Month: huhtikuu 2021

Elokuvat – Flash Gordon (1980)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , , , ,

Flash Gordon
40th Anniversary 4K UHD Collector’s Edition
(UK-versio, blu-ray)

Mike Hodgesin vuonna 1980 ohjaamasta Flash Gordon -filmatisoinnista on kirjoitettu Tähtivaeltajassa aiemminkin. Leffa ansaitsee kuitenkin uuden esiinnoston, sillä siitä on juuri julkaistu muhkeilla bonusmateriaaleilla varustettu 40-vuotisjuhlapaketti. Itse elokuva on restauroitu huolella – näin kirkkaalta ja upealta Flash ei ole näyttänyt koskaan aiemmin.

Alex Raymondin sarjakuvaklassikoihin perustuva Flash Gordon on kaikkien aikojen hulppein ja visuaalisesti häikäisevin pulp-scifi-filmi. Jos ihan rehellisiksi äidytään, niin Flash Gordon on toki myös yksi maailmankaikkeuden parhaista elokuvista!

Jo filmin ensimmäiset repliikit saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Universumin yksinvaltias, keisari Ming Armoton (Max von Sydow) valittaa: ”Klytus, olen ikävystynyt. Mitä leikkikaluja sinulla on tarjota minulle tänään?” Ja toki aina palvelualttiilla Klytuksella (Peter Wyngarde) on jo kohde valmiina – Maapallo. Sormustaan heilauttamalla Ming aiheuttaa Maassa massiivisten katastrofien sarjan. On hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä, tornadoja ja vaikka mitä.

Kun metallikasvoinen Klytus kysyy, aikooko Ming nyt tuhota koko planeetan, Ming vastaa: ”Myöhemmin. Minusta on hauskaa leikitellä hetken… ennen totaalista hävitystä.” Silkkaa legendaa!

Tästä päästään elokuvan alkuteksteihin, joiden alla soi Queen-yhtyeen esittämä tunnusbiisi: ”Flash! Ah-ah. Savior of the universe. Flash! Ah-ah. He’ll save everyone of us. Flash! Ah-ah. He’s a miracle. Flash! Ah-ah. King of the impossible.” Jos tämä ei nosta ilonkyyneleitä katsojan silmäkulmaan, niin silloin kyseessä on todella paatunut ihmishirviö.

Maapallolla kohdataan amerikkalaisen jalkapallon kirkkain tähti, New York Jetsin pelinrakentaja Flash Gordon (Sam J. Jones). Vaaleahiuksinen komistus lähtee lennolle ja saa seurakseen matkatoimistovirkailija Dale Ardenin (Melody Anderson). Ja se on palavaa rakkautta ensisilmäyksellä.

Mingin aiheuttaman ilmastokaaoksen seurauksena Flashia ja Dalea kuljettava pienkone tekee pakkolaskun hulluna professorina tunnetun Hans Zarkovin (Topol) laboratorioon. Tohtorismies on menettänyt maineensa väittämällä, että outojen sääilmiöiden takana on avaruudesta johdettu hyökkäys.

Pakkomielteinen Zarkov huijaa tuoreen pariskunnan rakentamaansa rakettiin ja pakottaa nämä mukaan matkalle kohti värikästä avaruuspyörrettä. Zarkov uskoo, että Kuu on romahtamassa Maahan ja että aikaa katastrofin estämiseen on enää 11 päivää.

Lopulta kolmikko päätyy turvallisesti Mongo-planeetalle, aivan Mingin palatsikaupungin lähistölle. Sieltä heidät noutaa puna-kultaisiin haarniskoihin sonnustautunut sotilasosasto. Seuraa pramea ja blingin täyteinen kohtaus, jossa Mongon kuita asuttavat kansat vannovat uskollisuuttaan Mingille. Paikalla ovat mm. haukkamiesten johtaja prinssi Vultan (Brian Blessed) ja puukansan prinssi Barin (Timothy Dalton) seurueineen.

