Tähtivaeltaja 3/16

Uutiset – Sarjakuva-Finlandia Vorolle

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , , , ,

VORO_KYU_1258

Sarjakuva-Finlandia 2017

Aloitetaanpa uutinen lehdistötiedotteella, mutta täydennetään juttu lopussa vielä Tähtivaeltaja-lehden arvostelulla. Ja vot menoksi!

Tampere Kuplii –sarjakuvafestivaalilla 17.3.2017. jaettiin vuoden 2017 Sarjakuva- Finlandia-tunnustuspalkinto.

Valitsijadiktaattori A. W. Yrjänä nosti kymmenen finalistin joukosta tunnustuspalkinnon saajaksi Janne Kukkosen sarjakuva-albumin Voro – kolmen kuninkaan aarre (Like 2016).

A. W. Yrjänän perustelut valinnalleen:

Janne Kukkosen Voro-fantasia on hallittu ja valloittava esikoisteos. Jouhevana kulkeva kuvan, sanan tarinan liitto, jonka elementit palvelevat toisiaan tasapainoisesti. Se on täyteläisesti klassinen satu, veijaritarina ja kasvukertomus.

Tarina nappaa mukaansa, henkilökuvaus on eloisaa, ja koko tarkkaan mietitty mielikuvitusmaailma elää ja hengittää uskottavana.

Voro – kolmen kuninkaan aarre -albumin esittely:

Mestarivarkaan urasta haaveileva Lilja saa tilaisuuden todistaa taitonsa varkaiden killalle ja ottaa vastaan uhkarohkean tehtävän. Epäonnekseen Lilja herättää varkaudellaan vuosisatoja uinuneet, unohdetut jumalat. Pian hän on sotkeutunut keskelle muinaista valtataistelua, ja lopulta koko maailman kohtalo lepää varjoissa lymyävän voron harteilla.

Janne Kukkosen esittely:

Janne Kukkonen (s. 1983) on turkulainen animaattori, joka on työskennellyt mainosvideoiden parissa. Voro on hänen ensimmäinen sarjakuva-albuminsa. Hän on opiskellut Turun taideakatemiassa sekä Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusopistossa.

Sarjakuva-Finlandia tunnustuspalkinto:

Tampere Kuplii ry:n vuonna 2007 perustama Sarjakuva-Finlandia-palkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tehdystä ansiokkaasta sarjakuva-albumista. Palkintosumma on 5.000 euroa.

Vuonna 2017 ehdolla oli 65 sarjakuva-albumia, joista nelihenkinen esiraati valitsi 10 finalistia päätuomareiden puntaroitaviksi.

Voro1WEB

Ja virallisen lehdistötiedotteen perään tarjoilemme Tähtivaeltaja-lehdessä 3/16 julkaistun arvostelun Kukkosen Voro-albumista:

No huh! Tämä tuli ihan puskista. Nimittäin Janne Kukkosen lähes 300-sivuinen Voro: Kolmen kuninkaan aarre -esikoissarjakuva-albumi (Like). Hauska ja vauhdikas fantasiaeepos pelittää kuin virtahepo eikä jää jälkeen ulkomaisista kilpakumppaneistaan.

Pieni Lilja-tyttö vipeltää linnanmuurien hallitseman keskiaikamaisen kaupungin kaduilla. Vanhan Seamuksen koulima tyttö kuuluu varkaiden kiltaan, jonka toimia ohjastaa tiukka etiketti. Se kieltää mm. hautarauhan rikkomisen sekä anastelun ilman kiltamestarin siunausta.

Lilja on itsevarma ja kova suustaan, vaikka aikuiset vorot pitävät häntä pilkkanaan eikä kiltamestari suostu antamaan hänelle kunnon keikkoja. Tämä ei kuitenkaan tyttöä pysäytä – nuoruuden intomielellä hän hamuaa käsiinsä isomman kuprun kuin pystyy nielemään. Ja siitäkös ongelmia seuraa.

