Kirjoittaja: tonitahtivaeltaja

Kirjat – Arthur Machen: Suuri jumala Pan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Arthur Machen
Suuri jumala Pan
The Great God Pan
Suom. Ronja Erkko. Abraxas

”Villeimmissä, inhottavimmissa unissasikaan et voi kuvitella edes kalpeinta varjoa siitä, mitä minä olen kuullut – ja nähnyt.”

Vuosina 1863–1947 elänyt walesilaiskirjailija Arthur Machen kävi Tähtivaeltajan lukijoille tutuksi numeroissa 4/14 ja 1/15 julkaistun, Pekka Mannisen kirjoittaman laajan artikkelin kautta. Novellikäännöstä jouduttiin kuitenkin odottamaan numeroon 1/18, jolloin Machenin tuotanto vapautui tekijänoikeuksista. Samaisen lehden pääkirjoituksessa totesin, että toivottavasti joku suomalainen kustantamo huomaa tämän ja julkaisee iloksemme kokonaisen kirjan Machenin lumoavia tarinoita.

Toive on käynyt enemmän kuin toteen, sillä Basam on pistänyt ulos jo kaksi Machen-opusta (Mystisiä kertomuksia ja Sirpale elämää). Lisäksi suomeksi on saatu Abraxas-kustantamon julkaisema Suuri jumala Pan -teos, joka on alkujaan kotoisin vuodelta 1894. Kirja sisältää nimitarinan ohessa samaa tematiikkaa käsittelevän Opaali-novellin, Antti Litmasen lyhyen Machen-esittelyn sekä kirjailijan esipuheen teoksen vuoden 1916 laitoksesta.

Suuri jumala Pan on yksi kauhukirjallisuuden merkittävimmistä klassikoista. Tarinan vaikutus näkyy erityisen selvästi H. P. Lovecraftin tuotannossa. Tarjolla on runsaasti sanoinkuvaamattomia kauhuja, yliluonnollista outoutta ja kertomusten sisäisiä kertomuksia.

Novellin ensimmäisessä jaksossa transsendentaalista lääketiedettä harjoittava tohtori Raymond kutsuu Clarke-ystävänsä seuraamaan kokeellista aivokirurgista toimenpidettä. Raymond on vakuuttunut, että aineellinen maailma on pelkkä varjo, joka kätkee todellisen, eli henkisen maailman meidän katseiltamme. Muutaman aivosolun uudelleenjärjestäminen voisi kuitenkin avata ihmisen silmät näkemään henkimaailman ja Pan-jumalan.

Koekaniinikseen Raymond on valinnut katuojasta pelastamansa Mary-tytön. ”Hänen elämänsä on minun, ja voin hyödyntää sitä miten mielin”, yltiöpäisten tavoitteidensa riivaama tohtori toteaa.

Jatkossa tarina etenee episodeina, joissa päähenkilöt vaihtuvat ja risteävät keskenään. Juonen ytimessä on kuitenkin yksi yhtenäinen tarina, joka etenee eri hahmojen silmin ja kuroutuu lopulta taitavasti yhteen. Raymondin jälkeen pääosan saa hänen ystävänsä, herra Clarke, jolle tuottaa suuria vaikeuksia olla antautumatta mystisten ilmiöiden vietäväksi. Niinpä hän lukee ja tutkii toistuvasti omaa käsikirjoitusnidettään, joka tottelee nimeä Muistiinpanoja Paholaisen Olemassaolon Todistamiseksi.

Kokonaisuutena Suuri jumala Pan on kiehtovaa, vetävää ja monipolvista kauhukirjallisuutta. Kun maailmojen välisiä verhoja raottaa, on tuloksena vain hirviömäisiä painajaisnäkyjä, kuolemaakin pahempia kohtaloita sekä tuhoon tuomittuja sieluja. Tämän kaiken Machen paukuttaa lukijan eteen mielenterveyttä raastavien tunteiden vuoristoratana, joka välttää hienosti sen sudenkuopan, jossa lukijalle yritettäisiin kuvailla henkilöiden kokemien kauhujen tarkempaa luonnetta. Näin jätetään tilaa mielikuvitukselle, joka yltää aina pidemmälle kuin yksikään paperille kirjattu visio.

Myös Opaali-tarinassa ylitetään kuilu, joka erottaa tietoisen maailman materian piiristä. Tällä kertaa kaikki saa alkunsa, kun herra Dyson, joka kokee olevansa Lontoon fysiologian tutkija, tulee katsoneeksi tuiki tavallisen talon ikkunasta sisään – ja näkee helvetin aukeavan edessään. Tästä kaikesta hän kertoo herra Salisburylle, joka pitää moisia tarinoita vain vilkkaan mielikuvituksen tuotteina. Oudon yhteensattuman kautta Salisbury saa käsiinsä paperilapun, johon kirjattu mystinen loru ei suostu jättämään hänen aivojaan rauhaan.

