Tähtivaeltaja 2/21

Sarjakuvat – Hannu Leimu: Kadonneet

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Hannu Leimu
Kadonneet
Like

Kokkolalaisen kuvataiteilija Hannu Leimun esikoissarjakuva-albumi Kadonneet (Like) on mittakaavaltaan kunnianhimoinen teos: 150-sivuinen, realistishenkiseen tyyliin piirretty mustavalkoinen dystopiavisio sodan autioittamasta maailmasta.

Cormac McCarthyn Tähtivaeltaja-palkitun Tie-romaanin tapaan Kadonneet kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat läpi tuhottujen maisemien. Tarkemmin määrittelemätön sota on jättänyt jälkeensä ruostuvia tankkeja, raunioituneita taloja ja luodinreikien puhkomia seiniä. Pelkoja lietsovat villiintyneet koiralaumat, joukkoteloitusten jäljet sekä surutta muita ihmisiä lahtaavat jengiläiset. Isällä ja pojalla on kuitenkin missio, joka ajaa heitä eteenpäin: he haluavat löytää pojan äidin, jonka ihmiskauppiaat ovat kaapanneet.

Kaksikon pitkä vaellus on sekoitus vaaroja, kohtaamisia, yksinäisyyttä ja toveruutta. Rikki revityt kaupunkiympäristöt tarjoilevat ankeutta, mutta maaseudulla luonto jatkaa elämäänsä ihmisten poissaolosta piittaamatta. Väliin leijutaan unten kuvastossa, toisinaan ihmetellään ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan.

Kovasta yrityksestä huolimatta albumi ei missään välissä temmo kunnolla kraivelista. Kohtaukset jäävät ulkokohtaisiksi, eikä kuolleen maailman tunnelma välity lukijalle asti. Myös päähenkilöt ovat kovin etäisiä. Pahiten mennään metsään pahisten kohdalla. He ovat toimiltaan ja ulkoiselta olemukseltaan kuin postapokalyptisen elokuvaviihteen pilakuvakortistosta lainattuja.

Leimun viivapiirros on taitavaa ja huolellista – se tuo mieleen jopa Milo Manaran tuotannon. Hahmoissa esiintyy silti jäykkyyttä, joka tuppaa hukkaamaan liikkeen vaikutelman. Niinpä väliin tuntuu kuin katsoisi paikoilleen jähmettyneitä valokuvia. Leimulla on ongelmia myös sarjakuville ominaisessa kuvakuljetuksessa, joka ei aina solju eteenpäin luonnollisen oloisesti.

Kauneusvirheineenkin Kadonneet on huomionarvoinen sarjakuva. Esikoisteokseksi se on jopa huikea saavutus. Ihan siitä huolimatta, että vastaavia kujanjuoksuja on nähty jo lähes loputon määrä sekä zombeilla että – kuten tässä – ilman.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: REC

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
REC
S&S

Laatukirjoistaan tunnettu Marisha Rasi-Koskinen on onnistunut jälleen. Hänen uusin romaaninsa, REC, pokkasi helmikuussa arvostetun Runeberg-palkinnon, täysin ansaitusti. Mistä poikkeuksellinen lukuelämys muodostuu?

Lucas on tavallinen poika, perheensä ainoa lapsi. Jokin muuttuu pysyvästi, kun hän tutustuu 13-vuotiaana samanikäiseen Coleen ja tämän salaperäiseen kaksoisveljeen Nikiin. Monien kohtaamisten ja eroamisten jälkeen aikuinen Lucas matkustaa itäeurooppalaiseen kaupunkiin etsimään vastauksia, kokoamaan kuvista ja katkelmista selitystä. On kadonneita ja kuolleita, valheita ja väärinkäsityksiä, syyllisyys ja kalvava epätietoisuus. Mitä on tapahtunut ja miksi?

REC rakentuu näyttelynä, kaksikerroksisen museon huoneina ja saleina. Seinille asetellut valokuvat ja filminpätkät näyttävät, mutta myös kätkevät. Rasi-Koskisen kerronta on yhtäältä ripoteltua, mutta toisaalta myös selkeitä tarinoita, alkuja ja loppuja. Tarinat punoutuvat toisiinsa, asettuvat limittäin ja sisäkkäin, rajaavat kuvien tapaan aina jotain pois silloinkin, kun paljastavat jotain muuta.