Sarjakuva esittelee maailmansa ja hahmonsa luontevasti tapahtumien tiimellyksessä. Mukaan ui jatkuvasti uusia, entistä merkittävämpiä juoniaineksia, jotka pitävät tarinan hyvässä vedossa loppuun saakka. Kukkosen kerronta rullaa eteenpäin ihastuttavan vaivattomasti ja vie lukijaa kuin kuin lastua laineilla. Tässä auttavat myös taiteilijan sujuva kuvakuljetus, ilmeikäs piirrosjälki sekä huolella rytmitetty dialogi. Sympaattisista henkilöhahmoista nyt puhumattakaan.

Ja vaikka albumissa kohdataan mm. synkkää jumalaa palvova mystinen uskonlahko, muinaisten kuninkaiden jälkeensä jättämä arvoitus sekä hautakammion uumenissa väijyviä aavesotureita, on kokonaisuus kiitettävän raikas ja omaleimainen. Silkkaa timanttia!

Toni Jerrman

Onnittelut Janne Kukkoselle voitosta ja hienosta sarjakuva-albumista!

(valokuva Sarjakuva-Finlandian pressitiedote: http://www.sarjakuvafinlandia.fi)

Voro2WEB

Sarjakuvat – Sandman Deluxe 4 & 5

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , , , ,

sandmandeluxe45kannetweb

Sandman Deluxe 4 ja 5

Sandman Deluxe 4 on ensimmäinen RW Kustannuksen albumi, jossa nähdään reipas annos aiemmin suomentamattomia Unijukka-jaksoja. Jalavan vuonna 1995 julkaisema Usvien aika 1 -kooste kun sisälsi vain puolet nyt Utujen vuodenaika -nimellä kulkevasta tarinasta.

Kirjan alussa lukijoille esitellään jumaliakin vanhempien Ikuisten sukukuntaa. Unen ja Kuoleman rinnalle marssivat Kaiho, Kurjuus, Kohtalo ja Kuume. ”Kuume on Ikuisista nuorin. Hän tuoksuu hieltä, happamalta viiniltä, pitkäksi menneiltä illoilta ja vanhalta nahalta.” Riitaisan kokoontumisen päätteeksi Morfeus päättää palata Helvettiin – vapauttamaan sinne kymmenentuhatta vuotta aiemmin tuomitsemansa ex-rakkaan.

Helvetissä unten valtiasta odottaa yllätys, sillä Lucifer Aamunkoi on päättänyt tyhjentää valtakuntansa ja siirtyä eläkkeelle. Manalan avaimet hän ojentaa Sandmanille, ja siitä vaikeudet vasta alkavat.

sandman4aweb

Utujen vuodenajassa on lukuisia hyviä ideoita ja elementtejä, mutta kerronnallisesti se ei pysy tasapainossa. Sandmanin vaaralliseksi kuvattua Helvetti-reissua pohjustetaan turhankin pieteetillä, eikä eri kulttuureista ammennetuista jumalhahmoista saada kaikkea irti. Hetkittäinen tyhjäkäynti selittynee sillä, että alunperin tarina kirjoitettiin kerran kuussa ilmestyvän lehden sanelemaan muottiin.

Positiiviseen vaakakuppiin on silti tarjolla painavampaa sisältöä. Kuten Ikuisten kiehtova perhe, Sandmanin hahmon moraalinen monitahoisuus, kohtaloonsa tympiintyneen langenneen enkelin luonne sekä jumalaisten voimien lopullinen ratkaisu Helvetin suhteen. Kokonaisuuden pikkukivasta hupipuolesta vastaavat mm. älyvapaa Thor-hahmo pikkiriikkisine Mjölnireineen (”Kun sitä hieroo, se kasvaa.”) sekä kunnianarvoisa lordi Kilderkin, pahvilaatikon olomuodokseen ottanut Järjestyksen manifestaatio.