Tilaisuus menee lööperiksi, kun Ming iskee silmänsä Daleen ja päättää tehdä tästä jalkavaimonsa. Moinen temppu ei tietenkään sovi rehdille Flashille, joka käy jalkapallohippasille Mingin vartioston kanssa. ”Go, Flash, go! Go, Flash, go!”, kannustaa Dale. Ming puolestaan tiedustelee Klytukselta: ”Syövätkö miehesi varmasti oikeita pillereitä? Ehkä sinun pitäisi teloittaa heidän valmentajansa.”

Kaikki päättyy kuitenkin onnettomasti. Dale vangitaan, Zarkov lähetetään aivopyyhintään ja Flash tuomitaan kuolemaan. Kiperästä kiipelistä Flashin pelastaa Mingin pilalle hemmoteltu tytär, prinsessa Aura (Ornella Muti). Hän on ihastunut komeaan Maan mieheen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Nyt hän tahtoo Flashin petikumppanikseen.

Tämän jälkeen seikkaillaan erilaisissa upeissa maisemissa, kun Flash yrittää nostattaa Mongon riitaisia kansoja Mingia vastaan. Kaikkea hienoa sattuu ja tapahtuu, kunnes elokuva huipentuu ainutlaatuista urhoollisuutta ja rautaista sisua vaativiin taistelukohtauksiin. Näiden legendaaristen hetkien aikana yleisö hurraa ja Queenin musiikkiraita yltää ilmiömäisiin sfääreihin.

Flash Gordon on suuria tunteita soittelevassa pöhkössä viihdyttävyydessään sarjakuvallisten avaruusoopperoiden aatelia. Filmin silmiin sattuva väriloisto, puvustuksen fantastisuus, lavasteiden mahtipontisuus ja sankarillisuutta puhkuva musiikkiraita ovat täysin ennenkokemattomia. Puhumattakaan lähes psykedeelisistä avaruus- ja taivasnäkymistä. Ihan silkkaa juhlaa!

Lisäksi elokuvan päähenkilöt toimivat täydellisesti. Sam J. Jonesin esittämä Flash on oikeamielisen ja pelottoman amerikkalaissankarin ihastuttavan kahjo perikuva. Fu Manchua muistuttava keisari Ming puolestaan niin herkullinen pahuuden ruumiillistuma, ettei paremmasta väliä. Ornella Mutin näyttelemä Aura on avaruusprinsessoista ehdottomasti kuumin ja vaarallisin, Brian Blessedin tulkitsema Vultan puolestaan joviaaleista nallekarhuista rakastettavin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Zarkov, Dale, Barin, Kala, Fico…

Flash Gordon -filmin ainutlaatuisuuden taustalta löytyy monta elementtiä. Yksi tärkeimmistä on elokuvan syntyhistoria.

Pienestä pitäen Alex Raymondin alkuperäisiä sarjakuvia ihaillut italialainen tuottajamoguli Dino De Laurentiis halusi leipoa valkokankaille näyttävän tieteiseepoksen. Jostain kumman syystä hänen ensimmäinen ohjaajavalintansa oli Nicolas ”The Man Who Fell to Earth” Roeg. Käsikirjoittaja Michael Allin ja Roeg työstivät omaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, vakavamielistä tieteistarinaansa vuoden verran, kunnes tyylivalinnasta kimpaantunut Dino veti töpselin seinästä.

Oudot tekijäratkaisut eivät päättyneet tähän, sillä seuraavaksi ohjaajaehdokkaaksi Dino keksi Mike ”Get Carter” Hodgesin, joka piti koko ajatusta naurettavana. Samalla toiseksi käsikirjoittajaksi nostettiin 1960-luvun hömelöstä Batman-televisiosarjasta tuttu Lorenzo Semple Jr. Jo aiemmin filmin puvustuksen ja lavastuksen suunnittelijaksi oli palkattu Federico Fellinin elokuvilla mainetta niittänyt, kaksinkertainen Oscar-voittaja Danilo Donati.

