Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2017 ehdokkaat julkistettu

Tahtifantasia2017ehdokkaatWEB

Tähtifantasia-ehdokkaat 2017

Helsingin Science Fiction Seura ry. jakaa vuosittain Tähtifantasia-palkinnon parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Vuoden 2016 käännösteoksista asiantuntijaraati on valinnut palkintoehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman (Jalava, suom. Mika Kivimäki) – ”Uudenaikaisen seikkailufantasian kruunaamaton mestari hallitsee vetävän juonenkuljetuksen, lukijalle läheisiksi tulevien henkilöhahmojen luomisen sekä karujen opetusten kertomisen.”

Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, suom. Tytti Viinikainen) – ”Säväyttävässä urbaanifantasiassa eteläafrikkalainen magia ja henkieläimet yhdistyvät selviytymistarinaan kaunistelemattomasti kuvatussa nykytodellisuudessa.”

Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet (Vaskikirjat, suom. Laura Nieminen ja Johanna Vainikainen) – ”Kauhunovellikokoelma sisältää vivahteikkaasti suomennettuja, vahvatunnelmaisia klassikkotarinoita aaveiden ja makaaberin ystäville.”

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, suom. Helene Bützov) – ”Kaunis, viipyilevä kertomus käyttää keskiaikaisen romanssin taustaa pohdinnalle sodasta, syyllisyydestä, muistista ja rakkaudesta.”

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu (Tammi, suom. Kaisa Kattelus) – ”Sekä lasten että aikuisten taianomainen tarina käsittelee fantasian keinoin ahdistusta, luopumista ja anteeksiantamisen vaikeutta.”

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, kirjailija ja kustannustoimittaja Anne Leinonen sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Viime vuonna palkinnon voitti Shaun Tanin kuvitettu lyhytnovellikokoelma Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015). Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2017 jaettu

BeukesZooCityKansiWEB

Tähtivaeltaja-palkinto 2017

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2016 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Aula & Con julkaisemalle
LAUREN BEUKESIN romaanille ZOO CITY – ELÄINTEN VALTAKUNTA.
Teoksen on suomentanut Tytti Viinikainen.

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin Zoo City – Eläinten valtakunta -romaani on vahva ja omintakeinen tieteiskirja. Mielikuvituksellisiin kulisseihin sijoittuva dekkarimainen tarina kertoo niin pakolaisuudesta, muukalaiskammosta kuin kaiken kaupallistumisesta. Samalla värikkäillä roolihahmoilla kansoitettu teos puhuu sovituksesta ja sukupolvelta toiselle siirtyvistä synneistä.

Zoo City – Eläinten valtakunta -kirjan tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen Etelä-Afrikkaan, Johannesburgin suurkaupunkiin. Romaanin Johannesburg poikkeaa todellisesta siinä, että osalla ihmisistä on seuralaisenaan maaginen eläinkumppani. Eläimellisistä henkilöistä on muodostunut uusi paarialuokka, jota syrjitään ja vainotaan.

Zoo Cityn polarisoitunut yhteiskunta on taitavasti rakennettu ja yhdistelee saumattomasti totta ja tarua. Beukesin urbaani leikkikenttä on huumaava, rappiota ja pintaliitoa hyödyntävä miljöö, joka herää teoksessa poikkeuksellisella tavalla eloon.

Niin kirjan päähenkilö, Zinzi December, kuin teoksen muutkin hahmot ovat monitahoisia ja särmikkäitä – kullakin on omat luonteensa ja motivaationsa. Läpeensä puhtoisia tai mätiä persoonia kirjassa ei esiinny, ainoastaan ihmisiä, jotka yrittävät kukin tavallaan selvitä synkänpuoleisessa ja arvaamattomassa ympäristössä.

Kiehtova, eri mytologioita yhdistelevä henkieläin-idea läpäisee koko romaanin ja kantaa mukanaan syvempiä sovituksen, katumuksen ja sopeutumisen teemoja. Samalla kirja kiinnittää huomiota useisiin vakaviin aiheisiin, kuten sosiaalisiin ongelmiin ja epävakaisiin, konfliktien repimiin yhteiskuntiin.

Beukes on voimakas, omaääninen kirjoittaja. Hänen kielensä on vetävää ja kerronta koukuttavaa. Tytti Viinikaisen suomennos tavoittaa oivallisesti alkuteoksen vimman ja vauhdin.

