Kirjat – Leena Krohn: Kadotus

 

KrohnKadotusWEB

Leena Krohn
Kadotus
Teos

Leena Krohnin tuorein teos ei petä uskollista lukijaa. Vain vähän yli 150-sivuinen kirja näyttää pienoisromaanilta, mutta erään kuuluisan sinisen puhelinkopin tavoin sekin on sisältä paljon kokoaan suurempi. Krohnin tyyli on varma ja hiottu, ja näennäisen yksinkertainen teksti koostuu hienovaraisista, merkityksellisistä kerrostumista.

Kirjan kehystarinan kertoja työskentelee Kadotus-nimisessä löytötavaratoimistossa, jonne tuodaan kaupungin kaduilta löytyneitä tavaroita. Syrjäänvetäytyvästä luonteestaan huolimatta kertoja on kiinnostunut ihmisistä esineiden takana: ”Tavarat ovat tekojamme. Sillä kaikkien artefaktien takana on ihminen, minkäs sille mahtaa. Siten aina kun tartun esineeseen, kohtaan myös ihmisen, sen käyttäjän, omistajan, kadottajan, löytäjän, kaltaiseni.”

Jokaiseen esineeseen nivoutuu erillinen novelli, joka esittelee uuden henkilön, tämän taustakertomuksen ja tilanteen, jossa esine on hukattu. On vanhan rakkaussuhteen jäänteeksi jäänyt avain, stoalaisen herrasmiehen sateenvarjo ja taiteilijarouvan kyyneleen muotoinen korvakoru. On myös varsin epätavallisen lemmikin talutushihna, tunnistamaton lelu ja jopa käärmeennahka. Tuikitavalliset lusikka ja lyijykynäkin ovat osallistuneet käyttäjiensä elämän ratkaiseviin hetkiin.

Kaikki hukkaamiset tapahtuvat kaupungin puistossa eräänä kesäiltana taidefestivaalin humussa. Ihmiskohtalot sivuavat toisiaan kuitenkin toisistaan tietämättä. Vaikka illan päämääränä on juhlia ja pitää hauskaa, kaiken yllä leijuu alusta asti epätodellisuuden tuntu. Mitä pidemmälle kertomus ja ilta etenevät, sitä kummallisempia asioita tapahtuu. Pahaenteinen tunne siitä, että maailmassa ei ole kaikki kohdallaan, tiivistyy yhä vahvemmaksi. Rivien väliin kätkeytyy uhka, jonka tunnelman välittämisen Krohn hallitsee suvereenisti.

Kirjan henkilöhahmojen ja heidän ajatuskulkujensa kuvaus on yleisinhimillisen ajatonta, mutta kertojan suhtautumisessa tavaraan heijastuu kiinnostavalla tavalla viime vuosina pinnalle noussut minimalismi ja konmari-henkinen esineiden elollistaminen. Tavaroihin keskittyvän työnsä vastapainoksi kertoja on karsinut kotinsa sisustuksen äärimmäisen niukaksi. Hän pohtii tavaroiden hankkimisen ja omistamisen mielekkyyttä sekä esineiden ja ihmisen suhdetta: ”Kerran jokainen esine, jonka ihminen valmisti, oli ainoa laatuaan. Nyt keskenään identtisiä tuotteita tulostetaan miljoonin kappalein ihmiskäden koskematta.”

Kadotus on pieni suuri kirja, jonka kiehtova tunnelma jää viipyilemään mieleen.

Sarianna Silvonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Kirjat – Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

SolomonMenneisyydenKaikuWEB

Rivers Solomon
Menneisyyden kaiku
An Unkindness of Ghosts
Suom. Einari Aaltonen. Like

Ihminen tulee onnelliseksi jo siitä, että laadukasta avaruusscifiä saadaan suomeksi varsin tuoreeltaan. Eikä se tosiaan jää ainoaksi ilonaiheeksi, jonka Rivers Solomonin esikoisromaani Menneisyyden kaiku saa aikaan.

Asiat ovat huonossa jamassa sukupolvialus Matildalla. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut alempien kansien väen raatamaan epäinhimillisissä oloissa, ja tyrannimaisen johtajan odotetaan vaihtuvan vielä tyrannimaisempaan. Väkivalta on arkea, ja viimeaikaiset sähköongelmat vain kurjistavat alakansien olosuhteita.

