Kirjat – Marko Hautala: Leväluhta

LevaluhtaKansiWEB

Marko Hautala
Leväluhta
Tammi

Kauhun ystävä odottaa Marko Hautalan uutta romaania aina kuin kuuta nousevaa. Odotus palkitaan, sillä Leväluhta tarjoaa juuri sitä piinaavaa jännitystä ja puhuttelevia teemoja, joista Hautala tunnetaan.

Meerillä pitäisi olla kaikki hyvin, muttei ole. Epämääräinen tunne saa hänet pakenemaan kerrostaloarjesta miehen ja lapsen luota, karkaamaan takaisin lapsuudenkotiin pohtimaan elämäänsä. Lapsuudenkoti, omakotitalo lähellä Leväluhdan soista lähdettä, ei kuitenkaan ole kummoinen turvapaikka. Isä on kuollut hämärissä olosuhteissa jo vuosia sitten, Lari-veli on suljetulla osastolla ja yksin talossa asuva äiti haurastunut puhumattomaksi vanhukseksi. Mutta jostain on alettava purkaa mennyttä, jotta Meeri voi kohdata nykyisyyden.

Pikkupaikkakunnan umpimielisyys. Leväluhdan suokalmisto, jonka mysteeri ei lakkaa houkuttelemasta. Sukupolvien yli ulottuva rikkinäisyys, leviävä rihmasto, josta ei pääse eroon. Meeri ei tunne kuuluvansa mihinkään – eikä niin kai tuntenut isä tai velikään.

Kudelmaan sekoittuvat nuoruuden takaumat. Välillä seurataan Larin tarinaa, sisarusten nuoruusvuosia, tärkeitä ensimmäisiä tyttö- ja poikaystäviä, alkoholia ja black metallia. Osuutensa on myös Meerin vanhalla kaverilla Jyrillä, biologilla, joka on hänkin palannut jostain syystä juuri samoihin aikoihin lapsuusmaisemiin. Mikä heitä vetää Leväluhdan luokse? Entä mikä on outo esine, jonka Meeri löytää Larin huoneen kolosta?

Hautala tavoittaa viiltävästi hahmojensa sielunmaiseman. He ovat levottomia ulkopuolisia, jotka kaipaavat epätoivoisesti rauhaa, hyväksyntää tai edes totuutta. Niitä etsiessään Meeri joutuu kaivautumaan syvälle menneisyytensä, repimään auki omat ja muiden haavat.

Leväluhta hyödyntää myös yliluonnollisen kauhun elementtejä, mutta juuri vahva psykologinen puoli tekee tästäkin Hautalan teoksesta niin oivan. Jokainen lukija tunnistaa romaanin ristiriitoja synnyttävän perisuomalaisen vaikenemisen kulttuurin, ongelmien lakaisemisen maton alle, vaateen olla niin kuin muutkin.

Tätä kaikkea on Suomi-gotiikka parhaimmillaan. Voiko menneisyyttä paeta tai auttaako sen kohtaaminen? Kohtalon koura tarttuu niihin, jotka yrittävät lähteä, rimpuilevat turhaan irti. Romaania lukiessaan päätyy seisomaan oman metaforisen Leväluhtansa äärelle, halusi tai ei. Lue, niin tiedät, mitä lähteen silmästä katsoo takaisin.

Kaisa Ranta

Ennakkotietona kerrottakoon, että Tähtivaeltaja 1/19 on tällä hetkellä painon hallussa, joten numero ilmestyy maaliskuun aikana.

Uutiset – Tähtivaeltaja-päivä La 26.1.2019, Ohjelma julkistettu!

tvpaiva2019

TÄHTIVAELTAJA-PÄIVÄ LA 26.1.2019
Dubrovnik Lounge & Lobby
(Eerikinkatu 11)

Kunniavieras:
Dave Hutchinson
Wikipedia-Hutchinson

OHJELMA

13.00 Ovet auki

14.00-15.00 Kunniavierashaastattelu: Dave Hutchinson. Haastattelijana Sari Polvinen.

15.00-16.00 Kauhupaneeli: Hirveä Suomi! Mikä Suomessa on kauheaa? Keskustelemassa kirjailijat Marko Hautala, Jukka Laajarinne ja Tiina Raevaara. Puheenjohtajana kauhuharrastaja Kaisa Ranta.

16.00-17.00 Kunniavieraspaneeli: From Nightmares to reality – dystopias coming to life. Keskustelijoina Dave Hutchinson ja kirjailija Jani Saxell. Puheenjohtajana Aleksi Kuutio.

