Kirjat – Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Christina Sweeney-Baird
Viimeiset miehet

The End of Men
Suom. Kirsi Luoma. Like

Christina Sweeney-Bairdilla kävi uskomattoman hyvä tuuri, kun hänen pandemiaromaaninsa sattui valmistumaan koronan yhä riehuessa. Ilman viruksen vetoapua tuskin kukaan olisi jaksanut kiinnostua näin kaavamaisesta, keskinkertaista kehnommasta kirjallisuustuotteesta.

Viimeiset miehet kertoo lähitulevaisuudesta, jota riivaa vain miehiä tappava virus. Vauhdilla leviävä tauti vie hetkessä hautaan 90 prosenttia Maapallon miehistä.

Romaani lähestyy pandemia-aikaa ja sen jälkeistä uutta normaalia useiden näkökulmahenkilöiden silmin – noin viiden vuoden aikajanalla.

Skotlannissa asuva Amanda on ensiapupoliklinikalla työskentelevä lääkäri. Hän on ensimmäinen, joka tajuaa, että nyt on jotain pahasti pielessä. Ylemmät lääkintäviranomaiset eivät kuitenkaan välitä hänen varoituksistaan. Kanadalainen Lisa on virologian professori, joka näkee rokotekehittelyssä mahdollisuuden lyödä rahoiksi. Elizabeth on puolestaan Yhdysvaltain tartuntatautiviraston työntekijä, joka matkaa hyvää hyvyyttään Iso-Britanniaan auttamaan taudin taltuttamisessa.

Keskeisissä rooleissa esiintyvät myös antropologi Catherine, Britannian tiedusteluyhteisön edustaja Dawn, The Washington Postiin virusartikkeleita kirjoittava Maria Ferreira sekä kasa muita henkilöitä. Monet heistä ovat tarpeettomia romaanin ydinkerronnan kannalta. Eikä kellään heistä ole aidosti omaa ääntä.

Itse tarinassa ratkotaan viruksen alkuperää, yritetään keksiä tehokkaita rokotteita ja itkeä vollotetaan kuolleiden rakkaiden perään. Surussa vellotaan niin urakalla ja niin ulkokultaisesti, että homma alkaa muistuttaa huonon kirjallisuuden hupijuhlaa. Sweeney-Bairdin tasapaksu tekstimassa kun ei pysty yrityksistä huolimatta edes värisyttämään lukijan tunnerekisteriä.

Latteasti eteenpäin valuvan tarinoinnin seassa maailmaa pyörittäviä koneistoja laitetaan uuteen uskoon, jotta yhteiskunnallinen infrastruktuuri ei kaatuisi ja ihmiskunnan tulevaisuus olisi auvoinen. Ja kyllähän pätevät ja vahvat naiset hoitavat nämä asiat paremmin kuin mihin miehet ovat ikinä kyenneet.

Ja tästä pääsemmekin romaanin ainoaan edes osittain toimivaan osaseen, eli feministiseen asenteeseen. Toki feminististä tieteiskirjallisuutta on kirjoitettu jo vuosikymmenten ajan, mutta nyt trendi on taas nostanut kiitettävästi päätään. Sweeney-Baird ei ole kuitenkaan kirjallisilta lahjoiltaan yhtä taidokas kuin vaikkapa Margaret Atwood, Naomi Alderman, Rivers Solomon tai N. K. Jemisin. Niinpä hän tuo sanottavansa esiin päälleliimattuina kohtauksina, jotka eivät sujahda luontevaksi osaksi kerrontaa.

Kirjan yhteiskuntakriittinen ulottuvuus onkin silkkaa lokeroiden täyttöä. Nyt on valitettu siitä, että kaikki laitteet ja esineet suunnitellaan miehisten mallien mukaan. Rasti ruutuun! Nyt on pilkattu sekopäistä incel-kulttuuria. Rasti ruutuun! Nyt on huomioitu hlbtiq-ihmisten ongelmat. Rasti ruutuun! Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena Viimeiset miehet on eloton rautalankaväännös, joka seilaa aivan toisilla vesillä kuin aidosti koukuttava kaunokirjallisuus.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Tähtivaeltaja-lehdessä on julkaistu jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien artikkelisarjaa, jossa esitellään aina edellisen vuoden parhaat uudet amerikkalaissarjakuvat – sekä muistutetaan yhä jatkuvasti laatusarjoista.

Olen jo pitkään miettinyt, että joku näistä katsauksista olisi hauska pistää julki myös blogin puolella. Hitusen asiaa mietittyäni olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, ettei kukaan jaksa lukea älykännykän ruudulta artikkelia, jolla on painetussa lehdessä mittaa yli 20 sivua.

Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla sellaista ideaa, että julkaisen blogissa neliosaisen juttusarjan, johon on valittu yhteensä noin kolmasosa alunperin Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista. Näin jaksot pysyvät lukukelpoisen mittaisina ja esille saadaan silti nostettua iso kattaus uusia laatusarjoja.

Paljon jää tietysti pois, mutta eipä blogia voi tukkia juttusarjalla, jossa olisi reippaasti yli kymmenen jaksoa. Joka toinen viikkoisella julkaisutahdilla tähän kuluisi aikaakin päälle puoli vuotta.

Mutta nyt enemmittä puheitta itse asiaan!

Image: Tieteismättöä

Mikäli kaipaa hyvää tieteissarjakuvaa, kannattaa katse suunnata kohti Image-yhtiön tarjontaa. Näin on ollut jo pitkään ja on nytkin.

”Tartarus. Kaivossiirtokunta valtamerten hallitsemalla kääpiöplaneetalla avaruuden takamailla. Täällä kuolema on tutumpi kuin elämä.”

Jack T. Cole on kaikkien sarjakuvaharrastajien sankari. Ihmemies, jonka taide kohotti The Unsound -minisarjan (TV 1/19) arvoon arvaamattomaan. Nyt hän tekee saman tempun Tartaruksen kanssa. Herra osaa myös valita juuri oikeat yhteistyökumppanit, sillä sekä Cullen Bunnin kirjoittama The Unsound että Johnnie Christmasin juonima Tartarus ovat tarinoiltaankin ehdotonta ykkösluokkaa.

Kääpiöplaneetta Styxx sijaitsee kahden vaikutusvaltaisen avaruusimperiumin välimaastossa. Paikan tärkein vientituote on Tartaruksen kaivossiirtokunnan louhima neste, josta voidaan muovata kaikkia kuviteltavissa olevia asioita ja esineitä. Parhaiten tämän taidon hallitsevat meditointiin keskittyvät djinnit, jotka lukeutuvat Tartaruksen keskeisiin toimijoihin.

Estääkseen djinnejä myymästä voimallisia nesteaseita vihollisilleen, Baxnan-imperiumi on rakennuttanut Styxxin kiertoradalle Olympus-avaruusaseman. Saarrosta huolimatta aseiden salakuljetus rehottaa.

