Héctor Germán Oesterheld & Francisco Solano López
Eternautti
Suom. Jarkko Sikiö
Kvaak Kirja & Zum Teufel
”Olimme kuin Robinson Crusoe, jota ulapan sijaan ympäröi kuolema. Se laskeutui hohtavien lumihiutaleiden muodossa… painajaismaisena tuiskuna, joka pyyhki kaiken elämän suurkaupungista.”
Erilaiset maailmanloppuvisiot ovat tieteis- ja kauhufiktion peruskauraa. Aiheesta on tehty niin monia kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, ettei niiden luetteloimiseen riittäisi ikä tai terveys. On zombi- ja triffidiapokalypsejä, maailmojen sotia, ydinasetuhoja, ilmastokatastrofeja, asteroidi-iskuja ja mitä vielä. Useimmiten näissä tarinoissa seurataan viimeisten eloonjääneiden selviytymistaistelua joko toisien hengissä selvinneiden tai ihmiskuntaa hävittävien vihulaisten kanssa – väliin molempien.
Genren aateliin lukeutuu Héctor Germán Oesterheldin käsikirjoittama ja Francisco Solano Lópezin kuvittama argentiinalaisklassikko Eternautti. Se ilmestyi alunperin jatkosarjana vuosina 1957–1959 ja on sittemmin noussut yhdeksi koko Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä sarjakuvista. Teoksen saaminen vihdoin suomeksi onkin todellinen kulttuuriteko.
Eternautti käynnistyy aitoon John Carter -tyyliin: Sarjakuvakäsikirjoittaja Oesterheld istuu työpöytänsä ääressä, kun häntä vastapäätä olevalle tuolille materialisoituu mies tyhjästä. Tämä esittelee itsensä ajassa purjehtivaksi eternautiksi, ikuisuuden matkamieheksi. Seuraavaksi hän kertoo tarinansa, jonka Oesterheld kirjoittaa muistiin meidän kaikkien luettavaksi.
On vuosi 1963. Juan Salvo pelaa ystävineen korttia kylmyyden vuoksi ilmatiiviiksi tilkityssä kotitalossaan Buenos Airesissa. Yllättäen sähköt katkeavat ja ulkomaailman täyttävät aavemaista valoa hohtavat harsomaiset lumihiutaleet. Ennestään tuntematonta säteilyä kylvävä lumi peittää kaiken alleen ja tappaa jokaisen, joka joutuu sen kanssa kosketuksiin. Tuho ylittää mittaluokaltaan jopa ydinaseiden voiman ja romahduttaa yhteiskunnan tukipilarit.
Nyt Juan Salvon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kolmen ystävänsä on yritettävä sinnitellä elossa maailmassa, joka on muuttunut kuolettavaksi autiomaaksi. Ulos ei ole menemistä kuin sukellusnaamarilla ja ilmansuodattimella varustetussa suojapuvussa. Silloinkin vaarana ovat muut hengissä selvinneet, jotka taistelevat samoista jäljelle jääneistä ruuista, juomista, lääkkeistä ja muista elintärkeistä resursseista.
Säteilevää lunta lukuunottamatta sarjakuvan aloitus on perinteinen ja tuttu monesta muusta maailmanlopputarinasta. Oesterheld ja López kuvaavat kuitenkin kuollutta maailmaa sekä päähenkilöitä ja heidän tuntemuksiaan niin vahvasti ja vaikuttavasti, että lukija tuntee itsekin solahtavansa keskelle tätä katastrofia. Jännitys tiivistyy ja tragediasta kasvaa käsinkosketeltava.
Jatkossa sarjakuva saa uusia ulottuvuuksia, kun selviää, että tappavan lumisateen taustalla vaikuttavat – spoiler alert! – ulkoavaruudesta saapuneet vihamieliset valloittajat. Tässä vaiheessa kertomus muuttuu muutaman ihmisen selviytymistarinasta koko ihmiskunnan eloonjäämiskamppailuksi. Mutta onko edes suojapuvuilla varustetuilla armeijan yksiköillä ja niiden seuraan liittyvillä siviileillä – kuten perheensä kotisuojaan jättäneellä Juan Salvolla – mitään mahdollisuuksia taistella tuhosädettä käytteleviä, ihmisen kokoisia kuoriaismuukalaisia vastaan?
Toivo on vähissä, mutta luovuttaminen ei tule kysymykseenkään. Kujanjuoksu jatkuvasti uusia outoja voimia peliin heittäviä avaruusvihulaisia vastaan on silkkaa murhaa, eikä monikaan ihmistaistelijoista näe seuraavaa aamua. Tästä huolimatta Juan ja kumppanit jatkavat sitkeästi tuhoon tuomittua yritystään vapauttaa Maapallo valloittajien ikeestä. Kaiken päättyessä sen sortin yllätyskäänteeseen, että se nostaa sarjakuvan arvon aivan toisiin sfääreihin.
Eternauttia voi kutsua synkäksi ja pessimistiseksi visioksi, jossa ihmiskunta taistelee epätoivon vimmalla ylivoimaisen vihollisen kanssa. Onnen ja onnistumisen hetket ovat harvassa, vaikka toki niitäkin kohdataan. Pääosa ajasta kuluu kuitenkin henkilöiden mieltä ja adrenaliinia syövien taistojen tiimellyksessä – aina kun yhdestä uhasta on selvitty, edessä on jotain vielä paljon pahempaa. Yksi kysymyksistä kuuluukin, kuinka kukaan voisi selvitä järjissään tällaisen paineen keskellä? Mistä ammentaa voimia, jotta ei vain luovuta ja anna periksi mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä?
Albumin esipuheessa Sauli Santikko mainitsee, että yksi syy Eternautin klassikkoasemaan eteläamerikkalaisessa kirjallisuudessa johtunee siitä, että teos osasi peitellysti paljastaa sen ahdistuksen ja epätoivon, jota ihmiset tunsivat jatkuvasti toisiaan seuraavien sotilasvallankaappauksien puristuksista. Tämä huomio saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, mutta nykypäivän suomalaisen lukijan on tietenkin mahdotonta ammentaa tarinasta tällaisia merkityksiä. Toisaalta maailma meidän ympärillämme on juuri nyt mennyt niin hulluksi, että Eternautin maalailema vainoharhainen tuhon sinfonia kuvastaa hyvin tämänkin päivän tunnelmia.
Eternautti on klassikkoasemansa ansainnut. Sarjakuva tarjoilee voimakkaan lukukokemuksen, jossa riittää arvoituksia, ihmeellisiä olentoja sekä lukuisia psykologisia ja yhteiskunnallisia tasoja. Myös Lópezin taide tavoittaa hienosti tapahtumien traagisen ulottuvuuden sekä keskeisten henkilöiden tunteenpalon.
Yli 300-sivuisen sarjakuvan ohessa komeasti toteutettu kirja sisältää suomentajan, Jarkko Sikiön, lyhyet artikkelit Héctor Germán Oesterheldista ja Francisco Solano Lópezista sekä sarjakuvan käännösprosessista. Tilaa annetaan myös Eternautin evoluutiolle, merkitykselle sekä teoksen jatko-osille.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.
tähtivaeltajablogi 