Tähtivaeltaja 2/22

Kirjat – Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Siiri Enoranta
Maailmantyttäret
WSOY

Siiri Enorantaa voisi kutsua Suomen China Miévilleksi, niin ketterästi hän vaihtelee teostensa genrejä ja kerrontatapoja. Maailmantyttäret on hieno jatkumo Enorannan fantastisille, dystooppisille sekä vaihtoehtohistoriallisille teoksille, sillä se edustaa harvinaisempaa spefin alalajia, utopiaa.

Romaani on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastokriisin ja ympäristön saastumisen ongelmat on ratkaistu. Tällaista toiveikkuutta kaivataan spefiin juuri nyt.

Lähitulevaisuudessa ihmisten varallisuus on jaettu tasan, eikä kukaan omista enempää kuin oikeasti tarvitsee. Vanhat valtioiden rajat on poistettu ja alueet on nimetty uudelleen. Opiskella saa niin paljon ja kauan kuin haluaa, eikä se maksa mitään. Tasa-arvoisuus on poistanut ihmisten väliset vihamielisyydet. Paikallisten kielien rinnalle on noussut yhteiskieli esplanti.

Näkökulmat vaihtelevat viiden nuoren kesken. Joselina ja Lise-Lotte ovat tunteneet toisensa jo aiemmin, muut he tapasivat yksinäisille 15–20-vuotiaille tarkoitetulla leirillä. Tytöistä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin Saarivaltiosta, muut Maailmankodista, joka tunnetaan Saarivaltiossa nimellä Hourumanner. Kaia on porukan viides, muita etäisemmäksi jäävä hahmo.

Jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Joselina on joukon tieteilijä. Hänen osionsa ovat muiden tyttöjen haastatteluiden litterointeja kirjoitettuna kirjoituskone-fontilla. Kaian osiot ovat vain puolen sivun mittaisia ja kirjoitettu kursiivilla. Ritva puolestaan on porukan rääväsuu, joka käyttää hyvin värikästä kieltä. Zerinda jakaa tajuntansa esiäidin kanssa, ja hänen näkökulmassaan pompitaan nykyhetken ja sata vuotta vanhojen, romahduksen aikaisten muistojen sokkeloissa. Lise-Lotte pitää vanhoista, röyhelöisistä muovivaatteista ja harrastaa seksiä monien partnereiden kanssa. On ihastuttavan raikasta nähdä nuortenkirjassa tyttöhahmo, joka pitää seksistä, eikä häntä leimata sen vuoksi.

Saarivaltiossa eletään pitkälti samaan tapaan kuin omana aikanamme, vaikka kuvauksista syntyykin hieman slummimainen fiilis. Maailmankodissa puolestaan on kehitytty teknisesti eteenpäin, mutta samaan aikaan moni asia on palannut ajassa taaksepäin. Maiden välillä ei juurikaan kulje tietoa, tavarakin vain pimeillä markkinoilla, eikä ole aivan selvää, kumpi on estojen takana.

Toisin kuin voisi kuvitella, utopia ei tarkoita tylsää ja tapahtumaköyhää tarinaa. Tässä ”ongelma” on ratkaistu sillä, että jopa täydellinen maailma tarvitsee konflikteja. Mystiset koneötökät tuovat särön Maailmankodin kumbaya-yhteisöllisyyteen, ja juuri niiden arvoitusta viisikko lähtee selvittämään. Samalla voidaan näppärästi esitellä teoksen maailmaa eri puolilla Negeurooppaa.

Enorannan luoma maailma on hengästyttävän täyteläinen, joten tekstille on annettava aikaa hautua. Kirjailijan hahmot ovat moninaisia, omaäänisiä ja tarjoavat samaistumispintaa erilaisille lukijoille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei kirjassa mainittu kolmas maailmansota ole koskaan ollut yhtä lähellä muuttua todellisuudeksi. Maailmantyttäret tarjoaa kuitenkin yhden mahdollisen tulevaisuuden skenaarion siitä, millaiseksi maailma voisi muuttua, jos ihmiskunta eläisi harmoniassa itsensä ja luonnon kanssa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Sarjakuvat – Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci: Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci
Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Giovanni Di Gregorion ja Alessandro Barbuccin tuore ranskalaistuotanto Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni lumoaa jo heti kättelyssä. Täydellisessä kuosissa ovat niin taide, tarina, päähenkilöt kuin tapahtumaympäristökin.