Vauvana orvoksi jäänyt Aster toimii peltotöiden lisäksi parantajana ja korkeassa asemassa olevan Kirurgin apulaisena. Työnsä vuoksi hänellä on enemmän liikkumavapauksia kuin muilla Q-kannen asukkailla. Mutta samalla se tekee uhmakkaasta ja itsepäisestä naisesta entistä näkyvämmän kohteen tyrannien vihalle ja vartijoiden mielivallalle.

Kun Aster ja ottosisko Giselle ryhtyvät tutkimaan Asterin äidin päiväkirjoja, päästään arvoituksen jäljille. Nykyhetkessä on tekeillä jotain samankaltaista, mitä tapahtui 25 vuotta sitten äidin kadotessa. Mitä tämä sai selville, ja voisiko tieto auttaa Asteria ja hänen ystäviään?

Arvoituksen selvittely kuljettaa pääjuonta, mutta romaanin ydin on muualla. Solomon maalaa yksityiskohtaisen, runsaan kuvan aluksen vääristyneestä, rotusegregaatioon perustuvasta yhteisöstä. Rasismin ohessa aluksessa rehottavat uskonnolla perusteltu seksismi sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuva sorto. Näkökulma on marginalisoitujen yksilöiden, jotka yrittävät parhaansa mukaan pitää kiinni oikeudestaan olla sitä mitä ovat – nähdä edes itsensä omin silmin järjestelmän julman katseen sijaan.

Hahmojen psykologinen monimuotoisuus vangitsee. Näillä ihmisillä on traumoja, ongelmia ja erityispiirteitä, jotka eivät jää päälleliimatuiksi koristeiksi vaan vaikuttavat siihen, miten he keskustelevat, toimivat ja tulkitsevat kokemaansa.

Kehuja ansaitsee myös Solomonin kyky välttää liiat infodumppaukset ja selitykset. Hän luottaa, että lukija on valmis tekemään älyllistä työtä. Eikä turhaan luotakaan – lukemaansa pohtii ja jäsentelee enemmän kuin mielellään.

Tunteellinen eläytyminen jää vähäisemmäksi, joskin reaktio riippunee vahvasti lukijasta: valkoisena, terveenä ja neurotyypillisenä suomalaisena saa pikemminkin ahaa-elämyksiä kuin ”vihdoinkin joku pukee kokemukseni sanoiksi” -fiiliksiä. Haittapuoli tämä ei missään nimessä ole, semminkin kun teoksen kantaaottavuus ei sorru saarnaamiseen.

Pienenä häiritsevänä piirteenä voi pitää sitä, että joidenkin kohtausten asetelma maistuu elokuvamaiselta muuhun kerrontaan verrattuna. Tosin kyllä tästä romaanista katsoisi hyvää leffaversiota mielellään.

Menneisyyden kaiku on laatua monella tasolla. On hienoa lukea romaania, jossa kiinnostava kerronta, toimivat henkilöt ja rikas maailmankuvaus yhdistyvät ajankohtaisiin, tärkeisiin teemoihin. Houkutteleepa lukijaa sitten avaruus, dystopiat tai hahmojen kohtaloiden seuraaminen, niin tässä saa samassa paketissa kaiken.

Kaisa Ranta

Tämä arvostelu julkaistaan ennakkomaistiaisena kuunvaihteen tienoilla ilmestyvästä Tähtivaeltaja-lehden numerosta 3/18.

Kirjat – T. H. White: Muinainen ja tuleva kuningas

WhiteMuinainenJaTulevWEB

T. H. White
Muinainen ja tuleva kuningas
The Once and Future King
Suomentanut Pekka Tuomisto. Vaskikirjat

Vaskikirjat on suorittanut kulttuuriteon julkaisemalla suomennoksen vuonna 1958 ilmestyneestä Arthur-mytologian rakastetusta tulkinnasta. Muinainen ja tuleva kuningas on tärkeä osa brittiläistä arturiaanan kaanonia. Sukupolvien ketjussa se asettuu Sir Walter Scottin ja Sir Thomas Maloryn manttelinperijäksi ja myöhempien kirjoittajien, kuten Bernard Cornwellin, innoittajaksi. Juonellisesti Whiten teos kattaa kuningas Arthurin elämänkaaren poikavuosista hamaan loppuun saakka.

