Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2021 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2021

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Teos-kustantamon julkaisemalle
EMMI ITÄRANNAN romaanille KUUNPÄIVÄN KIRJEET.

Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta on siirtynyt asumaan lähiavaruuteen. Kirjailijan vahva aurinkokuntavisio näyttää meille, minne olemme matkalla ja millaisia yhteisöjä Maan kamaralta poistunut ihmiskunta voisi rakentaa. Samalla se kysyy, muutummeko me arkemme ja asuinpaikkamme muuttuessa ja millainen hinta muutoksesta maksetaan. Millaisia syntejä me kollektiivisesti kannamme mukanamme ajan ja paikan kaukaisuuteen?

Tyyliltään viileänkuulas ja soljuva kirja on kirjeromaani, joka koostuu suomalaissyntyisen päähenkilön, Lumi Salon, viesteistä kaukana työskentelevälle puolisolleen. Taitava kerronta limittää toisiinsa useita aikatasoja sekä historiafragmentteja, uutismateriaalia, tutkimustietoa ja jopa mainostekstejä. Näin muodostuu monisyinen, eheä kuva ihmiskunnasta, joka on levittäytynyt kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille.

Osa ihmisistä kuitenkin potee kalvavaa ikävää Maahan, vaikka he eivät koskaan olisi siellä käyneetkään. Pohdinta siitä, mistä syntyy tunne johonkin paikkaan kuulumisesta ja sinne juurtumisesta, läpäisee koko teoksen ja nousee sen temaattiseksi voimaksi. Riittääkö kotoisuuteen keinopainovoimassa virtaava puro tai ruukkuun istutettu pienoispuu, jos ja kun elämme avaruuden ankaruuden keskellä? Millaisista elementeistä rakentuu kokemus yhteydestä paikkaan, jossa asumme?

Itäranta yhdistää tieteiskerrontaansa suvereenisti myös mytologisia tasoja, sillä teoksen päähenkilö hoitaa juurettomuudesta kärsiviä potilaitaan skandinaavista tarustoa kaikuvien henkimatkojen avulla. Pohjoisesta kuvastosta ammentava juonne rakentuu kuin ankkuriköydeksi taakse jätettyyn planeettaan keskellä avaruuden rannattomuutta. Omakohtainen aistitieto ja kokemuksellisuus asetetaan tieteellistä maailmankuvaa täydentäväksi välttämättömäksi ainesosaksi, jota ilman vieraannumme toisistamme ja ympäristöstämme. Tällä näkökulmalla on painava viesti myös meidän ajassamme.

Kirjan toinen läpileikkaava teema, ekologia, kutoutuu saumattomasti yhteyden ja kuulumisen tematiikkaan. Maa on ympäristötuhojen lähes elinkelvottomaksi muuttama, ja seuraavaksi sieltä paennut ihmiskunta rohmuaa resursseja karujen planeettojen pinnoilta. Näkymä romahtaneeseen ekosysteemiin, hylättyyn kuoreen, jonka ihminen on imenyt tyhjiin, on varoittava ja enteellinen. Se tekee Kuunpäivän kirjeistä tiukasti ajankohtaisen. Samalla kirja kurkottaa vaivattomasti tulevaisuuteen, jossa avaruuden asuttamisen kynnys on jo ylitetty.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Vesa Sisättö (toim.): Muistojemme Viistokatu

Vesa Sisättö (toim.)
Muistojemme Viistokatu

Helmivyö

Kuten kaikki tietävät, Tampere on poliisihuumorin kehto. Useat tahot varmaan muistavat senkin, että kaupungin virallinen suojelija on Kapteeni Kuolio. Mutta kuinka moni on kuullut salaperäisestä kadunpätkästä, Viistokadusta, joka sekä on että ei ole olemassa?

Nyt tähän kiehtovaan arvoitukseen tarttuu Vesa Sisätön toimittama tietokirja Muistojemme Viistokatu. Sen sivuilla useat arvostetut kirjanoppineet kertovat omista kokemuksistaan ja tutkimuksistaan, jotka liittyvät tämän maagisen kadun vaiheisiin.

Aihetta lähestytään pääosin inhimillisyys edellä. Niinpä esimerkiksi Johanna Sinisalon tutkielma Viistokatu, mon amour valaisee tamperelaisen Jaanan arkea vuosina 1977 ja 2019. Tuloksena on aidon tuntuinen, monelle tasolle kurkottava hieno elämäntarina, jossa Viistokatu näyttelee omaa pientä mutta ratkaisevaa osaansa. Bravo!

Hienostuneen ihmiskuvauksen iloja tarjoilevat myös Taru Kumara-Moision Kivisydän ja Vehka Kurjenmiekan Maailman parhainta mehiläishilloa.

Kivisydämen keskiössä on itsestään kovin epävarma kolmikymppinen Raili, joka odottaa bussia Viistokadun pysäkillä. Teksti sukeltaa taiten päähenkilön ahdistukseen ja päättyy haikean kauniisti.

Mehiläishillo kertoo puolestaan kohtaloonsa pettyneestä Akselista, joka päätyy tämän tästä murheen, epätoivon ja ärtymyksen alhoon. Löytyisikö tunnemyrskyihin apua Viistokadun laidalla vierailevasta lumotusta torikahvilasta?

Viistokadun historiallisia juuria kaivetaan esiin Samuli Antilan vuoteen 1637 sijoittuvassa Suokuopassa. Siinä paljastetaan, kuinka Tammerkoskelle saapunut, suoria linjoja arvostava maanmittari Spår yrittää turhaan suoristaa haisevan suonpäreen kiertävän tien. Kehitykseen uskovan järjestyksen miehen ja taikauskoisten maalaisten kädenvääntö saa lopulta jopa aavemaisia piirteitä.

Solina Riekkola ja Vesa Sisättö ovat puolestaan koonneet kasaan useiden ihmisten muistoja Viistokadun erikoisista tapahtumista. Monien vuosikymmenten aikajanalle levittäytyvät kertomukset todistavat vastaansanomattomasti kadunpätkän taianomaisen luonteen. Ihastuttavan idearikas kokonaisuus huipentuu kylmäävään visioon, jossa selviää Viistokadun yhteys Cthulhu-mytologiaan.