Albumista käy myös hienosti ilmi Neil Gaimanin kyky luoda mieleenpainuvia henkilöitä sekä mytologisten hahmojen uudelleentulkintoja. Niinpä ei ole ihme, että Helvetin hylänneen vihtahousun tarinalle syntyi myöhemmin erinomaista jatkoa Mike Careyn käsikirjoittamassa Lucifer-sarjakuvassa. Utujen vuodenajassa tutustutaan myös ensimmäistä kertaa peribrittiläisen sisäoppilaitoksen aavepoikiin, Charles Rowlandiin ja Edwin Paineen, jotka ovat sittemmin seikkailleet vaihtuvalla menestyksellä mm. Dead Boy Detectives -minisarjoissa.

sandman4bweb

RW:n kovakantiset Deluxe-julkaisut tuovat Sandmanin tarun suomalaisten lukijoiden ulottuville entistä paremmassa muodossa. Aivan täydellisiä teokset eivät silti ole. Petri Silaksen suomennos jättää paikoin toivomisen varaa samoin kuin vaikkapa Kuumeen dialogin tylsä ladonta. Lisäksi neloskirjassa on joitain sivuja, jotka lienee lisätty painokseen jälkikäteen – ne kun ovat muita pienemmiksi leikattuja ja hienoisesti liiman sotkemia.

Korvaukseksi mukana on yhden lehden koko alkuperäiskäsikirjoitus sekä sivujen lyijykynäversiot. Niitä vertailemalla käy hyvin ilmi, kuinka taiteilijat tulkitsevat ja muovaavat käsikirjoitusta omien näkemystensä suuntaan. Tässä tapauksessa asialla on Kelley Jones, joka kantaa päävastuun Utujen vuodenajan kelvolliseksi laskettavasta kuvituksesta.

”Kohtalo tuoksuu tomulta ja öisiltä kirjastoilta.”

sandmandeluxe5aweb

Sandman Deluxe -sarjan viides kirja sisältää Neil Gaimanin käsikirjoittaman ja Shawn McManuksen & kumppaneiden piirtämän kuusiosaisen Persoonapeli-tarinan sekä usean taiteilijan toteuttaman upean kuvagallerian.

Sarjakuvan keskeisenä hahmona on kakkosalbumissa sivuosaa esittänyt Barbie. Miehestään eronnut blondi asuu nyt New Yorkissa, jossa hänen ystäväpiiriinsä kuuluvat transsukupuolinen Wanda sekä lesbopariskunta Hazel ja Foxglove.

Aiempien tapahtumien seurauksena Barbie on menettänyt yhteyden satumaiseen unimaailmaansa ja sen fantastisiin asukkaisiin. Nämä kuitenkin kaipaavat prinsessansa apua taistelussa uhkaavaa Kukkuuta vastaan. Myös Kukkuu haluaa Barbien käsiinsä, jotta voisi vapautua uniluodolta.

Merkittävää roolia tapahtumissa näyttelee muinainen kreikkalaisnoita Thessalia. Kylmäverisen tehokas nainen ei katso hyvällä silmällä tahoja, jotka sotkeutuvat hänen elämäänsä. Hän on valmis käyttämään niin taikoja kuin veitsiäkin asian korjaamiseksi.

sandmandeluxe5bweb

Kun Persoonapeli alunperin julkaistiin 1990-luvun alussa, se herätti huomiota erilaisten sukupuoli-identiteettien avarakatseisella käsittelyllään. Teema ei ole vuosikymmenten saatossa vanhentunut, vaikka nykynäkökulmasta katsottuna aihe ei olekaan enää yhtä vallankumouksellinen. Niinpä huomio kiinnittyy enemmän itse tarinaan, jossa on hetkittäistä venyttelyn makua.

Pitkien henkilöesittelyjen jälkeen mukaan solahtaa sekä painajaismaisen kylmiä kauhutunnelmia että synkkää kuvaa raiteiltaan vinksahtaneesta satumaailmasta – pelon ja kuoleman korruptoimasta lapsuuden fantasiasta. Kunnolla tarina nousee siivilleen, kun keskiöön astuu luopumisen haikeus ja kaiken katkeransuloinen loppu. Näiden tunteiden airueena toimii elämää suurempi unten valtias, tuo kiehtovan etäiseksi jäävä, yksinäisyyttä huokuva entiteetti.

Epätasaisten kehittelyjen jälkeen sarjakuvan päätös tarjoaa vaikuttavan kokemuksen, joka saa lisää pontta koskettavasta hautajaisepilogista.

