Sarjakuvat – Strumffit

SmurffitKansiWEB

Peyo & co
Strumffit

Miniskuulisessa aivokopassani on ainiaan elänyt yksi selkeä jaottelu: strumffi-sanaa käytetään puhuttaessa Peyon, Yvan Delporten ja kumppaneiden luomista sarjakuvaklassikoista, kun taas laimea smurffi-käännös viittaa kaikkeen siihen ylituotteistettuun kakkaan, jota pienten sinisten hahmojen ympärille on väkipakolla rakennettu. Nyt Otava on kuitenkin julkaissut lähes 300-sivuisen Smurffit-integraalin, johon on koottu ne kaikkein legendaarisimmat Ruudusta ja Non Stopista tutut strumffi-sarjakuvat. Iiik, päähän sattuu! En osaa enää strumffata!

Smurffit3WEB

Sienimäisissä taloissaan asustelevat strumffit syntyivät vuonna 1958 Peyon Johannes ja Pirkale -sarjakuvan sivuhahmoiksi. Pian he kuitenkin pääsivät seikkailemaan ihan omissa kertomuksissaan. Ja eipä aikaakaan, kun pienistä sinisistä olennoista tuli niin suosittuja, että Peyolta kului enemmän aikaa mainosten ja oheistuotteiden kuin itse sarjakuvan parissa. Onneksi hän oli ehtinyt siihen mennessä koulimaan itselleen jo useita nimekkäitä avustajia, joiden tuella uudetkin tarinat saatiin kuosiinsa.

Smurffit-integraalin käynnistää kepeän hauska Lentävä smurffi -sarjakuva. Siinä eräs strumffeista päättää oppia lentämään hinnalla millä hyvänsä. Ja kuten arvata saattaa, luvassa on jos jonkin sortin toilailuja. Erinomaisesti rytmitetty ja käsikirjoitettu pieni helmi jaksaa naurattaa satojen lukukertojenkin jälkeen.

Smurffit1WEB

Huomattavasti jännittävämmissä kuvioissa liikutaan Mustat smurffit -mestariteoksessa. Strumffien olemassaolo lähenee loppuaan, kun kärpäsen pisto muuttaa yhden iloisista veikkosista irvisteleväksi zombi-strumffiksi. Pureman kautta leviävä epidemia kerää yhä uusia uhreja, eikä Suurstrumffi tunnu keksivän tautiin parannuskeinoa. Näin hyvin huumoria ja paniikkia on tuskin koskaan toiste yhdistetty. Gnap! Gnap! Gnap!

Smurffit2WEB

Smurffivaras-tarinassa tutustutaan sitten ensi kertaa ilkeään velho Gargameliin. Hän kaipaa yhtä strumffia keitokseen, jolla valmistetaan viisasten kivi. Kostonhimoinen mutta kovin epäonninen velho tavataan myös hupaisan surkeasta strumffimusikantista kertovassa Smurffonia in do -kertomuksessa. Pröööt!

Kirjan vahvimman vision tarjoilee vallanhimoa, populismia ja yksinvaltiutta vitsailun varjolla kritisoiva Smurffaattori. Suurstrumffin lähdettyä strumffaamaan tyräkkiä alkaa riitely siitä, kuka nyt johtaa strumffikylää. Lopulta pomoksi päätyy tyhjiä lupauksia jaellut strumffi, joka innostuu uudesta asemastaan niin, että kohottaa itsensä diktaattoriksi. Tarina peilailee hienosti mekanismeja, joilla ihmiset saadaan lähes huomaamattaan alistumaan totalitarismin ikeeseen.

Smurffit5WEB

Strumffien maan rauha järkkyy myös Smurffineito-sarjakuvassa. Siinä Gargamel lähettää naispuolisen strumffin kylvämään kaaosta strumffien keskuuteen. Lopputulos on sinällään ihan hauska, mutta myös vahvasti asenteellinen naisia kohtaan. Tänä päivänä tuskin menisi läpi sarjakuva, jossa naiseuden keskeiset piirteet ovat iso annos tuittupäisyyttä, vartti vilpillisyyttä, ripaus keimailua ja kannullinen typeryyttä. Puhumattakaan stereotyyppisestä ajatuksesta, että tummahiuksiset naiset ovat rumia ja blondit ihania.