Novelli tarjoilee jälleen rautaisannoksen salattuja tieteitä, kauhua, okkultismia, pakkomielteisiä tohtoreita, mystisiä käänteitä sekä Sohon sumuisia katuja. Tarina toimii hienosti, mutta valitettavasti kertomuksen lopputulema jää paljon alkukehittelyä laimeammaksi, jopa pettymykseksi.

Kirjan lopusta löytyy Machenin vanha esipuhe, joka valottaa kiintoisasti Suuri jumala Pan -novellin syntyhistoriaa. Mukana on myös otteita vanhoista kritiikeistä, joissa tarina tuomitaan armotta naurettavaksi ja järjettömäksi. Mihin Machen itse toteaa: ”Sitten saapuivat arvostelut, ja hauskuus alkoi: minun täytyy tunnustaa, että nautin siitä kaikesta suuresti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Sarjakuvat – Jonathan Hickman & Mike Huddleston: Decorum

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Jonathan Hickman & Mike Huddleston
Decorum
Image

”Mitä hyötyä on tiedosta, kuinka universumia vaivaavan sairauden voisi parantaa, jos sitä ei osaa käyttää. Tällöin tieto ei ole siunaus, vaan kirous.”

Jonathan ”East of West” Hickmanin käsikirjoittama ja Mike Huddlestonin kuvittama Decorum (Image) on graafisena taideteoksena heittämällä vuoden 2022 komein sarjakuvatapaus. Isossa koossa julkaistu, noin 400-sivuinen opus ottaa kaiken ilon irti erilaisista kuvitustyyleistä. Skaala on uskomattoman laaja, ja vaihtelu on tarinankerronnan kannalta jopa perusteltua.

Jo sarjakuvan ensimmäisellä sivulla on esillä niin maalattua, harmaasävyistä kuin mustavalkoistakin taidetta. Jatkossa on luvassa myös luonnosmaista jälkeä, yhden lisävärin kerrontaa, mustavalkoviivojen ja värien leikkiä sekä kaikkea muuta – Huddleston kun selvästi hallitsee suvereenisti jokaisen kuviteltavissa olevan piirrostyylin.

Sarjakuvan tarina ei ole aivan yhtä maata mullistava, vaikka sisällössä riittääkin rutkasti ihmeen tuntua soittelevia scifi-ideoita. Mitenkään helposti kokonaisuutta ei pysty lyhyesti purkamaan. Yritetäänpä nyt kuitenkin edes raottaa kertomuksen pintaa.

Laajan galaktisen imperiumin romahduksen jälkeen kosmoksen mahtivoimana on toiminut singulariteettikirkkoa johtava tekoäly ja sitä palvelevat robottipapit, -paavit ja -konkistadorit. Kirkon pakkomielteenä on Taivaallisten äitien suojeleman luojamunan tuhoaminen. Munan metsästys on kestänyt jo niin pitkään, että ratkaisun hetket ovat vihdoin käsillä – ja kisan panoksena on koko universumin kohtalo.

Uskonnollisen kuvaston yliluonnollisteknisten tasojen osalta Decorum saavuttaa yhtä hämäriä ja psykedeelisiä todellisuusfantasioita kuin mihin suurmaestro Alejandro Jodorowsky on yltänyt omissa tieteissarjakuvissaan. Decorumin toinen keskeinen juonilinja kulkee selvästi ”realistisemmilla” poluilla.

Neha Nori Sood on rahapulasta kärsivä nuori lähettityttö, jonka galaksin paras palkkamurhaaja ottaa hoiviinsa. Neha päätyy tappajia kouluttavan Ihmisten sisarkunnan oppiin, vaikka toteaakin orientaatiohaastattelussa, että tappaminen ei kiinnosta häntä pätkääkään. Lisäksi hän mainitsee olevansa pikemminkin rakastaja, ja että hän ei pidä vahvoista ruuista mutta tykkää kovasti shortseista ja lyhyistä housuista.

Toki tässäkin kerronnan kaaressa riittää omat erikoisuutensa, mutta eipä nyt paljasteta yhtään enempää. Sen voin silti luvata, että jossain vaiheessa tarinalinjat kiertyvät taitavasti yhteen.

