Elokuvat – Possessor (2020)

Possessor
(Blu-ray)

Brandon Cronenbergin esikoiselokuva, Antiviral, oli uskomattoman tyylikäs ja älykäs filmihelmi. Herran seuraavaa pitkää elokuvaa jouduttiin odottamaan vuosia, mutta nyt tuo hetki on viimein käsillä. Ja kuinka ollakaan, Possessor (2020) on jopa Antiviralia kovempi tykitys.

Tasya Vos (Andrea Riseborough) vaikuttaa aivan tavalliselta keski-ikäiseltä, raskaiden taakkojen riuduttamalta perheenäidiltä. Todellisuudessa hän on kuitenkin salaisen organisaation leivissä toimiva tappaja. Firman teknologian avulla ihmisen mieli voidaan siirtää toiseen ihmiseen ja näin on mahdollista käyttää uhrin kehoa kuin omaansa – kikka takaa, ettei kukaan voi päästä todellisten murhaajien jäljille.

Mielenhallinta syö kuitenkin Tasyan henkistä tasapainoa ja jättää jälkiä hänen aivoihinsa. Harhoja putkahtelee näkökenttään ja vanhojen muistojen sekava syke saattaa vallata naisen ajatukset hetkenä minä tahansa. Yksinkertaiseksi tarkoitettu ampumakeikka voi näin muuttua raivoisan veriseksi puukotukseksi. Esihenkilöilleen Tasya väittää kuitenkin olevansa aivan kunnossa.

Sitten tulee keikka, jossa kaikki menee pieleen. Kuka lopulta hallitseekaan tappajaksi tarkoitetun Colinin (Christopher Abbott) kehoa? Kenen mieli murtuu ensimmäisenä? Ja kuinka väkivaltaiseksi kamppailu voi ryöpsähtää?

Juonikuvaukseksi purettuna Possessor ei vaikuta niin omintakeiselta ja erinomaiselta kuin se todellisuudessa on. Siitäkin käynee silti ilmi, että elokuva sukeltelee syvissä psykologisissa vesissä pohtiessaan identiteetin ja ihmiselämän olemusta. Arvoon arvaamattomaan filmin nostaa kuitenkin sen toteutus, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu.

Jo elokuvan maailma on kiehtova, sillä se sekoittaa surutta vanhaa ja uutta. Filmissä käytetty huipputeknologia tuo mieleen pikemminkin 1980-luvun kuin lähitulevaisuuden. Kuvissa näkyvät upouuden oloiset autot ovat puolestaan peräisin 1970-luvulta tai sitäkin kaukaisemmasta menneisyydestä. Vastaavia yksityiskohtia löytyy lukuisia. Myös kuvauspaikat vaihtelevat ankeasta harmaudesta pröystäilevän ylelliseen loistoon. Todellisuus tuntuu muutenkin olevan hitusen sijoiltaan, selittämättömästi pielessä.

Kun tähän katsojan alitajuntaan pureutuvaan epäsuhtaan lisätään Andrea Riseboroughin upeasti tulkitseman päähenkilön luonnekuvan ailahtelevaisuus, saa kokonaisuus vain lisää vettä myllyynsä. Tasya vakoilee tulevia isäntiään, jotta hallitsisi heidän maneerinsa ja puheenpartensa, mutta silti solahtaminen aina vain uusiin kehoihin on hämmentävää ja paikoin jopa epätodellisen oloista. Toisaalta Tasya ei ole kotona edes omassa persoonassaan, vaan joutuu harjoittelemaan ilmeitään, tunteitaan ja repliikkejään ennen kuin voi palata aviomiehensä ja lapsensa seuraan.

Kerronnallisesti elokuva etenee toteavaan tyyliin. Kuvakuljetus on pienieleisen verkkaista mutta juuri siksi niin voimakasta. Muodot ja visiot toistuvat, ja keräytyvät yhä tiiviimmiksi kimpuiksi. Ja sitten väkivalta ryöpsähtää päälle niin yksityiskohtaisesti ja verisen graafisesti, että se iskee katsojan otsasuoneen kuin tonnin leka.

Possessor on vahvaa kamaa. Se on kuin aivomato, joka ui mielen perukoille ja tekee sinne painajaismaisen pesänsä. Eikä päästä sen jälkeen pihtiotteestaan.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Sarjakuvat – The Doors x 2

Morrison Hotel &
Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club

Maailmassa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että Orson Wellesin Citizen Kane (1941) on kaikkien aikojen paras elokuva. Yhtä selvä totuus on, että The Doors on universumin ykkönen, kun keskustelu kääntyy musiikin saralle. Tämän todistaa myös kaksi tuoretta sarjakuva-albumia.