Tyylivalinta on eksentrinen. Neljättä seinää horjutetaan sulavasti kommentoimalla kirjoitusajankohdan päivänpolitiikkaa ja tekemällä poimintoja modernista kielestä ja ilmiöistä. Whiten taidoilla menetelmä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi. Tarinan sisäinenkin syy on kohdallaan: Arthurin neuvonantaja, Merlin-velho, elää ajassa taaksepäin ja tuntee näin menneisyydessä koko pitkän tulevaisuutensa historian. Sieltä käsin hän pudottelee usein käsittämättömiä viisauden murusiaan ja ohjaa Arthuria kohti jotakin hänelle ennalta annettua päämäärää.

Merlinin neuvosta Arthur ottaa toivottomalta näyttävän tehtävän, jonka tarkoituksena on saada Englannin valtaapitävät luopumaan henkilökohtaisesta vallastaan. Hänen tavoitteenaan on Pyöreän pöydän instituution kautta luoda oikeuskäsitys, jossa ei noudateta vahvimman oikeutta, vaan pyritään suurimpaan hyvään koko yhteisön kannalta. Tämän aiheen työstämisessä apuna toimivat jaksot, joissa nuori Arthur havainnoi eläinten yhdyskuntia ja niiden rakentumista ohjaavia luonnonlakeja itsekin eläimen muotoon muuttuneena.

Kerronnallinen työkalu avaa koko kirjan premissiään laajemmaksi pohdinnaksi ihmisen ja ihmisyhteisön luonteesta. Kommunismin ja kapitalismin suhdetta ja sen kerrannaisia, kuten yksityisomistuksen perusteita ja sotien tarpeellisuutta, puntaroidaan syvällisesti. Teoksesta välittyy aito huoli ihmiskunnan sieluntilasta – jos kohta kirjoitusajankohdan poliittiset trendit näkyvätkin lopputuloksessa hieman vanhahtavasti.

Whiten kerronta on seikkaperäistä ja lempeää. Välillä teksti tulvii yksityiskohtia kuin kuvakudos. Haarniskoiden, turnajaisten ja haukkametsästyksen hienovireisimmätkin piirteet tulevat tutuiksi, mutta tylsistymään ei silti pääse.

Arthurin legendaan kuuluvan epiikan ja tragiikan vastapainoksi ajoittain käydään farssin puolella, jopa montypythonmaiseen tapaan. Paikoin taas hahmojen inhimillisiä heikkouksia kuvataan hyväntahtoisen humoristisesti. Siellä täällä juonen reunamilla tusinoittain ritareita ja linnanneitoja koheltaa suuntaan jos toiseen. White osoittaa tietoisuutensa legendaperinteestä ja samalla kunnioituksensa edeltäjilleen hyppäämällä joitain juonen osioita yli ja kehottamalla velmusti lukijaa tarkistamaan nämä kohdat suoraan Malorylta.

Tarinan loimilankana on Arthurin, Gueneverin ja Lancelotin kolmiodraama. Tosin sitä ei niinkään esitetä draamana kuin värisevänä jännitteenä, joka säätelee valtakunnan kohtaloa. Kukaan pääosan esittäjistä ei ole pahantahtoinen, sillä kaikki heistä toimivat toivoen aiheuttavansa mahdollisimman vähän vahinkoa. Henkilökuvat ovat monitahoisia ja inhimillisiä.

Kuitenkin kahden miehen kilpailu saman naisen sydämestä jakaa valtakunnan ytimen osiin juuri silloin, kun Arthur tarvitsisi kaiken voimansa puolustautuakseen Pyöreän pöydän sisäisiä ristiriitoja vastaan. Erityisesti Orkneyn vanhan suvun vesat Gawaine, Agravaine, Gareth ja Gaheris sekä Arthurin äpäräpoika Mordred huolehtivat siitä, että kuningas harmaantuu ennen aikojaan.

