Star Wars: The Rise of Skywalker

Täytyy tunnustaa, että olen ollut Tähtien sota -fani jo pienestä pitäen. Elokuvien ohessa olen vuosikymmenten mittaan käyttänyt tuhansia euroja Star Wars -aiheisiin kirjoihin, sarjakuviin, peleihin, vaatteisiin, leluihin, figuureihin ja ties mihin. Niinpä odotuksiani ei ole helppo täyttää – mistä käy hyvänä esimerkkinä se, että mielestäni George Lucasin 2000-luvun taitteessa rustaama esiosatrilogia on pääosin täyttä shaittia.

Ennen kuin astuin teatteriin katsastamaan uuden The Rise of Skywalker -leffan, kertasin viimeisimmän trilogian kaksi edellistä elokuvaa.

Ja aivan kuten muistinkin, J. J. Abramsin ohjaama The Force Awakens (2015) on harvinaisen kehno tekele – Han Solon (Harrison Ford) ja Chewbaccan (Peter Mayhew) esiintymisiä lukuunottamatta. Henkilöhahmojen kehittely on olematonta ja juoni kuin lapsenmielisen faniääliön raapustelema ö-luokan kopio alkuperäisestä Tähtien sodasta. Keskushenkilöistä kehnoimmin on käsikirjoitettu Adam Driverin esittämä, raivostuttavan rassukka Kylo Ren – Darth Vaderin manttelinperijän sijaan hahmo muistuttaa lähinnä Jar Jar Binksiä.

Onneksi meno paranee selvästi Rian Johnsonin ohjaamassa The Last Jedi -leffassa (2017). Vaikka filmin taustatarina ilkimyksiä pakenevista kapinallisten aluksista onkin loppuunkaluttu, mukaan on uutettu runsaasti tunnelmaa ja inhimillistä otetta. Reyn (Daisy Ridley) ja Luke Skywalkerin (Mark Hamill) yhteisissä kohtauksissa on jopa taikaa. Tällä kertaa myös Kylo Ren on saatu nostettua ulos rasittavuuden suosta. Muutenkin hahmoihin on panostettu ja ylöspano on näyttävää.

Siinä missä The Force Awakensin katsominen on silkkaa kärsimystä, tarjoilee The Last Jedi väliin ajatuksiakin herättävää, toimivaa tieteisviihdettä.

Mutta kuinka tässä vertailussa pärjää tuore The Rise of Skywalker, jonka puikoissa on jälleen useita pahoja pettymyksiä leiponut Abrams?

Valitettavan huonosti, vaikka 9 elokuvan jatkumo olisi ansainnut jotain ikimuistoista. Elokuvan ensimmäinen puolikas on järjettömässä eestaas-säntäilyssään suoranainen loukkaus koko Star Wars -universumia kohtaan – pieru vasten yleisön kasvoja. Kaikki se hienovaraisuus, rohkeus ja ihmiskuvaukseen panostaminen, joka koristi The Last Jedi -filmiä, on siivottu sivuun. Tilalle on tuotu päämäärätöntä vauhtisähellystä sekä paperinohutta henkilökuvausta. Tässä vaiheessa valkokangasta tekisi mieli heitellä mädillä tomaateilla.

Onneksi filmin loppupuolelle on saatu rakennettua muutamia oivallisia kohtauksia sekä hetkiä, jotka herättelevät henkiin aitoa Star Wars -tunnelmaa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan ylletä samanlaiseen tunteiden lentoon kuin monin osin ongelmallisen Rogue One -elokuvan (2016) vaikuttavimmissa jaksoissa. Tästä huolimatta loppukäänteille haluaisi pariin otteeseen jopa hurrata.

Tarinaltaan The Rise of Skywalker ei ole erityisen mieleenpainuva. Heti kärkeen kuullaan, että kuolleeksi jo aikoja sitten kuviteltu keisari Palpatine (Ian McDiarmid) onkin elossa. Hän on punonut juoniaan sithien salaisella Exegol-planeetalla ja rakennuttanut maailmankaikkeuden mahtavimman ja tuhovoimaisimman avaruuslaivaston. Sen hän lupaa Kylo Renin komentoon, kunhan tämä vain löytää ja tappaa jediksi opiskelevan Reyn.

Kun Ren etsii Reyta, Rey ja hänen kapinallistoverinsa metsästävät johtolankoja, jotka paljastaisivat heille reitin Exegoliin. Aina väliin Ren kiusoittelee vanhempansa menettänyttä Reyta vihjeillä, jotka voisivat paljastaa naisen syntyhistorian. Rey on puolestaan yhä vakuuttunut siitä, että voisi käännyttää miehen takaisin voiman valoisalle puolelle.

Ja sitten lennellään eksoottisesta paikasta toiseen, tapellaan ja kiukutellaan. Ylivoimaisen vastustajan edessä tilanne näyttää väliin jo menetetyltä, mutta ehkäpä toivossa piilee sittenkin voimaa, jolla pahuus voitetaan.

Hahmoista suunnitelmiaan jatkuvasti selittelevä Palpatine ei vakuuta. Myös Kylo Ren vedetään pitkäksi aikaa takaisin idiotismin alhoon. Rey käyttelee uusia jedikykyjään yhtä vaivattomasti kuin me muut voitelemme leipää, mutta kovin syvälle hahmon mielenmaisemaan ei elokuvassa ylletä. Daisy Ridley tekee joka tapauksessa roolissa parhaansa. Mutta kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ammentaa.

Myös Poe (Oscar Isaac), Finn (John Boyega) ja Chewbacca (Joonas Suotamo) saavat sankaroida minkä kerkiävät – ilman sen ihmeempää luonteenkuvausta. Totaaliseksi huumoriveikoksi väännetty C-3PO (Anthony Daniels) hölmöilee puolestaan urakalla. Ja onhan mukana myös uusi hassu pikkudroidi, josta on helppo tehdä leluja myyntiin.

Mitäs tästä nyt sitten jäi käteen? No ainakin pohjaton viha Abramsia kohtaan. Miksi ihmeessä todistetusti täysin kyvyttömän herran annetaan yhä uudelleen raastaa rakastettuja hahmoja kuraan? Onko turhanpäiväinen toiminta tosiaankin nykyisin tärkeämpää kuin huolella luodut tarinat ja henkilöt? Miksi ihmeessä tämäkin leffanraakile piti vielä tehdä ja nähdä?

Nyt ottaa kupoliin ja pahasti!

Toni Jerrman