Vielä tätäkin tieteellisempää lähestymistapaa edustaa Jussi Katajalan Encore un fois. Siinä pohditaan teoreettisen fysiikan ja kosmologisten lakien pohjalta Viistokadun luonnetta ajan ja avaruuden avaavana madonreikänä. Mainion yllätyskäänteen kera.

Vesa Lehtisen vaihtoehtohistoriallisessa Vääntymäkadussa Viistokadulle ilmaantuu vuonna 1973 avaruutta vääntävä anomalia. Sen uumeniin uskaltaa astua vain robottikonstaapeli Teräs. Tästä kiehtovasta todellisuudesta löytyisi varmasti aineksia kokonaisen romaanin mittaiseen tutkimukseen.

Tulevaisuuden puolelle hypätään Artemis Kelosaaren Vyöhyke 33720 -artikkelissa. Se esittelee meille lohduttoman kuvan insinöörivetoisesta maailmasta, jossa jyrkät biologiset ”lait” ovat korvanneet muistoihin ja tunteisiin perustuvan ihmisälyn.

Kokoelman päättää lyyrinen pienoishelmi. Siinä normaalisti lähinnä napalmia ranteistaan tykittävän Vesa Vitikaisen sisimmästä kuoriutuu esiin herkkäsieluinen runopoika, jonka suoni sykkii Viistokadun salaisuuksien tahtiin.

Kokonaisuutenaan Muistojemme Viistokatu on huomattavasti maittavampi ja muikeampi opus kuin tällaiselta akateemiselta tutkimukselta olisi ennakkoon sopinut odottaa. Lopputuloksena on teos, jonka seuraan palailee mielellään toiseen ja kolmanteenkin kertaan.

Toni Jerrman

Kirjat – Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Margaret Atwood
Viimeisenä pettää sydän

The Heart Goes Last
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava

2000-luvulla kanadalaiskirjailija Margaret Atwood on löytänyt itsestään rutkasti uutta virtaa. Erinomaisia romaaneja on syntynyt roppakaupalla. On Oryx ja Crake -trilogia, jonka viimeinen osa voitti Tähtivaeltaja-palkinnon. On mitä mainioin Shakespeare-versiointi Noidan sikiö. On Orjattaresi-klassikon jatko-osa, Tähtivaeltaja-palkittu Testamentit, ja monia muita. Nyt suomeksi saatu Viimeisenä pettää sydän pettää valitettavasti myös lukijan. On vaikea uskoa, että Atwoodin kynästä voi ylipäätään syntyä näin kehnoa velliä.

Romaanin lähtöajatus on ihan kelvohko, vaikkakin moneen kertaan nähty. Massiivinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen romahdus on vienyt entiseltä keskiluokalta työt ja asunnot. Vain rikkailla on varaa paeta yhä kukoistaville seuduille, kun maankolkka toisensa jälkeen muuttuu jengien ja vandaalien hallitsemaksi helvetiksi. Tässä ankeassa todellisuudessa kärvistelevät myös romaanin päähenkilöt, autossaan asuvat Stan ja Charmaine.

Elämä on ilotonta ja nihkeää, kunnes aviopari kuulee uudesta Positron-projektista, joka lupaa ratkaista kaikki kansakuntaa riivaavat ongelmat. Kokeellinen hanke kaipaa sitoutuneita osallistujia, joille on luvassa turvaa ja täystyöllisyyttä Consiliencen muurein suojatussa kaupungissa. Tämän vastineeksi jäsenten täytyy luopua vapaudestaan: tarkkailulle on alistuttava, yhteydet kaupungin ulkopuolelle katkaistava ja sääntöjä noudatettava.

Utopistisesta myyntipuheesta innostuneet Stan ja Charmaine pääsevät mukaan projektiin. Alkuun uusi elämä maistuu vallan ihanalta, mutta sitten paratiisiin ui useampikin käärme. Niistä mielenkiintoisin on hanketta pyörittävien tahojen ahneus, joka yltyy ihmisarvona polkeviin mittoihin. Kirjailijaa itseään tuntuu kuitenkin kiinnostavan enemmän pääparin suhteen seksuaalisperäinen romahdus.

Päällepäin niin kainon ja viattoman oloinen Charmaine antautuu masokistisen syrjähypyn vietäväksi. Stan puolestaan kuvittelee alistavansa haavekuviensa kuuman kaunottaren, mutta päätyykin itse kylmän juonittelijan alistetuksi seksileluksi.

Sitten karrikoitu parivaljakko ihmettelee valintojaan ja tuskailee omaa tilaansa. Sisällöltään nämä jaksot jäävät täysin tyhjänpäiväisiksi, eikä tunnelmaa ainakaan paranna aneemisen tasapaksu kerronta.

Romaani onnistuu iskemään kirveensä asiaan vain muutamaan otteeseen. Markkinamiesten loputtomasta itserakkaudesta ja rahasammoiksi taotuista yksityisistä vankilalaitoksista väännetään ihan purevaa ironiaa. Myös ajattelu, joka pohjaa yksinomaan yltiöpäiseen voitontavoitteluun ja kansantuotteen jatkuvaan kasvuun saa ankaraa sapiskaa. Samoin kuin huuhaa-tiedettä julistavat motivointi- ja elämäntaito-ohjelmat.

Muuten kirjan substanssi jää väsähtäneeksi. Huomiot ovat tasoa: valta ja raha turmelevat, ihmiset heittävät elämänsä hukkaan ja miehet haluavat sänkyynsä helposti käskytettäviä seksinukkeja.

Kun myös kerronta eksyy jatkuvasti sivupoluille ja juonikuvio on epäuskottava, ei romaanista iloa irtoa. Tavoitteena lienee ollut jonkinlainen mustan huumorin sävyttämä absurdi satiiri seksistä ja ihmiselon päättömyydestä, mutta metsään menee niin että rymisee.