Sarjakuvan pääosaa näyttelevät Olympuksen sota-akatemiassa opiskelevat kadetit. Heistä keskeisin on Tilde, jonka elämä nytkähtää raiteiltaan, kun selviää, että hänen oikea äitinsä on seitsemäntoista vuotta aiemmin kuollut armoton sotapäällikkö. Tilde pakenee parin ystävänsä kanssa avaruusasemalta ja laskeutuu Tartaruksen vaaroja kuhiseville kaduille. Siellä he joutuvat sekoitetuksi Golden Razor -rikollisjengin ja djinnien väliseen valtakamppailuun.

Peruselementeiksi purettuna Tartarus saattaa vaikuttaa köykäiseltä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa sarjakuva on ääriään myöten täynnä kiehtovia yksityiskohtia, mielikuvituksellisia ideoita ja erikoisia elämäntapoja. Näin rikkaaksi ja räiskyväksi kirjoitettua tieteistykitystä tuleekin eteen aivan liian harvoin.

Kokonaisuuden täyteläistää Colen pärisyttävän omintakeisia näkymiä tulviva piirros, jossa vanhanaikainen koristeellisuus yhtyy huikeisiin scifi-visioihin.

Täyttä timanttia.

”Olipa kerran häät, jossa höyrytuomari kohtasi sotakirvestä heiluttavan ison miehen. Sitten tylsät ihmiset vangitsivat höyrytuomarin, mikä ärsytti kirvestä kantavaa isoa miestä.”

Absurdi älyttömyys on elämän suola Kieron Gillenin, Jim Rossignolin ja Jeff Stokelyn The Ludocrats -albumissa. Järjettömyyksien nimiin vannoo myös mahtavalla parralla ja vielä mahtavammalla keskivartalolla varustettu paroni Otto von Subertan. Railakas suurmies on ADHD-oireista kärsivä räjähtävä ilopilleri, jonka rauhoittamiseen vaaditaan hyperpaavin poliisivoimien koko nukutuspiikkiarsenaali.

Mutta siinä vaiheessa, kun robottipoliisit vangitsevat Oton uusimman ihastuksen, höyryvoimalla käyvän tuomari Grattinia Gavelsteinin, häntä ei pysäytä enää mikään. Tosin hyökkäys vankilana toimivan massiivisen tappajatoukan sisuskaluihin on helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi apuun rientävät muun muassa tutiseva moottorisahakokki Bogol Theen, julma julkkiskirurgi Elaina Triptych sekä taajuushyppelijä ja jokaisen taistelun petturi Voldigan Kavala.

The Ludocrats lataa peliin rutkasti hekotuttavaa hulluutta. Tässä maailmassa tylsyys on synneistä suurin, joten tarinointi kulkee vimmaisilla tehoilla. Meno onkin kuin istuisi loputtomilla vitseillä ryyditetyssä vuoristoradassa. Albumin todellisuuskuvaa kasvattavat tekstisivut, jotka esittelevät lukijoille niin itsetietoisen vehnäsäkin, tiedettä syövät liha-aaveet, rakennusaineena käytetyt sienifilosofit kuin miljoona muutakin ludocraattista ihmettä.

Rakkautta ensisilmäyksellä! Tai kuten ludocraatit sanoisivat: ”Älä tunge sitä koita taas nenääsi.”

”Jos joku rakentaa tällaisen metallipintaisen, ruumiita syövän tappokoneen kuin minä, hän ei rakenna vain yhtä.”

Vuoden 3241 Pohjois-Amerikassa eletään pahasti taantuneissa heimoyhteisöissä, joiden juuret juontavat Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Teknologinen aikakausi on kaukaista historiaa, ja romahtaneet pilvenpiirtäjät hautautuneet hiekkaan. Nyt asuntoina toimivat puiset majat ja aseina keihäät sekä miekat.

Vanhoista kukoistuksen ajoista on kuitenkin yhä nähtävissä merkkejä. On Amerikkaa halkova kanavajärjestelmä ja taivaalla leijuvia valtavia torneja, jotka viilentävät ilmakehää. Eikä sovi unohtaa hudsoni-heimon palvomia devoja, alunperin Marsia varten rakennettuja maankaltaistajalaitteita, joiden taustalla vaikuttaa tuntematon, teknologisesti kehittynyt taho.

Simon Royn ja Daniel Bensenin käsikirjoittama ja Artyom Trakhanovin piirtämä First Knife (aiemmin nimellä Protector) on suurisuuntainen, loppuun asti ajateltu visio Maapallon tulevaisuudesta. Erinomaisen komealla taiteella varustettua teosta voi helposti verrata jopa Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaklassikkoon.

Itse tarinassa yangui-heimoon kuuluva nuori orjatyttö karkaa hudsonilaisten pyörittämältä kaivaukselta. Pakomatkallaan hän putoaa hiekkaan uponneiden raunioiden uumeniin. Siellä hän tulee herättäneeksi henkiin muinaisen sotarobotin, jonka yanguit uskovat olevan uudelleensyntynyt jumala.

Robottisotilaan myötävaikutuksella yanguiden ja hudsonilaisten välisen sotatilan valtasuhteet heittävät volttia. Mutta kuinka käy, kun devoja ohjailevat tahot kiinnostuvat vanhasta sotakoneesta? Ja mitkä ovat mekaanisen miehen omat tavoitteet?

First Knife on monitahoinen ja ihmeen tuntua soitteleva tieteisseikkailu, jonka vietäväksi on ilo antautua. Sarjan maailmankehittely ja hahmokuvaus tarjoilevat runsain mitoin ammennettavaa, eikä kerronta voisi olla vetävämpää.

Parasta A-luokkaa!

Toni Jerrman

Ensimmäinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Elokuvat – Slugs (1988)

Slugs
aka Slugs, muerte viscosa
(UK-versio, blu-ray)

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón esiintyi Tähtivaeltajan sivuilla viimeksi vuonna 2011. Tuolloin käsittelyssä oli hänen Teräsmies-teemainen supersankarielokuvansa, hillittömän siivetön kalkkuna Supersonic Man (1979). Leffa, josta käy äärimmäisen selväksi, ettei edes superihminen voi lentää. Niinpä on sitäkin ihmeellisempää, että vuonna 1988 valmistunut, Shaun Hutsonin romaaniin perustuva Slugs, näyttää ihan oikealta elokuvalta. Toki se on täydellisen päätön ja riemastuttavan pöhkö, mutta se nyt käy ilmi jo aihevalinnasta – kyseessä on näet kauhuelokuva pientä amerikkalaiskaupunkia riivaavista, lihanhimoisista tappajamutanttietanoista!

Uimaan kykenevien etanoiden ensimmäinen uhri on nuori poika, joka on tyttöystävänsä kanssa kalastamassa rauhallisella järvellä. Yllättäen etanat tempaisevat pojun veneestä ja jo kohta järven pinta kuohuu verenpunaisena. Seuraavaksi kuolo korjaa resuisessa talonröttelössä asuvan juopon, joka päätyy kuhisevan etana-armeijan ateriaksi. Kun miekkosen ruumis lopulta löytyy, jäljellä on vain verinen pääkallo ja palasiksi mutusteltu ruumis.