Toni Jerrman

Tekstit on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numeroissa 3/16 ja 4/16.

sandmandeluxe5cweb

Kirjat – Siri Pettersen: Odininlapsi & Mätä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

pettersenodininlapsikansiweb

Suosittu norjalainen fantasiakirjailija Siri Pettersen saapuu jälleen Suomeen. Tällä kertaa hän esiintyy 27.-30.10. järjestettävillä Helsingin Kirjamessuilla. Messuilla julkaistaan myös hänen Korpinkehät-trilogiansa päättävä Mahti-romaani. Vierailun kunniaksi julkaisemme nyt trilogian kahden ensimmäisen osan arvostelut. Kritiikit on kirjoittanut Elli Leppä ja ne on nähty aiemmin Tähtivaeltaja-lehdessä.

Siri Pettersen
Odininlapsi
Odinsbarn
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Siri Pettersenin esikoisromaani Odininlapsi aloittaa Korpinkehät-fantasiasarjan. Se on saavuttanut kotimaassaan Norjassa niin valtavan suosion, että voidaan puhua kokonaisesta ilmiöstä. Innostukseen löytyykin paljon aineksia: vetävä kerronta, skandinaavista henkeä huokuvat tapahtumaympäristöt ja varsinkin nuorten lukijoiden kannalta samaistuttava päähenkilö.

Pettersen on kertonut kirjoittaneensa varta vasten niille nuorille, jotka kokevat olevansa erilaisia ja kärsivät sosiaalisesta yksinäisyydestä. Hänen oma taustansa fantasiakirjallisuuden harrastajana ja roolipelaajana antaa syvyyttä myös kirjan päähenkilön kokemuksille.

Hirka on yrttiparantajaisänsä hoivissa kasvanut tyttö, jota isä yrittää parhaansa mukaan pitää erossa Elveroan kyläyhteisöstä. Toisin kuin kaikilla muilla koko maailman väestä, Hirkalla ei ole häntää. Hän ei myöskään osaa taikoa, syleillä Maan elämää antavia voimia.

Romaanissa perinteinen fantasia-asetelma on keikautettu nurin niskoin: ihmisistä huhutaan kaikkein synkimmissä saduissa, mutta heitä ei ole miesmuistiin kaikeksi onneksi nähty missään. Samaan hengenvetoon lapsia säikytellään kertomalla sokeista, valkosilmäisistä olennoista, jotka hallitsevat outoa taikuutta ja imevät toisista elämän voiman. Sokeiden sanotaan kulkevan maailmojen välillä korpinkehien, valtavien kiviympyröiden kautta, joiden käytön salaisuudet ovat jo unohtuneet.

Kun Hirka lähestyy aikuisuutta ja muu kylä valmistautuu täysi-ikäisyyden riittiin, hän miettii omaa kohtaloaan. Jos hänen erityislaatuisuutensa paljastuu, on mahdotonta ennustaa, kuinka hänen käy. Kylän muilta nuorilta ei ole tukea luvassa, ja Hirkan ainoa ystävä Rime painii omien ongelmiensa kanssa.

Rime on jalosyntyistä sukua. Hänelle itsestään selvästi kuuluva rooli ahdistaa nuorukaista niin paljon, että hän on päättänyt uhmata sukuaan ja erityisesti isoäiti Ilumea, Neuvoston kunnianarvoisaa maammoa.

Valtakunnanpolitiikka on alkanut kääntyä tavallisen kansan rauhallista eloa vastaan. Mannfallan suurkaupungissa istuva Neuvosto on jo pitkään yrittänyt saada Korppihovin kapinallista maakuntaa hallintaansa. Jännitteet ovat kuitenkin kiristyneet entisestään, ja huhutaan jopa sodasta. Jotkut väittävät nähneensä sokeiden kulkevan tunturien välisissä korvissa, ja Neuvoston salamurhaajat, kolkaggat, ovat liikkeellä kuka ties ketä jahtaamassa.

Vanhoillisen Neuvoston ja demokraattisemmin hallitun Korppihovin eroavaisuuksia on alleviivattu hieman turhan paljon. Muutenkin kerronta kärsii ajoittaisesta toistosta ja rytmityksen epätasaisuudesta. Pääosin pitkän kirjan juonellinen kaari säilyy kuitenkin sujuvana. Pientä kielellistä hiomattomuutta tekstistä vielä löytyy, yhtä lailla lauserakenteiden kuin oikoluvun tasolla.