Romaania voi lukea mysteerinä, ja siksi on paras olla puhumatta juonesta enempää. Teemoista ja hahmojen välisistä suhteista sen sijaan tekisi mieli kirjoittaa loputtomasti.

Lucas on kuvaaja, kamera, henkilö, joka paljastaa itsestään vähän. Hän hahmottuu suhteessaan Coleen, tämän toisaalta ihastuttavaan ja elävöittävään, toisaalta traumaattiseen ja manipuloivaan vaikutukseen. Kaaosteoria ilmenee murskaavana ihmissuhteena: epäselvät alkuarvot ja faktana esitetty fiktio suistavat kaiken radaltaan, tai sittenkin radalle. Lucas pyörii Colen ympärillä elliptistä kahdeksikkoa, vuoroin lähenee ja loittonee, mutta ei pääse irti.

RECin toinen kerros vie kuvion laajemmalle tasolle, nimeämättömän itäeurooppalaisen kaupungin välitiloihin. Lucaksen ja Colen tarinat leikkaavat laajempaa kontekstia, osuvat murroksen kourissa väreilevään yhteisöön, joka liittyy aiempiin kertomuksiin ja näkökulmiin mutta myös kertoo itseään niistä irti.

Katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemat kiertyvät identiteettiin. Kuinka paljon meistä on toisten tulkintaa ja onko meitä olemassa ilman sitä? Näkymättömyys voi tarjota turvaa mutta myös satuttaa syvältä. Katse piirtää rajoja ja rikkoo niitä. Kurkottamalla rajojen yli voi luoda uutta – yhteyden, rakkautta, taidetta – tai tuhota toisen. Ja sekä että: luomis- ja tuhovoima sisältyvät toisiinsa.

Kamerat kulkevat mukana niin konkreettisina esineinä kuin allegoriana. RECin maailmassa ihmiset eksyvät kuvien taustalle, törmäävät kaksoiskappaleisiinsa, haparoivat positiivin ja negatiivin välillä, eksyvät reaaliajasta leikattuun aikaan. Linssi kiepsauttaa kuvan ylösalaisin. Muut näkevät meistä ne fotonit, jotka heijastamme takaisin – kumpi kuva on siis oikea, jos kumpikaan? Kun kylvemme toistemme valossa ja pimeydessä, aallokot risteävät, muuttavat muotoaan.

RECiä on nautinto lukea. Samalla se on myös kammottavaa. Manipuloinnin kuvaus hirvittää, silminnäkijän roolista tekee mieli kieltäytyä. Mutta jos kieltäytyy näkemästä, voiko mikään muuttua? Rasi-Koskisen virkkeet soljuvat, lukijan aivot täydentävät kirjan tapahtumia pala palalta, ja samalla mieleen muistuu toisiin ihmisiin jätettyjä ja toisten jättämiä jälkiä.

Lopulta katse vaikuttaa paitsi kohteeseensa, myös katsojaan. Lukija ravistelee kaleidoskooppia ja kaleidoskooppi lukijaa. Romaanille on pakko antautua, jos siltä aikoo saada jotain. Ja se todellakin kannattaa. Korjaan aiempia sanojani: REC ei ole vain poikkeuksellinen lukuelämys. Ennen kaikkea se on ajatteluelämys.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Elokuvat – Death Machines (1976)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

Death Machines
(ABC-versio, blu-ray)

Aina väliin mainosmateriaalit antavat täysin väärän kuvan markkinoimastaan elokuvasta. Tämä pätee myös Paul Kyriazin ohjaamaan Death Machines -leffaan (1976). Trailerin mukaan filmi sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa murha ei enää ole rikos. No ei muuten sijoitu. Lisäksi annetaan ymmärtää, että tarinan pääosaa esittävät ääniohjelmoitavat tappajarobotit. No eivät muuten esitä.

Todellisuudessa leffa sijoittuu kuvausaikansa nykyhetkeen ja ne kolme ”tappokonetta” ovat taistelulajien taitajia, joista on tehty tottelevaisia huumeseerumin avulla. Tätä kolmikkoa (Ronald L. Marchini, Michael Chong ja Joshua Johnson) käskyttää valtavan peruukkinsa alle rusentuva Madame Lee (Mari Honjo). Hän tottelee puolestaan varjoissa viihtyvää salaperäistä hahmoa, jonka koko olemassaolo unohtuu alkuselvittelyjen jälkeen.

