Jukka Laajarinne

Elokuvat – Scarlet

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Scarlet
– Hateshi naki Sukâretto

Tanskan kuningas Amleth tulee vallan- ja kuningattarenhimoisen veljensä Claudiuksen murhaamaksi. Isän kuoleman syvästi järkyttämä prinsessa Scarlet vannoo kostoa. Prinsessan suunnitelmat eivät mene ihan nappiin, mutta kuolemaakin väkevämpi viha tarjoaa mahdollisuuden uuteen kohtaamiseen. Tilejä kun pääsee tasoittelemaan vielä tuonpuoleisessa.

Tuonelan elottomilla aavikoilla tarina erkanee Shakespearesta nopeasti ja kauas, mutta kokonaan siteet eivät katkea: Hamletiin viittaillaan jatkossakin kohtausten ja yksityiskohtien tasolla.

Mamoru Hosodan käsikirjoittama ja ohjaama animeseikkailu on komeaa katsottavaa. Tämä on paljon sanottu aikana, jolloin tekoälyt ja halvat digitaaliefektit ovat kyllästäneet sekä elokuvateollisuuden että katsojat visuaalisella kitschillä.

Hosodakin käyttää nykyaikaisia välineitä, mutta tämän elokuvan grafiikkaväellä on ollut työkalujen lisäksi myös näkemystä. Merenä vellovat taivaat, vavisuttavan jylhä ukkoslohikäärme ja elävältä kuvakirjakuvitukselta näyttävät joukkokohtaukset ovat kerrassaan jotakin erilaista, parhaimmillaan ällistyttävää. Scarlet kannattaakin nähdä isolta kankaalta.

Aikuiskatsojalle niin juoni kuin tematiikkakin jäävät valitettavan ohuiksi. Manalassa elämä ja kuolema, mennyt ja tuleva ovat yhtä. Eri aikakausien ja kulttuurien vainajat kamppailevat taivaspaikoista. Tappelukohtauksia piisaa.

Tanskan prinsessa saa seurakseen miehen 2000-luvulta: sairaanhoitajan, joka hoitaa niin ystäviä kuin vihollisiakin ja opettaa Scarletille laupeutta. Kannattaako vihaan ja kostonhaluun jäädä rimpuilemaan, vai olisiko armeliaisuus kuitenkin parempi ratkaisu?

Yleisesti ottaen tämä on tietenkin oikein hyvä ajatus. Mutta jos elokuvasta toivoo saavansa tajuntaa laajentavia oivalluksia, se kannattaa käydä katsomassa hyvissä ajoin – esimerkiksi peruskouluikäisenä.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Elokuvat – Orava

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Orava

Edellisestä hyvästä kotimaisesta scifi-elokuvasta ei ole edes vuosia, ja taas meitä hemmotellaan!

Markus Lehmusruusun käsikirjoittaman ja ohjaaman Oravan maailmassa on paljon tuttua: Tulevaisuuden kontrolliyhteiskunnassa kaikki on kiiltävän valkoista, valoisaa ja puhdasta. Älyteknologia on kansalaisten alituisena seuralaisena. Järjestelmä huomauttaa kiroilemisesta, kutsuu apua, jos kaadut – eikä tarjoile kofeiinijuomaa, jos pulssi on jo valmiiksi koholla. Se muistuttaa pitämään antibakteerisen omatunnon puhtaana. Se säätelee mieltä ja ruumista hormonitoimintaa tasapainottavilla virikkeillä. Asiat ovat hallinnassa, ihmiset leppoisia. Ei turhaa draamaa eikä sekoilua. Villi luonto ei tällaiseen maailmaan mahdu.

Eläimet on aikanaan hävitetty, koska ne olivat arvaamattomasti käyttäytyviä tautien levittäjiä. Ne on korvattu karvaisilla leluilla. Väritön ja harmiton tuotekehittäjä Pasi (Miro Lopperi) suunnittelee sähköisiä lemmikkikoiria, joiden kanssa puuhastelu auttaa käyttäjien oksitosiinieritystä.

