Kirjat – Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

Keigo Higashino
Namiyan puodin ihmeet

Namiya zakkaten no kiseki
Suom. Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka

Japanilaiskirjailija Keigo Higashinolta on aiemmin suomennettu murhamysteerit Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto. Nyt julkaistu Namiyan puodin ihmeet ei kuitenkaan ole dekkari, vaan pienimuotoisen arkinen fantasiatarina elämän suurista valinnoista. Suositusta romaanista on tehty elokuvaversio sekä Japanissa että Kiinassa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tavataan kolme elämän kolhimaa pikkurikollista. He piiloutuvat öisen ryöstöretken päätteeksi vuosikymmeniä aiemmin hylättyyn sekatavarakauppaan. Yllättäen kaupan postiluukkuun kolahtaa kirje, jossa nuori urheilijanainen pyytää neuvoja vaikeaan elämäntilanteeseensa. Kolmikko on kirjeestä hämillään, kunnes he huomaavat vanhan viikkolehden, jossa kerrotaan, kuinka sekatavarakaupan omistanut herra Namiya oli aikoinaan päätynyt vastaamaan kyläläisten huolikirjeisiin. Mutta kuinka kummassa kirjeitä saapuu yhä?

Jotain maagista tässä on, sillä kun kaverukset päätyvät rustaamaan kirjeeseen vastauksen, he saavat välittömästi uuden viestin, joka käsittelee heidän lähettämiään kommentteja. Pian käy myös ilmi, että puotiin kopsahtavat kirjeet saapuvat vuosikymmenten takaa.

Fantastisista kulisseista huolimatta romaani on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Kirjeitä lähettävät henkilöt pohtivat vakavissaan elämänsä suuntaa ja saavat sekä lähettämistään että vastaanottamistaan kirjeistä uutta virtaa ajatteluunsa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita saatujen ohjeiden noudattamista. Jo pelkkä asioiden tarkempi tutkiskelu ja vastaväitteiden kuuleminen saattaa auttaa näkemään asiat eri kulmista ja näin laukaista mielessä olleen lukon.

Aina ei ole edes ratkaisevaa, kuka kuuntelee ja miten tämä vastaa. Kun kauppias aikoinaan laati vastauksiaan, hän teki parhaansa keksiäkseen kunkin kysyjän elämäntilanteeseen sopivimman ratkaisun. Rikolliskolmikko vastaa puolestaan kirjeisiin suorasukaisen röyhkeästi oman nihilistisen maailmankatsomuksensa pohjalta.

Episodimaisesti etenevässä romaanissa käydään läpi useiden ihmisten elämäntarinat ja kohtalot. Ne kaikki kytkeytyvät Namiyan puodin ihmeisiin, mutta kiertyvät monin osin myös toisiinsa. Yhden tarinan keskushahmo voi esiintyä sivuosassa toisen henkilön kertomuksessa. Vähitellen mukaan hiipii myös selkeämpiä yhteyksiä, ja lopulta kokonaisuus kutoutuu yhteen kauniimmin ja vaikuttavammin kuin alkuun olisi voinut edes kuvitella.

Higashinon romaani tarjoilee tunteisiin käyvän, herkkävireisen lukukokemuksen. Teoksen psykologisesti tarkkanäköiset henkilöt elävät ja hengittävät, muuttuvat ja kasvavat. He tekevät tärkeitä päätöksiä, kyseenalaistavat ulkoa annettuja malleja ja punnitsevat syvällisesti oman olemassaolonsa tarkoitusta. Erilaiset syy-seuraus-suhteet osoittavat kuinka pienilläkin valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Samoin kuin sillä, että joku auttaa ja kuuntelee.

Jos kaipaa fantasiaansa empaattista inhimillisyyttä ja koskettavaa lumousta, Namiyan puodin ihmeet on nappivalinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – David Mitchell: Utopia Avenue

David Mitchell
Utopia Avenue

Utopia Avenue
Suom. Einari Aaltonen. Sammakko

Pilvikartasto-romaanillaan (1/09) maailmanmaineeseen noussut David Mitchell ujuttaa usein spefi-elementtejä muuten realistiselta vaikuttaviin tarinoihin. Hänelle on myös tapana sisällyttää kertomuksiinsa kytköksiä aiempiin kirjoihinsa. Nämä huomiot pätevät myös Utopia Avenue -romaaniin, joka kertoo 1960-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneesta psykedeelisestä folk-rock-yhtyeestä.

Yhtyeen liikkeelle panevana voimana toimii manageri Levon Frankland, joka kerää bändin soittajat yhteen. Ahneista perusmanagereista poiketen Levon ei huijaa suojattejaan, vaan tahtoo aidosti heidän parastaan.

