joukkoon.

Pääosin vuoteen 2018 sijoittuvan romaanin keskushenkilö on meteorologi Leena Lind. Hän on raudanluja ammattilainen, joka saa potkut työstään, kun voittojen maksimointiin keskittyvä sijoitusyhtiö ostaa firman, jonka palkkalistoilla hän on. Samaan aikaan muukin elämä karahtaa kiville. Leenan pahin heikkous on työtoveri Raikka. Kun suhde häneen paljastuu Leenan avomiehelle, on avoliitto ohi. Jotta pärjäisi mitättömällä työttömyyskorvauksella, Leena joutuu muuttamaan Helsingistä Tampereelle kuusivuotiaan Leia-tyttärensä kanssa.

Seuraava isku tulee, kun hänet patistetaan palkattomaan työkokeiluun firmaan, jossa häntä kohdellaan kuin likaista ovimattoa. Yrityksen ylimieliset pyörittäjät ovat vakuuttuneita siitä, että kaikki työttömät ovat hyväksikäytettävää loisbiomassaa, jolla ei ole ihmisarvoa.

Lisäksi firman toimenkuva on kovin hämärä. Se vaikuttaisi tekevän sääbisnestä yhdistelemällä totaalista huuhaata vallankumouksellisiksi väitettyihin uusiin teknologioihin. Mutta mitä ihmeen järkeä siinä olisi? Kysymykset kuuluvatkin, mikä on yrityksen todellinen päämäärä, ketkä toimintaa rahoittavat ja miksi? Entä miten tähän kaikkeen kytkeytyy venäläinen Vasiljev-insituutti, joka on lainannut nimensä Neuvostoliiton aikaiselta parapsykologian tutkijalta?

Ja sitten on tietenkin itse ukkoshuilu. Vanhoista taruista tuttu myyttinen taikaesine, jonka väitetään nostattavan hurjia ukkosmyrskyjä. Maagiseen soittimeen törmätään ensi kertaa romaanin aloittavassa historiallisessa osiossa, jossa raamatulliset tunnelmat ja hersyvän hauska henkilökuvaus yhdistyvät nerokkaalla tavalla. Ukkoshuilulla on oma vahva roolinsa myös Leenan ja Leian tarinassa.

Kirjasta voi aistia, että sen eteen on tehty runsaasti taustatyötä. Mukana on isoja ja laajasti käsiteltyjä teemoja, jotka syventävät lukijan käsitystä meteorologiasta, sään merkityksestä ja voimasta, planeettamme olemuksesta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sään manipuloinnista, veden ja sähkön tanssista sekä elämän perimmäisestä luonteesta. Näiden oheen tarjolla on yhteiskuntakriittisiä täsmäpistoja, jotka ruoskivat mm. riistokapitalismia, ahneutta, kulutuskiimaa sekä ihmisten järjenvastaista tarvetta uskoa tieteen sijasta täysin älyttömään huuhaahömppään.

Kaikki tämä asiasisältö sujahtaa kerronnan sekaan loogisesti ja luontevasti, sillä mukana ei ole ensimmäistäkään infodumppaukselle maistuvaa kohtausta. Haluan myös uskoa, että kirjailijalla itselläänkin on ollut hauskaa, kun hän on tutkinut vanhan kansan suomalaisia sääviisauksia – ja keksinyt sekaan ihan omiaan.

Ukkoshuilu soi kuin maailman paras salamapunk!

Toni Jerrman

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2021 jaettu

Tähtifantasia-palkinto 2021

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Kariston julkaisemalle
MARGARET ROGERSONIN romaanille KIRJOJEN TYTÄR.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

Margaret Rogersonin Kirjojen tytär -romaanin (Sorcery of Thorns, 2019) tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiselle 1800-luvulle. 16-vuotias Elisabeth Scrivener on varttunut Suuressa kirjastossa, jossa häntä on kasvatettu kirjojen vartijaksi. Kirjasto sisältää demonologisia kirjoja, joilla on oma tietoisuutensa. Irti päässyt loitsukirja on vaarallinen ja saattaa muuttua demoniksi, eli maleficiksi. Elisabeth onnistuu tuhoamaan karanneen maleficin, mutta päätyy väärin perustein syytetyksi vanhemman kirjastonhoitajan murhasta.