Zoo City – Eläinten valtakunta on virkistävä tuulahdus maailmasta, joka poikkeaa monin tavoin tieteiskirjallisuutta pitkään hallinneesta angloamerikkalaisesta kulttuurikuvastosta.

Lauren Beukes on vuonna 1976 syntynyt eteläafrikkalainen kirjailija, jolta on aiemmin suomennettu Säkenöivät tytöt -sarjamurhaajaromaani. Hänet nähdään Suomessa ensi vuonna Turussa järjestettävän Finncon 2018 -tapahtuman kunniavieraana.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Laura Luotola: Suoja: Kaupungit ja paluu

LuotolaSuojaWEB

Laura Luotola
Suoja: Kaupungit ja paluu
Iris Kustannus

Suoja: Kaupungit ja paluu aloittaa Laura Luotolan kunnianhimoisen, eeppisen scifi-trilogian. Lähin kotimainen vastine sille on Maria ”Megatron Braineater” Candian Kapteeni Shiva -teossarja.

Eletään kaksiosaisessa valtakunnassa, jossa ihmiskunnan viimeiset rippeet kituuttavat Suojaksi kutsutun rakennelman alla. Yhteiskunta on rakentunut totalitaarisen kurin varaan: jokaisella on oma työtehtävänsä ja siihen liittyvät oikeutensa. Kaiken yläpuolella vaikuttavat Mahdit, joiden toiveesta koko ihmiskunta osallistuu salaperäiseen Projektiin. Mahtien käsikassarana toimii pelätty jhazugain, naamioituneiden lainvartijoiden joukkio.

Tarinan päähenkilö on tyttö nimeltä Tiyan. Hän on tvil, humanoidi, joka on monin tavoin erilainen kuin ihmiset. Tvilit ovat laikukkaita ja honteloita, sosiaalisessa hierarkiassa alhaalla ja jopa mésmerien huumaamien tavallisten ihmisten ylenkatsomia.

Tiyan ei ole mikään kirkasotsainen sankari, vaan rasavilli, jota ajavat eteenpäin selviytymisvietti sekä intohimo. Hän on yltiöpäinen rizikesh-taistelija, oman tiensä kulkija. Tiyan on rakastunut tulenpalavasti tyttöön nimeltä Cismartha ja valmis toimimaan rakkauden vuoksi. Toisaalta hän kokee, että hänen paikkansa on jossakin muulla kuin Kandússa, huumaavan jeran turruttamien sukulaistensa parissa.

Kun tiedemies Maxin kiinnostuu Tiyanista, tämän on pakko tarttua tilaisuuteen ja selvittää, mitä hänen kadonneelle sedälleen on tapahtunut. Vähitellen Tiyan pääsee lajiaan koskevan salaisuuden jäljille. Tvilit, jotka kutsuvat itseään nimellä saayequtain, ovat jostain syystä hyvin tärkeitä Mahdeille – jopa niin tärkeitä, että heidät halutaan tuhota. Tiyan aavistelee, että asia voisi liittyä hänen heimonsa taitoon parantaa ihmisiä pelkällä tahdonvoimalla.

Luotola on luonut omintakeisen ja omalakisen maailman, jossa ei selitellä, vaan annetaan lukijan oivaltaa asiat ja yhteydet itse. Miten viettimme ja halumme johdattavat meitä eteenpäin? Onko ihmisen osa aina rakentaa totalitaarisia rakenteita, joissa alhaisimpia riistetään, vai ylevöittääkö eloonjääminen pahatkin teot?

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden kuvastoon harjaantumattomalle lukijalle Luotolan ratkaisu voi tuntua vaikealta, mutta lukukokemus palkitsee. Postapokalyptisessa maailmassa on vahva kyberpunkiin ja kyberjumaliin vivahtava juonne, mutta mitään varmoja selityksiä menneisyyden tapahtumista ei anneta. Muutamissa kohdissa juoni hyppää Tyianin näkökulmasta toisaalle ja kerii esiin taustatarinaa, joka liittyy niin historiaan kuin tuleviin uhkakuviin. Tätä kehittelyä olisi voinut viedä pidemmälle, sillä nyt moni langanpätkä jää odottamaan nappaajaansa.