Leen tarkoitus on kaapata kaupungin salamurhabisnes itselleen. Siksi hän murhauttaa rikollispomo Giolettin (Chuck Katzakian) palkkatappajat. Yhtä heistä ammutaan singolla selkään, toisen yli ajetaan telaketjutraktorilla. Tämän jälkeen herra G:n on pakko turvautua Madame Leen palveluihin.

Yli-inhimillisen tappajakolmikon ensimmäinen isompi keikka suuntautuu karatesalille. Miekat ja kepukat heiluvat lähes verettömästi, vaikka ruumiita tulee roppakaupalla. Paikalla olleista oppilaista henkiin jää vain kätensä menettänyt pallinaamainen baarimikko Frank (John Lowe). Tässä vaiheessa juoneen tupsahtaa myös poliisikaksikko (Ron Ackerman & Edward Blair), joiden roolina on kuttuilla pomolleen ja väistellä paperitöitä – sekä ehkä myös tutkia karatesalin murhasarjaa.

Aika pian käy ilmi, että aseilla ei tappokolmikkoa pysäytetä, korkeintaan vähän horjutetaan. Päähän osunut luoti saa yhden heistä kuitenkin rääkymään ja pyörtymään. Tästä käynnistyy turha sivujuoni, jossa vangittu tappaja karkaa poliiseilta, päätyy uskovaisten vanhusten pyörittämään kahvilaan ja saa kimppuunsa lauman maailman tyhmimpiä moottoripyöräjengiläisiä.

Seuraavassa turhassa sivujuonessa seurataan Frankin ja häneen ihastuneen sairaanhoitajan (Mary Carole Frederickson) orastavaa rakkaustarinaa. Ja tämä jakso on kyllä venytetty sellaiseen tylsyyspurkkaan, ettei mitään rajaa. ”Onneksi” mukaan on sentään ängetty kapakan nurkassa huojuva yläosaton tanssijatar sekä tyhjästä syntyvä baaritappelu.

Jossain välissä Madame Leen kätyrit kiusaavat myös pankinjohtajaa ja tämän tytärtä.

Sitten ollaankin jo lähellä loppukäänteitä, jotka ovat niin järjenvastaisia, että tänne asti kestäneet katsojat ampuvat itseään naulapyssyllä päähän. Moni yleisön jäsen tekee tämän toki jo paljon aiemmin, sillä Death Machines on korviaraastavan kammottavalla syntikkamusaraidalla kuorrutettu, aneemisen siivetön kalkkuna. Filmin juonikuvio on umpikahjo, näyttelijäsuoritukset harvinaisen puisevia ja dialogi naurettavan kökköä. Puvustajallakaan ei selvästi ole ollut paras päivänsä – pikemminkin huonoin.

Kokonaisuuden kruunaa tasapaksu ja kaiken mahdollisen jännitteen kaukaa kiertävä toteutus. Ohjaaja ja leikkaaja ovat selvästi kuvitelleet, että hyvin pitkät kohtaukset, joissa ihmiset nousevat portaita tai kävelevät kohti ovea, edustavat viiltävää jännitystä.

Tästä esityksestä käyneekin jo ilmi, että Death Machines on hekotuttavan aivoton elokuvatuttavuus, joka kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kalkkunakokin leffahyllyn kunniapaikalle.

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät ••

Ohjaajan kommenttiraita ei ole maailman kehittävin, mutta Michael Chongin kymmenminuuttisen haastattelun katsoo mielikseen. Hän paljastaa mm. sen, ettei elokuvan taistelukohtauksia ollut ihmeemmin etukäteen mietitty: näyttelijöille annettiin vain aseet käsiin ja käskettiin tapella.

