Uutiset – Sarjakuva-Finlandia Vorolle

VORO_KYU_1258

Sarjakuva-Finlandia 2017

Aloitetaanpa uutinen lehdistötiedotteella, mutta täydennetään juttu lopussa vielä Tähtivaeltaja-lehden arvostelulla. Ja vot menoksi!

Tampere Kuplii –sarjakuvafestivaalilla 17.3.2017. jaettiin vuoden 2017 Sarjakuva- Finlandia-tunnustuspalkinto.

Valitsijadiktaattori A. W. Yrjänä nosti kymmenen finalistin joukosta tunnustuspalkinnon saajaksi Janne Kukkosen sarjakuva-albumin Voro – kolmen kuninkaan aarre (Like 2016).

A. W. Yrjänän perustelut valinnalleen:

Janne Kukkosen Voro-fantasia on hallittu ja valloittava esikoisteos. Jouhevana kulkeva kuvan, sanan tarinan liitto, jonka elementit palvelevat toisiaan tasapainoisesti. Se on täyteläisesti klassinen satu, veijaritarina ja kasvukertomus.

Tarina nappaa mukaansa, henkilökuvaus on eloisaa, ja koko tarkkaan mietitty mielikuvitusmaailma elää ja hengittää uskottavana.

Voro – kolmen kuninkaan aarre -albumin esittely:

Mestarivarkaan urasta haaveileva Lilja saa tilaisuuden todistaa taitonsa varkaiden killalle ja ottaa vastaan uhkarohkean tehtävän. Epäonnekseen Lilja herättää varkaudellaan vuosisatoja uinuneet, unohdetut jumalat. Pian hän on sotkeutunut keskelle muinaista valtataistelua, ja lopulta koko maailman kohtalo lepää varjoissa lymyävän voron harteilla.

Janne Kukkosen esittely:

Janne Kukkonen (s. 1983) on turkulainen animaattori, joka on työskennellyt mainosvideoiden parissa. Voro on hänen ensimmäinen sarjakuva-albuminsa. Hän on opiskellut Turun taideakatemiassa sekä Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusopistossa.

Sarjakuva-Finlandia tunnustuspalkinto:

Tampere Kuplii ry:n vuonna 2007 perustama Sarjakuva-Finlandia-palkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tehdystä ansiokkaasta sarjakuva-albumista. Palkintosumma on 5.000 euroa.

Vuonna 2017 ehdolla oli 65 sarjakuva-albumia, joista nelihenkinen esiraati valitsi 10 finalistia päätuomareiden puntaroitaviksi.

Voro1WEB

Ja virallisen lehdistötiedotteen perään tarjoilemme Tähtivaeltaja-lehdessä 3/16 julkaistun arvostelun Kukkosen Voro-albumista:

No huh! Tämä tuli ihan puskista. Nimittäin Janne Kukkosen lähes 300-sivuinen Voro: Kolmen kuninkaan aarre -esikoissarjakuva-albumi (Like). Hauska ja vauhdikas fantasiaeepos pelittää kuin virtahepo eikä jää jälkeen ulkomaisista kilpakumppaneistaan.

Pieni Lilja-tyttö vipeltää linnanmuurien hallitseman keskiaikamaisen kaupungin kaduilla. Vanhan Seamuksen koulima tyttö kuuluu varkaiden kiltaan, jonka toimia ohjastaa tiukka etiketti. Se kieltää mm. hautarauhan rikkomisen sekä anastelun ilman kiltamestarin siunausta.

Lilja on itsevarma ja kova suustaan, vaikka aikuiset vorot pitävät häntä pilkkanaan eikä kiltamestari suostu antamaan hänelle kunnon keikkoja. Tämä ei kuitenkaan tyttöä pysäytä – nuoruuden intomielellä hän hamuaa käsiinsä isomman kuprun kuin pystyy nielemään. Ja siitäkös ongelmia seuraa.

