Month: heinäkuu 2021

Elokuvat – Foliohatun alla 11: Prometheus

tonitahtivaeltaja Foliohatun alla , , , , , , ,

Foliohatun alla
Osa 11: Prometheus

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.

Ridley Scottin ohjaama elokuva Prometheus (2012) on tästä mitä mainioin esimerkki.

Tuhoisan väärä johtopäätös: Muukalaisrotu nimeltään ”insinöörit” on luonut ihmisrodun. He jättivät muinaiskansoille varoituksen olla matkaamatta tiettyyn tähdistöön, jonka arkeologit tulkitsivat väärin kutsuksi saapua paikalle. Oikeasti planeetalla on biologisten aseiden tehdas. Sekä yksi uinuva insinööri, joka on valmiina lähtemään lennolle, jonka tarkoitus on tuhota elämä Maapallolta. 2000 vuotta aiemmin laitoksessa tapahtui jotain, joka sai muukalaiset julistamaan kuolemantuomion koko ihmiskunnalle.

Murheellinen totuus: Insinöörit ovat toisen planeetan ihmisrotu, joka on oppinut hallitsemaan muinaisten muukalaisten bioteknologiaa. Sen avulla he saavuttivat kuolemattomuuden ja loivat ihmiset Maapallolle omaksi kuvakseen. He jättivät jälkeensä kutsun, jonka avulla tarpeeksi pitkälle kehittynyt ihmisrotu voisi noutaa kuolemattomaksi tekevän seerumin. Viimeinen pilotti odotti unessa ihmisten saapumista, jotta saisi antaa heille ikuisen elämän lahjan. Tuskallisen sekaannuksen takia kallis lasti jäi ainiaaksi käyttämättä.

Kutsu vai varoitus?

Elokuvan alussa optimistiset arkeologit uskovat muukalaisten kutsuneen meidät vierailemaan kotiplaneetalleen. He löytävät saman toistuvan kuvion useiden muinaisten kulttuurien maalauksista ja kohokuvista: suuri, palvojien ympäröimä hahmo osoittaa taivaalle, jossa näkyy kuuden tähden ryhmä. (K1) Tämä muodostelma löytyy myös taivaalta, joskin niin kaukaa, ettei sitä erota paljaalla silmällä.

Perillä kohteessa retkikunnan jäseniä alkaa kuolla kammottavilla tavoilla. Tämän seurauksena kapteeni Janek loikkaa hurjaan johtopäätökseen: laitos onkin muukalaisten biologisten aseiden tehdas, ja arkeologien löytämät kuvat oli tarkoitettu varoitukseksi. Janekin logiikan mukaan laitoksessa tapahtui 2000 vuotta aiemmin jotain todella ikävää, jonka seurauksena insinöörit päättivät tuhota elämän Maapallolta. Katastrofi vältettiin ainoastaan siitä syystä, että sota-aluksen pilotti nukkui tuhansia vuosia pommiin. Niinpä Janek päättää uhrata itsensä törmäämällä omalla sukkulallaan lähdössä olevaan muukalaisalukseen – luullen näin estäneensä Maapallon tuhon.

Tätä idioottimaista varoitus-teoriaa ei kukaan leffassa kyseenalaista, vaikka kaikki todisteet puhuvat sitä vastaan! Vilkaistaanpa niitä vielä kerran…

Ennen kohteeseen saapumista arkeologit pitävät aluksen miehistölle kuvaesityksen löydöistään. Sama kuvio on tosiaan toistunut ainakin egyptiläisten, sumerilaisten, mesopotamialaisten, babylonialaisten, hittiittien, mayojen ja luolamiesten taiteessa – aina vanhimmasta kuvasta (Skyen saari, 35 000 eaa.) nuorimpaan (Mayat, 620 jaa.). (K2)

Selkeästi insinöörit ovat siis vierailleet Maapallolla kymmenien tuhansien vuosien ajan. Jostain syystä he eivät ole kuitenkaan käyneet täällä enää siinä vaiheessa, kun ihmiset ovat kehittäneet avaruusmatkailun. Muuten he eivät olisi kuumeisesti jättäneet samaa kuviota kaikille löytämilleen sivilisaatioille, vaan toimittaneet viestinsä kasvotusten.