Lisäksi joitain epäonnistuneita otoksia, pari traileria sekä Joshua Johnsonin audiohaastattelu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Elokuvat – Slugs (1988)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Slugs
aka Slugs, muerte viscosa
(UK-versio, blu-ray)

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón esiintyi Tähtivaeltajan sivuilla viimeksi vuonna 2011. Tuolloin käsittelyssä oli hänen Teräsmies-teemainen supersankarielokuvansa, hillittömän siivetön kalkkuna Supersonic Man (1979). Leffa, josta käy äärimmäisen selväksi, ettei edes superihminen voi lentää. Niinpä on sitäkin ihmeellisempää, että vuonna 1988 valmistunut, Shaun Hutsonin romaaniin perustuva Slugs, näyttää ihan oikealta elokuvalta. Toki se on täydellisen päätön ja riemastuttavan pöhkö, mutta se nyt käy ilmi jo aihevalinnasta – kyseessä on näet kauhuelokuva pientä amerikkalaiskaupunkia riivaavista, lihanhimoisista tappajamutanttietanoista!

Uimaan kykenevien etanoiden ensimmäinen uhri on nuori poika, joka on tyttöystävänsä kanssa kalastamassa rauhallisella järvellä. Yllättäen etanat tempaisevat pojun veneestä ja jo kohta järven pinta kuohuu verenpunaisena. Seuraavaksi kuolo korjaa resuisessa talonröttelössä asuvan juopon, joka päätyy kuhisevan etana-armeijan ateriaksi. Kun miekkosen ruumis lopulta löytyy, jäljellä on vain verinen pääkallo ja palasiksi mutusteltu ruumis.

Sitten tutustutaan filmin päähenkilökaartiin, kolmeen keski-ikäiseen pariskuntaan. Mike Brady (Michael Garfield) on kaupungin terveystarkastaja ja Kim Brady (Kim Terry) hänen opettajavaimonsa. Viemäreissä viihtyvä Don Palmer (Philip MacHale) pyörittää puolestaan kaupungin puhtaanapitolaitosta. Hänen vaimonsa on Maria Palmer (Concha Cuetos). Sitten ovat vielä bisnesmies David Watson (Emilio Linder) ja tämän alkoholistivaimo Maureen Watson (Alicia Moro).

Ja koska näin pieni henkilökaarti ei riittäisi mihinkään, runsaasti tilaa annetaan myös kaikille tasapuolisesti kuttuilevalle sheriffi Reeselle (John Battaglia), koululaboratoriota pyörittävälle tiedemies John Foleylle (Santiago Álvarez) sekä lähes loputtomalle kasalle muita sivuhenkilöitä.

Mike ja Don saavat ensivihjeen siitä, että jotakin on pielessä, kun puudelia sylissään kantava rouva Florence Fortune (Harriet L. Stark) valittaa viemärin oudosta löyhkästä. ”Minä en ole mikään hyväntekeväisyysheittiö. Minä maksan veroni ja odotan saavani hyvää palvelua.” Yllättäen putkistoista löytyy puoliksi syötyjä rotanraatoja.

Seuraavaksi kohdataan kasvihuonetta hoitava herra Harold Morris (Juan Maján), jonka jatkuvasti nalkuttava Jean-vaimo (Lucía Prado) on eloisa pilakuva 1950-lukulaisesta kotiäidistä. Harold päätyy pulaan, kun hän pistää kätensä puutarhahanskaan, jonka sisällä lymyilee musta tappajaetana. Otus ei kuole sitten niin millään, joten lopulta Haroldin on hakattava kätensä irti kirveellä päästäkseen vihulaisesta eroon. Kaikki tämä riehunta johtaa onnettomuuteen, jossa Harold, Jean ja kasvihuone räjähtävät ilmaan tulisena pallona!

Mutta tämä on vasta alkua. Seuraavaksi David syö salaattia, johon on epähuomiossa pilkottu yksi mutanttietana. Näin hänen sisuksiinsa päätyy etanoiden veressä viihtyviä parasiittimatoja, jotka syövät hänet sisältä käsin. Siinä on muilla ravintola-asiakkailla ihmettelemistä, kun miehen silmät räjähtävät ja esiin purskahtelee laumoittain matoja!

Kova kohtalo odottaa myös sekstailevaa nuortaparia, Donnaa (Kari Rose) ja Bobbya (Kris Mann). He joutuvat ilman rihmankiertämää vessanpöntöstä esiin ryömivien etanamassojen iltapalaksi.

Eivätkä ruumiit toki tähän lopu. Ei vaikka Mike, Don ja John onnistuvat päättelemään, että kaupungissa on meneillään mutanttietanoiden invaasio. He saavat jopa selville, että tämä kaikki johtuu entisestä radioaktiivisten ja kemiallisten jätteiden kaatopaikasta, jonka päälle ollaan juuri rakentamassa uutta ostoskeskusta.

