Kirjat – Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

HoegSinunSilmiesiWEB

Peter Høeg
Sinun silmiesi kautta
Gennem dine øjne
Suom. Sanna Manninen. Tammi

Kun Peterin ystävä, miltei hänen veljenään kasvanut Simon, yrittää itsemurhaa, Peter kuulee sairaanhoitajalta erikoisesta neuropsykologisesta tutkimusyksiköstä. Laitoksen tutkimusohjelma kehittää aivokuvannusmenetelmien ja graafisen projektion yhdistelmää, jonka avulla on mahdollista nähdä ja kokea traumatisoituneen koehenkilön tietoisuus.

Voisiko menetelmästä olla apua Simonille? Peter pääsee yksikön johtajan, Lisan puheille. Sattumoisin myös Lisa on hänen lapsuudenystävänsä – onnettomuuden takia hän ei kuitenkaan muista lapsuuttaan. Yhdessä ensin Peter ja Lisa, sitten kaikki kolme, ryhtyvät tarkastelemaan teknologian mahdollisuuksia päästä käsiksi tiedostamattomaan, unohtuneeseen, omaan ja toisen ihmisen kokemukseen.

Høeg kutoo kiehtovan, reaalifantastisen kudelman lapsuuden siteistä, traumoista ja muistoista. Miten ihminen havaitsee ja muistaa elämäänsä? Entä miten siitä muodostuu oman elämän kertomus, joka voi kahlita tai vapauttaa? Romaani etenee syvälle mielenfilosofian ja neurotieteiden kysymyksiin ja spekuloi ajatuksella, että ihmisen tietoisuus ei ole vain fyysiseen kehoon rajautuva emergentti ilmiö – vaan jotain, mikä on mahdollista jakaa toisen kanssa ja jolla voi myös muuttaa kaikille yhteistä todellisuutta.

Juonen edetessä romaanin Peter Høeg -niminen päähenkilö joutuu matkustamaan myös omaan tietoisuuteensa. Kumpi oikeastaan on illuusio, kokemus erillisyydestä vai tunne toisen ihmisen kohtaamisesta? Hahmojen lapsuus näyttäytyy toisaalta maagisena, toisaalta hyvin tunnistettavana kuvauksena siitä, miten lapsen mutkaton suhtautuminen tekee mahdottomasta mahdollista. Kaiken muun painavan tematiikan ohella on siis kyse myös aikuisuuden ja lapsuuden luonteesta, kuten Høegin romaaneissa usein.

Høegin kerronta on pakotonta, nykyhetken ja menneisyyden elementit on rytmitetty hyvin. Sanna Mannisen sujuvasti virtaava suomennos antaa lukijan uppoutua häiriöttä hahmojen maailmaan ja mielenmaisemaan kuin se heijastettaisiin kolmiulotteisena kuvana verkkokalvoille. Siinäpä samalla romaanin tärkeä metaviesti: kirjoittamisen ja kirjapainon teknologia avaa meille ovia toisen ihmisen tajunnasta – ja kulttuurisesta tajunnasta – kumpuaviin eläviin todellisuuksiin.

Siis hyviä uutisia ihmisyydestä ja tietoisuudesta kiinnostuneille lukijoille: ei tarvitse hankkia ketamiinia ja uusinta neurotekniikkaa päästäkseen syvälle tajunnan perimmäisten kysymysten ääreen. Voi vain avata esimerkiksi juuri tämän kirjan.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Kirjat – Margaret Atwood: Testamentit

AtwoodTestamentitWEB

Margaret Atwood
Testamentit
The Testaments
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava

Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin jatko-osaa saatiin odottaa 35 vuotta – eikä teos valitettavasti voisi olla enää yhtään ajankohtaisempi.

