Sarjakuvat – Kivi Larmola: Orkaani

Kivi Larmola:
Orkaani

Manitou

”Maailma syttyi tuleen joka laidalta. Osoitteet muuttuivat, kirjeet eivät kulkeneet, maat vaihtuivat.”

Kivi Larmolan tuorein sarjakuva-albumi on nimeltään Orkaani. Teos on kokoelma lyhyitä, elämänmakuisia tarinoita.

Kokonaisuuden käynnistää lyyrinen, kauniinsuolainen rakkaustarina Harmaata pitsiä. Rosalinda ja Martti lupaavat olla ikuisesti yhdessä, mutta Amerikan kulta ja maailmansota ajavat heidät erilleen. Kohtaavatko rakastavaiset enää tässä maailmassa vai katoavatko haamutkin viimeisen aamun koittaessa?

Sanaton Pipe Dream tarjoaa musiikillisen tripin, jossa psykedeliaan asti kurkottava visuaalisuus kuljettaa tarinaa mystisiin sfääreihin.

Metsässä eksytään ruuhkaisilta moottoriteiltä luonnon katveeseen. Eteen avautuu huumaava, elävä maailma, joka on kaukana kiireisten maanteiden todellisuudesta. ”Kuinka puhdas on metsän tuoksu!”

Sivun mittaisessa Sovituskirjassa synnit taipuvat uuteen muotoon riemastuttavan oivalluksen kautta. Lyhyydestään huolimatta visio on ladattu täyteen poeettista tunnelmaa.

Kokoelman pisin tarina, Reset, paljastaa, mitä Kiven muinaisen Kytkijät-albumin (1992) päähenkilölle on sittemmin tapahtunut. Traagisesti virittynyt, taitavasti kerrottu sarjakuva iskee lujaa, vaikka Kytkijät olisikin kadonnut muistin syövereistä.

Kaiken päättää tunteisiin käyvä Säitä pidellyt, jossa jätetään hyvästit kuolleille ystäville.

Orkaani on vahva ja vaikuttava teos. Sarjakuvien pienieleisyys kätkee sisäänsä vahvoja aistimuksia, jotka hehkuvat arkisen maailman ihmeellisyyttä. Näkemysten kirkkaus ja haikea tunnelmointi vievät mukanaan, ja lukija tuntee astuneensa suurten inhimillisten totuuksien äärelle.

Kivi on myös valinnut kuhunkin tarinaan sen sisältöä parhaiten kuvastavan piirrostyylin. On harmaanvalkoisia pintoja ja silkkaa mustavalkografiikkaa – väliin jopa mustalle pohjalle valkoisella taiteiltua. Silloinkin kun piirrosjälkeä ohjastaa luonnosmaisuus, kuvat ovat täynnä tunnetta ja todistusvoimaa.

”Yltäkylläisyys tuli monessa kuosissa. En osannut valita. Ottaisinko puolivillaista?”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kirjat – R. F. Kuang: Katabasis – Matka Manalaan

R. F. Kuang
Katabasis – Matka Manalaan

Katabasis
Suom. Veera Kaski. Teos

Tuonpuoleinen on innoittanut taiteilijoita maailman sivu, ja aivan viime vuosina eri vinkkeleistä kirjoitettuja manalanmatkoja on ilmestynyt pikku rypäs: ainakin Olga Tokarczukin Anna In maailman hautakammioissa, Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta ja Laura Gustafssonin Lihakirja. Värikkääseen joukkoon liittyy myös R. F. Kuangin uusin romaani Katabasis.

Alice Law on muuttanut Yhdysvalloista Cambridgeen analyyttisen magian jatko-opiskelijaksi. Väitöskirjaprojekti uhkaa kuitenkin tyssätä, kun äreä ja vaativa ohjaaja Jacob Grimes menehtyy onnettomuudessa, joka on osin Alicen syytä. Epäonnistuminen ei todellakaan sovi määrätietoisen Alicen pirtaan, joten ratkaisuna on loitsia itsensä Manalaan hakemaan professorin sielu takaisin.