Bändin yhä elossa olevien jäsenten myötävaikutuksella syntynyt Morrison Hotel (Doors Property) pyörii nimensä mukaisesti The Doorsin viidennen levyn ympärillä. Mukana on levyn jokaiselle biisille omistettu sarjakuva sekä pari tarinaa, jotka liittyvät oleellisesti kiekon syntyhistoriaan.

Vaikka kaikkien sarjojen käsikirjoituksesta vastaa Leah Moore, on kertomusten ja piirtäjien skaala hyvinkin laaja. Joskus ollaan studiossa, toisinaan keikoilla tai kiertueilla. Väliin tartutaan biisien sanoituksiin ja tarjoillaan tarina, jonka ääniraidaksi kappale istuu. Näistä sarjoista parhaiten toimii Peace Frog, joka käsittelee vuoden 1969 Berkeleyn mellakoita – jotka Kalifornian tuolloinen kuvernööri, Ronald Reagan, yritti taltuttaa järein ottein.

Kokonaisuuden huikeimman vision tarjoilee tarunhohtoinen Waiting for the Sun. Siinä Jim Morrison kohtaa kreikkalaisen mytologian jumalhahmoja sekä historian kuuluisimpia runoilijoita ja filosofeja.

Teoksen taiteilijoista hatunnoston ansaitsevat John Pearson, Mike Oeming, Guillermo Sanna, Jill Thompson ja John K. Snyder III.

Kun teoksen avaava Roadhouse Blues räjähtää käyntiin, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä! Ja mitä muuta sitä voisi sarjakuvalta toivoa.

Aivan toisenlaisiin vesiin hypätään Paolo Baronin ja Ernesto Carbonettin Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club -albumissa (Image). Teos on toinen, itsenäinen osa tekijäkaksikon trilogiaa, joka ammentaa aiheensa musiikkimaailman salaliittoteorioista. Tällä kertaa tietenkin siitä ajatuksesta, että Jim Morrisonin kuolema Pariisissa vuonna 1971 olikin silkkaa lavastusta.

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa nuori amerikkalainen reportteri saapuu eteläitalialaiseen kalastajakylään tekemään juttua paikkakunnan pitkäikäisistä asukkaista. Mies kuitenkin katoaa, kun on lähettänyt isälleen tekstiviestin: ”Jim Morrison ei ole kuollut. Hän piilottelee täällä Italiassa. Näin hänet omin silmin.”

Tämä saa isän porhaltamaan Italiaan etsimään sekä poikaansa että ikääntynyttä Morrisonia.

Sarjakuvan lähtökohta on ihan mainio ja siihen upotetut mysteeritkin pitävät kivasti kutinsa. Lisäksi Carbonetti taitaa maalauksellisten maisemien taiteilun. Kokonaisuus on silti monin kohdin selittelevä, ja kerrontakin haparoi hetkittäin turhille sivupoluille. Häiritsevää on myös Carbonettin tapa piirtää kaikki ihmiset pirullisen näköisiksi.

Napakymppiä on siis turha toivoa, vaikka albumi toki onkin pakkonakki kaikille Morrison-faneille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo
Ukkoshuilu

Otava

Heti kärkeen on sanottava, että tätä kirjaa on nautinto lukea. Johanna Sinisalon käyttämä kieli, kuvailu ja ilmaisut ovat loppuun asti harkittuja, mutta silti vaivattomasti soljuvia. Teksti etenee kuin unelma, joten sen vietäväksi on ilo heittäytyä. Myös romaanin ihmiskuvaus, jännitteen rakentelu ja juonenkuljetus toimivat erinomaisesti. Puhumattakaan sisällön syvyydestä, teemojen tärkeydestä tai spekulatiiviselle fiktiolle niin ominaisesta ihmeen tunnusta. Ukkoshuilu kipuaakin Sinisalon parhaiden teosten joukkoon.

Pääosin vuoteen 2018 sijoittuvan romaanin keskushenkilö on meteorologi Leena Lind. Hän on raudanluja ammattilainen, joka saa potkut työstään, kun voittojen maksimointiin keskittyvä sijoitusyhtiö ostaa firman, jonka palkkalistoilla hän on. Samaan aikaan muukin elämä karahtaa kiville. Leenan pahin heikkous on työtoveri Raikka. Kun suhde häneen paljastuu Leenan avomiehelle, on avoliitto ohi. Jotta pärjäisi mitättömällä työttömyyskorvauksella, Leena joutuu muuttamaan Helsingistä Tampereelle kuusivuotiaan Leia-tyttärensä kanssa.

Seuraava isku tulee, kun hänet patistetaan palkattomaan työkokeiluun firmaan, jossa häntä kohdellaan kuin likaista ovimattoa. Yrityksen ylimieliset pyörittäjät ovat vakuuttuneita siitä, että kaikki työttömät ovat hyväksikäytettävää loisbiomassaa, jolla ei ole ihmisarvoa.

