Kirjat – Elizabeth Hand: Pitkä varjo

HandPitkaVarjoWEB

Elizabeth Hand
Pitkä varjo
Hard Light
Suom. Juha Ahokas. Like

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, taivaalta sataa tuhkaa, kaikkien lasten tie, Kultaiseen kaupunkiin vie.”

Elizabeth Hand aloitti kirjailijanuransa omaperäisillä tieteisteksteillä (ks. Tähtivaeltaja 2/08), mutta on sittemmin siirtynyt yhä selvemmin musiikkivaikutteisten valtavirtaromaanien suuntaan. Tämä kehitys on tuonut tullessaan myös ikääntyneestä punkkarivalokuvaajasta, Cass Nearysta, kertovat rikosromaanit. Sarjan suomentaminen aloitettiin Pimeää kohti -romaanista, joka sijoittuu osin talviseen Helsinkiin.

Nyt ilmestynyt Pitkä varjo on jo kolmas Neary-teos. Sen yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana toimii monille Lontoon kävijöille tuttu Camdenin alue. Suoria genreaineksia teoksessa ei ole, mutta kaiken taustalla voi aistia selluloidinitraattifilmiltä ponnistavaa pahansuopaa lumousta, joka herättää mielleyhtymiä Theodor Roszakin Tähtivaeltaja-palkitun Flicker-romaanin suuntaan.

Islannin verisiksi yltyneiden tapahtumien jäljiltä Cass on paennut Lontooseen. Vuosikymmenten rankan elämän kuluttama kehäraakki pysyy tolpillaan lähinnä viinan ja huumeiden voimin. Hän pukeutuu mustaan nahkatakkiin ja teräskärkisiin cowboysaappaisiin ja kantaa koko omaisuuttaan olkalaukussa – tärkeimpänä niistä vanha Konica-kamera sekä viimeiset rullat Kodakin mustavalkoista Tri-X-filmiä.

Cass kohtaa Camdenin hämyisissä pubeissa nuoren pillerinhuuruisen laulajattaren, Krishna Morgenthaliin. Samalla hän joutuu sekoitetuksi monimutkaiseen kuvioon, johon liittyy niin laittomien muinaisesineiden salakauppaa kuin vuosikymmenten takaisia salaisuuksia. 1970-luvun tapahtumien pitkät varjot kurkottavat nykypäivään niin entisten julkkisbändäreiden kuin kokeellisen Thanatrope-elokuvan kautta. Mikä kytkee yhteen vapaata rakkautta julistaneet teinibändärit, alitajuista ahdistusta herättävän okkultistisen kulttifilmin ja Kethelwiten kartanon tuhoisan tulipalon?

Myös kuolema astuu peliin uusien ruumiiden sekä jo aikoja sitten haudattujen vainajien muodossa.

Edellisten Neary-kirjojen tapaan Pitkän varjon henkilökaarti keskittyy alakulttuuripiireihin ja varjoissa viihtyviin ihmisiin. Hand osaa maalata näistä sielunsa haavoille repineistä kulkijoista kiehtovia persoonallisuuksia, joita normielämän säännöt ja moraali eivät kosketa. Käytännössä maailma on kuitenkin jo ajanut heidän ohitseen ja he edustavat enää kuolevan kulttuurin viimeisiä kouristuksia.

Hand pippuroi tarinaa useilla musiikkiviitteillä aina The Clashin lontoolaisuutta kuvastavista biiseistä alkuaikojen Rolling Stonesiin ja The Velvet Undergroundin klassikoihin. Myös elokuvat saavat osansa. Yksikään romaani, jossa mainitaan samassa lauseessa sekä Alejandro Jodorowskyn El Topo että Harold P. Warrenin Manos: The Hands of Fate, ei voi olla huono. Valokuvauksen historiasta kirjailija nostaa esille erityisesti visionäärisen William Mortensenin aikoinaan pahennusta herättäneet kuvat – joiden sanotaan osin vaikuttaneen jopa Anton LaVeyn Saatanan kirkon syntyyn.

