Elokuvat – Zardoz (1974)

Zardoz
(UK-versio, blu-ray)

1970-luku oli yhteiskunnallisesti valveutuneiden, älykkäiden tieteiselokuvien kulta-aikaa – kunnes Tähtien sota (1977) tuli ja lanasi koko pelikentän matalaotsaiseksi toimintaviihteeksi. Sitä ennen saimme onneksi nähtäväksemme mm. sellaisen omaperäisen klassikon kuin John Boormanin ohjaaman ja käsikirjoittaman Zardozin (1974).

Jo vuoteen 2293 sijoittuvan filmin aloitus on huikea: Ankeanoloisen jättömaan yllä leijuu valtava kivinen pää. Sen varjossa juoksee ja ratsastaa punaisiin panosvöihin ja lannevaatteisiin sonnustautuneita miehiä, jotka huutavat: ”Ylistetty olkoon Zardoz!”

Kivipään laskeuduttua sen avonaisesta suusta purskuaa aseita ja ammuksia, joilla punavaippojen tulee tappaa kaikki joutomailla lisääntyvät raakalaiset. ”Ase on hyvä, siemeniä levittävä penis paha”, julistaa jumalainen Zardoz ja jatkaa: ”Elämä ja ihmiskunta ovat myrkkyä, joka tuhoaa Maapallon. Menkää, tappakaa ja puhdistakaa maa saastasta!”

Ja koska jumalan sana on pyhä, tehtäväänsä aivopestyt psykopaatit ratsastavat yli maaston tappaen, raiskaten ja orjuuttaen kaikki vastaantulijat – Zardozin nimeen. Katsojan näkökulmasta uhrit eivät tosin ole vaarallisia raakalaisia, vaan rääsyisiä pakolaisia, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä suuren tuhon hävittämässä maailmassa.

Yksi punavaipoista livahtaa kuitenkin salaa kivipään kyytiin. Tämä Sean Conneryn esittämä Zed on päättänyt selvittää Zardozin kasvojen takana piileskelevän todellisuuden. Kivipään kyydissä hän päätyy voimakentän ympäröimään utopiaan. Vehreään ja värikkääseen paratiisiin, jonka hippihenkiset asukkaat leipovat leipää, kasvattavat karjaa – ja elävät ikuisesti oman ylimielisen yltäkylläisyytensä keskellä.

Vortexiksi kutsutun onnelan kansalaisten silmissä Zed on herneaivoinen ali-ihminen, barbaari, hirviö ja raakalainen. Mutta samalla myös kiehtova esimerkki epäinhimillisestä raakuudesta ja eläimellisestä seksuaalisuudesta. Vortexissa itsessään arvostetaan tyyneyttä ja psyykkistä tasapainoa yli kaiken, eikä seksilläkään ole enää mitään sijaa kuolemattomien maailmassa.

Vähitellen käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole Vortexissa niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Negatiivisista tunteista rangaistaan vanhentamalla syyllistä. Kuoleman suomaa vapautusta halajavat vanhukset ovat ikuisen elämän paineen alla sortuneet hulluuden turuille. Melankolistit ovat puolestaan vaipuneet totaaliseen apatiaan ja vain huojuvat paikoillaan.

Tämäkö on historian lakipiste, yhteisö, joka otti tehtäväkseen ihmiskunnan sivistyksen, taiteen ja tieto-taidon säilyttämisen? Rikkaiden ja nerokkaiden ”virheetön onnela”, joka hylkäsi myötätunnon ja sulki köyhät ja kärsivät ulkopuolelleen – ja antoi heidän tuhoutua silmiensä edessä?

Vortexin asukkaille Zedin aivoista kaivetut näyt tappamisesta ja hävittämisestä ovat pelkkää viihdettä. He ovat jähmettyneet omaan muuttumattomuuteensa ja menettäneet kykynsä elää ja tuntea. Kun elämällä ei ole loppupistettä, sillä ei ole myöskään tarkoitusta. Käytännössä Vortex onkin henkisen rappion rapauttama vankila, joka on rakennettu valheille ja muiden kärsimykselle.

Näiden ristivetojen keskellä kamppailevat erityisesti Charlotte Ramplingin, Sara Kestelmanin ja John Aldertonin esittämät vortexlaiset. Heillä jokaisella on omat agendansa, joiden katalysaattorina he käyttävät ulkoa saapunutta muukalaista. Tajuamatta, kuinka terävä ja päämäärätietoinen mieli barbaarikaavun alle kätkeytyy.

Unohtaa ei myöskään sovi kaiken taustalla narujaan vetelevää taikuria, Arthur Fraynia (Niall Buggy). Mutta kuka manipuloi nukkemestaria?

Zardoz on innostavan kunnianhimoinen elokuva. Se latoo katsojan eteen lukemattomia filosofisia kysymyksiä, eeppisiä pohdintoja ja myyttisiä allegorioita. Samalla filmi pureutuu syvälle ihmisyyden perimmäiseen olemukseen ja olemassaolon merkitykseen. Se on yhteiskuntapoliittinen, metafyysinen ja ironinen satiiri, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Aina uskonnonvastaisuudesta lähtien.

Zardoz ei kuitenkaan tarjoa helppoja vastauksia tai väännä sanottavaansa rautalangasta. Elokuvan juonellinen kompleksisuus ja kuvaston hämmentävä omintakeisuus takasivat sen, ettei filmistä koskaan tullut suuren yleisön lemmikkiä. Ne myös aukaisivat tien tarkoitushakuisille väärinymmärryksille, kuten väitteelle, että elokuva kannustaa naisvihaan ja on täynnä toksisen maskuliinisuuden ylistystä. Paljon enemmän pieleen ei arvio voisi mennä.

