Kirjat – George Saunders: Lincoln bardossa

SaundersLincolnBardossaWEB

George Saunders
Lincoln bardossa
Lincoln in the Bardo
Suom. Kaijamari Sivill. Siltala

Kun Yhdysvaltain sisällissotaa oli käyty vuoden verran, presidentti Abraham Lincoln koki henkilökohtaisen menetyksen. Hänen 11-vuotias Willie-poikansa sairastui ja kuoli. Aikalaislähteiden mukaan sureva Lincoln palasi hautajaisten jälkeen useamman kerran Georgetownin hautausmaan kryptaan katsomaan poikaansa ja pitelemään tämän ruumista sylissään.

Tämä tiedonmuru toimii lähtökohtana George Saundersin ensimmäiselle romaanille, Lincoln bardossa. Viime vuonna englanniksi ilmestynyt teos nappasi arvostetun Booker-palkinnon, eikä suotta.

Bardo on tiibetinbuddhalaisessa perinteessä välitila kuoleman ja seuraavan jälleensyntymän välissä. Kirjassa sinne jäävät ne, jotka eivät osaa kuoltuaan päästää irti. Kerrontaa kuljettavatkin yhtäältä hautuumaan epäkuolleet vainajat, toisaalta niin todelliset kuin keksitytkin historialliset lähteet, muistelmat ja kirjeet. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta tekniikkaan tottuu nopeasti. Polveilevat, keskenään kiistelevätkin äänet ja lyhyet sirpaleet muodostavat lopulta eheän, eloisan mosaiikin.

Soljuvuudesta kuuluu suurkiitos myös suomentaja Kaijamari Sivillille, joka on tehnyt ihailtavaa työtä kirjailijan illuusion siirtämisessä suomeksi. Erilaisten puhujien kirjo on melkoinen, mutta lukija pystyy heittäytymään vaivatta mukaan, kuvittelemaan yöllisen kalmiston, juhlatalot ja suruhuoneet, kuulemaan kuolleet, joilla on vielä sanansa sanottavana.

Abraham Lincoln on hahmona ikoninen – niin ikoninen, että Saundersin valinta käyttää häntä romaanihenkilönä on pidettävä varsin uhkarohkeana. Laajan kertojakaartin myötä Lincoln näytetään kuitenkin monin silmin ja monesta kulmasta edes väittämättä, että mikään niistä olisi koko totuus. Lopputulos hengittää. Tässä on presidentti, lapsen menettänyt isä, sisällissotaa käyvä johtaja, ihminen.

Teos on yhtä aikaa sekä kiinni historiallisessa taustassaan että ajaton. Sisällissodalla ja orjuudella on romaanissa osansa, mutta teemat kasvavat hyvin yleisinhimillisiksi. Läsnä on tunteiden koko kirjo pelosta toivoon, surusta onneen. Saunders on ihmisyyden peruskysymysten äärellä: millaista on olla kuolevainen ja tietää, että kaikki joita rakastaa, ovat myös kuolevaisia? Historiallinen asetelma tuo oman metatasonsa, kun lukija tietää myös romaanin elävien henkilöiden kuolleen jo kauan sitten.

Kirjallisuusmarkkinoilla Lincoln bardossa on asemoitu selkeästi taideproosaksi. Toisenlaisissa kansissa ja kenties toiselta kustantajalta romaanin voisi mieltää yhtä hyvin uuskummaksi. Toivottavasti teoksen löytävätkin niin genre- kuin taidekirjallisuuden ystävät.

Lukukokemus on nimittäin järisyttävä. Tämä on niitä kirjoja, joita haluaa sekä ahmia että säästellä. Lukiessa kohtaa hahmojen surun, omat surunsa, nekin jotka ovat vielä edessä. Mutta myös kaihon, toivon ja rakkauden. Kirjan päätyttyä maailma tuntuu entistä kauniimmalta. Harvinaislaatuinen saavutus. Niinpä lue, hyvä ihminen, lue kun vielä elät. Ei sitten tarvitse bardossa katua.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Kirjat – Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

SolomonMenneisyydenKaikuWEB

Rivers Solomon
Menneisyyden kaiku
An Unkindness of Ghosts
Suom. Einari Aaltonen. Like

Ihminen tulee onnelliseksi jo siitä, että laadukasta avaruusscifiä saadaan suomeksi varsin tuoreeltaan. Eikä se tosiaan jää ainoaksi ilonaiheeksi, jonka Rivers Solomonin esikoisromaani Menneisyyden kaiku saa aikaan.