Kirjassa Utopia Avenuen jäsenistä eniten tilaa saavat rahapulasta kärsivä basisti Dean Moss, kosketinsoittaja ja folk-laulaja Elf Holloway sekä harhojen kiusaama kitaristivirtuoosi Jasper de Zoet. He vastaavat myös bändin kappaleiden sanoituksista ja sävellyksistä. Huomattavasti pienempään rooliin jää jazzin parissa kunnostautunut rumpali Peter ”Griff” Griffin.

Sen ohessa, että romaani seuraa Utopia Avenuen kivikkoista matkaa rähjäisiltä pikkuklubeilta suuremmille areenoille, teos valaisee monipuolisesti soittajien elinkaaria. Hahmoista kasvaa aidon oloisia yksilöitä, joiden kohtalot koskettavat. On rakkautta, huumeita, ongelmia, idealismia, pettymyksiä ja potkuja tutkainta vastaan. Kaikkea sitä, mistä oikeakin elämä muodostuu.

Aikakautensa todellisuuteen kirjan kytkevät Vietnamin sotaa vastustavat mielenosoitukset sekä useat tunnetut muusikot, joihin Utopia Avenuen jäsenet matkallaan törmäävät. Kuvioihin uivat mm. uransa alkumetreillä oleva David Bowie, The Rolling Stones -tähti Brian Jones, pöydän alla konttaava John Lennon sekä Grateful Dead -kitaristi Jerry Garcia. Frank Zappasta, Janis Joplinista ja Leonard Cohenista nyt puhumattakaan. Bändin mukana lukijat kuljetetaan moniin legendaarisiin rock-pyhäkköihin, kuten vaikkapa Lontoon Sohoon ja New Yorkin Chelsea Hoteliin.

Mitchell kirjoittaa kaikesta tästä rehevästi ja elämänmakuisesti. Paikat, keikat, käänteet ja ihmiset heräävät hänen käsittelyssään loisteliaaseen eloon. Väliin tekstiä rytmittävät ajalliset hyppelyt, toisinaan ohitettujen näkymien listat. Tilaa saavat myös biisien sanoitukset sekä kertomukset niiden synnystä. Utopia Avenue onkin kaikin puolin lumoava ja täysipainoinen sukellus 1960-luvun rock-elämän kulisseihin ja aikaan, jolloin musiikki oli elämää suurempi, maailmoja muuttava taidemuoto.

Entäs ne romaanin spefi-elementit, kuulen kysyttävän. Niistä vastaa Jasper de Zoet, joka on nuoresta asti kärsinyt päässään kaikuvista koputuksista. Lääkärit näkevät tämän merkkinä mielen sairaudesta, mutta todellisuus saattaa olla jotain paljon fantastisempaa. Asuuko Jasperin aivoissa pahantahtoinen olento, joka haluaa ottaa hänen kehonsa hallintaansa? Lähettääkö joku ulkopuolinen taho hänen päähänsä ahdistavia kop-kop-ääniä? Ovatko asialla kenties avaruuden muukalaiset? Se on ainakin totta, ettei Jasper kestä katsoa peilikuvaansa tai pysty tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.

Kirjailijana David Mitchell on helppo mieltää Michael Chabonin hengenheimolaiseksi. Suomesta käsin tätä voi olla vaikea hahmottaa, sillä siinä missä Mitchelliä on suomennettu kiitettävästi, Chabonin keskeisten teosten suomennokset loistavat poissaolollaan. Tätä voi pitää kotimaisen kustantamokentän pahana epäonnistumisena.

Onneksi sentään Mitchelliä käännetään kiitettävään tahtiin, sillä Utopia Avenue rokkaa kuin aikojen takaa kurkottava turboahdettu apotti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel
Asema 11

Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Maarit Verronen: Orionin vyö

Maarit Verronen
Orionin vyö

Aviador

Mipi Ii on suomalaisjuurinen altru. Altrut ovat puolestaan modernia orjatyövoimaa, jota käytetään vaikeissa ja vaarallisissa tehtävissä ympäri maailman. Altruorganisaation olemassaolo tunnetaan vain vallan ylimmillä portailla, oli kyse sitten valtioista tai yrityksistä. Tavallinen kansa ei tiedä heistä mitään.

Tehtävistä saatavat palkkiot valuvat järjestelmän pyörittäjien käsiin, eivätkä altrut näe niistä penniäkään. Heille annetaan vain kaikkein välttämättömin hengissä selviytymiseen. Altrut kuljetetaan paikasta toiseen rahtilaivojen konteissa tai lentokoneiden ruumassa. Käsky saattaa myös käydä, että on käveltävä kaksi kuukautta tuohon suuntaan, jotta päädyt seuraavan operaation suorituspaikalle.

Työpäivät ovat pitkiä, eikä altruilla ole käytännössä minkäänlaista omaa elämää. Yhtä tehtävää seuraa aina toinen.

Tästä kaikesta herää kysymys, mitä tai keitä altrut ovat. Mistä he tulevat ja miksi he suhtautuvat kohtaloonsa niin tyynesti? Säteilymyrkytyksistä, raiskauksista ja hyväksikäytöstä huolimatta altrut eivät kyseenalaista ohjeitaan, vaan suorittavat saamansa tehtävät luotettavasti.

