Toni Jerrman

Adrian Tchaikovsky: Shroud

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Shroud
Tor Books

Turun Finnconin (10.–12.7.) kunniavieraaksi saapuva Adrian Tchaikovsky on useaan otteeseen palkittu brittiläinen tieteis- ja fantasiakirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Children of Time -trilogia (2015–2022) sekä Shadows of the Apt -kirjasarja (2008–2018). Vierailun kunniaksi häneltä saadaan heinäkuussa suomeksi Lukinvalo-romaani (Spiderlight, 2016).

Ahkeran kynänikkarin tuorein julkaisu on kuitenkin vuonna 2025 englanniksi ilmestynyt Shroud-romaani.

Kirjan maailmassa ihmiskunta puskee yhä syvemmälle avaruuteen. Kokonaisia aurinkokuntia tyhjennetään resursseista, jotta pitkä marssi voi jatkua. Myös ahtaissa avaruushabitaateissa elävät kansalaiset on valjastettu tämän tavoitteen edistämiseen. Heidän jokainen hetkensä kuluu suuren päämäärän palveluksessa. Mitä hyödyllisempi olet, sitä todennäköisemmin pääset etenemään elämässäsi. Tosin tästä ratas koneistossa -elämästä on karsittu pois ihmisarvoinen onni ja ilo.

Kaiken taustalla kuikii ajatus siitä, että mitä laajemmalle ihminen on levittäytynyt, sen todennäköisempää on, ettei mikään yksittäinen katastrofi voi pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin.

Tarina käynnistyy Prospector413-aurinkokunnasta, josta on tarkoitus tulla yksi ihmiskunnan etenemisen välietapeista. Sieltä paljastuu jotain ennenkuulumatonta: kaasujättiläistä kiertävä kuu, joka ulvoo kakofonista sähkömagneettista äänimattoa. Kuun tutkiminen osoittautuu lähes mahdottomaksi paikallisten olosuhteiden takia. Ongelmia aiheuttavat painovoima, kaasukehä, paine ja lämpötila, jotka ovat ihmisille tappavia – eivätkä droonitkaan pärjää sen paremmin tässä ikuiseen pimeyteen vajonneessa ympäristössä.

Mutta vaikka päähenkilö kuinka alkuun toistelee, ettei ihmisillä ole mitään asiaa tähän helvettiin, niin sinnehän hän päätyy – kuten jo prologista käy ilmi.

Tchaikovsky on luonut romaaniinsa hämmästyttävän vieraan maailman erikoisine elämänmuotoineen. Ihmeen tuntua soittelevia ja ihmismielin lähes käsittämättömiä visioita vyöryy eteen käytännössä joka sivulta. Ja kun tähän ympäristöön heitetään pari ihmistä huonosti maastoon sopivassa kapselissa, niin lienee selvää, että luvassa on epätoivoinen selviytymistaisto ja lukuisia aivoja raastavia kauhunhetkiä.

Lisäpontta tarinaan tuovat jaksot, joissa kerrataan kuun omituisten olentojen evoluutiota ja sen mukanaan tuomia erikoisia selviytymis- ja kukoistamisstrategioita. Ja vaikka romaanin hahmot pohtivatkin pitkään, saattaisiko kuusta löytyä älyllistä elämää, niin lukijoille tämä käy ilmi jo pätkistä, joissa tapahtumat nähdään alieneiden kuulokulmasta. Vaikka tämä temppu syökin osan olentojen vieraudesta, tuo se hienosti esiin, kuinka erilaisin tavoin todellisuutta voi tulkita.

Hitaasta liikkeellelähdöstä huolimatta Shroud on päräyttävän kunnianhimoinen, aivot räjäyttävä tieteisvisio, jonka mielikuvituksellisuuden edessä voi vain kumartaa. Varsinkin kun mukaan on ympätty teemoja, jotka koskettavat mm. ihmisten rajoittunutta kykyä nähdä ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta. Minuuden häilyvästä käsitteestä ja ihmisten omahyväisyydestä nyt puhumattakaan.

Huutaa kuin eläin!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Niilo Sevänen: Unten kruunu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Niilo Sevänen
Unten kruunu
Gummerus

”Voi pieni Sorkkajalka. Minä näytän sinulle kätketyt ihmeet ja aarnihautojen salaisuudet, opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää. Miten huudat tuulta, sidot sinistä liekkiä, vedät kuun alas taivaalta ja keskustelet vainajien kanssa… Mitä muuta pieni lapsi voisi toivoa?”

Unten kruunu on Niilo Seväsen eeppisen Ikitalvi-fantasiatrilogian toinen osa. Toisin kuin usein, se ei kärsi trilogian keskivaiheen ongelmista. Käytännössä kirja päihittää jopa sarjan erinomaisesti käynnistäneen Ikitalven polku -romaanin. Temppu, jota pidin ennalta mahdottomana.

Vuoden 1007 Eurooppaan sijoittuvan tarinan siemenet on kylvetty vuonna 1000. Tuolloin Maailmansärkijäksikin kutsuttu Valkoinen noita marssi petoineen Dublinista Roomaan ja toi mukanaan maanosaa yhä piinaavaan ikitalven. Nyt autioitunutta ja raunioitunutta Roomaa ympäröi läpipääsemätön musta metsä, jonka luonnottomien puiden katveessa ei yksikään lintu laula tai hiiri vikise. Sitä, mistä metsä on tullut ja minne noita on päätynyt, ei tiedä kukaan.