Sitten tutustutaan filmin päähenkilökaartiin, kolmeen keski-ikäiseen pariskuntaan. Mike Brady (Michael Garfield) on kaupungin terveystarkastaja ja Kim Brady (Kim Terry) hänen opettajavaimonsa. Viemäreissä viihtyvä Don Palmer (Philip MacHale) pyörittää puolestaan kaupungin puhtaanapitolaitosta. Hänen vaimonsa on Maria Palmer (Concha Cuetos). Sitten ovat vielä bisnesmies David Watson (Emilio Linder) ja tämän alkoholistivaimo Maureen Watson (Alicia Moro).

Ja koska näin pieni henkilökaarti ei riittäisi mihinkään, runsaasti tilaa annetaan myös kaikille tasapuolisesti kuttuilevalle sheriffi Reeselle (John Battaglia), koululaboratoriota pyörittävälle tiedemies John Foleylle (Santiago Álvarez) sekä lähes loputtomalle kasalle muita sivuhenkilöitä.

Mike ja Don saavat ensivihjeen siitä, että jotakin on pielessä, kun puudelia sylissään kantava rouva Florence Fortune (Harriet L. Stark) valittaa viemärin oudosta löyhkästä. ”Minä en ole mikään hyväntekeväisyysheittiö. Minä maksan veroni ja odotan saavani hyvää palvelua.” Yllättäen putkistoista löytyy puoliksi syötyjä rotanraatoja.

Seuraavaksi kohdataan kasvihuonetta hoitava herra Harold Morris (Juan Maján), jonka jatkuvasti nalkuttava Jean-vaimo (Lucía Prado) on eloisa pilakuva 1950-lukulaisesta kotiäidistä. Harold päätyy pulaan, kun hän pistää kätensä puutarhahanskaan, jonka sisällä lymyilee musta tappajaetana. Otus ei kuole sitten niin millään, joten lopulta Haroldin on hakattava kätensä irti kirveellä päästäkseen vihulaisesta eroon. Kaikki tämä riehunta johtaa onnettomuuteen, jossa Harold, Jean ja kasvihuone räjähtävät ilmaan tulisena pallona!

Mutta tämä on vasta alkua. Seuraavaksi David syö salaattia, johon on epähuomiossa pilkottu yksi mutanttietana. Näin hänen sisuksiinsa päätyy etanoiden veressä viihtyviä parasiittimatoja, jotka syövät hänet sisältä käsin. Siinä on muilla ravintola-asiakkailla ihmettelemistä, kun miehen silmät räjähtävät ja esiin purskahtelee laumoittain matoja!

Kova kohtalo odottaa myös sekstailevaa nuortaparia, Donnaa (Kari Rose) ja Bobbya (Kris Mann). He joutuvat ilman rihmankiertämää vessanpöntöstä esiin ryömivien etanamassojen iltapalaksi.

Eivätkä ruumiit toki tähän lopu. Ei vaikka Mike, Don ja John onnistuvat päättelemään, että kaupungissa on meneillään mutanttietanoiden invaasio. He saavat jopa selville, että tämä kaikki johtuu entisestä radioaktiivisten ja kemiallisten jätteiden kaatopaikasta, jonka päälle ollaan juuri rakentamassa uutta ostoskeskusta.

Mike kiertää kaupunkia varoittelemassa valtaapitäviä vaarasta, mutta kukaan ei ota häntä tosissaan. Viemäreissä ja vesiputkissa lymyilevät nilviäistappajat herättävät päättäjissä lähinnä naurunremakoita. Sheriffi äityy jopa kyselemään, että mitä seuraavaksi: ”Mielenvikaisia heinäsirkkoja vai mellakoivia hyttysiä?”

Lopulta sankarikolmikon on itse tartuttava toimeen. Mutta vaeltelu tappajaetanoiden valtaamissa viemäreissä ei ole vaaroja vailla…

Minkäänlaisia järjen tapaisia käsitteitä Slugs-elokuvaan ei voi kytkeä. Leffa kuitenkin etenee vauhdilla ja tarjoilee ihastuttavan hauskoja kohtauksia toisensa perään. On jokseenkin käsittämätöntä, että aikoinaan filmi jäi joissakin maissa – mm. Isossa-Britanniassa – sensorien hampaisiin. Vaikka mukana toki on ”verisiä” kohtauksia, ei niistä löydy kauhua tai uskottavuutta nimeksikään. Sen sijaan ne tarjoilevat överiydessään maittavia hekotuksia. Aivot narikkaan -kasariviihteenä Slugs onkin lähes timanttia.

Vaadin Suomen valtiota lisäämään välittömästi tappajamutanttietanoita vesijohtoveteen!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Kolme perushaastattelua, joissa näyttelijä Emilio Linder, efektivelho Carlo De Marchis ja taiteellisesta suunnittelusta vastannut Gonzalo Gonzalo kehuvat elokuvan ohjaajaa ja kuvittelevat olleensa tekemässä vakavamielistä kauhufilmiä. Yhteismittaa näille kertyy puolisen tuntia. Huomattavasti humoristisemmin leffaan suhtautuu tuotantopäällikkö Larry Ann Evans, joka esittelee 20-minuuttisessa pätkässään myös filmin kuvauspaikkoja.

Trailerin päälle vielä kirjailija Shaun Hutsonin haastatteluraita sekä Chris Alexanderin hauskasti intomielinen kommenttiraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/21

Maailmaa yhä pöllyttävän kökkölöörin keskelläkin olemme loihtineet iloksenne Tähtivaeltajan historian punk-positiivisimman numeron. Säpinää! Anarkiaa! Kiljua! Mohikaaneja!

Aurinko paistaa vihdoin avaruuden risukasaan, kun pahaenteisesti höhöttelevä tieteisdösentti Vesa ”Punk-Ari” Sisättö johdattelee meidät punk-todellisuuksien syövereihin.

Lehden saa kunnian käynnistää Sisätön artikkeli solarpunkista. Tämä noin vuosikymmenen ikäinen kirjallinen liike pyrkii luomaan valoisia visioita ihmiskunnan tulevaisuudesta. Alan kirjailijat pohtivat, millainen olisi yhteiskunta, joka ei vannoisi talouskasvun ja luonnonvarojen liikakäytön nimeen. Tai millaista olisi elää maailmassa, joka perustuisi ekologisesti ja sosiaalisesti kestäville arvoille?

Positiivisille tulevaisuuskuville onkin juuri nyt kysyntää.

Sisätön kynästä on syntynyt myös tutkielma kekkospunkista, tuosta kotimaisen spefin poliittis-byrokraattisesta tiennäyttäjästä – väyryspunkiakaan unohtamatta. Kuinka huonosti olisi käynyt, jos Urho Kaleva Kekkonen olisi luopunut presidentinpestistään etuajassa? Millainen olisi Neuvosto-Suomi? Ja miten tähän kaikkeen liittyvät venäläisvalmisteinen taistelulehmä sekä Carl Gustaf Emil Mannerheimin pahkahuone?

Steampunkin puolelle hypätään Artemis Kelosaaren Merkillisten merenkulkijain kilta -novellissa. Itä-Suomen maisemissa liikkuva tarina esittelee meille tervahöyryn kansimiehenä maata kiertävän Serafim Kovanahan, jonka elämä on ollut täynnä ainutlaatuisia käänteitä.