Mutta jos kyseessä on varoitus, miksei mukana ole yhtään ihmisten ymmärtämiä kuoleman tai kauhun symboleja, kuten pääkalloja tai hirviöitä? Vain palvottu hahmo, joka osoittaa tähteä. Ymmärrän toki, että luolamiesten kohdalla oli pakko turvautua pelkkään kuvaan, mutta korkeampien kulttuurien kohdalla varoituksesta pitäisi olla säilynyt myös kirjallisia lähteitä. Mikseivät vaikkapa egyptiläiset kirjoittaneet kuvan alle hieroglyfeillä: ”Tänne älkää ainakaan menkö”?

Toki monissa muinaisissa legendoissa puhutaan paljonkin jumalista, jotka asuvat taivaalla. Mutta missään niissä ei mainita tiettyjä tähtiä, joihin ei sovi matkustaa. Sen sijaan taivaassa sijaitsee yleensä paratiisi, ei mikään helvetti.

Ja jos kyseessä on bioaselaboratorio, niin senhän on täytynyt tehtailla myrkkyjä kymmenien tuhansien vuosien ajan! Mitä varten? Kävivätkö insinöörit jotain pitkittynyttä, ikuista sotaa? Ketä vastaan? Ja jos kävivät, eikö ihmiskuntaa olisi kannattanut varoittaa tästä hirmuisesta vihollisesta? Kuitenkaan mistään ei löydy ensimmäistäkään kosmiseen kamppailuun viittaavaa kuvaa.

Kuvat kuitenkin auttavat kumoamaan totaalisesti sen harhaisen käsityksen, että insinöörit tuomitsivat koko Maapallon kuolemaan 2000 vuotta sitten. Viimeisin kutsu/varoitus on nimittäin annettu 600 vuotta tämän jälkeen. (K3) Eli muukalaiset jatkoivat vierailujaan Maapallolla vielä pitkään ”tuomion” jälkeen – täysin ystävällisessä hengessä.

Tämän tosiasian myötä arvoitus sen kuin syvenee. Jos kyseessä on kutsu, miksi jatkaa sen lähettämistä tuhoisan onnettomuuden jälkeen? Jos taas kyseessä on varoitus, miksi paikasta varoiteltiin jo silloin, kun kaikki oli vielä kunnossa?

Lue loppuun →

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan. Ja täältä kolmannen.

Boom!: Nouseva tähti

Viitisentoista vuotta sitten perustettu Boom!-kustantamo on viime aikoina parantanut juoksuaan urakalla. Firman sarjoista on aiemmin nostettu Tähtivaeltajassa esiin mm. Abbott (TV 1/19), The Unsound (TV 1/19) ja Coda (TV 3/20). Nyt mukana on peräti viisi uutuutta.

”Me valehtelemme jatkuvasti itsellemme. Siitä keitä todellisuudessa olemme ja millaisiksi olemme antaneet elämämme muotoutua. Teemme kaikkemme sulkeaksemme silmämme totuudelta.”

Älyn, hälyn ja kälyn yhdistäminen ei ole mikään helppo nakki. Jeff Lovenessin kirjoittama ja Lisandro Estherrenin kuvittama Strange Skies Over East Berlin niputtaa kuitenkin taitavasti samaan sarjakuvaan niin psykologista ihmiskuvausta, yhteiskunnallista syväanalyysiä kuin väkivaltaista agenttitoimintaa. Maailma, johon kertomus sijoittuu, peilailee täydellisesti itse tarinan sisältöä.

Muurin takainen Itä-Berliini vuonna 1973. Stasin valvontakoneiston lonkerot ovat kaivautuneet ihmiselon joka tasolle. Tässä todellisuudessa ainoa tapa selvitä hengissä on luottaa valheisiin ja vainoharhaisuuteen. Varsinkin jos olet Itä-Saksan tiedusteluvirastoon soluttautunut lännen agentti, kuten sarjakuvan päähenkilö Herring.

Herring on viettänyt koko elämänsä sujahtamalla vihollisten keskelle eri peitehenkilöllisyyksien turvin. Vanhemmiten hän on kuitenkin alkanut epäillä oman ammattinsa eettisyyttä. Vuosien mittaan hän on auttanut Yhdysvaltojen tukemia diktaattoreja alistamaan omia kansalaisiaan, antanut ilmi aidosti parempaa huomista tavoitelleita opiskelijoita ja mahdollistanut maailman pysymisen moraalisesti korruptoituneiden miesten yksityisenä leikkikenttänä.