Kokematon mutta sinnikäs Elisabeth joutuu taistelemaan koko maailmaa uhkaavaa juonittelujen verkkoa vastaan. Liittolaisikseen hän saa arvoituksellisen nuoren velhon, Nathaniel Thornin, sekä tämän demonipalvelija Silasin.

Kirjojen tytär on mukaansatempaava seikkailufantasia, jonka persoonallisiin henkilöhahmoihin muodostuu tunneside. Kerrontaa kantavat nokkelan humoristinen vuoropuhelu, luonteva romanttinen kipinöinti, kiinnostava maailmanrakennus ja pysähtymätön vauhti.

Rogersonin kaasulyhtyfantasia on nuorille aikuisille suunnattu romaani ilman yläikärajaa. Se on häpeilemättömän viihteellinen ja ammentaa seikkailukirjojen perinteestä, mutta on tämän päivän lukijalle suunnattu moderni teos.

Kirjojen tytär kertoo hyvän ja pahan kamppailusta sekä epäitsekkyyden ja periksiantamattomuuden merkityksestä. Ihmiset, joilla näyttää olevan vain vähän yhteistä keskenään, voivat löytää toisensa. Yhtä tärkeää kuin kamppailu oikeudenmukaisuuden puolesta on omien ennakkoluulojen ylittäminen.

Kirjailija on luonut hyviksi havaituista ainesosista tuoreen yhdistelmän. Rogerson kuvaa kiinnostavasti, minkä hinnan ihmiset ovat valmiit maksamaan magiasta ja mikä on lopulta tärkeää elämässä. Mika Kivimäen suomennos on tasaisen varmaa laatua.

Kirjojen tytär on kunnianosoitus voimaa ja lohtua sisältäville esineille, jotka ovat parhaimmillaan suurina kokoelmina.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin viidettätoista kertaa. Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: REC

Marisha Rasi-Koskinen
REC
S&S

Laatukirjoistaan tunnettu Marisha Rasi-Koskinen on onnistunut jälleen. Hänen uusin romaaninsa, REC, pokkasi helmikuussa arvostetun Runeberg-palkinnon, täysin ansaitusti. Mistä poikkeuksellinen lukuelämys muodostuu?

Lucas on tavallinen poika, perheensä ainoa lapsi. Jokin muuttuu pysyvästi, kun hän tutustuu 13-vuotiaana samanikäiseen Coleen ja tämän salaperäiseen kaksoisveljeen Nikiin. Monien kohtaamisten ja eroamisten jälkeen aikuinen Lucas matkustaa itäeurooppalaiseen kaupunkiin etsimään vastauksia, kokoamaan kuvista ja katkelmista selitystä. On kadonneita ja kuolleita, valheita ja väärinkäsityksiä, syyllisyys ja kalvava epätietoisuus. Mitä on tapahtunut ja miksi?

REC rakentuu näyttelynä, kaksikerroksisen museon huoneina ja saleina. Seinille asetellut valokuvat ja filminpätkät näyttävät, mutta myös kätkevät. Rasi-Koskisen kerronta on yhtäältä ripoteltua, mutta toisaalta myös selkeitä tarinoita, alkuja ja loppuja. Tarinat punoutuvat toisiinsa, asettuvat limittäin ja sisäkkäin, rajaavat kuvien tapaan aina jotain pois silloinkin, kun paljastavat jotain muuta.

Romaania voi lukea mysteerinä, ja siksi on paras olla puhumatta juonesta enempää. Teemoista ja hahmojen välisistä suhteista sen sijaan tekisi mieli kirjoittaa loputtomasti.

Lucas on kuvaaja, kamera, henkilö, joka paljastaa itsestään vähän. Hän hahmottuu suhteessaan Coleen, tämän toisaalta ihastuttavaan ja elävöittävään, toisaalta traumaattiseen ja manipuloivaan vaikutukseen. Kaaosteoria ilmenee murskaavana ihmissuhteena: epäselvät alkuarvot ja faktana esitetty fiktio suistavat kaiken radaltaan, tai sittenkin radalle. Lucas pyörii Colen ympärillä elliptistä kahdeksikkoa, vuoroin lähenee ja loittonee, mutta ei pääse irti.

RECin toinen kerros vie kuvion laajemmalle tasolle, nimeämättömän itäeurooppalaisen kaupungin välitiloihin. Lucaksen ja Colen tarinat leikkaavat laajempaa kontekstia, osuvat murroksen kourissa väreilevään yhteisöön, joka liittyy aiempiin kertomuksiin ja näkökulmiin mutta myös kertoo itseään niistä irti.

Katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemat kiertyvät identiteettiin. Kuinka paljon meistä on toisten tulkintaa ja onko meitä olemassa ilman sitä? Näkymättömyys voi tarjota turvaa mutta myös satuttaa syvältä. Katse piirtää rajoja ja rikkoo niitä. Kurkottamalla rajojen yli voi luoda uutta – yhteyden, rakkautta, taidetta – tai tuhota toisen. Ja sekä että: luomis- ja tuhovoima sisältyvät toisiinsa.

Kamerat kulkevat mukana niin konkreettisina esineinä kuin allegoriana. RECin maailmassa ihmiset eksyvät kuvien taustalle, törmäävät kaksoiskappaleisiinsa, haparoivat positiivin ja negatiivin välillä, eksyvät reaaliajasta leikattuun aikaan. Linssi kiepsauttaa kuvan ylösalaisin. Muut näkevät meistä ne fotonit, jotka heijastamme takaisin – kumpi kuva on siis oikea, jos kumpikaan? Kun kylvemme toistemme valossa ja pimeydessä, aallokot risteävät, muuttavat muotoaan.

RECiä on nautinto lukea. Samalla se on myös kammottavaa. Manipuloinnin kuvaus hirvittää, silminnäkijän roolista tekee mieli kieltäytyä. Mutta jos kieltäytyy näkemästä, voiko mikään muuttua? Rasi-Koskisen virkkeet soljuvat, lukijan aivot täydentävät kirjan tapahtumia pala palalta, ja samalla mieleen muistuu toisiin ihmisiin jätettyjä ja toisten jättämiä jälkiä.

Lopulta katse vaikuttaa paitsi kohteeseensa, myös katsojaan. Lukija ravistelee kaleidoskooppia ja kaleidoskooppi lukijaa. Romaanille on pakko antautua, jos siltä aikoo saada jotain. Ja se todellakin kannattaa. Korjaan aiempia sanojani: REC ei ole vain poikkeuksellinen lukuelämys. Ennen kaikkea se on ajatteluelämys.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Kirjat – Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Christina Sweeney-Baird
Viimeiset miehet

The End of Men
Suom. Kirsi Luoma. Like

Christina Sweeney-Bairdilla kävi uskomattoman hyvä tuuri, kun hänen pandemiaromaaninsa sattui valmistumaan koronan yhä riehuessa. Ilman viruksen vetoapua tuskin kukaan olisi jaksanut kiinnostua näin kaavamaisesta, keskinkertaista kehnommasta kirjallisuustuotteesta.

Viimeiset miehet kertoo lähitulevaisuudesta, jota riivaa vain miehiä tappava virus. Vauhdilla leviävä tauti vie hetkessä hautaan 90 prosenttia Maapallon miehistä.

Romaani lähestyy pandemia-aikaa ja sen jälkeistä uutta normaalia useiden näkökulmahenkilöiden silmin – noin viiden vuoden aikajanalla.

Skotlannissa asuva Amanda on ensiapupoliklinikalla työskentelevä lääkäri. Hän on ensimmäinen, joka tajuaa, että nyt on jotain pahasti pielessä. Ylemmät lääkintäviranomaiset eivät kuitenkaan välitä hänen varoituksistaan. Kanadalainen Lisa on virologian professori, joka näkee rokotekehittelyssä mahdollisuuden lyödä rahoiksi. Elizabeth on puolestaan Yhdysvaltain tartuntatautiviraston työntekijä, joka matkaa hyvää hyvyyttään Iso-Britanniaan auttamaan taudin taltuttamisessa.

Keskeisissä rooleissa esiintyvät myös antropologi Catherine, Britannian tiedusteluyhteisön edustaja Dawn, The Washington Postiin virusartikkeleita kirjoittava Maria Ferreira sekä kasa muita henkilöitä. Monet heistä ovat tarpeettomia romaanin ydinkerronnan kannalta. Eikä kellään heistä ole aidosti omaa ääntä.

Itse tarinassa ratkotaan viruksen alkuperää, yritetään keksiä tehokkaita rokotteita ja itkeä vollotetaan kuolleiden rakkaiden perään. Surussa vellotaan niin urakalla ja niin ulkokultaisesti, että homma alkaa muistuttaa huonon kirjallisuuden hupijuhlaa. Sweeney-Bairdin tasapaksu tekstimassa kun ei pysty yrityksistä huolimatta edes värisyttämään lukijan tunnerekisteriä.