Sarjakuva esittelee maailmansa ja hahmonsa luontevasti tapahtumien tiimellyksessä. Mukaan ui jatkuvasti uusia, entistä merkittävämpiä juoniaineksia, jotka pitävät tarinan hyvässä vedossa loppuun saakka. Kukkosen kerronta rullaa eteenpäin ihastuttavan vaivattomasti ja vie lukijaa kuin kuin lastua laineilla. Tässä auttavat myös taiteilijan sujuva kuvakuljetus, ilmeikäs piirrosjälki sekä huolella rytmitetty dialogi. Sympaattisista henkilöhahmoista nyt puhumattakaan.

Ja vaikka albumissa kohdataan mm. synkkää jumalaa palvova mystinen uskonlahko, muinaisten kuninkaiden jälkeensä jättämä arvoitus sekä hautakammion uumenissa väijyviä aavesotureita, on kokonaisuus kiitettävän raikas ja omaleimainen. Silkkaa timanttia!

Toni Jerrman

Onnittelut Janne Kukkoselle voitosta ja hienosta sarjakuva-albumista!

(valokuva Sarjakuva-Finlandian pressitiedote: http://www.sarjakuvafinlandia.fi)

Voro2WEB

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat julkistettu

TVPalkintoehdokkaat2016WEB

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat julkistettu!

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu.

Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Valintaraadilla riitti työtä ehdokaskirjojen valinnassa, sillä hyviä tieteiskirjoja julkaistiin vuonna 2016 kiitettävän runsaasti. Tästä laajasta joukosta raati nosti lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset.

Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & co. Suom. Tytti Viinikainen) – ”Kiehtoviin kulisseihin sijoittuva omaperäinen tieteisdekkari ihastuttaa persoonallisilla henkilöillään.”

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö (Like. Suom. Juha Ahokas) – ”Älykäs zombi-romaani pohtii, miltä maailmanloppu näyttää hirviönä pidetyn lapsen silmin.”

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (Gummerus. Suom. Sarianna Silvonen) – ”Hämmästyttävän monipuolinen novellikokoelma on täynnä lumoavia tieteisihmeitä ja kalevalaista kuvastoa.”

Alastair Reynolds: Poseidonin lapset (Like. Suom. Hannu Tervaharju) – ”Suurten tieteisvisioiden aarreaitta antaa tilaa myös ihmishahmoille ja oikeudenmukaisuuden teemoille.”

George Saunders: Sotapuiston perikato (Siltala. Suom. Markku Päkkilä) – ”Saundersin satiiristen tarinoiden kokoelma paljastaa ihmiskunnan rajattoman kyvyn venyä älyttömyyksiin.”

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.

Viime vuonna palkinnon voitti Margaret Atwoodin romaani Uusi maa (Otava, 2015. Suom. Kristiina Drews).

Palkinnosta myös:
Wikipedia

Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Sarjakuvat – Ihmeellinen Miracleman

miraclemankansiweb

 

Alan Moore & co: Ihmeellinen Miracleman

”Kuin leija, joka on hävinnyt taistelun tuulta vastaan, minä roikun ristiinnaulittuna taivaalla…”

Tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa! Ihmeellinen Miracleman (Like) on kokoelma Alan Mooren legendaarisesta juoksusta mahtimiehen peräsimessä. Alunperin 1980-luvulla julkaistun sarjan vaiherikkaasta historiasta voi lukea tarkemmin Oskari Rantalan massiivisesta Moore-artikkelista (Tähtivaeltaja 2/16 & 3/16). Lähes 400-sivuinen, supermyyttejä purkava Miracleman oli aikoinaan maailmoja mullistava teos – sekä selkeä esikuva suomalaiselle Kapteeni Hyperventilaattorimies -sarjakuvalle.