Mipi Iin tuorein komennus vie hänet nimeämättömäksi jäävän maan syrjäseuduille. Kyseisessä maassa vallasta taistelevat aseelliset ryhmittymät sekä heimopäälliköt sekalaisine armeijoineen. Perillä odottaa köyhä ja rupuinen pikkukylä, jonka keskellä kohoaa Hänen Ylhäisyytensä rähjäinen linnoitus. Siellä Mipi Ii saa tehtäväkseen käydä läpi toisen, raunioitetun linnakkeen uumenista löytyneen kirjasaaliin.

Hänen Ylhäisyytensä on vakuuttunut, että teosten joukosta löytyy kätketty viisaus, jonka avulla hän voi lyödä päällikköneuvoston koppaville uskonselittäjille luun kurkkuun. Suunnitelmissa on tietenkin myös lähikylien valtaaminen.

Elämä kylässä on ankeaa ja ankaraa, eivätkä tilannetta paranna Hänen Ylhäisyytensä väkivaltaiset oikut ja päähänpistot, joihin on pakko alistua. Talvella, kun lumimassat peittävät matalimmat hökkelit alleen, tilanne käy entistä tukalammaksi. Ruuasta on huutava pula, ja nälkäiset susilaumat vaanivat ihmisiä. Näkeekö Mipi Ii ja perhe, jonka kanssa hän on ystävystynyt, koskaan enää kevään tuloa? Entä mitä hirveyksiä suljetussa linnakkeessa tapahtuu talven aikana?

Keskeisen juonilinjan väleissä kerrotaan Mipi Iin aiemmista tehtävistä. Tämä laajentaa kiitettävästi kuvaa altrujen palvelualttiista elämästä.

Maarit Verrosen allegorinen romaani on vahva ja vaikuttava teos. Ihmisten toisiinsa kohdistama julmuus sekä piittaamattomuus luonnon kestokyvystä tulevat aina iholle asti. Tuntuu kuin mikään ei riittäisi, kun ihmiset haluavat tyydyttää alhaisimpia viettejään vähät välittämättä siitä, mitä se tekee toisille ihmisille tai ympäristöllemme. Rahan ja vallan himo sekä oman edun tavoittelu soittelevat maailmaa, jossa toivo paremmasta on jo aikoja sitten hukattu saasteiden ja ruumiskasojen alle.

Kerronnallisesti Orionin vyö on Verrosen taattuun tyyliin lakonisen toteavaa. Suuria tunnekuohuja ei maalailla, mutta tästä huolimatta tapahtumat kouraisevat syvältä. Tarinan päätökseen on säästetty sentään pieni valonpilkahdus, joka suo minimaalisen helpotuksen pahimpien kauhujen ravistelemalle lukijalle. Ehkäpä mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2022

Helsingin Kirjamessut 2022

Kirjafanien vuoden kohokohta eli Helsingin Kirjamessut tekee jälleen tuloaan! 27.–30.10. kaikki kirjallisuuden ystävät suuntaavat kohti Helsingin Messukeskusta. Ohjelmaa on tavalliseen tapaan tarjolla runsain mitoin.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme osoitteessa 6p19.

Oheiseen listaan olemme koonneet kattauksen messujen spefi-ohjelmista. Näiden ohessa aiheesta löytyy varmasti keskusteluja myös kustantamojen omilla osastoilla, eli pulaa tekemisestä ei messuilla tule puuttumaan.

TORSTAI 27.10.

10.30–11.00 Kallio
A.R.S. Horkka
JÄÄTÄVÄÄ

11.00–11.30 Töölö
Markus Harju, haastattelija Matti Järvinen
SOLOMON KANE SUOMEKSI

11.00–11.30 Lonna
KUVASTAJA-PALKINNON JAKO

13.30–14.00 Fiskehamnen
Irmelin Sandman Lilius, intervjuare Henrik Huldén
IRMELIN SANDMAN LILIUS BAGGENS KOJA

14.00–14.30 Kallio
Niklas Ahnberg
POIKA JOKA KÄVELI VETTEN PÄÄLLÄ

16.30–17.00 Kallio
Siiri Enoranta, Henriika Tulivirta, haastattelijat Anna Tulusto ja Pietari Kylmälä
YLE LUKUPIIRI TULUSTO & KYLMÄLÄ: SIIRI ENORANTA JA MAAILMANTYTTÄRET

PERJANTAI 28.10.