Lopulta Hodges suostui hommaan pitkin hampain, mutta lähestyi aihetta pikemminkin campin komedian kuin suureellisen avaruuseepoksen näkökulmasta. Villien ideoiden määrä vain kasvoi, kun Hodges antoi näyttelijöiden keksiä uusia kohtauksia lennosta. Hyvä esimerkki tästä on filmin alkupuolen jalkapallotappelu Mingin vastaanottosalissa. Sen ideoivat Sam J. Jones ja Melody Anderson. Toisaalta muutama jo valmiiksi lavastetuista ja puvustetuista kohtauksista jäi syystä tai toisesta kokonaan kuvaamatta.

Lopullisesti elokuvan kohottaa arvoon arvaamattomaan Queen-yhtyeen naiivin innostunut musiikki, joka istuu elokuvan tunnelmaan kuin salama Flashin paitaan.

Mutta mitä sitä nyt tämän enempää höpöttämään. Juoskaa vaikka viimeisillä voimillanne hankkimaan tämä restauroitu mestariteos kultaisiin käsiinne. Flash!

Leffa •••••
Kuva •••••
Lisät •••••

Blu-ray-levyn lisäksi viiden lätyn juhlapaketti sisältää elokuvan 4K Ultra HD -version.

Kokonaisuuteen mahtuu rutkasti Flash Gordonia käsitteleviä dokumentteja ja kuvagallerioita. Maininnan ansaitsevat ainakin Mike Hodgesin hauska haastattelu (32 min.), velmut pätkät tekijöiden 35-vuotistapaamisesta (15 min.), hekotuttavan hullaantuneen Brian Blessedin muistelot (11 min.), Melody Andersonin lyhyt haastattelu (5 min.), Bryan Mayn paljastukset (4 min.), julistetaiteilija Renato Casaron mietteet (6 min.), vanha mainosdokumentti (15 min.) sekä jakso 1970- ja 1980-lukujen taitteessa valmistuneesta supisurkeasta Flash Gordon -animaatiosarjasta (24 min.).

Erityisen kiehtova on lähes puolituntinen haastattelukooste, jossa mm. käsikirjoittaja Michael Allin kertoo yksityiskohtia pitkälle edenneestä, mutta lopulta kuvaamatta jääneestä Nicolas Roegin Flash Gordon -versiosta.

Hyvää matskua tarjoilevat myös Mike Hodgesin ja Brian Blessedin kommenttiraidat. Hodges puhuu enemmän asiaa, kun taas Blessed tunnelmoi yllättävänkin hillitysti – intoutuen villiin menoon vain kun on itse kuvassa.

Kokonaisuuden ykköstykki on Lisa Downsin ohjaama kokopitkä Life After Flash -dokumenttielokuva (2017). Tosin nimestään huolimatta se ei kerro oikeastaan mitään näyttelijä Sam J. Jonesin karikkoisesta urasta Flash Gordon -roolin jälkimainingeissa. Epäselväksi jää jopa se, mikä johti Jonesin ja Dino De Laurentiisin välirikkoon. Ilmi käy kuitenkin, että nykyisin Jones on paljon tasapainoisempi, perhekeskeisempi ja ystävällisempi yksilö kuin itsekeskeisinä nuoruusvuosinaan. Sekä vahva uskossaan.

Dokumentin helmiä ovat jaksot, joissa elokuvan keskeiset näyttelijät (mm. Anderson, Blessed, Wyngarde, Topol ja Richard O’Brien) ja tekijät muistelevat menneitä. Käytännössä Life After Flash onkin vallan mainio katsaus Flash Gordon -elokuvan synnystä sekä filmin kulttuurihistoriallisesta merkityksestä.

Ainoa Queenin vinyylilevy, jonka olen koskaan ostanut, on Flash Gordon: Original Soundtrack. Nyt voin iloita omistavani kyseisen levyn myös cd-muodossa, sillä se on tämän juhlajulkaisupaketin täydellistävä kirsikka. ”What do you mean, ’Flash Gordon approaching’?” Jee!