Unten kruunu käynnistyy kolmella tarinalinjalla. Yhtäällä on leskikeisarinna Theofana, joka matkaa 300 ratsumiehen saattueessa kohti Roomaa. Hän on etsimässä kadonnutta poikaansa, keisari Ottoa, eikä anna minkään tai kenenkään tulla tavoitteidensa tielle. Joukkion mukana kulkee myös seitsemän vuotta uinunut Dublinin viikinkikuningas Trym Tulikieli, joka ei muista, kuinka aikoinaan päätyi Kalevan maan metsiin tai sitä, kuinka sittemmin kadotti rakkaan vaimonsa ja lapsensa.

Ankarien talvimyrskyjen keskellä pyristelevä seurue kohtaa matkallaan sekä tuhottuja luostareita että nälkäänäkeviä ihmisiä. Samalla aukeavat niin Theofanan kokemukset vuoden 1000 myllerryksissä kuin Trymin muistia kahlinneet lukotkin.

Ajattarien hyökkäyksen jäljiltä pientä Halla-tyttöä saattanut seurue on hajonnut. Useiden mystisten tahojen tavoittelema Halla ja hänen seitsensorminen bardi-enonsa Orfeus ovat päätyneet mustan metsän siimekseen, jossa he kohtaavat outojen varjolasten kolmikon. Mestarinsa pettänyt palkkamiekka Skadi, rautanaamion taakse kasvonsa kätkevä Silfúr ja omia juoniaan punova puhuva kettu Repolainen ovat puolestaan löytäneet toisensa ja lähtevät etsimään Hallaa ja Orfeusta synkän metsän uumenista.

Sevänen on luonut eepoksensa taustalle omintakeisen maailman, jossa yhdistyvät lumoavin tavoin pohjoisen myytit, viikinkitarut, kreikkalais-roomalaiset mytologiat, Kalevalan runoelmat ja Euroopan historia. Kristinuskon opetukset törmäävät vanhoihin jumaliin, ja uskomusten taistossa ristinpalvojat hävittävät surutta tieltään kaikki, jotka eivät suostu alistumaan yhden jumalan seuraajiksi.

Tarinan edetessä vastaan tulee niin peikkoja, huldria, hiidenvuohia, hämärän väkeä, tuulessa supattavia aaveita kuin alisen petojakin. Lisäksi tilaa saavat mm. Toscanan luolakappeliin suljettu auguuri, salaperäinen Kuuneito, pohjoisen tietäjä ja tuhannen virstan kulkija Asbjörn Yksikäsi sekä unten maailmassa liikkuva korppi Mustasulka, joka asuu kätkettyjen polkujen takana.

Päheitä tunteita nostattavat myös monet tapahtumapaikat, kuten Orvieton kukkulaan koverretut ikiaikaiset luolakäytävät sekä pikimustien helvetinköynnösten peittämä Rooma, jonka raunioiden keskeltä kohoaa alisen sirpaleita kuin painajaisista nousseina torahampaina.

Kerronnan myötä moni kutkuttava arvoitus saa ratkaisunsa. Hallan perimä ja mahdit kuoriutuvat esiin. Repolaisen emäntä paljastuu ja Iki-Äidin olemus käy ilmi. Päähenkilöiden luonnekuvaus syvenee ja menneisyyden salat tulevat päivänvaloon. Mutta paljon jää myös pimentoon, odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Unten kruunu on uskomattoman rikasta ja koukuttavaa luettavaa. Tarina on tulvillaan mielikuvitusta kiihottavia elementtejä, ja teksti soljuu kuin unelma. Lähes 500-sivuisen romaanin haluaisikin ahmia yhdellä istumalla. Ja käydä sen jälkeen välittömästi seuraavan kirjan kimppuun.

Silkkaa parhautta!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen: Totentanz Comics

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen
Totentanz Comics

Ympäristökatastrofin seurauksena ihmiskunnan on ollut pakko siirtyä asumaan kansikaupunkeihin. Niissä kaikki resurssit on säännöstelty tarkasti ja kullakin kansalaisella on oma kulutuskiintiönsä. Näin taataan, että jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Tälle taustalle rakentuu Raimo Saastamoisen käsikirjoittama ja Juuso Laasosen kuvittama Totentanz Comics. Siitä on nyt saatu ulos ensimmäinen numero.

Kyberpunk-henkinen tarina lähtee liikkeelle vauhdilla. Nuori Sue pakenee henkensä edestä kansikaupungin kaduilla. Hän on löytänyt keinon kiertää kiintiöitä, mutta nyt jokin on mennyt pieleen ja kaikki vanhatkin ekstraostokset ovat palanneet hänen mittariinsa. Kiintiörikkomus on vakava rikos, joten raskaasti aseistetut kyberpoliisit ravaavat vikkeläliikkeisen robokoiransa kanssa Suen jäljillä.