Viime tingassa viisikantaan änkeää myös opiskelutoveri Peter Murdoch, Grimesin toinen ohjattava ja Alicen pahin kilpailija. Raivostuttavan täydellinen Peter, jolle kaikki on lastenleikkiä. Alice on saman tien varma, että pelastusretkestä tulee, no, yhtä helvettiä.

Lukija tempautuu herkulliseen asetelmaan heti kättelyssä. Kuang tekee nopeasti selväksi satiirisen lähestymistapansa yliopistomaailmaan. Helvetin piirit näyttäytyvät matkaajille eri tavoin, ja Alice ja Peter saavat pian todistaa muun muassa Ylpeyden kirjastossa turhaan uurastavia tutkijoita. Välillä palataan siihen, mitä elävien maailman puolella tapahtui. Onko professori Grimes todella kaiken neronpalvonnan arvoinen? Saati sen hinnan, jonka Manalaan matkaamisesta joutuu maksamaan…

Kuang kierrättää tuttuja myyttejä varsin viihdyttävästi. Hän onnistuu jälleen kehittelemään vinkeän ja omaperäisen taikuussysteemin, joka istuu teoksen maailmaan eheästi: aiemmin suomennetussa Babelissa magia pohjautui käännösvastineiden eroihin, Katabasiksessa kaiken perustana ovat paradoksit, jotka saavat todellisuuden nyrjähtämään hetkeksi sijoiltaan.

Tuonpuoleista käsittelevien teosten lisäksi Kuang viittaileekin ahkerasti myös tunnettuihin paradokseihin. Vaikutelma ei silti ole rikkiviisas, vaan lähteitä tuntematonkin lukija pysynee pyörityksessä hyvin mukana. Suomentaja Veera Kaski suoriutuu interteksteistä ja kepeän ryöpsähtelevästä rytmistä mallikkaasti.

Katabasis riemastuttaa, piristää ja kutkuttaa usein, hetkittäin liikuttaakin. Käänteet pitävät otteessaan ja yllättävät sopivasti. Hieman tosin vaivaa, että romaani on markkinoinnissa esitetty merkittävämpänä tai korkeakirjallisempana kuin mitä se on. Yhtä kaikki nuorten tutkijanalkujen epävarma rimpuilu oravanpyörässä on samaistuttavaa, ja Kuangin lempeä purevuus on virvoittava tuulahdus kaikille, jotka ovat joskus väsyneet vaatimuksiin.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Elokuvat – The Bride!

The Bride!

Maggie Gyllenhaalin ohjaama ja käsikirjoittama Frankenstein-mukaelma The Bride! nostatti suuria odotuksia. Valitettavasti lopputulos paljastui silkaksi sekasotkuksi, joka ei itsekään tiedä, missä oikein mennään.

Filmi käynnistyy taidepläjäystä muistuttavalla pätkällä, jossa kuolemansa jälkeen limboon juuttunut Mary Shelley (Jessie Buckley) uhoaa, että nyt hän pääsee vihdoin kertomaan tarinan, joka on paljon kauheampi ja järkyttävämpi kuin hänen Frankenstein. Uusi Prometheus -romaaninsa. Todellisuudessa tämä on pelkkää sanahelinää.

Ollaan 1930-luvun Chicagossa, jossa Ida (Buckley) juhlii ystäviensä kanssa. Yllättäen Shelleyn henki riivaa hänet, minkä jälkeen nainen alkaa riehua päättömästi ja syyttää paikalla olevaa mafiapomoa tappajaksi. Moinen käytös johtaa tietysti välittömään kuolemantuomioon.

Miten ihmeessä Ida liittyy mafiaan, selviää filmin loppupuolella kuultavassa selitysosiossa.

Kaupunkiin saapuu palasista koottu mies, Frank (Christian Bale), jota jäytää syvä yksinäisyys. Hän hakeutuu henkiinherätyskokeita eläimillä tehneen tohtori Euphroniouksen (Annette Bening) luo ja pyytää tätä luomaan itselleen morsiamen, jotta voisi vihdoin kokea rakkautta, läheisyyttä ja seksuaalista nautintoa.