Kokonaisuutena Decorum on huumaava sarjakuva, jonka visuaalinen loisto hakee vertaistaan. Niinpä ei ole mikään ihme, että teos on ehditty kääntää jo useille kielille – ei tosin vielä suomeksi, mutta toivossa on hyvä elää.

Lapioi kuin sielunsyöjä lahjapaketissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/23

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , ,

Vaikka aina ei siltä tunnu, niin joissakin asioissa maailma on mennyt positiiviseen suuntaan. Vuonna 2000 saattoi vielä kuulla ihmettelyä siitä, että Finlandia-palkinnon voitti tieteiskirja, eli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaani. Sittemmin palkinto on luovutettu useammallekin spefi-kirjalle, eivätkä valinnat ole herättäneet kohua.

Viime vuonna kuuden teoksen ehdokaslistalle nousi peräti kolme spefi-romaania. Ne olivat Marja Kyllösen väkevän ilmaisuvoimainen Vainajaiset, Heikki Kännön vastustamattoman lukukokemuksen tarjoava Ihmishämärä sekä Sami Tissarin kujeileva vaihtoehtohistoria Krysa. Itse palkinto livahti lopulta kuitenkin aivan toiseen osoitteeseen.

Sama kehitys on näkynyt muissakin kotimaisissa kirjallisuuspalkinnoissa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia on viimeisen kymmenen vuoden aikana mennyt viidesti spefi-teokselle, Topelius-palkinnoista vielä useampi.

Runeberg-palkintoon ovat spefi-väriä tuoneet mm. Heikki Kännön Sömnö (2019) ja Marisha Rasi-Koskisen Rec (2021). Tänä vuonna voiton nappasi Marja Kyllösen Vainajaiset-teos. Palkintoraadin mukaan Vainajaiset on kielellisesti ainutlaatuinen romaani, joka ammentaa tummanpuhuvat rakennusaineksensa kauhusta ja kansanperinteestä.

Hauskaa oli myös huomata, että kun Helsingin Sanomat julkaisi helmikuun alussa ensimmäisen HS10-koosteensa viime aikojen kiinnostavimmista kirjoista, niin kaksi teoksista (Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi & Emily St. John Mandel: Asema 11) oli juuri valittu Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaiksi.

Kaiken kaikkiaan voidaankin todeta, että genrenä spefi ei enää herätä negatiivisia mielikuvia. Sen sijaan spekulatiivisen fiktion elementeistä on tullut luonteva osa yhä useamman kirjailijan työkalupakettia.

Ja hyviä spefi-kirjailijoitahan Suomessa riittää. Yksi heistä on tässä Tähtivaeltajassa esiteltävä Laura Luotola. Lahjakas tekijä on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, sillä hänen pitkään työstämänsä Suoja-trilogian viimeinen osa, Projekti, näki päivänvalon viime vuoden lopulla. Kaisa Rannan haastattelussa sanavalmis kirjailija kertoo niin urastaan, ajatuksistaan kuin teoksistaankin.

Perinteiseen tapaan vuoden ensimmäisen Tähtivaeltajan suurpanostus on massiivinen sarjakuvavuosikatsaus. Tarjonnan hitteihin lukeutuvat mm. Simon Spurrierin ja Matias Bergaran fantastinen Step By Bloody Step, Tom Kingin ja Bilquis Evelyn virheetön Supergirl: Woman of Tomorrow sekä Jonathan Hickmanin ja Mike Huddlestonin päitä räjäyttelevä Decorum.

Hieman vanhempaan sarjakuvatarjontaan tarttuu Jukka Vuorio. Hän pohtii artikkelissaan ihmiskuntaa jo pitkään kiusannutta ikuisuuskysymystä – eli kumpi voittaisi, jos Hulk ja Wolverine tappelisivat. Vastaus ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin voisi kuvitella.

Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuva pitää nyt yhden numeron tauon. Seuraavassa lehdessä onkin sitten luvassa tarinan suuri loppuhuipennus!

Täysin ilman sarjakuvia ei lukijoita silti jätetä, sillä mukana on Petri Hännisen ja Jussi Kaakisen kymmensivuinen Kaunis vanhuus.

Jäsenet saavat lehden välussä myös Helsingin Science Fiction Seuran alennuksiin oikeuttavan jäsenkortin.

Kirkuu kuin viivakoodi!