10.30–11.00 Töölö
Minna Mikkonen, haastattelija Jonna Tapanainen
AMELIAN LUUT

13.00–13.30 Kallio
Elina Pitkäkangas
SANG

14.30–15.00 Lonna
Reetta Vuokko-Syrjänen ja Nadja Sokura
OSUUSKUMMAN ESIKOISET: TUNTEMATTOMAT TIET JA SYNTYKEHO

15.00–15.30 Esplanadi
Juba Tuomola
VIIVI JA WAGNER 25 – RAKKAUTTA RÖH & MINERVA – JÄTTILÄISEN KYYNELEET

15.00–15.30 Lonna
Mari Laaksonen
DEGNE

15.30–16.00 Esplanadi
Kati Rapia, haastattelija Juha Hurme
VOIMIA!

15.30–16.00 Lonna
Rauno Sainio, haastattelija Niko Aula
KIINALAISET ROMAANIT

16.00–16.30 Töölö
Marko Hautala
KUOLLEIDEN VALSSI

16.00–16.30 Kallio
Sini Helminen
SYSI

16.00–16.30 Lonna
Jyrki Vainonen, haastattelija Niko Aula
TÄYTETYT

17.30–18.00 Suomenlinna
Mikko Kamula, Katri Kauppinen
SUOMALAINEN MYTOLOGIA HERÄÄ HENKIIN HISTORIALLISISSA ROMAANEISSA

18.00–18.30 Töölö
Mikko-Pekka Heikkinen
NORPPAÖLJY

LAUANTAI 29.10.

10.30–11.00 Kallio
Taru Kumara-Moisio, haastattelija Kallion lukion opiskelijat
TAIVAANJUURET

13.00–13.30 Kallio
Arla Kanerva
LOPUN AIKOJA

14.00–14.30 Kallio
Sami Tissari
KRYSA

14.30–15.00 Kallio
Seidi Saikkonen
JÄLKEEN

17.00–17.30 Töölönlahti
Heikki Kännö, haastattelija Rosa Liksom
IHMISHÄMÄRÄ

17.30–18.00 Kallio
Elina Airio, Seidi Saikkonen, haastattelija Jenni Råback
DYSTOPIA: AIKAMME JA TULEVAISUUTEMME

18.00–18.30 Töölönlahti
Aleksi Kuutio,
TÄHTIVAELTAJA-PODCAST LIVE! – MIKÄ ON SPEFISSÄ IN JA OUT VUONNA 2022?

SUNNUNTAI 30.10.

12.00–12.30 Kallio
Anne Kovalainen
ENSIN PALASIVAT LINNUT

14.00–14.30 Esplanadi
Kalle Kinnunen, Emmi Itäranta, Saga Sarkola
VEDEN VARTIJA – TEEMESTARIN KIRJASTA ELOKUVAKSI

14.00–14.30 Lonna
Juhani Karila, Sebastian Musielak, Lola Rogers, haastattelija Claire Saint-Germain
MITEN KÄÄNTÄÄ RYLLÄÄVÄT TURVEMÖRÖT JA RAITAJALAT? SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN KÄÄNTÄJIEN HAASTEITA

15.30–16.00 Kruununhaka
Jyrki Korpua
TOLKIEN JA KALEVALA

16.00–16.30 Kruununhaka
Mikko Kamula, haastattelija Eeva Herrainsilta
KALEVAN POJAT

Muutokset ovat tietenkin mahdollisia!

Kirjat – Sami Tissari: Krysa

Sami Tissari
Krysa

Aula & Co

Sami Tissarin esikoisromaani Krysa on kunnianhimoinen, totta ja tarua sekoitteleva vaihtoehtohistoria. Meidän tuntemassamme todellisuudessa amerikkalaistutkija Frank Rosenblatt menehtyi heinäkuussa 1971. Hän oli tietotekniikan varhainen edelläkävijä, joka kehitteli itsestään oppivaa koneälyä. Rosenblattin teoriat joutuivat jo hänen elinaikanaan vastatuuleen, ja tietokonetekniikan tulevaisuus lähti aivan toisille urille.

Tissarin romaanissa Rosenblatt ei kuollut, vaan hänet kaapattiin Neuvostoliittoon jatkamaan Perceptron-laitteensa kehittelyä – hyvällä menestyksellä. Niin hyvällä, että se kääntää koko planeettamme valtatasapainon uuteen uskoon ja estää Neuvostoliiton hajoamisen.

Kirjan kertojana toimii neuvostoliittolainen, sittemmin Suomeen muuttanut Pavel Anatolevits Dybenko. Jo heti kärkeen käy selväksi, että hän on vastuussa perikadosta, joka koitti helmikuun 23. päivänä vuonna 2019. Tuolloin hänen lausumansa runo sammutti planeetan kaikki koneet. Tämä johti yhteiskuntien romahtamiseen ja ajoi ihmiskunnan lähes sukupuuttoon. Anarkian vallitessa harvat henkiinjääneet päätyivät taistelemaan keskenään yhä pienemmiksi käyvistä resursseista.