Smurffit6WEB

Kepeämpää hurvittelua on luvassa Muna ja smurffit -tarinassa, jossa taikamuna toteuttaa kaikki toiveet hölmöilyyn asti. Kokonaisuuden päättää Smurffien nälkä, jossa ankara talvi ja ruokavaraston tulipalo koettelevat pienten sinisten miesten sinnikkyyttä.

Parhaimmillaan varhaiset strumffi-sarjakuvat edustavat silkkaa neroutta. Taide on silmiähivelevän selkeää, kerronta uskomattoman hyvin soljuvaa ja tarinat nautinnollisen hauskoja. Itse strumffit ja heidän strumffaava puheenpartensa ovat puolestaan niin hienoja älynväläyksiä, että niiden rinnalla rakettitiedekin jää toiseksi. Loistava idea ovat myös tyyppihahmot, kuten Välkkystrumffi, Laiskastrumffi, Pitkäkynsistrumffi ja Ärjystrumffi, joiden luonteesta saadaan veistettyä vitsiä vitsin perään.

Smurffit-integraali on upea kokoelma, joka on täynnä ikuisesti loistavia timantteja eurooppalaisen koko perheen sarjakuvan kulta-ajalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Smurffit4WEB

Kolumni – Pääkirjoitus 2/20

TV220KansiWEB

Tervehdys! Tällä kertaa tällä palstalla on äänessä Vesa Sisättö. Toimin Tähtivaeltajan vt. päätoimittajana Toni Jerrmanin apurahakauden ajan eli vuoden 2020 loppuun. Siviilissä olen toimittaja ja vapaa kirjailija ynnä Helsingin Science Fiction Seuran puheenjohtaja.

Lehden linjaan sijaistuksella ei ole vaikutusta: julkaisu etenee omien, Merkuriuksen hämyvyöhykkeen salaperäisen temppelin takaseinään hakattujen periaatteidensa mukaan.

Elämme outoja, epätodellisia aikoja, kuten olette varmaan huomanneet. Spekulatiivisen fiktion harrastajalle pandemiat ovat tuttuja, mutta on eri asia kohdata koko maailman pysäyttävä virus tosielämässä kuin kirjan sivuilla tai televisioruudussa.

Spekulatiivinen fiktio voi toimia koronan aikana monissa tehtävissä. Spefi antaa tuntumaa siihen, mihin olemme menossa. Se voi jakaa toivoa – pahemmistakin on fiktiossa selvitty – ja tarjota pakopaikan puuduttavasta arjesta neljän seinän sisällä.

Pitkälle päästään esimerkiksi Shimo Suntilan Emma Newman -artikkelin jälkimmäisessä osassa, jossa käsittelyssä on kirjailijan kaiken saamansa suitsutuksen ansainnut Planetfall-sarja. Artikkelin haastattelujaksoissa Newman puhuu mm. kirjailijan ammatin todellisuudesta ja vastuusta, joka työhön liittyy.

Stephen Baxter on yksi modernin brittiavaruusscifin tärkeimmistä mahtitekijöistä Alastair Reynoldsin rinnalla. J. Pekka Mäkelä on suomentanut tätä Tähtivaeltajaa varten Baxterin vaihtoehtohistoriallisen punainen planeetta -novellin Mars pysyy. Lukekaa ja nauttikaa!

Jotain ihan muuta ja megalomaanisen massiivista on luvassa Toni Jerrmanin 24 sivulle levittäytyvässä definitiivisessä Dan Dare -artikkelissa. Käsittelyssä on kuuluisan brittiläisen avaruuspilotin koko historia 1950-luvun petrolintuoksuisesta hämystä 2000 AD -lehden moderniin nyrkkisankari-Dareen – ja pidemmälle. Artikkelissa on vastaus kaikkeen, paitsi siihen, miksi tätä sarjakuvaa ei koskaan tajuttu julkaista Suomessa nimellä Tauno Uskallus.

