Alan Moore & co: Ihmeellinen Miracleman

”Kuin leija, joka on hävinnyt taistelun tuulta vastaan, minä roikun ristiinnaulittuna taivaalla…”

Tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa! Ihmeellinen Miracleman (Like) on kokoelma Alan Mooren legendaarisesta juoksusta mahtimiehen peräsimessä. Alunperin 1980-luvulla julkaistun sarjan vaiherikkaasta historiasta voi lukea tarkemmin Oskari Rantalan massiivisesta Moore-artikkelista (Tähtivaeltaja 2/16 & 3/16). Lähes 400-sivuinen, supermyyttejä purkava Miracleman oli aikoinaan maailmoja mullistava teos – sekä selkeä esikuva suomalaiselle Kapteeni Hyperventilaattorimies -sarjakuvalle.

Mooren käsissä Miraclemanista kasvoi supersankarikäsitteen dekonstruktio, rekonstruktio ja ruumiinavaus. Hän toi menneisyyteen juuttuneen lajityypin konventiot kerralla moderniin todellisuuteen. Iloisten karkkivärien ja kepeiden haaveleikkien tilalle tulivat harmaa arki, ongelmalliset ihmissuhteet ja mielen pimeät puolet. Samalla hän palautti tarinan ytimeen supervoimaisten yksilöiden historialliset yhteydet vanhojen myyttien sankari- ja jumalhahmoihin.

Mooren lähes mytologista lyyrisyyttä huokuva proosa korostaa trikoohahmojen yli-inhimillisyyttä ja kaikkivoipaisuutta. Tätä kautta esiin nousevat kysymykset, mitä tapahtuisi, jos lähes rajattomilla voimilla varustetut superihmiset todella kävelisivät keskuudessamme. Lopulta Moore päätyy jopa maalailemaan vaikuttavan utopistista visiota paremmasta maailmasta. Mannereurooppalaisesta tieteissarjakuvasta sekä uuden aallon kokeellisesta tieteiskirjallisuudesta saadut vaikutteet korostavat teoksen älyllistä ja taiteellista monitahoisuutta.

Ihmeellinen Miracleman -kirja käynnistyy prologilla, joka esittelee 1950-luvun viattoman Miraclemanin ja hänen iloisen teinitiiminsä. Sitten hypätään vuoden 1982 Britanniaan, jossa Liz-vaimonsa kanssa asuva keski-ikäinen vätys, Mike Moran, kärsii painajaisista. Unten myötä hänen mieleensä nousee sana kimota, jonka lausuminen muuttaa hänet kosmiseksi supersankariksi, Miraclemaniksi.

Samalla muistoihin palaavat vuosikymmenten takaiset värikkäät seikkailut, jotka päättyivät kaiken tuhoavaan räjähdykseen. Tosin 1980-luvun näkövinkkelistä katsottuna vanhat tapahtumat vaikuttavat naurettavalta pelleilyltä.

Miraclemanin paluu ei jää huomaamatta. Ensimmäisenä ottaa yhteyttä Jonathan Bates, entinen Kid Miracleman ja nykyinen suuryrityksen johtaja. Voimaan ja valtaan vuosien myötä viehtynyt läpimätä hirviö ei katso hyvällä toisen yli-ihmisen saapumista kuvioihin.

Päätään nostaa myös brittihallituksen salainen palvelu, joka aikoinaan vaikutti niin Miracleman-ilmiön syntymään kuin sen lopettamiseenkin. Vähitellen paljastuu, että kaikki, mitä Mike muistaa sankarillisesta menneisyydestään, on silkkaa valhetta.

Näiden käänteiden keskellä Liz tulee raskaaksi ja alkaa odottaa superlasta. Lasta, jonka ikuisesta elämästä haaveileva tohtori Gargunza haluaisi saada käsiinsä. Hän on koko julman Miracleman-projektin luoja ja arkkitehti. Arkisemmassa maailmassa Lizin ja Miken liitto rakoilee, kun aviomies kipuilee minäkuvaongelmien kanssa: väliin peilistä katsoo väsynyt, pulleamahainen luuseri, toisinaan jumalainen lihaskimppu, jonka ajatukset virtaavat puhtaina ja selkeinä.

Moore tunkee hahmonsa armotta tehosekoittimeen ja vääntää heistä ulos niin inhimillistä tuskaa kuin elämää suurempaa ihmeen tuntua. Kaiken syövää absoluuttista pahuutta ja idealistista hyvyyttä, joka avaa ovia uusiin todellisuuksiin.

Ihmeellinen Miracleman on jylhä ja koskettava sarjakuvaromaani. Maailmoja syleilevän mahtipontisuuden, korkealentoisten visioiden, raakojen kauhujen ja filosofisten pohdintojen keskelläkin se säilyttää inhimillisen yhteytensä reaalimaailman kipupisteisiin. Tarina myös tunnustaa avoimesti yhteytensä populaarikulttuurin perintöön, vaikka muovaakin vanhoja malleja uuteen uskoon. Lisäksi teos valaisee hienosti legendojen syntymekanismeja ja ihmisten tarvetta luoda itselleen jumalia.

Parhaimmillaan Miracleman kulkee kuin tanssi, jossa runollinen teksti ja ilmaisuvoimaiset kuvat resonoivat musiikin lailla. Tämä näkyy erityisesti Garry Leachin ja John Totlebenin taiteilemissa osioissa, joissa on visuaalista potkua vaikka muille jakaa. Teoksessa on kuitenkin sen verran monta piirtäjää, että taso ja tyyli notkahtelevat paikoin ikävästi. Kököintä jälkeä on tehnyt Chuck Austen, mutta yllättäen myös Rick Veitch pistää Miraclemanissa pahintaan. Heidän kuvittamissaan jaksoissa kerrontakin hapuilee.

Kiitoksen ansaitsevat albumin tuore väritys, Jouko Ruokosenmäen hieno suomennos sekä mukaan saadut välinäytökset, jotka puuttuivat 1980-luvun lopun amerikkalaisista Miracleman-albumeista. Uusi värimaailma on selvästi aiempaa toimivampi ja peittää samalla kehnosti piirrettyjen jaksojen pahimmat kömmähdykset.

Ihmeellinen Miracleman on klassikko, jota ei sovi ohittaa.

Seuraavaksi kehiin sitten Neil Gaimanin ja Mark Buckinghamin Miracleman: The Golden Age. Eikös joo?!

”Ja niin me hengitimme mytologiaa, puhalsimme satuja, hikoilimme legendoja. Olimme Olympoksen jumalia.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.