Lisäksi firman toimenkuva on kovin hämärä. Se vaikuttaisi tekevän sääbisnestä yhdistelemällä totaalista huuhaata vallankumouksellisiksi väitettyihin uusiin teknologioihin. Mutta mitä ihmeen järkeä siinä olisi? Kysymykset kuuluvatkin, mikä on yrityksen todellinen päämäärä, ketkä toimintaa rahoittavat ja miksi? Entä miten tähän kaikkeen kytkeytyy venäläinen Vasiljev-insituutti, joka on lainannut nimensä Neuvostoliiton aikaiselta parapsykologian tutkijalta?

Ja sitten on tietenkin itse ukkoshuilu. Vanhoista taruista tuttu myyttinen taikaesine, jonka väitetään nostattavan hurjia ukkosmyrskyjä. Maagiseen soittimeen törmätään ensi kertaa romaanin aloittavassa historiallisessa osiossa, jossa raamatulliset tunnelmat ja hersyvän hauska henkilökuvaus yhdistyvät nerokkaalla tavalla. Ukkoshuilulla on oma vahva roolinsa myös Leenan ja Leian tarinassa.

Kirjasta voi aistia, että sen eteen on tehty runsaasti taustatyötä. Mukana on isoja ja laajasti käsiteltyjä teemoja, jotka syventävät lukijan käsitystä meteorologiasta, sään merkityksestä ja voimasta, planeettamme olemuksesta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sään manipuloinnista, veden ja sähkön tanssista sekä elämän perimmäisestä luonteesta. Näiden oheen tarjolla on yhteiskuntakriittisiä täsmäpistoja, jotka ruoskivat mm. riistokapitalismia, ahneutta, kulutuskiimaa sekä ihmisten järjenvastaista tarvetta uskoa tieteen sijasta täysin älyttömään huuhaahömppään.

Kaikki tämä asiasisältö sujahtaa kerronnan sekaan loogisesti ja luontevasti, sillä mukana ei ole ensimmäistäkään infodumppaukselle maistuvaa kohtausta. Haluan myös uskoa, että kirjailijalla itselläänkin on ollut hauskaa, kun hän on tutkinut vanhan kansan suomalaisia sääviisauksia – ja keksinyt sekaan ihan omiaan.

Ukkoshuilu soi kuin maailman paras salamapunk!

Toni Jerrman

Elokuvat – Under the Open Sky (2020)

Under the Open Sky
(Subarashiki sekai)

Japanissa on tehty noin miljoona yakuza-elokuvaa, joiden pääosassa on räiskyvä toiminta – on filmin sankari sitten kuinka vanha tahansa. Miwa Nishikawan ohjaama Under the Open Sky on kuitenkin aivan toista maata.

Masao Mikami (Koji Yakusho) on jo ikämies, kun hän astuu vapauteen tuoreimman vankilatuomionsa jälkeen. Tällä kertaa kakkua on tullut istuttua 13 vuotta ja siitäkin suurin osa eristyssellissä – koska äkkipikainen mies ei ole osannut hillitä itseään edes vartijoiden edessä.

Mikamin koko elämä on ollut silkkaa vuoristorataa. Isäänsä hän ei ole tuntenut koskaan ja äitikin on hävinnyt kuvioista, kun hän oli vasta neljän vanha. Rikollisjengeihin hän on liittynyt jo teini-iässä. Vuosikymmeniä kestäneen yakuza-uransa takia hän on viettänyt puolet elämästään vankilassa.

Nyt Mikami on päättänyt tehdä parannuksen ja jättää rikokset sikseen. Pahasti reistailevan terveyden ja aiemman rikollistaustan takia rehellisen työn löytäminen osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi – yhä kiusaavista raivonpurkauksista nyt puhumattakaan. Silti sosiaalituilla eläminen sapettaa, koska Mikami on tottunut elättämään itsensä. Niinpä hän yrittää epätoivon vimmalla päästä edes johonkin työnsyrjään kiinni.

Koji Yakusho loistaa vanhan ja väsyneen, mutta yhä valoisaan tulevaisuuteen luottavan Mikamin roolissa. Vaikka uudet ystävät kuinka painottavat rauhallisuutta ja alistumista osaansa, ei tappelupukarina tunnettu mies osaa aina pitää perimmäistä luonnettaan vakan alla. Hänen on myös vaikea hyväksyä yhteiskuntaa, jossa pitää olla nöyrä ja hiljainen ja jossa epäkohtiin ei sovi puuttua. ”Jos näet, kuinka heikompaa kiusataan, älä mene väliin, vaan pakene paikalta”, kuuluvat hänelle lausutut opetukset. Kunnialla ja omanarvontunteella ei nykymaailmassa ole enää mitään kysyntää.

Mieleenpainuva elokuva maalaa harmaan kuvan todellisuudesta, jossa tutkainta vastaan on turha potkia. Yhden miehen traagisen tarinan rinnalla filmi onkin yhteiskunnallinen kommentaari, joka osuu vaivatta asiansa ytimeen.