Toni Jerrman

Kirjat – Richard Powers: Hämmästys

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Richard Powers
Hämmästys
Bewilderment
Suom. Antero Tiittula. Gummerus

Leski-isä Theo on astrobiologi, jonka työnä on kartoittaa elämän edellytyksiä ja merkkejä kaikkeudessa. Hänen herkkä ja älykäs yhdeksänvuotias Robin-poikansa kärsii ikävistä raivokohtauksista. Kun koulujärjestelmä alkaa suhtautua poikkeukselliseen lapseen yhä torjuvammin, epämääräisiin diagnosointiyrityksiin tympääntynyt isä tarttuu tutun tutkijan tarjoamaan oljenkorteen: Robinille voisi olla hyötyä kokeellisesta neuropalauteterapiasta, joka vahvistaa aivokuvannuksen avulla tunteidensäätelytaitoja.

Hämmästys sijoittuu epätarkkaan lähitulevaisuuteen – epämiellyttävän läheiseen sellaiseen. Yhdysvaltojen politiikka on yhä polarisoituneempaa, totalitaristista ja tiedevastaista, ilmastokriisi ja luontokato akuutteja.

Vielä on pakopaikkojakin. Isä ja poika etsivät lohtua luonnon ja kosmoksen ihmeistä, tutkivat ympäristöä erämökkimatkoilla ja takapihalla, katselevat tähtiin, kuvittelevat yhdessä vieraiden planeettojen toisenlaista elämää. Kun tämä taivaankappale ihmisineen ahdistaa, muut lajit ja muut maailmat eivät lakkaa ihmetyttämästä.

Hämmästys on romaani ristiriidoista, joiden keskellä elämme. Moni haluaisi kaiken kulkevan entistä rataansa, vaikka näin ei voi jatkua. Miten kasvattaa vaikeita kysymyksiä pohtivaa lasta kriisin keskellä? Totuus voi musertaa, valehtelu rikkoa luottamuksen. Theo ja Robin etsivät tasapainoa, vastausta. Miten voisi voittaa lamaannuksen ja toimia? Kannattaako ihmiskunnalle edes toivoa parempia aikoja vai tyytyä hyväksymään, että tämän lajin kausi on jäämässä vain pieneksi tuikahdukseksi kosmoksen mittaamattomassa historiassa?

Powers käsittelee suuria aiheita pienen henkilögallerian ja rajatun juonikertomuksen kautta. Romaani ei pyri pamfletiksi, vaan ujuttaa filosofiset, psykologiset ja ekologiset kysymykset luontevaksi osaksi kerrontaa.

Hämmästys on Powersin 13. romaani, ja tottumus kirjailijana näkyy: kokonaisuus on harkittu, ja surullisuudesta ja raastavuudesta huolimatta teos on sulavaa, yllättävän helppoa luettavaa. Suomentaja Antero Tiittula tekee osansa ja tuo esimerkiksi runsaat lajien nimet sekä tähtitieteelliset ja neurotieteelliset termit tekstiin niin sujuvasti ja varmasti, ettei lukija kompastele niihin lainkaan.

Hämmästys ei ole suurromaani eikä ehkä mestariteoskaan – mutta ennen kaikkea se on hyvin viisas kirja. Valmiita vastauksia sen sivuilta ei löydä, mutta toivottavasti se istuttaa siemenensä mahdollisimman monen tässä ajassa elävän mieleen.

Kaisa Ranta

Elokuvat – Koputus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Koputus

Kauhu ei ole koskaan ollut suomalaisten elokuvantekijöiden leipä- tai lempilaji. Yrityksiä on toki ollut, mutta useimmiten valmiit tuotteet ovat jättäneet rutkasti toivomisen varaa. Jonkin sortin onnistumisiakin on silti nähty, ja tähän kastiin lukeutuu myös Joonas Pajusen ja Max Seeckin ohjaama sekä käsikirjoittama Koputus.

Elokuva käynnistyy vuodesta 2006. Poliisit löytävät Sydänmaan metsämökin pihalta kirveellä tapetun perheenisän. Talosta paljastuu häkkiin suljettu pikkutyttö, mutta äiti on kadonnut teille tietymättömille.

Vuosia myöhemmin jo aikuisikään ehtineet lapset pääsevät vihdoin jakamaan vanhempiensa kuolinpesää. Paluu vanhalle kotitalolle nostaa kuitenkin pintaan traumaattisia muistoja hetkistä, jotka ovat pitkälti vaikuttaneet siihen, millaisia ihmisiä heistä on kasvanut.

Katraan vanhin, Mikko (Pekka Strang), piilottelee selvästi salaisuuksia. Hän haluaisi myydä mökin ja sitä ympäröivät ikimetsät pikimmiten eteenpäin. Pari vuotta nuorempi Maria (Inka Kallén) ei ole vakuuttunut myyntiaikeiden järkevyydestä ja kantaa yhä raastavaa katumusta nuorena suorittamastaan abortista. Kolmikon kuopus, Matilda (Saana Koivisto), yrittää puolestaan unohtaa lapsuuden kokemuksensa, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Kun sisältään rikkinäinen sisaruskatras – joka ei ole vuosiin nähnyt toisiaan – heitetään syrjäiseen mökkiin keskelle metsää, ei riidoilta ja tunteiden vuoristoradalta voi välttyä.