Grémilletin kolme sisarusta asuvat äitinsä kanssa taianomaiselta näyttävässä vanhassa ranskalaiskaupungissa. Viime aikoina siskoista vanhin, Sarah, on nähnyt joka yö saman unen. Siinä kolmikko leijailee öisessä metsässä kuin veden alla kelluen. He seuraavat meduusaparvea ja päätyvät valtavan puun oksilla lepäävän vanhanaikaisen, metallista ja lasista tehdyn kasvihuoneen äärelle. Sen sisällä heitä odottaa pieni, yksinäinen meduusa. Mitä ihmettä tämä uni voisi tarkoittaa?

Kun tytöt kysyvät aamuaterialla äidiltä meduusoista, tämä menee hiljaiseksi ja livahtaa ostoksille. Outo käytös herättää kolmikon uteliaisuuden, sillä he tietävät äidin nuoruudesta hyvin vähän. Näin käynnistyy Kolmen sisaren kerhon uusin tehtävä: äidin menneisyyden selvittäminen. Projekti vie Sarahin muun muassa kaupungin kasvitieteellisen puutarhan perällä sijaitsevan, jo vuosia aiemmin suljetun trooppisen kasvihuoneen ovelle.

Sisarukset Grémillet on maaginen ja aurinkoinen koko perheen sarjakuvamysteeri. Iloisessa, seikkailunhaluisessa sisarkolmikossa on luonnetta, mutta myös keskinäisiä ristiriitoja. Vanhimpana Sarah pomottelee nuorempiaan ja määrää tapahtumien tahdin. Cassiopéeta pompottelu ei innosta, ja hänen mielensä täyttävät romanttiset haavekuvat kukista ja prinsseistä. Nuorimmaisin, Lucille, avaa harvoin suunsa ja viihtyy lähinnä kissojen seurassa. He kaikki ovat kuitenkin äärimmäisen sympaattisia hahmoja.

Albumin taide ja värimaailma ovat uskomattoman kauniita. Tyylistä löytyy hienoisia mangavaikutteita. Tähän velkaan viitataan Sarahin makuuhuoneen esineistöllä, johon lukeutuu useita Totoro-pehmoleluja sekä monia muita ikonisia japanilaishahmoja.

Tahtoo heti lisää tätä herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

PS. Viimeisen lauseen toive kävi myös toteen, sillä Sisarukset Grémillet 2: Cassiopéen ihastus ilmestyi elokuussa!

Kirjat – H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

H. P. Lovecraft
Hulluuden vuorilla
At the Mountains of Madness
Suom. Lauri Lattu. Nysalor

Olen jo useamman vuosikymmenen ajan toivonut, että H. P. Lovecraftin tarinoista saataisiin uudet suomennokset. Jalavan 1980- ja 1990-luvuilla kustantamat ja sittemmin useaan kertaan uudelleenjulkaistut käännökset kun eivät kunnolla tavoita Lovecraftin tekstien alkuperäistä voimaa ja tunnelmaa. Tällä tiellä on vihdoin otettu ensiaskeleet, sillä pieni Nysalor-kustantamo julkaisi vuonna 2020 Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita -kokoelman Lauri Latun pätevällä suomennoksella. Nyt vuorossa on Latun kääntämä Hulluuden vuorilla -pienoisromaani.

Kosmista tieteiskauhua edustava kertomus kuvaa Miskatonicin yliopiston retkikunnan matkaa Antarktiksen synkkien salaisuuksien äärelle. Matkasta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt ryhmän johtajana toiminut William Dyer on valmis kertomaan uskomattoman totuuden heidän kokemuksistaan – estääkseen näin ketään muuta enää matkaamasta hulluuden vuorten tuolle puolen.