Vielä kauemmas menneisyyteen romaanissa kurkottavat vanhoista hautakammioista löydetyt thaumatroopit, jotka ovat eräässä mielessä elokuvataiteen esihistoriallisia edeltäjiä. Myös ne liittyvät elimellisesti yhteen kirjan teemoista, joka käsittelee sekä valon että näköhavaintojen luonnetta.

Pitkä varjo tempaa lukijan armotta maailmaansa. Teos ei ole missään mielessä tyypillinen rikosromaani, jossa urhea etsivä selvittäisi murhatapauksia. Pikemminkin se on kaunistelemattoman antisankarin kuljettama kuvaus traagisista ihmiskohtaloista ja elämän perimmäisestä järjettömyydestä – jopa kaiken toivottomuudesta.

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, kutsuu sinua turhaan, olet vailla suojaa, Kultainen kaupunki harhaa.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Kirjat – Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

RaevaaraVeriJokaSuonissasiVirtaaWEB

Tiina Raevaara
Veri joka suonissasi virtaa
Like

”Painajaiset asuvat meissä, ne kulkevat aina mukanamme.”

Veri joka suonissasi virtaa jatkaa Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla ja Korppinaiset -romaaneilla alkanutta kirjasarjaa. Goottilaista kauhuperinnettä mukailevat teokset ovat aiemmin hakeneet inspiraationsa E. T. A. Hoffmannin ja Edgar Allan Poen klassikkotarinoista. Nyt vuorossa on Bram Stokerin Dracula. Raevaara ei tyydy kierrättämään ja modernisoimaan esikuviaan, vaan lainaa heiltä joitain aineksia ja rakentaa niiden pohjalta aivan omanlaisensa kertomuksen.

Siitä kun viimeksi tapasimme kirjojen päähenkilön, Johanneksen, on vierähtänyt jo vuosia. Teodorin kellokauppaa pyörittävä nuorimies on nyt naimisissa ja hänellä on nelivuotias poika, Teo. Irrationaalisilta vaikuttavat pelkotilat, varmuus kaiken mielettömyydestä sekä polttava kaiho nuoruudenrakkauden, Aalon, perään eivät ole kuitenkaan jättäneet Johannesta rauhaan. Mielessä pyörii jatkuvasti myös esikoispoika Aaron menehtyminen luusyöpään vuotta aiemmin.

Murheessa vellominen ei ole tehnyt hyvää kelloliikkeelle tai avioliitolle. Hanna-vaimo saa lopullisesti tarpeekseen, kun Johannes väittää, että kuolemastaan katkeroitunut Aaro-aave yrittää vallata pikkuveljensä kehon.

Samaan aikaan Johannes joutuu sekoitetuksi tapahtumasarjaan, jonka juuret juontavat Karpaattien vuoristoseudulle. Kellokauppaan ilmestyy Teodorin aneeminen sukulaispoika, joka kertoo paenneensa romanialaisesta laitoksesta, joka on erikoistunut verenluovutukseen ja rikkaiden vanhusten hoitamiseen. Sen johtajana toimii tohtori Modest Isopescu.

Tämä nimi tuo Teodorille mieleen, kuinka hänen vanhempansa sekä neljäkymmentätuhatta muuta juutalaista murhattiin raa’asti Bogdanovkan keskitysleirillä vuonna 1941. Kokemuksen synnyttämät painajaiset eivät jätä vanhaa miestä rauhaan ja alkavat pian kiusata myös Johannesta.

Lopulta kuvioihin uivat myös mystisesti kadonnut Aalo sekä ensimmäisestä romaanista tuttu, pelonväreitä herättävä Ellen Sandvall – sillä Johanneksen elämässä ihmiset ja tapahtumat kytkeytyvät yhteen lähes yliluonnollisin tavoin.