Mutta ei kaikki ole punkia, mikä kiiltää. Viime vuosina maailmankaikkeuteen on pukattu myös lukuisia laatutietoisia scifi-televisiosarjoja. On The Expanse (2/16), Killjoys, Westworld, The Handmaid’s Tale, Star Trek: Picard ja vaikka mitä. Mutta kuinka moni muistaa herran nimeltä Buck Rogers? Miehen, joka toimi visuaalisten avaruusoopperoiden esikoisairueena?

Ilman Rogersia meillä ei olisi Flash Gordonia tai Tähtien sotaa. Tuskin montaa muutakaan avaruusoopperasarjakuvaa tai -elokuvaa. Kenties ei edes supersankareita!

Älä siis jätä väliin sivulta 80 käynnistyvää artikkelia, joka paljastaa kaiken, mitä herra Rogersista tulee tietää.

Koska elokuvateattereissa eletään yhä rospuuttokautta, tässä numerossa on lohduksi tarjolla Tähtivaeltajan historian laajin kattaus dvd- ja blu-ray-arvosteluja. Sen sijaan Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarja pitää nyt yhden numeron mittaisen huilaustauon. Lisää tätä herkkua on kuitenkin luvassa jo seuraavassa lehdessä.

Sitä odotellessa toivotan Tähtivaeltajan lukijoille aurinkoista ja tähtikirkasta punk-kesää!

Toni Jerrman

Kirjat – Jyrki J. J. Kasvi: Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita

Jyrki J. J. Kasvi
Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita

Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry.

Kaikki Tähtivaeltajablogin lukijat varmasti tietävätkin pitkään kansanedustajana toimineen Jyrki J. J. Kasvin vakavista terveysongelmista. Aivan kaikki eivät kuitenkaan välttämättä muista, että Kasvi on pitkän linjan scifi- ja sarjakuvaihminen, joka on toiminut aktiivisesti sf-fandomissa jo 1980-luvulta lähtien.

Sen ohessa, että Kasvi on ottanut osaa alan tapahtumiin, hän on kirjoittanut tieteisnovelleja ja lukuisia genreen kytkeytyviä artikkeleita – mm. tietokonepeleistä. Hän oli mukana myös Tähtivaeltajassa 3/87 julkaistussa suuressa science fiction -keskustelussa, jonka muihin osanottajiin lukeutui mm. sittemmin Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija Johanna Sinisalo.

Kasvin novelleihin tutustuminen on aiemmin vaatinut useiden vanhojen lehtien läpikäyntiä, mutta nyt tuo ongelma on poissa. Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry. on näet juuri julkaissut Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita -nimisen kokoelman Kasvin kertomuksista.

Teoksen esittelytekstissä mainitaan, että se kokoaa yhteen kirjoittajansa vuosikymmenten kuluessa julkaisemat novellit ja raapaleet.

”Kasvi työstää välillä rajuissakin novelleissaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä mm. science fictionin avulla. Jotkin tarinoista ovat jo muuttumassa todellisuudeksi. Esimerkiksi murhamysteeri Ihan eri ihminen varoittaa neurotekniikan tietosuojariskeistä. Miten turvaamme minuuden säilymisen maailmassa, jossa teknologia kytkeytyy suoraan meidän psyykeemme?

Perinteisempi scifi-tarina Palava taivas sijoittuu Merkuriukseen, normeista poikkeavien ihmisten viimeiseen turvapaikkaan, joka ei enää olekaan niin turvallinen. Teknotrilleri Kaikki tulevaisuuteni vie lukijan ruotsalaisen pakolaisleirin kautta kybertiedustelun ja salaliittojen maailmaan, jossa mihinkään ei voi luottaa, ei edes omiin muistoihin.

Kaikkiaan kokoelmassa on seitsemän novellia ja 19 raapaletta.”

230-sivuisesta kirjasta on saatavilla kova- ja pehmeäkantinen versio sekä pdf-muotoinen e-kirja.

Kirjan tilaaminen sujuu kätsyimmin Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry:n verkkokaupan kautta:

https://holvi.com/shop/jyrkikasvi/

Mikäli haluaa tutustua tarkemmin Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistyksen toimintaan, kannattaa suunnata tuonne:

Nyt voimme vain elää toivossa, että Kasvin terveydentilaan löytyy uusia toimivia hoitomuotoja.

Elite! Conspiracy 87! Vihersiipi! Aikakone! Kosmoskynä! Judge Dredd! Masamune Shirow!

Siilejäkään koskaan unohtamatta.

Toni ”Tähtivaeltaja” Jerrman

Sarjakuvat – Jouko Ruokosenmäki: Viime vuonna Frankfurtissa

Jouko Ruokosenmäki
Viime vuonna Frankfurtissa

Egmont

Jouko Ruokosenmäki on kiistatta yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä kotimaisista sarjakuvatoimittajista. Hänen käsiensä kautta on kulkenut satoja sarjakuvajulkaisuja, ja hän on toiminut kätilönä monen sellaisen klassikon taustalla, joita muuten olisi tuskin koskaan saatu suomeksi: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga, Vartijat, Miracleman, Saga ja vaikka mitä. Nyt sarjakuvien tekijänäkin kunnostautunut Ruokosenmäki avaa ammattinsa saloja Viime vuonna Frankfurtissa -albumissa (Egmont).

Viime vuonna Frankfurtissa ei ole lineaarisesti etenevä elämäkerta, vaan tarjolla on ajassa ja paikassa hyppelehtiviä tuokiokuvia. Pääpaino on ulkomaisilla messuilla, joissa tavataan eri kustantamojen edustajia, tehdään julkaisusuunnitelmia ja etsitään uutta materiaalia suomennettavaksi. Valtavien hallien ja loputtomien kokousten luoma ilmapiiri on monin tavoin ankea. Samat kaavat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja kustannusmaailman realiteetit masentavat.

”Kaikkien laadukkaiden teosten katseleminen messuilla on omalla tavallaan musertavaa… Kun tiedän varsin hyvin, ettei niiden julkaisemisesta suomeksi kannata edes haaveilla.”

Omalla tavallaan albumi onkin hyvä osoitus siitä, että kun rakkaasta harrastuksesta tulee työtä, paljastuu todellisuus paljon haavekuvia nihkeämmäksi. Tässä suossa tarpominen käy Ruokosenmäellekin lopulta niin raskaaksi, että vuoden 2013 Frankfurtin messuilla hän kiertää jättämässä hyvästejä vanhoille tutuilleen. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Vaikka albumin yleisilme onkin harmaa ja alakuloinen, on mukaan päätynyt myös piristävää huumoria. Ironinen suhtautuminen omaan ammatinvalintaan pääsee parhaiten esiin Hei pentu! Haluatko sarjakuvatoimittajaksi? -tietoiskussa. Jo ensimmäisessä faktalaatikossa hehkutetaan ammatin ihanuutta: ”Laatikkokaupalla ilmaisia sarjakuvalehtiä! Saat rahaa niiden lukemisesta! Lehtiä tulee niin, että ne eivät mahdu kotiisi, työpisteestä puhumattakaan. Saat niin paljon lehtiä, että oksennat. HUPIA VUOSIKSI!”

Erinomaisen hauska on myös kauhistuttava jakso, jossa Kvaak-nettiportaalin kirjoittaja uhkaa soittavansa Egmontille, koska hänen mielestään tuore Mustanaamio-spesiaali ei ole lainkaan ”spekiaali”: ”Eihän tässä edes ole sisällys luetteloa?”