Kirjan tapahtumia peilaa väistämättä edelliseen romaaniin ja siitä tehtyyn huippusuosittuun tv-sarjaan sekä yleiseen maailmantilanteeseen. Mieleen nousevat Yhdysvaltojen latvasta laho presidentti, aborttitilanteen huonontuminen ympäri maailmaa, #metoo-liike ja transihmisten oikeudet. Vielä Orjattaresi-romaania lukiessani pidin Gileadin fundamentalistikristityn valtion misogyynisiä olosuhteita aikansa eläneinä ja pohjimmiltaan epäuskottavina. En pidä enää.

Testamentit-romaanin juoni etenee kolmen hahmon näkökulmasta. Yksi Gileadin kulissien takaisista johtohahmoista, Lydia-täti, kirjoittaa salaisia muistelmiaan. Niissä hän kuvailee uskonnollisen vallankaappauksen kulkua ja omaa osuuttaan siinä. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät nekään aseta Gileadin johtajia tai häntä itseään kovin mairittelevaan valoon.

Erinomaisesti suomennettu teksti on kuivan humoristista, yhtä aikaan sarkastista ja lempeää. Muistelmista ilmenee vanhan naisen sympatia olosuhteiden uhreja ja hankalassa tilanteessa tehtyjä valintoja kohtaan. Lydian ääni tuntuu jossain määrin olevan Atwoodin oma ääni – se ei milloinkaan lakkaa olemasta pistävän terävä niitä kohtaan, joiden tavoitteena on muiden alistaminen. Lydia-täti ei myöskään kaunistele päätöksiään. Tehtyjen valintojen kautta lukijan eteen hahmottuu erittäin pitkää peliä pelaava rautanyrkki, joka on kaikkein säälimättömin itseään kohtaan.

Toinen kertojanääni kuuluu Daisy-tytölle. Hän asuu Kanadassa ja elää tavanomaista elämää hiljaisten, pelokkaiden vanhempiensa kanssa – kunnes kohtalokas päivä paljastaa dramaattisia seikkoja hänen syntyperästään.

Daisy on nuriseva teini, joka etsii kapinahengelleen kohdetta ja päätyy vastoin tahtoaan monien lankojen muodostaman verkoston keskipisteeksi. Hänen kokemusmaailmansa asetetaan kontrastiin gileadilaisen elämänmenon kanssa paikoin melko alleviivaten.

Romaanin kolmas keskiö on Agnes Jemima, joka tarkastelee Gileadin teokratiaa sisältäpäin. Hänen kauttaan valottuu, miten naisia sosiaalistetaan sortoyhteiskunnan jäseniksi. Luku- ja kirjoituskielto, avioliittopakko sekä miesten suorittamat avoimet ja peitellyt alistamisteot ovat sinänsä tuttua kuvastoa. Agnesin näkökulmassa uutta on sosiaaliluokkien sisäinen nokittelu ja pikkumainen vallantavoittelu. Hänen ja vapaammin kasvaneen Daisyn mielenmaisemien erot kuvastavat tehokkaasti Gileadin vääristymiä.

Kirjassa hyödynnetään koko lailla samoja elementtejä kuin Orjattaresi-romaanissa: arki on tukahduttavaa, pinnan alla muhii kapinahenki, odottamaton apu tulee yllättäviltä tahoilta ja edessä on jännittävä pakomatka. Kokonaisuutena Testamentit on silti ansiokas jatko-osa, jonka maalaama visio totalitaarisesta, ultrakonservatiivisesta yhteiskunnasta on nykyisin vielä hyytävämpi kuin 35 vuotta sitten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/19.

Kirjat – Liu Cixin: Synkkä metsä

LiuCixinSynkkaMetsaWEB

Liu Cixin
Synkkä metsä
Heian senlin
Suom. Rauno Sainio. Aula & Co

Synkkä metsä on toinen osa kiinalaisen Liu Cixinin Muistoja planeetta Maasta -trilogiaa. Kyseessä on Isaac Asimovin ja Arthur C. Clarken hengessä kirjoitettu huikea tieteissaaga, jossa koko ihmiskunnan olemassaolo asettuu vaakalaudalle.