Yksi syy tason notkahdukseen saattaa piillä siinä, että tarina on alunperin kirjoitettu pätkinä Byliner-nettisivustoa varten ja vasta myöhemmin koottu ja laajennettu romaaniksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Kirjat – Laura Gustafsson: Rehab

Laura Gustafsson
Rehab

Into

”Odotan tunnetta. Se varmasti jo kehkeytyy sydämessäni, vatsassani tai jalkovälissäni ja tulee aivan kohta. Aivan kohta. Aivan. Huudan sisälleni, että nyt sitä tunnetta, nyt olen valmis ja vapaa.”

Laura Gustafssonin ilkikurinen kuvaus materialistisen elämäntavan iltaruskosta nousi aivan oikeutetusti tuoreimman Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle. Rehab-romaani tanssii villiintynyttä ripaskaa tavaraa ja jätettä suoltavan yhteiskunnan haudalla.

Santa Marian elämää on aina ohjannut tarve pitää yllä julkisivua. Hän kokee olevansa muita parempi ihminen, koska hän käyttää kalliita merkkitavaroita ja suosii hienostuneita muotiruokia. Koska hänen kotinsa on kuin suoraan sisustuslehden sivuilta. Santa Marian suhde materiaan ja itseensä on neuroottinen. Yltäkylläinen tavarataivas on turvasatama, joka suojaa elämän kolhuilta – ja itse elämältä.

Sisältä Santa Maria on kuollut. Aidot tunteet kiertävät hänet kaukaa, ja tyttäreensä hän suhtautuu kuin vieraaseen, käsittämättömään olentoon. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvia hän katsoo halveksuvasti ja alentuvasti.

Kaikesta tästä syntyy painekattila, joka saa Santa Marian sytyttämään kotitalonsa tuleen. Hän polttaa kaiken omaisuutensa ja samalla myös naapuruston rakennukset.

Tuhoisan tulipalon jäljiltä kodittomaksi jäänyt sekalainen seurakunta päätyy asumaan autioituneeseen Taivastaloon – rakennukseen, jota voidaan pitää J. G. Ballardin Tornitalon sukulaissieluna. Aikoinaan 26-kerroksinen kolossi edusti modernin tehokkuuden viimeistä kuolonkorahdusta. Nyt todellisuuskin alkaa saada yhä fantastisempia piirteitä tässä limbon kaltaisessa monumentissa. Lopulta edessä odottaa kaiken syövä Moolokin kita.

Gustafssonin romaani on piikikäs satiiri, joka ruoskii armotta länsimaista elämänmenoa: henkistä onttoutta kumisevaa kulutusyhteiskuntaa, tarpeettoman materian haalimista, omatekoista ahdistusta, turhia haluja ja tarpeita, itsekeskeisyyttä, hyväksikäyttöä, kyynisyyttä, nihilismiä, vieraantuneisuutta ja mitä vielä.

Tavaralla rakennetaan keinotekoista onnea, joka muuttuu itsesyytöksiksi jo siinä vaiheessa, kun kaupan kassalta on päästy kotiin asti. Kun kaikkea on liikaa, mikään ei tunnu enää miltään.

Painavasta asiasta huolimatta teos on sirpaleisuudessaan lähes ilkamoiva. Romaani tursuaa hyviä huomioita, teräviä älynväläyksiä ja täysin absurdeja käänteitä. Rehab onkin kuin hautajaissaattue, joka ottaa kaiken ilon irti kaatopaikalle matkalla olevasta ruumiista.

”Vähän on eri juttu syödä mukava pihvi kuin naapurin mies. En tiedä, miksi, mutta tiedän, että niin on!”

Toni Jerrman

Kirjat – Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Emmi Itäranta
Kuunpäivän kirjeet

Teos

Emmi Itärannan uusin romaani on vaikuttava visio ihmiskunnasta, joka on asuttanut aurinkokunnan, mutta pysynyt teknisistä uroteoistaan huolimatta psyykkisesti ja henkisesti muuttumattomana.

Maasta on tullut ilmastonmuutoksen ja saastumisen seurauksena liki asumiskelvoton, joten kaikki kynnelle kykenevät ovat muuttaneet Marsin, Kuun tai kaasuplaneettojen kuiden siirtokuntiin. Emoplaneetan vajoaminen ekokatastrofiin ja väkivaltaiseen anarkiaan on luonut ihmisyhteisöjen välille valtahierarkioita ja jännitteitä.

Asetelma ei ole omaperäinen, mutta Itärannan suvereeni kirjoittaminen herättää sen poikkeuksellisella tavalla eloon. Arki ottaa uomansa erikoisissakin ympäristöissä, perheet ja parisuhteet kukoistavat tai lakastuvat yhtä lailla ankeissa teollisuusparakeissa kuin hulppeiden kiertorata-asemien keinotekoisessa painovoimassa. Ilahduttavan osoittelematon seksuaalisuuksien, sukupuolten ja perhemuotojen moninaisuus on looginen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Kirjan tapahtumaympäristö on kiehtova ja vaivattoman scifistinen, yksityiskohtia myöten uskottava – mutta samalla erinomaisessa tasapainossa henkilötarinan kanssa. Itärannan aiempien kirjojen tapaan Kuunpäivän kirjeet on kirjoitustyyliltään viipyilevä ja kuulas, ajoittain jopa etäännyttävän viileä.

Kirja on rakenteeltaan kirjeromaani. Tarinan päähenkilö, suomalaissyntyinen Lumi Salo, toimii parantajana. Hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä puolisolleen, biologi Solille, aina kun pari joutuu töidensä takia olemaan erossa toisistaan. Kuunpäivän talo on heidän yhteinen kuvitelmansa suuresta kodista, jota he käyttävät eräänlaisena yhteydenpidon muistipalatsina, jaettuna lohtuna välimatkojen päässä.

Kirjeiden välille on sijoitettu katkelmia aurinkokunnan asuttamisen lähihistoriasta, uutisia, tutkimusraportteja, otteita tietosanakirjasta ja jopa mainoksia. Fragmentaarisuus tuo maailmaan rikkautta tekemättä silti kokonaisuudesta hajanaista.