Kaiken kaikkiaan Viime vuonna Frankfurtissa on kiiltävä helmi kaikille meille, joita kiinnostavat sarjakuvat sekä kulissien takainen todellisuus. Ilman tupakkaa, olutta ja loputonta uskoa sarjakuvailmaisun merkitykseen tätäkään teosta ei olisi koskaan julkaistu – tai edes piirretty.

Toni Jerrman

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2021 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-ehdokkaat 2021

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2020 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Dino Buzzati: Noiduttu takki ja muita kertomuksia (Basam Books, suom. Leena Rantanen)
Yksinkertaisen kekseliäät, tumman humoristiset novellit paljastavat arjen surrealistisuuden.

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija (Tammi, suom. Einari Aaltonen)
Komea historiallinen fantasia kertoo, kuinka sorrosta selviää tarinoiden ja muistamisen avulla.

Heikki Kännö: Runoilija (Sammakko)
Taidokas, ilotteleva yhdistelmä mystiikkaa, rikoksia, aatehistoriaa ja yksilön vastuun pohdintaa antaa jokaiselle jotain.

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, suom. Mika Kivimäki)
Maailma tarvitsee rohkeutta, rakkautta ja kirjoja. Sujuvasti etenevä seikkailuromaani tarjoaa kaikkea tätä ihastuttavien henkilöhahmojen kera.

M. G. Soikkeli: Neljän miekan tanssi (Vaskikirjat)
Omaperäinen, synkän kaunis balladi. Älyllinen, toiminnallinen romaani on spekulatiivista fiktiota vaativaan makuun.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Elokuvat – Flash Gordon (1980)

Flash Gordon
40th Anniversary 4K UHD Collector’s Edition
(UK-versio, blu-ray)

Mike Hodgesin vuonna 1980 ohjaamasta Flash Gordon -filmatisoinnista on kirjoitettu Tähtivaeltajassa aiemminkin. Leffa ansaitsee kuitenkin uuden esiinnoston, sillä siitä on juuri julkaistu muhkeilla bonusmateriaaleilla varustettu 40-vuotisjuhlapaketti. Itse elokuva on restauroitu huolella – näin kirkkaalta ja upealta Flash ei ole näyttänyt koskaan aiemmin.

Alex Raymondin sarjakuvaklassikoihin perustuva Flash Gordon on kaikkien aikojen hulppein ja visuaalisesti häikäisevin pulp-scifi-filmi. Jos ihan rehellisiksi äidytään, niin Flash Gordon on toki myös yksi maailmankaikkeuden parhaista elokuvista!

Jo filmin ensimmäiset repliikit saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Universumin yksinvaltias, keisari Ming Armoton (Max von Sydow) valittaa: ”Klytus, olen ikävystynyt. Mitä leikkikaluja sinulla on tarjota minulle tänään?” Ja toki aina palvelualttiilla Klytuksella (Peter Wyngarde) on jo kohde valmiina – Maapallo. Sormustaan heilauttamalla Ming aiheuttaa Maassa massiivisten katastrofien sarjan. On hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä, tornadoja ja vaikka mitä.

Kun metallikasvoinen Klytus kysyy, aikooko Ming nyt tuhota koko planeetan, Ming vastaa: ”Myöhemmin. Minusta on hauskaa leikitellä hetken… ennen totaalista hävitystä.” Silkkaa legendaa!

Tästä päästään elokuvan alkuteksteihin, joiden alla soi Queen-yhtyeen esittämä tunnusbiisi: ”Flash! Ah-ah. Savior of the universe. Flash! Ah-ah. He’ll save everyone of us. Flash! Ah-ah. He’s a miracle. Flash! Ah-ah. King of the impossible.” Jos tämä ei nosta ilonkyyneleitä katsojan silmäkulmaan, niin silloin kyseessä on todella paatunut ihmishirviö.

Maapallolla kohdataan amerikkalaisen jalkapallon kirkkain tähti, New York Jetsin pelinrakentaja Flash Gordon (Sam J. Jones). Vaaleahiuksinen komistus lähtee lennolle ja saa seurakseen matkatoimistovirkailija Dale Ardenin (Melody Anderson). Ja se on palavaa rakkautta ensisilmäyksellä.

Mingin aiheuttaman ilmastokaaoksen seurauksena Flashia ja Dalea kuljettava pienkone tekee pakkolaskun hulluna professorina tunnetun Hans Zarkovin (Topol) laboratorioon. Tohtorismies on menettänyt maineensa väittämällä, että outojen sääilmiöiden takana on avaruudesta johdettu hyökkäys.

Pakkomielteinen Zarkov huijaa tuoreen pariskunnan rakentamaansa rakettiin ja pakottaa nämä mukaan matkalle kohti värikästä avaruuspyörrettä. Zarkov uskoo, että Kuu on romahtamassa Maahan ja että aikaa katastrofin estämiseen on enää 11 päivää.

Lopulta kolmikko päätyy turvallisesti Mongo-planeetalle, aivan Mingin palatsikaupungin lähistölle. Sieltä heidät noutaa puna-kultaisiin haarniskoihin sonnustautunut sotilasosasto. Seuraa pramea ja blingin täyteinen kohtaus, jossa Mongon kuita asuttavat kansat vannovat uskollisuuttaan Mingille. Paikalla ovat mm. haukkamiesten johtaja prinssi Vultan (Brian Blessed) ja puukansan prinssi Barin (Timothy Dalton) seurueineen.

Tilaisuus menee lööperiksi, kun Ming iskee silmänsä Daleen ja päättää tehdä tästä jalkavaimonsa. Moinen temppu ei tietenkään sovi rehdille Flashille, joka käy jalkapallohippasille Mingin vartioston kanssa. ”Go, Flash, go! Go, Flash, go!”, kannustaa Dale. Ming puolestaan tiedustelee Klytukselta: ”Syövätkö miehesi varmasti oikeita pillereitä? Ehkä sinun pitäisi teloittaa heidän valmentajansa.”

Kaikki päättyy kuitenkin onnettomasti. Dale vangitaan, Zarkov lähetetään aivopyyhintään ja Flash tuomitaan kuolemaan. Kiperästä kiipelistä Flashin pelastaa Mingin pilalle hemmoteltu tytär, prinsessa Aura (Ornella Muti). Hän on ihastunut komeaan Maan mieheen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Nyt hän tahtoo Flashin petikumppanikseen.

Tämän jälkeen seikkaillaan erilaisissa upeissa maisemissa, kun Flash yrittää nostattaa Mongon riitaisia kansoja Mingia vastaan. Kaikkea hienoa sattuu ja tapahtuu, kunnes elokuva huipentuu ainutlaatuista urhoollisuutta ja rautaista sisua vaativiin taistelukohtauksiin. Näiden legendaaristen hetkien aikana yleisö hurraa ja Queenin musiikkiraita yltää ilmiömäisiin sfääreihin.