Toimii kuin aivoihin voimalla iskeytyvä rauhallinen rautanaula.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Under the Open Sky -näytökset Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Elokuvat – Relic (2020)

Relic

”Se on täällä, vuoteeni alla.”

Maailman kellot ovat kääntyneet jälleen aikaan, jossa teinikauhun minuuttiviisari on saanut tehdä tilaa vahvojen ja omaperäisten aikuiskauhuelokuvien tuntiviisarille. Yksi tämän kehityksen hedelmistä on Natalie Erika Jamesin ohjaama australialaisleffa Relic (2020). Se kertoo kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat kohtaamaan menetyksen ja kuolevaisuuden kauhut.

Relic on juuri nyt nähtävillä Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ja tämä tilaisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväkseen.

Elokuvan alussa työnarkomaani Kay (Emily Mortimer) saa puhelun Edna-äitinsä (Robyn Nevin) kotikonnuilta. Yksin vanhassa talossaan asuva kahdeksankymppinen nainen on kadonnut teille tietymättömille. Uutisen kuultuaan Kay ja hänen Sam-tyttärensä (Bella Heathcote) jättävät Melbournen taakseen ja rientävät maaseudulle Ednaa etsimään.

Vanhusta ei kuitenkaan löydy mistään – kunnes hän aivan yllättäen palaa takaisin kotiinsa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yllään hänellä on vain likainen yöasu. Missä hän on viime päivät viettänyt, sitä hän ei suostu kertomaan. Kuten ei sitäkään, mistä hän on saanut rintaansa erikoisen näköisen mustelman.

Edna käyttäytyy jatkossakin omalaatuisesti. Hänen mielialansa ailahtelevat ja muisti pätkii, hän syö vanhoja valokuvia ja yksin ollessaan keskustelee tyhjien seinien kanssa – vai onko kyseessä sittenkin jokin taloon asettunut yliluonnollinen voima, jota Kay ja Sam eivät kykene näkemään? Tähän viittaisivat ainakin silloin tällöin kuvan taustalla häilyvä varjohahmo sekä taloa riivaavat oudot ilmiöt. Ainakaan aivan tavanomaisesta vanhuuden dementiasta tai Alzheimerista Ednan tapauksessa ei taida olla kyse…

Elokuva etenee viipyilevän herkästi, mutta samalla erinomaisen tehokkaasti. Kauhua kasvattavat Kayn painajaiset synkässä mörskässä mädäntyvästä ruumiista. Sam puolestaan eksyy päällekäyvän ahdistavaan labyrinttiin, eräänlaiseen Ednan kotitalon – tai dementoituneen mielen – kuvajaiseen. Samalla talo kolmikon ympärillä rappeutuu ja homehtuu kiihtyvään tahtiin.

Allegorisen elokuvan vahvuuksia ovat taitavan ohjauksen ja painostavan tunnelman lisäksi päähenkilöitä raastavia tunteita hienosti avaava näyttelijätyöskentely. Kaikki ne rakkauden, pelon ja tuskan ryöpsähdykset, joita he kokevat, tulevat tässä filmissä kirjaimellisesti lihaksi.

Relic on kaikin puolin vakuuttava saavutus. Vielä kovempaan arvoon elokuvan nostaa tieto, että kyseessä on ohjaajansa esikoinen. Kannattaa siis ehdottomasti seurata, mitä Natalie Erika James luo jatkossa iloksemme – vai oliko se peloksemme?

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/21

Yksi tieteiskirjallisuuden suurimmista arvoista on, että sen avulla voi viistovalaista yllättävistä kulmista niin maailmaa, yhteiskuntia kuin ihmisyyden olemustakin. Tehdä näkyväksi piilotettuja trendejä ja rakenteita sekä pohtia, mihin olemme menossa ja mistä tulossa. Paras sf-kirjallisuus tuo esiin tuoreita näkökantoja, auttaa kyseenalaistamaan vallitsevia ”totuuksia” ja yllyttää ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Näin toimii myös yhdysvaltalaiskirjailija P. Djèlí Clark. Hän on siviiliammatiltaan historian professori, jonka erityisalat kytkeytyvät mustien orjien elämään ja emansipaatioon sekä orjuuden yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Nämä teemat ovat luonnollisesti keskiössä myös hänen proosatuotannossaan.

Clark ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, vaan lähestyy aihepiirejään spekulatiivisen fiktion suomin keinoin. Näin hänen sanomansa välittyy mielikuvituksellisten ja viihdyttävien tarinoiden siivellä – sijoittuvat ne sitten New Orleansin sivukujille tai steampunk-henkiseen Kairoon.