Mooren käsissä Miraclemanista kasvoi supersankarikäsitteen dekonstruktio, rekonstruktio ja ruumiinavaus. Hän toi menneisyyteen juuttuneen lajityypin konventiot kerralla moderniin todellisuuteen. Iloisten karkkivärien ja kepeiden haaveleikkien tilalle tulivat harmaa arki, ongelmalliset ihmissuhteet ja mielen pimeät puolet. Samalla hän palautti tarinan ytimeen supervoimaisten yksilöiden historialliset yhteydet vanhojen myyttien sankari- ja jumalhahmoihin.

Mooren lähes mytologista lyyrisyyttä huokuva proosa korostaa trikoohahmojen yli-inhimillisyyttä ja kaikkivoipaisuutta. Tätä kautta esiin nousevat kysymykset, mitä tapahtuisi, jos lähes rajattomilla voimilla varustetut superihmiset todella kävelisivät keskuudessamme. Lopulta Moore päätyy jopa maalailemaan vaikuttavan utopistista visiota paremmasta maailmasta. Mannereurooppalaisesta tieteissarjakuvasta sekä uuden aallon kokeellisesta tieteiskirjallisuudesta saadut vaikutteet korostavat teoksen älyllistä ja taiteellista monitahoisuutta.

miracleman4web

Ihmeellinen Miracleman -kirja käynnistyy prologilla, joka esittelee 1950-luvun viattoman Miraclemanin ja hänen iloisen teinitiiminsä. Sitten hypätään vuoden 1982 Britanniaan, jossa Liz-vaimonsa kanssa asuva keski-ikäinen vätys, Mike Moran, kärsii painajaisista. Unten myötä hänen mieleensä nousee sana kimota, jonka lausuminen muuttaa hänet kosmiseksi supersankariksi, Miraclemaniksi.

Samalla muistoihin palaavat vuosikymmenten takaiset värikkäät seikkailut, jotka päättyivät kaiken tuhoavaan räjähdykseen. Tosin 1980-luvun näkövinkkelistä katsottuna vanhat tapahtumat vaikuttavat naurettavalta pelleilyltä.

Miraclemanin paluu ei jää huomaamatta. Ensimmäisenä ottaa yhteyttä Jonathan Bates, entinen Kid Miracleman ja nykyinen suuryrityksen johtaja. Voimaan ja valtaan vuosien myötä viehtynyt läpimätä hirviö ei katso hyvällä toisen yli-ihmisen saapumista kuvioihin.

miracleman2web

Päätään nostaa myös brittihallituksen salainen palvelu, joka aikoinaan vaikutti niin Miracleman-ilmiön syntymään kuin sen lopettamiseenkin. Vähitellen paljastuu, että kaikki, mitä Mike muistaa sankarillisesta menneisyydestään, on silkkaa valhetta.

Näiden käänteiden keskellä Liz tulee raskaaksi ja alkaa odottaa superlasta. Lasta, jonka ikuisesta elämästä haaveileva tohtori Gargunza haluaisi saada käsiinsä. Hän on koko julman Miracleman-projektin luoja ja arkkitehti. Arkisemmassa maailmassa Lizin ja Miken liitto rakoilee, kun aviomies kipuilee minäkuvaongelmien kanssa: väliin peilistä katsoo väsynyt, pulleamahainen luuseri, toisinaan jumalainen lihaskimppu, jonka ajatukset virtaavat puhtaina ja selkeinä.

Moore tunkee hahmonsa armotta tehosekoittimeen ja vääntää heistä ulos niin inhimillistä tuskaa kuin elämää suurempaa ihmeen tuntua. Kaiken syövää absoluuttista pahuutta ja idealistista hyvyyttä, joka avaa ovia uusiin todellisuuksiin.

miraclemanxweb

Ihmeellinen Miracleman on jylhä ja koskettava sarjakuvaromaani. Maailmoja syleilevän mahtipontisuuden, korkealentoisten visioiden, raakojen kauhujen ja filosofisten pohdintojen keskelläkin se säilyttää inhimillisen yhteytensä reaalimaailman kipupisteisiin. Tarina myös tunnustaa avoimesti yhteytensä populaarikulttuurin perintöön, vaikka muovaakin vanhoja malleja uuteen uskoon. Lisäksi teos valaisee hienosti legendojen syntymekanismeja ja ihmisten tarvetta luoda itselleen jumalia.