Tarina käynnistyy lähes kliinisen tieteellisesti, kun Dyer esittelee retkikunnan varusteita ja tutkimusmatkan ensimmäisiä etappeja. Tosin jo tässä vaiheessa lumeen ja jäähän peittyneen kuolleen mantereen mystinen tyhjyys saa kertojan yltymään runolliseen kuvailuun, jota värittävät merkitykselliset yhtymäkohdat kammotun Necronomicon-teoksen sanoinkuvaamattomiin kauhuihin.

Retki saa uuden käänteen, kun tutkijat löytävät muinaisesta saviliuskeesta fossiilisia jälkiä, jotka uhmaavat kaikkea sitä, mitä Maapallon varhaisista kehitysvaiheista tiedetään. Nämä löydöt johtavat retkikunnan aiemmin tuntemattomaksi jääneen, Himalajaakin korkeamman vuorijonon äärelle. Ja tämän jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Jo tässä vaiheessa mukaan pakkaa sellaisia mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä, että lukija on täysin täpinöissään. Jatkossa jännitys vain tiivistyy ja ihmeet muuttuvat entistäkin henkeäsalpaavammiksi. On lähes yliluonnollista, kuinka taitavasti Lovecraft onnistuu kerimään esiin toinen toistaan painajaismaisempia visioita. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä jätetään vain pahaenteisten vihjailujen varaan. Lisäksi alitajuntaa soitteleva teksti on niin uskomattoman evokatiivista, että kuvatut kauhut ja niiden nostattamat tunnelmat saavat lähes käsinkosketeltavia muotoja.

Hulluuden vuorilla on mestariteos jopa Lovecraft-asteikolla, joten on hienoa, että se on saatu suomeksi näin hyvin toimitettuna laitoksena. Alkuperäisen tarinan ohessa mukana on Latun Antarktiksen olosuhteita ja historiaa valottava esipuhe, runsaasti tekstissä käytettyjä termejä avaavia alaviitteitä sekä laajat jälkisanat, jotka pureutuvat mm. tarinan taustoihin sekä pienoisromaanin yhteyksiin Lovecraftin muuhun tuotantoon.

Kiitän ja kumarran.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Don DeLillo
Hiljaisuus
The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Sarjakuvat – Sami Makkonen: Hevosjumala

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Sami Makkonen
Hevosjumala

”Pelko ja rienaus. Pettymys ja pakkomielle. Ne asuivat tässä talossa.”

The Texas Chain Saw Massacre, The Hills Have Eyes, Kuutamosonaatti… Jos ryhtyisin tässä listaamaan kaikki ne kauhuelokuvat, jotka kertovat syrjäseutujen mielipuolten synkistä harrastuksista, joutuisit lukemaan litaniaa useamman päivän ajan. Samaisesta aihepiiristä ammentaa myös Sami Makkosen painajaismainen Hevosjumala-albumi (Like). Tosin se sekoittaa kuvioihin myös kirotun kirjan, joka herättää mielleyhtymiä Evil Dead -elokuvien ja H. P. Lovecraftin tuotannon suuntaan. Kaikista näistä yhtymäkohdista huolimatta Hevosjumalaa voi kutsua sekä omintakeiseksi että suomalaiskansalliseksi teokseksi.

On vuosi 2017, kahta päivää ennen joulua. Kolme nuorta hiihtäjää on eksynyt lumisen metsän uumeniin. Onnekseen – tai pikemminkin epäonnekseen – he päätyvät Harvilan suvun syrjäiselle maatilalle. Siellä he kohtaavat Pertin ja Marjatan ohessa pyörätuoliin sidotun, hengityslaitetta käyttävän potran Petru-pojan. Unohtaa ei sovi kuollutta isoisää, Aatosta, jota säilytetään halkoliiterissä – sillä onhan pian luvassa jouluyö, taikojen aika. Ja jos loitsut ja uhrit suoritetaan oikein, kylmältä maalta ja hevosen paskalta haiseva Herra tulee ja tuo pimeyden mukanaan.