Eräänä yönä Itä-Berliinin taivasta halkoo valojuova, joka tuo mukanaan vierailijan ulkoavaruudesta. Herring saa tehtäväkseen selvittää, mistä on kyse. Maanalaisessa tutkimuslaitoksessa hän kohtaa viimein itsensä kaikkein paljaimmillaan. Tuntematon tulokas avaruuden ääristä haluaa riisua ihmiset valheistaan, saada heidät katsomaan rehellisesti tekojaan ja elämäänsä. Kokemus, joka on kylmän sodan paatuneille toimijoille sielua raastavan tuhoisa. Mutta selviäisikö tästä rääkistä hengissä yksikään ihminen?

Strange Skies Over East Berlin on vimmainen sukellus ihmismielen pimeimpiin syövereihin. Sarja moukaroi hahmonsa totuuden äärelle ja saa lukijan pohtimaan meitä kaikkia ympäröiviä yhteiskunnallisia rakenteita ja oman menneisyytensä kipupisteitä. Oudot taivaat Itä-Berliinin yllä on vahvaa ja kaikin osin taitavasti toteutettua tavaraa, joka tarjoilee riittoisasti älyä ja kirkkaita oivalluksia.

”Vaihda ihan vapaasti kanavaa, jos haluat… Mutta kannattaa muistaa, että meidän ikäisillämme katkenneiden sormien parantuminen kestää hyvin pitkään.”

On sanomattakin selvää, että kuningas Arthur on yksi brittimytologian tunnetuimpia hahmoja. Vuosisatojen saatossa hänen legendansa ympärille on kudottu lukematon määrä tarinoita eri kerrontamuodoissa. Nyt teemaan tarttuu Kieron Gillenin ja Dan Moran Once & Future.

Brexit-Britanniasta ammentavassa sarjakuvassa kansallishenkiset tahot päättävät herättää kuningas Arthurin henkiin – puhdistamaan maan ulkomaisesta saastasta. Tosin he eivät ota huomioon, että kelttiläisen Arthurin silmissä viheliäisimpiä maahantunkeutujia ovat anglit ja saksit, jotka ovat nykyisten perusbrittien keskeisimpiä esivanhempia. Siinä saa miekka heilua aika raivokkaasti, että saarivaltiosta saadaan pyyhittyä nämä sukujuuret olemattomiin.

Sitten on vielä se ennustus, jonka mukaan Arthur palaa kuvioihin Englannin synkimmällä hetkellä. Mutta onko hetki sittenkin synkin juuri Arthurin paluun takia? Näin ainakin uskoo entinen vampyyrinmetsästäjä, nykyisin vanhainkodissa eläkepäiviään viettävä Bridgette McGuire. Kun Arthur alkaa pullistella luista varttaan, kovapintainen mummo kaivaa aseensa esiin ja lähtee maailmanpelastusretkelle. Mukaan matkalle tarttuu hänen tyttärenpoikansa Duncan, jolla ei ole aavistustakaan yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta.

Once & Future on komeasti taiteiltu fantasiaseikkailu, joka ei ota itseään liian vakavasti. Toki tarjolla on kiihkeää toimintaa, mustaa magiaa ja legendaarista pahuutta, mutta sen vastapainoksi mukaan ladataan Duncanin hämmennystä sekä Bridgetten nerokkaan terävää dialogia. Raskaasti aseistautunut isoäiti ei todellakaan tunne armoa, kun vastassa ovat pimeyden pirulliset voimat.

Once & Future on huippuunsa hiottu Graalin malja, joka kannattaa haalia käsiin vaaroista piittaamatta.

”Hän… on… tulossa… Hän tarvitsee sinua… Punainen äiti… Rakastan sin…”

Punainen äiti herättää vahvoja kauhutunnelmia Jeremy Haunin ja Danny Luckertin The Red Mother -sarjakuvassa.

Tarina hyppää vauhtiin vikkelästi, kun iltatreffeiltä palaileva pariskunta joutuu outojen voimien uhriksi. Luke tempaistaan pimeyteen ja Daisy menettää iskussa silmänsä. Traumaattisen kokemuksen jälkeen nuori nainen alkaa nähdä verenpunaisia painajaisia ja hallusinaatioita, joissa hymyilevä pääkallonaama vaanii häntä niin varjoissa kuin ihmisjoukoissakin.