Hengästynyt kerrontatapa, lauseiden vyöryttäminen sekä subjektin tietoinen poisjättäminen ovat tyylikeinoja, jotka tuovat mukaan eeppisyyden tunnetta.

Luotolan romaani on julkaistu hänen oman kustantamonsa kautta. Laatunsa puolesta teos olisi voinut ilmestyä miltä tahansa isoltakin alan toimijalta. Henkilöiden motiivit piirtyvät pienin mutta tarkoin vedoin ja kannattelevat tarinaa. Luotola tuntee luomansa maailman ja sen hahmot niin hyvin, että pystyy johdattamaan lukijan keskelle tapahtumia ja rakentamaan luotettavan illuusion. Sen varaan on hyvä heittäytyä.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Naondel – Punaisen luostarin kronikoita

TurtschaninoffNaondelWEB

Maria Turtschaninoff
Naondel – Punaisen luostarin kronikoita
Naondel. Krönikor från det Röda Klostret
Suom. Marja Kyrö. Tammi

Maria Turtschaninoffin edellinen romaani, Maresi, kertoi Menos-saaren Punaisesta luostarista, jonne naiset vetäytyvät hakemaan turvaa tai koulutusta. Voimallinen ja tyylikäs Maresi vertautuu helposti Le Guinin Maameren tarinoihin ja on kiistämättä Finlandia Junior -palkintonsa arvoinen. Nyt ilmestynyt Naondel on Maresin esiosa, kertomus siitä, miksi ja miten ensimmäiset naiset saapuivat Menosille ja perustivat Punaisen luostarin.

Maresin saattoi vielä luokitella nuortenromaaniksi. Naondel on jo selkeämmin aikuisten kirjallisuutta. Sen tapahtumat ovat ahdistavan brutaaleja ja väkivaltaisia. Turtschaninoff ei kuitenkaan mässäile julmuuksilla, vaan kertoo niistä epäsuorasti mutta sitäkin paljastavammin, totuudellisesti. Romaanin lukuisat raiskaukset, pahoinpitelyt, kidutus ja henkinen väkivalta eivät edusta viihdettä vaan inhimillistä pahuutta – kuten todellisuudessakin.

Romaani kertoo luostarin seitsemän Alkusisaren tarinat näkökulmatekniikalla. Naiset ovat eri ikäisiä, erilaisten kulttuurien ja sosiaaliluokkien kasvatteja. Yksi on rikkaasta ylhäisösuvusta, toinen puukansaa, kolmas soturi. On palvelija ja on köyhä satamaprostituoitu. He astuvat tarinaan yksitellen, aluksi verrattain pitkinä, sitten yhä tiiviimmin vaihtuvina katkelmina. Joku aloittaa seikkaperäisesti lapsuudestaan, joku ei kerro itsestään paljonkaan. Vaan mikä yhdistääkään maailman eri kolkissa syntyneitä naisia? Mies.

Kertomuksen keskushenkilöksi asettuu sen antagonisti. Naiset ovat visiiri Iskanin naisia, valloitettuja, alistettuja ja hyväksikäytettyjä. Vaimoja, jalkavaimoja ja orjia, jotka yrittävät kukin omalla tavallaan selviytyä mielivaltaisen herransa Kauneuden talossa.

Kirjan aikajänne on pitkä. Se käsittää kymmeniä vuosia, joiden aikana nuori ylimys kasvaa vanhaksi ja mahtavaksi noitahallitsijaksi. Ulkoisesti hänen naistensa koko oleminen määrittyy hänen valtansa kautta, mutta kaikilla heillä on sisäinen, salainen elämänsä.

Kirjan tunnelma on pitkään nujertava ja toivoton. Onkin sykähdyttävä ja dramaattinen hetki, kun kirjan nimi saa lopulta toivoa antavan merkityksensä ja tarina vankeudesta muuttuu pakomatkaksi.

Turtschaninoff on jälleen kirjoittanut emotionaalisesti vahvan ja mieleenpainuvan teoksen. Romaanin rakenne ja kerronta toimivat erinomaisesti. Kirjan temaattinen vire on selkeän feministinen. Lukijasta itsestään tosin riippuu, mihin maailmankolkkaan hän lukemaansa vertaa ja miten metaforisena tai konkreettisena tilana Iskanin haaremi näyttäytyy. Kirjan mieskuva jää valitettavasti varsin yksipuoliseksi patriarkaatin esitykseksi eikä yllä läheskään samalle tasolle kuin tapa, jolla moniulotteisia naisia käsitellään.