Asiat ovat huonossa jamassa sukupolvialus Matildalla. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut alempien kansien väen raatamaan epäinhimillisissä oloissa, ja tyrannimaisen johtajan odotetaan vaihtuvan vielä tyrannimaisempaan. Väkivalta on arkea, ja viimeaikaiset sähköongelmat vain kurjistavat alakansien olosuhteita.

Vauvana orvoksi jäänyt Aster toimii peltotöiden lisäksi parantajana ja korkeassa asemassa olevan Kirurgin apulaisena. Työnsä vuoksi hänellä on enemmän liikkumavapauksia kuin muilla Q-kannen asukkailla. Mutta samalla se tekee uhmakkaasta ja itsepäisestä naisesta entistä näkyvämmän kohteen tyrannien vihalle ja vartijoiden mielivallalle.

Kun Aster ja ottosisko Giselle ryhtyvät tutkimaan Asterin äidin päiväkirjoja, päästään arvoituksen jäljille. Nykyhetkessä on tekeillä jotain samankaltaista, mitä tapahtui 25 vuotta sitten äidin kadotessa. Mitä tämä sai selville, ja voisiko tieto auttaa Asteria ja hänen ystäviään?

Arvoituksen selvittely kuljettaa pääjuonta, mutta romaanin ydin on muualla. Solomon maalaa yksityiskohtaisen, runsaan kuvan aluksen vääristyneestä, rotusegregaatioon perustuvasta yhteisöstä. Rasismin ohessa aluksessa rehottavat uskonnolla perusteltu seksismi sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuva sorto. Näkökulma on marginalisoitujen yksilöiden, jotka yrittävät parhaansa mukaan pitää kiinni oikeudestaan olla sitä mitä ovat – nähdä edes itsensä omin silmin järjestelmän julman katseen sijaan.

Hahmojen psykologinen monimuotoisuus vangitsee. Näillä ihmisillä on traumoja, ongelmia ja erityispiirteitä, jotka eivät jää päälleliimatuiksi koristeiksi vaan vaikuttavat siihen, miten he keskustelevat, toimivat ja tulkitsevat kokemaansa.

Kehuja ansaitsee myös Solomonin kyky välttää liiat infodumppaukset ja selitykset. Hän luottaa, että lukija on valmis tekemään älyllistä työtä. Eikä turhaan luotakaan – lukemaansa pohtii ja jäsentelee enemmän kuin mielellään.

Tunteellinen eläytyminen jää vähäisemmäksi, joskin reaktio riippunee vahvasti lukijasta: valkoisena, terveenä ja neurotyypillisenä suomalaisena saa pikemminkin ahaa-elämyksiä kuin ”vihdoinkin joku pukee kokemukseni sanoiksi” -fiiliksiä. Haittapuoli tämä ei missään nimessä ole, semminkin kun teoksen kantaaottavuus ei sorru saarnaamiseen.

Pienenä häiritsevänä piirteenä voi pitää sitä, että joidenkin kohtausten asetelma maistuu elokuvamaiselta muuhun kerrontaan verrattuna. Tosin kyllä tästä romaanista katsoisi hyvää leffaversiota mielellään.

Menneisyyden kaiku on laatua monella tasolla. On hienoa lukea romaania, jossa kiinnostava kerronta, toimivat henkilöt ja rikas maailmankuvaus yhdistyvät ajankohtaisiin, tärkeisiin teemoihin. Houkutteleepa lukijaa sitten avaruus, dystopiat tai hahmojen kohtaloiden seuraaminen, niin tässä saa samassa paketissa kaiken.

Kaisa Ranta

Tämä arvostelu julkaistaan ennakkomaistiaisena kuunvaihteen tienoilla ilmestyvästä Tähtivaeltaja-lehden numerosta 3/18.