Pasin elämä ajautuu raiteiltaan, kun hän löytää takapihaltaan oravan ja alkaa hoitaa sitä salaa. Kohta hänen kintereillään liikuskelee valvontaviranomainen Emilia (Mimosa Willamo). Täysbiologinen jyrsijä on uhka yhteiskunnalle. Niin kuin on sekin, jos eläin ihmisessä pääsee irralleen. Päähenkilöiden luontosuhde avautuu yhtaikaa sisään ja ulos päin.

Elokuvan toteutus on tyylikkään minimalistinen ja vähäeleinen robottimaisiksi kesytettyjen roolihahmojen tunne-elämää ja -ilmaisua myöten. Kohtaus, jossa Pasi ja Mimosa lopulta villiintyvät, voisi näyttää jossain muussa elokuvassa kornilta, mutta se saa edeltäneestä pidättyneisyydestä hämmästyttävää voimaa. Samoin tarinan pienieleinen, vinksahtanut huumori toimii kliinistä taustaa vasten mainiosti.

Kaikkinensa elokuva on asetelmiltaan, henkilökuvaukseltaan ja tunnelmiltaan kuin alkutekstille uskollinen ja muutenkin mainio Philip K. Dick -filmatisointi – tosin ilman sitä alkutekstiä.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – Angel’s Egg

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Angel’s Egg
– Tenshi no Tamago

Sireenit huutavat, kun punaiselta taivaalta laskeutuu valtava, pyöreä, ihmisveistoksin päällystetty jokin. Visio on valtava ja käsittämätön, kuvat ihmeellisiä ja ennen kaikkea synkän kauniita! Elokuvan väriskaala on tummanharmaa. Taustat rönsyilevät barokkisen runsaita orgaanisia ja biomekaanisia muotoja. Jotkin niistä muistuttavat psykedeelisiä marmorikuvioita, toiset H. R. Gigerin biomekaniikkaa.

Vuodelta 1985 kotoisin olevassa Mamoru ”Ghost in the Shell” Oshiin ja Yoshitaka ”Final Fantasy” Amanon postapokalyptisessa anime-fantasiassa liikuskelee hyvin vähän mitään elävää. Vanha kaupunki on tyhjillään, ympäröivillä niityillä ja metsissä puhaltaa vain tuuli ja puroissa virtaa vesi. Joskus rakennusten seinillä uiskentelee jättiläiskalojen varjoja. Silloin patsaaksi jähmettyneiden haamukalastajien armeija nousee liikkeelle ja yrittää turhaan harppuunoida niitä.

Valkohiuksinen tyttö kerää vettä pulloihin ja juo. Hän kantaa mukanaan isoa munaa ja hautoo sitä. Ehkä siitä kuoriutuu joskus jotakin? Hänen seuraansa lyöttäytyy nuori mies, joka kantaa mukanaan laitetta, kenties asetta.

He eivät muista, mistä ovat tulleet. Aiemmasta todellisuudesta on jäljellä vain raunioita ja jättimäisten olentojen fossiileja. Dialogi on vähäistä, mutta useaan otteeseen toistellaan kysymystä, johon kumpikaan hahmoista ei kykene vastaamaan: ”Kuka sinä olet?” Alkuperänsä unohtanut ei ehkä ole paljon mitään. Vai voisiko tulevaisuuden toivo – kuoriutumistaan odottava muna – olla tarpeeksi? Onko toivon menettäminen aikuiseksi kasvamista?

Tapahtumat etenevät hitaasti, unen logiikalla. Joskus kuva saattaa pysähtyä: muutamaan minuuttiin ei tapahdu muuta kuin että liekki lepattaa nuotiossa. Taustamusiikkina soi Yoshihiro Kannon säveltämä rauhallinen kuoromusiikki.

Verkkainen ja surrealistinen, enimmiltä osin jopa selittämätön elokuva voisi helposti olla tylsä. Angel’s Egg huokuu kuitenkin hypnoottista voimaa. Se vetää katsojan sisään kummalliseen mielentilaansa, jossa vastauksilla ei kenties ole edes väliä.