Raevaara kuljettaa monitahoista tarinaansa tehokkaasti. Hän kutoo alkuun hieman eriparisiltakin vaikuttavista elementeistä yhtenäisen kokonaisuuden, joka käsittelee usealta kantilta sekä kuoleman olemusta, ihmisten identiteettiä että lääketieteen rajoja. Pimeyttä, jota kannamme sisällämme.

Kirjailija rakentaa puistattavia kuvia niin keskitysleirien kauhuista, romanialaisen instituutin epäinhimillisistä ihmiskokeista kuin kaunaa kantavista kuolleista, jotka yhä halajavat elämän kosketusta. Yössä hiipivät haamunvaaleat painajaisolennot ja Johanneksen mieltä kaivertava psykologinen myllerrys istuvat saumattomasta samaan vahvaan visioon.

Stokerin klassikkoon viittaavat romaanin toteutustavan kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Sen sijaan yhtäläisyydet Gore Verbinskin tuoreeseen A Cure for Wellness -elokuvaan kertonevat vain ilmassa leijuvista heikoista signaaleista, joihin molemmat taiteilijat ovat sattuneet tarttumaan. Vai oliko se niin, ettei tahattomia yhteensattumia ole olemassakaan ja kaiken taustalla kuikii Thomas Mannin Taikavuori-romaani?

”Kuolema on tuuli, joka tulee sisään ikkunan raoista, oven alta, kaikista pienistä näkymättömistä raoista”, toteaa Johannes. Samoin toimii Raevaaran romaani, joka tunkee hurmaavan hyiset lonkeronsa lukijan ihon alle ja aivojen onkaloihin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17, joka ilmestyy syyskuun viimeisellä viikolla.

Kirjat – Matias Riikonen: Suuri fuuga

RiikonenSuuriFuugaWEB

Matias Riikonen
Suuri fuuga
Aula & co

Sanotaan se nyt suoraan: Matias Riikosen Suuri fuuga on tajunnanräjäyttävä mestariteos. He, jotka haluavat nauttia teoksesta altistumatta muiden mielipiteille, marssikoot saman tien kirjakauppaan ja lukekoot arvostelun vasta myöhemmin.

Marraskuisen ankea Ruovesi, neljä ääntä. Riikonen lainaa teoksensa struktuurin Beethovenin Suuresta fuugasta: ykkösviulu, kakkosviulu, alttoviulu ja sello vuorottelevat ja polveilevat, näkökulmahahmot toimivat kaikukoppana sävelille ja niistä muodostuvalle teemalle. Samalla teoksen nimi viittaa myös dissosiatiiviseen fuugaan, eli pakkovaellukseen, josta kärsivä henkilö vaeltaa muistamatta identiteettiään tai menneisyyttään.

On nettidominalle elämänsä ja rahansa luovuttanut perheenisä. On teinityttö, joka pakenee kavereineen todellisuutta selkouniin. On lääkiksen keskeyttänyt mies, joka redusoi kaiken aivokemiaksi, odottaa transhumanistista maailmaa ja kulkee karhupuvussa saadakseen tyttölapsilta ilmaisia haleja. On telttailijapoika, joka pelkää omaa hajuaan, käyttää outoa, arkaaista suomea ja yrittää saada yhteyden veljeensä, kuuluun CS-pelaajaan.

Fyysiset ja virtuaaliset paikat ovat tärkeitä. Kohtaamisten ja yksin kulkemisen viitepisteinä toimivat kolea leirintäalue mökkeineen, yhteissauna, karaokeräkälä, kirkkokonsertti. Harmaat kadut, MMO-pelit, nettivideot ja -päiväkirjat rinnastuvat. Riikonen soittaa henkilöitään armotta muttei julmasti ja käyttää kieltä niin taitavasti, että itkettää. Ja samalla naurattaa, kun inhorealistinen ja absurdi läpsivät yläfemmoja minkä kerkeävät.