Mike kiertää kaupunkia varoittelemassa valtaapitäviä vaarasta, mutta kukaan ei ota häntä tosissaan. Viemäreissä ja vesiputkissa lymyilevät nilviäistappajat herättävät päättäjissä lähinnä naurunremakoita. Sheriffi äityy jopa kyselemään, että mitä seuraavaksi: ”Mielenvikaisia heinäsirkkoja vai mellakoivia hyttysiä?”

Lopulta sankarikolmikon on itse tartuttava toimeen. Mutta vaeltelu tappajaetanoiden valtaamissa viemäreissä ei ole vaaroja vailla…

Minkäänlaisia järjen tapaisia käsitteitä Slugs-elokuvaan ei voi kytkeä. Leffa kuitenkin etenee vauhdilla ja tarjoilee ihastuttavan hauskoja kohtauksia toisensa perään. On jokseenkin käsittämätöntä, että aikoinaan filmi jäi joissakin maissa – mm. Isossa-Britanniassa – sensorien hampaisiin. Vaikka mukana toki on ”verisiä” kohtauksia, ei niistä löydy kauhua tai uskottavuutta nimeksikään. Sen sijaan ne tarjoilevat överiydessään maittavia hekotuksia. Aivot narikkaan -kasariviihteenä Slugs onkin lähes timanttia.

Vaadin Suomen valtiota lisäämään välittömästi tappajamutanttietanoita vesijohtoveteen!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Kolme perushaastattelua, joissa näyttelijä Emilio Linder, efektivelho Carlo De Marchis ja taiteellisesta suunnittelusta vastannut Gonzalo Gonzalo kehuvat elokuvan ohjaajaa ja kuvittelevat olleensa tekemässä vakavamielistä kauhufilmiä. Yhteismittaa näille kertyy puolisen tuntia. Huomattavasti humoristisemmin leffaan suhtautuu tuotantopäällikkö Larry Ann Evans, joka esittelee 20-minuuttisessa pätkässään myös filmin kuvauspaikkoja.

Trailerin päälle vielä kirjailija Shaun Hutsonin haastatteluraita sekä Chris Alexanderin hauskasti intomielinen kommenttiraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/21

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , ,

Maailmaa yhä pöllyttävän kökkölöörin keskelläkin olemme loihtineet iloksenne Tähtivaeltajan historian punk-positiivisimman numeron. Säpinää! Anarkiaa! Kiljua! Mohikaaneja!

Aurinko paistaa vihdoin avaruuden risukasaan, kun pahaenteisesti höhöttelevä tieteisdösentti Vesa ”Punk-Ari” Sisättö johdattelee meidät punk-todellisuuksien syövereihin.

Lehden saa kunnian käynnistää Sisätön artikkeli solarpunkista. Tämä noin vuosikymmenen ikäinen kirjallinen liike pyrkii luomaan valoisia visioita ihmiskunnan tulevaisuudesta. Alan kirjailijat pohtivat, millainen olisi yhteiskunta, joka ei vannoisi talouskasvun ja luonnonvarojen liikakäytön nimeen. Tai millaista olisi elää maailmassa, joka perustuisi ekologisesti ja sosiaalisesti kestäville arvoille?

Positiivisille tulevaisuuskuville onkin juuri nyt kysyntää.

Sisätön kynästä on syntynyt myös tutkielma kekkospunkista, tuosta kotimaisen spefin poliittis-byrokraattisesta tiennäyttäjästä – väyryspunkiakaan unohtamatta. Kuinka huonosti olisi käynyt, jos Urho Kaleva Kekkonen olisi luopunut presidentinpestistään etuajassa? Millainen olisi Neuvosto-Suomi? Ja miten tähän kaikkeen liittyvät venäläisvalmisteinen taistelulehmä sekä Carl Gustaf Emil Mannerheimin pahkahuone?

Steampunkin puolelle hypätään Artemis Kelosaaren Merkillisten merenkulkijain kilta -novellissa. Itä-Suomen maisemissa liikkuva tarina esittelee meille tervahöyryn kansimiehenä maata kiertävän Serafim Kovanahan, jonka elämä on ollut täynnä ainutlaatuisia käänteitä.