HBO:n tuottama Watchmen-televisiosarja oli laajasti esillä tämän vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa. Aiheeseen on kuitenkin syytä palata, sillä P. Djèlí Clarkin artikkeli Näenkö koskaan utopiaani? analysoi sarjaa hyvin erilaisesta näkökulmasta. Samalla artikkelissa nousevat esiin amerikkalaisen populaarikulttuurin sisäsyntyiset ongelmat sekä mustien utopioiden pitkä historia.

Tässä numerossa on esittelyssä myös kaksi kotimaista laatukirjailijaa, jotka hyödyntävät tarinoissaan spekulatiivisen fiktion keinovalikoimaa, vaikkei teoksia aina spefinä mainostetakaan. Sekä Laura Gustafsson että Marisha Rasi-Koskinen ovat lisäksi hyviä esimerkkejä kirjailijoista, jotka tutkailevat todellisuutta epätavallisista kulmista – ja näin näkevät pintaa syvemmälle.

Lehden muusta sisällöstä mainittakoon Puupää-hatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuvan loistelias paluu parrasvaloihin, Petri Hiltusen ja Nalle Virolaisen tarkkaa luentaa edustava Ready Player One -foliohattu sekä runsaat kattaukset kirja- ja elokuva-arvosteluja.

Vain lukemalla, katsomalla ja ajattelemalla voi voittaa ennakkoluulonsa ja laajentaa maailmankuvaansa.

Toni Jerrman

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2021 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2021 -tärpit

Mikäli kaikkivaltias avi sen rajattomassa viisaudessaan suo, Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalit valtaavat Helsingin elokuvateatterit 16.–26.9. Tällöin ilon- ja riemunkiljahdukset kaikuvat Afrikkaan asti, sillä Rakkautta & Anarkiaa -festivaali on tunnetusti parasta herkkua, mitä maailmankaikkeus päällään kantaa.

Tälläkin kertaa tarjolla on huikaiseva kattaus hyviä elokuvia kautta koko planeetan. Tähtivaeltajablogissa mielenkiinto keskittyy kuitenkin festareiden scifi-, fantasia-, kauhu-, Aasia- ja animaatio-osastoihin.

Eli nyt nostan esiin 20 filmiä, jotka itse haluan ehdottomasti festivaaleilla katsastaa. Noin niin kuin ihan vain alkajaisiksi. Koronarajoitusten mukaisesti käsiteltävät elokuvat on jaettu lohkoihin, joista kuhunkin on hyväksytty tasan viisi elokuvaa säntillisessä aakkosjärjestyksessä turvavälit huomioon ottaen.

Scifi ja fantasia

Apples (2020)
Kreikkalaisohjaaja Christos Nikoun dystopistisessa elokuvassa kärsitään pandemiasta, joka aiheuttaa muistinmenetyksiä. Miten saada elämästä uudelleen otteen, kun koko menneisyys on pyyhitty pois?

A Glitch in the Matrix (2021)
Simulaatioteoriaan tarttuva dokumentti tutkii ajatusta, jonka mukaan maailma on pelkkä simulaatio. Vaikutteita tähän vinkeään visioon on saatu niin Philip K. Dickin romaaneista kuin Matrix-elokuvistakin.

The Green Knight (2021)
David Loweryn ohjaama fantasiaelokuva ammentaa aihepiirinsä kuningas Arthuria ympäröivistä taruista. Arvostelut lupailevat elokuvan sisältävän magiaa, myyttejä, psykedeliaa ja komeaa visualisointia.

I’m Your Man (2021)
Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa romanttisessa tieteissatiirissa Alma (Maren Eggert) saa kumppanikseen komean ja sulavakäytöksisen Tom-androidin (Dan Stevens). Saksalaisfilmin on ohjannut Maria Schrader.

The Pink Cloud (2021)
Korona-aikana elämänpiirimme on kutistunut. Mutta miltä tuntuisi, jos myrkkypilvi pakottaisi ihmiset kotiensa vangeiksi – useiksi vuosiksi? Tästä ajatuksesta käynnistyy Iuli Gerbasen brasilialaiselokuva.

Kauhu

Bad Hair (2020)
Justin Simienin ohjaamassa leffassa hiukset ovat oleellisessa osassa – pirullisen hiuslisäkkeen avustuksella. Mustan huumorin ja kauhukuvaston avulla otetaan kantaa myös Yhdysvaltoja riivaavaan rasismiin.

Gaia (2021)
Luonto kostaa -kauhuelokuvissa pelkoja ovat herätelleet niin etanat, sammakot kuin puputkin. Jaco Bouwerin ohjaamassa eteläafrikkalaisleffassa vuorossa ovat sienet ja sieni-itiöt. Trippejä ja hallusinaatioita piisaa!

Night Visions esittää
Koronarajoitusten takia seitsemän kertaa siirretty Night Vision -festivaali jouduttiin lopulta perumaan kokonaan. Lohdutukseksi tarjolla on paketti, joka sisältää kauhua, scifiä ja fantasiaa tursuavia lyhytfilmiä.