Sekä elokuvan että hahmojen pohjustuksessa on vaivaannuttavia riitasointuja, jotka tekevät tarinan alkupuolesta haparoivan. Immersiota häiritsevät myös musiikki- ja ääniraita, jotka yrittävät epätoivoisesti herätellä pelkotiloja kohtauksissa, joissa siihen ei ole mitään syytä. Aivan tavanomaiset näkymät puista ja metsistä eivät kelpaa kauhun lähteeksi.

Siinä vaiheessa, kun jännitysvaihde isketään kunnolla päälle, hahmot naksahtavat kuitenkin taitavasti lokeroihinsa ja äänimaailmakin alkaa palvella tarkoitustaan. Samalla myös öisen metsän pimeyteen saadaan ladattua visuaalista uhan tuntua.

Se, mistä pahuuden voimat kumpuavat, jääköön paljastamatta, sillä kerrontaan upotetut mysteerit ovat oleellinen osa elokuvan jännitettä. Ja vaikka joku voisikin pitää tarinan yliluonnollisia elementtejä jopa naurettavina, niin tämän tyyliseen kauhuelokuvaan ne istuvat kuin nenä naamaan.

Tasapainottoman alkupuolen jälkeen Koputus tarjoilee toimivan kauhuvision, jonka uumeniin on ilo sukeltaa – ja joka onnistuu yllättämään jopa paatuneenkin leffafriikin.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Ant-Man and the Wasp: Quantumania

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Ant-Man and the Wasp: Quantumania

Ensimmäinen Ant-Man-elokuva (2015) oli kiitettävän pienimuotoinen supersankarivisio, jossa osattiin ottaa ilo irti päähenkilön kyvystä kutistaa itsensä. Tällä linjalla jatkoi ihan onnistuneesti myös Ant-Man and the Wasp (2018). Nyt teattereihin rantautunut Ant-Man and the Wasp: Quantumania vetää kuitenkin koko konseptin vessanpöntöstä alas.

Ratkaisuun lienee syynä se, että Muurahaismiehellä oli keskeinen rooli suuren kokoluokan Avengers: Endgame -elokuvassa (2019). Niinpä uudenkin leffan täytyy liikkua maailmoja mullistavissa sfääreissä. Ei olisi tarvinnut.

Ihmisläheistä huumoria elokuvasta löytyy vain minimalistisina annoksina. Muuten päästellään menemään geneerisissä vauhtikuvioissa, joiden rautalangasta väännetyt opetukset toitottavat perheen tärkeyttä ja sitä, että heikompia on aina autettava. Samalla aiemmin niin fantastinen kvanttitodellisuus hiipuu yhdeksi tavanomaiseksi osaksi multiversumia.

Peyton Reedin ohjaaman filmin juonessa Scott ”Ant-Man” Lang (Paul Rudd), Hope Van ”Wasp” Dyne (Evangeline Lilly), Hank Pym (Michael Douglas), Janet Van Dyne (Michelle Pfeiffer) ja Cassie Lang (Kathryn Newton) päätyvät tahtomattaan kvanttimaailman uumeniin. Autioksi kuvitellussa paikassa asustaakin lukematon määrä erilaisia älyllisiä olentoja. Heitä kiusaa Valloittaja (Jonathan Majors), joka polkee kaikki kansat rautasaappaansa alle. Nyt pitäisi päättää, kumpi on tärkeämpää, kotiinpaluu vai kvanttimaalaisten pelastaminen Valloittajan ikeestä. Saat ihan itse arvata, mikä on oikea vastaus.

Kvanttimaailma paljastuu siis joksikin aivan muuksi kuin ennen on kuviteltu. Tämä selitetään sillä, että kvanttitodellisuudessa 30 vuotta viettänyt Janet ei ole koskaan kertonut totuutta kokemuksistaan – siitä, tästä ja tosta syystä. Juupa tuuba joo. Huumorin korvikkeena leffassa käväisee Bill Murray, joka vetää filmin muusta tyylistä poikkeavan roolinsa läpi komedia-asenteella. Hitusen myös ihmetyttää, että elokuvan ensimmäisen tunnin aikana suurin arvoitus on Valloittajan persoonallisuus – vaikka hahmon nimeä on etukäteen toitotettu torvessa jos toisessakin.