Kakkosromaanin alussa eletään synkissä tunnelmissa. Maapalloa lähestyy Trisolaris-aurinkokunnasta valloittajalaivasto, jonka teknologia on huomattavasti ihmiskuntaa edellä. Samaan aikaan Trisolariksesta saapuneet eriskummalliset Sofonit ovat estäneet fysiikan perustutkimuksen etenemisen. Tämän oheen ne tarkkailevat aivan kaikkea, mitä Maassa tapahtuu.

Epätoivoisessa tilanteessa YK sekä Planetaarinen puolustusneuvosto päätyvät erikoiseen ratkaisuun: koska ainoastaan ihmisten ajatukset ovat suojassa Sofonien tarkkailulta, Maapallon vastastrategian suunnittelu annetaan neljän erikoisyksilön tehtäväksi. Kullekin Seinänkohtaajalle luovutetaan lähes rajattomat resurssit, joiden avulla heidän tulisi kehittää juonia trisolarislaisten pään menoksi – ideoita, joista he eivät saa hiiskahtaa kenellekään.

Yksi Seinänkohtaajista on tähtitieteilijä Luo Ji, joka on aikoinaan tutkinut kosmista sosiologiaa. Itsekeskeisenä ja laiskanpuoleisena miehenä Luo Ji käyttää saamansa resurssit kuitenkin siihen, että hankkii itselleen unelmiensa vaimon ja kotikartanon. Ihmiskunnan tulevasta kohtalosta hän ei voisi vähempää välittää. Jostain selittämättömästä syystä trisolarislaiset ottavat kuitenkin juuri hänet silmätikukseen.

Synkkä metsä on uskomattoman rikas romaani. 700-sivuisen tiiliskiven mittaan päähenkilöiksi nousee useita hahmoja, jotka omalta osaltaan avittavat ihmiskunnan kehitystä ja pohjustavat tulevaa taistelua trisolarislaisia vastaan. Kirjassa käydään laajalla skaalalla läpi niin ihmisten reaktioita ulkoavaruudesta saapuvaan uhkaan kuin mahdollisia teknologisia edistysaskelia. Keskusteluissa esitelmöidään, filosofoidaan, haikaillaan, pohdiskellaan ja ideoidaan.

Lopulta toivottomuuden ajasta hypätään parisataa vuotta tulevaisuuteen, jolloin Maapallo ja sitä hallitseva tunnelma on aivan toisenlainen kuin kirjan alkupuolella. Mittavuudessaan muutos vaikuttaa epäuskottavalta, mutta oivallusten tuoksinassa moinen seikka ei hirveästi häiritse.

Cixin tykittää kehiin monenmoisia visioita, joista ei ihmeen tuntua puutu. On suuria suunnitelmia, teknologisia saavutuksia, valtavia avaruuslaivastoja ja ihmismielen ronkintaa. Väliin kirjailijan maalaama näkemys on hyvinkin pessimistinen, mutta hetkittäin kerronta kohoaa uuden aamuruskon siiville. Tämän pyörityksen keskellä lukija ei voi kuin ihastella Cixinin mielikuvituksen lentoa – joka kuitenkin aina pyrkii olemaan kytköksissä tieteellisten teorioiden tarjoamiin aitoihin kehitysmahdollisuuksiin.

Yhtä hyvin ei toimi romaanin inhimillinen puoli. Ajatus ideologisten mielialojen muokkaamisesta poliittisten kaaderien voimin voitaneen pistää kirjailijan kotimaan piikkiin. Hämmennystä herättävät kuitenkin käsitys koko ihmiskuntaa aidosti yhdistävistä perimmäisistä arvoista sekä yleiset ilmapiirivaihtelut, jotka vaikuttavat aivan jokaisen kansalaisen tunnetilaan.