Oheistuotefaneille on tarjolla Flash-kangasmerkki, neljän postikortin setti, 32-sivuinen kirjanen leffan syntyhistoriasta, 36-sivuinen kooste valokuvia filmin hahmoista, muutaman sivun näytelehtinen Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista sekä kaksipuolinen, isokokoinen elokuvajuliste.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Sarjakuvat – Will Eisner -haastattelu

tonitahtivaeltaja Sarjakuvat , , , , , , , ,

Will Eisner -haastattelu

Will Eisner (1917–2005) on sarjakuvailmaisun suurimpia mestareita ja uudistajia. Jo hänen 1940-luvulla työstämänsä The Spirit -tarinat mullistivat sarjakuvan kerrontatavat. Vähintään yhtä vahvasti pankin räjäytti Eisnerin 1970-luvun lopulla käynnistynyt uustuotanto, jossa hän keskittyi aikuislukijoille suunnattuihin, todellisuudesta ammentaviin pitkiin sarjakuvatarinoihin – jälleen aivan uudenlaisella visuaalisella otteella.

Näistä teoksista ensimmäinen on vuonna 1978 ilmestynyt Talo Bronxissa, (suom. 1982), joka aikoinaan sai minutkin hyppimään innosta kattoon. Albumi käynnisti trilogian, jonka muut osat ovat Elinvoima (1986, suom. 1987) ja Dropsie Avenue – Katu Bronxissa (1995, suom. 2021, Kvaak Kirja & Sininen Jänis).

Näistä teoksista Dropsie Avenue on saatu suomeksi siis vasta tänä vuonna. Ansio trilogian täydellistämisestä menee Kvaak-sarjakuvasivuston aktiiveille, jotka pistivät pystyyn joukkorahoituskampanjan albumin suomentamiseksi. Mesenaatteja riitti yli odotusten, joten lopullinen kovakantinen Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumi on toteutettu viimeisen päälle komeasti (Kvaak-arvostelu).

Dropsie Avenuen kunniaksi julkaisemme blogissa nyt Will Eisner -haastattelun, joka on tehty vuonna 1990 Eisnerin vieraillessa Suomessa. Teksti on julkaistu aiemmin Uusi Suomi -lehdessä sekä Tähtivaeltajassa 1/09. Jutun kuvituskuvat ovat kaikki kotoisin Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumista.

Mikä tekee sarjakuvasta niin tärkeän taidemuodon, Will Eisner?

”Sarjakuva on yksi kielistämme, ja samalla nopeimmin kasvava kirjallisuudenlaji kulttuurissamme. Se on myös ainutlaatuinen, koska se yhdistää kaksi kerrontatekniikkaa: sanan ja kuvan.

Sarjakuva edustaa aikakautemme kulttuurista suuntausta, jossa visuaalinen viestintä tulee yhä tärkeämmäksi: filmit, televisio ja kuvat ylipäätään hallitsevat elämäämme enemmän kuin koskaan ennen. Nopean kommunikaation tarve on niin suuri, että keino sen läpiviemiseen oli löydettävä – ja kuva on nopeampi kuin sana.

Elokuvan erottaa sarjakuvasta se, että elokuva on katsojalaji, jossa toimintaan ei osallistuta, kun taas sarjakuvassa lukija tuo aina jotain mukanaan: äänet, ajan, ruutujen väliset tapahtumat – imaginaarisen puolen.”

Eisner uudisti sarjakuvamuodon jo vuonna 1940 ensi kertaa päivänvalon nähneellä The Spirit -sarjalla ja taas uudestaan 1980-luvulla vaikuttavilla graafisilla romaaneillaan. Naamioidusta rikostaistelijasta, Denny Coltista alias Spiritistä kertovat tarinat ovat taitavan inhimillisiä. Piirrosten huikea varjojen, perspektiivien ja efektien käyttö yhdistyneenä tehokkaisiin sivusommitelmiin luovat sarjaan vahvan tunnelman.