Romaanin isoin kauneusvirhe on pyrkimys kerronnalliseen täydellisyyteen: lopetuksessaan Turtschaninoff pyrkii päättämään jokseenkin kaikki repsottamaan jääneet langanpäät, sulkemaan sellaisetkin osajuonet, jotka olisi ehkä ollut tyydyttävämpää jättää auki. Viimeiset luvut näyttävät luonnollisen lopun jälkeen kirjoitetuilta irrallisilta lisäyksiltä. Kokonaisuutta tämä ei kuitenkaan onnistu pilaamaan. Naondel on hieno kirja.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

ishigurohaudattujattilainenweb

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
The Buried Giant
Suom. Helene Bützow. Tammi

Muistot määrittävät suhtautumistapamme muihin ihmisiin ja koko ympäröivään todellisuuteen. Samalla ne luovat odotuksia siitä, miten muu maailma suhtautuu meihin. Silti ei ole selvää, mitä muistot ovat. Muistoihin ei voi myöskään luottaa, sillä ihmisen muisti on monimutkainen ja vajavainen. Vaikka jokin asia olisi jossain vaiheessa elämämme tärkein, ajan saatossa se saattaa unohtua. Lopulta siitä muistuttavat enää hajanaiset sirpaleet.

Näiden teemojen parissa askartelee Kazuo Ishiguro romaanissaan Haudattu jättiläinen. Eletään kuningas Arthurin jälkeistä aikaa, ja valtakunnan yllä roikkuu sumu, joka hapertaa muistikuvat varjoiksi. Kevään tullen vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, päättää lähteä muutaman päivän matkalle tapaamaan toisessa kylässä asuvaa poikaansa. Vaikka keltit ja saksit elävätkin rauhassa, nummien ja kukkuloiden yli vievä polku ei ole täysin vaaraton. Alueella liikkuu jättiläisiä, eikä naaraslohikäärme Querigiakaan ole vielä kukistettu.

Axl ja Beatrice saavat matkaseurakseen itäisiltä marskimailta tulleen soturin sekä pojan, jonka on paettava saksilaiskyläläisten epäluuloja. Pian he yhyttävät myös sir Gawainin, Arthurin ritarin, joka on kulkenut vuosikausien ajan suorittamassa kuninkaalta saamaansa tehtävää. Näiden viiden henkilön kohtalot ja polut yhtyvät, erkanevat ja kietoutuvat toisiinsa samalla, kun ikivanhat muistot pulpahtelevat hetkeksi esiin historian hunnuista.

Kirja kertoo myös sodasta ja rauhan hinnasta sekä siitä, miten sodan kierre helposti jatkuu sukupolvesta toiseen. Onko parempi muistaa katkerat vääryydet vai antaa niiden haipua unholaan? Teema toistuu myös yksilötasolla.

Kazuo Ishiguron kerronta on tyylitellyn verkkaista. Juonta ei juoksuteta eteenpäin kiihtyvällä tahdilla, vaan käänteet matavat esiin omia aikojaan. Kaiken yllä lepää vahva unenomaisuuden tuntu, eikä ainuttakaan kertojaa voi nimittää luotettavaksi. Joskus he panttaavat salaisuuksia tarkoituksella, mutta aina se ei ole heidän oma syynsä. Miten kertoa siitä, mitä ei muista?

Haudattu jättiläinen on kiireetön lukunautinto. Pienet yksityiskohdat ja hienovaraiset vihjeet rakentavat pala palalta traagista tarinaa, mutta Ishiguro ei sorru hekumointiin. Tyyli pysyy timminä viimeiseen pisteeseen.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat

hannurajanieminakymattomatplaneetatweb

Hannu Rajaniemi
Näkymättömät planeetat
Invisible Planets
Suom. Sarianna Silvonen. Gummerus

Kvanttivaras-trilogiastaan tunnetun Hannu Rajaniemen ensimmäiseen novellikokoelmaan mahtuu sulassa sovussa monenlaista: korkeascifististä ilkamointia, vahvasti suomalaiseen kansanperinteeseen nojaavaa kerrontaa sekä kokeellisia novelleja. Tekstit eroavat toisistaan niin tyylilajin, tempon kuin pituudenkin suhteen, mutta niitä kaikkia yhdistää kerronnan suvereenius ja varmuus. Näitä todella lukee ilokseen.