Sujuvasti rullaava kertomus päättyy yllätyskäänteeseen, joka vääntää tilanteen uuteen muottiin – kuin parhaissa tv-sarjoissa konsanaan. Jatkoa jää odottamaan innolla, sillä luvassa näyttäisi olevan erinomaisen mielenkiintoinen tieteisseikkailu.

Totentanz Comics ei ole mikään pienen luokan projekti. Suunnitteilla on satojen sivujen mittainen sarjakuvaromaani, joka ilmestyy aluksi lehtimuodossa. Koukuttavan kerronnan lisäksi paperille on loihdittu komeaa neliväritaidetta, jossa hyvässä kuosissa ovat ihmiset, asusteet, ympäristöt ja tekniset laitteet. Harkitusta kuvakuljetuksesta ja tummissa tunnelmissa kylpevistä valoista nyt puhumattakaan.

Kunnianhimosta ei ole tingitty, joten sopii toivoa, että homma ottaa tuulta alleen ja tarina saadaan maaliin asti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Nyt rokkaa ja rytisee! Mannerlaatat murenevat ja universumit peittyvät tuhkaan. Taisteluhaarniskoihin sonnustautuneet sotilaat niittävät vihollisia ja hien – sekä veren – määrä lasketaan miljoonissa litroissa. Jeremy Szal on täällä tänään!

Villien dingojen kasvattaman australialaiskirjailija Jeremy Szalin maittavin luomus on massiivisen kokoluokan tieteistoimintaa ja goottikauhuista avaruusoopperaa yhdistelevä The Common -trilogia. Setin hartaudella odotettu kolmas romaani, Wolfskin, näki päivänvalon maaliskuun lopulla, joten nyt on korkea aika paneutua kunnolla kirjailijan tuotantoon.

Pitkän artikkelin ja lyhyen haastattelun lisäksi tätä lehteä koristaa Szalin kymmensivuinen tieteiskauhunovelli Tähtiä haudassa, tähtiä kallossa. Sen suomennoksesta vastaa palkittu Kaisa Ranta.

Kuten kirjojen tyylilajista sopii olettaa, Szal fanittaa mm. sellaisia Tähtivaeltajasta hyvinkin tuttuja brittikirjailijoita kuin Iain M. Banks ja Alastair Reynolds: ”Maailmaan ei ikinä synny toista kirjailijaa, joka olisi kuin Banks. Myös Reynolds on aivan mahtava, ja hänen teoksillaan on ollut suuri vaikutus omaan tuotantooni.”

Yllättävänä paljastuksena Szal mainitsee, että hän on käynyt Suomessa. Kyseinen vierailu tapahtui vuonna 2017, jolloin Helsingin Messukeskuksen täytti Worldcon 75 -tapahtuma.

Fyysisinä esineinä Szalin teoksia ei välttämättä löydy jokaisesta suomalaisesta kivijalkakirjakaupasta tai edes maailman kaikista nettimyymälöistä. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, joten näitä teoksia sietää metsästää ihan urakalla!

Kotimaisista tekijöistä esiin nostetaan tällä kertaa jo 2000-luvun alussa kirjailijauransa aloittanut Salla Simukka. Hänet tunnetaan parhaiten nuorille aikuisille suunnatusta Lumikki-trilogiasta, jonka oikeudet on myyty yli 50 maahan. Simukan tuotantoon mahtuu kuitenkin monta muutakin mainiota spefi-kirjaa, jotka sopivat lasten ja nuorten lisäksi myös aikuislukijoiden käsiin.

Anne Leinosen laajassa haastattelussa Simukka kertoo mm., kuinka päätyi kirjailijaksi, miten hänen teoksensa ovat syntyneet ja mitä teemoja hän romaaneissaan käsittelee. Hän ottaa kantaa myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden aliarvostukseen ja kehottaa kaikkia huutamaan suureen ääneen hyviksi kokemistaan kirjoista. Tämän voin allekirjoittaa täydestä sydämestäni.

Ja sitten asiasta toiseen: Olen jo useamman vuoden ajan etsinyt tietäjää ja taitajaa, joka olisi halukas kirjoittamaan Tähtivaeltajaan artikkelin brittikirjailija Adrian Tchaikovskysta. Valitettavan huonolla menestyksellä. Nyt kun Tchaikovsky saapuu kunniavieraaksi Turun heinäkuiseen Finnconiin, oli lehteen pakko saada arvostelu hänen tuoreesta Shroud-romaanistaan. Lähes hurmoksellinen teksti löytyy täältä.

Pertti Jarlan remontti- ja taidenäyttelykiireiden takia hänen upea Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvansa pitää jälleen yhden numeron tauon. Sen tilalla nähdään Pekka Mannisen kybällä iskevä Teräslilja-sarjakuva Sisältövaroitus: koira kuolee eikä siitä kissastakaan ihan tiedä. Nauttikaa antaumuksella!

Lisäksi lehdessä on tarjolla myös reipas annos kirja-, sarjakuva-, elokuva- ja televisiosarja-arvosteluja. Sekä tietenkin toinen osa Kari Sihvosen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -sarjakuvasta.

Sitten ei muuta kuin lukemaan ja julistamaan kirjallisuuden ihanuutta turuille ja toreille!