Eisnerin myöhemmässä tuotannossa keskipisteeseen nousivat tavalliset ihmiset ja heidän arkiset askareensa. Todellisista kokemuksista ammentavat pienet tragediat ja ilot, jotka lopulta määrittävät jokaisen ihmisen elämän. Piirroksessa vahvoista mustavalkeista sävyistä on samalla siirrytty harmaampiin, ja sivutaittokin on levinnyt vapaamuotoisemmiksi kokonaisuuksiksi.

Miten The Spirit syntyi?

”Se syntyi tarpeeseen. 1930-luvun lopulla sarjakuvat alkoivat olla yhä suositumpia ja sanomalehdet pelkäsivät menettävänsä nuoren yleisönsä. Niinpä minulta pyydettiin viikonloppulehtien väliin sarjakuvaliitettä. Olin hyvin innostunut, sillä tässä minulle tarjottiin suurta yleisöä ja vieläpä täysin vapaita käsiä.

No, he kyllä toivoivat, että sankari olisi naamioitunut, kuten Teräsmies, joten kehitin Spiritille naamarin ja hanskat, mutta sen pidemmälle en suostunut menemään. Tein hänestä joustavan hahmon, jotta saatoin toteuttaa kaikenlaisia haluamiani tarinoita – oikeastaan itse Spirit ei jokaisessa jutussa edes esiinny tai ole keskeinen. Kokeilin myös koko ajan jotain uutta ja kuljin ainoastaan siihen suuntaan, mihin itse halusin. Jo silloin pidin sarjakuvaa hyvänä välineenä korkeatasoisen kirjallisuuden luomiseksi.”

Spirit ilmestyi viikoittain 7-sivuisena kokonaisuutena vuosina 1940–1952. Eisner ei itse toteuttanut kaikkia sarjoja, vaan hänellä oli useita avustajia, kuten Wallace Wood, Jules Feiffer ja Klaus Nordling. Sota-aikaa (1942–45) lukuunottamatta hän kuitenkin vastasi kirjoittamisesta ja piirtämisestä pääosin yksin.

Spiritin film noir -tunnelma ja kauniit femme fatale -hahmot loivat sarjaan sen lisäviehätyksen, joka on innoittanut sarjakuvan tekijöitä ja lukijoita jo vuosikymmeniä. Uusintapainoksia Spirit-tarinoista on julkaistu säännöllisesti 1970-luvulta lähtien, suomeksi neljän kokoelman verran. Yksittäisiä tarinoita on vuosina 1985–1991 nähty täällä kylmässä pohjolassa myös mm. Tapiiri-, Mustanaamio- ja Black Special -lehdissä.

Uskoitko aikoinaan, että Spiritiä ihailtaisiin ja julkaistaisiin uusiksi vielä vuosikymmentenkin päästä?

”En tosiaankaan, olen todella yllättynyt. Syy moiseen lienee se, että tarinat käsittelevät kaikille ihmisille läheisiä asioita ja haluja, jotka eivät muutu. En ympännyt mukaan ajankohtaisia uutisia tai vastaavia.”

Will Eisner syntyi 6.3.1917 New Yorkissa. Hän osoitti piirtäjänlahjansa hyvin nuorena ja sai jo 15-vuotiaana ensimmäiset kuvansa julki. Koulun lehteen hän piirsi sarjakuvia vuonna 1935 ja seuraavana vuonna rustasi niitä jo rahasta laajempiinkin julkaisuihin. Kehitys kävi nopeasti, sillä 1937 Eisner loi Hawks of the Seas -sarjan, jossa oli orallaan Spiritistä tuttu tyylikäs sivutaitto ja voimalliset kuvat. Sitten seurasikin The Spiritin aikakausi, jolloin Eisner toki teki paljon muutakin tavaraa, kuten humoristisia sekä opettavaisia sarjakuvia armeijan käyttöön.

”Sodan aikana kehitin sarjakuvan mahdollisuuksia koulutustarkoituksiin, ja se onnistui erittäin hyvin. Perustin samalla oman yhtiön. Tämä oli jälleen uusi mielenkiintoinen ja palkitseva polku, kun kiinnostukseni viihdesarjakuviin väheni. Nautin kustannustoiminnasta, eikä Spiritin loppumisen jälkeisenä 25 vuoden ajanjaksona tapahtunut mitään, mikä olisi innostanut minua palaamaan tavallisten sarjakuvien pariin.