Takaumissa käydään läpi Lumin aiempia vaiheita ennen Maasta lähtemistä. Hänen parantajan ammattinsa kautta käsitellään sekä Lumin ja Solin personallisuuksien eroja että yleisemmin tieteellisen maailmankuvan ja henkisyyden ristivetoa. Tieteellisen tiedon lisäksi ja rinnalle Itärannan tulevaisuuden asukit tarvitsevat edelleen aistiviisautta ja henkilökohtaisesti koettuja totuuksia. Esiin nousee kysymyksiä, miksi ne ovat yhä välttämättömiä ihmisen psykologisessa rakenteessa, ja muuttuuko tämä rakenne, kun asuinpaikka erkanee yhä kauemmas ihmisen evoluution syntysijoista.

Itäranta kutoo tarinaan taitavasti skandinaavisen shamanistisen perinteen elementtejä, kuten maailmanpuun käyttämisen kulkuväylänä henkimaailman tasojen välillä. Shamanistiset elementit istuvat pakottomasti tieteisympäristöön ja esittävät pohjoisen luonnon napanuorana kotiplaneetan ja sieltä lähteneiden välillä.

Kirjan vahva ekologinen tematiikka läpäisee sen kaikki tasot, yhtä lailla maailmanluonnin, henkilötarinan kuin juonen keskeiset tapahtumat. Ihmiskunta on lähes tuhonnut Maan biosfäärin, ja seuraavana ovat vuorossa lähiplaneetat, joiden maisemia kaivostoiminta muokkaa. Miltä ympäristöaktivismi näyttää multiplanetaarisessa yhteiskunnassa? Millainen itseisarvo on elottomalla planeetan pinnalla? Entä Europan meristä löydetyillä karhukaisilla?

Jotkin tarinan ekologiset ryhmittymät ajavat kajoamattomuuden periaatetta, jonka mukaan ihmisen olisi jätettävä mahdollisimman vähän jälkiä läsnäolostaan aurinkokunnassa. Lumin puolison Solin tutkimusala sivuaa Maa-projektia, jonka tavoitteena on pyrkiä korjaamaan Maata edelleen runtelevaa ilmastokurimusta. Kun Sol katoaa epäselvissä olosuhteissa, Lumin yritykset selvittää tämän kohtaloa johtavat hänet yllättäviin löytöihin.

Ekologian ohella toinen kirjan suuri teema on koti, jostakin kotoisin oleminen, se millaisista tekijöistä kodin kokemus muodostuu nyt ja tulevaisuudessa. Riittääkö ihmiselle psykologiseen hyvinvointiin miellyttävä mikroympäristö, ikkunasta avautuva kaunis maisema tai ruukkuun istutettu rakas puu avaruuden hapettoman mustuuden tai elottoman planeetan karuuden keskellä? Vai tarvitsemmeko kuitenkin jatkossakin luonnon muovaamia seutuja, itsestään muodostuneita ja ihmisen käden jäljestä riippumattomia.

Itärannan vastaus jää avoimeksi, mutta herättää ajatuksia siitä, miten kallisarvoinen tämä tällä hetkellä asuttamamme planeetta on.

Elli Leppä

Kirjat – David Foster Wallace: Päättymätön riemu

David Foster Wallace
Päättymätön riemu

Infinite Jest
Suom. Tero Valkonen. Siltala & Sanavalinta

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on amerikkalaisen postmodernin kirjallisuuden vaikeatajuisuudestaan kuulu, alkujaan vuonna 1996 ilmestynyt nykyklassikko. Kiitos kustantajien ja suomentaja Tero Valkosen, suomalaislukijoiden kynnys tarttua teokseen on nyt matalampi kuin koskaan ennen.

Hal Incandenza on teini-ikäinen tennislupaus. Tämä perheensä kuopus käy sisäoppilaitostyyppistä Enfieldin tennisakatemiaa Bostonissa. Akatemian naapurustossa sijaitsee toipuvien päihderiippuvaisten puolimatkankoti, jonka asukkaiden rimpuilu nousee kirjan toiseksi keskeiseksi pääkuvioksi.

Halin edesmennyt isä, tennisakatemian perustaja, tunnetaan myös kokeellisten elokuvien ohjaajana. Niistä hämmentävin on kadonnut Päättymätön riemu, jonka huhutaan tuhoavan katsojansa mielen: varomaton vilkaisukin koukuttaa niin, että uhri unohtaa kaiken muun, myös syömisen. Tappava Viihde kiinnittää USA:n salaisen palvelun ja quebeciläisseparatistien huomion.

Hengenvaarallinen elokuva ei ole kirjan ainoa spekulatiivinen elementti. Wallace sijoittaa tarinan oman aikansa lähitulevaisuuteen, suunnilleen 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle – tarkka ajoitus ei selviä, sillä USA:n, Kanadan ja Meksikon muodostama, käytännössä USA:n hallitsema valtioliitto on siirtynyt sponsoroituun ajanlaskuun. Depend-aikuisalusvaatteen vuosi on uuden ajanlaskun kahdeksas. Energia- ja jäteongelma on ratkaistu lohkaisemalla laaja alue USA:n koillisosista ja tekemällä siitä mutkikas, energiaa saasteista luova ekosysteemin irvikuva. Viihde- ja mainosjättien kilpailussa voittajaksi selvinnyt InterLace pitää kansan tyytyväisenä loputtomalla viihdemoduulivalikoimallaan.

Vaikka Wallacen visioiden tekninen puoli on vanhentunut, kulttuurisesti ne ovat valitettavankin tarkkanäköisiä. Hahmot rämpivät tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden suossa. Valinnanvapauden viidakko johtaa jatkuvaan rimpuiluun, kun itsensä on vaarassa hukata toisaalta lyhytkestoiseen nautintoon, toisaalta suuruuden odotuksiin. Hyväosaisia tennisjunnuja ja katujen kulkijoita yhdistää perheiden dysfunktionaalisuus, pakeneminen päihteisiin ja ihmissuhteiden välineellisyys.

Wallacen sirpaleinen mutta hyvin pikkutarkka kerronta on lukukokemuksena kuin palapelin kokoamista. Ohjekuvaa ei tosin ole, ja palaset tulevat ennalta määritellyssä mutta hämärässä järjestyksessä. Lopulta käsiin jää hyperkuutio, jossa on tarkoituksellisia aukkoja. Lukijan on siis syytä varautua olemaan ensimmäiset parisataa sivua iloisesti hukassa, ja jälkeenpäin tekee mieli purkaa kaikki ja aloittaa viisaampana uudestaan alusta.