Kirjan viimeinen osa, myöhemmin lisätty Merlinin kirja toimii lohdullisena loppukoontina, joka raamittaa aiemmin kerrotun osittaiseksi onnistumiseksi kirvelevän pettymyksen sijasta. Vaikka Pyöreä pöytä hajosi ja ritarikunnan parhaimmisto luopui maailmasta Graalin löydettyään, tulee uusia aikoja, jolloin Arthuria vielä tarvitaan rakkaan Englantinsa puolustamiseen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/18.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2018 jaettu

MitchellLuukellotWEB

Tähtifantasia-palkinto 2018

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2017 suomeksi ilmestyneestä
käännösfantasiakirjasta annetaan Sammakon julkaisemalle
DAVID MITCHELLIN romaanille LUUKELLOT.
Teoksen on suomentanut Einari Aaltonen.

Luukellot on episodiromaani, joka yhdistää kerronnassaan fantasiaa, kauhua ja reaaliproosaa. Kirja alkaa vuodesta 1984, kun teini-ikäinen Holly Sykes karkaa kotoaan ja kohtaa matkallaan vaarallisia ja yliluonnollisia tapahtumia. Mosaiikkimaisen kerronnan kautta lukijalle raotetaan mysteeriä kuolemattomista olennoista, jotka saavat voimansa meistä ihmisistä, kuolevaisista, oman kehomme ja ajallisuutemme rajaamista luukelloista.

Kirja jakautuu kuuteen lukuun, jossa Hollyn tarinaa seurataan lähes kuudenkymmenen vuoden ajan eri kertojien kautta – välillä lähempää, välillä kauempaa. Samalla avataan taustalla vaanivaa suurempaa tarinaa, jossa ihmisten elinvoimasta ja ajasta käydään suurta kamppailua. Suomentaja Einari Aaltonen on puhaltanut Luukellojen monet kertojanäänet eloon. Jokainen niistä kuulostaa aidolta ja erilaiselta, ja kerrontatyylien vaihdokset tulevat käännöksessä hyvin esiin.

Luukellot kietoutuu kuolemattomuuden kysymyksen ympärille. Se kysyy lukijalta, mitä tämä olisi valmis uhraamaan kuolemattomuuden eteen ja minkä arvoista ikuinen elämä on. Samalla se luotaa suhdettamme aikaan. Aika lyö leimansa meihin, rappeuttaa ja rampauttaa, mutta onko se silti enemmän ystävämme kuin vihollisemme. Kirjan vuosikymmenien ajalle levittäytyvä tarina antaa Mitchellille myös mahdollisuuden pohtia yhteiskunnallisia muutoksia ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksia.

Luukellot on oivallinen yhdistelmä urbaania fantasiaa, yliluonnollista mysteeriä ja perinteistä kaunokirjallisuutta. Teos ei jää raskaiden teemojensa vangiksi, vaan pysyy viihdyttävänä ja kiinnostavana loppuun asti.

David Mitchell (s. 1969) on englantilainen kirjailija. Vuonna 2014 englanniksi ilmestynyt Luukellot sisältää viitteitä hänen aikaisempiin teoksiinsa, kuten Pilvikartasto (2004), Black Swan Green (2006) ja Jacob de Zoetin tuhat syksyä (2010).

Tähtifantasia-palkinto julkistettiin osana Finncon 2018 -tapahtuman ohjelmaa Turussa. Palkinto jaettiin kahdettatoista kertaa.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat kriitikot Jukka Halme ja Aleksi Kuutio, kirjailija Anne Leinonen ja fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Katja Törmänen: Karhun morsian

Tormanen-KarhunMorsianWEB

Katja Törmänen
Karhun morsian
Like

Karhun morsian on pohjoismaiseen rautakauteen sijoittuva kasvukertomus, joka taiteilee fantasian ja historiallisen realismin välimaastossa. Tapahtumat sijoittuvat kahteen naapurikylään, joiden asukkaiden elämät kietoutuvat toisiinsa syvemmin kuin pelkkä vierekkäinen sijainti antaa ymmärtää. Kylät erottaa toisistaan syvä kuilu, joka paitsi estää asukkaiden kanssakäymisen, myös symboloi tapa- ja uskomuskulttuurien eroja.