Quantumanian pahin ongelma on kuitenkin kokonaisuuden mitäänsanomattomuus. Valkokankaat on täytetty niin yltäkylläisen vauhdikkaasti liikkuvilla animoiduilla taustoilla ja hahmoilla, ettei mistään saa kunnon otetta. Elokuvan ihmishahmot tuntuvat päälleliimatuilta statisteilta, joiden ainoa tehtävä on aukoa suutaan sinisen kankaan edessä. Visuaalisen asun yleinen tummuus on joko tyylivalinta tai keino säästää tietokoneanimoinnin kustannuksissa.

Jos leffasta olisi pakko löytää jotain hyvää sanottavaa, niin Jonathan Majors esittää vakuuttavasti tarinan moniulotteista pahista. Lisäksi pari animaatiohahmoista pelittää ihan muikeasti, vaikka mallia onkin selvästi haettu Guardians of the Galaxy -elokuvista. Rakettijalkaiset, pehmeänpyöreät elävät talot nappaavat kuitenkin parhaat pisteet. Näitä heti lisää!

Ant-Man and the Wasp: Quantumania seilaa kaksi tuntia turhuuden turuilla. Nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin paljon kehittävämpään – kuten vaikkapa kynsien lakkaamiseen.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä: Kalevala 3000

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä
Kalevala 3000
Musta Ritari

Suomen kansalliseepoksesta on ammennettu aineksia lukuisiin sarjakuviin. Nyt vuorossa on Vesa Vitikaisen ja Tuomas Myllylän scifi-versio Kalevala 3000. Tosin siihen on lainattu elementtejä lukuisista muistakin ilmansuunnista, kuten Tähtien sodasta ja kotimaisista laululyriikoista.

Sillä aikaa kun Väinämöinen on vaellellut teillä tietymättömillä, ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä Jumalaksi kohottaneen Kaunomielen johdolla. Samalla ihmiset ovat pääosin unohtaneet laulun lahjat ja taantuneet helposti hallittaviksi lampaiksi. Kaunomielen armeijoita johtaa ”Darth Vader” eli Rautapaavi, mutta tällä kertaa sotilaat eivät ole klooneja vaan Sammon henkiinherättämiä kalmoja, Ristiritareita. Kuolontähti on puolestaan korvattu Planeetansyöjällä ja Imperiumi Unionilla.

Tarina käynnistyy Kalevan ja Ainon häistä, jotka keskeytyvät Rautapaavin masinoimaan hyökkäykseen. Sen seurauksena Aino vangitaan Kaunomielen uudeksi morsiameksi. Kostoa janoava Kaleva päättää liittyä paluun tehneen Väinämöisen johtamaan kapinalliseen pakanaliittoon. Sen jäsenhakemusten käsittelijänä toimii Ilmarisen takoma vaimo, C-3PO… ei kun siis kultainen nainen.

Jääplaneetalla vieraillaan tuonpuoleisessa ja sitten muistellaan Tonttulassa käytyjä kiivaita taisteluita. Muutenkin tarinassa riittää kiivasta sotamättöä vaikka muille jakaa. Itse juonikuvio etenee sen sijaan episodimaisesti, minkä ohessa kerronnan rytmityksessä on omat ongelmansa. Varsinkin tarinan käynnistystä kiusaavat turhat sivujuonteet sekä fokuksen ailahtelevaisuus. Mutta alkukankeudesta päästyään Kalevala 3000 iskee paperille tuhdin annoksen vauhdikasta avaruusoopperaa.

Tasollista heilahtelua esiintyy myös taidepuolella. Pääosa jäljestä on taatun hurjaa sekä hurmeista Myllylää, mutta hetkittäin näyttää siltä kuin kiire olisi vienyt kuvista parhaimman terän. Kehnoiksi herran piirroksia ei silti kutsuisi edes vesi, joka on muutettu veriroiskeiseksi viiniksi.

”Herran rauhaa, pakanalliset!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Marja Kyllönen: Vainajaiset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marja Kyllönen
Vainajaiset
Teos

1950-luvun Kainuussa kaksi nuorta rakastuu, ja kaikki on vielä hyvin. Vanhemmat vastustelevat, mutta Laimi Inari Kylmä ja Rauno Karumaa saavat kuin saavatkin toisensa. Eivätkä he elä onnellisina elämänsä loppuun asti.

Selviönä pidetty odotus päättyy, kun lapsi menee kesken. Sikiö jää häälymään tämän- ja tuonpuoleisen välille, kasvaa pahansuovaksi voimaksi, levittää liekkiönä mustat lonkeronsa ihmisten sieluun ja muistuttaa kitkeränä siitä, mitä olisi voinut olla.