Toni Jerrman

Elokuvat – Star Wars: The Mandalorian and Grogu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Star Wars: The Mandalorian and Grogu

Muistan yhä elävästi, kun sain vuonna 1977 käsiini lokakuun Valitut Palat. Siinä kerrottiin George Lucasin tuloillaan olevasta Tähtien sota -elokuvasta. Artikkeli räjäytti nuoret aivosoluni taivaan tuuliin.

Oli juonikuvausta, joka vakuutti, että Tähtien sota on kiehtova avaruusooppera, jota tähdittävät mm. upeat robottihahmot ”Erkaks Deekaks” ja ”See Kolmepeeoo”. Oli kehuja tyyliin ”jo ennen arvostelijoiden haltioitunutta ylistystä olivat ennakkoesitykset ja huhupuheet leimanneet tämän elokuvan avaruuden Tuulen viemäksi filmihullujen ja tieteisromaanien ahmijoiden keskuudessa.”

Ei siis ihme, että ne kuukaudet, jotka jouduin odottamaan Tähtien sodan Suomen ensi-iltaa, leijuin jalat irti maasta, selittäen innostuneesti kaikille lähimmäisilleni lähestyvästä elokuvanautinnosta: ”Tämä on juuri sitä, mitä olen odottanut koko pienen ikäni!”

Eikä Tähtien sota pettänyt – se sisälsi kaikkea, mitä nuori scifi-fani saattoi toivoa: mielikuvituksellisia olentoja ja tapahtumapaikkoja, uskomattoman hyvin toteutettuja avaruustaisteluita sekä elämää suuremman seikkailun.

Vuosien kulku ei ole vesittänyt alkuperäisen Tähtien sodan viehätysvoimaa. Se on yhä paras myyttinen avaruusooppera hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Puhdasotsainen yhdistelmä 1930-luvun pulp-klassikoita ja episodielokuvia moderneilla efekteillä toteutettuna.

Sarjan jatko on sitten ollut paikoin aikamoista tarpomista. Nyt teatterionneaan kolkuttaa Jon ”Happy Hogan” Favreaun ohjaama, The Mandalorian -televisiosarjasta ponnistava Star Wars: The Mandalorian and Grogu -elokuva.

Legendaarinen palkkionmetsästäjä Mandalorian (Pedro Pascal) ja hänen mukanaan kantelemansa isosilmäinen Grogu-vauva ovat Uuden tasavallan leivissä. He etsivät pakoon päässeitä Imperiumin korkea-arvoisia upseereja galaksin Ulkoreunalla.

Koska Mandalorian on olevinaan Tähtien sota -universumin John Wick, hän tappaa vaivatta valtavatkin vastaan vyöryvät vihollislaumat. Paitsi silloin kun juoni sanoo muuta, ja hän häviää yhdellekin vastustajalle.

Toisin kuin John Wick -elokuvien hienosti koreografioidut, näytellyt ja kuvatut taistelukohtaukset, Mandalorian saa tyytyä nopeilla leikkauksilla toteutettuun geneeriseen toimintapuuroon. Toisaalta hän saa vastaansa myös kasapäin tietokoneanimoituja hirviöitä, joille ei sen ihmeempää roolia suoda. Jos oliolla on iso kita ja se näyttää rumalta, se on ilmiselvästi tarkoitettu tapettavaksi.

Elokuvassa Mandalorian saa eversti Wardilta (Sigourney Weaver) tehtäväkseen etsiä piileskelevän herra Coinin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin vapauttaa ilkimysten kaappaama Rotta the Hutt ja kiikuttaa hänet Hutt-kaksosten huomaan.

Juonta ei elokuvasta löydy edes kengännauhojenpitimiksi. Tarina koostuu lähinnä eestaas sinkoilusta ja peräperää laitetuista taistelukohtauksista. Väliin ammuskellaan, toisinaan heilutetaan astaloita ja joskus kurvaillaan avaruusaluksilla sädesateessa. Hahmojen kohtaloista ei voisi vähempää välittää.

Erityisen ärsyttävä on lällynlöperö Rotta the Hutt, joka jaksaa koko ajan korostaa naukuvalla äänellä, ettei ole yhtään samanlainen kuin isänsä Jabba the Hutt. Rotta haluaa olla kiltti ja elää vain omaa elämäänsä. Myös Grogun ultralaskelmoidusta söpöilystä saa nopeasti tarpeekseen.

Kaikki mielenkiintoiset elementit mahdollisimman kaukaa kiertävä elokuva on niin tyhjänpäiväinen, että sen olemassaoloa ei voi kuin ihmetellä. Katsomossa tulee jatkuvasti vilkuiltua kelloa ja tuijoteltua seiniä. Samalla voi vain unelmoida siitä, kuinka paljon nautinnollisempaa olisi seurata tapetin kuivumista.

Pisteitä ei heru myöskään visuaalisesta tyylilajista, joka nojaa lähinnä pimeyteen ja värikkyyden välttelyyn.

Nyt menen hakkaamaan päätäni seinään.

Toni Jerrman

PS. Eipä ole Star Wars enää sellainen myyntitykki kuin ennen. Aikoinaan ensi-iltanäytöksiin jonotettiin, nyt monta sataa henkeä vetävässä teatterissa oli kanssani vain parikymmentä katsojaa. Joiden keski-ikä vaikutti olevan 50:n paremmalla puolella. Höh.