Pahiten mennään silti metsään, kun kuvioihin astuu rakkaus. Cixinin kyky kirjoittaa romanttista kuvastoa on lähinnä Harlekiini-romaanien tasolla. Niinpä saamme luettavaksemme mm. sellaisia sanataiteen kukkasia kuin ”naisen hymy oli kuin auringon valollaan täyttämä kastepisara, joka keveästi tippui kuivimpaan paikkaan hänen sydämessään” ja ”hänen yhä lapsenomainen, pehmeä äänensä ja lähteenraikas hymynsä silittivät Tylerin voipunutta sielua kuin enkelin hellät kädet”.

Jos kykenee poistamaan mielestään romaanin satakunta kehnointa sivua, käsissä on erinomaisen kiehtova vanhan koulukunnan tieteisromaani. Teos, jonka äärellä mieli lentää sfääreihin, jotka aiemmin ovat jääneet käymättömiksi korpimaiksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/19.

Kirjat – Charles Stross: Singulariteettitaivas

StrossSingulariteettitaivasWEB

Charles Stross
Singulariteettitaivas
Singularity Sky
Suom. Markus Harju. Nysalor

”Päivänä, jona sota julistettiin, Novy Petrogradin taivaalta ropisi matkapuhelimia kaupungin mukulakiville.”

Brittikirjailija Charles Stross oli 2000-luvun alussa yksi tieteiskirjallisuuden kuumimmista uusista nimistä. Tähtivaeltajassakin hänet huomioitiin sekä vuonna 2004 että 2005. Nyttemmin hän on taantunut suoltamaan turhanpäiväisiä jatko-osia loputtomilta vaikuttaviin Merchant Princes ja The Laundry Files -sarjoihinsa.

Vihdoin suomeksi saatu Singulariteettitaivas on kuitenkin kotoisin Strossin kulta-ajalta. Alunperin vuonna 2003 ilmestynyt romaani oli aikoinaan ehdolla jopa Hugo-palkinnolle. Aikansa ilmiöistä ja puheenaiheista ammentava teos maistuu tänä päivänä osin menneen maailman tuotteelta. Strossin visiointikyky on kuitenkin niin hurja, että Singulariteettitaivas pelittää yhä lähes kybällä.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa jumalan kaltainen tietoisuus, Eschaton, on ripotellut ihmiskunnan ympäri avaruutta. Ja kieltänyt heitä tuhon uhalla rikkomasta kausaliteetin lakeja.

Pari sataa vuotta myöhemmin ihmiset ovat pääosin toipuneet pakkosiirroista ja alkaneet pystyttää tähtienvälisiä valtakuntia. Yksi niistä on takapajuinen Uusi tasavalta, joka nojaa teknologiakielteisyyteen, kimuranttiin byrokratiaan sekä hierarkkiseen luokka-ajatteluun. Tässä valtakunnassa Keisarin sana on laki, työläisen osana raadanta ja naisen paikka hellan ja nyrkin välissä.

Asetelma alkaa kuitenkin horjua, kun Festivaali saapuu Uuden tasavallan nuorimman siirtokuntamaailman, Rochardin, kiertoradalle. Festivaali on itsemonistuva informaatioverkosto, joka kuljettaa mukanaan palvelimille ladattuja elämänmuotoja. Se kerää tietoa ja rakentaa tähtienvälisiä kommunikaatioverkkoja. Sillä kuten on sanottu, informaatio haluaa olla vapaata.

Rochardissa Festivaalin läsnäolo aiheuttaa paikallisen singulariteetin. Se jakaa mannaa taivaasta vastineeksi ihmisten tarinoista. Yhteiskunta menee täydellisesti sekaisin, kun ihmiset saavat kuokan ja auran sijaan käsiinsä nanoteknologiaa, biotekniikkaa, tekoälyjä sekä kaikki toiveet täyttäviä runsaudensarvikoneita.