Teemat ovat suuria. Mitä on ihmiskunta, yksilö, maailma tai elämä? Todellisuus hapertuu, kun inhimillinen kommunikaatio käy mahdottomaksi tai on sitä alun alkaenkin. Kieli ei riitä, verkkoon katoaa, ruumiillista olemassaoloa ei kestä, mutta virtuaalinen on valetta. Lopun odotus on päättymätöntä limboa tai helvetin esikartanoa. Hahmot takertuvat omiin riippuvuuksiinsa, pakokeinoihin ja pakkomielteisiin. Vain nostalgia ja humala voivat suoda hetken helpotuksen. Mutta niidenkin maku on kitkerä, sillä kuten arkijärjen äänenä sivuhenkilönä häärivä Göstä-vainaa muistuttaa yhteislaulun hetkellä: ”Liian usein huomaat: ei se totta ollutkaan.”

Lukukokemuksena romaani on vaativa mutta antoisa. Ensimmäiset parikymmentä sivua saavat kysymään, mitä ihmettä minä juuri luin, mutta sitten kerrokset alkavat aueta. Lukija joutuu sekä tekemään älyllistä työtä että heittäytymään Riikosen maailmaan. Pudotus voi tuoda tullessaan mitä vain.

Jos nyt jostain voi valittaa, niin siitä, että Riikosen fuuga on lohduttomampi kuin Beethovenin oikeastaan melko valoisa sävelteos. Toisaalta rinnastuksessa on myös mahdollinen avain tulkintaan. Riikosen hahmot hoipertelevat kuilun partaalla mutta välttelevät kaikin voimin sinne katsomista, sen näkemistä. Valo nousee maailmasta teoksen ulkopuolella, kun kuilu iskee silmää lukijalle: eksistentiaalinen kauhu on yhtäältä yksilöllinen kokemus, toisaalta kaikille yhteinen.

Jos taideproosa ei pelota, lue tämä. Jos pelottaa, Suuri fuuga on parhaita mahdollisia syitä päästä pelosta yli ja lukea se siitä huolimatta. Usko ja hyppää.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/17.

Kirjat – Heikki Kännö: Mehiläistie

KannoMehilaistieWEB

Heikki Kännö
Mehiläistie
Sammakko

Yhä useampi suomalainen kirjailija käyttää spekulatiivisen fiktion aineksia sujuvasti romaaneissaan. Nyt tähän joukkoon liittyy taidemaalari ja graafinen suunnittelija Heikki Kännö. Turkulaiskirjailijan esikoisromaani Mehiläistie on kiehtova yhdistelmä taidefilosofiaa, lähihistoriaa sekä taiteesta ponnistavaa shamanistista alkemiaa. Kirja räjäyttää todellisuuden rajat kutomalla osin aitojen ihmisten, tapahtumien ja taideteosten ympärille metafyysisen ulottuvuuden.

Eletään toista maailmansotaa. Alfred Riemann johtaa saksalaista tutkimusosastoa, joka seuloo esiin ihmisiä, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu erityisesti taiteilijoihin, sillä hän näkee taideteokset koodeina, jotka avaavat reitin aistiemme kokeman todellisuuden tuolle puolen, olemassaolon mystiselle tasolle.

Riemannin silmätikuksi päätyy saksalaislentäjä Joseph Beyus, jonka lapsuuden töherrykset saavat mystikon käytössä olevat psyykkiset mittarit hehkumaan punaisina. Beyusin arvoituksellisuutta korostaa entisestään, että hän katoaa selittämättömästi kahdeksi viikoksi Krimiin suuntautuneella sotilaslennolla. Ylimaallisen kokemuksensa myötä Beyusille syntyy pakkomielteinen suhde huopiin, eläinten rasvaan, myyttiseen alkuhirveen sekä mystiseen herra jänikseen.

Sodan jälkeen Beyus heittäytyy taiteilijan uralle ja tutustuu sekä Johann Wolfgang Goethen että Rudolf Steinerin esoteerisimpiin kirjoituksiin. Lisäksi hän analysoi luonnon, ihmisen, henkisyyden, magian ja okkultismin välisiä salattuja yhteyksiä. Sekä käy pitkiä vuoropuheluja toistakymmentä vuotta aiemmin kuolleen James Joycen kanssa. 1960-luvulla Beuys nousee Düsseldorfin taideakatemian kuvanveiston professoriksi ja alkaa todenteolla levittää kontroversaalia, poliittisesti latautunutta taidekäsitystään.