Flash Gordon on suuria tunteita soittelevassa pöhkössä viihdyttävyydessään sarjakuvallisten avaruusoopperoiden aatelia. Filmin silmiin sattuva väriloisto, puvustuksen fantastisuus, lavasteiden mahtipontisuus ja sankarillisuutta puhkuva musiikkiraita ovat täysin ennenkokemattomia. Puhumattakaan lähes psykedeelisistä avaruus- ja taivasnäkymistä. Ihan silkkaa juhlaa!

Lisäksi elokuvan päähenkilöt toimivat täydellisesti. Sam J. Jonesin esittämä Flash on oikeamielisen ja pelottoman amerikkalaissankarin ihastuttavan kahjo perikuva. Fu Manchua muistuttava keisari Ming puolestaan niin herkullinen pahuuden ruumiillistuma, ettei paremmasta väliä. Ornella Mutin näyttelemä Aura on avaruusprinsessoista ehdottomasti kuumin ja vaarallisin, Brian Blessedin tulkitsema Vultan puolestaan joviaaleista nallekarhuista rakastettavin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Zarkov, Dale, Barin, Kala, Fico…

Flash Gordon -filmin ainutlaatuisuuden taustalta löytyy monta elementtiä. Yksi tärkeimmistä on elokuvan syntyhistoria.

Pienestä pitäen Alex Raymondin alkuperäisiä sarjakuvia ihaillut italialainen tuottajamoguli Dino De Laurentiis halusi leipoa valkokankaille näyttävän tieteiseepoksen. Jostain kumman syystä hänen ensimmäinen ohjaajavalintansa oli Nicolas ”The Man Who Fell to Earth” Roeg. Käsikirjoittaja Michael Allin ja Roeg työstivät omaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, vakavamielistä tieteistarinaansa vuoden verran, kunnes tyylivalinnasta kimpaantunut Dino veti töpselin seinästä.

Oudot tekijäratkaisut eivät päättyneet tähän, sillä seuraavaksi ohjaajaehdokkaaksi Dino keksi Mike ”Get Carter” Hodgesin, joka piti koko ajatusta naurettavana. Samalla toiseksi käsikirjoittajaksi nostettiin 1960-luvun hömelöstä Batman-televisiosarjasta tuttu Lorenzo Semple Jr. Jo aiemmin filmin puvustuksen ja lavastuksen suunnittelijaksi oli palkattu Federico Fellinin elokuvilla mainetta niittänyt, kaksinkertainen Oscar-voittaja Danilo Donati.

Lopulta Hodges suostui hommaan pitkin hampain, mutta lähestyi aihetta pikemminkin campin komedian kuin suureellisen avaruuseepoksen näkökulmasta. Villien ideoiden määrä vain kasvoi, kun Hodges antoi näyttelijöiden keksiä uusia kohtauksia lennosta. Hyvä esimerkki tästä on filmin alkupuolen jalkapallotappelu Mingin vastaanottosalissa. Sen ideoivat Sam J. Jones ja Melody Anderson. Toisaalta muutama jo valmiiksi lavastetuista ja puvustetuista kohtauksista jäi syystä tai toisesta kokonaan kuvaamatta.

Lopullisesti elokuvan kohottaa arvoon arvaamattomaan Queen-yhtyeen naiivin innostunut musiikki, joka istuu elokuvan tunnelmaan kuin salama Flashin paitaan.

Mutta mitä sitä nyt tämän enempää höpöttämään. Juoskaa vaikka viimeisillä voimillanne hankkimaan tämä restauroitu mestariteos kultaisiin käsiinne. Flash!

Leffa •••••
Kuva •••••
Lisät •••••

Blu-ray-levyn lisäksi viiden lätyn juhlapaketti sisältää elokuvan 4K Ultra HD -version.

Kokonaisuuteen mahtuu rutkasti Flash Gordonia käsitteleviä dokumentteja ja kuvagallerioita. Maininnan ansaitsevat ainakin Mike Hodgesin hauska haastattelu (32 min.), velmut pätkät tekijöiden 35-vuotistapaamisesta (15 min.), hekotuttavan hullaantuneen Brian Blessedin muistelot (11 min.), Melody Andersonin lyhyt haastattelu (5 min.), Bryan Mayn paljastukset (4 min.), julistetaiteilija Renato Casaron mietteet (6 min.), vanha mainosdokumentti (15 min.) sekä jakso 1970- ja 1980-lukujen taitteessa valmistuneesta supisurkeasta Flash Gordon -animaatiosarjasta (24 min.).

Erityisen kiehtova on lähes puolituntinen haastattelukooste, jossa mm. käsikirjoittaja Michael Allin kertoo yksityiskohtia pitkälle edenneestä, mutta lopulta kuvaamatta jääneestä Nicolas Roegin Flash Gordon -versiosta.

Hyvää matskua tarjoilevat myös Mike Hodgesin ja Brian Blessedin kommenttiraidat. Hodges puhuu enemmän asiaa, kun taas Blessed tunnelmoi yllättävänkin hillitysti – intoutuen villiin menoon vain kun on itse kuvassa.

Kokonaisuuden ykköstykki on Lisa Downsin ohjaama kokopitkä Life After Flash -dokumenttielokuva (2017). Tosin nimestään huolimatta se ei kerro oikeastaan mitään näyttelijä Sam J. Jonesin karikkoisesta urasta Flash Gordon -roolin jälkimainingeissa. Epäselväksi jää jopa se, mikä johti Jonesin ja Dino De Laurentiisin välirikkoon. Ilmi käy kuitenkin, että nykyisin Jones on paljon tasapainoisempi, perhekeskeisempi ja ystävällisempi yksilö kuin itsekeskeisinä nuoruusvuosinaan. Sekä vahva uskossaan.

Dokumentin helmiä ovat jaksot, joissa elokuvan keskeiset näyttelijät (mm. Anderson, Blessed, Wyngarde, Topol ja Richard O’Brien) ja tekijät muistelevat menneitä. Käytännössä Life After Flash onkin vallan mainio katsaus Flash Gordon -elokuvan synnystä sekä filmin kulttuurihistoriallisesta merkityksestä.

Ainoa Queenin vinyylilevy, jonka olen koskaan ostanut, on Flash Gordon: Original Soundtrack. Nyt voin iloita omistavani kyseisen levyn myös cd-muodossa, sillä se on tämän juhlajulkaisupaketin täydellistävä kirsikka. ”What do you mean, ’Flash Gordon approaching’?” Jee!

Oheistuotefaneille on tarjolla Flash-kangasmerkki, neljän postikortin setti, 32-sivuinen kirjanen leffan syntyhistoriasta, 36-sivuinen kooste valokuvia filmin hahmoista, muutaman sivun näytelehtinen Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista sekä kaksipuolinen, isokokoinen elokuvajuliste.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Sarjakuvat – Will Eisner -haastattelu

Will Eisner -haastattelu

Will Eisner (1917–2005) on sarjakuvailmaisun suurimpia mestareita ja uudistajia. Jo hänen 1940-luvulla työstämänsä The Spirit -tarinat mullistivat sarjakuvan kerrontatavat. Vähintään yhtä vahvasti pankin räjäytti Eisnerin 1970-luvun lopulla käynnistynyt uustuotanto, jossa hän keskittyi aikuislukijoille suunnattuihin, todellisuudesta ammentaviin pitkiin sarjakuvatarinoihin – jälleen aivan uudenlaisella visuaalisella otteella.