Ennen kuolemaansa Pavel päättää taltioida kertomuksensa siitä, miten tähän päädyttiin. Muistelmat käynnistyvät vuodesta 1988, jolloin Pavel oli kahdeksanvuotias. Hän asui Buratinon salaisessa kaupungissa, jota ympäröivät metsät oli miinoitettu vakoojien varalta. Hänen isänsä toimi elektroniikkainsinöörinä Buratinon tieteellis-teknisessä tutkimuslaitoksessa, jossa valmistettiin salassa pidettäviä aseita ja muita vempaimia.

Tämän aikakauden kuvauksessa Tissari ottaa kaiken ilon irti neuvostobyrokratian absurdeista koukeroista sekä kansalaisten tavasta kitata suunnattomia määriä viinaa.

Hyvä esimerkki neuvostoelämän kafkamaisuudesta saadaan jo tarinan ensisivuilla, kun Buratinoon salaa livahtanut Vitja-eno menehtyy. Koska Vitja on virallisten papereiden mukaan yhä työpaikallaan Novikovon kylässä, häntä ei tietenkään voi haudata ja julistaa kuolleeksi Buratinossa. Tästä käynnistyy kimurantti prosessi, jolla on pitkälle meneviä vaikutuksia myöhempiin tapahtumiin.

Muutenkin kirja tulvii makoisia syy-seuraus-ketjuja, joissa pienilläkin käänteillä ja elementeillä on lopulta suuri merkitys.

Neuvostoliittolaisten alkoholinkäyttöä kuvaa osuvasti seuraava lainaus: ”Puna-armeijan ja -laivaston päivä 23. helmikuuta oli meillä Neuvostoliitossa suuri juhla. Se tarkoitti, että kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa järjestettiin sotilasparaati. Toisekseen joka ikinen armeijassa tai laivastossa palveleva, tai joskus siellä palvellut, aloitti isänmaallisen pämppäämisen heti aamusta. Koko maa oli iltapäivään mennessä tillin tallin.”

Buratinosta Pavelin kertomus risteää suuntaan jos toiseenkin. Ajassa hypellään eestaas, ja mukaan ui lukuisia uusia tuttavuuksia sekä tarinaulottuvuuksia. Useimmiten hahmot, laitteet ja yksityiskohdat pumpsahtavat esiin tyhjästä ja niiden olemus sekä merkitys avataan vasta paljon myöhemmin. Ratkaisu vaatii lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta sekä kykyä hyväksyä hämmennyksensä. Krysa onkin kuin palapeli, jonka palat pudotetaan lukijan eteen sattumanvaraisessa mutta silti tarkkaan harkitussa järjestyksessä.

Aineksia romaanissa riittää vaikka muille jakaa. Tarinan kannalta keskeisiä henkilöitä on lukuisia, ja heidän erikoisia elämänkaariaan käsitellään pieteetillä. Väliin kerronta kurvailee sivuraiteille ja lappaa esiin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita – osa jopa aidon historian puolelta

On automatisoituja tuotantolaitoksia, jotka sylkevät pihalle täysin käyttökelvottomia esineitä. On elämää pitkittäviä Zbarsky-kapseleita. On antropologisia kokeita, joilla selvitetään, onko kommunismi ihmiselle luontainen olotila vai ihmiskunnan sivistyksen lopullinen ilmentymä. On keskenään kommunikoivia perceptroneita, älypillereitä, muurahaisfarmeja, synteettisiä ihmisiä, filosofisia keinohuumeita, rinnakkaisia universumeja ja vaikka mitä.

Krysa on todellinen runsaudensarvi asiaa, ironiaa, sisäisiä kerrostumia ja mielikuvituksen lentoa. Samalla teos on huikea visio tietotekniikan kehityksen vaihtoehtoisista poluista. Tissari päästelee menemään sellaisella vauhdilla ja vimmalla, että lukijaparka on helisemässä kaiken tämän yli äyräiden vuotavan ylenpalttisuuden keskellä. Ja se on kokijasta riippuen joko hyvä tai huono asia – itse kallistun hienoisella marginaalilla hyvän puolelle.

Tissari ei vielä ole niin nerokas kertojamaestro kuin vaikkapa Heikki Kännö tai Antti Salminen, mutta matkalla selvästi ollaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Heikki Kännö: Ihmishämärä

Heikki Kännö
Ihmishämärä

Sammakko

Heikki Kännön neljäs romaani jatkaa temaattista jatkumoa, joka esikoiskirja Mehiläistiestä alkaen on piirtänyt omaleimaista kuvaa Euroopan vaihtoehtoisen taidehistorian käänteistä. Aiemmissa kirjoissa sivutut mystikkotaiteilijat Joseph Beuys ja Heinrich Hase ovat tässäkin teoksessa esillä päähenkilöiden osin tiedostamattomina taustavaikuttajina.