Kun näin hidas, totutusta poikkeava ja selittelemätön taide-elokuva vetää teatterin katsomon tupaten täyteen, en voi olla ajattelematta, että ehkä meillä sittenkin on toivoa.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä

Normilevityksen ohessa leffa on katsottavissa lauantaina 28.2. Helsingin Bio Rex Lasipalatsin R&A esittää -sarjan Anime-illassa.

Elokuvat – Weapons

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Weapons

Koululuokallinen lapsia lähtee kodeistaan, karkaa yön pimeyteen ja katoaa jäljettömiin. Stephenkingmäinen Maybrookin pikkukaupunki on järkyttynyt, selitystä ja syyllisiä etsitään.

Weapons-episodielokuva kertoo tarinansa kuuden eri keskushenkilön perspektiivistä. Yhteen kietoutuvissa kertomuksissa noitavainon kohteeksi joutuva opettaja turvautuu alkoholiin. Kadonneen lapsen isä yrittää käsitellä tapahtunutta ja siihen liittyvää syyllisyyttään: minne tämä on mennyt, mitä on tapahtunut? Poliisimies kamppailee omien ongelmiensa kanssa. Asunnoton narkomaani eksyy vastausten äärelle. Rehtori selvittelee huoli-ilmoitusta. Ja sitten on vielä luokan ainoan jäljelle jääneen pojan tarina.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Zach Cregger kuljettaa elokuvaansa monissa eri sävyissä. Yhteisön tragediaa kuvataan vakavan draaman keinoin, joskus ollaan kammottavan äärellä, toisinaan överiksi vedetyssä kauhukomediassa. Amatöörit tutkivat arvoitusta omin nokkineen, ja asiat saavat outoja käänteitä kuin Twin Peaksissa konsanaan. Cregger viittaa Stephen Kingiin ja lainaa kuvastoa niin Peter Jacksonin Braindeadista kuin Roald Dahliltakin. Kokonaisuudesta muodostuu arvaamaton ja hieno.

Yliluonnollisen kauhun kaunein piirre on, että se on symbolistinen lajityyppi: toismaailmallisilla kammotuksilla tuppaa olemaan metaforinen tasonsa. Weaponsin läpäisee päihdeongelman teema, jonka kautta yliluonnollinenkin muuttuu ymmärrettäväksi: on liikaa tissutteleva opettaja, AA-kerhossa käyvä poliisi, vajareissa hortoileva nisti. Viinakaupassa lempparivodkan luo optimoitu reitti rinnastuu siihen, miten ”aseet” hakeutuvat kohteeseensa. Pikkupoika joutuu huolehtimaan ”tuperkkelin” (consumption) halvaannuttamista vanhemmistaan. Ja niin edelleen.

On jaksoja, joiden aikana elokuva kulkee enimmäkseen kuluneita polkuja pitkin, mutta useammin Cregger onnistuu ilahduttamaan. Hänellä on psykologista tajua ja silmää yksityiskohdille. Henkilöhahmot ovat kohtalaisen moniulotteisia. Näyttelijät sopivat osiinsa hyvin. Opettaja Justinea esittävä Julia Garner suorastaan hämmästyttää hetkittäin ilmaisullaan.

Uskallan suositella.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – Wolf Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

Wolf Man

Nykyaikana lykantropia ei selity yliluonnollisella kirouksella vaan zoonoosilla. Oregonin komeissa erämaissa voi saada petoeläimeltä taudin, jota alkuperäisasukkaat kutsuvat nimellä ”susinaama”: sairastunut katoaa metsiin ja muuttuu pedoksi. Ja niin siinä sitten käy, että perheineen syrjäiselle perintötilalle palaava kirjailija saa tartunnan.

Elokuvien The Wolf Man (1941) ja The Wolfman (2010) pienimuotoinen uudelleentulkinta ilahduttaa, koska ei yritä liikoja.

Blaken (Christopher Abbott) isä on ollut äreä ja pelottava. Kun Blake on yrittänyt suojella omaa lastaan (Matilda Firth) ikäviltä kokemuksilta, hänestä on itsestäänkin tullut vähän äkkipikainen. ”Hän sai sairauden isältään”, hänen vaimonsa (Julia Garner) selittää lapselleen.