Romaanissa sivutaan skandinaavisen mytologian teemoja. Ihmisiä kutsutaan odininlapsiksi, emblanjälkeläisiksi ja mädän kantajiksi. Intiimi kontakti yminväen jäsenen ja ihmisen välillä johtaisi tarujen mukaan ymin kuolemaan kauhealla tavalla.

Odin samoin kuin Ymir, jättiläisten tai peikkojen esi-isä, eivät kuitenkaan esiinny kirjan sisäisen maailman mytologiassa, ainakaan vielä sarjan ensimmäisessä osassa. Väen yliluonnolliset voimat ovat peräisin maasta, ja jumaluuden virkaa toimittaa korpinhahmoinen Näkijä, jonka mandaatilla Neuvosto käyttää ylintä hallintovaltaa.

Neuvoston alaisuudessa toimivat varjomaiset kolkaggat ovat pohjolan ninjoja, joiden taisteluliikkeet on asiaankuuluvasti nimetty ja johtajakin kuin zen-mestari. Korppien merkitys sekä sanansaattajina että symbolisina jumalhahmon kanavoijina läpäisee koko kirjan.

Odininlapsi on komea alku omaleimaiselle sarjalle, jonka seuraavatkin osat saadaan toivottavasti pian suomeksi.

Elli Leppä

pettersenmatakansiweb
Siri Pettersen
Mätä
Råta
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Korpinkehät-fantasiasarjan toinen osa harppaa skandinaavisesta muinaismiljööstä nykyhetkeen. Maagisten Korpinkehien kautta maailmastaan paennut hännätön Hirka huomaa olevansa eksyksissä suurkaupungissa, erossa kaikesta aiemmin tuntemastaan. Uuden ympäristön sääntöjen opettelun rinnalla rahaton ja koditon Hirka joutuu etsimään itselleen liittolaisia henkensä pitimiksi.

Romaanin kuluessa Hirkan syntyperä paljastuu aiemmin kerrottua synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi. Edes Yminmaan historia ei ole niin yksioikoinen kuin vuosisataisiin tarukirjoihin on merkitty. Kammotut nábyrnit, yli-inhimilliset valkonahkaiset olennot, ovat sekaantuneet maailman syntyyn ja siitä käytyyn sotaan voimallisemmin kuin kukaan on ymmärtänyt.

Hirka itse on kahden mahtavan nábyrnin puristuksissa. Kumpikin haluaisi käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä ratkaistakseen ikivanhan verikiistan, jossa Hirkallakin on vastentahtoinen roolinsa. Pelissä on useamman kuin yhden maailman herruus, ja yhden kansan pelastus saattaa koitua toisen tuhoksi.

Yminmaahan jäänyt nuori ylimys, Hirkan rakastettu Rime, sotkeentuu puolestaan yhä tiukemmin Neuvoston valtapolitiikkaan. Hänen uudistusmielinen asenteensa ei miellytä vanhoja partoja. Lisäksi miestä kalvaa pakkomielle saada Hirka takaisin, vaikka temppu vaikuttaakin mahdottomalta – kukaan kun tuskin enää tuntee Korpinkehien käynnistämisen salaisuutta. Epätoivoisessa tilanteessa Rime tekee kauaskantoisen valinnan, suuren uhrauksen, joka saattaa hänet tiiviimpään yhteyteen vihollisensa kanssa.

Nykyaikaan siirrettynä Pettersenin kerronta menettää osan skandinaavisesta jylhyydestään. Tyylilajin vaihdos fantasiasta superrikollisen pyörittämään tieteisväritteiseen salaliittoon on liiankin odottamaton. Sen ohessa tiheät siirtymät maailmasta, maasta ja kaupungista toiseen pätkivät ikävästi juonen kulkua. Sarjan ensimmäisessä osassa iskevältä vaikuttanut kirjoitustyyli toistaa nyt itseään lyhyine, paikoin jopa töksähtelevine lauseineen.

Kaikesta kritiikistä huolimatta päähenkilöiden monikerroksisuus jaksaa kantaa poukkoilevaa juonta, ja sivuhenkilöistäkin löytyy riittävästi verta ja lihaa.