Tähtien sota – Tähdet 2026

Star Wars (1977) ★★★★★
Star Wars: The Empire Strikes Back (1980) ★★★★
Star Wars: Return of the Jedi (1983) ★★★

Star Wars: The Phantom Menace (1999) ★★
Star Wars: Attack of the Clones (2002) ★
Star Wars: Revenge of the Sith (2005) ★★★

Star Wars: The Force Awakens (2015) ★★
Star Wars: The Last Jedi (2017) ★★★
Star Wars: The Rise of Skywalker (2019) ★

Rogue One: A Star Wars Story (2016) ★★★
Solo: A Star Wars Story (2018) ★★

Star Wars: The Mandalorian and Grogu (2026) ★

Ja kyllä, vuoden 2026 tähditys voi poiketa – ja osin poikkeaakin – siitä, mitä olen antanut elokuville heti ensi-illan jälkeen. Uutta Star Wars -leffaa menee aina katsomaan intopinkeänä ja vaaleanpunaiset lasit silmillä. Tuolloin huomio kiinnittyy erityisesti filmien onnistumisiin. Siinä vaiheessa kun elokuvat katsoo toista, kolmatta ja neljättä kertaa alkavat saumat irvistellä ja huonotkin puolet nousta esiin.

Saattaapa olla myös, että rakkaus Tähtien sotaan johtaa yhä liian korkeisiin tähdityksiin. Mutta näin ne tähdet tällä kertaa nyt kuitenkin paukkuvat.

Sarjakuvat – Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero: Modesty Blaise – Huipputason petturi

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero
Modesty Blaise: Huipputason petturi
Suom. Asko Alanen. Jalava

”Alas rivot bikinit!”

Vihulaiset saavat jälleen kyytiä Modesty Blaise: Huipputason petturi -albumin sivuilla. Isokokoiseen opukseen on kerätty viisi Peter O’Donnellin käsikirjoittamaa seikkailua, jotka ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1965–1997.

Kahden vanhimman tarinan piirroksesta vastaa aina yhtä tyylikäs Jim Holdaway. Loput kolme on taiteillut Enrique Romero, jonka jälki on huolellisempaa mutta samalla myös hitusen jäykempää. Molemmat tekijät ovat kuitenkin sanomalehtistrippisarjakuvien mestareita.

Kuten jopa yllättävän usein, niin nytkin monen kertomuksen käynnistäjänä toimii kidnappaus, jota Modesty Blaise ja Willie Garvin ryhtyvät selvittämään.

Kokoelman nimitarinassa kaapatuksi on joutunut sir Gerald Tarrant, Britannian tiedustelupalvelun korkea-arvoinen agentti ja Modestyn sekä Willien hyvä ystävä. Tapaus liittyy tietenkin vakoojapeliin, joten panokset ovat korkeat. Mutta eipä moinen ole ennenkään niin taistelutaidoiltaan kuin aivoiltaankin timantinteräviä sankareitamme häirinnyt.

Viikinkikoplassa ryöstäjinä riehuu viikinkejä intohimoisesti ihaileva Magnus kätyreineen. Tappeluhullua berserkkiä innostaa ajatus päästä taittamaan peistä Modestyn kanssa, ja sehän onnistuu parhaiten kidnappaamalla viaton nainen syötiksi. Jännittävässä seikkailussa astalot heiluvat, puukot lentelevät ja pamput löytävät maalinsa.

Samantha ja Kerubi -tarinassa siepatuksi joutuu länteen loikanneen muusikon vaimo. Väriä kertomukseen tuo taistelulajeja harrastava nuori tyttö, joka pomottelee jopa Helvetin enkeleihin kuuluvaa isoveljeään: ”Mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, mokoma aivoton tomppeli!” Helvetin enkeleiden tyhmyydestä tehdään muutenkin antoisaa pilaa. Huvitukseksi on laskettavissa myös kohtaus, jossa Willie aiheuttaa sekasortoa bikinien muotinäytöksessä vastustamalla äänekkäästi moista alastomien naisvartaloiden näytteillepanoa.

Kepeän ja kipeän yhdistelmä nostaa juurikin tämän jakson albumin parhaaksi suoritukseksi.

Guatemalassa öljyä etsivä sokea Dinah ja hänen miehensä Stephen päätyvät sissien kynsiin valaisevasti nimetyssä Durango – Guatemalan guerrilla -sarjakuvassa. Hyvinkin synkkiin vesiin uivassa kertomuksessa pahisten liipaisin on herkässä eikä elämä viidakkoleirissä ole muutenkaan herkkua.

Kirjan päättävässä Lavastettu murha -tarinassa ei kidnapata ketään. Sen sijaan vanha vihollinen punoo todella ovelan juonen, jonka tarkoituksena on päästä käsiksi äveriään isän rahoihin ja siinä sivussa lavastaa Willie murhaajaksi. Albumin pohjamateriaali on muuten pääosin oivallisessa kunnossa, mutta tässä jaksossa on joidenkin strippien kohdalla jouduttu turvautumaan huonolaatuisempiin lähteisiin.