Kuten arvata saattaa, henkiinherätettäväksi ruumiiksi päätyy Ida. Muistinsa menettäneelle ex-kuolleelle väitetään, että hän on Frankin morsian ja ollut vakavassa onnettomuudessa. Frank satuilee hänelle muutenkin ummet ja lammet heidän aikaisemmasta yhteisestä elämästään.

Lopulta hirviökaksikko päätyy pakoilemaan poliiseja Bonnie and Clyde sekä Thelma & Louise -tyyliin. Tosin paljon kehnommin toteutettuna ja motivoituna.

Filmi yrittää paikka paikoin nostaa esiin feministisiä teemoja, mutta ei saa niistä oikein mitään irti. Miehet pyrkivät jatkuvasti käyttämään hyväkseen niin Idaa kuin Morsiantakin. Muutenkin miesten silmin nähtynä naisilta puuttuu ihmisarvo ja he ovat pelkkää hyötytavaraa.

Väliin pauhataan suureen ääneen tapetuista, hiljennetyistä ja alistetuista naisista. Mukana on myös mainio, mutta irralliseksi jäävä lyhyt kohtaus, jossa sorretut naiset nousevat kapinaan.

Rautalangan puolelle mennään siinä vaiheessa, kun sankareitamme takaa-ajava poliisikomisario Jake (Peter Sarsgaard) joutuu esittelemään Myrna-parinsa (hämmentävän kehno Penélope Cruz) sihteerinä, koska kukaan ei uskoisi, että nainen voisi olla etsivä – vaikka Myrna onkin kaksikon älykkäämpi puolisko.

Sukupuolten välinen epätasa-arvo on toki tärkeä aihe, mutta tässä elokuvassa teeman kehittely jää pinnalliseksi eikä johda mihinkään.

Päähenkilökaksikon laidasta toiseen ailahtelevat luonteet on helppo selittää Frankin kokemuksilla sekä Morsiamen kaksijakoisella persoonallisuudella, mutta samalla ratkaisu tylsistyttää psykologisen draaman terän. Lisäksi liikaa aikaa tuhrataan elokuvateattereissa, joissa Frank käy katsomassa ihailemansa Ronnie Reedin (Jake Gyllenhaal) tähdittämiä mustavalkoisia musikaaleja – kuvitellen itse tanssivansa valkokankaalla.

Päähän ottaa sekin, että filmin lopussa vihjaillaan tohtori Euphroniouksen mielenkiintoisesta menneisyydestä. Tässä olisi ollut kiehtovaa tarinapotentiaalia, joka jää nyt hyödyntämättä. Sen sijaan ränttäävän Mary Shelleyn änkeminen mukaan kuvioihin on täysin turha rasti.

Täydellinen epäonnistuminen The Bride! ei kuitenkaan ole. Visuaalinen tyylilaji lavasteineen, vaatteineen ja väreineen hivelee silmää. Erinomaisesti toimivat myös Frankin ja Morsiamen kasvomaskit. Näyttelijöistäkään ei pääosin löydy pahaa sanottavaa, ja erityisesti Buckleyn ja Balen roolisuorituksia seuraa ihaillen. Väliin heidän keskinäinen kemiansa puhkeaa todella vaikuttavaan kukkaan.

Gyllenhaalia on selvästi motivoinut tarve läväyttää valkokankaille jotain räväkän outoa ja unohtumatonta. Ja eihän tätä heti unohdakaan, mutta käytännössä filmi jää mieleen ainoastaan surkuteltavana kämminä.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Kolumni – Pääkirjoitus 1/26

Viime vuosi oli Yhdysvalloissa, Suomessa ja maailmalla ylipäätään niin absurdi, ettei moista kykenisi kuvittelemaan edes spefi-kirjailija. Eikä vuosi 2026 ole käynnistynyt yhtään sen paremmin. Hullut todellakin johtavat mielisairaalaa.