Mitä vallattomiin sankarikkoihin tulee, Kapteeni Hyperventilaattorimiehen uusimman seikkailun viimeinen osa näytellään tämän numeron sivuilla. Mutta onko tämä Kapteeni Hyperventilaattorimiehen loppu? Onko se joskus ollut?

Ja lopuksi tärkeä muistutus. Jos sinulla on ylimääräistä rahaa, nyt on juuri oikea aika tukea kotimaisia kustantamoita, kirjakauppoja, sarjakuvaliikkeitä, leffadivareita ja muita alan toimijoita, jotka kärsivät koronan aiheuttamasta asiakaskadosta.

Spefi voittaa!

Vesa Sisättö

Ohessa myös joitain esimerkinomaisia linkkejä alan liikkeisiin ja kustantamoihin:

Fantasiapelit
Turun Sarjakuvakauppa
Pieni Leffakauppa
Rosebud
Aavetaajuus
Rautaportti
Kampintorin Antikvaarinen Kirjakauppa
Alfa Antikva
Vaskikirjat
Osuuskumma

Sisallys220WEB

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2020 jaettu

AtwoodTestamentitWEB

Tähtivaeltaja-palkinto 2020

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2019 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Otavan julkaisemalle
MARGARET ATWOODIN romaanille TESTAMENTIT.
Teoksen on suomentanut Hilkka Pekkanen.

Dystopiakirjallisuuden grand old lady, kentän keskeisen merkkiteoksen 35 vuotta sitten kirjoittanut Margaret Atwood ei ole menettänyt sarkastista teräänsä. Orjattaresi-romaanin tarinalinjoja jatkava Testamentit (The Testaments, 2019) on raastavan ajankohtainen – erityisesti koska elämme maailmassa, jossa sukupuolten tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet ovat vaakalaudalla pahemmin kuin olisimme vuosikymmeniä sitten voineet edes aavistaa.

Atwood kertoo kolmen näkökulmahenkilön kautta Gilead-valtion misogyynisesta teokratiasta, jossa naisten itsemääräämisoikeutta ja muita ihmisoikeuksia on ankarasti rajoitettu. Teoksessa nousevat valoon sekä ne kylmäävät kehityskulut, joiden kautta tilanteeseen on päädytty, että se, miten normaalilta hirmuvallan alla eläminen voi tuntua, kun siellä on asunut syntymästään asti. Kaikilla näkökulmilla on viljalti vastineita todellisuudessa. Atwood näyttääkin meille taitavasti mutta alleviivaamatta, millaisia maisemia tien päässä avautuu, jos jätämme puuttumatta vääryyksiin.

Kolmesta päähenkilöstä Lydia-tädillä on takanaan pitkä elämä Gileadin valtaapitävien käsikassarana. Hän tekee salaisissa muistelmissaan tiliä niistä askelista, joilla fundamentalistikristityt nousivat johtoon ja toteuttivat nopeassa tahdissa rajuja yhteiskunnallisia muutoksia. Hahmon moninaisuus kiehtoo: Lydia on samaan aikaan uhri, selviytyjä, alistuksen ylläpitäjä ja salainen vastarintataistelija, kuin nuorallatanssija osana järjestelmää, johon ei usko.

Purevan itseironinen kertojanääni ei sääli typeryksiä eikä kaunistele tekemiään valintoja. Samalla häneltä löytyy kosolti lempeyttä sorretuille, kuten Agnes Jemimalle, joka on kasvanut vauraassa kodissa upseerin tyttärenä. Alistettujen keskinäinen kärhämöinti ja valta-asetelmat tulevat tässä tarinan kaaressa hyvin esille. Juonikuvioiden keskiöön päätyy myös Gileadin naapurivaltiossa lapsuutensa asunut Daisy, jonka syntyperä toimii romaanin solmukohtana ja akselina.