Modesty Blaise: Huipputason petturi jatkaa kunnialla Jalavan Blaise-settiä. Nämä tarinat toimivat vuosikymmenestä toiseen, joten on oivallista, että niitä julkaistaan nykyisin kestävinä, kovakantisina albumeina.

”Pidä suusi soukalla, Tyrone, tai revin pääsi irti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Sarjakuvat – Kivi Larmola: Orkaani

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Kivi Larmola:
Orkaani
Manitou

”Maailma syttyi tuleen joka laidalta. Osoitteet muuttuivat, kirjeet eivät kulkeneet, maat vaihtuivat.”

Kivi Larmolan tuorein sarjakuva-albumi on nimeltään Orkaani. Teos on kokoelma lyhyitä, elämänmakuisia tarinoita.

Kokonaisuuden käynnistää lyyrinen, kauniinsuolainen rakkaustarina Harmaata pitsiä. Rosalinda ja Martti lupaavat olla ikuisesti yhdessä, mutta Amerikan kulta ja maailmansota ajavat heidät erilleen. Kohtaavatko rakastavaiset enää tässä maailmassa vai katoavatko haamutkin viimeisen aamun koittaessa?

Sanaton Pipe Dream tarjoaa musiikillisen tripin, jossa psykedeliaan asti kurkottava visuaalisuus kuljettaa tarinaa mystisiin sfääreihin.

Metsässä eksytään ruuhkaisilta moottoriteiltä luonnon katveeseen. Eteen avautuu huumaava, elävä maailma, joka on kaukana kiireisten maanteiden todellisuudesta. ”Kuinka puhdas on metsän tuoksu!”

Sivun mittaisessa Sovituskirjassa synnit taipuvat uuteen muotoon riemastuttavan oivalluksen kautta. Lyhyydestään huolimatta visio on ladattu täyteen poeettista tunnelmaa.

Kokoelman pisin tarina, Reset, paljastaa, mitä Kiven muinaisen Kytkijät-albumin (1992) päähenkilölle on sittemmin tapahtunut. Traagisesti virittynyt, taitavasti kerrottu sarjakuva iskee lujaa, vaikka Kytkijät olisikin kadonnut muistin syövereistä.

Kaiken päättää tunteisiin käyvä Säitä pidellyt, jossa jätetään hyvästit kuolleille ystäville.

Orkaani on vahva ja vaikuttava teos. Sarjakuvien pienieleisyys kätkee sisäänsä vahvoja aistimuksia, jotka hehkuvat arkisen maailman ihmeellisyyttä. Näkemysten kirkkaus ja haikea tunnelmointi vievät mukanaan, ja lukija tuntee astuneensa suurten inhimillisten totuuksien äärelle.

Kivi on myös valinnut kuhunkin tarinaan sen sisältöä parhaiten kuvastavan piirrostyylin. On harmaanvalkoisia pintoja ja silkkaa mustavalkografiikkaa – väliin jopa mustalle pohjalle valkoisella taiteiltua. Silloinkin kun piirrosjälkeä ohjastaa luonnosmaisuus, kuvat ovat täynnä tunnetta ja todistusvoimaa.

”Yltäkylläisyys tuli monessa kuosissa. En osannut valita. Ottaisinko puolivillaista?”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Elokuvat – The Bride!

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

The Bride!

Maggie Gyllenhaalin ohjaama ja käsikirjoittama Frankenstein-mukaelma The Bride! nostatti suuria odotuksia. Valitettavasti lopputulos paljastui silkaksi sekasotkuksi, joka ei itsekään tiedä, missä oikein mennään.

Filmi käynnistyy taidepläjäystä muistuttavalla pätkällä, jossa kuolemansa jälkeen limboon juuttunut Mary Shelley (Jessie Buckley) uhoaa, että nyt hän pääsee vihdoin kertomaan tarinan, joka on paljon kauheampi ja järkyttävämpi kuin hänen Frankenstein. Uusi Prometheus -romaaninsa. Todellisuudessa tämä on pelkkää sanahelinää.

Ollaan 1930-luvun Chicagossa, jossa Ida (Buckley) juhlii ystäviensä kanssa. Yllättäen Shelleyn henki riivaa hänet, minkä jälkeen nainen alkaa riehua päättömästi ja syyttää paikalla olevaa mafiapomoa tappajaksi. Moinen käytös johtaa tietysti välittömään kuolemantuomioon.

Miten ihmeessä Ida liittyy mafiaan, selviää filmin loppupuolella kuultavassa selitysosiossa.

Kaupunkiin saapuu palasista koottu mies, Frank (Christian Bale), jota jäytää syvä yksinäisyys. Hän hakeutuu henkiinherätyskokeita eläimillä tehneen tohtori Euphroniouksen (Annette Bening) luo ja pyytää tätä luomaan itselleen morsiamen, jotta voisi vihdoin kokea rakkautta, läheisyyttä ja seksuaalista nautintoa.

Kuten arvata saattaa, henkiinherätettäväksi ruumiiksi päätyy Ida. Muistinsa menettäneelle ex-kuolleelle väitetään, että hän on Frankin morsian ja ollut vakavassa onnettomuudessa. Frank satuilee hänelle muutenkin ummet ja lammet heidän aikaisemmasta yhteisestä elämästään.