Latteasti eteenpäin valuvan tarinoinnin seassa maailmaa pyörittäviä koneistoja laitetaan uuteen uskoon, jotta yhteiskunnallinen infrastruktuuri ei kaatuisi ja ihmiskunnan tulevaisuus olisi auvoinen. Ja kyllähän pätevät ja vahvat naiset hoitavat nämä asiat paremmin kuin mihin miehet ovat ikinä kyenneet.

Ja tästä pääsemmekin romaanin ainoaan edes osittain toimivaan osaseen, eli feministiseen asenteeseen. Toki feminististä tieteiskirjallisuutta on kirjoitettu jo vuosikymmenten ajan, mutta nyt trendi on taas nostanut kiitettävästi päätään. Sweeney-Baird ei ole kuitenkaan kirjallisilta lahjoiltaan yhtä taidokas kuin vaikkapa Margaret Atwood, Naomi Alderman, Rivers Solomon tai N. K. Jemisin. Niinpä hän tuo sanottavansa esiin päälleliimattuina kohtauksina, jotka eivät sujahda luontevaksi osaksi kerrontaa.

Kirjan yhteiskuntakriittinen ulottuvuus onkin silkkaa lokeroiden täyttöä. Nyt on valitettu siitä, että kaikki laitteet ja esineet suunnitellaan miehisten mallien mukaan. Rasti ruutuun! Nyt on pilkattu sekopäistä incel-kulttuuria. Rasti ruutuun! Nyt on huomioitu hlbtiq-ihmisten ongelmat. Rasti ruutuun! Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena Viimeiset miehet on eloton rautalankaväännös, joka seilaa aivan toisilla vesillä kuin aidosti koukuttava kaunokirjallisuus.

Toni Jerrman

Kirjat – Jyrki J. J. Kasvi: Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita

Jyrki J. J. Kasvi
Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita

Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry.

Kaikki Tähtivaeltajablogin lukijat varmasti tietävätkin pitkään kansanedustajana toimineen Jyrki J. J. Kasvin vakavista terveysongelmista. Aivan kaikki eivät kuitenkaan välttämättä muista, että Kasvi on pitkän linjan scifi- ja sarjakuvaihminen, joka on toiminut aktiivisesti sf-fandomissa jo 1980-luvulta lähtien.

Sen ohessa, että Kasvi on ottanut osaa alan tapahtumiin, hän on kirjoittanut tieteisnovelleja ja lukuisia genreen kytkeytyviä artikkeleita – mm. tietokonepeleistä. Hän oli mukana myös Tähtivaeltajassa 3/87 julkaistussa suuressa science fiction -keskustelussa, jonka muihin osanottajiin lukeutui mm. sittemmin Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija Johanna Sinisalo.

Kasvin novelleihin tutustuminen on aiemmin vaatinut useiden vanhojen lehtien läpikäyntiä, mutta nyt tuo ongelma on poissa. Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry. on näet juuri julkaissut Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita -nimisen kokoelman Kasvin kertomuksista.

Teoksen esittelytekstissä mainitaan, että se kokoaa yhteen kirjoittajansa vuosikymmenten kuluessa julkaisemat novellit ja raapaleet.

”Kasvi työstää välillä rajuissakin novelleissaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä mm. science fictionin avulla. Jotkin tarinoista ovat jo muuttumassa todellisuudeksi. Esimerkiksi murhamysteeri Ihan eri ihminen varoittaa neurotekniikan tietosuojariskeistä. Miten turvaamme minuuden säilymisen maailmassa, jossa teknologia kytkeytyy suoraan meidän psyykeemme?

Perinteisempi scifi-tarina Palava taivas sijoittuu Merkuriukseen, normeista poikkeavien ihmisten viimeiseen turvapaikkaan, joka ei enää olekaan niin turvallinen. Teknotrilleri Kaikki tulevaisuuteni vie lukijan ruotsalaisen pakolaisleirin kautta kybertiedustelun ja salaliittojen maailmaan, jossa mihinkään ei voi luottaa, ei edes omiin muistoihin.

Kaikkiaan kokoelmassa on seitsemän novellia ja 19 raapaletta.”