Mutta ei kaikki ole punkia, mikä kiiltää. Viime vuosina maailmankaikkeuteen on pukattu myös lukuisia laatutietoisia scifi-televisiosarjoja. On The Expanse (2/16), Killjoys, Westworld, The Handmaid’s Tale, Star Trek: Picard ja vaikka mitä. Mutta kuinka moni muistaa herran nimeltä Buck Rogers? Miehen, joka toimi visuaalisten avaruusoopperoiden esikoisairueena?

Ilman Rogersia meillä ei olisi Flash Gordonia tai Tähtien sotaa. Tuskin montaa muutakaan avaruusoopperasarjakuvaa tai -elokuvaa. Kenties ei edes supersankareita!

Älä siis jätä väliin sivulta 80 käynnistyvää artikkelia, joka paljastaa kaiken, mitä herra Rogersista tulee tietää.

Koska elokuvateattereissa eletään yhä rospuuttokautta, tässä numerossa on lohduksi tarjolla Tähtivaeltajan historian laajin kattaus dvd- ja blu-ray-arvosteluja. Sen sijaan Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarja pitää nyt yhden numeron mittaisen huilaustauon. Lisää tätä herkkua on kuitenkin luvassa jo seuraavassa lehdessä.

Sitä odotellessa toivotan Tähtivaeltajan lukijoille aurinkoista ja tähtikirkasta punk-kesää!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Jouko Ruokosenmäki: Viime vuonna Frankfurtissa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Jouko Ruokosenmäki
Viime vuonna Frankfurtissa
Egmont

Jouko Ruokosenmäki on kiistatta yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä kotimaisista sarjakuvatoimittajista. Hänen käsiensä kautta on kulkenut satoja sarjakuvajulkaisuja, ja hän on toiminut kätilönä monen sellaisen klassikon taustalla, joita muuten olisi tuskin koskaan saatu suomeksi: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga, Vartijat, Miracleman, Saga ja vaikka mitä. Nyt sarjakuvien tekijänäkin kunnostautunut Ruokosenmäki avaa ammattinsa saloja Viime vuonna Frankfurtissa -albumissa (Egmont).

Viime vuonna Frankfurtissa ei ole lineaarisesti etenevä elämäkerta, vaan tarjolla on ajassa ja paikassa hyppelehtiviä tuokiokuvia. Pääpaino on ulkomaisilla messuilla, joissa tavataan eri kustantamojen edustajia, tehdään julkaisusuunnitelmia ja etsitään uutta materiaalia suomennettavaksi. Valtavien hallien ja loputtomien kokousten luoma ilmapiiri on monin tavoin ankea. Samat kaavat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja kustannusmaailman realiteetit masentavat.

”Kaikkien laadukkaiden teosten katseleminen messuilla on omalla tavallaan musertavaa… Kun tiedän varsin hyvin, ettei niiden julkaisemisesta suomeksi kannata edes haaveilla.”

Omalla tavallaan albumi onkin hyvä osoitus siitä, että kun rakkaasta harrastuksesta tulee työtä, paljastuu todellisuus paljon haavekuvia nihkeämmäksi. Tässä suossa tarpominen käy Ruokosenmäellekin lopulta niin raskaaksi, että vuoden 2013 Frankfurtin messuilla hän kiertää jättämässä hyvästejä vanhoille tutuilleen. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Vaikka albumin yleisilme onkin harmaa ja alakuloinen, on mukaan päätynyt myös piristävää huumoria. Ironinen suhtautuminen omaan ammatinvalintaan pääsee parhaiten esiin Hei pentu! Haluatko sarjakuvatoimittajaksi? -tietoiskussa. Jo ensimmäisessä faktalaatikossa hehkutetaan ammatin ihanuutta: ”Laatikkokaupalla ilmaisia sarjakuvalehtiä! Saat rahaa niiden lukemisesta! Lehtiä tulee niin, että ne eivät mahdu kotiisi, työpisteestä puhumattakaan. Saat niin paljon lehtiä, että oksennat. HUPIA VUOSIKSI!”

Erinomaisen hauska on myös kauhistuttava jakso, jossa Kvaak-nettiportaalin kirjoittaja uhkaa soittavansa Egmontille, koska hänen mielestään tuore Mustanaamio-spesiaali ei ole lainkaan ”spekiaali”: ”Eihän tässä edes ole sisällys luetteloa?”