Lopulta hirviökaksikko päätyy pakoilemaan poliiseja Bonnie and Clyde sekä Thelma & Louise -tyyliin. Tosin paljon kehnommin toteutettuna ja motivoituna.

Filmi yrittää paikka paikoin nostaa esiin feministisiä teemoja, mutta ei saa niistä oikein mitään irti. Miehet pyrkivät jatkuvasti käyttämään hyväkseen niin Idaa kuin Morsiantakin. Muutenkin miesten silmin nähtynä naisilta puuttuu ihmisarvo ja he ovat pelkkää hyötytavaraa.

Väliin pauhataan suureen ääneen tapetuista, hiljennetyistä ja alistetuista naisista. Mukana on myös mainio, mutta irralliseksi jäävä lyhyt kohtaus, jossa sorretut naiset nousevat kapinaan.

Rautalangan puolelle mennään siinä vaiheessa, kun sankareitamme takaa-ajava poliisikomisario Jake (Peter Sarsgaard) joutuu esittelemään Myrna-parinsa (hämmentävän kehno Penélope Cruz) sihteerinä, koska kukaan ei uskoisi, että nainen voisi olla etsivä – vaikka Myrna onkin kaksikon älykkäämpi puolisko.

Sukupuolten välinen epätasa-arvo on toki tärkeä aihe, mutta tässä elokuvassa teeman kehittely jää pinnalliseksi eikä johda mihinkään.

Päähenkilökaksikon laidasta toiseen ailahtelevat luonteet on helppo selittää Frankin kokemuksilla sekä Morsiamen kaksijakoisella persoonallisuudella, mutta samalla ratkaisu tylsistyttää psykologisen draaman terän. Lisäksi liikaa aikaa tuhrataan elokuvateattereissa, joissa Frank käy katsomassa ihailemansa Ronnie Reedin (Jake Gyllenhaal) tähdittämiä mustavalkoisia musikaaleja – kuvitellen itse tanssivansa valkokankaalla.

Päähän ottaa sekin, että filmin lopussa vihjaillaan tohtori Euphroniouksen mielenkiintoisesta menneisyydestä. Tässä olisi ollut kiehtovaa tarinapotentiaalia, joka jää nyt hyödyntämättä. Sen sijaan ränttäävän Mary Shelleyn änkeminen mukaan kuvioihin on täysin turha rasti.

Täydellinen epäonnistuminen The Bride! ei kuitenkaan ole. Visuaalinen tyylilaji lavasteineen, vaatteineen ja väreineen hivelee silmää. Erinomaisesti toimivat myös Frankin ja Morsiamen kasvomaskit. Näyttelijöistäkään ei pääosin löydy pahaa sanottavaa, ja erityisesti Buckleyn ja Balen roolisuorituksia seuraa ihaillen. Väliin heidän keskinäinen kemiansa puhkeaa todella vaikuttavaan kukkaan.

Gyllenhaalia on selvästi motivoinut tarve läväyttää valkokankaille jotain räväkän outoa ja unohtumatonta. Ja eihän tätä heti unohdakaan, mutta käytännössä filmi jää mieleen ainoastaan surkuteltavana kämminä.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Kolumni – Pääkirjoitus 1/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , ,

Viime vuosi oli Yhdysvalloissa, Suomessa ja maailmalla ylipäätään niin absurdi, ettei moista kykenisi kuvittelemaan edes spefi-kirjailija. Eikä vuosi 2026 ole käynnistynyt yhtään sen paremmin. Hullut todellakin johtavat mielisairaalaa.

Ehkäpä juuri tästä syystä useampikin kirjailija on nyt siirtynyt dystopioista utopioihin. Kun todellisuudessa ei välky toivon hiventä, on lohdullista kuvitella maailmoja, joissa asiat ovat edenneet parempaan suuntaan. Joissa valtioiden johtajat, miljardöörit ja poliittiset puolueet pyrkivät parantamaan ihmisten elämänlaatua ja pysäyttämään sekä lajikadon että ilmastonmuutoksen. Sen ihmeen kun näkisi.

Tässä Tähtivaeltajassa kirjallisuus on kuitenkin poikkeuksellisesti ajettu sivuraiteelle. Numeron pisimmät artikkelit käsittelevät näet sarjakuvia. Kirjallisuuden pariin palataan jälleen laajemmin ensi kerralla.

Lehden saa kunnian aloittaa Petri Hiltusen filippiiniläistaiteilijoista kertovan mahtiartikkelin kakkososa. Kun viimeksi oltiin vielä Filippiineillä, niin nyt lähdetään valloittamaan Yhdysvaltoja. Kokonaisuudesta muodostuu huikea tarina täynnä voittoja ja tappioita sekä mullistavan upeita sarjakuvia.

Perinteinen sarjakuvavuosikatsaus on tällä kertaa tavallista lyhyempi, sillä vuosi 2025 ei ollut laatukaman suhteen kaikkein otollisin. Onneksi lukulistaa voi aina täydentää vanhojen klassikoiden entistä ehommilla versioilla. Tällä saralla on jälleen kunnostauduttu mm. Richard Corbenin, Wallace Woodin ja monen muun mestarin osalta.