Daisy on ammatiltaan pulmapelien suunnittelija, mutta paluu työelämään ei ota onnistuakseen. Sen sijaan hän purkaa pelkojaan ja ahdistustaan psykiatrin vastaanotolla. Mikään ei kuitenkaan pysäytä koko ajan lähemmäksi kurkottavia kauhuja. Hetkellistä helpotusta tilanteeseen tuo vain tuntemattoman tahon lähettämä, antiikkinen pulmalipas. Arvoituksellisen esineen avaamisyritykset vievät Daisyn ajatukset pelkojen tuolle puolen.

Mutta kuinka punaiset painajaisvisiot, kinkkiset pulmapelit ja Daisya vahtaava mummo kytkeytyvät toisiinsa?

The Red Mother ei anna ensimmäisessä kokoelmassa vielä vastauksia näihin kysymyksiin. Se kylvää kuitenkin maahan rutkasti kutkuttavia siemeniä, joiden kasvua on ilo seurata. Sarjakuvakauhu on vaikea laji, mutta Haun ja Luckert tykittävät kehiin aidosti pelottavan – ja inhimillisen! – tarinan nuoren naisen kiirastulesta. Tästä on hiton hyvä jatkaa.

Toni Jerrman

Neljäs ja samalla viimeinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: REC

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
REC
S&S

Laatukirjoistaan tunnettu Marisha Rasi-Koskinen on onnistunut jälleen. Hänen uusin romaaninsa, REC, pokkasi helmikuussa arvostetun Runeberg-palkinnon, täysin ansaitusti. Mistä poikkeuksellinen lukuelämys muodostuu?

Lucas on tavallinen poika, perheensä ainoa lapsi. Jokin muuttuu pysyvästi, kun hän tutustuu 13-vuotiaana samanikäiseen Coleen ja tämän salaperäiseen kaksoisveljeen Nikiin. Monien kohtaamisten ja eroamisten jälkeen aikuinen Lucas matkustaa itäeurooppalaiseen kaupunkiin etsimään vastauksia, kokoamaan kuvista ja katkelmista selitystä. On kadonneita ja kuolleita, valheita ja väärinkäsityksiä, syyllisyys ja kalvava epätietoisuus. Mitä on tapahtunut ja miksi?

REC rakentuu näyttelynä, kaksikerroksisen museon huoneina ja saleina. Seinille asetellut valokuvat ja filminpätkät näyttävät, mutta myös kätkevät. Rasi-Koskisen kerronta on yhtäältä ripoteltua, mutta toisaalta myös selkeitä tarinoita, alkuja ja loppuja. Tarinat punoutuvat toisiinsa, asettuvat limittäin ja sisäkkäin, rajaavat kuvien tapaan aina jotain pois silloinkin, kun paljastavat jotain muuta.

Romaania voi lukea mysteerinä, ja siksi on paras olla puhumatta juonesta enempää. Teemoista ja hahmojen välisistä suhteista sen sijaan tekisi mieli kirjoittaa loputtomasti.

Lucas on kuvaaja, kamera, henkilö, joka paljastaa itsestään vähän. Hän hahmottuu suhteessaan Coleen, tämän toisaalta ihastuttavaan ja elävöittävään, toisaalta traumaattiseen ja manipuloivaan vaikutukseen. Kaaosteoria ilmenee murskaavana ihmissuhteena: epäselvät alkuarvot ja faktana esitetty fiktio suistavat kaiken radaltaan, tai sittenkin radalle. Lucas pyörii Colen ympärillä elliptistä kahdeksikkoa, vuoroin lähenee ja loittonee, mutta ei pääse irti.

RECin toinen kerros vie kuvion laajemmalle tasolle, nimeämättömän itäeurooppalaisen kaupungin välitiloihin. Lucaksen ja Colen tarinat leikkaavat laajempaa kontekstia, osuvat murroksen kourissa väreilevään yhteisöön, joka liittyy aiempiin kertomuksiin ja näkökulmiin mutta myös kertoo itseään niistä irti.

Katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemat kiertyvät identiteettiin. Kuinka paljon meistä on toisten tulkintaa ja onko meitä olemassa ilman sitä? Näkymättömyys voi tarjota turvaa mutta myös satuttaa syvältä. Katse piirtää rajoja ja rikkoo niitä. Kurkottamalla rajojen yli voi luoda uutta – yhteyden, rakkautta, taidetta – tai tuhota toisen. Ja sekä että: luomis- ja tuhovoima sisältyvät toisiinsa.