Parhaimmillaan Miracleman kulkee kuin tanssi, jossa runollinen teksti ja ilmaisuvoimaiset kuvat resonoivat musiikin lailla. Tämä näkyy erityisesti Garry Leachin ja John Totlebenin taiteilemissa osioissa, joissa on visuaalista potkua vaikka muille jakaa. Teoksessa on kuitenkin sen verran monta piirtäjää, että taso ja tyyli notkahtelevat paikoin ikävästi. Kököintä jälkeä on tehnyt Chuck Austen, mutta yllättäen myös Rick Veitch pistää Miraclemanissa pahintaan. Heidän kuvittamissaan jaksoissa kerrontakin hapuilee.

miracleman8web

Kiitoksen ansaitsevat albumin tuore väritys, Jouko Ruokosenmäen hieno suomennos sekä mukaan saadut välinäytökset, jotka puuttuivat 1980-luvun lopun amerikkalaisista Miracleman-albumeista. Uusi värimaailma on selvästi aiempaa toimivampi ja peittää samalla kehnosti piirrettyjen jaksojen pahimmat kömmähdykset.

Ihmeellinen Miracleman on klassikko, jota ei sovi ohittaa.

Seuraavaksi kehiin sitten Neil Gaimanin ja Mark Buckinghamin Miracleman: The Golden Age. Eikös joo?!

”Ja niin me hengitimme mytologiaa, puhalsimme satuja, hikoilimme legendoja. Olimme Olympoksen jumalia.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

miracleman3web

Sarjakuvat – Knut Nærum & Karstein Volle: Vinossa

vinossakansiweb

Knut Nærum & Karstein Volle:
Vinossa

Voiko sarjakuvilla järkyttää yhteiskuntarauhaa? Näin ainakin uskotaan Vinossa-albumin (Like) poliisivaltiossa, jossa sarjakuvien piirtäminen ja levittäminen ovat ankarasti kiellettyjä.

Norjalaisen Knut Nærumin käsikirjoittama ja Karstein Vollen kuvittama Vinossa on kunnianhimoinen visio dystopistisesta yhteiskunnasta ja siellä tehdyistä sarjakuvista. Albumin kehystarinana toimivat ankean mustavalkoiset todellisuusjaksot, joissa seurataan toimistovirkailijaa, joka innostuu luomaan kiellettyjä kuvakertomuksia. Suurin osa teoksen sivuista uppoaa kuitenkin miehen tummanpuhuviin sarjakuviin, jotka poikkeavat merkittävästi toisistaan sekä taiteeltaan että väritykseltään.

vinossa3web

Vahvoja tarinoita yhdistävät yhteiskunnallinen kantaaottavuus, vertauskuvallisuus sekä lähes käsinkosketeltava vierauden ja ulkopuolisuuden tuntu. Monissa niissä on myös aistittavissa selkeitä Alan Moore -vaikutteita.

On maailma, jossa verisesti toisiaan vastaan kilpailevat spiritualistit avaavat portin suurten muinaisten hallitsemaan ulottuvuuteen. Tai liian aidolle maistuva teatteriesitys, joka saa katsojan puuttumaan näytelmän tapahtumiin – kohtalonomaisin seurauksin.

Entä mitä tehdä, kun kohtaa nuoruudenrakkautensa pikkukaupungissa, jossa ihmiset vanhenevat nopeammin kuin muualla? Tai saa selville, että sairaalavuoteella makaava isä on aikoinaan kuulunut lakkorikkureita mukiloivaan oikeistolaiseen naamiosankaritiimiin?

vinossa1web

Albumin jokaiseen sarjakuvaan on upotettu käänteitä, tasoja ja tulkittavaa enemmän kuin usein löytää edes kokonaisesta kirjasta. Monin paikoin tarinoiden lähtökohdat ammentavat populaarikulttuurin peruskuvastosta, mutta silloinkin niihin löydetään uutta kulmaa ja käsittelytapaa. Kokonaisuutta tukevat innovatiiviset tekstiratkaisut, joissa kuvat ja kertojan mietteet lomittuvat tai dialogi on siirretty kokonaan ruudun alareunaan.