Riittien jälkeen tarina hyppää vuoden 2017 heinäkuulle. Nyt kerronnan keskiössä on nuoripari, joka on remontoimassa Harvilan sukutilan naapurissa sijaitsevaa ränsistynyttä mökkiä. Heille tällöin vielä elossa ollut Aatos toteaa, että kannattaisi poistua paikalta ennen kuin on liian myöhäistä. Varoitukset kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Ja sitten maakellarista nousee…

Se, kuinka tähän kaikkeen on päädytty, selviää albumin viimeisestä jaksosta, joka käynnistyy vuoden 1988 kesäpäiväntasauksesta. Tuolloin Aatos päättää loitsia siunausta perheelleen mystisen taikakirjan ohjeiden avulla. Tästä saa alkunsa hulluus, joka lopulta vie koko suvun mukanaan.

Hevosjumala on vanhojen suomalaisten mytologioiden pohjalta laadittu vahvatunnelmainen kauhusarjakuva, jonka voimakas graafinen ilme saa mielikuvituksen laukalle. Kuvissa selkeys antaa tilaa tummille kauhuille, jotka iskevät suoraan alitajuntaan. Lopulta koossa on vimmainen pyörre, joka imee lukijan helvetillisten houreiden riepoteltavaksi.

Tähän synkkyyteen on hyvä hukkua.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – N. K. Jemisin: Obeliskiportti

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

N. K. Jemisin
Obeliskiportti
The Obelisk Gate
Suom. Mika Kivimäki. Jalava

Tässäpä pitkästä aikaa spefi-trilogia, joka saa toivomaan, ettei kirjasarja loppuisi koskaan! Kolme Hugoa napannut N. K. Jemisinin Murtunut maailma -setti on palkintonsa ansainnut.

Obeliskiportti on trilogian keskimmäinen osa. Se jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin ensimmäinen osa lopetti. Mukaan tulee kuitenkin uusi näkökulmahenkilö, Essunin noin 10-vuotias tytär Nassun, joka vaeltaa isänsä Jijan kanssa pahenevien tuhojen keskellä. He etsivät kaukaista turvapaikkaa, josta Jija uskoo löytävänsä keinon poistaa tyttären epäinhimilliset ominaisuudet.

Toisaalla Essun on keskeyttänyt Jijan ja Nassunin takaa-ajon ja jäänyt Castriman maanalaiseen yhteisöön. Castriman on selviydyttävä sisäisistä ja ulkoisista vaikeuksista. Essunin on puolestaan opeteltava hallitsemaan voimia, joita mystiset, taivaalla seilaavat obeliskit tarjoavat.

Jemisin on taitava rakentamaan maailmoja. Ensin hän paiskaa lukijan keskelle arvoitusta ja tarjoilee sitten ratkaisun paloja sopivina annoksina. Vaikka Obeliskiportti on tavallaan aika tyypillinen trilogian kakkososa – epäitsenäinen rakennuspalikka alun ja lopun välissä – lukija saa syventävää tietoa Tyynimaan historiasta ja salaperäisistä hahmoista, kuten kivensyöjistä ja Vartijoista.

Romaani kysyy, missä kulkevat ihmisyyden rajat. Jos elää vuosituhansien ajan elämää, joka ei muistuta juuri millään tavalla tavanomaista inhimillistä kokemusta, voiko silti olla ihminen? Entä jos tuntee itsensä ihmiseksi, vaikka muut ovat toista mieltä?

Mitään hyvän mielen luettavaa Obeliskiportti ei ole. Kuolema on kirjassa aina läsnä, eikä ole epätavallista, että henkilöt päätyvät tilanteisiin, joissa he surmaavat läheisen ihmisen. Tämän kaiken tuloksena henkilöt ovat yhtä rikki kuin toistuvien luonnonkatastrofien murjoma, ironisesti nimetty Tyynimaa. Kakkososa paljastaa, että nykyhetken oireiden alla piilee muinainen trauma, joka kenties voitaisiin joskus, jollain keinolla ja hinnalla parantaa.