Kaiken kaikkiaan Viime vuonna Frankfurtissa on kiiltävä helmi kaikille meille, joita kiinnostavat sarjakuvat sekä kulissien takainen todellisuus. Ilman tupakkaa, olutta ja loputonta uskoa sarjakuvailmaisun merkitykseen tätäkään teosta ei olisi koskaan julkaistu – tai edes piirretty.

Toni Jerrman

Kirjat – Vesa Sisättö (toim.): Muistojemme Viistokatu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Vesa Sisättö (toim.)
Muistojemme Viistokatu
Helmivyö

Kuten kaikki tietävät, Tampere on poliisihuumorin kehto. Useat tahot varmaan muistavat senkin, että kaupungin virallinen suojelija on Kapteeni Kuolio. Mutta kuinka moni on kuullut salaperäisestä kadunpätkästä, Viistokadusta, joka sekä on että ei ole olemassa?

Nyt tähän kiehtovaan arvoitukseen tarttuu Vesa Sisätön toimittama tietokirja Muistojemme Viistokatu. Sen sivuilla useat arvostetut kirjanoppineet kertovat omista kokemuksistaan ja tutkimuksistaan, jotka liittyvät tämän maagisen kadun vaiheisiin.

Aihetta lähestytään pääosin inhimillisyys edellä. Niinpä esimerkiksi Johanna Sinisalon tutkielma Viistokatu, mon amour valaisee tamperelaisen Jaanan arkea vuosina 1977 ja 2019. Tuloksena on aidon tuntuinen, monelle tasolle kurkottava hieno elämäntarina, jossa Viistokatu näyttelee omaa pientä mutta ratkaisevaa osaansa. Bravo!

Hienostuneen ihmiskuvauksen iloja tarjoilevat myös Taru Kumara-Moision Kivisydän ja Vehka Kurjenmiekan Maailman parhainta mehiläishilloa.

Kivisydämen keskiössä on itsestään kovin epävarma kolmikymppinen Raili, joka odottaa bussia Viistokadun pysäkillä. Teksti sukeltaa taiten päähenkilön ahdistukseen ja päättyy haikean kauniisti.

Mehiläishillo kertoo puolestaan kohtaloonsa pettyneestä Akselista, joka päätyy tämän tästä murheen, epätoivon ja ärtymyksen alhoon. Löytyisikö tunnemyrskyihin apua Viistokadun laidalla vierailevasta lumotusta torikahvilasta?

Viistokadun historiallisia juuria kaivetaan esiin Samuli Antilan vuoteen 1637 sijoittuvassa Suokuopassa. Siinä paljastetaan, kuinka Tammerkoskelle saapunut, suoria linjoja arvostava maanmittari Spår yrittää turhaan suoristaa haisevan suonpäreen kiertävän tien. Kehitykseen uskovan järjestyksen miehen ja taikauskoisten maalaisten kädenvääntö saa lopulta jopa aavemaisia piirteitä.

Solina Riekkola ja Vesa Sisättö ovat puolestaan koonneet kasaan useiden ihmisten muistoja Viistokadun erikoisista tapahtumista. Monien vuosikymmenten aikajanalle levittäytyvät kertomukset todistavat vastaansanomattomasti kadunpätkän taianomaisen luonteen. Ihastuttavan idearikas kokonaisuus huipentuu kylmäävään visioon, jossa selviää Viistokadun yhteys Cthulhu-mytologiaan.

Vielä tätäkin tieteellisempää lähestymistapaa edustaa Jussi Katajalan Encore un fois. Siinä pohditaan teoreettisen fysiikan ja kosmologisten lakien pohjalta Viistokadun luonnetta ajan ja avaruuden avaavana madonreikänä. Mainion yllätyskäänteen kera.

Vesa Lehtisen vaihtoehtohistoriallisessa Vääntymäkadussa Viistokadulle ilmaantuu vuonna 1973 avaruutta vääntävä anomalia. Sen uumeniin uskaltaa astua vain robottikonstaapeli Teräs. Tästä kiehtovasta todellisuudesta löytyisi varmasti aineksia kokonaisen romaanin mittaiseen tutkimukseen.