Jatkossa häämöttää jälleen uusia maisemanvaihdoksia ja traagisia väärinymmärryksiä rakastavaisten välillä. Kun valtakamppailu kiristyy, uhraukset ovat varmaan väistämättömiä. Toivoa sopii, että tämän kertaisen notkahduksen jälkeen kolmannessa romaanissa noustaan jälleen ensimmäisen kirjan koukuttavalle tasolle.

Elli Leppä

Tekstit on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numeroissa 4/15 & 3/16.

pettersenmahtikansiweb

Kirjat – Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

reynoldsposeidoninlapsetweb

Alastair Reynolds
Poseidonin lapset
Poseidon’s Wake
Suom. Hannu Tervaharju. Like

”Haluan tietää, minne saakka verkosto ulottuu – kulkea Mandaloiden kuljettamana niin syvälle galaksiin, että oma aurinkomme on vain yksi nimetön Linnunradan piste.”

Poseidonin lapset on viimeinen osa Alastair Reynoldsin tuoretta trilogiaa, joka kertoo monikulttuurisen ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuden ääriin. Kirjojen keskiössä on Afrikasta ponnistava Akinyan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajan – koskaan kuitenkaan hylkäämättä kaiken alulle laittanutta Eunice Akinyaa.

Kolmannessa romaanissa risteilee kaksi tarinalinjaa. Yhtäällä on Cruciblen siirtokunnassa norsujen parissa työskentelevä Goma Akinya ja hänen Ru-kumppaninsa. He pestautuvat mukaan pitkälle avaruusmatkalle, kun asumattomaksi kuvitellusta Gliese 163 -aurinkokunnasta saapuu viesti, jonka lähettäjällä vaikuttaa olevan yhteyksiä Akinyan sukuun.

Koneiden asuttamassa Marsissa kohdataan puolestaan Kanu Akinya. Idealistinen mies päätyy erikoiseksi rauhanrakentajaksi ihmiskunnan ja tekoälyjen välille. Vaikea tehtävä vie hänet ja hänen ex-vaimonsa ensin Jupiterin Europa-kuun valtameriin ja myöhemmin Gliese 163:n salaisuuksien äärelle.

Reynoldsin romaani tulvii kiehtovia tieteismysteereitä ja massiivisia, ihmeen tuntua soittelevia muukalaisrakennelmia. Monet niistä löytyvät kaukaisen aurinkokunnan vierautta huokuvilta planeetoilta. Jo aiemmin esiin marssivat mm. ihmiskuntaa tarkkailevat, arvoitukselliset Vahti-alukset, Marsin erikoiset konekaupungit sekä Europa-kuun rappeutuneet kaupunkiyhteisöt. Eikä pidä unohtaa älykkäitä elefantteja, Tantoreita, jotka ovat joillekin luonnoton kauhistus mutta toisille osoitus elämän loputtomista mahdollisuuksista.

Tapahtumia sävyttävät tekoälyjen vapaudenkaipuu, anteeksiannon tematiikka sekä monitahoinen pohdinta tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Lopulta huikea jännitysnäytelmä taipuu jopa syvällisiin spekulaatioihin maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta sekä olemassaolon merkityksestä.

Näin pieteetillä kuvattua tieteisvisioiden aarreaittaa onkin harvemmin yhteen kirjaan upotettu.

Reynolds ei kuitenkaan tyydy pelkkään scifistiseen tykitykseen, vaan antaa tilaa myös hahmojen tunteille ja heidän ihmissuhteidensa karikoille – vaikeille valinnoille ja koskettaville kohtaloille. Tätä kautta romaani pohtii ajankohtaisia kysymyksiä erilaisuuden pelosta, yhteiselon mahdollisuuksista ja suvaitsevaisuudesta. Reynolds ei sorru mustavalkoiseen tyypittelyyn, sillä hyvää tarkoittavat sankaritkin lipsuvat väliin ihanteistaan. Oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja väkivallattomuus ovat hienoja ja yleviä periaatteita, mutta vaativat paikoin raskaita uhrauksia. Ja niissä tilanteissa ihmisen luonto punnitaan.