Obeliskiportti saa odottamaan syksyä ja trilogian kolmatta osaa kuin Kuuta nousevaa.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/22

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Hämärää pätäkkää! Maailmankirjat ovat viime vuodet olleet aivan sekaisin, joten Tähtivaeltaja heittäytyy nyt yhden numeron ajaksi outouksien vietäväksi.

Lehden käynnistää Jouko Ruokosenmäen artikkeli yhdysvaltalaisen DC-yhtiön Elseworlds-sarjakuvista. Ne pohjautuvat samaan entä jos? -kysymykseen kuin monet tieteistarinatkin. Tällä kertaa ei tosin liikuta todellisuuteen kytkeytyvissä pohdinnoissa, vaan kysymys esitetään supersankarisarjakuvien sisäisille maailmoille. Niinpä käsittelyssä voivat olla vaikkapa sellaiset kysymykset kuin mitä tapahtuisi, jos Batman olisi vampyyri, Ihmenainen sirkuksen vetonaula tai Teräsmies pahvinen leivänpaahdin?

Pekka Manninen jatkaa puolestaan sarjaansa, jossa hän esittelee erikoisia klassikkokirjailijoita. Aiemmin käsittelyssä ovat olleet mm. Arthur Machen (4/14 & 1/15) ja Joris-Karl Huysmans (4/18 & 1/19). Nyt vuoron saa suurena petona ja pienenä päivänsäteenä tunnettu Aleister Crowley. Häntä ja aiempia tekstinikkareita yhdistävät ihmeelliset elämäntarinat, kohua herättäneet teokset sekä vankka usko maagisiin ilmiöihin.

Tällä kertaa julkaisemme Mannisen massiivisen artikkelin yhtenä kokonaisuutena. Niinpä tarjolla on 34-sivuinen kattaus täynnä uskomatonta faktaa ja vielä uskomattomampaa fantasiaa. Okkultisia salaliittoja koskaan unohtamatta!

Myös dvd-palstalta löytyy useita outoja elokuvia. Al Adamsonin Nurse Sherri -kalkkunassa seurataan kuolleen kulttijohtajan riivaaman sairaanhoitajan kökköä kostoretkeä. Joseph Manginen kasaripläjäys Neon Maniacs on puolestaan pullollaan niin kahjoja tappajamutantteja, ettei mitään rajaa. Shinya ”Tetsuo” Tsukamoton ohjaama humoristinen kauhufantasia, Hiruko the Goblin, on sekin vallan kummallista katsottavaa.

Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuva pitää nyt yhden numeron huilaustauon. Sen tilalla nähdään Kiven tiukkaan rajattujen genremääritelmien raoissa leijaileva maagisrealistinen Taikuri laivassa -novelli.

Parin katovuoden jälkeen tästä kesästä kannattaa repiä kaikki ilo irti. Käydä ahkerasti elokuvissa, festivaaleilla, teatterissa ja keikoilla. Istahtaa terassille lukemaan hyviä spefi-kirjoja. Vierailla eri kaupunkien scifi-mafioissa sekä suunnata kohti heinäkuun alkupuolella järjestettävää Finnconia. Tavata vanhoja kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin.

Tai kuten Danko Jones asian ilmaisi: ”Rock shit hot!”

Toni Jerrman

Ja muista toistaa mantraa: ”Fuck Putin, Fuck Erdoğan, Fuck Putin, Fuck Jinping, Fuck Putin, Fuck al-Assad, Fuck Putin, Fuck Jong-un, Fuck Putin, Fuck Orbán, Fuck Putin, Fuck Lukašenka, Fuck Putin, Fuck Trump, Fuck Putin, Fuck Taleban, Fuck Putin ja niin edelleen.”