Pig (2021)
Nicolas Cage on viime vuosina erikoistunut rooleihin, joissa hän pääsee venyttämään hulluutta äärimmäisyyksiin. Samaa tietä jatkaa Pig, jossa näyttelijätähti esittää rähjäistä possuerakkoa – jota ei kannata suututtaa.

Relic (2020)
Australialaisleffa kertoo kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat kohtaamaan menetyksen ja kuolevaisuuden kauhut. Luvassa on viipyilevän painostavaa tunnelmaa erinomaisten näyttelijöiden kannattelemana.

Aasia

Better Days (2019)
Derek Tsangin ohjaama kiinalaiselokuva on yhdistelmä koulukiusaamista ja nuorta romanssia. Kotimaassaan filmi oli menestys ja myös maailmalla kriitikot ovat innostuneet kehumaan elokuvaa innosta pinkeinä.

Center Stage (1991)
Aikoinaan Hongkong oli elokuvateollisuuden kruununjalokivi, josta pukattiin ulos laatufilmejä yksi toisensa jälkeen. Siis vaikkapa sellaisia kuin tämä Stanley Kwanin ohjaus, joka kertoo 1930-luvun tähtinäyttelijän elämästä.

Junk Head (2021)
Tällä reseptillä ei voi mennä pieleen: scifiä, robotteja, animaatiota ja ihastuttavaa mielipuolisuutta. Takahide Horin Junk Head vaikuttaa niin pään räjäyttävälle kokemukselle, että oksat pois. Ihan pakkonakki ja nakkipakko!

Rouge (1988)
Lisää Stanley Kwan -herkkua Hongkong-leffojen kulta-ajalta. Visuaalisesti lumoava elokuvahelmi ikuisesta rakkaudesta, jota edes kuolema ei voi voittaa. Pääosissa loistavat legendaariset tähdet Anita Mui ja Leslie Cheung.

Under the Open Sky (2020)
Miwa Nishikawan ohjaama japanilaisfilmi kertoo yakuzan entisestä autokuskista, joka vapautuu pitkän vankilatuomion jälkeen. Sopeutuminen yhteiskuntaan tuottaa vaikeuksia, eikä herran luonnekaan ole helpoimmasta päästä.

Animaatio

Absolute Denial (2021)
Tekoälyt ovat aina kiehtoneet scifi-maakareita. Ryan Braundin minimalistisesti animoitu Absolute Denial tarjoaa yhden uuden kierroksen tähän klassiseen hullunmyllyyn. Kumpi voittaisi, jos mies ja tietokone tappelisivat?

Calamity (2020)
Rémi Chayén villiin länteen sijoittuva uudisraivaajatarina nostaa sankariksi nuoren tytön, jonka hahmo on saanut inspiraationsa Calamity Janesta. Tarjolla on tyylikästä animointia ja kauniita värejä – ilman turhia ääriviivoja.

Cryptozoo (2021)
Merkillisten otusten eläintarhassa majailevat niin yksisarviset kuin aarnikotkatkin – monesta vielä ihmeellisemmästä oliosta nyt puhumattakaan. Elokuvan omintakeinen toteutustyyli jakaa varmasti katsojia tykkääjiin ja ei.

Josep (2020)
Ihastuttavan ranskalais-belgialaisella tyylillä taiteiltu animaatio kuvittaja Josep Bartolín elämän traagisimmista hetkistä. Pelkästään synkkyydessä ei silti kylvetä, vaan mukaan mahtuu myös valoisampiakin kohtauksia.

Wolfwalkers (2020)
Irlantilaisista kansantaruista on mistä ammentaa. Tämän on tajunnut myös Tomm Moore, jonka Wolfwalkers on jo kolmas sukellus satumaisen värikkään kuvaston pariin. Ne edellisethän olivat The Secret of Kells ja Song of the Sea.

Ja sitten ei muuta kuin elokuviin!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Lännentie kronikka 1

Lännentie kronikka 1

”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”

Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.

Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.

On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.

Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.

Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.

Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.

Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Hannu Leimu: Kadonneet

Hannu Leimu
Kadonneet

Like

Kokkolalaisen kuvataiteilija Hannu Leimun esikoissarjakuva-albumi Kadonneet (Like) on mittakaavaltaan kunnianhimoinen teos: 150-sivuinen, realistishenkiseen tyyliin piirretty mustavalkoinen dystopiavisio sodan autioittamasta maailmasta.

Cormac McCarthyn Tähtivaeltaja-palkitun Tie-romaanin tapaan Kadonneet kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat läpi tuhottujen maisemien. Tarkemmin määrittelemätön sota on jättänyt jälkeensä ruostuvia tankkeja, raunioituneita taloja ja luodinreikien puhkomia seiniä. Pelkoja lietsovat villiintyneet koiralaumat, joukkoteloitusten jäljet sekä surutta muita ihmisiä lahtaavat jengiläiset. Isällä ja pojalla on kuitenkin missio, joka ajaa heitä eteenpäin: he haluavat löytää pojan äidin, jonka ihmiskauppiaat ovat kaapanneet.