Leijonanosan kokoelmasta vievät Kvanttivaras-trilogian universumista muistuttavat teknovisiot. Turhia selittelemättömät huipputekniset tapahtumaympäristöt sekä kvanttikeksintöjen läpikotaisin muuttamat yhteisöt ja yhteiskunnat esitetään kimmeltävänä ja kilkattavana vyörytyksenä, jonka jokaista yksityiskohtaa ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Osa innovaatioista, kuten hyötyusva ja kvanttipistekentät, ovat tuttuja Rajaniemen aiemmista teoksista.

Tarinoiden rakennuspalikoina käytetty matematiikka ja fysiikka kuulostavat varsinkin kirjailijan taustan tuntien uskottavilta, jos kohta vaikeaselkoisilta. Vahvana teemana esiin nousee transhumanismi, tietoisuuden irtoaminen ihmisruumiin rajoituksista ja leviäminen ajassa sekä paikassa.

Deus ex Homine -novellissa ajatteleviin koneisiin on iskenyt jumalrutto, virustartunnan kaltainen hulluksi tekevä sairaus. Taisteluun sitä vastaan on valjastettu uudenlaisia korkeateknologisia koneita. Rajalinjoja vedetään paitsi kansallisvaltioiden poikki, myös tavallisten ihmisten välille. Jumaluuden hetkellisesti kokenut it-suunnittelija joutuu maksamaan tartunnastaan oudomman hinnan kuin aavistikaan.

Koneruton teemaa sivutaan myös novellissa Elegia nuorelle hirvelle, jossa valtaosa ihmiskunnasta on siirtynyt korkeammalle olemisen tasolle. Materiaaliseen maailmaan on jäänyt vain muutamia hylkiöitä. Jumalmaailma tarvitsee apua yhdeltä heistä onnettomuuden jälkien korjaamiseen. Kosonen, jonka matkakumppanina on puhuva karhu, löytää ruton korruptoiman kaupungin sisuksista odottamatonta kauneutta ja kadotetuksi luultuja asioita.

Osa novelleista astuu vain muutamia askelia nykypäivän edelle. Kääpiökuningattaren katedraalissa ekstrapoloidaan useampaakin teemaa: Sosiaalisen median pervasiivisuus ja sen luomat arvohierarkiat hallitsevat maailmaa, jossa niistä kieltäytyvät ovat paarian asemassa. Warcraftin kaltainen verkkomoninpeli tarjoaa pakopaikan osalle, mutta olisiko siitä muuhunkin kuin viihteeksi? Shibuya no Love on lyhyempi teksti, jossa deittipalveluihin tottumaton saa päänsä pyörälle palvelujen tarjoamista silmänräpäyksennopeista pikasuhteista.

Mukaan mahtuu myös perinteisiä kauhutarinoita. Aavekoirat kuvaa perhettä, jonka ahdistava arki heijastuu lapsen näkemiin haamukuviin. Aave nimeltä Apollo A7LB on puolestaan viehättävä kertomus avaruuspukujen ompelijasta, joka on nähnyt lähietäisyydeltä kuuohjelman käytännön suoritukset.

Suorastaan kansallisrunollista kuvastoa kokoelmassa edustavat novellit Ihmisten kalastaja, Peitto kyistä, käärmehistä sekä Peleistä vanhin. Kesyttömän meren, Tuonelan väen ja maanviljelyksen ikivanhat voimat ahdistavat modernin yhteiskunnan kasvattia, jonka on löydettävä tapa olla tekemisissä väkevien olentojen kanssa menettämättä henkeään tai minuuttaan.

Kokoelman toiseksi viimeinen kertomus Lumikki on kuollut on saanut oman johdanto-osuuden, jossa valotetaan tarinan erikoista syntyhistoriaa aivotieteen ja kertomuksellisuuden uraa uurtavana yhteismuotona. Kirjan päättävä Käyttämättömiä huomisia ja muita tarinoita taasen hyödyntää kerronnan kehyksenä Twitterin 140 merkin mittaa.

