Sarjakuvat – Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa: Kulta-aika

Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa
Kulta-aika

Suom. Saara Pääkkönen
WSOY

Ranskalaistaiteilija Cyril Pedrosa tunnetaan Suomessa mm. sellaisista mestariteoksista kuin Kolme varjoa ja Portugali. Käsikirjoittaja Roxanne Moreilin kanssa yhteistyönä syntynyt Kulta-aika laulaa kuitenkin visuaalisella loistollaan edeltäjänsäkin suohon.

Suurikokoinen, yli 400-sivuinen Kulta-aika edustaa yhteiskunnallisesti valveutunutta keskiaikafantasiaa. Kuninkaan kuollessa valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Kruununpään pitkän sairauden aikana valta on valunut hovissa vaikuttavan Loys de Vaudémontin käsiin. Hänen toimestaan talonpojat on verotettu vereslihalle ja levottomuudet kukistettu väkivalloin. Nyt maan johtoon on kuitenkin nousemassa prinsessa Tilda, joka haluaa keventää kansalaisten taakkaa ja leikata hoviherrojen etuuksia.

Tämä ei tietenkään sovi Vaudémontin suunnitelmiin. Niinpä hän käyttää sätkynukkenaan prinsessan pikkuveljeä. Tämä anastaa kruunun itselleen ja ajaa Tildan maanpakoon. Nyt jostain pitäisi löytää tukijoiden armeija, jonka avulla Tilda saisi valtakunnan takaisin hallintaansa.

Valtataistelut ovat aina olleet keskiaikafantasian suola, ja Kulta-ajassakin nähdään monipolvisia juonitteluja, petturuutta sekä vauhdikkaan tappavia taistelukohtauksia. Niitä enemmän huomio kiinnittyy kuitenkin henkilöhahmojen kasvuun ja päämääriin. Jopa aluksi hyveelliseltä vaikuttanut Tilda on jäänyt niin kiinni aikakautensa yhteiskuntaluokka-käsitteeseen, ettei pysty hyväksymään hitaasti nousussa olevaa tasa-arvoisuuden ideaalia.

Ajatus on kotoisin pelkäksi legendaksi kuvitellusta Kulta-aika-kirjasta. Teos opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei omaa onnea sovi repiä muiden selkänahasta. Sanoma uppoaa hyvin alistettuihin ja kaltoin kohdeltuihin kansalaisiin. Näin saa alkunsa kapinaliike, jonka Vaudémont haluaa tukahduttaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta mitä tekee Tilda kaiken tämän kuohunnan keskellä?

Kulta-aika on kerronnallisesti vaikuttava sarjakuva, jonka juonikuviossa esiin nousevat niin rikkaat ja mahtavat kuin köyhät ja voimattomatkin. Heille kaikille on varattu oma roolinsa mullistusten melskeessä, eikä yksikään jää vaille valokeilaa. Jopa yksinkertaisena pidetty kyttyräselkä, Pikku-Paul, pääsee lopulta näyttämään salatut kykynsä.

Dramaattisen tarinan lisäksi Kulta-ajan nostaa arvoon arvaamattomaan Pedrosan taide. Huikein tavoin väreillä leikkivä kuvitus tuo hetkittäin mieleen vanhan puukaiverrustaiteen, mutta kokonaisuudessaan teoksen piirrostyyli on jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä. Kuvat myös elävät sisällön ehdoilla ja yltyvät kiihkeimmissä kohtauksissa vimmaiseen liikkeeseen. Sinne tänne ripotellut sivun ja jopa aukeaman kokoiset näkymät tahdittavat puolestaan taitavasti kerronnan rytmiä.

Jos tämä ei ole vuoden 2022 paras sarjakuvajulkaisu, niin sitten en tiedä, mikä on!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Elokuvat – Avatar: The Way of Water

Avatar: The Way of Water

James Cameronin vuosia hioma Avatar: The Way of Water kiehnää tasan tarkkaan samoissa pahnoissa kuin edeltäjänsä. Visuaalisessa mielessä tarjolla on koreaa silmänkarkkia, mutta tarinan ja ihmiskuvauksen puolella soudellaan niin lapsellisilla vesillä, ettei surkeammasta väliä.

Ykkös-Avatarin tapahtumista on vierinyt vuosia. Pandora-kuuhun asumaan asettunut Jake (Sam Worthington) on saanut na’vi-vaimonsa Neytyrin (Zoe Saldana) kanssa useita lapsia. Jalojen villien maailmassa eletään luontoa kunnioittavassa onnelassa. Pahin käy kuitenkin toteen, kun Maan ihmiset palaavat Pandoraan. Metsät poltetaan ja luontoa tuhotaan kaikin mahdollisin keinoin. Tarkoitus on tehdä kuusta uusi Maa, koska ihmisten toimet ovat tehneet heidän alkuperäisestä kotiplaneetastaan lähes elinkelvottoman.

Jaken johtamat kapinalliset taistelevat ihmisiä vastaan. Jakea metsästää puolestaan avatar-vartaloinen erikoisryhmä, jota johtaa edellisen leffan pahiseverstin muistot ja luonteen saanut Quaritch (Stephen Lang). Tämä herra ja hänen joukkonsa ovat naurettavan ylivedetty versio maailman karskimmista ja ilkeimmistä sotilaskoviksista.