Kaksikon pitkä vaellus on sekoitus vaaroja, kohtaamisia, yksinäisyyttä ja toveruutta. Rikki revityt kaupunkiympäristöt tarjoilevat ankeutta, mutta maaseudulla luonto jatkaa elämäänsä ihmisten poissaolosta piittaamatta. Väliin leijutaan unten kuvastossa, toisinaan ihmetellään ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan.

Kovasta yrityksestä huolimatta albumi ei missään välissä temmo kunnolla kraivelista. Kohtaukset jäävät ulkokohtaisiksi, eikä kuolleen maailman tunnelma välity lukijalle asti. Myös päähenkilöt ovat kovin etäisiä. Pahiten mennään metsään pahisten kohdalla. He ovat toimiltaan ja ulkoiselta olemukseltaan kuin postapokalyptisen elokuvaviihteen pilakuvakortistosta lainattuja.

Leimun viivapiirros on taitavaa ja huolellista – se tuo mieleen jopa Milo Manaran tuotannon. Hahmoissa esiintyy silti jäykkyyttä, joka tuppaa hukkaamaan liikkeen vaikutelman. Niinpä väliin tuntuu kuin katsoisi paikoilleen jähmettyneitä valokuvia. Leimulla on ongelmia myös sarjakuville ominaisessa kuvakuljetuksessa, joka ei aina solju eteenpäin luonnollisen oloisesti.

Kauneusvirheineenkin Kadonneet on huomionarvoinen sarjakuva. Esikoisteokseksi se on jopa huikea saavutus. Ihan siitä huolimatta, että vastaavia kujanjuoksuja on nähty jo lähes loputon määrä sekä zombeilla että – kuten tässä – ilman.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan. Ja täältä kolmannen.

Boom!: Nouseva tähti

Viitisentoista vuotta sitten perustettu Boom!-kustantamo on viime aikoina parantanut juoksuaan urakalla. Firman sarjoista on aiemmin nostettu Tähtivaeltajassa esiin mm. Abbott (TV 1/19), The Unsound (TV 1/19) ja Coda (TV 3/20). Nyt mukana on peräti viisi uutuutta.

”Me valehtelemme jatkuvasti itsellemme. Siitä keitä todellisuudessa olemme ja millaisiksi olemme antaneet elämämme muotoutua. Teemme kaikkemme sulkeaksemme silmämme totuudelta.”

Älyn, hälyn ja kälyn yhdistäminen ei ole mikään helppo nakki. Jeff Lovenessin kirjoittama ja Lisandro Estherrenin kuvittama Strange Skies Over East Berlin niputtaa kuitenkin taitavasti samaan sarjakuvaan niin psykologista ihmiskuvausta, yhteiskunnallista syväanalyysiä kuin väkivaltaista agenttitoimintaa. Maailma, johon kertomus sijoittuu, peilailee täydellisesti itse tarinan sisältöä.

Muurin takainen Itä-Berliini vuonna 1973. Stasin valvontakoneiston lonkerot ovat kaivautuneet ihmiselon joka tasolle. Tässä todellisuudessa ainoa tapa selvitä hengissä on luottaa valheisiin ja vainoharhaisuuteen. Varsinkin jos olet Itä-Saksan tiedusteluvirastoon soluttautunut lännen agentti, kuten sarjakuvan päähenkilö Herring.

Herring on viettänyt koko elämänsä sujahtamalla vihollisten keskelle eri peitehenkilöllisyyksien turvin. Vanhemmiten hän on kuitenkin alkanut epäillä oman ammattinsa eettisyyttä. Vuosien mittaan hän on auttanut Yhdysvaltojen tukemia diktaattoreja alistamaan omia kansalaisiaan, antanut ilmi aidosti parempaa huomista tavoitelleita opiskelijoita ja mahdollistanut maailman pysymisen moraalisesti korruptoituneiden miesten yksityisenä leikkikenttänä.

Eräänä yönä Itä-Berliinin taivasta halkoo valojuova, joka tuo mukanaan vierailijan ulkoavaruudesta. Herring saa tehtäväkseen selvittää, mistä on kyse. Maanalaisessa tutkimuslaitoksessa hän kohtaa viimein itsensä kaikkein paljaimmillaan. Tuntematon tulokas avaruuden ääristä haluaa riisua ihmiset valheistaan, saada heidät katsomaan rehellisesti tekojaan ja elämäänsä. Kokemus, joka on kylmän sodan paatuneille toimijoille sielua raastavan tuhoisa. Mutta selviäisikö tästä rääkistä hengissä yksikään ihminen?