Vinossa ei päästä lukijaa helpolla. Vastineeksi luvassa on teos, jonka seuraan tulee palattua useaan otteeseen. Teos, joka tulvii pakahduttavaa inhimillisyyttä ja palkitsevaa älykkyyttä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/16.

vinossa2web

Uutiset – Liken ja Tähtivaeltajan kirjoituskilpailun voittaja julkistettu

Liken ja Tähtivaeltajan spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun voittaja on Katja Törmänen käsikirjoituksellaan Karhun morsian. Kilpailun raatiin kuuluivat kirjailija Tiina Raevaara, Tähtivaeltajan edustaja Jukka Halme ja kustannustoimittaja Jaakko Launimaa. Raadin päätös oli yksimielinen.

Karhun morsian erottui selvästi muista lukemistani käsikirjoituksista. Se oli ehyt ja intensiivinen, ammattimaisen kirjoittajan työtä. Tarina houkutteli tekemään tulkintoja mutta samaan aikaan pakeni yhtä ainoaa selitystä. Se on hyvän kirjan merkki.” – Tiina Raevaara

Karhun morsian on kiehtova, monisyinen fantasiakertomus, joka ammentaa kauniisti suomalaisesta karhumytologiasta. Kirjoittaja onnistuu luomaan hienovaraisilla viittauksilla ja yksityiskohdilla henkilöhahmoja, jotka tuntuvat samaan aikaan aidosti suomalaiskansallisilta mutta myös iättömiltä arkkityypeiltä himoineen ja haluineen.” – Jukka Halme

Katja Törmänen (s. 1971) on koulutukseltaan historian opettaja ja ammatiltaan kirjoittamisen sekatyöläinen. Hän asuu Oulussa. Törmänen on opiskellut luovaa kirjoittamista ja ohjannut kirjoituspiirejä. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt nuortenfantasiakirja Kevääntekijät – Heskilian perilliset osa 1 (2015).

Kirjat – Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

reynoldsposeidoninlapsetweb

Alastair Reynolds
Poseidonin lapset
Poseidon’s Wake
Suom. Hannu Tervaharju. Like

”Haluan tietää, minne saakka verkosto ulottuu – kulkea Mandaloiden kuljettamana niin syvälle galaksiin, että oma aurinkomme on vain yksi nimetön Linnunradan piste.”

Poseidonin lapset on viimeinen osa Alastair Reynoldsin tuoretta trilogiaa, joka kertoo monikulttuurisen ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuden ääriin. Kirjojen keskiössä on Afrikasta ponnistava Akinyan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajan – koskaan kuitenkaan hylkäämättä kaiken alulle laittanutta Eunice Akinyaa.

Kolmannessa romaanissa risteilee kaksi tarinalinjaa. Yhtäällä on Cruciblen siirtokunnassa norsujen parissa työskentelevä Goma Akinya ja hänen Ru-kumppaninsa. He pestautuvat mukaan pitkälle avaruusmatkalle, kun asumattomaksi kuvitellusta Gliese 163 -aurinkokunnasta saapuu viesti, jonka lähettäjällä vaikuttaa olevan yhteyksiä Akinyan sukuun.

Koneiden asuttamassa Marsissa kohdataan puolestaan Kanu Akinya. Idealistinen mies päätyy erikoiseksi rauhanrakentajaksi ihmiskunnan ja tekoälyjen välille. Vaikea tehtävä vie hänet ja hänen ex-vaimonsa ensin Jupiterin Europa-kuun valtameriin ja myöhemmin Gliese 163:n salaisuuksien äärelle.

