Kirjat – Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

reynoldsposeidoninlapsetweb

Alastair Reynolds
Poseidonin lapset
Poseidon’s Wake
Suom. Hannu Tervaharju. Like

”Haluan tietää, minne saakka verkosto ulottuu – kulkea Mandaloiden kuljettamana niin syvälle galaksiin, että oma aurinkomme on vain yksi nimetön Linnunradan piste.”

Poseidonin lapset on viimeinen osa Alastair Reynoldsin tuoretta trilogiaa, joka kertoo monikulttuurisen ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuden ääriin. Kirjojen keskiössä on Afrikasta ponnistava Akinyan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajan – koskaan kuitenkaan hylkäämättä kaiken alulle laittanutta Eunice Akinyaa.

Kolmannessa romaanissa risteilee kaksi tarinalinjaa. Yhtäällä on Cruciblen siirtokunnassa norsujen parissa työskentelevä Goma Akinya ja hänen Ru-kumppaninsa. He pestautuvat mukaan pitkälle avaruusmatkalle, kun asumattomaksi kuvitellusta Gliese 163 -aurinkokunnasta saapuu viesti, jonka lähettäjällä vaikuttaa olevan yhteyksiä Akinyan sukuun.

Koneiden asuttamassa Marsissa kohdataan puolestaan Kanu Akinya. Idealistinen mies päätyy erikoiseksi rauhanrakentajaksi ihmiskunnan ja tekoälyjen välille. Vaikea tehtävä vie hänet ja hänen ex-vaimonsa ensin Jupiterin Europa-kuun valtameriin ja myöhemmin Gliese 163:n salaisuuksien äärelle.

Reynoldsin romaani tulvii kiehtovia tieteismysteereitä ja massiivisia, ihmeen tuntua soittelevia muukalaisrakennelmia. Monet niistä löytyvät kaukaisen aurinkokunnan vierautta huokuvilta planeetoilta. Jo aiemmin esiin marssivat mm. ihmiskuntaa tarkkailevat, arvoitukselliset Vahti-alukset, Marsin erikoiset konekaupungit sekä Europa-kuun rappeutuneet kaupunkiyhteisöt. Eikä pidä unohtaa älykkäitä elefantteja, Tantoreita, jotka ovat joillekin luonnoton kauhistus mutta toisille osoitus elämän loputtomista mahdollisuuksista.

Tapahtumia sävyttävät tekoälyjen vapaudenkaipuu, anteeksiannon tematiikka sekä monitahoinen pohdinta tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Lopulta huikea jännitysnäytelmä taipuu jopa syvällisiin spekulaatioihin maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta sekä olemassaolon merkityksestä.

Näin pieteetillä kuvattua tieteisvisioiden aarreaittaa onkin harvemmin yhteen kirjaan upotettu.

Reynolds ei kuitenkaan tyydy pelkkään scifistiseen tykitykseen, vaan antaa tilaa myös hahmojen tunteille ja heidän ihmissuhteidensa karikoille – vaikeille valinnoille ja koskettaville kohtaloille. Tätä kautta romaani pohtii ajankohtaisia kysymyksiä erilaisuuden pelosta, yhteiselon mahdollisuuksista ja suvaitsevaisuudesta. Reynolds ei sorru mustavalkoiseen tyypittelyyn, sillä hyvää tarkoittavat sankaritkin lipsuvat väliin ihanteistaan. Oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja väkivallattomuus ovat hienoja ja yleviä periaatteita, mutta vaativat paikoin raskaita uhrauksia. Ja niissä tilanteissa ihmisen luonto punnitaan.

Pitkälti dialogiin nojaava Poseidonin lapset on tuhdista sivumäärästään huolimatta nopealukuista tieteiskarkkia. Se palkitsee eeppisiin mittakaavoihin yltävästä avaruusoopperasta innostuneen yleisön ruhtinaallisesti. Samalla romaani on nousujohteisen trilogian ehdottomasti paras osa.

Poseidonin ihmeistä on paha pistää päheämmäksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat julkistettu

TVPEKirjakannetWEB

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu.

Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2014 kirjasadossa asiantuntijaraatia ilahdutti erityisesti kovatasoisten kotimaisten teosten laaja tarjonta. Lopulliselle ehdokaslistalle raati nosti seuraavat kirjat.