Tulevaisuuden puolelle hypätään Artemis Kelosaaren Vyöhyke 33720 -artikkelissa. Se esittelee meille lohduttoman kuvan insinöörivetoisesta maailmasta, jossa jyrkät biologiset ”lait” ovat korvanneet muistoihin ja tunteisiin perustuvan ihmisälyn.

Kokoelman päättää lyyrinen pienoishelmi. Siinä normaalisti lähinnä napalmia ranteistaan tykittävän Vesa Vitikaisen sisimmästä kuoriutuu esiin herkkäsieluinen runopoika, jonka suoni sykkii Viistokadun salaisuuksien tahtiin.

Kokonaisuutenaan Muistojemme Viistokatu on huomattavasti maittavampi ja muikeampi opus kuin tällaiselta akateemiselta tutkimukselta olisi ennakkoon sopinut odottaa. Lopputuloksena on teos, jonka seuraan palailee mielellään toiseen ja kolmanteenkin kertaan.

Toni Jerrman

Kirjat – Laura Gustafsson: Rehab

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Laura Gustafsson
Rehab
Into

”Odotan tunnetta. Se varmasti jo kehkeytyy sydämessäni, vatsassani tai jalkovälissäni ja tulee aivan kohta. Aivan kohta. Aivan. Huudan sisälleni, että nyt sitä tunnetta, nyt olen valmis ja vapaa.”

Laura Gustafssonin ilkikurinen kuvaus materialistisen elämäntavan iltaruskosta nousi aivan oikeutetusti tuoreimman Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle. Rehab-romaani tanssii villiintynyttä ripaskaa tavaraa ja jätettä suoltavan yhteiskunnan haudalla.

Santa Marian elämää on aina ohjannut tarve pitää yllä julkisivua. Hän kokee olevansa muita parempi ihminen, koska hän käyttää kalliita merkkitavaroita ja suosii hienostuneita muotiruokia. Koska hänen kotinsa on kuin suoraan sisustuslehden sivuilta. Santa Marian suhde materiaan ja itseensä on neuroottinen. Yltäkylläinen tavarataivas on turvasatama, joka suojaa elämän kolhuilta – ja itse elämältä.

Sisältä Santa Maria on kuollut. Aidot tunteet kiertävät hänet kaukaa, ja tyttäreensä hän suhtautuu kuin vieraaseen, käsittämättömään olentoon. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvia hän katsoo halveksuvasti ja alentuvasti.

Kaikesta tästä syntyy painekattila, joka saa Santa Marian sytyttämään kotitalonsa tuleen. Hän polttaa kaiken omaisuutensa ja samalla myös naapuruston rakennukset.

Tuhoisan tulipalon jäljiltä kodittomaksi jäänyt sekalainen seurakunta päätyy asumaan autioituneeseen Taivastaloon – rakennukseen, jota voidaan pitää J. G. Ballardin Tornitalon sukulaissieluna. Aikoinaan 26-kerroksinen kolossi edusti modernin tehokkuuden viimeistä kuolonkorahdusta. Nyt todellisuuskin alkaa saada yhä fantastisempia piirteitä tässä limbon kaltaisessa monumentissa. Lopulta edessä odottaa kaiken syövä Moolokin kita.

Gustafssonin romaani on piikikäs satiiri, joka ruoskii armotta länsimaista elämänmenoa: henkistä onttoutta kumisevaa kulutusyhteiskuntaa, tarpeettoman materian haalimista, omatekoista ahdistusta, turhia haluja ja tarpeita, itsekeskeisyyttä, hyväksikäyttöä, kyynisyyttä, nihilismiä, vieraantuneisuutta ja mitä vielä.

Tavaralla rakennetaan keinotekoista onnea, joka muuttuu itsesyytöksiksi jo siinä vaiheessa, kun kaupan kassalta on päästy kotiin asti. Kun kaikkea on liikaa, mikään ei tunnu enää miltään.

Painavasta asiasta huolimatta teos on sirpaleisuudessaan lähes ilkamoiva. Romaani tursuaa hyviä huomioita, teräviä älynväläyksiä ja täysin absurdeja käänteitä. Rehab onkin kuin hautajaissaattue, joka ottaa kaiken ilon irti kaatopaikalle matkalla olevasta ruumiista.

”Vähän on eri juttu syödä mukava pihvi kuin naapurin mies. En tiedä, miksi, mutta tiedän, että niin on!”

Toni Jerrman