Atwoodin vähäeleisessä, paikoin suorastaan lakonisessa kerrontatyylissä piilee sävyjä ja kerroksia. Hilkka Pekkasen suomennos päästää eri kertojanäänet hyvin oikeuksiinsa. Kirja on tärkeä muistutus siitä, että ääriaatteisiin perustuva sorto ei ole pelkästään menneisyyden haamu, vaan läsnä myös nykyhetkessämme. Samalla se kertoo siitä, että kaikki alistamisen järjestelmät koostuvat pohjimmiltaan pienistä ihmisistä kaikkine ristiriitaisuuksineen – ja että vastarinta on mahdollista, tarpeellista ja välttämätöntä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Elokuvat – A Boy and His Dog (1975)

ABoyAndHisDogKansiWEB

A Boy and His Dog
(Collector’s Edition Blu-ray & DVD)

Harlan Ellisonin palkitun pienoisromaanin filmiversio A Boy and His Dog (1975) tarjoilee synkän vision vuoden 2024 todellisuudesta. L. Q. Jonesin ohjaamassa elokuvassa eletään atomisodan hävittämässä maailmassa, jossa pelkoa herättävät vihreinä loistavat mutantit. Eteen tulee myös maanalainen kaupunki, jonka asukkaat ovat lisääntymiskyvyttömiä ja jotka kaipaavat avukseen uutta hedelmällistä siittäjää.

ABoyAndHisDog3WEB

Nihilististä asennetta ja piikikästä satiiria säteilevän filmin pääosassa ovat Don ”Miami Vice” Johnsonin esittämä Vic-nuorukainen sekä tämän puhuva Blood-koira. Viciä on turha kutsua älyn jättiläiseksi, vaikka kyynisesti maailmaa tarkkaileva koira yrittääkin iskostaa tämän päähän sekä historiaa että yhteiskuntaoppia. Käytännössä poikaa kiinnostaa lähinnä vain, mistä löytää seuraava säilykepurkkiateria ja petikumppani. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty ydinpommien tuhoamalla aavikolla, jossa talot ovat hautautuneet hiekkaan ja väkivaltaiset ryysyläisjengit ryöväävät kaikki vastaantulijat.

ABoyAndHisDog2WEB

Lopulta Blood saa kuitenkin tutkavainun yhdestä harvinaiseksi käyneestä naisihmisestä. Paha vain, että samoille apajille tunkee parikymmenpäinen saalistajien joukkio. Tulitaistelun jäljiltä suloinen Quilla-tyttö (Susanne Benton) ja Vic bondaavat niin ahkeraan, että moinen rupeaa jo ärsyttämään uskollista koirakumppania. Pinna palaa lopullisesti, kun käy ilmi, että Quilla on kotoisin maanalaisesta bunkkerikaupungista, jonne halajaa myös takaisin. Naiskauneuden sokaisema Vic on valmis seuraamaan tyttöä ojasta allikkoon – siitäkin huolimatta, että ihmisten parhailla ystävillä ei ole asiaa maan uumeniin.

Kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti elokuva vaihtaa puolessavälissä sekä kulisseja että tyylilajia. Rujon resuisesta, ruumiiden kansoittamasta köyhästä aavikkomaisemasta hypätään maalaismaiseen yhteisöön, jossa värikkäät marssiorkesterit soittavat, ihmiset iloitsevat ja ruokaa on yllin kyllin. Aivan kaikki ei nostalgisiin haavekuviin pohjaavassa onnelassakaan taida silti olla kunnossa. Kun vähän pintaa raaputtaa, paljastuu alta paljon synkempi todellisuus.

