Month: heinäkuu 2022

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Don DeLillo
Hiljaisuus
The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Sarjakuvat – James Harren: Ultramega

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

James Harren
Ultramega 1

”Pyhä tyhjyys… Kosminen muna. Tyhjyyden munasolu. Jotain on vialla itse luomakunnassa…”

Alkuräjähdyksen myötä maailmankaikkeuteen sikisi kaksi mahtiolentoa: Ultramega-sankari ja Kaiju-hirviö. Tuosta hetkestä lähtien he ovat taistelleet keskenään – tuhoten siinä sivussa kokonaisia aurinkokuntia. Kun älyllinen elämä kehittyi eri planeetoilla, ne valjastettiin mukaan tähän mittelöön. Nyt on Maapallon vuoro.

Jason on epäonninen nyrkkeilijä, joka päätyy aktiiviuransa jälkeen siivoamaan vessoja. Tästäkin työstä tulee potkut, kun siivoojat korvataan roboteilla. Kaikki muuttuu, kun hän näkee unen. Siinä ulkoavaruudellinen ilmestys kertoo, että hänet on valittu yhdeksi Maapallon suojelijoista. Hän saa voiman, jolla taistella kosmista ruttoa, kaiju-kirousta vastaan.

Tuntemattomalla tavalla leviävä kaiju-tartunta voi muuttaa kenet tahansa valtavaksi hirviöksi, joka alkaa ahmia ihmisiä suuhunsa – tai suihinsa. Näiden toinen toistaan oudomman näköisten monstereiden pysäyttämiseen tarvitaan pilvenpiirtäjien kokoisia ultramega-sankareita. Työsarka on niin loputon, että vuosien vieriessä väsymys alkaa painaa Jasonin harteita. Aikaa ei tunnu löytyvän edes vaimolle ja heidän pienelle pojalleen.

Jasonilla on myös synkkä salaisuus. Kymmenen vuotta aiemmin hän huomasi, että hänen silloinen, raskaana oleva vaimonsa oli saanut kaiju-tartunnan. Sen sijaan, että olisi tappanut puolisonsa, hän pakeni paikalta. Näin ex-vaimo ja tämän poika ovat saaneet kehittää kaiju-kykyjään salassa. Ja nyt he ovat päättäneet astua esiin.

Luvassa on taistelu, jossa suolet ja irtopäät lentävät, jossa rakennukset sortuvat ja jossa kaupunkilaiset hukkuvat suunnattomiin verivirtoihin.

Tämä on kuitenkin vasta alkua tarinalle, joka tarjoilee eeppistä toimintaa, huikeita hirviöitä, mainioita hahmoja, kosmista meininkiä sekä hurttia huumoria. Juonikuvioissa riittää mielikuvituksellisia käänteitä ja fantastisia aineksia vaikka muille jakaa. Kun vielä kuvituskin on dynaamista ja ihastuttavan iskevää, ei James Harrenin Ultramega-sarjaa (Image) voi pitää muuna kuin täysosumana.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2022 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , ,

Tähtifantasia-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan WSOY:n julkaisemalle
SUSANNA CLARKEN romaanille PIRANESI.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Piranesiksi kutsuttu mies elää loputtomassa sokkelossa, joka koostuu suurista saleista ja portaikoista. Saleissa on patsaita, rakennuksen yläkerroksista näkyvät pilvet ja tähdet, alhaalla on vettä. Mies vaikuttaa menettäneen muistinsa ja on vuoroveden sekä muiden luonnonvoimien armoilla.

Päähenkilö on vanki, omanlaisensa tieteilijä ja tutkimusmatkailija. Hänen maailmansa saattaa kätkeä sisälleen muinaisia salaisuuksia. Piranesin ainoa puhekumppani on Toinen, salaperäinen mies, jolta hän saa tehtävän suoritettavakseen. Piranesi kuitenkin kyseenalaistaa hänelle annetun tehtävän mielekkyyden. Toiselle maailma on labyrintti, mutta Piranesi kutsuu sitä Taloksi, joka on kaunis ja lempeä asukkailleen.

Piranesi-romaani on omaperäinen ja yllättävä, kaunis ja kiehtova. Tiivis teos toimii niin jännittävänä mysteerinä, runollisesti kuvattuna fantasiamatkana kuin filosofisena pohdintana. Taitavasti rytmitetty kerronta pitää lukijan otteessaan ja avaa arvoitusta vähitellen. Kirjailija luo maailmastaan täyteläisen yleiskuvan, joka laajenee lukijan mielessä. Päähenkilön myönteisyys ja vilpittömyys luovat vastakohdan hänen tilanteensa erikoisuudelle ja osin kauhistuttaville tapahtumille.

