Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat julkistettu

TVPalkintoehdokkaat2016WEB

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat julkistettu!

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu.

Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Valintaraadilla riitti työtä ehdokaskirjojen valinnassa, sillä hyviä tieteiskirjoja julkaistiin vuonna 2016 kiitettävän runsaasti. Tästä laajasta joukosta raati nosti lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset.

Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & co. Suom. Tytti Viinikainen) – ”Kiehtoviin kulisseihin sijoittuva omaperäinen tieteisdekkari ihastuttaa persoonallisilla henkilöillään.”

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö (Like. Suom. Juha Ahokas) – ”Älykäs zombi-romaani pohtii, miltä maailmanloppu näyttää hirviönä pidetyn lapsen silmin.”

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (Gummerus. Suom. Sarianna Silvonen) – ”Hämmästyttävän monipuolinen novellikokoelma on täynnä lumoavia tieteisihmeitä ja kalevalaista kuvastoa.”

Alastair Reynolds: Poseidonin lapset (Like. Suom. Hannu Tervaharju) – ”Suurten tieteisvisioiden aarreaitta antaa tilaa myös ihmishahmoille ja oikeudenmukaisuuden teemoille.”

George Saunders: Sotapuiston perikato (Siltala. Suom. Markku Päkkilä) – ”Saundersin satiiristen tarinoiden kokoelma paljastaa ihmiskunnan rajattoman kyvyn venyä älyttömyyksiin.”

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.

Viime vuonna palkinnon voitti Margaret Atwoodin romaani Uusi maa (Otava, 2015. Suom. Kristiina Drews).

Palkinnosta myös:
Wikipedia

Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

reynoldsposeidoninlapsetweb

Alastair Reynolds
Poseidonin lapset
Poseidon’s Wake
Suom. Hannu Tervaharju. Like

”Haluan tietää, minne saakka verkosto ulottuu – kulkea Mandaloiden kuljettamana niin syvälle galaksiin, että oma aurinkomme on vain yksi nimetön Linnunradan piste.”

Poseidonin lapset on viimeinen osa Alastair Reynoldsin tuoretta trilogiaa, joka kertoo monikulttuurisen ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuden ääriin. Kirjojen keskiössä on Afrikasta ponnistava Akinyan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajan – koskaan kuitenkaan hylkäämättä kaiken alulle laittanutta Eunice Akinyaa.

Kolmannessa romaanissa risteilee kaksi tarinalinjaa. Yhtäällä on Cruciblen siirtokunnassa norsujen parissa työskentelevä Goma Akinya ja hänen Ru-kumppaninsa. He pestautuvat mukaan pitkälle avaruusmatkalle, kun asumattomaksi kuvitellusta Gliese 163 -aurinkokunnasta saapuu viesti, jonka lähettäjällä vaikuttaa olevan yhteyksiä Akinyan sukuun.

Koneiden asuttamassa Marsissa kohdataan puolestaan Kanu Akinya. Idealistinen mies päätyy erikoiseksi rauhanrakentajaksi ihmiskunnan ja tekoälyjen välille. Vaikea tehtävä vie hänet ja hänen ex-vaimonsa ensin Jupiterin Europa-kuun valtameriin ja myöhemmin Gliese 163:n salaisuuksien äärelle.

Reynoldsin romaani tulvii kiehtovia tieteismysteereitä ja massiivisia, ihmeen tuntua soittelevia muukalaisrakennelmia. Monet niistä löytyvät kaukaisen aurinkokunnan vierautta huokuvilta planeetoilta. Jo aiemmin esiin marssivat mm. ihmiskuntaa tarkkailevat, arvoitukselliset Vahti-alukset, Marsin erikoiset konekaupungit sekä Europa-kuun rappeutuneet kaupunkiyhteisöt. Eikä pidä unohtaa älykkäitä elefantteja, Tantoreita, jotka ovat joillekin luonnoton kauhistus mutta toisille osoitus elämän loputtomista mahdollisuuksista.

Tapahtumia sävyttävät tekoälyjen vapaudenkaipuu, anteeksiannon tematiikka sekä monitahoinen pohdinta tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Lopulta huikea jännitysnäytelmä taipuu jopa syvällisiin spekulaatioihin maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta sekä olemassaolon merkityksestä.

Näin pieteetillä kuvattua tieteisvisioiden aarreaittaa onkin harvemmin yhteen kirjaan upotettu.

Reynolds ei kuitenkaan tyydy pelkkään scifistiseen tykitykseen, vaan antaa tilaa myös hahmojen tunteille ja heidän ihmissuhteidensa karikoille – vaikeille valinnoille ja koskettaville kohtaloille. Tätä kautta romaani pohtii ajankohtaisia kysymyksiä erilaisuuden pelosta, yhteiselon mahdollisuuksista ja suvaitsevaisuudesta. Reynolds ei sorru mustavalkoiseen tyypittelyyn, sillä hyvää tarkoittavat sankaritkin lipsuvat väliin ihanteistaan. Oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja väkivallattomuus ovat hienoja ja yleviä periaatteita, mutta vaativat paikoin raskaita uhrauksia. Ja niissä tilanteissa ihmisen luonto punnitaan.

Pitkälti dialogiin nojaava Poseidonin lapset on tuhdista sivumäärästään huolimatta nopealukuista tieteiskarkkia. Se palkitsee eeppisiin mittakaavoihin yltävästä avaruusoopperasta innostuneen yleisön ruhtinaallisesti. Samalla romaani on nousujohteisen trilogian ehdottomasti paras osa.

Poseidonin ihmeistä on paha pistää päheämmäksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.