17.00-18.00 Petri Hiltunen: Viimeinen käyttöpäivä 2019. Millaisia olivat entispäivän visiot vuodesta 2019? Mentiinkö metsään vai monttuun? Vai osuttiinko oikeaankin? Petri-setä kertoo.

18.00-19.00 Finlandia-paneeli. F-listalle joutuneet kirjailijat keskustelevat, mutta mistä ihmeestä? Keskustelijoina kirjailijat Johanna Sinisalo, J. Pekka Mäkelä ja Magdalena Hai. Puheenjohtajana Toni Jerrman.

19.00-20.00 Mestariteos minuutissa. Spekulatiivinen ideariihi, joka synnyttää huimia visioita. Näitä ideoita SAA varastaa. Vetäjänä Jukka Halme.

20.00-21.00 Suorakulmainen visa! Aleksi Kuution scifistinen visa niin kilpailijoille kuin yleisöllekin. Ohjelma on superpositiotilassa ja järjestetään vain jos kansa niin tahtoo.

21.00 Drinkkikilpailun voittajareseptin julistus

02.00 Ovet kiinni

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Kello 18 alkaen tilaisuuden ikäraja on K-18.
Mahdollinen narikkamaksu.

Järjestäjät: Helsingin SF Seura ja Helsingin Yliopiston SF Klubi
Tuesta kiitokset: Maa ja ilma ry.

Kirjat – Heikki Kännö: Sömnö

KannoSomnoKansiWEB

Heikki Kännö
Sömnö
Sammakko

Kirjailija Isak Severin on tyytymätön. Häneltä on juuri julkaistu ruotsalaisesta kuvataiteilija Werner H. Bergeristä kertova elämäkerta, mutta hän tietää sen silotelluksi puolitotuudeksi. Niinpä hän ryhtyy koostamaan uutta käsikirjoitusta Bergerin elämästä – alkaen tämän isoisän vaiheista ja päättyen siihen, mitä Bergerin Sömnön saarella sijaitsevassa kesäpaikassa todella tapahtui.

Tällainen on Heikki Kännön toisen romaanin kehys. Pintatasoltaan kirja on vielä jokseenkin yksinkertaisesti kuvattavissa: se on sukukronikka, elämäntarina sekä kertomus Tukholman taiteilija- ja mystikkopiireistä.

Yksinkertainen kuvaus ei kuitenkaan tee teokselle oikeutta. Pelkästään kertomuksenakin tarkasteltuna Sömnö on upottava ja rönsyilevä romaani, joka luo aiheestaan häkellyttävän mutkikkaan kudelman. Itävallasta Belgian Kongoon, takaisin Eurooppaan ja Ruotsiin polveilevaa sukutarinaa ja taiteilijan henkilökuvaa värittävät myös Wagnerin oopperat ja elämäkerturin vaativa, vaikeuksia kohtaava prosessi.

Sömnön tematiikasta voisi kirjoittaa useammankin esseen. Yhtenä kantavana jännitteenä hehkuvat totuus ja tarina: kirjailija sovittaa tapahtumia kirjaksi, hänen lähteensä muistavat menneet omaksi edukseen ja salatieteisiin vihkiytyneet yrittävät muokata todellisuutta omaan tahtoonsa. Totuus hakee yhtä muotoa, sirpaloituu jälleen – ja mukaan sirotellut myytit vuoroin peittävät totuutta, vuoroin tuovat sitä esiin.

Bergerin hahmossa korostuu erityisesti Faust-myytti, kaupankäynti salattujen voimien kanssa, ja myytti taiteellisesta nerosta. Syvätasolla lukija huomaa pohtivansa myös, miten maailmaa ja ihmisiä tulkitessamme hakeudumme narratiiviseen, tarinallistavaan tulkintakehykseen: odotamme todellisuuden istuvan valmiiseen rakennelmaan, ihmiselämän asettuvan kertomuksen raameihin huippukohtineen ja suvantoineen. Elämäkerturi Severin tavoittelee mahdotonta, objektiivista selitystä Bergeristä, eheää syiden ja seurauksien ketjua, joka vastaisi kysymykseen miksi.

Kännö kieputtaa aineksiaan mestarillisesti. Kesken lukemisen tajuaa yhtäkkiä uskovansa sepitteellisiin hahmoihin ja heidän häkellyttäviin käänteisiinsä lujemmin kuin neljävuotias joulupukkiin. Niin Afrikan viidakot kuin Ruotsin rannikon tuuliset saaret siirtyvät sujuvasti sanoiksi. Inhimillinen julmuus tulee esiin samalla asiallisen kuvailevalla otteella kuin taiteen kauneuskin.