Suolakarin Freydis ja Surmankylän Aslaug ovat nuoria naisia, joita odottaa ennalta määrätty kohtalo. Freydis on kylän suojelushengelle, Karhulle, luvattu morsian, jonka hengenmenon määrää se, milloin hän synnyttää ensimmäisen lapsensa. Aslaug puolestaan aiotaan naittaa kylän päällikölle, kiivaalle ja epävakaalle miehelle, joka on mukiloinut kuoliaaksi jo useammankin naisen.

Ajan tavan mukaan yhteisöjen sukupuoliroolitus on jyrkkä ja naisen osa aina miehelle ja suvulle alisteinen. Päähenkilöt ottavat kuitenkin valtaa itselleen ja tekevät päätöksiä niissä kehyksissä, joissa se on heille mahdollista.

Ilahduttavasti kerronnassa ei tyydytä pelkästään toisintamaan historiallisia roolituksia, vaan naisille annetaan aitoa toimijuutta. Freydisin ja Aslaugin elämän tärkeimmät ratkaisut eivät koske heidän suhdettaan miehiin vaan kyliä hallitsevaan karhujumaluuteen. Myös merkittävimmät päähenkilöiden neuvonantajat ovat naisia.

Kirjan ajankuva ja miljöö ovat ehjiä ja eläviä. Kylät elävät vuodenaikojen sanelemassa rytmissä, jota tahdittavat myös miesväen pitkät poissaolot merillä ryöstelemässä tai kauppaa käymässä. Elannon turvattomuus ja ihmisten pyrkimykset vaikuttaa asioiden kulkuun rituaalien ja loitsujen kautta ovat oleellinen osa päähenkilöiden arkea. Kilpailevia jumaluuksia on useita, ja yhden palvominen voi merkitä toisen suututtamista. Onko taikamenoilla objektiivisessa mielessä vaikutusta, ei ole väliä, koska ne ovat päähenkilöille tosia ja merkityksellisiä.

Pientä miinusta pitää antaa henkilöhahmoista: päähenkilöt muistuttavat liiaksi toisiaan, eikä heidän tarinoissaan ole erityistä omintakeisuutta. Vaihtelevien aikatasojen ja näkyjen käyttö tarinallisina elementteinä tuo puolestaan juonenkulkuun paikoin turhaa sekavuutta.

Kantaviksi teemoiksi nousevat toisaalta kohtalo, toisaalta yhteisöön kuuluminen: sen edestä toimiminen, jopa uhrautuminen. Mikä kaikki kiinnittää yksilön osaksi kokonaisuutta ja millaisen hinnan joutuu maksamaan, jos haluaa irrottautua muista? Tuttujen polkujen ulkopuolella, suvustaan lähteneenä, ihminen on varsinkin muinaisaikoina ollut orpo ja kaikille vaaroille altis. Rooli kylän puolesta annettavana uhrina voi olla paitsi raskas, myös keskeinen osa identiteettiä. Jos se otetaan pois, mitä jää jäljelle? Näiden kysymysten ympärille sekä Freydisin että Aslaugin kertomukset kiertyvät seuraten toisiaan varjokuvan lailla.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/18.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2018 jaettu

SaxellTuomiopaivanKaravaaniWEB

Tiivistelmä:

Tähtivaeltaja-palkinto Jani Saxellille!

Jani Saxellin Tuomiopäivän karavaani -romaani (WSOY) on voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden 2017 parhaana suomeksi julkaistuna tieteiskirjana.

Asiantuntijaraadin mukaan Tuomiopäivän karavaani on monumentaalinen romaani Euroopan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Monisäikeinen kokonaisuus, joka maalailee kuvakudoksen kaltaisella laveudella vaikuttavaa kuvaa Euroopan kohtalonhetkistä. Samalla kyseessä on omintakeinen yhdistelmä vahvoja scifi-elementtejä ja aitoja historiallisia kipupisteitä.

”Käsissä on merkittävä inhimillisyyden ja yleisen oikeudenmukaisuuden puolustuspuhe”, raati toteaa.

Tähtivaeltaja-palkinnon yli 30-vuotisen historian aikana kotimainen kirjailija on voittanut kisan vain viisi kertaa aiemmin.