Ehkäpä juuri tästä syystä useampikin kirjailija on nyt siirtynyt dystopioista utopioihin. Kun todellisuudessa ei välky toivon hiventä, on lohdullista kuvitella maailmoja, joissa asiat ovat edenneet parempaan suuntaan. Joissa valtioiden johtajat, miljardöörit ja poliittiset puolueet pyrkivät parantamaan ihmisten elämänlaatua ja pysäyttämään sekä lajikadon että ilmastonmuutoksen. Sen ihmeen kun näkisi.

Tässä Tähtivaeltajassa kirjallisuus on kuitenkin poikkeuksellisesti ajettu sivuraiteelle. Numeron pisimmät artikkelit käsittelevät näet sarjakuvia. Kirjallisuuden pariin palataan jälleen laajemmin ensi kerralla.

Lehden saa kunnian aloittaa Petri Hiltusen filippiiniläistaiteilijoista kertovan mahtiartikkelin kakkososa. Kun viimeksi oltiin vielä Filippiineillä, niin nyt lähdetään valloittamaan Yhdysvaltoja. Kokonaisuudesta muodostuu huikea tarina täynnä voittoja ja tappioita sekä mullistavan upeita sarjakuvia.

Perinteinen sarjakuvavuosikatsaus on tällä kertaa tavallista lyhyempi, sillä vuosi 2025 ei ollut laatukaman suhteen kaikkein otollisin. Onneksi lukulistaa voi aina täydentää vanhojen klassikoiden entistä ehommilla versioilla. Tällä saralla on jälleen kunnostauduttu mm. Richard Corbenin, Wallace Woodin ja monen muun mestarin osalta.

Nyt on vielä pakko mainita sellainen tiedonjyvä, että Hayao Miyazaki olisi aikoinaan halunnut tehdä animaatioelokuvan Corbenin The Story of Rowlf -sarjakuvan pohjalta! Tämän hän paljastaa viime vuonna julkaistun Rowlf and Other Fantasy Stories -kokoelman esipuheessa.

Vuoden ensimmäisen lehden muusta sisällöstä esiinnoston ansaitsee ukrainalaisen Igor Antoniukin Yhden päivän mies -novelli. Samainen tarina on ehditty kääntää jo mm. ranskaksi, unkariksi, puolaksi ja norjaksi. Antoniuk itse on Ivano-Frankivskin kaupungissa vaikuttava kirjailija ja historioitsija, jonka ensimmäinen spefi-novellikokoelma ”Mäntyjen kuiske” ilmestyi vuonna 2018. Hänen tuorein teoksensa on vuonna 2024 ilmestynyt ”Kaikki heittävät kolikkoa” -kokoelma.

Sarjakuvaosastolla kehiin palaa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarja ja Kari Sihvosen Funtziesta käynnistyy kolmiosainen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -kokonaisuus.

Ja sitten yhdestä asiasta ihan toiseen.

On hassua, miten kirjallisia ilmiöitä ja teoksia saadaan kaupiteltua uusilla termeillä, vaikka kyseessä olisi sama vanha huttu. Nyt pinnalla on romantasia, eli romanttinen fantasia, jonka leima isketään kirjaan jos toiseenkin. Tosin kuvaavampi nimi voisi olla eroottinen fantasia eli eroantasia tai eroottasia.

Spefi-genrestä toki löytyy romantiikkaa myös laajemmalla skaalalla. Useat vampyyrikertomukset ovat jo vuosikymmenten ajan edustaneet romauhua sekä eroauhua. Alalla kunnostautunut Anne Rice on tuottanut myös eroatuja, eli eroottisia satuversioita – todellisuudessa kylläkin lähinnä poratuja.

Scifin puolella mieleen ponnahtavat automaattisesti useat Philip José Farmerin teokset, joista löytyy rutkasti romcifiä, erocifiä ja porcifiä.

Mutta milloin näitä termejä aletaan käyttää kirjojen mainostamiseen?

Toni Jerrman