Reynoldsin romaani tulvii kiehtovia tieteismysteereitä ja massiivisia, ihmeen tuntua soittelevia muukalaisrakennelmia. Monet niistä löytyvät kaukaisen aurinkokunnan vierautta huokuvilta planeetoilta. Jo aiemmin esiin marssivat mm. ihmiskuntaa tarkkailevat, arvoitukselliset Vahti-alukset, Marsin erikoiset konekaupungit sekä Europa-kuun rappeutuneet kaupunkiyhteisöt. Eikä pidä unohtaa älykkäitä elefantteja, Tantoreita, jotka ovat joillekin luonnoton kauhistus mutta toisille osoitus elämän loputtomista mahdollisuuksista.

Tapahtumia sävyttävät tekoälyjen vapaudenkaipuu, anteeksiannon tematiikka sekä monitahoinen pohdinta tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Lopulta huikea jännitysnäytelmä taipuu jopa syvällisiin spekulaatioihin maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta sekä olemassaolon merkityksestä.

Näin pieteetillä kuvattua tieteisvisioiden aarreaittaa onkin harvemmin yhteen kirjaan upotettu.

Reynolds ei kuitenkaan tyydy pelkkään scifistiseen tykitykseen, vaan antaa tilaa myös hahmojen tunteille ja heidän ihmissuhteidensa karikoille – vaikeille valinnoille ja koskettaville kohtaloille. Tätä kautta romaani pohtii ajankohtaisia kysymyksiä erilaisuuden pelosta, yhteiselon mahdollisuuksista ja suvaitsevaisuudesta. Reynolds ei sorru mustavalkoiseen tyypittelyyn, sillä hyvää tarkoittavat sankaritkin lipsuvat väliin ihanteistaan. Oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja väkivallattomuus ovat hienoja ja yleviä periaatteita, mutta vaativat paikoin raskaita uhrauksia. Ja niissä tilanteissa ihmisen luonto punnitaan.

Pitkälti dialogiin nojaava Poseidonin lapset on tuhdista sivumäärästään huolimatta nopealukuista tieteiskarkkia. Se palkitsee eeppisiin mittakaavoihin yltävästä avaruusoopperasta innostuneen yleisön ruhtinaallisesti. Samalla romaani on nousujohteisen trilogian ehdottomasti paras osa.

Poseidonin ihmeistä on paha pistää päheämmäksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

Sarjakuvat – Apinain Tarzan, osa 2

Tarzan2KansiWEBApinain Tarzan: Kultainen leijona

”Kuka rohkenee tunkeutua wazirien maahan, Tarzanin valtakuntaan, ilman lupaa viidakon valtiaalta?”

Omasta ylemmyydestään vakuuttunut valkoinen villimies tulee ja tappaa, kiitos Apinain Tarzan: Kultainen leijona -albumin (Like). Se jatkaa viime vuonna Oparin aarteet -teoksella alkanutta settiä, joka sisältää Russ Manningin 1960-luvulla piirtämät versiot Edgar Rice Burroughsin romaaneista.

Alkujaan Gold Key -kustantamon lehdissä julkaistut tarinat tiivistävät kunkin kirjan keskeiset tapahtumat alle 50 sarjakuvasivuun. Ratkaisu takaa vauhdikkaan lukukokemuksen, joka tosin oikoo mutkat paikoin turhankin suoriksi. Lopputuloksena on silti aina ihmeen tuntua sykkivää, hienolla taiteella varustettua vetävää viidakkoviihdettä.

Tällä kertaa jokaisen tarinan ytimessä on kadonnut kulttuuri. Kirjan käynnistävä Talttumaton Tarzan alkaa tosin paljon proosallisemmin, kun ensimmäisen maailmansodan kalmanmyrskyt saapuvat Tarzanin asuinsijoille. Englantilaisena lordina apinain kuningas käy tietenkin näyttämässä saksalaissotilaille viidakon armottomat lait. Vaarallisten käänteiden jälkeen päädytään kuitenkin Xujan muurein ympäröityyn salattuun kaupunkiin, jonka oudosti mongertavat suippokorvaiset asukkaat käyttävät leijonia aseenaan.