Sömnö ei ole vain sivujensa sisältö, vaan pala tätä maailmaa. Se on kiihkein toiveemme, likaisin salaisuutemme. Se on tarkoituksen pyhittämä keino ja silkka sattuma. Se on kuolemanpelko ja tiedonjano. Se on totta ja valetta. Se on.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Joulu on oiva aika hankkia kirjoja luettavakseen. Niinpä heitämme tällä viikolla blogiin kiihkeällä tahdilla kolme kirja-arvostelua teoksista, joista kannattaa ehdottomasti ottaa koppia.

Aiemmat kirja-arvostelumme laatuteoksista löydät oheisesta linkistä:
Lisää kirja-arvosteluja

Kirjat – George Saunders: Lincoln bardossa

SaundersLincolnBardossaWEB

George Saunders
Lincoln bardossa
Lincoln in the Bardo
Suom. Kaijamari Sivill. Siltala

Kun Yhdysvaltain sisällissotaa oli käyty vuoden verran, presidentti Abraham Lincoln koki henkilökohtaisen menetyksen. Hänen 11-vuotias Willie-poikansa sairastui ja kuoli. Aikalaislähteiden mukaan sureva Lincoln palasi hautajaisten jälkeen useamman kerran Georgetownin hautausmaan kryptaan katsomaan poikaansa ja pitelemään tämän ruumista sylissään.

Tämä tiedonmuru toimii lähtökohtana George Saundersin ensimmäiselle romaanille, Lincoln bardossa. Viime vuonna englanniksi ilmestynyt teos nappasi arvostetun Booker-palkinnon, eikä suotta.

Bardo on tiibetinbuddhalaisessa perinteessä välitila kuoleman ja seuraavan jälleensyntymän välissä. Kirjassa sinne jäävät ne, jotka eivät osaa kuoltuaan päästää irti. Kerrontaa kuljettavatkin yhtäältä hautuumaan epäkuolleet vainajat, toisaalta niin todelliset kuin keksitytkin historialliset lähteet, muistelmat ja kirjeet. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta tekniikkaan tottuu nopeasti. Polveilevat, keskenään kiistelevätkin äänet ja lyhyet sirpaleet muodostavat lopulta eheän, eloisan mosaiikin.

Soljuvuudesta kuuluu suurkiitos myös suomentaja Kaijamari Sivillille, joka on tehnyt ihailtavaa työtä kirjailijan illuusion siirtämisessä suomeksi. Erilaisten puhujien kirjo on melkoinen, mutta lukija pystyy heittäytymään vaivatta mukaan, kuvittelemaan yöllisen kalmiston, juhlatalot ja suruhuoneet, kuulemaan kuolleet, joilla on vielä sanansa sanottavana.

Abraham Lincoln on hahmona ikoninen – niin ikoninen, että Saundersin valinta käyttää häntä romaanihenkilönä on pidettävä varsin uhkarohkeana. Laajan kertojakaartin myötä Lincoln näytetään kuitenkin monin silmin ja monesta kulmasta edes väittämättä, että mikään niistä olisi koko totuus. Lopputulos hengittää. Tässä on presidentti, lapsen menettänyt isä, sisällissotaa käyvä johtaja, ihminen.

Teos on yhtä aikaa sekä kiinni historiallisessa taustassaan että ajaton. Sisällissodalla ja orjuudella on romaanissa osansa, mutta teemat kasvavat hyvin yleisinhimillisiksi. Läsnä on tunteiden koko kirjo pelosta toivoon, surusta onneen. Saunders on ihmisyyden peruskysymysten äärellä: millaista on olla kuolevainen ja tietää, että kaikki joita rakastaa, ovat myös kuolevaisia? Historiallinen asetelma tuo oman metatasonsa, kun lukija tietää myös romaanin elävien henkilöiden kuolleen jo kauan sitten.

Kirjallisuusmarkkinoilla Lincoln bardossa on asemoitu selkeästi taideproosaksi. Toisenlaisissa kansissa ja kenties toiselta kustantajalta romaanin voisi mieltää yhtä hyvin uuskummaksi. Toivottavasti teoksen löytävätkin niin genre- kuin taidekirjallisuuden ystävät.