ABoyAndHisDog4WEB

Kohteliaisuus, tuottavuus ja tottelevaisuus ovat päivän sanoja yhteiskunnassa, jossa kolmihenkinen Komitea käyttää ehdotonta valtaa. Heidän sanansa on laki, ja pieninkin vastarinta johtaa passitukseen ”farmille” – eli robottikäskyläisen teloitettavaksi. Kuuliaisuutta ja kristinuskon autuutta julistetaan joka notkelmaan sijoitettujen kaiuttimien tietoiskuvirrassa, jossa jaetaan myös äidillisiä kokkausohjeita. Asetelman hulluutta ja kansalaisten sätkynukkeasemaa symboloi muotivillitys, jonka mukaisesti kasvoja korostetaan valkeilla meikeillä ja punaisina hehkuvilla poskipäillä.

Filmin ihastuttava absurdius nousee huippuunsa kohtauksessa, jossa spermanlypsykoneeseen sidottu Vic naitetaan vuoronperään kullekin hääpukuiselle neidolle, joka on saava hänen siemenensä!

Hyvin on rakennettu myös muutos, joka tapahtuu Vicin ja katsojan suhtautumisessa Quilla-tyttöön – nerokkaasta loppuratkaisusta nyt puhumattakaan.

ABoyAndHisDog1WEB

A Boy and His Dog on varsin onnistunut sovitus Ellisonin tarinasta. Toki elokuvasta näkyy monin tavoin, että se on tehty rajallisella budjetilla ja 1970-luvun tietotaidolla, mutta kuvasto on silti parhaimmillaan iskevän ikonista. Kaikki ratkaisut on selvästi ajateltu loppuun asti. Lisäksi alkuperäisen pienoisromaanin raflaavimmatkin ainekset on siirretty harvinaisen uskollisesti valkokankaille.

Provokatiivinen, yhteiskuntakriittinen ja sydämellinen. Moinen yhdistelmä on voinut syntyä vain scifi-kirjallisuuden pahana poikana tunnetun maestron kynästä.

ABoyAndHisDog5WEB

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Bonusmateriaaleina mm. ohjaaja Jonesin, kuvaaja John Arthur Morrillin ja kriitikko Charles Champlinin analyyttinen kommenttiraita, joka sisältää rutkasti mielenkiintoista informaatiota. Voiton vie silti Jonesin ja Harlan Ellisonin lähes tunnin mittainen jutustelu. Siinä miehet muistelevat leffan syntyvaiheita riemastuttavan värikkäästi ja paljastuksia kaihtamatta.

Erityisesti Ellisonin tykittää teräviä mielipiteitä ja viiltäviä loukkauksia siihen malliin, että on vaikea uskoa herran lähennelleen kuvaushetkellä kahdeksankymmenen ikävuoden merkkipaalua. Tästä ei dokumentaarinen leffakeskustelu kiehtovammaksi muutu!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.

ABoyAndHisDogEllisonCorbenSarjisWEB

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2020 ehdokkaat julkistettu

TahtifantasiaEhdokkaat2020WEB

Tähtifantasia-ehdokkaat 2020

Vuodesta 2007 jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Tänä vuonna mukana ovat ensimmäistä kertaa suomennettujen fantasiakirjojen lisäksi myös kotimaiset teokset.

Vuoden 2019 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa. Listan kolme suomalaista teosta ovat vahva näyttö suomalaisen fantasiakirjallisuuden korkeasta tasosta.

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (Gummerus)
Huikaisevan kauniilla ja aistivoimaisella kielellä kerrottu eeppinen fantasia vie syvälle syyllisyyden ja sisaruuden teemoihin.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia (Like, suom. Jouko Ruokosenmäki)
Mestarikertojan myyttien uudelleentulkinta yllättää elävyydellään ja viihdyttävyydellään.

Karoliina Heinola: Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita (Aarni)
Mielikuvituksekas, kansanperinnettä hyödyntävä kauhukokoelma on nautinnollisen pelottava.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala)
Taiturimainen sanankäyttäjä kietoo huumorilla yhteen mysteerin ja riipaisevan ihmissuhdetarinan absurdissa Itä-Lapissa.