Kamerat kulkevat mukana niin konkreettisina esineinä kuin allegoriana. RECin maailmassa ihmiset eksyvät kuvien taustalle, törmäävät kaksoiskappaleisiinsa, haparoivat positiivin ja negatiivin välillä, eksyvät reaaliajasta leikattuun aikaan. Linssi kiepsauttaa kuvan ylösalaisin. Muut näkevät meistä ne fotonit, jotka heijastamme takaisin – kumpi kuva on siis oikea, jos kumpikaan? Kun kylvemme toistemme valossa ja pimeydessä, aallokot risteävät, muuttavat muotoaan.

RECiä on nautinto lukea. Samalla se on myös kammottavaa. Manipuloinnin kuvaus hirvittää, silminnäkijän roolista tekee mieli kieltäytyä. Mutta jos kieltäytyy näkemästä, voiko mikään muuttua? Rasi-Koskisen virkkeet soljuvat, lukijan aivot täydentävät kirjan tapahtumia pala palalta, ja samalla mieleen muistuu toisiin ihmisiin jätettyjä ja toisten jättämiä jälkiä.

Lopulta katse vaikuttaa paitsi kohteeseensa, myös katsojaan. Lukija ravistelee kaleidoskooppia ja kaleidoskooppi lukijaa. Romaanille on pakko antautua, jos siltä aikoo saada jotain. Ja se todellakin kannattaa. Korjaan aiempia sanojani: REC ei ole vain poikkeuksellinen lukuelämys. Ennen kaikkea se on ajatteluelämys.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan.

DC: Mustanleimankatu

DC:n Black Label -leimalla varustetut sarjakuvat on suunnattu jo aikuisikään ehtineille lukijoille. Näissä tarinoissa tekijät saavat ilmaista itseään vapaammin kuin kustantamon normilehdissä. Lopputulos onkin useimmiten huomattavasti perushuttua laadukkaampaa.

”Minä olen lihaksi tullut kosto, Jumalan raivo. Olen tullut puhdistamaan tämän kaupungin pahuudesta.”

Sean Murphyn Batman: White Knight (TV 1/19) on yksi viime vuosien parhaista lepakkotarinoista. Teoksen jatko-osa, Batman: Curse of the White Knight, on vähintään yhtä kovaa kamaa.

Tällä kertaa kertomuksen juuret ulottuvat aina Gothamin varhaishistoriaan saakka. 1600-luvun loppupuolella Gotham on ollut merirosvojen ja salakuljettajien valtakunta, jota hallitsi vampyyriksikin väitetty kenraali Lafayette Arkham. Kaupunkiin saatiin uusi järjestys, kun syvästi uskonnollinen soturipappi Bakkar ja taitava miekkamies Edmond Wayne syrjäyttivät Arkhamin valtaistuimeltaan. Tästä alkoi Wayne-suvun kukoistus Gothamissa.

Tarinan nykypäivään sijoittuva osio ampaisee vauhtiin, kun Jokeri karkaa Arkhamin vankimielisairaalasta. Tällä kertaa hän on päättänyt tuhota Batmanin lopullisesti – aseenaan synkät salaisuudet Gothamin historiasta. Pelinappuloikseen klovniprinssi valitsee erikoisjoukkojen ex-sotilaan, joka uskoo jumalalliseen kohtaloonsa, sekä kaupunkia varjoista johtavan ökyrikkaiden Eliitti-salaseuran. Pian helisemässä ovat niin Bruce Wayne kuin Gothamin poliisivoimatkin.

Koska luomus ei ole kytköksissä normaaliin Bat-kaanoniin, Murphylla on suurempia vapauksia sekä tarinan että hahmojen kehittelyssä. Näin ollen lukija ei voi tuudittautua päähenkilöiden koskemattomuuteen – käytännössä edes heidän kuolemansa eivät ole poissuljettuja. Tämä nostaa kerronnallisen jännitteen ja yllätyskäänteiden mahdollisuuden potenssiin kymmenen.

Curse of the White Knight onkin erinomaisilla tehoilla toimiva jännitysnäytelmä, joka kuorii myös menneisyydestä esiin uusia mullistavia paljastuksia. Samalla Bruce Wayne joutuu vakavasti pohtimaan rooliaan sekä yön ritarina että Wayne-yhtiöiden nokkamiehenä.

Hyvän tarinan rinnalla albumi tarjoilee huipputyylikästä piirrosta. Tällä saralla Murphy on mestari, jolle ei helposti löydy vertaista.

”Ainoa tavoitteeni on ollut luoda kauneutta. Onnea ja naurua. Erityisesti naurua, sillä se on todellista kauneutta.”