Kirjat – Matias Riikonen: Suuri fuuga

RiikonenSuuriFuugaWEB

Matias Riikonen
Suuri fuuga
Aula & co

Sanotaan se nyt suoraan: Matias Riikosen Suuri fuuga on tajunnanräjäyttävä mestariteos. He, jotka haluavat nauttia teoksesta altistumatta muiden mielipiteille, marssikoot saman tien kirjakauppaan ja lukekoot arvostelun vasta myöhemmin.

Marraskuisen ankea Ruovesi, neljä ääntä. Riikonen lainaa teoksensa struktuurin Beethovenin Suuresta fuugasta: ykkösviulu, kakkosviulu, alttoviulu ja sello vuorottelevat ja polveilevat, näkökulmahahmot toimivat kaikukoppana sävelille ja niistä muodostuvalle teemalle. Samalla teoksen nimi viittaa myös dissosiatiiviseen fuugaan, eli pakkovaellukseen, josta kärsivä henkilö vaeltaa muistamatta identiteettiään tai menneisyyttään.

On nettidominalle elämänsä ja rahansa luovuttanut perheenisä. On teinityttö, joka pakenee kavereineen todellisuutta selkouniin. On lääkiksen keskeyttänyt mies, joka redusoi kaiken aivokemiaksi, odottaa transhumanistista maailmaa ja kulkee karhupuvussa saadakseen tyttölapsilta ilmaisia haleja. On telttailijapoika, joka pelkää omaa hajuaan, käyttää outoa, arkaaista suomea ja yrittää saada yhteyden veljeensä, kuuluun CS-pelaajaan.

Fyysiset ja virtuaaliset paikat ovat tärkeitä. Kohtaamisten ja yksin kulkemisen viitepisteinä toimivat kolea leirintäalue mökkeineen, yhteissauna, karaokeräkälä, kirkkokonsertti. Harmaat kadut, MMO-pelit, nettivideot ja -päiväkirjat rinnastuvat. Riikonen soittaa henkilöitään armotta muttei julmasti ja käyttää kieltä niin taitavasti, että itkettää. Ja samalla naurattaa, kun inhorealistinen ja absurdi läpsivät yläfemmoja minkä kerkeävät.

Teemat ovat suuria. Mitä on ihmiskunta, yksilö, maailma tai elämä? Todellisuus hapertuu, kun inhimillinen kommunikaatio käy mahdottomaksi tai on sitä alun alkaenkin. Kieli ei riitä, verkkoon katoaa, ruumiillista olemassaoloa ei kestä, mutta virtuaalinen on valetta. Lopun odotus on päättymätöntä limboa tai helvetin esikartanoa. Hahmot takertuvat omiin riippuvuuksiinsa, pakokeinoihin ja pakkomielteisiin. Vain nostalgia ja humala voivat suoda hetken helpotuksen. Mutta niidenkin maku on kitkerä, sillä kuten arkijärjen äänenä sivuhenkilönä häärivä Göstä-vainaa muistuttaa yhteislaulun hetkellä: ”Liian usein huomaat: ei se totta ollutkaan.”

Lukukokemuksena romaani on vaativa mutta antoisa. Ensimmäiset parikymmentä sivua saavat kysymään, mitä ihmettä minä juuri luin, mutta sitten kerrokset alkavat aueta. Lukija joutuu sekä tekemään älyllistä työtä että heittäytymään Riikosen maailmaan. Pudotus voi tuoda tullessaan mitä vain.

Jos nyt jostain voi valittaa, niin siitä, että Riikosen fuuga on lohduttomampi kuin Beethovenin oikeastaan melko valoisa sävelteos. Toisaalta rinnastuksessa on myös mahdollinen avain tulkintaan. Riikosen hahmot hoipertelevat kuilun partaalla mutta välttelevät kaikin voimin sinne katsomista, sen näkemistä. Valo nousee maailmasta teoksen ulkopuolella, kun kuilu iskee silmää lukijalle: eksistentiaalinen kauhu on yhtäältä yksilöllinen kokemus, toisaalta kaikille yhteinen.

Jos taideproosa ei pelota, lue tämä. Jos pelottaa, Suuri fuuga on parhaita mahdollisia syitä päästä pelosta yli ja lukea se siitä huolimatta. Usko ja hyppää.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/17.