Pitkälti dialogiin nojaava Poseidonin lapset on tuhdista sivumäärästään huolimatta nopealukuista tieteiskarkkia. Se palkitsee eeppisiin mittakaavoihin yltävästä avaruusoopperasta innostuneen yleisön ruhtinaallisesti. Samalla romaani on nousujohteisen trilogian ehdottomasti paras osa.

Poseidonin ihmeistä on paha pistää päheämmäksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

Sarjakuvat – Tintti: Faaraon sikaarit

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

tinttifaaraokansiweb

Hergé: Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit

Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit (Otava) on paremmin Faaraon sikarit -nimellä tunnetun Tintti-sarjakuvan vanha laitos. Vuoden 1934 alkuperäisjulkaisusta ammentava faksimilepainos esittelee lukijoille tarinan 124-sivuisen mustavalkoversion, joka poikkeaa monin tavoin 1950-luvulla kokonaan uudelleenpiirretystä, 62-sivuisesta värialbumista.

Faaraon sikaarit on aikajärjestyksessä neljäs Tintti-seikkailu, ja tässä vaiheessa Hergé antaa vielä mielikuvituksensa laukata vapaasti. Juoni on lähes tajunnanvirtamaista poukkoilua, eikä realistisuuden tavoittelu pääse häiritsemään vinkeää menoa. Mukana on jopa puusta veistetty trumpetti, jonka avulla Tintti keskustelee norsujen kanssa!

tinttifs4web

Tintti ja hänen puhuva koiransa, Milou, törmäävät pitkällä risteilyllä harvinaisen hajamieliseen egyptologiin. Lyhytjalkainen herra on löytänyt kuuluisan faarao Kih-Oskhin haudan ja kutsuu Tintin mukaan kaivauksille. Ennen kuin Egyptiin asti päästään sankarimme kimppuun rynnivät kuitenkin salaisen poliisin etsivät X33 ja X33B, jotka myöhemmissä tarinoissa saavat nimikseen Dupont ja Dupond. He pidättävät nuoren lehtimiehen epäiltynä huumeiden salakaupasta.

Tästä käynnistyy vauhdikas vipellys, jonka kuluessa Tintti mm. eksyy pelottavan hautamausoleumin uumeniin, seilaa sarkofagilla Punaisellamerellä, sekaantuu aseiden salakuljetukseen ja joutuu värvätyksi muslimiarmeijaan. Lopulta maalla, merellä ja ilmassa seikkaileva nuorukainen päätyy Intiaan asti – jossa hän lähes ensi töikseen osuu jälleen yksiin alussa tavatun egyptologin kanssa!

tinttifs2web

Vaarojen ja sankarillisten pakomatkojen muodostaman tiheärytmisen kavalkadin taustalla sykkii kaikkialle lonkeronsa levittänyt salaliitto. Salaisen johtajan pyörittämä rikollisrinki tuo kummasti mieleen James Bond -elokuvista tutun Spectre-järjestön.

Toiminnan keskellä hupia tarjoilevat toheloiva etsiväpari sekä useampikin hersyvään hulluuteen sortuva hahmo. Mielisairaus on paras huumorin lähde, tuntuu Hergé ajatelleen. Poliittista korrektiutta on turha hakea myöskään Afrikan tai Intian paikalliskuvauksesta, sillä ne noudattelevat uskollisesti tekoaikansa takapajuisimpia kliseitä.

tinttifspari2web

Sarjakuvan vanhan version avuja ovat ilmavuus ja soljuvuus. Isokokoisten mustavalkoruutujen kuljettama tarinointi etenee vaivattoman oloisesti, eikä kuvia ole ruuhkautettu turhilla yksityiskohdilla. Ero uudempaan laitokseen on niin selkeä, että välillä tuntuu kuin lukisi kahta eri tarinaa, vaikka tapahtumat noudattavatkin pääpiirteittäin samaa kaavaa. Tosin kohtausten mittoja, rytmitystä sekä yksityiskohtia on myöhemmässä versiossa viilattu paikoin paljonkin. Sama koskee henkilöhahmojen ulkomuotoa.

Faaraon sikaarit on sekä mielenkiintoinen historiallinen kuriositeetti että omillaan toimivaa sarjakuvataidetta. Siihen kannattaakin tarttua, vaikka julkaisun tuoreempi versio olisi entuudestaan tuttu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

tinttifspari1web