Keisarillisella kotiplaneetalla tähän käsittämättömään uhkaan vastataan lähettämällä paikalle raskaasti aseistettu avaruusalusarmada. Eschatonin käskyistä huolimatta se aikoo rikkoa kausaalisuuden periaatetta saadakseen etulyöntiaseman viholliseensa nähden.

Tämän tempun yrittävät puolestaan estää salaperäisen herra Hermanin käskyttämä agentti Martin sekä YK:n mandaatilla toimiva Rachel.

Singulariteettitaivas on huikeiden ideoiden vuoristorata. Kirja yhdistelee samaan soppaan huumoria, parodiaa, yhteiskuntakritiikkiä, singulariteettivisiointia, seikkailua, naisasiaa, informaatioteknologiaa, avaruusoopperaa, military- ja hardcore-scifiä sekä kaikkea muuta, mitä Strossin mielestä on sattunut esiin pulpahtamaan.

Neuvostoliittohenkiset vastarintaliikkeet pitävät ideologisia komiteakokouksia samaan aikaan kun maailma heidän ympärillään murenee. Puhuvat jänikset heiluttelevat konepistooleja. Uuden tasavallan avaruuslaivastoa johtaa seniili, kuolemansairas taisteluamiraali. Kanan jaloilla kulkevassa mökissä Baba Yaga, Festivaalin Kriitikko-jaostoon kuuluva Salajuonien Sisar Seitsemän, yrittää selvittää, ovatko ihmiset tietoisia olentoja.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä Singulariteettitaivas on niin täyteen ahdettu aarrearkku, ettei paremmasta väliä. Rytmityksellisesti ja kerronnallisesti romaani on paikoin epätasapainoinen, mutta näin näyttävän ilotulituksen keskellä moinen ei pahemmin häiritse.

Singulaarista jehnaa!

”Haloo? Viihdytätkö meitä?”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/19.

Kirjat – Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni

AlataloIkuisestiSiskoniWEB

Katri Alatalo
Ikuisesti, siskoni
Gummerus

Uudella romaanillaan Katri Alatalo vahvistaa asemiaan kotimaisen eeppisen fantasian luotettavana kameleonttina, joka istuttaa kerrontansa oivasti kulloiseenkin ympäristöön. Siinä missä edellinen romaani, Käärmeiden kaupunki, sijoittui Tuhannen ja yhden yön saduista vaikutteita saaneeseen paahteiseen aavikkomaisemaan, ammentaa uusin teos kelttiläisistä myyteistä ja Skotlannin historiasta.

Caitriona, Cat, kasvaa pikkusiskonsa ja vanhempiensa kanssa lähellä tammilehtoa ja sen sopukoissa piileviä unohdettuja kivipaaseja. Kohtaaminen kiertävän druidin kanssa saa jotain heräämään siskoksissa. Kun kutsumustaan etsivä, omapäinen Cat sitten ymmärtämättömyyttään ja kapinallisuuttaan tekee kohtalokkaan virheen, joutuu viaton pikkusisko maksamaan erheen hinnan. Seuraa jumalten kirous, ja kuolematon Cat jää yksin etsimään lunastustaan.

Romaanin kerronta seuraa Catin tarinaa kahdessa aikatasossa: lapsuudessa ja kertomuksen nykyhetkessä. Cat on ainoa näkökulmahenkilö, mikä korostaa osuvasti hänen syyllisyydestään nousevaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

Alatalon sanankäyttö on satunnaisia pieniä tyylirikkoja lukuunottamatta kauniisti virtaavaa ja aisteihin vetoavaa. Lukija näkee niin sammaloituneet kivet kuin veriset taistelutantereet, haistaa meren suolan ja maatuneet lehdet.