Näistä teoksista ensimmäinen on vuonna 1978 ilmestynyt Talo Bronxissa, (suom. 1982), joka aikoinaan sai minutkin hyppimään innosta kattoon. Albumi käynnisti trilogian, jonka muut osat ovat Elinvoima (1986, suom. 1987) ja Dropsie Avenue – Katu Bronxissa (1995, suom. 2021, Kvaak Kirja & Sininen Jänis).

Näistä teoksista Dropsie Avenue on saatu suomeksi siis vasta tänä vuonna. Ansio trilogian täydellistämisestä menee Kvaak-sarjakuvasivuston aktiiveille, jotka pistivät pystyyn joukkorahoituskampanjan albumin suomentamiseksi. Mesenaatteja riitti yli odotusten, joten lopullinen kovakantinen Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumi on toteutettu viimeisen päälle komeasti (Kvaak-arvostelu).

Dropsie Avenuen kunniaksi julkaisemme blogissa nyt Will Eisner -haastattelun, joka on tehty vuonna 1990 Eisnerin vieraillessa Suomessa. Teksti on julkaistu aiemmin Uusi Suomi -lehdessä sekä Tähtivaeltajassa 1/09. Jutun kuvituskuvat ovat kaikki kotoisin Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumista.

Mikä tekee sarjakuvasta niin tärkeän taidemuodon, Will Eisner?

”Sarjakuva on yksi kielistämme, ja samalla nopeimmin kasvava kirjallisuudenlaji kulttuurissamme. Se on myös ainutlaatuinen, koska se yhdistää kaksi kerrontatekniikkaa: sanan ja kuvan.

Sarjakuva edustaa aikakautemme kulttuurista suuntausta, jossa visuaalinen viestintä tulee yhä tärkeämmäksi: filmit, televisio ja kuvat ylipäätään hallitsevat elämäämme enemmän kuin koskaan ennen. Nopean kommunikaation tarve on niin suuri, että keino sen läpiviemiseen oli löydettävä – ja kuva on nopeampi kuin sana.

Elokuvan erottaa sarjakuvasta se, että elokuva on katsojalaji, jossa toimintaan ei osallistuta, kun taas sarjakuvassa lukija tuo aina jotain mukanaan: äänet, ajan, ruutujen väliset tapahtumat – imaginaarisen puolen.”

Eisner uudisti sarjakuvamuodon jo vuonna 1940 ensi kertaa päivänvalon nähneellä The Spirit -sarjalla ja taas uudestaan 1980-luvulla vaikuttavilla graafisilla romaaneillaan. Naamioidusta rikostaistelijasta, Denny Coltista alias Spiritistä kertovat tarinat ovat taitavan inhimillisiä. Piirrosten huikea varjojen, perspektiivien ja efektien käyttö yhdistyneenä tehokkaisiin sivusommitelmiin luovat sarjaan vahvan tunnelman.

Eisnerin myöhemmässä tuotannossa keskipisteeseen nousivat tavalliset ihmiset ja heidän arkiset askareensa. Todellisista kokemuksista ammentavat pienet tragediat ja ilot, jotka lopulta määrittävät jokaisen ihmisen elämän. Piirroksessa vahvoista mustavalkeista sävyistä on samalla siirrytty harmaampiin, ja sivutaittokin on levinnyt vapaamuotoisemmiksi kokonaisuuksiksi.

Miten The Spirit syntyi?

”Se syntyi tarpeeseen. 1930-luvun lopulla sarjakuvat alkoivat olla yhä suositumpia ja sanomalehdet pelkäsivät menettävänsä nuoren yleisönsä. Niinpä minulta pyydettiin viikonloppulehtien väliin sarjakuvaliitettä. Olin hyvin innostunut, sillä tässä minulle tarjottiin suurta yleisöä ja vieläpä täysin vapaita käsiä.

No, he kyllä toivoivat, että sankari olisi naamioitunut, kuten Teräsmies, joten kehitin Spiritille naamarin ja hanskat, mutta sen pidemmälle en suostunut menemään. Tein hänestä joustavan hahmon, jotta saatoin toteuttaa kaikenlaisia haluamiani tarinoita – oikeastaan itse Spirit ei jokaisessa jutussa edes esiinny tai ole keskeinen. Kokeilin myös koko ajan jotain uutta ja kuljin ainoastaan siihen suuntaan, mihin itse halusin. Jo silloin pidin sarjakuvaa hyvänä välineenä korkeatasoisen kirjallisuuden luomiseksi.”

Spirit ilmestyi viikoittain 7-sivuisena kokonaisuutena vuosina 1940–1952. Eisner ei itse toteuttanut kaikkia sarjoja, vaan hänellä oli useita avustajia, kuten Wallace Wood, Jules Feiffer ja Klaus Nordling. Sota-aikaa (1942–45) lukuunottamatta hän kuitenkin vastasi kirjoittamisesta ja piirtämisestä pääosin yksin.

Spiritin film noir -tunnelma ja kauniit femme fatale -hahmot loivat sarjaan sen lisäviehätyksen, joka on innoittanut sarjakuvan tekijöitä ja lukijoita jo vuosikymmeniä. Uusintapainoksia Spirit-tarinoista on julkaistu säännöllisesti 1970-luvulta lähtien, suomeksi neljän kokoelman verran. Yksittäisiä tarinoita on vuosina 1985–1991 nähty täällä kylmässä pohjolassa myös mm. Tapiiri-, Mustanaamio- ja Black Special -lehdissä.

Uskoitko aikoinaan, että Spiritiä ihailtaisiin ja julkaistaisiin uusiksi vielä vuosikymmentenkin päästä?

”En tosiaankaan, olen todella yllättynyt. Syy moiseen lienee se, että tarinat käsittelevät kaikille ihmisille läheisiä asioita ja haluja, jotka eivät muutu. En ympännyt mukaan ajankohtaisia uutisia tai vastaavia.”

Will Eisner syntyi 6.3.1917 New Yorkissa. Hän osoitti piirtäjänlahjansa hyvin nuorena ja sai jo 15-vuotiaana ensimmäiset kuvansa julki. Koulun lehteen hän piirsi sarjakuvia vuonna 1935 ja seuraavana vuonna rustasi niitä jo rahasta laajempiinkin julkaisuihin. Kehitys kävi nopeasti, sillä 1937 Eisner loi Hawks of the Seas -sarjan, jossa oli orallaan Spiritistä tuttu tyylikäs sivutaitto ja voimalliset kuvat. Sitten seurasikin The Spiritin aikakausi, jolloin Eisner toki teki paljon muutakin tavaraa, kuten humoristisia sekä opettavaisia sarjakuvia armeijan käyttöön.

”Sodan aikana kehitin sarjakuvan mahdollisuuksia koulutustarkoituksiin, ja se onnistui erittäin hyvin. Perustin samalla oman yhtiön. Tämä oli jälleen uusi mielenkiintoinen ja palkitseva polku, kun kiinnostukseni viihdesarjakuviin väheni. Nautin kustannustoiminnasta, eikä Spiritin loppumisen jälkeisenä 25 vuoden ajanjaksona tapahtunut mitään, mikä olisi innostanut minua palaamaan tavallisten sarjakuvien pariin.