230-sivuisesta kirjasta on saatavilla kova- ja pehmeäkantinen versio sekä pdf-muotoinen e-kirja.

Kirjan tilaaminen sujuu kätsyimmin Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry:n verkkokaupan kautta:

https://holvi.com/shop/jyrkikasvi/

Mikäli haluaa tutustua tarkemmin Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistyksen toimintaan, kannattaa suunnata tuonne:

Nyt voimme vain elää toivossa, että Kasvin terveydentilaan löytyy uusia toimivia hoitomuotoja.

Elite! Conspiracy 87! Vihersiipi! Aikakone! Kosmoskynä! Judge Dredd! Masamune Shirow!

Siilejäkään koskaan unohtamatta.

Toni ”Tähtivaeltaja” Jerrman

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2021 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2021

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Teos-kustantamon julkaisemalle
EMMI ITÄRANNAN romaanille KUUNPÄIVÄN KIRJEET.

Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta on siirtynyt asumaan lähiavaruuteen. Kirjailijan vahva aurinkokuntavisio näyttää meille, minne olemme matkalla ja millaisia yhteisöjä Maan kamaralta poistunut ihmiskunta voisi rakentaa. Samalla se kysyy, muutummeko me arkemme ja asuinpaikkamme muuttuessa ja millainen hinta muutoksesta maksetaan. Millaisia syntejä me kollektiivisesti kannamme mukanamme ajan ja paikan kaukaisuuteen?

Tyyliltään viileänkuulas ja soljuva kirja on kirjeromaani, joka koostuu suomalaissyntyisen päähenkilön, Lumi Salon, viesteistä kaukana työskentelevälle puolisolleen. Taitava kerronta limittää toisiinsa useita aikatasoja sekä historiafragmentteja, uutismateriaalia, tutkimustietoa ja jopa mainostekstejä. Näin muodostuu monisyinen, eheä kuva ihmiskunnasta, joka on levittäytynyt kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille.

Osa ihmisistä kuitenkin potee kalvavaa ikävää Maahan, vaikka he eivät koskaan olisi siellä käyneetkään. Pohdinta siitä, mistä syntyy tunne johonkin paikkaan kuulumisesta ja sinne juurtumisesta, läpäisee koko teoksen ja nousee sen temaattiseksi voimaksi. Riittääkö kotoisuuteen keinopainovoimassa virtaava puro tai ruukkuun istutettu pienoispuu, jos ja kun elämme avaruuden ankaruuden keskellä? Millaisista elementeistä rakentuu kokemus yhteydestä paikkaan, jossa asumme?

Itäranta yhdistää tieteiskerrontaansa suvereenisti myös mytologisia tasoja, sillä teoksen päähenkilö hoitaa juurettomuudesta kärsiviä potilaitaan skandinaavista tarustoa kaikuvien henkimatkojen avulla. Pohjoisesta kuvastosta ammentava juonne rakentuu kuin ankkuriköydeksi taakse jätettyyn planeettaan keskellä avaruuden rannattomuutta. Omakohtainen aistitieto ja kokemuksellisuus asetetaan tieteellistä maailmankuvaa täydentäväksi välttämättömäksi ainesosaksi, jota ilman vieraannumme toisistamme ja ympäristöstämme. Tällä näkökulmalla on painava viesti myös meidän ajassamme.

Kirjan toinen läpileikkaava teema, ekologia, kutoutuu saumattomasti yhteyden ja kuulumisen tematiikkaan. Maa on ympäristötuhojen lähes elinkelvottomaksi muuttama, ja seuraavaksi sieltä paennut ihmiskunta rohmuaa resursseja karujen planeettojen pinnoilta. Näkymä romahtaneeseen ekosysteemiin, hylättyyn kuoreen, jonka ihminen on imenyt tyhjiin, on varoittava ja enteellinen. Se tekee Kuunpäivän kirjeistä tiukasti ajankohtaisen. Samalla kirja kurkottaa vaivattomasti tulevaisuuteen, jossa avaruuden asuttamisen kynnys on jo ylitetty.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Vesa Sisättö (toim.): Muistojemme Viistokatu

Vesa Sisättö (toim.)
Muistojemme Viistokatu

Helmivyö

Kuten kaikki tietävät, Tampere on poliisihuumorin kehto. Useat tahot varmaan muistavat senkin, että kaupungin virallinen suojelija on Kapteeni Kuolio. Mutta kuinka moni on kuullut salaperäisestä kadunpätkästä, Viistokadusta, joka sekä on että ei ole olemassa?