Strange Skies Over East Berlin on vimmainen sukellus ihmismielen pimeimpiin syövereihin. Sarja moukaroi hahmonsa totuuden äärelle ja saa lukijan pohtimaan meitä kaikkia ympäröiviä yhteiskunnallisia rakenteita ja oman menneisyytensä kipupisteitä. Oudot taivaat Itä-Berliinin yllä on vahvaa ja kaikin osin taitavasti toteutettua tavaraa, joka tarjoilee riittoisasti älyä ja kirkkaita oivalluksia.

”Vaihda ihan vapaasti kanavaa, jos haluat… Mutta kannattaa muistaa, että meidän ikäisillämme katkenneiden sormien parantuminen kestää hyvin pitkään.”

On sanomattakin selvää, että kuningas Arthur on yksi brittimytologian tunnetuimpia hahmoja. Vuosisatojen saatossa hänen legendansa ympärille on kudottu lukematon määrä tarinoita eri kerrontamuodoissa. Nyt teemaan tarttuu Kieron Gillenin ja Dan Moran Once & Future.

Brexit-Britanniasta ammentavassa sarjakuvassa kansallishenkiset tahot päättävät herättää kuningas Arthurin henkiin – puhdistamaan maan ulkomaisesta saastasta. Tosin he eivät ota huomioon, että kelttiläisen Arthurin silmissä viheliäisimpiä maahantunkeutujia ovat anglit ja saksit, jotka ovat nykyisten perusbrittien keskeisimpiä esivanhempia. Siinä saa miekka heilua aika raivokkaasti, että saarivaltiosta saadaan pyyhittyä nämä sukujuuret olemattomiin.

Sitten on vielä se ennustus, jonka mukaan Arthur palaa kuvioihin Englannin synkimmällä hetkellä. Mutta onko hetki sittenkin synkin juuri Arthurin paluun takia? Näin ainakin uskoo entinen vampyyrinmetsästäjä, nykyisin vanhainkodissa eläkepäiviään viettävä Bridgette McGuire. Kun Arthur alkaa pullistella luista varttaan, kovapintainen mummo kaivaa aseensa esiin ja lähtee maailmanpelastusretkelle. Mukaan matkalle tarttuu hänen tyttärenpoikansa Duncan, jolla ei ole aavistustakaan yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta.

Once & Future on komeasti taiteiltu fantasiaseikkailu, joka ei ota itseään liian vakavasti. Toki tarjolla on kiihkeää toimintaa, mustaa magiaa ja legendaarista pahuutta, mutta sen vastapainoksi mukaan ladataan Duncanin hämmennystä sekä Bridgetten nerokkaan terävää dialogia. Raskaasti aseistautunut isoäiti ei todellakaan tunne armoa, kun vastassa ovat pimeyden pirulliset voimat.

Once & Future on huippuunsa hiottu Graalin malja, joka kannattaa haalia käsiin vaaroista piittaamatta.

”Hän… on… tulossa… Hän tarvitsee sinua… Punainen äiti… Rakastan sin…”

Punainen äiti herättää vahvoja kauhutunnelmia Jeremy Haunin ja Danny Luckertin The Red Mother -sarjakuvassa.

Tarina hyppää vauhtiin vikkelästi, kun iltatreffeiltä palaileva pariskunta joutuu outojen voimien uhriksi. Luke tempaistaan pimeyteen ja Daisy menettää iskussa silmänsä. Traumaattisen kokemuksen jälkeen nuori nainen alkaa nähdä verenpunaisia painajaisia ja hallusinaatioita, joissa hymyilevä pääkallonaama vaanii häntä niin varjoissa kuin ihmisjoukoissakin.

Daisy on ammatiltaan pulmapelien suunnittelija, mutta paluu työelämään ei ota onnistuakseen. Sen sijaan hän purkaa pelkojaan ja ahdistustaan psykiatrin vastaanotolla. Mikään ei kuitenkaan pysäytä koko ajan lähemmäksi kurkottavia kauhuja. Hetkellistä helpotusta tilanteeseen tuo vain tuntemattoman tahon lähettämä, antiikkinen pulmalipas. Arvoituksellisen esineen avaamisyritykset vievät Daisyn ajatukset pelkojen tuolle puolen.

Mutta kuinka punaiset painajaisvisiot, kinkkiset pulmapelit ja Daisya vahtaava mummo kytkeytyvät toisiinsa?

The Red Mother ei anna ensimmäisessä kokoelmassa vielä vastauksia näihin kysymyksiin. Se kylvää kuitenkin maahan rutkasti kutkuttavia siemeniä, joiden kasvua on ilo seurata. Sarjakuvakauhu on vaikea laji, mutta Haun ja Luckert tykittävät kehiin aidosti pelottavan – ja inhimillisen! – tarinan nuoren naisen kiirastulesta. Tästä on hiton hyvä jatkaa.

Toni Jerrman

Neljäs ja samalla viimeinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.