Vanhanemännän siunailu ei auta, kun pariskunta juuttuu murtumattomaan kehään. Syntymätön tytär kiusaa vanhempiaan, sotkeutuu ystävää vailla olevan naapurintytön elämään, kietoo vaikutuspiiriinsä rikkinäiset ja rikotut. Samaan aikaan muuttuva maailma jyrää sivustaseuraajat kyselemättä alleen. Ja kun vihdoin syntyy poika, on hänessäkin jotain kammottavaa.

Vainajaiset on Marja Kyllösen pitkään julkaisua odottanut paluuromaani. Ja millainen paluu! Se on kertomus lapsettomuudesta ja elämänilon kuihtumisesta, Suomi-gotiikkaa ja kansanperinnekauhua, omaleimainen ja kunnianhimoinen taidonnäyte. Kyllösen runsaaseen, purevaan kerrontaan on hyvä tempautua:

”Tupa on täynnä ihmisenmuotoisia aukkoja, sielunmentäviä läpiä ja veräjiä; niitä nuokkuu pöydässä ja sen äärellä, venyttelee huuliaan seinillä ja piirongilla ja minä tuiverran pirttiä pitkin, kaadan kuvat ja karmit ja kamanat, kaikki tämän hengettömän elämän kehykset, joissa äiti ja isä poseeraavat kuin tärkättyinä, minä tai morsiuskimppu välissään, ja minulla olisi saparot päässä ja silmissä ilonpilkut ja lutikat, ja hymy poreilisi huulilla, kalvaisi koloja poskiin ja hetken meidän olisi hyvä ja kahvin kanssa tiikerikakkua; mutta mitään ei ole, minua ei ole, eikä mikään tässä kuvaelmassa aitoa (…)”

Vainajaiset tarjoaa yliluonnollisen kauhun ystävälle jotain harvinaislaatuista, mutta realistisemmin suuntautunut lukija voi halutessaan ottaa syntymättömän hahmon vertauskuvallisestikin. Ontot kohtansa on monella ja monessa. On pienen yhteisön pimeä puoli, ihmisten pikkumaisuus ja paha tahto, käsittelemättömät traumat, murtuneet mielet, itsesyytökset ja vaille jäämisen katkeruus. Ovatko toteutumattomat haaveet vain pahoja henkiä, polulta eksyttäviä virvatulia?

Ei siis mitään hyvän mielen luettavaa. Kaikesta huolimatta kurjuuskavalkadi käy läpi niin kiihkeän kiirastulen, että siinä on jotain oudon puhdistavaa. Mikä ilo, että tämä romaani ei jäänyt välitilaan, pöytälaatikkoon, vaan näki päivänvalon.

Kaisa Ranta

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2022 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

• N. K. Jemisin: Kivinen taivas (The Stone Sky, suom. Mika Kivimäki, Jalava)

Kokemustensa särkemät päähenkilöt vaeltavat kohti lopullista kohtaamista, joka määrittää planeetan tulevaisuuden. Teoksen keskiössä on hyväksikäytön, syrjinnän ja suoranaisen sorron teemoja. Takaumien kautta paljastuu oleellisia seikkoja maailman traagiseen nykytilanteeseen johtaneista tapahtumista. Romaani päättää komeasti Murtunut maailma -trilogian.

• Heikki Kännö: Ihmishämärä (Sammakko)

Kunnianhimoinen järkäle kokoaa yhteen eurooppalaisen sivistyksen keskeisiä rakennuspalikoita. Teos pyrkii rakentamaan wagneriaanisen kokonaisteorian ihmisten ja jumalten välisestä kanssakäymisestä. Pienen saksalaisen omenatarhan omistaja toimii keskushenkilönä valtakuntia ja aikakausia kattaville risteäville tarinakaarille.

• Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (Även om allt tar slut, suom. Jaana Nikula, WSOY)

Lähitulevaisuuden Ruotsissa keskiluokkainen perhe ajautuu kaaoksen keskelle ilmastokatastrofin aiheuttamien laajojen maastopalojen vuoksi. Kirjailija perkaa länsimaisen elämäntavan syyllisyyksiä ja vastuuttomuuksia tarkkanäköisesti useiden näkökulmahenkilöiden ja episodimaisen kerronnan kautta.

• Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station Eleven, suom. Aleksi Milonoff, Tammi)

Romaanissa influenssapandemia on surmannut suurimman osan maailman väestöstä. Nyt yhteiskuntaa rakennetaan uudelleen kyläyhteisöjen varaan. Erillisistä tarinalinjoista koostuva teos seuraa sekä romahduksen hetkeä että kiertävän musiikkikaravaanin vaelluksia. Yllättävän lempeä visio kysyy painavia kysymyksiä siitä, mikä tekee ihmiselämästä elämisen arvoista.