Hannu Rajaniemi todellakin taipuu moneksi.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Magdalena Hai: Haiseva käsi

magdalenahaihaisevakasiweb

Spekulatiivinen fiktio juhlii Topelius-palkinnon uusimmalla ehdokaslistalla. Viidestä mukaan nostetusta teoksesta kolme on selkeää genrekamaa. Kyseiset kirjat ovat Maria Turtschaninoffin vaikuttava Naondel, Magdalena Hain karmaisevan hauska Haiseva käsi sekä K. K. Alongin keskinkertainen Kevätuhrit.

Ehdokkuuden kunniaksi julkaisemme blogissa Aleksi Kuution arvostelun Hain novellikokoelmasta. Teksti on ilmestynyt alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Topelius on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakama palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle. Palkintosumma on tänä vuonna 2017 euroa ja se myönnetään vuonna 2016 julkaistulle nuortenkirjalle. Voittaja julkistetaan palkintojenjakotilaisuudessa 13.1.2017.

Magdalena Hai
Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta
Karisto

Magdalena Hain Haiseva käsi on nuorille suunnattu kauhutarinakokoelma, josta vanhempikin lukija nauttii.

Novellikokoelman nimi ei voisi olla osuvampi, sillä se summaa koko kirjan tunnelman loistavasti: vähän ällöä ja pelottavaa, mutta samalla hilpeän hauskaa. Jotkut lyhyistä ja nopealukuisista tarinoista ovat tosin sen verran hurjia, ettei niitä kannata lukea kovin nuoren lapsen kanssa.

Kirjan tarinat sijoittuvat uhkaavasti nimettyyn Uhriniituntakaisen pikkukaupunkiin. Kertomukset ovat erillisiä, mutta osaa niistä yhdistävät löyhästi samat sivuhahmot tai tapahtumat.

Kokoelma sisältää viitisentoista mukaansa imaisevaa tarinaa, joissa on riittoisasti vaihtelua. Pääosassa ovat aina lapset tai nuoret, joita vastaan – tai joiden puolelle – asettuu noitia, ihmissusia, hirviöitä, haamuja, ilkeitä puita ja ikuisia pahuuksia. Hain kertojanote vaihtelee. Välillä se on keveä ja hihityttävä, toisinaan surullinen tai jopa synkeä.

Kirjan avaustarina, Lokakuu, on niin herkistävä kuvaus koulukiusaamisesta sekä sitä seuraavasta häpeästä ja yksinäisyyden tunteesta, että kyynelkanavat joutuvat heti testiin. Seuraavaksi päälle pöllähtävä Pahanukke on puolestaan osin hilpeäkin mukaelma klassisesta hirviönukketeemasta.

Kokoelman karmivin novelli, Namusetä, kertoo loruilla esiin manattavasta yliluonnollisesta, lapsia kaappaavasta namusedästä. Tarina voisi aiheuttaa monille lukijoille painajaisia, mutta Hai sekoittaa joukkoon juuri sopivan määrän hauskoja yksityiskohtia, jotta naurullekin jää sijaa. Niminovelli Haiseva käsi on puolestaan kieli poskessa kulkevaa zombimenoa.

Kirjailija on selkeästi selvillä sekä vanhemmasta että uudemmasta kauhuperinteestä ja osaa käyttää tätä hyödykseen. Välillä tarinoissa mennään genreä tuntevan lukijan kannalta turhan kuluneita latuja, mutta nuorta yleisöä tämä tuskin haittaa. Kliseiden käyttö vaikuttaa yleensä myös tietoiselta valinnalta.

Tarinoissa käsitellään paljon ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä sekä erilaisuutta ja sen hyväksymistä. Hai ei väheksy lukijakuntaansa ja pyörittää teemoja kypsästi. Monissa kertomuksissa heikolta vaikuttava lapsi tai nuori myös löytää hädän hetkellä sisäisen voimansa. Se tekee Namusedänkin kaltaisista kauhupaloista voimaannuttavaa luettavaa.

Paras esimerkki tästä on kokoelman koskettavin tarina Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, joka kertoo hirviöitä karkottavasta uninallesta. Novellista tulee kaikkein selvimmin esiin maailma, jossa nuoret elävät – se epäselvä alue, jossain lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Kaiken kaikkiaan Hain kokoelma on mainio paketti, joka säikyttää, ilahduttaa, koskettaa ja naurattaa. Sekä pistää ajattelemaan asioita. Tällaista lisää!

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.