V. E. Schwab: Magian syvempi sävy (Karisto, suom. Mika Kivimäki)
Omaperäinen maailmanrakennus ja kiinnostavat henkilöhahmot tempaavat lukijan seikkailuun rinnakkaisissa todellisuuksissa.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Punaparta: Kapteeni vailla nimeä

PunapartaKansiWEB

Jean-Michel Charlier & Victor Hubinon
Punaparta: Kapteeni vailla nimeä

Vuoden 2013 lopulla suomeksi saatiin ensimmäinen Punaparta-integraali. Jatkoa on saatu odottaa näihin päiviin asti, mutta nyt Punaparta: Kapteeni vailla nimeä -teos (Egmont) on vihdoin pullahtanut ulos painokoneista. Kirja on riisuttu bonusmateriaaleista, mutta seikkailuja sen sivuilta löytyy kolme kappaletta. Niistä vain ensimmäinen on nähty aiemmin Suomessa Zoom-lehdessä.

Jean-Michel Charlierin käsikirjoittamat ja Victor Hubinonin kuvittamat sarjakuvat ovat kotoisin 1960-luvun alkupuolella ja niissä seikkaillaan 1700-luvun maisemissa. Sarjalle nimensä antanut merirosvokapteeni Punaparta on nyt tapahtumissa pääosin sivussa ja valokeilaan nousee hänen ottopoikansa Eric.

Punaparta4WEB

Kapteeni vailla nimeä -kertomuksessa Eric ratsastaa kahden toverinsa kanssa Etelä-Ranskaan perintönsä perässä. Montfortin linnaa hallinnoiva kreivi ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan omaisuuttaan nuorelle sukulaiselleen. Pahaksi onneksi Eric on niin hyväuskoinen hölmö, ettei lainkaan tajua kreivin juonivan hänen päänsä menoksi.

Ja juoniahan tarinassa riittää. Keinovalikoimat Ericin hiljentämiseksi ovat monenlaiset, joten lopulta joudutaan turvautumaan jopa itsensä Punaparran apuun.

Punaparta2WEB

Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan saa Ericiä luopumaan rehellisen elämän toivostaan. Kuningasta uhmaten -jaksossa hän pestautuu kallisarvoista lastia kuljettavan laivan kapteeniksi. Tälläkään kertaa onni ei ole myötä, sillä useampikin matkatovereista suunnittelee hänen syrjäyttämistään.

Punaparran poika -tarinan alussa Eric tavataan kaleeriorjana salaista tehtävää suorittamaan lähetetyllä ranskalaisaluksella. Tavoitteena on tehdä vaarattomaksi tunnettu berberikaappari – turkkilaisten hallitsemilla vesillä. Aiempien käänteiden jäljiltä Eric on löytänyt kapteenin luonteensa, joten häntä joutuvat varomaan sekä ranskalaiset että turkkilaiset. Neuvokkuus ja strateginen ajattelu ovat ne vahvuudet, joilla ylivoimainenkin vihollinen päihitetään.

Punaparta1WEB

Punaparta on vanhaa eurooppalaista meriseikkailusarjakuvaa parhaimmillaan – silloinkin kun ollaan maan päällä. Charlierin huolella kirjoitetuissa juonissa riittää jännitystä, vaaroja sekä monipuolisia käänteitä. Hahmot maistuvat uskottavilta ja merenkulun yksityiskohdat päteviltä. Kokonaisuuden kruunaa Hubinonin sulavalla viivalla taiteilemat pikkutarkat mutta silti selkeät piirrokset. Rulaa kuin felukki!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Punaparta3WEB

Elokuvat – Future-Kill (1985)

FutureKillKansiWEB

Future-Kill
(DVD)

Sitä voi ihmisparka kuvitella kaikenlaista. Kuten että elokuva, jonka mainosjulisteen on maalannut H. R. Giger ja jota tähdittävät alkuperäisestä The Texas Chainsaw Massacresta tutut Edwin Neal ja Marilyn Burns, olisi jostain kotoisin. Tai että dvd, jota mainostetaan alkuperäismateriaalista tehtynä ihkauutena keräilijänversiona, olisi kuvalaadultaan kelvollinen. Mutta tyhmä on, jos moisia kuvittelee.