• Richard Powers: Hämmästys (Bewilderment, suom. Antero Tiittula, Gummerus)

Viipyilevän viisas romaani pohtii, kuinka elää ilmastokriisin ja luontokadon aikakaudella. Ihmisen pienuus ja suuruus, toivo ja epätoivo, lohtu ja lohduttomuus voivat sekä jähmettää että kannustaa toimimaan. Filosofinen kerronta antaa lukijalle tilaa löytää omat vastauksensa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Elokuvat – Everything Everywhere All at Once

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Everything Everywhere All at Once

Evelyn Wang (Michelle Yeoh) on ylikuormittunut itsepalvelupesulan omistaja, joka alkaa hajoilla verottajan, aviomiehen, tyttären ja hankalan isän vaatimuksiin. Telian taannoista mainoslausetta mukaillen pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken – ei vaan yhtä aikaa.

Jos elämä olisi mennyt toisin, hän voisi olla gourmet-kokki, kungfu-tähti tai huipputason tutkija. Tai mistä sitä tietää, ehkä vain mainoskyltin kantaja. Tai olisihan hän voinut syntyä maailmaan, jossa ihmisen evoluutio olisi edennyt aivan toisella lailla. Jossain nämäkin rinnakkaistodellisuudet ovat olemassa.

Yhdessä näistä vaihtoehtoisista maailmoista, alfa-versumissa, Evelyn on onnistunut kehittämään menetelmän versumisurffailuun, yhteyden rakentamiseen vaihtoehtoisen minänsä kanssa. Samalla hän on tullut luoneeksi tilanteen, jossa synkkä ja murhaavan nihilistinen Jobu Tupaki (Stephanie Hsu) on levittäytynyt kaikkiin todellisuuksiin ja on niissä kaikissa hänen jäljillään. Tähän mennessä Evelyn on saanut surmansa jokaisessa todellisuudessa, jossa hän on noussut Jobu Tupakia vastaan.

Nyt alfa-versumista lähestytään kaiken potentiaalinsa haaskannutta pesulayrittäjää. Olisiko juuri hän se versio Evelyn Wangista, joka kykenee voittamaan Jobu Tupakin kätyreineen?

Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin ohjaama Everything Everywhere All at Once on hervottominta elokuvaa, mitä isolla rahalla on aikoihin tehty. Versumisurffailu vaatii tekoja, joita juuri tässä maailmassa oleva minäsi ei koskaan tekisi, ja näistä epätodennäköisistä liikkeistä leffassa revitäänkin irti mitä pimahtaneimpia kohtauksia. Pidättelemättömän surrealistinen huumori ei varsinaisesti naurata, mutta ällistyttää. Joidenkin kohtauksien äärellä ei voi kuin haltioitua: miten tämäkin on mennyt läpi?

Elokuvan erityisin ja erinomaisin piirre on lähes täydellinen luovan laskelmoimattomuuden vaikutelma: kuin tärähtäneimmätkin ideat olisi hetkeäkään harkitsematta toteutettu saman tien, kun ne ovat juolahtaneet tekijöiden mieleen. Tällaista irrottelua voisi ehkä odottaa indietuotannolta, jossa kenenkään ei tarvitse vastata taloudellisesti mistään.

Näyttelijäkaartiin on saatu Yeohin oheen houkuteltua mm. Jamie Lee Curtis. Myös Indiana Jones ja tuomion temppeli -leffasta tuttu Ke Huy Quan ilahduttaa pitkästä aikaa valkokankaalla. Tappelukohtaukset on koreografioitu ja toteutettu vauhdikkaan tyylikkäästi.

Laatikoihin sopimattomassa tuotannossa kokeillaan kaikkea mahdollista kreisikomediasta avantgardeen, ja siitä tekisikin mieli pitää täysillä. Aivan kaikki pakettiin mahdutetut kokeilut eivät kuitenkaan ole täysosumia, eräitä vitsejä venytetään paljon pidemmälle kuin niiden ainekset riittävät, ja loppua kohti vakavoituminen laimentaa iloa – olkoonkin että joidenkin tosikkojen mielestä elokuvaan tulee järkeä vasta lopussa. Yleiseen erinomaisuuteen elokuva ei siis runsaista hienouksistaan huolimatta kohoa, mutta kyllä tällaista rajoja ja konventioita rikkovaa yritteliäisyyttä toivoisi näkevänsä paljon nykyistä useammin.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.