Kiintymyssuhdeteoreettinen psykologia jää kevyeksi kuvaukseksi siitä, mistä Blaken muodonmuutoksessa on lopulta kysymys. Enemmän tarina keskittyy itse metamorfoosiin, kauhuelokuvien perinteiseen kuvastoon, jossa joku läheinen alkaa muuttua vieraaksi. Kun perheen isä sairastuu niin mieleltään kuin ruumiiltaankin, on kokemus vaimolle ja lapselle yhtä lailla kauhistuttava kuin surullinenkin.

Käänne ihmisestä hirviöksi yhden yön aikana on epäuskottavan vauhdikas prosessi taudin aiheuttamaksi – tai ehkä siinä on sittenkin ripaus taikuutta! Muutos näyttää joka tapauksessa hienolta, ja kahden ihmissuden välinen kamppailu on suorastaan vaikuttava.

Leigh Whannell ohjaa maltilla, liioittelematta. Niinpä perhe saa käyttäytyä rakkauden, pelon ja aggression ristipaineessa sympaattisen vakuuttavasti.

Tarinakin on yksinkertainen, novellimainen, jopa televisioepisodimainen, eikä tarjoa kummoisiakaan yllätyksiä. Puherooleja on vain kourallinen, puitteina pelkkä maalaistalon pihapiiri ja sitä ympäröivä metsä. Pienistä asioista on kuitenkin rakennettu vanhahtava, tenhoava kauhukertomus, jota katsellessa ei tarvitse kelloa vilkuilla.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Elokuvat – Shadowland

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Shadowland

Legendat elävät Pyreneillä. Montségurin pikkukylä oli keskiajalla yksi vainottujen kataarien viimeisistä turvapaikoista. Montségurin vuoren väitetään olevan ufojen tukikohta, ja jyrkänteen päälle rakennetussa linnassa kummittelee Valkoiseksi Rouvaksi kutsuttu henkiolento. Himmlerin Ahnenerbe on tehnyt lähiseudulla kaivauksia Graalin maljan löytämiseksi. Liiton arkkikin saattaa olla kadonnut näille main, ja kerrotaan, että alueella elää Jeesuksen jälkeläisiä.

Carcassonnen ja Andorran välissä sijaitseva vyöhyke vetää puoleensa vanhoja hippejä, new age -hörhöjä ja okkultisteja, jotka eivät ole sopeutuneet moderniin maailmanmenoon.

Dokumenttielokuva seuraa muutamaa heistä: paria maagia, Magdalan Marian aikoinaan seudulle tuomaa viisautta seuraavien naisten hengellistä piiriä – sekä elokuvan keskushenkilöksi valittua kauhuohjaaja Richard Stanleyta.

Stanley on kokenut linnan raunioissa ilmestyksen, joka tekee hänestä hippiyhteisön merkkihenkilön. Eikä hän viihdy Los Angelesin pinnallisessa ja kaupallisessa kuhinassa. Stanleyn viimeisin elokuva, Color Out of Space (2019), on kuitenkin ollut menestys, ja tarkoitus olisi palata Hollywoodiin tekemään lisää Lovecraft-filmatisointeja.

Shadowlandin suomalainen tekijäjoukko, eli ohjaaja Otso Tiainen, tuottaja Kalle Kinnunen ja kuvaajat Peter Flinckenberg sekä Max Smeds, vievät katsojan fantasialarppiinsa eksyneiden eksentrikkojen taikamaailmaan. Jylhille näkymille, sadunomaiselle luonnolle, varjoisille rituaaleille ja todellisuudesta irtaantuneille puheille annetaan aikaa. Montségurin aika näyttää pysähtyneeltä. Tai limittyneeltä: miekkaa heiluttelevan maagikon askeettista kivitaloa valaisevat vain savuavat kynttilät ja puhelimen näyttö.

Kuvat ovat kauniita ja lumoavia. Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen musiikki vahvistaa muutenkin hämäriä tunnelmia. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Tämähän on aivan upea elokuva!