Lukukokemus on nimittäin järisyttävä. Tämä on niitä kirjoja, joita haluaa sekä ahmia että säästellä. Lukiessa kohtaa hahmojen surun, omat surunsa, nekin jotka ovat vielä edessä. Mutta myös kaihon, toivon ja rakkauden. Kirjan päätyttyä maailma tuntuu entistä kauniimmalta. Harvinaislaatuinen saavutus. Niinpä lue, hyvä ihminen, lue kun vielä elät. Ei sitten tarvitse bardossa katua.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Kirjat – Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

SolomonMenneisyydenKaikuWEB

Rivers Solomon
Menneisyyden kaiku
An Unkindness of Ghosts
Suom. Einari Aaltonen. Like

Ihminen tulee onnelliseksi jo siitä, että laadukasta avaruusscifiä saadaan suomeksi varsin tuoreeltaan. Eikä se tosiaan jää ainoaksi ilonaiheeksi, jonka Rivers Solomonin esikoisromaani Menneisyyden kaiku saa aikaan.

Asiat ovat huonossa jamassa sukupolvialus Matildalla. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut alempien kansien väen raatamaan epäinhimillisissä oloissa, ja tyrannimaisen johtajan odotetaan vaihtuvan vielä tyrannimaisempaan. Väkivalta on arkea, ja viimeaikaiset sähköongelmat vain kurjistavat alakansien olosuhteita.

Vauvana orvoksi jäänyt Aster toimii peltotöiden lisäksi parantajana ja korkeassa asemassa olevan Kirurgin apulaisena. Työnsä vuoksi hänellä on enemmän liikkumavapauksia kuin muilla Q-kannen asukkailla. Mutta samalla se tekee uhmakkaasta ja itsepäisestä naisesta entistä näkyvämmän kohteen tyrannien vihalle ja vartijoiden mielivallalle.

Kun Aster ja ottosisko Giselle ryhtyvät tutkimaan Asterin äidin päiväkirjoja, päästään arvoituksen jäljille. Nykyhetkessä on tekeillä jotain samankaltaista, mitä tapahtui 25 vuotta sitten äidin kadotessa. Mitä tämä sai selville, ja voisiko tieto auttaa Asteria ja hänen ystäviään?

Arvoituksen selvittely kuljettaa pääjuonta, mutta romaanin ydin on muualla. Solomon maalaa yksityiskohtaisen, runsaan kuvan aluksen vääristyneestä, rotusegregaatioon perustuvasta yhteisöstä. Rasismin ohessa aluksessa rehottavat uskonnolla perusteltu seksismi sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuva sorto. Näkökulma on marginalisoitujen yksilöiden, jotka yrittävät parhaansa mukaan pitää kiinni oikeudestaan olla sitä mitä ovat – nähdä edes itsensä omin silmin järjestelmän julman katseen sijaan.

Hahmojen psykologinen monimuotoisuus vangitsee. Näillä ihmisillä on traumoja, ongelmia ja erityispiirteitä, jotka eivät jää päälleliimatuiksi koristeiksi vaan vaikuttavat siihen, miten he keskustelevat, toimivat ja tulkitsevat kokemaansa.

Kehuja ansaitsee myös Solomonin kyky välttää liiat infodumppaukset ja selitykset. Hän luottaa, että lukija on valmis tekemään älyllistä työtä. Eikä turhaan luotakaan – lukemaansa pohtii ja jäsentelee enemmän kuin mielellään.

Tunteellinen eläytyminen jää vähäisemmäksi, joskin reaktio riippunee vahvasti lukijasta: valkoisena, terveenä ja neurotyypillisenä suomalaisena saa pikemminkin ahaa-elämyksiä kuin ”vihdoinkin joku pukee kokemukseni sanoiksi” -fiiliksiä. Haittapuoli tämä ei missään nimessä ole, semminkin kun teoksen kantaaottavuus ei sorru saarnaamiseen.

Pienenä häiritsevänä piirteenä voi pitää sitä, että joidenkin kohtausten asetelma maistuu elokuvamaiselta muuhun kerrontaan verrattuna. Tosin kyllä tästä romaanista katsoisi hyvää leffaversiota mielellään.

Menneisyyden kaiku on laatua monella tasolla. On hienoa lukea romaania, jossa kiinnostava kerronta, toimivat henkilöt ja rikas maailmankuvaus yhdistyvät ajankohtaisiin, tärkeisiin teemoihin. Houkutteleepa lukijaa sitten avaruus, dystopiat tai hahmojen kohtaloiden seuraaminen, niin tässä saa samassa paketissa kaiken.