Vaikka luulisi, että itse tarinan voisi kertoa suoraviivaisemminkin, rönsyilevyys ja vaivannäkö palkitsevat. Perinpohjaiset kuvaukset hahmojen keskusteluista, tennisharjoituksista, tripeistä, vaikeiden matikanläksyjen tekemisestä ja AA-kokousten puheista tekevät fiktiosta uskomattoman todentuntuista ja saavat ymmärtämään henkilöitä, jotka eivät usein ymmärrä itseään tai toisiaan. Valkosen suomennos on eheää, vaikka Wallacen polveilevuus ja kielellinen tykittely ei varmasti ole tehnyt työstä helppoa.

Runsaus tukee huikealla tavalla myös teoksen ydinteemoja. Oppiakseen muista ja itsestään on pakko antautua, keskittyä, upota – tunnistaa ja tunnustaa kipu, jota usein sortuu väistelemään olosuhteiden syyttelyllä, valehtelulla tai ironialla. Päättymätön riemu ei ole vailla huumoriakaan, mutta sen vakava ydin on vilpittömyys ja kuunteleminen. Siinäpä periaatteet, joiden vuoksi Wallacen suurromaani on merkkiteos myös 2020-luvun länsimaiselle ihmiselle.

Kaisa Ranta

Kirjat – Liu Cixin: Kuolema on ikuinen

Liu Cixin
Kuolema on ikuinen

Sishen yongsheng
Suom. Rauno Sainio. Aula & Co

Kiinalaiskirjailija Liu Cixinin Muistoja planeetta Maasta -trilogia on universumeja syleilevää tieteiskirjallisuutta parhaimmillaan. Päitä räjäyttelevä tarina huipentuu sarjan kolmannessa osassa, joka on lähes 900-sivuinen järkäle. Kuolema on ikuinen -romaani heittää jälleen kehiin suuret määrät henkeäsalpaavia scifi-visioita. Kirjan mielikuvituksellisen tieteistulituksen keskellä lukija tunteekin olevansa pelkkä hirmumyrskyn vietäväksi päätynyt lastu.

1400-luvulle sijoittuvan historiallisen prologin jälkeen kirja hyppää Trisolaris-kriisin ensimmäiseen vuoteen. Tässä osiossa pohditaan elämän vaikutusta maailmankaikkeuteen. Kuinka paljon älylliset elämänmuodot ovat vuosimiljardien aikana muovanneet universumia ja meitä kaikkia yhdistävää todellisuutta?

Tämän jälkeen valokeilaan nousee kuolemansairas Yun Tianming. Epäsosiaalinen itseensäkäpertyjä pohtii eutanasian mahdollisuutta, koska kokee, että hän on muille pelkkä taakka. Viimeisenä tekonaan hän ostaa tähden yliopistoaikojen ihastukselleen, Cheng Xinille, ja vaipuu sitten muistojensa vietäväksi.

Näin esitellään romaanin todellinen päähenkilö, Cheng Xin. Trisolaris-kriisin puhjetessa hän kuuluu työryhmään, joka kehittelee uuden sukupolven rakettimoottoria. Horroskausien vuoksi hänen elämänsä kurottaa kuitenkin satoja vuosia tulevaisuuteen. Niinpä hän on hereilläolojaksoillaan todistamassa ihmiskunnan kamppailua sekä Trisolarista että sitäkin väkevämpiä voimia vastaan – useimmiten vieläpä ratkaisevalta aitiopaikalta.

Kirjan mittaan Maapallon sivistys heittelehtii toiveikkaasta kukoistuksesta murheen synkimpiin alhoihin. Väliin vaikuttaa siltä kuin ihmiskunta olisi viimeinkin keksinyt keinot, joilla taistella ulkoavaruudesta saapuvia vaaroja vastaan. Toisinaan vastoinkäymiset ja lopullinen tuho tulevat käsinkosketeltavan lähelle. Silti ihmiset jaksavat puurtaa eteenpäin ja etsiä selviytymismahdollisuuksia maailmankaikkeuden synkässä metsässä – todellisuudessa, jossa jokainen kehittynyt sivilisaatio näkee muut elämänmuodot yksinomaan uhkana.

Kuolema on ikuinen -teoksessa Liu Cixin päräyttää paperille uskomattoman kirjon korkealentoisia scifi-ideoita, massiivisia yllätyskäänteitä sekä pohdintoja olevaisuuden luonteesta. On valtavia avaruuskaupunkeja, ulottuvuusleikkejä, valonnopeudella kikkailua ja vaikka mitä. Kaiken tämän kirjailija visualisoi niin huolella, että mahdottomiltakin vaikuttavat ilmiöt avautuvat uskottavina lukijan silmien eteen.

Suurisuuntaisten suunnitelmien, tieteellisten teorioiden ja hallinnollisten yksityiskohtien lomassa ehditään tällä kertaa syventää myös ihmiskuvausta. Erityisen hyvin esiin nousee Cheng Xinin olemus. Hän on sisimmässään rauhaa rakastava vastuunkantaja, joka joutuu tekemään kauaskantoisia päätöksiä tilanteissa, joissa pelissä on koko ihmiskunnan kohtalo. Raastavien ratkaisujen luoma rasite painaa hänen mieltään, muttei koskaan murra hänen perimmäistä luonnettaan. Aina jostain löytyy toivon pilkahdus – silloinkin, kun päivä ei todellakaan paista risukasaan.

Kuolema on ikuinen -romaani on huikaiseva päätös trilogialle, josta on jo muodostunut modernin tieteiskirjallisuuden klassikko. Harvoin, jos koskaan, eteen tulee näin suuren luokan kosmisilla ideoilla kukitettua teosta. Kiitettävästi romaani ei tieteistykityksensä keskelläkään unohda tapahtumien inhimillisiä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kunniansa saavat kuulla niin totalitarismi, yksilöiden itsekkyys kuin ihmisten paha tapa hurahtaa uskonnolliseen hurmioon. Ruusuja sataa puolestaan demokratialle, tieteelliselle ajattelulle ja yhteen hiileen puhaltamiselle.