Vuosien vieriessä Riemann kätyreineen seuraa tarkasti Beyusin elämää. Hän tutkii taiteilijan luomuksia ja etsii niistä keinoja, joilla murtautua toiseen todellisuuteen.

1960-luvun koittaessa romaanin keskiöön astahtavat aloittelevat berliiniläistaiteilijat Dora ja Klaus, joilla on yhteyksiä sekä saksalaisessa taidekentässä vaikuttavaan fluxus-liikkeeseen että Joseph Beuysiin. Heidän myötään tarina siirtyy vuosikymmen myöhemmin Yhdysvaltoihin, jossa pääosan nappaa lopulta Doran Walter-poika.

Walter kokee omalaatuisia todellisuuden nyrjähdyksiä. Sekä hänen elämänsä että ympäröivä maailma notkahtavat tämän tästä uusille raiteille, kun jo tapahtuneet asiat pyyhkiytyvät pois historiankirjoista. Eräänä aamuna hän herää huomaamaan, ettei Mark Chapman koskaan ampunutkaan John Lennonia. Toisena hetkenä katoaa hänen vaimonsa, joka kuolikin nyt jo lapsena. Jotenkin näihin käänteisiin kytkeytyy mehiläisten peittämä, kultahileeseen verhoiltu mies.

Kännön Mehiläistie on todellinen taidonnäyte. Omintakeinen romaani, joka sukeltaa syvälle metafyysisten taideteorioiden, kokeellisten performanssien, henkisen maailman ja antroposofisten ajatusten sokkeloihin. Villeimpienkin visioiden keskellä Kännö onnistuu kuitenkin pitämään kerrontansa vahvasti kytköksissä reaalimaailmaan tarkkaan rakennettujen henkilöhahmojen ja heitä ympäröivän historiallisen todellisuuden kautta. Samalla vähitellen avautuvat mysteerit pitävät juonenkulun jouhevana ja vetävänä.

Mitä kaikkea Kännö haluaa romaanillaan sanoa, jääköön jokaisen lukijan oman tulkinnan varaan. Aineksia monenlaisiin päätelmiin ja aivoja soitteleviin oivalluksiin on joka tapauksessa runsaasti tarjolla, sillä kahlitsemattoman luovuuden merkitys ihmiskunnan ajattelua avartavana voimavarana on rajaton. Mehiläistie on yksi askel matkalla parempaan maailmaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/17.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2017 ehdokkaat julkistettu

Tahtifantasia2017ehdokkaatWEB

Tähtifantasia-ehdokkaat 2017

Helsingin Science Fiction Seura ry. jakaa vuosittain Tähtifantasia-palkinnon parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Vuoden 2016 käännösteoksista asiantuntijaraati on valinnut palkintoehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman (Jalava, suom. Mika Kivimäki) – ”Uudenaikaisen seikkailufantasian kruunaamaton mestari hallitsee vetävän juonenkuljetuksen, lukijalle läheisiksi tulevien henkilöhahmojen luomisen sekä karujen opetusten kertomisen.”

Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, suom. Tytti Viinikainen) – ”Säväyttävässä urbaanifantasiassa eteläafrikkalainen magia ja henkieläimet yhdistyvät selviytymistarinaan kaunistelemattomasti kuvatussa nykytodellisuudessa.”

Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet (Vaskikirjat, suom. Laura Nieminen ja Johanna Vainikainen) – ”Kauhunovellikokoelma sisältää vivahteikkaasti suomennettuja, vahvatunnelmaisia klassikkotarinoita aaveiden ja makaaberin ystäville.”

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, suom. Helene Bützov) – ”Kaunis, viipyilevä kertomus käyttää keskiaikaisen romanssin taustaa pohdinnalle sodasta, syyllisyydestä, muistista ja rakkaudesta.”