Koko tiedote:

Tähtivaeltaja-palkinto 2018

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2017 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan WSOY:n julkaisemalle
JANI SAXELLIN romaanille TUOMIOPÄIVÄN KARAVAANI.

Tuomiopäivän karavaani on monumentaalinen romaani Euroopan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Teoksen kunnianhimoisena pyrkimyksenä on kommentoida kokonaisen maanosan tapahtumia ja kohtaloita. Samalla kyseessä on omintakeinen yhdistelmä vahvoja scifi-elementtejä ja aitoja historiallisia kipupisteitä.

Kirja on osa Saxellin Unenpäästäjä Florian -jatkumoa, jossa tieteistoiminnan ohella kartoitetaan Balkanin historiaa satojen vuosien ajalta. Teos toimii mainiosti myös ilman edeltävien osien tuntemusta.

Romaanin päätarinassa Florian etsii kadonnutta poikaansa, Flaviusta. Flavius on noussut mystisen järjestön, Euroopan tiedostamattomassa ja yöpuolella elävän valtion painajaispääministeriksi. Hän potee raivoa Euroopan päättäjiä kohtaan tuhotussa Sarajevossa vietetyn lapsuutensa vuoksi. Flavius haluaa kostaa kansansa kokemat vääryydet psyykkisiä kykyjä omaavien hylkiöiden avulla.

Tuomiopäivän karavaani on monisäikeinen kokonaisuus, joka maalailee kuvakudoksen kaltaisella laveudella vaikuttavaa kuvaa Euroopan kohtalonhetkistä. Tilaa saa erityisesti Sarajevon siviilien elämä sodan ruhjomassa kaupungissa. Ihmiskohtalot heräävät eloon kaikessa satuttavuudessaan, jotta vastaavien murhenäytelmien ei tarvitsisi enää toistua.

Saxellin tekstissä on paatosta ja vyörytystä, pieniä kielellisiä helmiä ja suorastaan sinfonista syvyyttä. Teoksen eri päämäärien joukossa juonenkuljetus on vain yksi monista. Keskeisiksi teemoiksi nousevat viattomien kärsimys sekä ihmisten sinnikkyys ja yritteliäisyys liki mahdottomissa olosuhteissa.

Tuomiopäivän karavaani on todellinen voimainponnistus, uhkarohkea teemojen ja tyylilajien yhdistelmä, jollaiseen vain harva kirjailija kykenee. Historialliset tosiseikat muodostavat vankat tukipuut, joiden varaan rakentuu sekä hengästyttävän rikas balkanilaisen elämänmenon kuvaus että terävä nyky-Euroopan, Suomen ja jopa maailmanpolitiikan kommentaari. Puhumattakaan kirjan loppujakson teknotrillerien ja kyberpunkin sävyissä kulkevista visioista eksopukuineen ja psykokineettisine voimineen.

Käsissä on merkittävä inhimillisyyden ja yleisen oikeudenmukaisuuden puolustuspuhe.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat & Sarjakuvat – Severi Nygård: Sarjakuvasensuuri

SarjakuvasensuuriKansiWEB

Severi Nygård:
Sarjakuvasensuuri

Kuten kaikki tietävät, sensuuri on sairaus. Sensuuri on keino, jolla valtaapitävät tai valtaan haluavat ryhmittymät yrittävät kontrolloida, mitä me ajattelemme. Keino, jolla he pönkittävät omaa asemaansa ja tyrkyttävät ihmisille kapeakatseista maailmankuvaansa. Sensuuri onkin oiva tapa suitsia kulttuuria ja muokata kansalaisista ääliöitä. Se on propagandan ja valeuutisten vaikutusvaltainen veli.

Myös sarjakuvat ovat kohdanneet vuosikymmenten kuluessa monensorttista sensuuria. Tähän aiheeseen porautuu Severi Nygårdin tuhti Sarjakuvasensuuri-kirja (Jalava). Valtavan pohjatyön vaatinut teos ei ole mikään hupaisa lukupaketti, vaan pikkutarkalla informaatiolla raskautettu totinen tietokirja, joka laajoine lähdeluetteloineen kelpaisi yliopistoissa käytettäväksi oppikirjaksi.