Täydet pisteet myös suomennoksesta vastaavalle Rauno Sainiolle. Hän on suoriutunut mammuttimaisesta urakastaan erinomaisesti.

Nyt tekisi jo mieli lukea koko Muistoja planeetta Maasta -sarja uudestaan alusta saakka.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Kirjat – Heikki Kännö

Nyt kun Heikki Kännön Runoilija-romaani pääsi ansaitusti Finlandia-palkintoehdokkaaksi lienee hyvä hetki heittää Tähtivaeltajablogiin näyte Kaisa Rannan kesäisestä Heikki Kännö -haastatteluartikkelista.

Koko tekstiä tuskin kukaan jaksaisi lukea älykännykän pieneltä ruudulta, mutta tässä kuitenkin tekstin ensimmäinen neljännes. Eiköhän sekin jo ole vakuuttava osoitus Kännön kirjallisesta nerokkuudesta.

Muista myös Tähtivaeltajablogissa julkaistut Kännön romaanien arvostelut:

Heikki Kännö: Mehiläistie (2017)
Heikki Kännö: Sömnö (2018)
Heikki Kännö: Runoilija (2020)

Heikki Kännö
Lupa ajatella, lupa valehdella

On aurinkoinen aamupäivä kesäkuun alussa, kun juna saapuu Turkuun. Suomi on avautumassa kevään koronarajoitusten jälkeen. Päivästä on tulossa jännittävä – ei Turun vaan matkan tarkoituksen vuoksi. Tämä haastatteluretki ei voisi mieluisampi olla.

Huikean mielikuvituksellinen, omaääninen visionääri. Nopeasti kotimaisen kirjallisuuskentän yhdeksi kiinnostavimmista nimistä kohonnut ja vakiintunut tekijä. Hänen genrerajoja rikkovat romaaninsa ovat napanneet jos jonkinlaisia palkintoehdokkuuksia ja saaneet kriitikot puhkeamaan vuolaisiin kehuihin. Ne yhdistävät totta ja kuvitelmaa, hyödyntävät suvereenisti taidehistoriaa, filosofiaa ja esoteriaa. Kaiken huipuksi ne ovat myös juonellisesti koukuttavaa luettavaa.

Sehän tarkoittaa sitä, että nyt kolmannen romaanin ilmestyttyä on ehdottomasti pitkän Tähtivaeltaja-artikkelin paikka. Rakkaat lukijat, olkaa hyvä: Heikki Kännö.

Runoilija poikkeustilassa

Sillä välin kun päätetyöläiset ja kirjailijat ovat nököttäneet kammioissaan koronaetäilyn tai vain normaaliarkensa nimissä, maailma on jatkanut kulkuaan. Tapaamispaikaksi sovitut pääkirjaston uuden puolen portaat ovatkin remontissa. Kännön punapartainen hahmo on onneksi helppo tunnistaa.

Tallustelemme rauhassa lounaalle. Ravintolassa poikkeusajan huomaa: normaalisti Blanko olisi täynnä lounastajia, mutta nyt tilaa on vallan mainiosti. ”Virkistävää syödä pitkästä aikaa jonkun toisen laittamaa ruokaa”, Kännö mainitsee. Hän tapaa päivän kirjoitustyön jälkeen rentoutua kokkaamalla, ja tänä keväänä on tullut perehdyttyä tarkemmin muun muassa japanilaisen keittiön saloihin. Satunnaisten lounastapaamisten puutetta lukuun ottamatta Kännön arki on sujunut pääasiassa totutusti, kirjoittamisen parissa. Mutta entäpä juhlahetket – kolmas romaani Runoilija ilmestyi maaliskuun loppupuolella. Miten poikkeustila vaikutti siihen?

”Kirjajulkkareita oli ehditty suunnitella puoli vuotta, mutta kun kokoontumisrajoitukset alkoivat, ne jouduttiin siirtämään Instagramiin”, Kännö muistelee. Oli etäjulkkareissa puolensakin: väkeä oli enemmän kuin fyysiseen tilaisuuteen olisi luultavasti ilmaantunut, ja moni uskalsi kommentoida ja kysellä tavallista rohkeammin. Sekä lähetellä kuvia siitä, kuinka istuvat kylpyammeessa seuraamassa lähetystä.

Kännö ei erityisemmin kaipaa parrasvaloihin, joten aluksi tilaisuuksien peruuntuminen tuntui lähes helpottavalta. Pian tilanne alkoi kuitenkin harmittaa erityisesti kustantamon takia. Pienellä Sammakolla ei ole käytössään valtaisaa markkinointibudjettia, joten julkiset esiintymiset ovat tärkeitä. Kun pandemia täytti mediatilan, oli vaikea hahmottaa, lukeeko kulttuuriuutisia ja kiittäviä arvioitakaan kukaan. Kirjastojen sulkeminen saattoi toisaalta houkutella ostajiksi sellaisiakin lukijoita, jotka olisivat muuten tyytyneet lainaamaan teoksen. Oman kirjansa kohtaloon Kännö suhtautuu tyynesti – julkaisun ajoitus sattui kieltämättä epäonniseen hetkeen, mutta suurten maailmantapahtumien rinnalla kyse on kuitenkin pienestä asiasta. Toivotaan silti, että syksyllä kirjallisuustapahtumia voi taas järjestää.

Tällä hetkellä Kännön mielessä pyörii seuraava, neljäs romaani. Sen ajatus lähti liikkeelle Sömnöstä poistetusta 80 liuskan osuudesta, mutta eniten siinä on yhteyksiä Mehiläistiehen. Vieraileepa siinä Runoilijassa esiintyvä hahmokin. Vaikka kirja luo siltoja aiempien romaanien välille, on kyse silti täysin itsenäisestä teoksesta. Haastatteluhetkellä ensimmäisen kokonaisen version kirjoittaminen on pitkällä, joskin hidastunut: merkkejä tiedostoon on kertynyt jo 1,5 miljoonaa, vaikkei vielä olla lopussa. ”Normaalisti saan tuotettua käsikirjoitusvaiheessa 3–5 liuskaa päivässä, nyt menee yhteen sivuun viisi päivää”, kirjailija tuskittelee. Mutta ennen kuin uppoudutaan syvemmälle luomisen iloon ja tuskaan, hypätäänpä ajassa taaksepäin.