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu (Tammi, suom. Kaisa Kattelus) – ”Sekä lasten että aikuisten taianomainen tarina käsittelee fantasian keinoin ahdistusta, luopumista ja anteeksiantamisen vaikeutta.”

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, kirjailija ja kustannustoimittaja Anne Leinonen sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Viime vuonna palkinnon voitti Shaun Tanin kuvitettu lyhytnovellikokoelma Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015). Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2017 jaettu

BeukesZooCityKansiWEB

Tähtivaeltaja-palkinto 2017

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2016 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Aula & Con julkaisemalle
LAUREN BEUKESIN romaanille ZOO CITY – ELÄINTEN VALTAKUNTA.
Teoksen on suomentanut Tytti Viinikainen.

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin Zoo City – Eläinten valtakunta -romaani on vahva ja omintakeinen tieteiskirja. Mielikuvituksellisiin kulisseihin sijoittuva dekkarimainen tarina kertoo niin pakolaisuudesta, muukalaiskammosta kuin kaiken kaupallistumisesta. Samalla värikkäillä roolihahmoilla kansoitettu teos puhuu sovituksesta ja sukupolvelta toiselle siirtyvistä synneistä.

Zoo City – Eläinten valtakunta -kirjan tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen Etelä-Afrikkaan, Johannesburgin suurkaupunkiin. Romaanin Johannesburg poikkeaa todellisesta siinä, että osalla ihmisistä on seuralaisenaan maaginen eläinkumppani. Eläimellisistä henkilöistä on muodostunut uusi paarialuokka, jota syrjitään ja vainotaan.

Zoo Cityn polarisoitunut yhteiskunta on taitavasti rakennettu ja yhdistelee saumattomasti totta ja tarua. Beukesin urbaani leikkikenttä on huumaava, rappiota ja pintaliitoa hyödyntävä miljöö, joka herää teoksessa poikkeuksellisella tavalla eloon.

Niin kirjan päähenkilö, Zinzi December, kuin teoksen muutkin hahmot ovat monitahoisia ja särmikkäitä – kullakin on omat luonteensa ja motivaationsa. Läpeensä puhtoisia tai mätiä persoonia kirjassa ei esiinny, ainoastaan ihmisiä, jotka yrittävät kukin tavallaan selvitä synkänpuoleisessa ja arvaamattomassa ympäristössä.

Kiehtova, eri mytologioita yhdistelevä henkieläin-idea läpäisee koko romaanin ja kantaa mukanaan syvempiä sovituksen, katumuksen ja sopeutumisen teemoja. Samalla kirja kiinnittää huomiota useisiin vakaviin aiheisiin, kuten sosiaalisiin ongelmiin ja epävakaisiin, konfliktien repimiin yhteiskuntiin.

Beukes on voimakas, omaääninen kirjoittaja. Hänen kielensä on vetävää ja kerronta koukuttavaa. Tytti Viinikaisen suomennos tavoittaa oivallisesti alkuteoksen vimman ja vauhdin.

Zoo City – Eläinten valtakunta on virkistävä tuulahdus maailmasta, joka poikkeaa monin tavoin tieteiskirjallisuutta pitkään hallinneesta angloamerikkalaisesta kulttuurikuvastosta.

Lauren Beukes on vuonna 1976 syntynyt eteläafrikkalainen kirjailija, jolta on aiemmin suomennettu Säkenöivät tytöt -sarjamurhaajaromaani. Hänet nähdään Suomessa ensi vuonna Turussa järjestettävän Finncon 2018 -tapahtuman kunniavieraana.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Laura Luotola: Suoja: Kaupungit ja paluu

LuotolaSuojaWEB

Laura Luotola
Suoja: Kaupungit ja paluu
Iris Kustannus

Suoja: Kaupungit ja paluu aloittaa Laura Luotolan kunnianhimoisen, eeppisen scifi-trilogian. Lähin kotimainen vastine sille on Maria ”Megatron Braineater” Candian Kapteeni Shiva -teossarja.