Kaisa Ranta

Tämä arvostelu julkaistaan ennakkomaistiaisena kuunvaihteen tienoilla ilmestyvästä Tähtivaeltaja-lehden numerosta 3/18.

Kirjat – Matias Riikonen: Suuri fuuga

RiikonenSuuriFuugaWEB

Matias Riikonen
Suuri fuuga
Aula & co

Sanotaan se nyt suoraan: Matias Riikosen Suuri fuuga on tajunnanräjäyttävä mestariteos. He, jotka haluavat nauttia teoksesta altistumatta muiden mielipiteille, marssikoot saman tien kirjakauppaan ja lukekoot arvostelun vasta myöhemmin.

Marraskuisen ankea Ruovesi, neljä ääntä. Riikonen lainaa teoksensa struktuurin Beethovenin Suuresta fuugasta: ykkösviulu, kakkosviulu, alttoviulu ja sello vuorottelevat ja polveilevat, näkökulmahahmot toimivat kaikukoppana sävelille ja niistä muodostuvalle teemalle. Samalla teoksen nimi viittaa myös dissosiatiiviseen fuugaan, eli pakkovaellukseen, josta kärsivä henkilö vaeltaa muistamatta identiteettiään tai menneisyyttään.

On nettidominalle elämänsä ja rahansa luovuttanut perheenisä. On teinityttö, joka pakenee kavereineen todellisuutta selkouniin. On lääkiksen keskeyttänyt mies, joka redusoi kaiken aivokemiaksi, odottaa transhumanistista maailmaa ja kulkee karhupuvussa saadakseen tyttölapsilta ilmaisia haleja. On telttailijapoika, joka pelkää omaa hajuaan, käyttää outoa, arkaaista suomea ja yrittää saada yhteyden veljeensä, kuuluun CS-pelaajaan.

Fyysiset ja virtuaaliset paikat ovat tärkeitä. Kohtaamisten ja yksin kulkemisen viitepisteinä toimivat kolea leirintäalue mökkeineen, yhteissauna, karaokeräkälä, kirkkokonsertti. Harmaat kadut, MMO-pelit, nettivideot ja -päiväkirjat rinnastuvat. Riikonen soittaa henkilöitään armotta muttei julmasti ja käyttää kieltä niin taitavasti, että itkettää. Ja samalla naurattaa, kun inhorealistinen ja absurdi läpsivät yläfemmoja minkä kerkeävät.

Teemat ovat suuria. Mitä on ihmiskunta, yksilö, maailma tai elämä? Todellisuus hapertuu, kun inhimillinen kommunikaatio käy mahdottomaksi tai on sitä alun alkaenkin. Kieli ei riitä, verkkoon katoaa, ruumiillista olemassaoloa ei kestä, mutta virtuaalinen on valetta. Lopun odotus on päättymätöntä limboa tai helvetin esikartanoa. Hahmot takertuvat omiin riippuvuuksiinsa, pakokeinoihin ja pakkomielteisiin. Vain nostalgia ja humala voivat suoda hetken helpotuksen. Mutta niidenkin maku on kitkerä, sillä kuten arkijärjen äänenä sivuhenkilönä häärivä Göstä-vainaa muistuttaa yhteislaulun hetkellä: ”Liian usein huomaat: ei se totta ollutkaan.”

Lukukokemuksena romaani on vaativa mutta antoisa. Ensimmäiset parikymmentä sivua saavat kysymään, mitä ihmettä minä juuri luin, mutta sitten kerrokset alkavat aueta. Lukija joutuu sekä tekemään älyllistä työtä että heittäytymään Riikosen maailmaan. Pudotus voi tuoda tullessaan mitä vain.

Jos nyt jostain voi valittaa, niin siitä, että Riikosen fuuga on lohduttomampi kuin Beethovenin oikeastaan melko valoisa sävelteos. Toisaalta rinnastuksessa on myös mahdollinen avain tulkintaan. Riikosen hahmot hoipertelevat kuilun partaalla mutta välttelevät kaikin voimin sinne katsomista, sen näkemistä. Valo nousee maailmasta teoksen ulkopuolella, kun kuilu iskee silmää lukijalle: eksistentiaalinen kauhu on yhtäältä yksilöllinen kokemus, toisaalta kaikille yhteinen.

Jos taideproosa ei pelota, lue tämä. Jos pelottaa, Suuri fuuga on parhaita mahdollisia syitä päästä pelosta yli ja lukea se siitä huolimatta. Usko ja hyppää.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/17.