Lopulta sitten underground-piirtäjien tapaaminen toi minut takaisin. Huomasin, että he käyttivät sarjakuvaa todellisena kirjallisena välineenä, jolla hyökkäsivät perinteistä valtakoneistoa vastaan. He toivat yhteiskunnallisia ja poliittisia mielipiteitään julki ja kommunikoivat yleisönsä kanssa.”

Vuonna 1978 ilmestyi Eisnerin ensimmäinen graafinen romaani A Contract with God, joka palautti hänet juurilleen. Teos kertoo hänen nuoruutensa Bronxista. Se sisältää neljä tarinaa, jotka käsittelevät niin uskontoa ja rakkautta kuin onnea ja toivoakin.

Sittemmin Eisnerin sarjakuvat ovatkin pääosin pitäytyneet eri aikakausien pienten ihmisten kuvauksessa. Ja mitä kaikkea tuo kenties tylsältä kuulostava aihe onkaan pitänyt sisällään! Tarinat eivät ole toistaneet itseään, vaan pikemminkin loistaneet inhimillisistä hetkistä ja kohtaloista, joita huomaamattamme tapahtuu koko ajan ympärillämme.

”A Contract with Godissa päätin luoda sarjakuvatarinan, joka olisi suunnattu aikuisille. Hain sellaisen aiheen, jota normaalisti käsitellään kirjallisuudessa ja joka vaatii lukijaltaan elämänkokemusta. Päätin myös jälleen kokeilla uusia sarjakuvakerronnan muotoja, rikkoa normaalin paneelijaon kahleet ja muuttaa piirrostyylini vapaammaksi.

Albumia oli todella mukava tehdä, pidän riskien otosta. Silloin ei ollut vielä mitään takeita näin uudenlaisen sarjakuvamuodon julkaisemisesta tai suosiosta. Kutsuin sitä graafiseksi romaaniksi, ja lopulta kustantajakin löytyi. Palaute on ollut hyvää ja albumi myy yhä.”

Suomessa A Contract with God julkaistiin 1982 nimellä Talo Bronxissa. Se oli kustannus Jalavan aloitus laatusarjakuvien puolella ja samalla tärkein yksittäinen julkaisu, joka käynnisti Suomen aikuissarjakuvan markkinat.

1980-luvun loppupuolella Will Eisner kirjoitti (ja piirsi) merkittävän sarjakuva-alan oppikirjan Comics and Sequential Art. Teos käsittelee sarjakuvaa kirjallisena ilmaisumuotona ja tutkii sen rakenteita ja lainalaisuuksia.

”Mitä enemmän yritin hallita sarjakuvan keinoja, sitä selvemmin ymmärsin, että kyseessä on puhdas taidemuoto, jota voidaan opettaa ja kuvata. Tajusin myös, että hyvin monet tekijät eivät tienneet, miksi tekivät juuri sitä, mitä tekivät. Eikä aiheesta ollut kirjoitettu syvällisiä teoksia, ei tehty työtä sarjakuvan luonteen ja anatomian ymmärtämiseksi.

On olemassa paljon kirjoja, joissa kuvataan, kuinka piirtää neniä tai varpaita, mutta tätä en ajanut takaa. Comics and Sequential Art on tutkielma, joka on suunnattu lähinnä yliopistoille, opettajille ja todella pitkälle ehtineille taiteilijoille.”

Ennen kuolemaansa Eisner ehti luoda vielä useita loisteliaita sarjakuvaromaaneja sekä toisen sarjakuvan tekemistä käsittelevän teoksen, joka kantaa nimeä Graphic Storytelling and Visual Narrative (1996).

Will Eisnerin pitkää ja merkittävää uraa kunnioittavat hänen mukaansa nimetyt, vuosittain jaettavat Eisner-palkinnot, jotka kuuluvat sarjakuva-alan arvostetuimpiin huomionosoituksiin.