Ihmishämärä kommentoi jo sisällysluettelostaan lähtien korkeakulttuurin ja sivistyksen eri modaliteetteja kunnianhimoisen laajalla haravalla. Tilaa saavat niin germaaninen/skandinaavinen mytologia, Euroopan vaiheet toisesta maailmansodasta alkaen, Richard Wagnerin teokset kuin laaja kirjo filosofejakin. Välillä hengästyttää. Hahmojen suulla käydään läpi jo ensimmäisillä sivuilla mm. Descartesin, Spinozan ja Leibnizin tuotantoa, eikä oppisisältö siitä ainakaan kevene tarinan päästessä vauhtiin.

Tapahtumapaikkojen keskiössä on saksalainen Kleven pikkupaikkakunta, jonka lähistöllä on historian saatossa ryvetty juoksuhautojen mudassa. Juoksuhaudasta saakin alkunsa yksi kirjan näkökulmahenkilöistä, silmäpuoli, synkkä Hans Otter, jonka itsensä etsiskely ja muistin palauttaminen läpäisevät punaisena lankana koko ajan ja paikan monikerroksisen rakenteen.

Klevessä sijaitsee myös Goldener Apfel -omenatarha, jonka kultakuoriset omenat ja niiden emäntä Engelbertha muodostuvat toiseksi keskiöksi vyöryvien tapahtumien virrassa. Tässä lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ilmastonmuutos on edennyt ja eurooppalaista arkea värittävät entistä enemmän rankkasateiden aiheuttamat tulvat, helteiden kärventämät kuivat jaksot sekä tappavat punkkitaudit. Engelberthan vaikutuspiiriin kulkeutuu myös muita henkilöitä, kuten matemaatikko-kuvataiteilija Baldovino ja hänen nuori oppilaansa Anastázie, joiden arkisemmat murheet kiinnittävät kerronnan konkretiaan.

Ihmishämärä hyödyntää sisäkkäisiä kehys- ja sivutarinoita; milloin taideopiskelijoille kerrotaan tuhansia vuosia vanhasta historiasta, milloin pohjoismaiset jumalat selvittelevät välejään ajan alkuhämärissä. Kehykset sulautuvat äkkiarvaamatta toisiinsa. Esimerkiksi jumalat Freia ja Wotan päätyvät Berliiniin elämään pitkiä jaksoja ihmishahmossa.

Eräänä läpileikkaavana tarinakehyksenä toimii Wagnerin Ring-oopperasaagan juonenkuljetus, jossa ylijumalan arkkivihollisen roolin saa kääpiömäisten nibelungien kuningas Alberich. Wagnerin persoonasta ja tuotannosta samoin kuin Nietzschen filosofisista teoksista ammennetaan saatanallisten sopimusten aineksia. Niistä rakennetaan suurta kansallissosialismin selitys- ja kehityskertomusta, joka kattaa lähes kaikki saksalaiset kansallisikonit.

Koska tässä ei vielä ole tarpeeksi, palikkatorniin on lisätty myös tekoälyn herääminen ja transhumanismin elementtejä. Kasassa on suorastaan megalomaaninen jumalten ja ihmisten maailmat toisiinsa lomittava eepos, jonka maagisena liimana toimii fiktiivinen vril-alkuaine.

Lukijan käsityskykyä tyylikkäästi haastavassa, taidokkaassa teoksessa esitetään päätähuimaava tulkinta skandinaavisten jumalien uuden valtakauden alusta ja ihmisten vajoamisesta unohdukseen. Ihmisten maailman tuhon alkaessa kirjassa vaelletaan murtuvassa Euroopassa, ydinohjusten, tulvien ja tartuntatautien riivaamassa maisemassa, jonka ylle maailmanpuu on noussut uuteen kukoistukseensa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

Siiri Enoranta
Maailmantyttäret

WSOY

Siiri Enorantaa voisi kutsua Suomen China Miévilleksi, niin ketterästi hän vaihtelee teostensa genrejä ja kerrontatapoja. Maailmantyttäret on hieno jatkumo Enorannan fantastisille, dystooppisille sekä vaihtoehtohistoriallisille teoksille, sillä se edustaa harvinaisempaa spefin alalajia, utopiaa.

Romaani on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastokriisin ja ympäristön saastumisen ongelmat on ratkaistu. Tällaista toiveikkuutta kaivataan spefiin juuri nyt.

Lähitulevaisuudessa ihmisten varallisuus on jaettu tasan, eikä kukaan omista enempää kuin oikeasti tarvitsee. Vanhat valtioiden rajat on poistettu ja alueet on nimetty uudelleen. Opiskella saa niin paljon ja kauan kuin haluaa, eikä se maksa mitään. Tasa-arvoisuus on poistanut ihmisten väliset vihamielisyydet. Paikallisten kielien rinnalle on noussut yhteiskieli esplanti.

Näkökulmat vaihtelevat viiden nuoren kesken. Joselina ja Lise-Lotte ovat tunteneet toisensa jo aiemmin, muut he tapasivat yksinäisille 15–20-vuotiaille tarkoitetulla leirillä. Tytöistä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin Saarivaltiosta, muut Maailmankodista, joka tunnetaan Saarivaltiossa nimellä Hourumanner. Kaia on porukan viides, muita etäisemmäksi jäävä hahmo.

Jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Joselina on joukon tieteilijä. Hänen osionsa ovat muiden tyttöjen haastatteluiden litterointeja kirjoitettuna kirjoituskone-fontilla. Kaian osiot ovat vain puolen sivun mittaisia ja kirjoitettu kursiivilla. Ritva puolestaan on porukan rääväsuu, joka käyttää hyvin värikästä kieltä. Zerinda jakaa tajuntansa esiäidin kanssa, ja hänen näkökulmassaan pompitaan nykyhetken ja sata vuotta vanhojen, romahduksen aikaisten muistojen sokkeloissa. Lise-Lotte pitää vanhoista, röyhelöisistä muovivaatteista ja harrastaa seksiä monien partnereiden kanssa. On ihastuttavan raikasta nähdä nuortenkirjassa tyttöhahmo, joka pitää seksistä, eikä häntä leimata sen vuoksi.

Saarivaltiossa eletään pitkälti samaan tapaan kuin omana aikanamme, vaikka kuvauksista syntyykin hieman slummimainen fiilis. Maailmankodissa puolestaan on kehitytty teknisesti eteenpäin, mutta samaan aikaan moni asia on palannut ajassa taaksepäin. Maiden välillä ei juurikaan kulje tietoa, tavarakin vain pimeillä markkinoilla, eikä ole aivan selvää, kumpi on estojen takana.

Toisin kuin voisi kuvitella, utopia ei tarkoita tylsää ja tapahtumaköyhää tarinaa. Tässä ”ongelma” on ratkaistu sillä, että jopa täydellinen maailma tarvitsee konflikteja. Mystiset koneötökät tuovat särön Maailmankodin kumbaya-yhteisöllisyyteen, ja juuri niiden arvoitusta viisikko lähtee selvittämään. Samalla voidaan näppärästi esitellä teoksen maailmaa eri puolilla Negeurooppaa.

Enorannan luoma maailma on hengästyttävän täyteläinen, joten tekstille on annettava aikaa hautua. Kirjailijan hahmot ovat moninaisia, omaäänisiä ja tarjoavat samaistumispintaa erilaisille lukijoille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei kirjassa mainittu kolmas maailmansota ole koskaan ollut yhtä lähellä muuttua todellisuudeksi. Maailmantyttäret tarjoaa kuitenkin yhden mahdollisen tulevaisuuden skenaarion siitä, millaiseksi maailma voisi muuttua, jos ihmiskunta eläisi harmoniassa itsensä ja luonnon kanssa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla

H. P. Lovecraft
Hulluuden vuorilla

At the Mountains of Madness
Suom. Lauri Lattu. Nysalor

Olen jo useamman vuosikymmenen ajan toivonut, että H. P. Lovecraftin tarinoista saataisiin uudet suomennokset. Jalavan 1980- ja 1990-luvuilla kustantamat ja sittemmin useaan kertaan uudelleenjulkaistut käännökset kun eivät kunnolla tavoita Lovecraftin tekstien alkuperäistä voimaa ja tunnelmaa. Tällä tiellä on vihdoin otettu ensiaskeleet, sillä pieni Nysalor-kustantamo julkaisi vuonna 2020 Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita -kokoelman Lauri Latun pätevällä suomennoksella. Nyt vuorossa on Latun kääntämä Hulluuden vuorilla -pienoisromaani.

Kosmista tieteiskauhua edustava kertomus kuvaa Miskatonicin yliopiston retkikunnan matkaa Antarktiksen synkkien salaisuuksien äärelle. Matkasta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt ryhmän johtajana toiminut William Dyer on valmis kertomaan uskomattoman totuuden heidän kokemuksistaan – estääkseen näin ketään muuta enää matkaamasta hulluuden vuorten tuolle puolen.

Tarina käynnistyy lähes kliinisen tieteellisesti, kun Dyer esittelee retkikunnan varusteita ja tutkimusmatkan ensimmäisiä etappeja. Tosin jo tässä vaiheessa lumeen ja jäähän peittyneen kuolleen mantereen mystinen tyhjyys saa kertojan yltymään runolliseen kuvailuun, jota värittävät merkitykselliset yhtymäkohdat kammotun Necronomicon-teoksen sanoinkuvaamattomiin kauhuihin.

Retki saa uuden käänteen, kun tutkijat löytävät muinaisesta saviliuskeesta fossiilisia jälkiä, jotka uhmaavat kaikkea sitä, mitä Maapallon varhaisista kehitysvaiheista tiedetään. Nämä löydöt johtavat retkikunnan aiemmin tuntemattomaksi jääneen, Himalajaakin korkeamman vuorijonon äärelle. Ja tämän jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Jo tässä vaiheessa mukaan pakkaa sellaisia mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä, että lukija on täysin täpinöissään. Jatkossa jännitys vain tiivistyy ja ihmeet muuttuvat entistäkin henkeäsalpaavammiksi. On lähes yliluonnollista, kuinka taitavasti Lovecraft onnistuu kerimään esiin toinen toistaan painajaismaisempia visioita. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä jätetään vain pahaenteisten vihjailujen varaan. Lisäksi alitajuntaa soitteleva teksti on niin uskomattoman evokatiivista, että kuvatut kauhut ja niiden nostattamat tunnelmat saavat lähes käsinkosketeltavia muotoja.