Teksasilaisen Ronald W. Mooren ainoaksi elokuvaksi jäänyt Future-Kill (1985) on mielipuolisen kehno.

FutureKill1WEB

Leuka putoaa lattialle jo ensimmäisessä kohtauksessa. Futuristisen goottipunkkarihanoirokkarin pilakuvaksi stailattu Eddie Pain (Doug Davis) ilmoittaa naurettavaan teknohaarniskaan sonnustautuneelle veitsikyntiselle Splatterille (Neal), että hän johtaa rauhanomaista ydinvoiman vastaista liikettä. Herra S:n ei siis sovi antaa lättyyn tovereilleen, jotka puhuvat lehdistölle järjestön tavoitteista.

Moinen hentomielisyys ei kuitenkaan sovi huumeita kehoonsa jatkuvalla syötöllä pumppaavalle Splatterille – tai tämän radioaktiivisen säteilyn mutatoimille aivoille.

FutureKill5WEB

Alkunäytöksen jälkeen siirrytään hämmentävän kädettömään komediatyyliin toteutettuihin opiskelijabileisiin. Tätä huonoutta vatkataan katsojan silmien edessä vaikka kuinka pitkään, kunnes elokuva nytkähtää vihdoin eteenpäin: inhoja kepposia muille veljeskunnan jäsenille tehnyt kaverijoukko passitetaan kaupungin synkälle laidalle. Heidän tehtävänään on kidnapata yksi goottipunkkarimutanttifriikki tulevien kevätjuhlien vetonaulaksi.

FutureKill2WEB

Tempaus ei mene aivan nappiin, sillä porukka kohtaa ensitöikseen Eddien ja Splatterin. Splatter seivästää yhden opiskelijoista wolverine-kynsillään ja murhanhimossaan lahtaa myös Eddien kaupan päälle. Frat-pojut ovat nyt todella pahassa pulassa, sillä Splatter usuttaa kaikki goottipunkkariradikaalit heidän peräänsä – ja väittää, että juuri he tappoivat rakastetun kajalinaama-Eddien.

Jatkossa elokuva keskittyy lähinnä siihen, että opiskelijat juoksevat pitkin öisen kaupungin kujia ja antavat kömpelösti köniin harvakseltaan eteen tuleville ”friikeille”. Toiminnan apaattista tunnelmaa korostaa dvd:n onneton kuvalaatu, joka tarkoittaa sitä, että televisiossa näkyy pääosin joko silkkaa pimeyttä tai sitten epäselviksi pistemössöiksi hajoavia hahmonkaltaisia muotoja.

FutureKill3WEB

Elokuva huipentuu kissa ja hiiri -leikkiin talossa, jonka jokainen käytävä on valaistu eri värisillä lampuilla. Tekijät ovat varmasti onnitelleet itseään kuukausikaupalla näin nerokkaasta keksinnöstä.

Filmin parhaassa osiossa vieraillaan goottipunk-klubilla, jonka lavalla soittaa Max and the Makeup -bändi. Naislaulajan vetämän yhtyeen biisit ovat yllättävänkin kelpoja, ja niitä kuullaan kiitettävän pitkään. Pisteet myös kohtauksesta, jossa flirttaileva tyttö pelästyy Splatterin mutanttipenistä – näin hölmöissä kohdissa räkänauru raikaa.

FutureKill4WEB

Future-Killin meikki-, peruukki- ja asustearsenaalin rinnalla kalpenevat sitten jopa kasarimuodin aidot mauttomuudet. Tähän ei eläin pysty. Ja siitä sietää olla kiitollinen!

Valinta harakirin ja Future-Killin välillä olisi kovin tasaväkinen taisto.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.

FutureKill6WEB