Elokuvat – Avatar: The Way of Water

Avatar: The Way of Water

James Cameronin vuosia hioma Avatar: The Way of Water kiehnää tasan tarkkaan samoissa pahnoissa kuin edeltäjänsä. Visuaalisessa mielessä tarjolla on koreaa silmänkarkkia, mutta tarinan ja ihmiskuvauksen puolella soudellaan niin lapsellisilla vesillä, ettei surkeammasta väliä.

Ykkös-Avatarin tapahtumista on vierinyt vuosia. Pandora-kuuhun asumaan asettunut Jake (Sam Worthington) on saanut na’vi-vaimonsa Neytyrin (Zoe Saldana) kanssa useita lapsia. Jalojen villien maailmassa eletään luontoa kunnioittavassa onnelassa. Pahin käy kuitenkin toteen, kun Maan ihmiset palaavat Pandoraan. Metsät poltetaan ja luontoa tuhotaan kaikin mahdollisin keinoin. Tarkoitus on tehdä kuusta uusi Maa, koska ihmisten toimet ovat tehneet heidän alkuperäisestä kotiplaneetastaan lähes elinkelvottoman.

Jaken johtamat kapinalliset taistelevat ihmisiä vastaan. Jakea metsästää puolestaan avatar-vartaloinen erikoisryhmä, jota johtaa edellisen leffan pahiseverstin muistot ja luonteen saanut Quaritch (Stephen Lang). Tämä herra ja hänen joukkonsa ovat naurettavan ylivedetty versio maailman karskimmista ja ilkeimmistä sotilaskoviksista.

Jotta saisi pelastettua jälkikasvunsa vainolta, Jake päättää paeta perheineen meressä viihtyvien na’vien seuraan. Jaken logiikka on vähintäänkin imbesilli, sillä näin hän hylkää kapinalliset oman onnensa nojaan sekä houkuttelee Quaritchin armottomat veikkoset merikansan kimppuun. Ja kuten arvata saattaa, tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Ennen kuin filmi pääsee ylipitkän lopputaistelun kimppuun, juoni tyssää tuntikausia kestäviin tyhjänpäiväisiin kohtauksiin, jossa ilakoidaan Pandoran vesieliöstön keskellä. Näkymät ovat toki kauniita, mutta muistuttavat enemmän akvaarion tuijottelua kuin elokuvallista kerrontaa.

Unettava meno saa hetkiseksi energiaa, kun Quaritch tappajatovereineen palaa kehiin. Mutta tätäkään iloa ei kestä kauaa – koska touhu vain jatkuu ja jatkuu ja muuttuu koko ajan tyhmemmäksi.

Elokuvan niin kutsutussa sisällössä painotetaan perheen ja veden merkitystä. Isän tärkein tehtävä on suojella perhettään ja vesi kytkee kaiken yhteen, kuuluu leffan vakavalla naamalla useaan kertaan toistama sanoma.

Tosin Jaken perheestä isompaan rooliin nousee vain kapinallista teiniä esittävä Lo’ak (Britain Dalton). Parissa kohtauksessa muistetaan myös mainita, että Kirillä (Sigourney Weaver) on mystinen yhteys Pandoran henkeen, mutta tämän teemaan kehittely jätetään seuraavan Avatar-leffan huoleksi.

Paperinohutta ihmiskuvausta pahentaa hahmoille kirjoitettu dialogi, joka ei jätä ensimmäistäkään idioottimaista klisettä kierrättämättä. Tämän tasoista tekstiä voisi odottaa kohtaavansa jossain ö-luokan halpiksessa, ei filmissä, jonka budjetti huitelee useiden satojen miljoonien eurojen kokoluokassa.

Visuaalisen taituruuden ohessa elokuvan ainoa hyvä puoli on sen esittämä huomio, jonka mukaan valaanpyydystys on sairaalloisen julmaa toimintaa. Tosin tämäkin pojo on vedetty niin överiksi, että sitä on vaikea ottaa tosissaan.

Kokonaisuudessaan Avatar: The Way of Water on yli kolmetuntinen plöräys silkkaa kakkelintuuraa. Kokemus, jota ei voi suositella edes pahimmalle vihamiehelleen.

Toni Jerrman

Elokuvat – Avatar (2009)

Avatar-leffan uuden elokuvateatterikierroksen (23.9.–6.10.) kunniaksi kaivoimme leffan alkuperäisen Tähtivaeltaja-arvostelun naftaliinista – yli kymmenen vuoden takaa ja mitään sensuroimatta! Olkaa hyvä.

Avatar

Spoiler alert!