Hulluuden vuorilla on mestariteos jopa Lovecraft-asteikolla, joten on hienoa, että se on saatu suomeksi näin hyvin toimitettuna laitoksena. Alkuperäisen tarinan ohessa mukana on Latun Antarktiksen olosuhteita ja historiaa valottava esipuhe, runsaasti tekstissä käytettyjä termejä avaavia alaviitteitä sekä laajat jälkisanat, jotka pureutuvat mm. tarinan taustoihin sekä pienoisromaanin yhteyksiin Lovecraftin muuhun tuotantoon.

Kiitän ja kumarran.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – Clark Ashton Smith: Zothique

Clark Ashton Smith
Zothique

Zothique
Suom. Eero Nurmi. Vaskikirjat

Zothique, Maapallon viimeinen manner. Aurinko heikkenee ja ihmiskunta on vajonnut takaisin siihen myyttiseen barbariaan, josta se nousi Maan ollessa vielä nuori. Magia on jälleen voimissaan, mutta sillä ei enää loihdita säkenöiviä rakennelmia eikä sitä hämmästellä kaupunkien kaduilla. Vallalla on irstaus, ahneus ja kyltymätön vallanjano, joilla pahamaineiset velhot alistavat ihmisiä samalla kun muinaiset jumalat murskaavat palatseja jalkoihinsa.

Zothique on novellikokoelma, joka pitää sisällään Clark Ashton Smithin Zothique-syklin tarinat. Ne edustavat ns. Kuoleva Maa -tyylilajia, jonka keskeinen piirre on kuvata ikiaikoja jatkuneen rappionsa alle luhistuneen maailman kuolinkamppailua. Lajin nimi tulee Jack Vancelta (kts. Iltaruskon maa, 1990), mutta Smith oli apajilla huomattavasti aiemmin.

Smithin novelleja julkaistiin aikoinaan Weird Talesissa, ja hänet niputetaankin usein H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin kanssa lehteä hallinneeksi triumviraatiksi. Ei siis ole pahasta verrata herrojen tyylejä ja tapoja.

Howardin Conan-tarinat ovat täynnä vimmaa ja vapautta. Taikuuskin tottelee, kun terässäilä laulaa. Smithillä puolestaan turmelus on näivettänyt ihmiskunnan sielun ja magia leiskuu kuolleita kutsuvien nekromanttien kuivettuneissa sormissa.

Lovecraft kutoi vierauden ja vaanivan vaaran tunnetta adjektiivien vyöryllä, joskin lopputulos sortui ajoittain komiikankin puolelle. Smith puolestaan ei sorru mihinkään. Hänen otteessaan sanat taipuvat kuvaamaan villiä ja raakaa rappiota sekä unenomaisia seikkailuja, jotka ajautuvat väistämätöntä tuhoa kohti. Se on kaunista.

Howard kertoi ihmisen myyttisestä, hyborisen ajan esihistoriasta, jolloin kaikki oli mahdollista ja loistelias tulevaisuus rohkeiden tavoiteltavana. Lovecraft kuvasi nykyaikaa ja siellä vaanivia eksistentiaalisia vaaroja, mutta muinaiset jumalatkin olivat jotain, joille ihmiset saattoivat panna kampoihin.

Smithin Zothique on tämän matkan päätepiste. Toivoa ei ole. Tulevaisuus himmertyy kuolevan auringon myötä pimeyteen. Sellaista pahetta ei olekaan, johon ihminen ei jatkuvasti lankeaisi. Riettauksia, kidutusta, julmuutta. Kokonainen muinainen valtakunta voidaan riipiä kuoleman otteesta takaisin epäpyhään elämään ja matkalainen alistaa käsittämättömään piinaan kansan sadismin tyydyttämiseksi. Tämän kaiken keskellä ihmiset eivät voi kuin yrittää parhaansa. Vaikka useimmiten kuitenkin pahimpansa.

Novellit on käännetty mahdollisimman autenttisista lähteistä ilman varhaisempien toimittajien sorkkimista ja sensuuria, eli suomennosta voi pitää itsessäänkin jo kulttuuritekona. Erityistä kiitosta pitää antaa M. J. Tuomisen korkealaatuisesta esipuheesta sekä novelliesittelyistä.

Tästä ei taiteellisiakin sfäärejä tavoitteleva pulp-tarinointi enää parane. Clark Ashton Smith on nero ja mestari!

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.