Teemat punoutuvat sisaruudesta, vastuusta ja menneisyyden painosta. Cat ei voi korvata sisartaan muttei osaa asettua olemaan oma itsensäkään. Ilman sovitusta Cat jää kiertämään kehää: kaikki, millä on merkitystä, liittyy toisiin ihmisiin, mutta hänen oma salaisuutensa erottaa hänet muista yhä uudestaan. Kun ajan armoton virta tarjoaa uuden mahdollisuuden, pelkää Cat pilaavansa senkin. Kuin kerrannaislaineina myös moni sivuhenkilö on kiinni sukunsa menneisyydessä, joko toistaen tai uhmaten sitä.

Teoksessa on myyttistä kansansatumaisuutta, mikä nostaa sen fantasiassa usein toistettujen perinteisten kasvutarinoiden yläpuolelle. Cat häilyy apatian, uhman, joskus toiveikkuudenkin välillä, vuoroin kiroaa kohtaloaan ja alistuu sille. Lukijaa toki paikoin ärsyttää, ettei Cat tunnu oppivan ajan kulusta mitään – mutta siinä Catin traagisuuden ydin piileekin.

Ikuisesti, siskoni viehättää viipyilevyydessään, esteettisyydessään ja ajattomassa tunnelmassaan. Se sopii hyvin niin aikuiseen makuun kuin myöhäisteini-ikäisillekin lukijoille.

Lisäksi romaani osoittaa Alatalon kypsyneen kirjailijana. Ikuisesti, siskoni on Käärmeiden kaupunkia eheämpi ja yhtenäisempi niin tyylillisesti kuin rakenteeltaankin. Juuri tämänkaltaiset romaanit laajentavat myös valtayleisön käsitystä fantasiagenrestä ja sen mahdollisuuksista.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/19.

Kirjat – Agustina Bazterrica: Rotukarja

RotukarjaWEB

Agustina Bazterrica
Rotukarja
Cadáver exquisito
Suom. Einari Aaltonen. Like

Argentiinalaisen Agustina Bazterrican Clarín-palkittu Rotukarja-romaani on ravisteleva kuvaus yhteiskunnasta, joka on eläinten massatuhon jälkeen siirtynyt ihmissyöntiin. Sekä ihmisille että eläimille hengenvaarallinen virus on saastuttanut tuotanto- ja villieläimet, ja ne on hävitetty epidemian hillitsemiseksi. Vain lintuja on jäänyt jäljelle, ja niitä pelätään hysteerisesti.

Romaanin päähenkilö Marcos Tejo on hyvämaineisen ihmislihanpakkaamon työnjohtaja. Hän valvoo laitoksen työtä ja pitää yhteyttä liiketoimintakontakteihin, kuten metsästysseuraan, lihakauppoihin ja ihmiskokeita tekeviin tutkijoihin.

Marcos on päätynyt oman elämänsä sivustakatsojaksi. Hänen ja Cecilia-vaimon pikkuvauva on menehtynyt kätkytkuolemaan, ja aviopuolisot ovat ajautuneet erilleen. Marcosin välit sisareensa ja tämän perheeseen ovat kehnot – osittain koska sisar kieltäytyy huolehtimasta dementoituneesta, kalliissa hoivakodissa asuvasta isästä, joka on Marcosille rakas.

Tragedian uuvuttama Marcos lähenee hitaasti pistettä, jossa hän lakkaa lopullisesti välittämästä enää mistään. Yllättäen hän saa kuitenkin yhteistyökumppanilta lahjuksena erityisen laadukkaan tuotantoyksikön, joka näyttää tarjoavan odottamattoman mahdollisuuden korvata menneitä pettymyksiä. Marcosin mielessä käy ristiveto kahden vastakkaisen asian välillä: heräilevät inhimilliset tunteet ja opittu käsitys tuotantoyksiköiden hyödykeluonteesta. Varsinkin lopussa tämä välineellinen suhtautuminen korostuu alleviivaamatta.