Esoteerinen esikoinen

Huhtikuussa 2017 ilmestyy kuvataiteilija, graafikko Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie. Sen keskushahmona on monipuolinen saksalaistaiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka palveli toisen maailmansodan aikaan vapaaehtoisena Saksan ilmavoimissa ja jonka kone pudotettiin Krimille. Romaanissa parapsykologiaa tutkiva natsiryhmä vakuuttuu siitä, että Beuysilla on yliluonnollisia voimia, jotka paljastuvat myös hänen taiteessaan. Niihinhän on päästävä käsiksi. Seuraa monitasoinen mysteeriromaani, jossa liikutaan niin sota-ajassa, 1960-luvun Düsseldorfissa kuin lähempänä nykyaikaa USA:ssakin. Beuysin todellinen elämä, taidefilosofia ja kiinnostus shamanismiin sekoittuvat vangitsevasti fiktiivisiin hahmoihin ja spekulatiivisiin aineksiin.

Vastaanotto on utelias, myönteinen ja hämmästynytkin. Helsingin Sanomien kokenut kriitikko Antti Majander äityy paitsi kehumaan teosta, myös ihmettelemään ääneen, osaako edes kirjoittaa kritiikin näin hämmentävästä romaanista. Tähtivaeltajassa päätoimittaja Toni Jerrman suitsuttaa kirjaa todelliseksi taidonnäytteeksi. Mehiläistie nousee Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Tulenkantaja-palkinnon ja Tähtivaeltaja-palkinnon lyhytlistalle.

Hivenen hämmentynyt oli esikoiskirjailijakin, joka oli keskittynyt tarinan kertomiseen itselleen eikä ollut osannut vastaanottoa ajatellakaan. ”Minulle merkitsi vain se, että vihdoinkin saa tehdä yhden kirjan ihan valmiiksi ja laittaa lopuksi omaan hyllyyn”, Kännö kertoo. Hän halusi yhdistää taidemaailman ja mysteerin, korkeakirjallisen kerronnan ja spekulatiiviset elementit – sekä saada selville, kuka Joseph Beuys oikeastaan oli. Beuysin taide teki Kännöön vaikutuksen jo nuorena taideopiskelijana, mutta vasta Mehiläistietä kirjoittaessaan hän alkoi lukea Beuysista enemmän.

Kuvio toistuu keskustelun aikana moneen kertaan. Kirjojen perusteella Heikki Kännöä voisi kuvitella salamyhkäiseksi velhoksi tai jonkinlaiseksi kaiken mahdollisen tietäväksi, superoppineeksi umbertoecoksi. Osuvampaa olisi luonnehtia Kännöä superoppivaksi ja kaikesta mahdollisesta kiinnostuneeksi. Umbertoecomaista toki tavallaan sekin, ja ehdottomasti innostavaa ja arvostettavaa. Alkupisteenä toimii kiinnostus henkilöön tai aiheeseen, tarve ottaa selvää, halu kirjoittaa. Taustatyöskentelyn aikana yksi asia alkaa johtaa toiseen. Kuten natseihin ja esoteriaan, Goetheen tai Steineriin.

Vaikka jälkiviisaasti kirjoitusprosessit tuntuvat harkituilta, on sattumallakin aina sijansa. ”Tai onko nyt sattumaa olemassakaan; kyse on ehkä pikemminkin kulttuurievoluutiosta.” Esimerkiksi natseista Kännöllä ei ollut alun perin erityistä aikomusta kirjoittaa, mutta kaikkiin romaaneihin ne ovat hiipineet. Mehiläistiehen Beuysin lentäjänhistorian vuoksi, Sömnöön Wagnerin takia, Runoilijaan Nietzschen kautta. Esoteerikkojen vyyhdissäkin on oma evoluutionsa, oppi-isien ja ketjujen verkostoja, joihin voisi paneutua loputtomiin.

Kielen lumovoima

Vaan unohdetaanpa hetkeksi niin natsit kuin mystikotkin ja pureudutaan tarkemmin Kännön omaan historiaan. Hän sai kuvataiteilijan koulutuksen ja nousi 49-vuotiaana esikoiskirjailijana esiin näennäisesti tyhjästä – mutta varovainen utelu paljastaa pitkän kirjallisen kehityskaaren.

”Oikeastaan olen kirjoittanut jotain aivan lapsesta saakka, mutta johonkin 25-vuotiaaksi asti se oli puhdasta leikkiä”, Kännö kertoo. Alun alkaen laadulla, editoimisella tai taustatyöllä ei ollut väliä, vaan lähinnä sillä, että sivuja syntyi ja mielikuvitusta sai käyttää. Yliluonnollinen ei ole Kännölle lähtökohtaisesti genreaihe, vaan luonnollinen osa kaunokirjallisuutta: ajatellaanpa vaikka Edgar Allan Poen tarinoita tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, jotka on hyväksytty korkeakulttuuriksi. Ja kirjoitettu hyvin! Ei siis ihme, että jossain vaiheessa Kännö päätti kirjoittaa kirjallisesti korkeatasoisia kauhunovelleja. Päätöksen tuloksena syntyi tosin ensin ”kirjallisesti kamalia ja kaikella tavalla muutenkin huonoja” tekstejä, mutta kipinä oli syttynyt.

Vaikka kuvataide kiehtoo Kännöä katsojana edelleen, kuvataiteilijan uraa hän ei kaipaa lainkaan. Hän tokaisee mutkattomasti olleensa siinä täysi pelle, joka halusi vain tehdä taidetta ja olla taiteilija, asua kommuunissa, käydä taidekouluja, suoltaa teoksia ja antaa niille hienoja nimiä. Sangen ymmärrettävää sekin. Hieman yllättäen hän paljastaa pitäneensä kirjallisuutta aina taiteista tärkeimpänä. Miksi?