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen (Kuoriaiskirjat) – ”Kirjoittajaparin taitavasti kehräämissä novelleissa huikeat tieteisvisiot yhtyvät ihmeen tuntua soitteleviin ideoihin ja maittavaan henkilökuvaukseen.”
Linkki arvosteluun (TV)

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (Teos. Suom. Juhani Lindholm) – ”Kompleksinen romaaniklassikko venyttää kirjallisen ilmaisun rajoja ja tarjoaa hengästyttävän lukukokemuksen, jossa fakta ja fiktio käyvät pään räjäyttävää paritanssia.”
Linkki arvosteluun (TV)

Alastair Reynolds: Terästuulen yllä (Like. Suom. Hannu Tervaharju) – ”Kysymykset suvaitsevaisuudesta, etiikasta ja yksilön vaikeista valinnoista värittävät vetävää romaania, joka on täynnä kutkuttavia scifi-elementtejä.”
Linkki arvosteluun (TV)

Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia) – ”Kokeellisista tarinafragmenteista koostuva kirjallinen helmi tulvii villiä sanahelinää, surrealistisia käänteitä ja hullua huumoria.”
Linkki arvosteluun (HS)

Jani Saxell: Sotilasrajan unet (WSOY) – ”Euroopan lähimenneisyyden hirmuteot, Balkanin historia ja yhteiskuntakriittinen scifi-sisältö tukevat toisiaan vaikuttavassa, tärkeässä aikalaisromaanissa.”
Linkki arvosteluun (HS)

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.

Viime vuonna palkinnon voitti Peter Wattsin romaani Sokeanäkö (Gummerus, 2013).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Alastair Reynolds: Terästuulen yllä

ReynoldsTerastuulenYllaWEBAlastair Reynolds
Terästuulen yllä
On the Steel Breeze
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Terästuulen yllä on toinen osa Alastair Reynoldsin Poseidonin lapset -trilogiaa. Sarja käynnistyi Muistoissa sininen maa -romaanilla ja kertoo ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuteen.

Kirjan päähenkilö on edellisestä teoksesta tutun Akinya-suvun vesa, Chiku Akinya. Hän on monistanut itsensä kolmeksi identtiseksi ihmiseksi, jotka jakavat muistonsa. Yksi heistä jää Maapallolle, toinen lähtee tavoittamaan suvun matriarkan teille tietymättömille karannutta avaruusalusta.

Kolmas liittyy asteroideista muovattujen holoalusten armadaan. Miljoonia ihmisiä mukanaan kuljettava karavaani on matkalla kohti valovuosien päässä sijaitsevaa maankaltaista Crucible-planeettaa. Sinne heidät on houkutellut maailman pinnalla sijaitseva valtava rakennelma, todiste vieraan älyn aikaansaannoksista.

Tuhdissa romaanissa riittää salaisuuksia, jännitteitä ja juonenkäänteitä useammankin teoksen edestä. Lissabonin vanhassa kaupungissa tukikohtaansa pitävä Chiku Keltainen säntäilee ympäri aurinkokuntaa, kun hän ottaa selkoa pahankurisesta Arakne-tekoälystä. Verkottuneen maailmankaikkeuden solmukohtiin kätkeytynyt keinoäly punoo juonia, jotka saattavat johtaa koko ihmiskunnan häviämiseen.

Poliittinen kuhina ja kinastelu retken päämääristä sekoittavat puolestaan holoalusten elämää. Vain Chiku Vihreä tietää, että matkalaisille on valehdeltu – että todellisuus Cruciblessa on vallan toisenlainen kuin heille on uskoteltu. Tiedon myötä hän joutuu tekemään vaikean valinnan perheensä ja velvollisuuksiensa välillä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pintaraapaisu Reynoldin esiin vyöryttämistä teemoista ja visioista. Kirjailija kuvaa monipolvisesti Venuksen taivaalla riippuvia gondoleita ja ankarien sääilmiöiden ryöpyttämiä pintamaisemia. Saturnuksen Hyperion-kuun taiteilijayhdyskuntia ja mielikuvituksellisten holoalusten yhteiskuntajärjestelmiä. Älyltään kehittyneitä elefanttilaumoja ja totaalista toiseutta huokuvia massiivisia koneita. Kutkuttavia yksityiskohtia voisi luetella sivukaupalla.

Tärkeään rooliin romaanissa nousee pohdinta ihmisten ja tekoälyjen suhteesta. Onko yhteinen tulevaisuus kahden näin erilaisen elämänmuodon välillä mahdollista vai tuhoaako toinen väistämättä kilpakumppaninsa?

Kysymykset suvaitsevaisuudesta, etiikasta ja eloonjäämisestä säteilevät myös kirjan muuhun sisältöön. Hahmot joutuvat kerta toisensa jälkeen tekemään valinnan väkivallan ja rauhanomaisen vastarinnan välillä. Ja vaikka romaani painottaakin tarvetta moraalisesti kestäviin ratkaisuihin, ei tapahtumien tuoksinassa vältytä päätöksiltä, jotka johtavat miljooniin kuolonuhreihin. Se on kova taakka kenen tahansa kannettavaksi.

Terästuulen yllä on hieno tieteiskertomus, jonka vietäväksi on ilo heittäytyä. Se hakkaa mennen tullen kelvon edeltäjänsä ja osoittaa, että Reynoldsilla riittää kunnianhimoa pyrkiä aina vain parempaan – oli kyse sitten tarinan älykkyydestä, ihmiskuvauksen tasosta tai scifististen ihmeiden ilotulituksesta.

Toni Jerrman

Teksti julkaistaan Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.