Susanna Clarken romaani on taideteos, joka ei tyhjene yksittäiseen tulkintaan. Se kertoo sairastumisesta ja toipumisesta, muistista ja identiteetistä, tiedon etsinnästä, yksinäisyyden ilosta ja kaipuusta muiden ihmisten luo. Piranesi näyttää, kuinka mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa pystyy löytämään mielenrauhan pienistä asioista. Toisaalta kirjan sanoma ei kannusta romanttiseen haihatteluun. Päähenkilön selviytymiskeinoja ovat looginen päättely, arjen järjestäminen ja kouriintuntuva tekeminen.

Romaanin keskiössä ovat nimihenkilön psykologia sekä Talon, eli todellisuuden, äärettömyys, arvoituksellisuus ja kauneus. Kirja haastaa pohtimaan suhdetta maailmaan ja siitä pakenemiseen. Romaanissa taikuutta käytetään pelkäksi tekniikaksi rappeutuneena tieteenä. Kaikkeuden ihmeellisyyden paljastamisen sijasta se on väline vallantavoitteluun. Piranesi arvostaa ympäristöään sen itsensä vuoksi, kun toisille se on hyväksikäyttöä varten. Clarke viittaa yhteiskuntaan, jossa ihmiset ovat unohtaneet osansa suuremmasta kokonaisuudesta ja keskittyvät pikkumaiseen etujen kahmimiseen. Kirja vihjaa, että salaisuutta etsiessä kannattaa kiinnittää huomiota avoimuuteen ja kuuntelemiseen. Huolenpito ja myötätunto ovat avaimia maailmaan.

Kokoaan suurempi Piranesi jää lukijan mieleen. Se on borgesmainen palapeli Mervyn Peaken tyyliin. Kuvitelma, joka kertoo oudosta ja ihmeellisestä todellisuudestamme ja ihmisenä olemisesta.

Englantilaisen Susanna Clarken (s. 1959) edellinen romaani oli Jonathan Strange & herra Norrell (2004), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2005. Molempien teosten loistavat suomennokset ovat Helene Bützowin käsialaa.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin kuudettatoista kertaa. Palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Sami Makkonen: Hevosjumala

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Sami Makkonen
Hevosjumala

”Pelko ja rienaus. Pettymys ja pakkomielle. Ne asuivat tässä talossa.”

The Texas Chain Saw Massacre, The Hills Have Eyes, Kuutamosonaatti… Jos ryhtyisin tässä listaamaan kaikki ne kauhuelokuvat, jotka kertovat syrjäseutujen mielipuolten synkistä harrastuksista, joutuisit lukemaan litaniaa useamman päivän ajan. Samaisesta aihepiiristä ammentaa myös Sami Makkosen painajaismainen Hevosjumala-albumi (Like). Tosin se sekoittaa kuvioihin myös kirotun kirjan, joka herättää mielleyhtymiä Evil Dead -elokuvien ja H. P. Lovecraftin tuotannon suuntaan. Kaikista näistä yhtymäkohdista huolimatta Hevosjumalaa voi kutsua sekä omintakeiseksi että suomalaiskansalliseksi teokseksi.

On vuosi 2017, kahta päivää ennen joulua. Kolme nuorta hiihtäjää on eksynyt lumisen metsän uumeniin. Onnekseen – tai pikemminkin epäonnekseen – he päätyvät Harvilan suvun syrjäiselle maatilalle. Siellä he kohtaavat Pertin ja Marjatan ohessa pyörätuoliin sidotun, hengityslaitetta käyttävän potran Petru-pojan. Unohtaa ei sovi kuollutta isoisää, Aatosta, jota säilytetään halkoliiterissä – sillä onhan pian luvassa jouluyö, taikojen aika. Ja jos loitsut ja uhrit suoritetaan oikein, kylmältä maalta ja hevosen paskalta haiseva Herra tulee ja tuo pimeyden mukanaan.

Riittien jälkeen tarina hyppää vuoden 2017 heinäkuulle. Nyt kerronnan keskiössä on nuoripari, joka on remontoimassa Harvilan sukutilan naapurissa sijaitsevaa ränsistynyttä mökkiä. Heille tällöin vielä elossa ollut Aatos toteaa, että kannattaisi poistua paikalta ennen kuin on liian myöhäistä. Varoitukset kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Ja sitten maakellarista nousee…

Se, kuinka tähän kaikkeen on päädytty, selviää albumin viimeisestä jaksosta, joka käynnistyy vuoden 1988 kesäpäiväntasauksesta. Tuolloin Aatos päättää loitsia siunausta perheelleen mystisen taikakirjan ohjeiden avulla. Tästä saa alkunsa hulluus, joka lopulta vie koko suvun mukanaan.

Hevosjumala on vanhojen suomalaisten mytologioiden pohjalta laadittu vahvatunnelmainen kauhusarjakuva, jonka voimakas graafinen ilme saa mielikuvituksen laukalle. Kuvissa selkeys antaa tilaa tummille kauhuille, jotka iskevät suoraan alitajuntaan. Lopulta koossa on vimmainen pyörre, joka imee lukijan helvetillisten houreiden riepoteltavaksi.

Tähän synkkyyteen on hyvä hukkua.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.