Nyt tähän kiehtovaan arvoitukseen tarttuu Vesa Sisätön toimittama tietokirja Muistojemme Viistokatu. Sen sivuilla useat arvostetut kirjanoppineet kertovat omista kokemuksistaan ja tutkimuksistaan, jotka liittyvät tämän maagisen kadun vaiheisiin.

Aihetta lähestytään pääosin inhimillisyys edellä. Niinpä esimerkiksi Johanna Sinisalon tutkielma Viistokatu, mon amour valaisee tamperelaisen Jaanan arkea vuosina 1977 ja 2019. Tuloksena on aidon tuntuinen, monelle tasolle kurkottava hieno elämäntarina, jossa Viistokatu näyttelee omaa pientä mutta ratkaisevaa osaansa. Bravo!

Hienostuneen ihmiskuvauksen iloja tarjoilevat myös Taru Kumara-Moision Kivisydän ja Vehka Kurjenmiekan Maailman parhainta mehiläishilloa.

Kivisydämen keskiössä on itsestään kovin epävarma kolmikymppinen Raili, joka odottaa bussia Viistokadun pysäkillä. Teksti sukeltaa taiten päähenkilön ahdistukseen ja päättyy haikean kauniisti.

Mehiläishillo kertoo puolestaan kohtaloonsa pettyneestä Akselista, joka päätyy tämän tästä murheen, epätoivon ja ärtymyksen alhoon. Löytyisikö tunnemyrskyihin apua Viistokadun laidalla vierailevasta lumotusta torikahvilasta?

Viistokadun historiallisia juuria kaivetaan esiin Samuli Antilan vuoteen 1637 sijoittuvassa Suokuopassa. Siinä paljastetaan, kuinka Tammerkoskelle saapunut, suoria linjoja arvostava maanmittari Spår yrittää turhaan suoristaa haisevan suonpäreen kiertävän tien. Kehitykseen uskovan järjestyksen miehen ja taikauskoisten maalaisten kädenvääntö saa lopulta jopa aavemaisia piirteitä.

Solina Riekkola ja Vesa Sisättö ovat puolestaan koonneet kasaan useiden ihmisten muistoja Viistokadun erikoisista tapahtumista. Monien vuosikymmenten aikajanalle levittäytyvät kertomukset todistavat vastaansanomattomasti kadunpätkän taianomaisen luonteen. Ihastuttavan idearikas kokonaisuus huipentuu kylmäävään visioon, jossa selviää Viistokadun yhteys Cthulhu-mytologiaan.

Vielä tätäkin tieteellisempää lähestymistapaa edustaa Jussi Katajalan Encore un fois. Siinä pohditaan teoreettisen fysiikan ja kosmologisten lakien pohjalta Viistokadun luonnetta ajan ja avaruuden avaavana madonreikänä. Mainion yllätyskäänteen kera.

Vesa Lehtisen vaihtoehtohistoriallisessa Vääntymäkadussa Viistokadulle ilmaantuu vuonna 1973 avaruutta vääntävä anomalia. Sen uumeniin uskaltaa astua vain robottikonstaapeli Teräs. Tästä kiehtovasta todellisuudesta löytyisi varmasti aineksia kokonaisen romaanin mittaiseen tutkimukseen.

Tulevaisuuden puolelle hypätään Artemis Kelosaaren Vyöhyke 33720 -artikkelissa. Se esittelee meille lohduttoman kuvan insinöörivetoisesta maailmasta, jossa jyrkät biologiset ”lait” ovat korvanneet muistoihin ja tunteisiin perustuvan ihmisälyn.

Kokoelman päättää lyyrinen pienoishelmi. Siinä normaalisti lähinnä napalmia ranteistaan tykittävän Vesa Vitikaisen sisimmästä kuoriutuu esiin herkkäsieluinen runopoika, jonka suoni sykkii Viistokadun salaisuuksien tahtiin.

Kokonaisuutenaan Muistojemme Viistokatu on huomattavasti maittavampi ja muikeampi opus kuin tällaiselta akateemiselta tutkimukselta olisi ennakkoon sopinut odottaa. Lopputuloksena on teos, jonka seuraan palailee mielellään toiseen ja kolmanteenkin kertaan.