Teoksen käynnistää pitkä katsaus amerikkalaiseen sarjakuvasensuuriin. Sen juuret juontavat jo vuonna 1940 julkaistuun sanomalehtiartikkeliin, jossa sarjakuvat tuomittiin silkaksi myrkyksi.

SarjakuvasensuuriKuva2WEB

Todellinen sarjakuvien vastainen hyökyaalto käynnistyi 1950-luvulla, jolloin julkaistiin mm. Fredric Werthamin surullisenkuuluisa Seduction of the Innocent -kirja. Teoksen väitteet, että sarjakuvat pilaavat lasten mielenterveyden ja tekevät heistä nuorisorikollisia, ovat tietenkin täyttä huuhaata. Mutta harvoinpa totuus on noitavainoja estänyt.

Nygård kuvaa kirjassaan pieteetillä Yhdysvaltojen sarjakuvavastaisia kampanjoita ja kirjoituksia, jotka lopulta johtivat alan itsesensuurikoodistoihin – ja samalla tuhosivat amerikkalaisen sarjakuvan kehityksen vuosikymmeniksi. Säännöstöissä puututtiin seksin ja väkivallan kuvaamiseen sekä vaadittiin avioliiton pyhyyden kunnioittamista ja laillisen vallan edustajien esittämistä nuhteettomassa valossa. Mukana on myös joitain valaisevia esimerkkejä sensuurin kohteeksi joutuneista sarjakuvista.

Amerikasta teos siirtyy Suomen kamaralle. Toisin kuin moni muistaa, täälläkin on käyty läpi useita sarjakuvaan kohdistuneita sensuuriaaltoja. Useimmiten hyvin hatarin perustein ja epäilyin. Erityisen paljon tilaa saa vuonna 1955 järjestetty Piirrettyä julmuutta -näyttely, joka hyökkäsi monin kyseenalaisin tavoin sarjakuvaa vastaan.

Seuraavaksi vuoronsa saavat Ranskan, Italian, Saksan, Iso-Britannian ja Belgian moraalinvartijat. Heidän käsiinsä joutuivat amerikkalaisen kulttuuri-invaasion ohessa monet kotimaiset tuotannot – aina André Franquinin klassista Piko ja Fantasio -sarjaa myöten. Jopa Marsupilami sai ranskalaiselta valvontakomissiolta huomautuksen, koska kyseinen ”absurdi ja kuvitteellinen olio ääntelee käsittämättömin huudahduksin”.

Italialaisten ikiomana erikoisuutena voidaan pitää tapaa sensuroida sarjakuvista pois kaikki yliluonnolliset elämänmuodot. Ne kun olisivat voineet uhmata Raamatun käsitystä ihmisestä luomakunnan kruununa.

SarjakuvasensuuriKuva1WEB

Yli 400-sivuisen kirjan loppuneljännes käsittelee viimeisen 50 vuoden sensuuritapauksia. Suomesta mainitaan erityisesti Huuli-lehden lopettaminen sekä Ville Rannan Muhammed-sarjakuvan aiheuttama kuohunta. Maailmalta esiin nousee mm. Disney-sarjakuvien sensurointi sekä Charlie Hebdo -lehden toimitukseen kohdistunut terrori-isku.

Ylipäätään kirjasta käy hyvin ilmi sensuurin synnynnäinen järjettömyys sekä se, kuinka sarjakuvavastaista propagandaa on käytetty poliittisena ja uskonnollisena lyömäaseena. On myös helppo huomata, että aktiivisimmin sensuuria ovat ajaneet uskonnolliset organisaatiot sekä äärikonservatiiviset järjestöt. Euroopassa usein myös vasemmisto, joka on kokenut sarjakuvat amerikkalaisena kulttuuri-imperialismina.

Nygårdin teos pursuaa tärkeää asiaa, mutta helposti lähestyttäväksi sitä ei voi kutsua. Sivut ovat niin täynnä yksityiskohtaista nippelitietoa – joka ei läheskään aina kytkeydy kirjan aihepiiriin – että lukeminen tuntuu väliin kuin suossa kahlaisi. Nygårdin urakka on kuitenkin kunnioitettava, sillä kaiken tämän faktasisällön kokoaminen yksiin kansiin on huikea kulttuuriteko.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/18.

SarjakuvasensuuriKuva3WEB