Eletään kaksiosaisessa valtakunnassa, jossa ihmiskunnan viimeiset rippeet kituuttavat Suojaksi kutsutun rakennelman alla. Yhteiskunta on rakentunut totalitaarisen kurin varaan: jokaisella on oma työtehtävänsä ja siihen liittyvät oikeutensa. Kaiken yläpuolella vaikuttavat Mahdit, joiden toiveesta koko ihmiskunta osallistuu salaperäiseen Projektiin. Mahtien käsikassarana toimii pelätty jhazugain, naamioituneiden lainvartijoiden joukkio.

Tarinan päähenkilö on tyttö nimeltä Tiyan. Hän on tvil, humanoidi, joka on monin tavoin erilainen kuin ihmiset. Tvilit ovat laikukkaita ja honteloita, sosiaalisessa hierarkiassa alhaalla ja jopa mésmerien huumaamien tavallisten ihmisten ylenkatsomia.

Tiyan ei ole mikään kirkasotsainen sankari, vaan rasavilli, jota ajavat eteenpäin selviytymisvietti sekä intohimo. Hän on yltiöpäinen rizikesh-taistelija, oman tiensä kulkija. Tiyan on rakastunut tulenpalavasti tyttöön nimeltä Cismartha ja valmis toimimaan rakkauden vuoksi. Toisaalta hän kokee, että hänen paikkansa on jossakin muulla kuin Kandússa, huumaavan jeran turruttamien sukulaistensa parissa.

Kun tiedemies Maxin kiinnostuu Tiyanista, tämän on pakko tarttua tilaisuuteen ja selvittää, mitä hänen kadonneelle sedälleen on tapahtunut. Vähitellen Tiyan pääsee lajiaan koskevan salaisuuden jäljille. Tvilit, jotka kutsuvat itseään nimellä saayequtain, ovat jostain syystä hyvin tärkeitä Mahdeille – jopa niin tärkeitä, että heidät halutaan tuhota. Tiyan aavistelee, että asia voisi liittyä hänen heimonsa taitoon parantaa ihmisiä pelkällä tahdonvoimalla.

Luotola on luonut omintakeisen ja omalakisen maailman, jossa ei selitellä, vaan annetaan lukijan oivaltaa asiat ja yhteydet itse. Miten viettimme ja halumme johdattavat meitä eteenpäin? Onko ihmisen osa aina rakentaa totalitaarisia rakenteita, joissa alhaisimpia riistetään, vai ylevöittääkö eloonjääminen pahatkin teot?

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden kuvastoon harjaantumattomalle lukijalle Luotolan ratkaisu voi tuntua vaikealta, mutta lukukokemus palkitsee. Postapokalyptisessa maailmassa on vahva kyberpunkiin ja kyberjumaliin vivahtava juonne, mutta mitään varmoja selityksiä menneisyyden tapahtumista ei anneta. Muutamissa kohdissa juoni hyppää Tyianin näkökulmasta toisaalle ja kerii esiin taustatarinaa, joka liittyy niin historiaan kuin tuleviin uhkakuviin. Tätä kehittelyä olisi voinut viedä pidemmälle, sillä nyt moni langanpätkä jää odottamaan nappaajaansa.

Hengästynyt kerrontatapa, lauseiden vyöryttäminen sekä subjektin tietoinen poisjättäminen ovat tyylikeinoja, jotka tuovat mukaan eeppisyyden tunnetta.

Luotolan romaani on julkaistu hänen oman kustantamonsa kautta. Laatunsa puolesta teos olisi voinut ilmestyä miltä tahansa isoltakin alan toimijalta. Henkilöiden motiivit piirtyvät pienin mutta tarkoin vedoin ja kannattelevat tarinaa. Luotola tuntee luomansa maailman ja sen hahmot niin hyvin, että pystyy johdattamaan lukijan keskelle tapahtumia ja rakentamaan luotettavan illuusion. Sen varaan on hyvä heittäytyä.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.