Toni Jerrman

Kirjat – Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Margaret Atwood
Viimeisenä pettää sydän

The Heart Goes Last
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava

2000-luvulla kanadalaiskirjailija Margaret Atwood on löytänyt itsestään rutkasti uutta virtaa. Erinomaisia romaaneja on syntynyt roppakaupalla. On Oryx ja Crake -trilogia, jonka viimeinen osa voitti Tähtivaeltaja-palkinnon. On mitä mainioin Shakespeare-versiointi Noidan sikiö. On Orjattaresi-klassikon jatko-osa, Tähtivaeltaja-palkittu Testamentit, ja monia muita. Nyt suomeksi saatu Viimeisenä pettää sydän pettää valitettavasti myös lukijan. On vaikea uskoa, että Atwoodin kynästä voi ylipäätään syntyä näin kehnoa velliä.

Romaanin lähtöajatus on ihan kelvohko, vaikkakin moneen kertaan nähty. Massiivinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen romahdus on vienyt entiseltä keskiluokalta työt ja asunnot. Vain rikkailla on varaa paeta yhä kukoistaville seuduille, kun maankolkka toisensa jälkeen muuttuu jengien ja vandaalien hallitsemaksi helvetiksi. Tässä ankeassa todellisuudessa kärvistelevät myös romaanin päähenkilöt, autossaan asuvat Stan ja Charmaine.

Elämä on ilotonta ja nihkeää, kunnes aviopari kuulee uudesta Positron-projektista, joka lupaa ratkaista kaikki kansakuntaa riivaavat ongelmat. Kokeellinen hanke kaipaa sitoutuneita osallistujia, joille on luvassa turvaa ja täystyöllisyyttä Consiliencen muurein suojatussa kaupungissa. Tämän vastineeksi jäsenten täytyy luopua vapaudestaan: tarkkailulle on alistuttava, yhteydet kaupungin ulkopuolelle katkaistava ja sääntöjä noudatettava.

Utopistisesta myyntipuheesta innostuneet Stan ja Charmaine pääsevät mukaan projektiin. Alkuun uusi elämä maistuu vallan ihanalta, mutta sitten paratiisiin ui useampikin käärme. Niistä mielenkiintoisin on hanketta pyörittävien tahojen ahneus, joka yltyy ihmisarvona polkeviin mittoihin. Kirjailijaa itseään tuntuu kuitenkin kiinnostavan enemmän pääparin suhteen seksuaalisperäinen romahdus.

Päällepäin niin kainon ja viattoman oloinen Charmaine antautuu masokistisen syrjähypyn vietäväksi. Stan puolestaan kuvittelee alistavansa haavekuviensa kuuman kaunottaren, mutta päätyykin itse kylmän juonittelijan alistetuksi seksileluksi.

Sitten karrikoitu parivaljakko ihmettelee valintojaan ja tuskailee omaa tilaansa. Sisällöltään nämä jaksot jäävät täysin tyhjänpäiväisiksi, eikä tunnelmaa ainakaan paranna aneemisen tasapaksu kerronta.

Romaani onnistuu iskemään kirveensä asiaan vain muutamaan otteeseen. Markkinamiesten loputtomasta itserakkaudesta ja rahasammoiksi taotuista yksityisistä vankilalaitoksista väännetään ihan purevaa ironiaa. Myös ajattelu, joka pohjaa yksinomaan yltiöpäiseen voitontavoitteluun ja kansantuotteen jatkuvaan kasvuun saa ankaraa sapiskaa. Samoin kuin huuhaa-tiedettä julistavat motivointi- ja elämäntaito-ohjelmat.

Muuten kirjan substanssi jää väsähtäneeksi. Huomiot ovat tasoa: valta ja raha turmelevat, ihmiset heittävät elämänsä hukkaan ja miehet haluavat sänkyynsä helposti käskytettäviä seksinukkeja.

Kun myös kerronta eksyy jatkuvasti sivupoluille ja juonikuvio on epäuskottava, ei romaanista iloa irtoa. Tavoitteena lienee ollut jonkinlainen mustan huumorin sävyttämä absurdi satiiri seksistä ja ihmiselon päättömyydestä, mutta metsään menee niin että rymisee.

Yksi syy tason notkahdukseen saattaa piillä siinä, että tarina on alunperin kirjoitettu pätkinä Byliner-nettisivustoa varten ja vasta myöhemmin koottu ja laajennettu romaaniksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.