Dokumentin tarina Hollywoodiin palaavasta sankariohjaajasta ei sitten toteudukaan suunnitelmien mukaan. Juoni saa yllätyskäänteen, kun Stanleyn pimeät salaisuudet alkavat kuvausten aikana paljastua. Ehkei hän olekaan aivan se, mikä on väittänyt olevansa.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – Dune: Part Two

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.

Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.

Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.

Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.

Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.

Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.

Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.

Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.

Jukka Laajarinne

Elokuvat – Everything Everywhere All at Once

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Everything Everywhere All at Once

Evelyn Wang (Michelle Yeoh) on ylikuormittunut itsepalvelupesulan omistaja, joka alkaa hajoilla verottajan, aviomiehen, tyttären ja hankalan isän vaatimuksiin. Telian taannoista mainoslausetta mukaillen pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken – ei vaan yhtä aikaa.

Jos elämä olisi mennyt toisin, hän voisi olla gourmet-kokki, kungfu-tähti tai huipputason tutkija. Tai mistä sitä tietää, ehkä vain mainoskyltin kantaja. Tai olisihan hän voinut syntyä maailmaan, jossa ihmisen evoluutio olisi edennyt aivan toisella lailla. Jossain nämäkin rinnakkaistodellisuudet ovat olemassa.

Yhdessä näistä vaihtoehtoisista maailmoista, alfa-versumissa, Evelyn on onnistunut kehittämään menetelmän versumisurffailuun, yhteyden rakentamiseen vaihtoehtoisen minänsä kanssa. Samalla hän on tullut luoneeksi tilanteen, jossa synkkä ja murhaavan nihilistinen Jobu Tupaki (Stephanie Hsu) on levittäytynyt kaikkiin todellisuuksiin ja on niissä kaikissa hänen jäljillään. Tähän mennessä Evelyn on saanut surmansa jokaisessa todellisuudessa, jossa hän on noussut Jobu Tupakia vastaan.

Nyt alfa-versumista lähestytään kaiken potentiaalinsa haaskannutta pesulayrittäjää. Olisiko juuri hän se versio Evelyn Wangista, joka kykenee voittamaan Jobu Tupakin kätyreineen?

Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin ohjaama Everything Everywhere All at Once on hervottominta elokuvaa, mitä isolla rahalla on aikoihin tehty. Versumisurffailu vaatii tekoja, joita juuri tässä maailmassa oleva minäsi ei koskaan tekisi, ja näistä epätodennäköisistä liikkeistä leffassa revitäänkin irti mitä pimahtaneimpia kohtauksia. Pidättelemättömän surrealistinen huumori ei varsinaisesti naurata, mutta ällistyttää. Joidenkin kohtauksien äärellä ei voi kuin haltioitua: miten tämäkin on mennyt läpi?

Elokuvan erityisin ja erinomaisin piirre on lähes täydellinen luovan laskelmoimattomuuden vaikutelma: kuin tärähtäneimmätkin ideat olisi hetkeäkään harkitsematta toteutettu saman tien, kun ne ovat juolahtaneet tekijöiden mieleen. Tällaista irrottelua voisi ehkä odottaa indietuotannolta, jossa kenenkään ei tarvitse vastata taloudellisesti mistään.

Näyttelijäkaartiin on saatu Yeohin oheen houkuteltua mm. Jamie Lee Curtis. Myös Indiana Jones ja tuomion temppeli -leffasta tuttu Ke Huy Quan ilahduttaa pitkästä aikaa valkokankaalla. Tappelukohtaukset on koreografioitu ja toteutettu vauhdikkaan tyylikkäästi.

Laatikoihin sopimattomassa tuotannossa kokeillaan kaikkea mahdollista kreisikomediasta avantgardeen, ja siitä tekisikin mieli pitää täysillä. Aivan kaikki pakettiin mahdutetut kokeilut eivät kuitenkaan ole täysosumia, eräitä vitsejä venytetään paljon pidemmälle kuin niiden ainekset riittävät, ja loppua kohti vakavoituminen laimentaa iloa – olkoonkin että joidenkin tosikkojen mielestä elokuvaan tulee järkeä vasta lopussa. Yleiseen erinomaisuuteen elokuva ei siis runsaista hienouksistaan huolimatta kohoa, mutta kyllä tällaista rajoja ja konventioita rikkovaa yritteliäisyyttä toivoisi näkevänsä paljon nykyistä useammin.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Don DeLillo
Hiljaisuus
The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Elokuvat – The Suicide Squad: Suicide Mission