Mitä vittua! Nyt Toni-setä on hyvin, hyvin vihainen. James Cameronin vuosikausia väsäämä Avatar-leffa on tarinaltaan sekä henkilöhahmotelmiltaan niin mustavalkoista kuraa, että se tuo mieleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi useissa yhteyksissä valitun Battlefield Earthin (2000).

Juonenrääpäleessä tohtori Augustinen (Sigourney Weaver) johtama tiedemiesryhmä tutkii Pandora-planeetan vierasta ekosysteemiä. Halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) ottaa kuolleen veljensä paikan tässä avatar-projektissa. Tiimi kartoittaa vihamielistä ympäristöä keinokehoissa, jotka on muokattu paikallisten na´vi-humanoidien mukaisiksi. ”Jee, jee, mulla on taas jalat”, iloitsee Jake sinisessä supervarressaan.

Planeetan ihmissiirtokuntaa hallinnoi ahne suuryritys, joka louhii alueelta arvokasta älymetallia (englanniksi ”unobtanium”, ehe-ehe!). Pitkänhuiskeat na’vi-alkuasukkaat eivät pidä siitä, että heidän pyhiä maitaan raiskataan. Siksi kaivostoimintaa suojelemaan tarvitaan iso liuta kovapintaisia palkkasotureita. Keihäitä ja jousipyssyjä heiluttavat villit ajetaan pois kodistaan, koska sini-intiaanien luottamuksen voittanut Jake toimittaa sotilaille sisäpiirin tietoja.

Eläessään jalojen na’vien keskuudessa Jake kokee kuitenkin taivaallisen herätyksen ja tajuaa luonnonykseyden rahantaontaa tärkeämmäksi elämän ohjenuoraksi. Tämä selviää rautalankamonologista, ei itse elokuvallisesta kerronnasta. Paatoksellinen moraalisanoma on muutenkin niin lapsellinen, että elokuva lienee kirjoitettu viisivuotiaille.

Tarinan viimemetreillä Jakesta kuoriutuu myyttinen sankari, joka innostaa koko planeetan ilkeitä riistäjäkapitalisteja vastaan. Toki useilla päättömillä deus ex machina -ratkaisuilla avitettuna. Ihan kuin näitä kertomuksia, jossa jalot villit tarvitsevat valkoisen miehen pelastajakseen, ei olisi maailmassa jo muutenkin aivan liikaa.

Loppuunkaluttua, jo alunperinkin typerää tarinakaaviota tukevat kömpelösti jaksotettu kerronta sekä pahimpien kliseiden narikasta noukitut pahvihahmot. On suuryhtiön tumpelo pomomies (Giovanni Ribisi), pysäyttämätöntä pahuutta edustava eversti (Stephen Lang), na’vi-päällikön kuvankaunis Neytiri-tytär (Zoe Saldana) sekä muukalaisiin epäilevästi suhtautuva päällikön poika (Wes Studi jälleen kerran samaisessa roolissa). Voisiko mitenkään arvata rakkauden puhkeavan kukkaan Jaken ja Neytirin välillä?

Cameronin väitteet, joiden mukaan Avatar on paluu älykkään tieteisviihteen pariin, kannattaa unohtaa kaukaisimpaan peräkammariin. Älyä elokuvassa ei ole, eikä tökeröä new age -saarnaa tietoisesta Äiti Maasta ja kuolemattomista sieluista voi viihteeksi tahi scifiksi laskea. Ei, vaikka asiaa kuinka selitettäisiin puiden sähkömagneettisilla virtauksilla ja muulla hölynpölyllä.

Kauheinta Avatarissa on, että teknisen innovatiivisuutensa takia se on nähtävä – ja vieläpä elokuvateatterissa. Käytetty 3D-teknologia saa kaikki aiemmat kolmiulotteiset leffat vaikuttamaan latteilta. Cameronin ei tarvitse leikkiä yleisön päälle syöksyvillä esineillä, sillä esiin loihditut muoto- ja syvyysvaikutelmat tenhoavat jo sellaisinaan. Väliin tuntuu jopa siltä kuin olisi itse tapahtumien keskellä.

Myös entistä kehittyneempi tietokoneanimaatio tarjoaa huikeita visioita. Pandoran värikkäät kasvit sekä eläinkatraat heräävät eloon ja jaksavat ihastuttaa heikosti ajatelluista pohjistaan huolimatta. Hämmästyttävin saavutus on kuitenkin na´vien uskottava toteutus. Nämä bittihahmot ovat ilmeitä ja eleitä myöten aidonoloisia.

Sääli, että tekijöiden koko energia on mennyt ulkoisen loisteen hinkkaamiseen, sillä tämä vaivannäkö olisi ansainnut myös arvoisensa käsikirjoituksen. Nyt siltä osin ryömitään pohjamudissa.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/10.