Tarzan2aWEBKauhea Tarzan -tarinassa ei onneksi enää tuhlata aikaa törttöihin sotatoimiin, vaan mennään suoraan asiaan. Saksalaisten kaappaamaa Jane-vaimoaan etsivä Tarzan törmää jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa outoon hännälliseen alkuihmiseen. Pian kohdataan myös siniturkkinen soturi, karvainen puoli-ihminen sekä kolmisarvinen dinosaurus. Pal-ul-Donin esihistoriallisessa laaksossa aika on selvästi pysähtynyt Burroughsin vilkkaan mielikuvituksen tantereille – eikä lopputuloksesta voi kuin nauttia.

Kultainen leijona -osiossa palataan jälleen Oparin salaperäiseen valtakuntaan ja ylipapitar La’n seuraan. Kiehtovien kuvioiden tiimellyksessä häärivät myös ahneet valkoiset miehet sekä leijonakeisaria palvovat gorillamaiset bolgani-puolipedot. Kirjan muiden jaksojen tapaan luvassa on liukkaita juonenkäänteitä sekä kiihkeitä taisteluita. Tarzanin johtotähtenä kun loistaa aina herrasmiesmäinen halu pelastaa neitoja pulasta sekä villin luonnon ytimestä kumpuava kiihkeys – päähenkilön suusta useimmiten kaikuva huuto kuuluu ”Tarzan tappaa!”

Tarzan2dWEBTeoksen päättää Tarzan ja pikkuväki -adaptaatio. Se kuljettaa lannevaatesankarin luolanaisten hallitseman alkukantaisen paratiisin kautta piikkipensaiston saartamaan mini-ihmisten maahan. Muurahaiskekojen näköisissä tötteröissä asuva polvenkorkuinen minuniaaniväki on rohkeaa eikä pahemmin rauhasta perusta.

Nykynäkökulmasta se, että Tarzan ihailee urakalla sotaisia pikkupatriootteja, jotka käyttävät vangitsemiaan vihollisia orjatyövoimana, vaikuttaa poliittisesti aikamoisen epäkorrektilta. Samaa linjaa jatkaa viidakon valtiaan opetus miehuuden myötäsyntyisestä paremmuudesta: ”Odotas, kun joku naaras ensi kerran uhmaa sinua. Hän kokee elämänsä yllätyksen!”

Kajahtaneista asenteistaan huolimatta Apinain Tarzan: Kultainen leijona tarjoilee nostalgista nautintoa ajalta, jolloin perinteinen seikkailusarjakuva oli vielä voimissaan. Menevän kerronnan kruunaa Manningin dynaamisuutta korostava selkeä piirros, jonka viehkeää viivaa on pakko ihailla.

Tarzan2bWEBKirjan ulkoinen ilme pyrkii jäljittelemään vanhojen suomalaisten Tarzan-lehtien tunnelmaa ja onnistuu tässä useimmiten mainiosti. Paikoin jälki on kuitenkin turhan haaleaa ja mustat pinnat häiritsevän harmaita.

Ei muuten kannata uskoa esipuheen väitettä, jonka mukaan tämän albumin myötä lähes kaikki Manningin piirtämät Tarzan-sarjakuvat olisivat nyt koossa. Mikään kun ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä taiteilijan parhaat Tarzan-tarinat syntyivät vasta Gold Key -lehtien Burroughs-mukaelmien jälkeen. Osaan niistä voi tutustua Liken 2000-luvun vaihteen tienoilla julkaisemien Tarzan Sunnuntaisarjat -teosten kautta tai metsästämällä divareista käsiinsä parhaita 1970- ja 1980-lukujen Tarzan-albumeita.

”Kuten aina, herruuden tunne on viidakon valtiaalle elämän suola ja sokeri…”

Toni Jerrman

Tarzan2cWEB