Toni Jerrman

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2021 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2021

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Teos-kustantamon julkaisemalle
EMMI ITÄRANNAN romaanille KUUNPÄIVÄN KIRJEET.

Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta on siirtynyt asumaan lähiavaruuteen. Kirjailijan vahva aurinkokuntavisio näyttää meille, minne olemme matkalla ja millaisia yhteisöjä Maan kamaralta poistunut ihmiskunta voisi rakentaa. Samalla se kysyy, muutummeko me arkemme ja asuinpaikkamme muuttuessa ja millainen hinta muutoksesta maksetaan. Millaisia syntejä me kollektiivisesti kannamme mukanamme ajan ja paikan kaukaisuuteen?

Tyyliltään viileänkuulas ja soljuva kirja on kirjeromaani, joka koostuu suomalaissyntyisen päähenkilön, Lumi Salon, viesteistä kaukana työskentelevälle puolisolleen. Taitava kerronta limittää toisiinsa useita aikatasoja sekä historiafragmentteja, uutismateriaalia, tutkimustietoa ja jopa mainostekstejä. Näin muodostuu monisyinen, eheä kuva ihmiskunnasta, joka on levittäytynyt kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille.

Osa ihmisistä kuitenkin potee kalvavaa ikävää Maahan, vaikka he eivät koskaan olisi siellä käyneetkään. Pohdinta siitä, mistä syntyy tunne johonkin paikkaan kuulumisesta ja sinne juurtumisesta, läpäisee koko teoksen ja nousee sen temaattiseksi voimaksi. Riittääkö kotoisuuteen keinopainovoimassa virtaava puro tai ruukkuun istutettu pienoispuu, jos ja kun elämme avaruuden ankaruuden keskellä? Millaisista elementeistä rakentuu kokemus yhteydestä paikkaan, jossa asumme?

Itäranta yhdistää tieteiskerrontaansa suvereenisti myös mytologisia tasoja, sillä teoksen päähenkilö hoitaa juurettomuudesta kärsiviä potilaitaan skandinaavista tarustoa kaikuvien henkimatkojen avulla. Pohjoisesta kuvastosta ammentava juonne rakentuu kuin ankkuriköydeksi taakse jätettyyn planeettaan keskellä avaruuden rannattomuutta. Omakohtainen aistitieto ja kokemuksellisuus asetetaan tieteellistä maailmankuvaa täydentäväksi välttämättömäksi ainesosaksi, jota ilman vieraannumme toisistamme ja ympäristöstämme. Tällä näkökulmalla on painava viesti myös meidän ajassamme.

Kirjan toinen läpileikkaava teema, ekologia, kutoutuu saumattomasti yhteyden ja kuulumisen tematiikkaan. Maa on ympäristötuhojen lähes elinkelvottomaksi muuttama, ja seuraavaksi sieltä paennut ihmiskunta rohmuaa resursseja karujen planeettojen pinnoilta. Näkymä romahtaneeseen ekosysteemiin, hylättyyn kuoreen, jonka ihminen on imenyt tyhjiin, on varoittava ja enteellinen. Se tekee Kuunpäivän kirjeistä tiukasti ajankohtaisen. Samalla kirja kurkottaa vaivattomasti tulevaisuuteen, jossa avaruuden asuttamisen kynnys on jo ylitetty.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Vesa Sisättö (toim.): Muistojemme Viistokatu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Vesa Sisättö (toim.)
Muistojemme Viistokatu
Helmivyö

Kuten kaikki tietävät, Tampere on poliisihuumorin kehto. Useat tahot varmaan muistavat senkin, että kaupungin virallinen suojelija on Kapteeni Kuolio. Mutta kuinka moni on kuullut salaperäisestä kadunpätkästä, Viistokadusta, joka sekä on että ei ole olemassa?

Nyt tähän kiehtovaan arvoitukseen tarttuu Vesa Sisätön toimittama tietokirja Muistojemme Viistokatu. Sen sivuilla useat arvostetut kirjanoppineet kertovat omista kokemuksistaan ja tutkimuksistaan, jotka liittyvät tämän maagisen kadun vaiheisiin.