Nyt on vielä pakko mainita sellainen tiedonjyvä, että Hayao Miyazaki olisi aikoinaan halunnut tehdä animaatioelokuvan Corbenin The Story of Rowlf -sarjakuvan pohjalta! Tämän hän paljastaa viime vuonna julkaistun Rowlf and Other Fantasy Stories -kokoelman esipuheessa.

Vuoden ensimmäisen lehden muusta sisällöstä esiinnoston ansaitsee ukrainalaisen Igor Antoniukin Yhden päivän mies -novelli. Samainen tarina on ehditty kääntää jo mm. ranskaksi, unkariksi, puolaksi ja norjaksi. Antoniuk itse on Ivano-Frankivskin kaupungissa vaikuttava kirjailija ja historioitsija, jonka ensimmäinen spefi-novellikokoelma ”Mäntyjen kuiske” ilmestyi vuonna 2018. Hänen tuorein teoksensa on vuonna 2024 ilmestynyt ”Kaikki heittävät kolikkoa” -kokoelma.

Sarjakuvaosastolla kehiin palaa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarja ja Kari Sihvosen Funtziesta käynnistyy kolmiosainen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -kokonaisuus.

Ja sitten yhdestä asiasta ihan toiseen.

On hassua, miten kirjallisia ilmiöitä ja teoksia saadaan kaupiteltua uusilla termeillä, vaikka kyseessä olisi sama vanha huttu. Nyt pinnalla on romantasia, eli romanttinen fantasia, jonka leima isketään kirjaan jos toiseenkin. Tosin kuvaavampi nimi voisi olla eroottinen fantasia eli eroantasia tai eroottasia.

Spefi-genrestä toki löytyy romantiikkaa myös laajemmalla skaalalla. Useat vampyyrikertomukset ovat jo vuosikymmenten ajan edustaneet romauhua sekä eroauhua. Alalla kunnostautunut Anne Rice on tuottanut myös eroatuja, eli eroottisia satuversioita – todellisuudessa kylläkin lähinnä poratuja.

Scifin puolella mieleen ponnahtavat automaattisesti useat Philip José Farmerin teokset, joista löytyy rutkasti romcifiä, erocifiä ja porcifiä.

Mutta milloin näitä termejä aletaan käyttää kirjojen mainostamiseen?

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Junji Ito: Uzumaki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Junji Ito
Uzumaki
Suom. Aino J. Pukkila. Ivrea

”Aaahh… Haluan ryömiä korvasi syvyyksiin… Haluan kietoutua kerälle… Ja nukkua siellä!”

Junji Ito on japanilaisen kauhusarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä. Hänen tuotannostaan ja niihin pohjautuvista elokuvista onkin kirjoitettu Tähtivaeltajassa useaan otteeseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt Iton seuraan on syytä palata, koska Ivrea-kustantamo on julkaissut suomenkielisen, noin 600-sivuisen kokoelman taiteilijan tunnetuimmasta klassikosta, Uzumakista.

Tiiliskiven kokoisen teoksen tapahtumat sijoittuvat pieneen rantakaupunkiin, jossa tapahtuu kummia. Tarinan päähenkilöinä on kaksi kouluikäistä kaverusta, Kirie ja Shuichi. Ensimmäinen vihje siitä, että paikkakunnalla on jotain pielessä, saadaan kun Shuichin isä hurmaantuu pakkomielteisesti spiraalikuvioista. Hän löytää niitä kaikkialta: kotiloista, kimonoista, ammoniiteista, jousista, kasveista ja vaikka mistä. Mies tuijottaa kiehkuroita päivät pitkät ja on vakuuttunut siitä, että spiraaleihin kätkeytyy salaperäisiä voimia.

Shuichi on puolestaan huolestunut koko kaupunkia ahdistavasta tunnelmasta. Mustasta majakasta, paikkakuntaa ympäröivistä tummista vuorista ja kiemurtelevista kaduista. Hän uskoo spiraalien saastuttaman kaupungin olevan kirottu ja ajavan ihmiset hulluuteen. Ja pahemmin spoilaamatta voidaan paljastaa, että juuri näin käykin.

Iton surrealistiset, painajaismaiset visiot spiraalikauhuista ottavat jatkuvasti uusia muotoja. Yksittäisistä ihmiskohtaloista käynnistyvät episodit laajenevat, ja kohta kukaan ei ole enää turvassa kiroukselta. Eteen vyöryy ihmisetanoita, hirviövauvoja, istukkasieniä, kannibalismia ja totaalista toivottomuutta. Pakopaikkaa ei ole, sillä spiraalien muodostamasta vankilasta ei löydy tietä ulos.

Uzumaki tarjoilee intensiivistä, mielikuvituksellista ja totaalisen outoa kammoa, joka tunkee väkisin lukijan uniin asti. Psykologinen neuroosi, kosminen yliluonnollisuus ja kehokauhu yhdistyvät ainutlaatuiseksi kierteeksi, joka pureutuu syvälle aivojen uumeniin. Lopulta teoksesta kasvaa kokemus, joka tuskin koskaan jää unholaan.

Napakymppi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.