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Suicide Squad: Suicide Mission

Jos vuoden 2016 Suicide Squadista jotain jäi mieleen, niin se, että DC-universumin Likainen tusina oli enimmäkseen ikävä ja tylsämielinen tekele. Jostain hämärästä syystä joku oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva olisi jatko-osan arvoinen. Paha virhe. Sen verran puuhahenkilöillä oli sentään järkeä päässä, että toiseen episodiin oli tarkoitus ottaa mukaan Margot Robbien tiukasti esittämä Harley Quinn, Jared Leton näyttelemä Jokeri sekä Will Smithin Deadshot, ykkösosan suunnilleen ainoat toimivat hahmot.

Sitten asiat alkoivat mennä vaikeiksi. David Ayer, jonka oli alkujaan tarkoitus jatkaa ohjaajantuolilla, tajusi sanoutua hankkeesta irti. Tilalle kosiskeltu ohjaajakandidaatti toisensa jälkeen vetäytyi tehtävästä. Jared Leto ei ehtinytkään. Will Smithillä oli jotain muuta tekemistä. Lopulta ohjaajaksi ja uudeksi käsikirjoittajaksi palkattiin Guardians of the Galaxyn ohjaushommista hyllytetty James Gunn.

Smithiä tuuraamaan saatiin Idris Elba, joten Deadshotin hahmosta tehtiin minimaalisin viilauksin Bloodsport. Muuten Gunn pisti elokuvassa kaiken uusiksi. Ei tehtykään jatko-osaa, vaan aloitettiin lähes tyhjältä pöydältä. Ja yhtäkkiä kaikki hankaluudet ja surkeudet ovatkin kääntyneet voitoksi!

Corto Maltesen saarella tehdään sotilasvallankaappaus, ja maan johtoon nousee Yhdysvalloille vihamielisiä kenraaleja. Niinpä jenkkivankiloista haalitaan kasaan enimmäkseen b-luokan superrosvoja, jotka lähetetään toimittamaan salaista tehtävää.

Karismaattinen Harley Quinn on tämänkin elokuvan pulputtava sydän ja kipeä sielu, mutta muuten joukkion kokoonpano on melkein kokonaan vaihdettu. Mukana on mitä pimahtaneimpia ja hölmöimpiä hahmoja, ja Gunn ottaa tästä ei-niin-ylevästä sakista irti sen, mitä pitääkin: paljon kilahtanutta huumoria. Ihan jokainen vitsi ei osu kohdilleen, mutta melkoisen moni osuu. Joitain kohtauksia muistellessa virnistyttää vielä monen päivän päästäkin.

Jos nykyaikana yhä tehdään toimintaelokuvia, joiden body count on laskettavissa, The Suicide Squad: Suicide Mission ei kuulu siihen joukkoon. Elokuvan toiminta on ultraväkivaltaista mutta tyylitajuista, visuaalista, usein aivan upean tarkasti ajoitettua ja leikattua – ja hillittömän hauskaa. Splatter-hupia, hyvän mielen verikekkerit!

Käsikirjoituksessa ja kuvallisessa ilmaisussa yhdistyy kaikenkarvaisia elementtejä salaviisaasta parisuhdepsykologiasta, puskan takaa yllättävistä juonenkäänteistä ja värikylläisestä psykedeliasta kansanomaiseen tolloilukomediaan ja ylevään sankariepiikkaan asti – sillä sankareita näistä laitapuolen kulkijoista lopulta sukeutuu.

Vaikka välillä näyttääkin, että koko supersankarigenren tarkoitus olisi vain manifestoida pystyynkuolleisuuttaan, saa toisinaan yllättyä iloisesti. Suicide Squad ei ehkä ole Jokerin kaltainen mestariteos, mutta on sen rinnalla osoittamassa, että trikoosankareiden maailmasta on yhä mahdollista inspiroitua.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.