Aihetta lähestytään pääosin inhimillisyys edellä. Niinpä esimerkiksi Johanna Sinisalon tutkielma Viistokatu, mon amour valaisee tamperelaisen Jaanan arkea vuosina 1977 ja 2019. Tuloksena on aidon tuntuinen, monelle tasolle kurkottava hieno elämäntarina, jossa Viistokatu näyttelee omaa pientä mutta ratkaisevaa osaansa. Bravo!

Hienostuneen ihmiskuvauksen iloja tarjoilevat myös Taru Kumara-Moision Kivisydän ja Vehka Kurjenmiekan Maailman parhainta mehiläishilloa.

Kivisydämen keskiössä on itsestään kovin epävarma kolmikymppinen Raili, joka odottaa bussia Viistokadun pysäkillä. Teksti sukeltaa taiten päähenkilön ahdistukseen ja päättyy haikean kauniisti.

Mehiläishillo kertoo puolestaan kohtaloonsa pettyneestä Akselista, joka päätyy tämän tästä murheen, epätoivon ja ärtymyksen alhoon. Löytyisikö tunnemyrskyihin apua Viistokadun laidalla vierailevasta lumotusta torikahvilasta?

Viistokadun historiallisia juuria kaivetaan esiin Samuli Antilan vuoteen 1637 sijoittuvassa Suokuopassa. Siinä paljastetaan, kuinka Tammerkoskelle saapunut, suoria linjoja arvostava maanmittari Spår yrittää turhaan suoristaa haisevan suonpäreen kiertävän tien. Kehitykseen uskovan järjestyksen miehen ja taikauskoisten maalaisten kädenvääntö saa lopulta jopa aavemaisia piirteitä.

Solina Riekkola ja Vesa Sisättö ovat puolestaan koonneet kasaan useiden ihmisten muistoja Viistokadun erikoisista tapahtumista. Monien vuosikymmenten aikajanalle levittäytyvät kertomukset todistavat vastaansanomattomasti kadunpätkän taianomaisen luonteen. Ihastuttavan idearikas kokonaisuus huipentuu kylmäävään visioon, jossa selviää Viistokadun yhteys Cthulhu-mytologiaan.

Vielä tätäkin tieteellisempää lähestymistapaa edustaa Jussi Katajalan Encore un fois. Siinä pohditaan teoreettisen fysiikan ja kosmologisten lakien pohjalta Viistokadun luonnetta ajan ja avaruuden avaavana madonreikänä. Mainion yllätyskäänteen kera.

Vesa Lehtisen vaihtoehtohistoriallisessa Vääntymäkadussa Viistokadulle ilmaantuu vuonna 1973 avaruutta vääntävä anomalia. Sen uumeniin uskaltaa astua vain robottikonstaapeli Teräs. Tästä kiehtovasta todellisuudesta löytyisi varmasti aineksia kokonaisen romaanin mittaiseen tutkimukseen.

Tulevaisuuden puolelle hypätään Artemis Kelosaaren Vyöhyke 33720 -artikkelissa. Se esittelee meille lohduttoman kuvan insinöörivetoisesta maailmasta, jossa jyrkät biologiset ”lait” ovat korvanneet muistoihin ja tunteisiin perustuvan ihmisälyn.

Kokoelman päättää lyyrinen pienoishelmi. Siinä normaalisti lähinnä napalmia ranteistaan tykittävän Vesa Vitikaisen sisimmästä kuoriutuu esiin herkkäsieluinen runopoika, jonka suoni sykkii Viistokadun salaisuuksien tahtiin.

Kokonaisuutenaan Muistojemme Viistokatu on huomattavasti maittavampi ja muikeampi opus kuin tällaiselta akateemiselta tutkimukselta olisi ennakkoon sopinut odottaa. Lopputuloksena on teos, jonka seuraan palailee mielellään toiseen ja kolmanteenkin kertaan.

Toni Jerrman