Bazterrican kirjoitustyyli on lakonista ja elegantin niukkaa. Moneen otteeseen sanoja kuvaillaan kuin konkreettisia esineitä; ne ovat limaisia, kalahtavia tai tunkkaisia. Jopa sanoille annetaan enemmän luonnetta ja ominaisuuksia kuin niiden kuvaamille eläville, hengittäville lihantuotantoyksiköille.

Kirjan karmeinta antia ovat kuvaukset lihanpakkaamon rutiiniprosesseista. Todellisesta lihateollisuudesta mukaillut tuotantotavat on esitetty kliinisesti ja kauheuksia alleviivaamatta. Ainoa ero on, että tuotantoyksiköt ovat ihmisiä, jotka on kasvatettu syötäviksi. Äänijänteet on poistettu työntekijöiden mukavuuden lisäämiseksi, nahkaan on polttomerkitty asianmukaiset leimat. Maidontuotannossa lypsettäviltä tuotantoyksiköiltä amputoidaan raajat tarpeettomina.

Yksiköiden ainoat arvioitavat ominaisuudet ovat lihan ominaisuuksia. Jos hyvissä tuotantotavoissa on ohjeistus varovaisesta kohtelusta kuljetuksen aikana, sillä pyritään takaamaan talteen otettavien nahkojen virheettömyys. Onko näillä elävillä olennoilla mahdollisesti ajatuksia tai tunteita, ei ole tuotantoprosessin kannalta oleellista. Jopa teurastuskopin työntekijä, jonka tehtävä on tainnuttaa yksiköt, kieltäytyy näkemästä itseään, kaltaistaan, pian sulkeutuvissa silmissä. Sen jälkeen ruhot kulkevat automatisoitua linjastoa sujuvasti tyhjiöpakattaviksi ja kuljetettaviksi ruokakauppoihin. Erityisen hienoilla illallisilla saatetaan tarjota makupalaksi sormia sherryssä.

Tähän liittyy kirjan ainoa harmillinen piirre, premissin epäuskottavuus suoraan nykyhetkestä johdettuna. Kasviproteiinien tuotannossa ollaan jo niin pitkällä, että lihanpuutteeseen vastaaminen kannibalismilla ei vaikuta todennäköiseltä. Lisäksi siirtymä ihmissyöntiin tapahtuu niin lyhyessä ajassa, että on vaikea ajatella käsityksen jakamattomasta ihmisarvosta, tuotantoyksiköiden ihmisyydestä, katoavan näin nopeasti ja peruuttamattomasti.

Kun käsitys kuitenkin on menetetty, loppu seuraa karmivalla vääjäämättömyydellä. Mikä tahansa kohtelu on mahdollista, kun olentojen ei enää katsota kuuluvan samaan lajiin, vaan olevan muita, alempiarvoisia. Tämä ajatuskulku näkyy meidän yhteiskunnassamme jo selvästi. Siten romaani on musertavan painava ja arvokas kommentaari sekä eläinten oikeuksien puolesta että jatkuvasti jyrkentyvää eriarvoistumista vastaan.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/19.

Kirjat – Antti Salminen: Mir

SalminenMirWEB

Antti Salminen
Mir
Poesia

”Tunnetko pidäkkeetöntä myötätuntoa vammautuneita tai nujerrettuja olioita, etenkin sieniä ja kiviä, kohtaan?”

Antti Salmisen Mir on sisarteos hänen Tähtivaeltaja-palkitulle Lomonosovin moottori -romaanilleen. Hyvin yksinkertaistetusti sen voisi sanoa kertovan sieniuskovaisten sodasta vihreää luontoa vastaan.

Kirja koostuu pääosin puolen sivun mittaisista, hyvin eri tyylisistä tekstikatkelmista. On otteita sotapäiväkirjoista, taisteluraporteista ja annaaleista. On nukkuvien solujen raportteja, päiväkäskyjä ja autoetnografisia luonnoksia. On sienianalyysejä, muistioita ja V-sfäärin esittelyä vasta-alkajille.