Lopulta sitten underground-piirtäjien tapaaminen toi minut takaisin. Huomasin, että he käyttivät sarjakuvaa todellisena kirjallisena välineenä, jolla hyökkäsivät perinteistä valtakoneistoa vastaan. He toivat yhteiskunnallisia ja poliittisia mielipiteitään julki ja kommunikoivat yleisönsä kanssa.”

Vuonna 1978 ilmestyi Eisnerin ensimmäinen graafinen romaani A Contract with God, joka palautti hänet juurilleen. Teos kertoo hänen nuoruutensa Bronxista. Se sisältää neljä tarinaa, jotka käsittelevät niin uskontoa ja rakkautta kuin onnea ja toivoakin.

Sittemmin Eisnerin sarjakuvat ovatkin pääosin pitäytyneet eri aikakausien pienten ihmisten kuvauksessa. Ja mitä kaikkea tuo kenties tylsältä kuulostava aihe onkaan pitänyt sisällään! Tarinat eivät ole toistaneet itseään, vaan pikemminkin loistaneet inhimillisistä hetkistä ja kohtaloista, joita huomaamattamme tapahtuu koko ajan ympärillämme.

”A Contract with Godissa päätin luoda sarjakuvatarinan, joka olisi suunnattu aikuisille. Hain sellaisen aiheen, jota normaalisti käsitellään kirjallisuudessa ja joka vaatii lukijaltaan elämänkokemusta. Päätin myös jälleen kokeilla uusia sarjakuvakerronnan muotoja, rikkoa normaalin paneelijaon kahleet ja muuttaa piirrostyylini vapaammaksi.

Albumia oli todella mukava tehdä, pidän riskien otosta. Silloin ei ollut vielä mitään takeita näin uudenlaisen sarjakuvamuodon julkaisemisesta tai suosiosta. Kutsuin sitä graafiseksi romaaniksi, ja lopulta kustantajakin löytyi. Palaute on ollut hyvää ja albumi myy yhä.”

Suomessa A Contract with God julkaistiin 1982 nimellä Talo Bronxissa. Se oli kustannus Jalavan aloitus laatusarjakuvien puolella ja samalla tärkein yksittäinen julkaisu, joka käynnisti Suomen aikuissarjakuvan markkinat.

1980-luvun loppupuolella Will Eisner kirjoitti (ja piirsi) merkittävän sarjakuva-alan oppikirjan Comics and Sequential Art. Teos käsittelee sarjakuvaa kirjallisena ilmaisumuotona ja tutkii sen rakenteita ja lainalaisuuksia.

”Mitä enemmän yritin hallita sarjakuvan keinoja, sitä selvemmin ymmärsin, että kyseessä on puhdas taidemuoto, jota voidaan opettaa ja kuvata. Tajusin myös, että hyvin monet tekijät eivät tienneet, miksi tekivät juuri sitä, mitä tekivät. Eikä aiheesta ollut kirjoitettu syvällisiä teoksia, ei tehty työtä sarjakuvan luonteen ja anatomian ymmärtämiseksi.

On olemassa paljon kirjoja, joissa kuvataan, kuinka piirtää neniä tai varpaita, mutta tätä en ajanut takaa. Comics and Sequential Art on tutkielma, joka on suunnattu lähinnä yliopistoille, opettajille ja todella pitkälle ehtineille taiteilijoille.”

Ennen kuolemaansa Eisner ehti luoda vielä useita loisteliaita sarjakuvaromaaneja sekä toisen sarjakuvan tekemistä käsittelevän teoksen, joka kantaa nimeä Graphic Storytelling and Visual Narrative (1996).

Will Eisnerin pitkää ja merkittävää uraa kunnioittavat hänen mukaansa nimetyt, vuosittain jaettavat Eisner-palkinnot, jotka kuuluvat sarjakuva-alan arvostetuimpiin huomionosoituksiin.

Toni Jerrman

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2021 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2021

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Teos-kustantamon julkaisemalle
EMMI ITÄRANNAN romaanille KUUNPÄIVÄN KIRJEET.

Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta on siirtynyt asumaan lähiavaruuteen. Kirjailijan vahva aurinkokuntavisio näyttää meille, minne olemme matkalla ja millaisia yhteisöjä Maan kamaralta poistunut ihmiskunta voisi rakentaa. Samalla se kysyy, muutummeko me arkemme ja asuinpaikkamme muuttuessa ja millainen hinta muutoksesta maksetaan. Millaisia syntejä me kollektiivisesti kannamme mukanamme ajan ja paikan kaukaisuuteen?

Tyyliltään viileänkuulas ja soljuva kirja on kirjeromaani, joka koostuu suomalaissyntyisen päähenkilön, Lumi Salon, viesteistä kaukana työskentelevälle puolisolleen. Taitava kerronta limittää toisiinsa useita aikatasoja sekä historiafragmentteja, uutismateriaalia, tutkimustietoa ja jopa mainostekstejä. Näin muodostuu monisyinen, eheä kuva ihmiskunnasta, joka on levittäytynyt kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille.

Osa ihmisistä kuitenkin potee kalvavaa ikävää Maahan, vaikka he eivät koskaan olisi siellä käyneetkään. Pohdinta siitä, mistä syntyy tunne johonkin paikkaan kuulumisesta ja sinne juurtumisesta, läpäisee koko teoksen ja nousee sen temaattiseksi voimaksi. Riittääkö kotoisuuteen keinopainovoimassa virtaava puro tai ruukkuun istutettu pienoispuu, jos ja kun elämme avaruuden ankaruuden keskellä? Millaisista elementeistä rakentuu kokemus yhteydestä paikkaan, jossa asumme?

Itäranta yhdistää tieteiskerrontaansa suvereenisti myös mytologisia tasoja, sillä teoksen päähenkilö hoitaa juurettomuudesta kärsiviä potilaitaan skandinaavista tarustoa kaikuvien henkimatkojen avulla. Pohjoisesta kuvastosta ammentava juonne rakentuu kuin ankkuriköydeksi taakse jätettyyn planeettaan keskellä avaruuden rannattomuutta. Omakohtainen aistitieto ja kokemuksellisuus asetetaan tieteellistä maailmankuvaa täydentäväksi välttämättömäksi ainesosaksi, jota ilman vieraannumme toisistamme ja ympäristöstämme. Tällä näkökulmalla on painava viesti myös meidän ajassamme.

Kirjan toinen läpileikkaava teema, ekologia, kutoutuu saumattomasti yhteyden ja kuulumisen tematiikkaan. Maa on ympäristötuhojen lähes elinkelvottomaksi muuttama, ja seuraavaksi sieltä paennut ihmiskunta rohmuaa resursseja karujen planeettojen pinnoilta. Näkymä romahtaneeseen ekosysteemiin, hylättyyn kuoreen, jonka ihminen on imenyt tyhjiin, on varoittava ja enteellinen. Se tekee Kuunpäivän kirjeistä tiukasti ajankohtaisen. Samalla kirja kurkottaa vaivattomasti tulevaisuuteen, jossa avaruuden asuttamisen kynnys on jo ylitetty.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)