”Se on tavallaan keskittynein, ja vaikka kaikki taide on aina jollain tavalla myös ryhmätyötä, kirjailija voi periaatteessa tehdä kaiken itse, ilman esimerkiksi soittajia tai kuvaajia. Se antaa keinoja toteuttaa valtavan suuria maailmoja ja tapahtumia hyvin yksinkertaisin välinein, pelkillä sanoilla.” Kännö muistelee jonkun elokuvaohjaajan puhuneen siitä, miten lyhytkin virke voi sisältää useita aikatasoja, siirtyä paikasta toiseen – niin että vastaavaan tarvitsisi elokuvassa lukemattomia minuutteja ja satoja tuhansia dollareita.

Samalla juuri kieli aiheuttaa päänvaivaa: se on tärkeää mutta vaikeaa. Kännö tietää täsmälleen, mihin neljännen romaanin käsikirjoitus on etenemässä ja kuinka tarina päättyy. Mutta koska tekstiä on jo niin valtavasti, kirjoittaessa ei halua enää toistaa itseään vaan räpistelee ja yrittää etsiä alati uusia kielellisiä tapoja sanoa kaikki – menemättä liikaa konstailun puolelle. Allekirjoittaneen on huomautettava, että tässä tasapainottelussa Kännö onnistuu kyllä mainiosti: hänen romaaniensa kerronta on vivahteikasta ja upottavaa, muttei vaikealukuista.

Kaisa Ranta

Näytepala Tähtivaeltaja-lehdessä 3/20 julkaistusta artikkelista.

Kirjat – Markus Leikola: Teidän edestänne annettu

Markus Leikola
Teidän edestänne annettu

WSOY

Markus Leikola tunnetaan monipuolisena kirjailijana, jolta on julkaistu niin tietokirjoja, runoutta kuin kolumnejakin. Teidän edestänne annettu on hänen toinen romaaninsa – yli tuhatsivuinen järkäle. Ja mitä kaikkea kansien väliin mahtuukaan!

Ristillä riippuva Jeesus alkaa empiä. Oliko hänen varmasti määrä uhrautua juuri ihmiskunnan puolesta? Parasta varmistaa, ettei kaikkivaltias sittenkin tarkoittanut simpansseja, ovathan simpanssit ja ihmiset niin lähellä toisiaan, että kosmisessa mittakaavassa asiasta voi helposti erehtyä. Tuumasta toimeen, ja niinpä viidakoihin syntyy kaivattu simpanssivauva Hesus. Sattuman ja ihmisten oikuista Hesus ei kuitenkaan ehdi kauan seurata simpanssikunnan syntejä tai viattomuutta, kun hän jo päätyy ihmettelemään 1900-luvun ihmiseloa.

Pyörteitä riittää natsien lääketieteellisistä laboratorioista Eichmannin oikeudenkäyntiin, jaetusta Berliinistä kiistellylle Pyhälle maalle ja kristikunnan historian hämäriin. Kehyskertomuksesta siirrytään kohdattujen hahmojen, luettujen kirjeiden ja löydettyjen kirjojen sisäkertomuksiin.

Leikola kuljettaa lukijaa paikasta ja ajasta toiseen välillä hitaasti viipyillen, välillä niin että päätä huimaa. Ja se hahmokavalkadi: on juutalaisia, natseja, palestiinalaisia, iranilaisia; historiallisia ja keksittyjä henkilöitä halki Euroopan, Lähi-idän ja Amerikan – ja saadaanpa soppaan sotkettua jopa Sherlock Holmes. Jottei rönsyilevä aikajana suotta jäisi vain parintuhannen vuoden mittaiseksi, nousevat painavan sanansa sanomaan myös bakteerit, jotka olivat täällä kauan ennen meitä.

On vihollisia ja ystäviä, liittojen solmimista ja murtumista. Rajoilla ja muureilla tehdään meitä ja toisia vuoroin kenestäkin. Syyllisyyttä podetaan ja väistellään. Monet hamuavat valtaa ja omaa etuaan, toiset pyrkivät edistämään itseään suurempaa hyvää aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kiehtovaa on myös historian olosuhteiden ja tiedon kietoutuminen yhteen. Tieto hukkuu tai on vaaraksi, kun vallassa olijat määrittävät oikean opin ja kerettiläisyyden. Toisten tietämys tai kyvyt ohitetaan, kun taas toiset käyttävät häikäilemättä hyväksi tilaisuuksia kartuttaa tietoaan menetelmien eettisyydestä piittaamatta. Kulkutaudit kietoutuvat kulttuurihistoriaan, mistä olemme saaneet myös tosielämässä muistutuksen. Epävarmuuden ja epäilyn keskelläkin joskus parasta ja kauneinta on luottaa toiseen ihmiseen.

Ei johdu vain romaanin pituudesta, ettei kaikkea kiinnostavaa voi mahduttaa yhteen arvioon. Ennen kaikkea syy on kirjan huikeassa runsaudessa, valtavassa tietopohjassa ja mielikuvituksellisuudessa. Kerronta tuo mieleen paikoin sukusaagan, paikoin historiallisen mysteerin, paikoin fantastisen ilottelun tai jopa tieteisjännärin.

Asialliseen proosaan sekoittuu aimo annos intertekstejä ja kielellä leikittelyä. Usein nokkeluus piristää, mutta toisinaan myös ärsyttää: täytyykö vakavaksi romaaniksi asemoidun teoksen edelleen ottaa spekulatiivisiin elementteihin etäisyyttä ironisoimalla? Näin eeppinen eepos saisi olla anteeksipyytelemättömän eeppinen.

Varsinkin historiasta innostuneet saavat romaanista takuulla irti paljon, mutta hatara vuosilukumuistikaan ei estä nauttimasta kirjan käänteistä. Lukija tuntee olevansa hyvissä käsissä, ja kokonaisvaikutelma on ihailtavan hallittu. Poikkeuksellinen suoritus.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggett
Armonvuosi

The Grace Year
Suom. Leena Ojalatva. Karisto

Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.

Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.

Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.

Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.

Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?

Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.

Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.

Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.