Jotta saisi pelastettua jälkikasvunsa vainolta, Jake päättää paeta perheineen meressä viihtyvien na’vien seuraan. Jaken logiikka on vähintäänkin imbesilli, sillä näin hän hylkää kapinalliset oman onnensa nojaan sekä houkuttelee Quaritchin armottomat veikkoset merikansan kimppuun. Ja kuten arvata saattaa, tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Ennen kuin filmi pääsee ylipitkän lopputaistelun kimppuun, juoni tyssää tuntikausia kestäviin tyhjänpäiväisiin kohtauksiin, jossa ilakoidaan Pandoran vesieliöstön keskellä. Näkymät ovat toki kauniita, mutta muistuttavat enemmän akvaarion tuijottelua kuin elokuvallista kerrontaa.

Unettava meno saa hetkiseksi energiaa, kun Quaritch tappajatovereineen palaa kehiin. Mutta tätäkään iloa ei kestä kauaa – koska touhu vain jatkuu ja jatkuu ja muuttuu koko ajan tyhmemmäksi.

Elokuvan niin kutsutussa sisällössä painotetaan perheen ja veden merkitystä. Isän tärkein tehtävä on suojella perhettään ja vesi kytkee kaiken yhteen, kuuluu leffan vakavalla naamalla useaan kertaan toistama sanoma.

Tosin Jaken perheestä isompaan rooliin nousee vain kapinallista teiniä esittävä Lo’ak (Britain Dalton). Parissa kohtauksessa muistetaan myös mainita, että Kirillä (Sigourney Weaver) on mystinen yhteys Pandoran henkeen, mutta tämän teemaan kehittely jätetään seuraavan Avatar-leffan huoleksi.

Paperinohutta ihmiskuvausta pahentaa hahmoille kirjoitettu dialogi, joka ei jätä ensimmäistäkään idioottimaista klisettä kierrättämättä. Tämän tasoista tekstiä voisi odottaa kohtaavansa jossain ö-luokan halpiksessa, ei filmissä, jonka budjetti huitelee useiden satojen miljoonien eurojen kokoluokassa.

Visuaalisen taituruuden ohessa elokuvan ainoa hyvä puoli on sen esittämä huomio, jonka mukaan valaanpyydystys on sairaalloisen julmaa toimintaa. Tosin tämäkin pojo on vedetty niin överiksi, että sitä on vaikea ottaa tosissaan.

Kokonaisuudessaan Avatar: The Way of Water on yli kolmetuntinen plöräys silkkaa kakkelintuuraa. Kokemus, jota ei voi suositella edes pahimmalle vihamiehelleen.

Toni Jerrman

Kolumni – Pääkirjoitus 4/22

Kah kehveliä ja hurlumheitä, nyt ollaankin jo vuoden 2022 viimeisen Tähtivaeltajan parissa!

Numeron laukaisee liikkeelle Esko Suorannan artikkeli Malka Olderista. Older pistäytyi kesällä Suomessa Finnconin tutkijakunniavieraana, mutta hän on myös ansioitunut kirjailija. Suositussa Centenal-trilogiassaan hän lataa kehiin tarkoin harkittuja, ajatuksia ravisuttajia lähitulevaisuusvisioita. Kerronnallisesti nämä pohdinnat tuodaan esiin kyberpunkin, vakoojajännärien ja poliittisten trillerien keinoin.

Artikkelin päätteeksi voit lukea näytteen Olderin novellistiikasta. Fiktion pariin syöksytään myös Edmund Schluesselin Viimeinen vitsi -novellissa. Kyseessä on jo kolmas Tähtivaeltajassa nähtävä tarina Suomessa asuvalta, matematiikkaa opettavalta teoreetti­sen astrofysiikan tohtorilta.

Usean kirjoittajan yhteis-Kutzpahissa esitellään tällä kertaa 13 tuoretta fantasiaromaania. Valinta tukee aiempaa Kutzpah-jatkumoa, sillä numerossa 4/19 käsittelyyn otettiin modernit avaruusoopperat ja numerossa 4/21 kuljettiin galaksien ääristä kohti fantastisempia mielenmaisemia. Nyt ruodittavat romaanit todistavat fantasiakirjallisuuden monimuotoisuuden sekä kyvyn taipua mitä erilaisimpiin elämyksiin.

Dvd-osastossa esiin nostetaan sekä vanhoja klassikkoja että todella päättömiä kalkkunaherkkuja. Näiden filmien seurassa elämä on täynnä yöllistä auringonpaistetta.

Mitäs vielä? No ainakin Pekka Mannisen hurmeinen Teräslilja-sarjakuva, joka paljastaa sosiaalisen median epäsosiaalisuuden, jo 11. jakso Kivi Larmolan huikeaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvaa sekä raportti viime syyskuussa järjestetyiltä Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleilta. Kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluista nyt puhumattakaan.

Ensi vuonna pääsemme vihdoinkin jättiapinoiden pariin, esittelemme lukuisia mielenkiintoisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita sekä yritämme löytää vastauksen kysymykseen kumpi voittaisi, jos Hulk ja Wolverine tappelisivat. Ihan noin vain alkajaisiksi.

Ja koska tässä kohta tulee jo 40 vuotta täyteen Tähtivaeltajan peräsimessä, haluan jälleen kerran kiittää kaikkia vuosien saatossa Tähtivaeltajaa avustaneita ihmisiä sekä lukijoita, jotka ovat seuranneet matkaamme ajasta ikuisuuteen. Ilman teitä lehteä ei olisi edes olemassa. Tällä tuella on hyvä jatkaa päättymätöntä vaellusta kohti avaruuden ihmeitä.

Se on rock!

Toni Jerrman

Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel
Asema 11

Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.