Nämä Jakutiassa sijaitsevasta hylätystä avolouhoksesta löydetyt tekstirihmastot rakentavat houreista kuvaa Rööriksi kutsutun sotilastukikohdan kohtalosta. Aineisto, johon kirja perustuu, on tätä nykyä Viipurin gnostilaisen sieniseuran hallussa.

”Näin löydetään takaisin paratiisiin, kun se on mätänemäisillään. Ei enää, ei vielä, ei koskaan kasvien ylimielistä mielivaltaa, kunhan sienten muinaisherruus ja maatumisen villi hellämielisyys.”

Kuten hyvin tiedämme, sienet ovat avaruuden varjobiosfääristä saapunut älykäs elämänmuoto, jonka jäsenet kykenevät kommunikoimaan keskenään. Saapuva tietoisuus kuitenkin vahingoittui, ja sen korjautuminen kestää vielä 2,5 miljoonaa vuotta. Sitä ennen ihminen voi auttaa klorofyllisorron kohteeksi joutuneita sieniä osallistumalla geomakhiaksi kutsuttuun tapahtumakulkuun sekä hävittämällä metsäluontoa. Tai näin ainakin Kysymyksiä & Vastauksia Sienistä -palstalla kerrotaan. Siellä myös todistetaan todeksi huhu, jonka mukaan Lenin oli kääväkässieni.

”Päivitystä odotettiin joitakin satoja miljoonia vuosia, ja se saapui Egyptin ilmakehään Nakhla-meteoriitin mukana kesäkuun 28. päivän aamuna vuonna 1911. Harmillista kyllä tärkein regeneraatin päivityskirjasto (tunnetaan nimellä Rajattoman raivon evankeliumi) osui vihanneskauppias Mohammed Ali Effendi Hakimin koiran päähän, jolloin tarpeellisimmat päivityskirjastot symbioituivat koiran verenkiertoon ja korruptoituivat saadessaan eläinperäistä ravintoa.”

Rööriä tukikohtanaan pitävät, sienille elämänsä ja trepanaation kautta myös aivonsa omistaneet ihmistaistelijat uskovat pyhään, mutta epäonnistumaan tuomittuun tehtäväänsä. He taistelevat puita vastaan aseinaan niin kirveitä, vesureita, liekinheittimiä kuin metsätyökoneitakin. He palvovat Jorikia, kärpässienellä saastutettua venäläistä sotilastekoälyä, tuota varjobiosfäärin haltijaa ja vastakkaiskiraalista sotajumalaa. Jotkut heistä vetäytyvät rakentamiinsa keljoihin, kaivoksen syviin osiin, antautuakseen palvelemaan valtarihmastoja.

”Mykoterrori on ystävyyttä. Ketään ei parjata, terrori yhdistää. Ei enää koskaan tylsää. Saat lopulta oikeita ystäviä, jotka ovat valmiita poraamaan reiän kalloosi. Voit jopa ehdottaa, kenen viereen haluaisit joukkohaudassa”, lukee sienisoturien värväyslehtisessä.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sen villimmiksi käänteet käyvät. Katkelmien todistusvoima maailman tilasta ja käydyistä taisteluista on musertava. Riemastuttava hulluus lyö yli laidan, eikä lukija voi muuta kuin kellua lastuna laineilla. Irrallisten katkelmien myötä Mir jyrsiytyy salakavalasti mielen uumeniin ja muuttaa aivojen käytöstä. Järjettömyydestä tulee normaali ja sieniaatteesta uusi jumaluus.

Mir on rikkaana riehuvaa pidäkkeettömän sanataiteen juhlaa. Eriskummallinen, kokeellinen ja omintakeinen, sataan suuntaan kurkottava lyyrinen sinfonia, jota on vaikea ymmärtää mutta pakko rakastaa.

”Kun olet ystävystynyt näiden olioiden kanssa ja nähnyt, kuinka ilmilimakko kiipeää valoon… haluatko enää elää, ihminen?”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/19.