Jokerista on moneksi – aina hupihemmosta hirviöksi. Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon hyytävä Joker: Killer Smile korostaa hahmon synkimpiä ulottuvuuksia.

Värikkäillä myrkkyilmapalloilla suoritetun joukkomurhan jälkeen Jokeri on päätynyt jälleen kerran potilaaksi Arkhamin vankimielisairaalaan. Siellä hän kohtaa tohtori Ben Arnellin, joka uskoo voivansa parantaa Gothamin mielipuolisimman psykopaatin. Psykiatristen sessioiden aikana miesten roolit kuitenkin vaihtuvat, kun Jokeri luikertelee tohtorin ihon alle, suoraan tämän psyykeeseen.

Arnell itse ei huomaa, kuinka hän ajautuu yhä syvemmälle Jokerin hulluuden pauloihin. Hän luottaa omaan ammattitaitoonsa ja kykyynsä pitää työminänsä ja kotiminänsä erillään. Vaimo ei ole asiasta yhtä vakuuttunut. Ja mistä ihmeestä perheen pikkupojan huoneeseen on ilmestynyt Happyvillen onnellisista asukkaista kertova makaaberi kuvakirja? Iltasatu, jossa söpöjen eläinten kansoittama utopia saa uuden asukkaan: veristä moottorisahaa innolla päristelevän herra Hymyn.

Vähitellen tohtorin ote todellisuudesta lipsuu täysin hänen käsistään. Onko hän hoitanut Jokeria kolme viikkoa vai kolme vuotta? Mikä on totta, mikä harhaa?

Joker: Killer Smile on vahvalla psykologisella otteella ladattu painajainen. Se kuljettaa lukijan pimeyden ytimeen, jossa valo, toivo ja onni ovat enää kaukaisia muistoja. Jokerin toistuvat repliikit ja kuvituksen harmaa vähäeleisyys korostavat kokonaisuuden hypnoottista iskua.

Näin huumaavaa visiota ei voi suositella ihmisille, jotka kärsivät jo ennestään mielenterveysongelmista. Sinua on varoitettu.

”Bruce… mitä ihmettä Maapallolle on tapahtunut?”

Daniel Warren Johnson on ihastuttanut kansakuntia mm. sellaisilla vimmaisilla toimintahiteillä kuin Extremity (TV 1/18) ja Murder Falcon (TV 1/20). Nyt hän tuo rouhevan vauhdikkaan ja messevästi tykittävän tyylinsä DC-universumiin. Tosin Wonder Woman: Dead Earth -albumi kiertää normaalit supersankarilammikot todella kaukaa.

Ihmenainen herää vuosisatoja kestäneestä unestaan, kun mutanttipetoja pakenevat rääsyläiset putoavat hänen kryoarkkunsa päälle. Uudessa maailmassa häntä odottaa synkkä yllätys. Tutut sankarit ovat kuolleet, ja Maapallo on muuttunut jo aikoja sitten vehreästä paratiisista atomisodan autioittamaksi helvetiksi. Joutomaaksi, jossa ihmiskunnan harvat eloonjääneet sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Kuinka näin on päässyt käymään, siitä Ihmenainen ei muista mitään.

Pitkät yöunet eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet Ihmenaisen oikeamielisyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Niinpä hän lupaa auttaa hirviöiden riivaamaa ihmisyhteisöä uuteen alkuun. Tästä alkaa pitkä vaellus kohti amatsonien kotisaarta, jonka Ihmenainen uskoo selvinneen ehjänä ja heleänä kaikesta ympärillä riehuneesta kaaoksesta huolimatta.

Rajun väkivaltaisen tarinan tiimellyksessä perataan auki Ihmenaisen nuoruutta sekä lopulta myös niitä kehityskulkuja, jotka johtivat Maapallon tuhoutumiseen. Tällä saralla onkin odotettavissa yllätyskäänne jos toinenkin. Samalla Ihmenainen joutuu kyseenalaistamaan sekä itsensä että suhteensa ihmiskuntaan. Mikä kaikki voidaan antaa anteeksi? Voiko syntejään koskaan sovittaa? Onko toivo pelkkä kirosana?

Wonder Woman: Dead Earth kulkee kovilla kierroksilla mutta ei silti hukkaa tarinan inhimillistä otetta. Sarjakuva ruoskiikin kuin selkärangassa yhä kiinni oleva Teräsmiehen kallo. Doubbiiiiii!!!

Toni Jerrman

Kolmas näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!