Margaret Atwood
Viimeisenä pettää sydän
The Heart Goes Last
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava
2000-luvulla kanadalaiskirjailija Margaret Atwood on löytänyt itsestään rutkasti uutta virtaa. Erinomaisia romaaneja on syntynyt roppakaupalla. On Oryx ja Crake -trilogia, jonka viimeinen osa voitti Tähtivaeltaja-palkinnon. On mitä mainioin Shakespeare-versiointi Noidan sikiö. On Orjattaresi-klassikon jatko-osa, Tähtivaeltaja-palkittu Testamentit, ja monia muita. Nyt suomeksi saatu Viimeisenä pettää sydän pettää valitettavasti myös lukijan. On vaikea uskoa, että Atwoodin kynästä voi ylipäätään syntyä näin kehnoa velliä.
Romaanin lähtöajatus on ihan kelvohko, vaikkakin moneen kertaan nähty. Massiivinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen romahdus on vienyt entiseltä keskiluokalta työt ja asunnot. Vain rikkailla on varaa paeta yhä kukoistaville seuduille, kun maankolkka toisensa jälkeen muuttuu jengien ja vandaalien hallitsemaksi helvetiksi. Tässä ankeassa todellisuudessa kärvistelevät myös romaanin päähenkilöt, autossaan asuvat Stan ja Charmaine.
Elämä on ilotonta ja nihkeää, kunnes aviopari kuulee uudesta Positron-projektista, joka lupaa ratkaista kaikki kansakuntaa riivaavat ongelmat. Kokeellinen hanke kaipaa sitoutuneita osallistujia, joille on luvassa turvaa ja täystyöllisyyttä Consiliencen muurein suojatussa kaupungissa. Tämän vastineeksi jäsenten täytyy luopua vapaudestaan: tarkkailulle on alistuttava, yhteydet kaupungin ulkopuolelle katkaistava ja sääntöjä noudatettava.
Utopistisesta myyntipuheesta innostuneet Stan ja Charmaine pääsevät mukaan projektiin. Alkuun uusi elämä maistuu vallan ihanalta, mutta sitten paratiisiin ui useampikin käärme. Niistä mielenkiintoisin on hanketta pyörittävien tahojen ahneus, joka yltyy ihmisarvona polkeviin mittoihin. Kirjailijaa itseään tuntuu kuitenkin kiinnostavan enemmän pääparin suhteen seksuaalisperäinen romahdus.
Päällepäin niin kainon ja viattoman oloinen Charmaine antautuu masokistisen syrjähypyn vietäväksi. Stan puolestaan kuvittelee alistavansa haavekuviensa kuuman kaunottaren, mutta päätyykin itse kylmän juonittelijan alistetuksi seksileluksi.
Sitten karrikoitu parivaljakko ihmettelee valintojaan ja tuskailee omaa tilaansa. Sisällöltään nämä jaksot jäävät täysin tyhjänpäiväisiksi, eikä tunnelmaa ainakaan paranna aneemisen tasapaksu kerronta.
Romaani onnistuu iskemään kirveensä asiaan vain muutamaan otteeseen. Markkinamiesten loputtomasta itserakkaudesta ja rahasammoiksi taotuista yksityisistä vankilalaitoksista väännetään ihan purevaa ironiaa. Myös ajattelu, joka pohjaa yksinomaan yltiöpäiseen voitontavoitteluun ja kansantuotteen jatkuvaan kasvuun saa ankaraa sapiskaa. Samoin kuin huuhaa-tiedettä julistavat motivointi- ja elämäntaito-ohjelmat.
Muuten kirjan substanssi jää väsähtäneeksi. Huomiot ovat tasoa: valta ja raha turmelevat, ihmiset heittävät elämänsä hukkaan ja miehet haluavat sänkyynsä helposti käskytettäviä seksinukkeja.
Kun myös kerronta eksyy jatkuvasti sivupoluille ja juonikuvio on epäuskottava, ei romaanista iloa irtoa. Tavoitteena lienee ollut jonkinlainen mustan huumorin sävyttämä absurdi satiiri seksistä ja ihmiselon päättömyydestä, mutta metsään menee niin että rymisee.
Yksi syy tason notkahdukseen saattaa piillä siinä, että tarina on alunperin kirjoitettu pätkinä Byliner-nettisivustoa varten ja vasta myöhemmin koottu ja laajennettu romaaniksi.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.
Tiivistelmä:
tähtivaeltajablogi 