Toisaalta näkemys, että kyseessä on ainoastaan visio yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välissä kasvaa äärimmilleen, on karkea yksinkertaistus, joka jättää huomiotta suurimman osan elokuvan sisältämistä ajatuksista. Toki todellisesta elämästä poimittu näkemys siitä, että rikkaat saavat sairastuttuaan parempaa hoitoa kuin köyhät, on yksi leffan inspiraationlähteistä. Kuten myös kaunokirjalliset pohdinnat ökyrikkaiden kuolemattomuushaaveista – hyvänä esimerkkinä Aldous Huxleyn After Many a Summer -romaani (1939). Modernimman scifi-kirjallisuuden puolella samaa kysymystä on ansiokkaasti käsitellyt mm. Norman Spinrad romaanissaan Bug Jack Barron (1969).

Zardozin erityislaatuisuutta korostaa filmin visuaalinen ilme. Boormanin Christel-vaimon suunnittelema huikea puvustus on saavuttanut jo legendaarisen maineen. Myös halvalla mutta huolella rakennetut lavasteet toimivat mainiosti ja kasvattavat filmin unenomaista tunnelmaa. Erityisen hienosti elokuvassa hyödynnetään peilejä ja niiden kautta toistuvia kuvia sekä eteerisesti sykkiviä vedeneläviä. Läpinäkyviin muovikoteloihin suljetuista ihmisistä ja kasveista nyt puhumattakaan.

Tervetuloa surrealistiseen paratiisiin!

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

John Boormanin kommenttiraita on sporadisuudessaan pettymys. Onneksi levyltä löytyy myös yhdeksän haastattelua, joissa leffan tekemisestä ja teemoista kertovat mm. Boorman ja Kestelman sekä useat muut filmin ilmeeseen ja valmistumiseen vaikuttaneet tahot. Yhteismittaa näille pätkille kertyy yli kaksi tuntia!

Mukana on myös ohjaaja Ben Wheatelyn Zardoz-ylistys (16 min.), traileri, radiomainoksia sekä 40-sivuinen lehtinen, joka sisältää mm. Boormanin haastattelun, Julian Uptonin kirjoittaman leffaesittelyn sekä Adrian Smithin artikkelin, jossa hän vertaa elokuvaa ja sen romaaniversiota toisiinsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggett
Armonvuosi

The Grace Year
Suom. Leena Ojalatva. Karisto

Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.

Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.

Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.

Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.

Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?

Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.

Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.

Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Children of the Sea

Children of the Sea
aka Kaiju no kodomo

Daisuke Igarashin Children of the Sea on laatumangaa sieltä kaikkein parhaimmasta päästä. Englanniksi tarina on julkaistu viidessä osassa Vizin arvostetussa Signature-sarjassa.

Nyt tämä valloittava tarina on kääntynyt silmiähivelevän upeaksi animaatioelokuvaksi. Ohjaaja Ayumu Watanabe ottaa kaiken ilon irti merten elämää kuhisevasta värikkyydestä, auringon polttavasta loisteesta ja kalastusalusten kukittamista vehreistä rantamaisemista.

Yksinäinen Ruka-tyttö kohtaa kesälomallaan useita kummallisia ilmiöitä. Hän törmää akvaarioiden täyteisessä Merimaailmassa Umi-poikaan, joka on vedessä kuin kotonaan. On aivan kuin tämä lentäisi kalojen ja valaiden keskellä. Pian selviää, että Umi ja hänen isoveljensä Sora ovat eläneet ensimmäiset elinvuotensa meressä dugongien seurassa. Nyt he ovat päätyneet Merimaailmaan tutkimuskohteiksi.

Uusi ystävyys vie Rukan merten ihmeelliseen maailmaan. Hän pääsee uimaan valaiden ja delfiinien kanssa, sukeltamaan syvyyksiin ja ihailemaan taivasta halkovaa virvatulta.

Toisaalla tutkijat ihmettelevät valaiden uutta laulua ja merieläinten outoa käytöstä. Vaikuttaa siltä kuin jokin kutsuisi kaikkia merten elämänmuotoja kohti yhtä ja samaa avomeren pistettä.

Tarinassa upotaan yhä syvemmälle myyttisten mysteerien vietäväksi. Lopulta kaikki huipentuu pitkään psykedeeliseen kohtaukseen, jossa elokuva syleilee koko maailmankaikkeutta. Meri ja tähtitaivas yhtyvät, universumit ja galaksit syntyvät, elämä asettuu oleelliseksi osaksi kosmosta.

Children of the Sea on viipyilevän filosofisesti kerrottu unenomainen matka olemassaolon ytimeen. Kaunis, vaikuttava ja arkielämää suurempi elokuvahelmi, jonka visuaalinen toteutus on nappisuoritus – on kyse sitten rantakaupungin kaduilla liikkuvista kuva-ajoista tai kalaparvien lumoavasta tanssista.

Daisuke Igarashin alkuperäinen manga on saanut arvoisensa elokuva-adaptaation. Ja siitä voi olla yksinomaan kiitollinen.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Children of the Sea elokuvateattereissa 2.10. lähtien

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2020 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2020 -tärpit

Koronapöhinästä ja -köhinästä huolimatta Suomen suurin ja kaunein elokuvafestivaali tulee jälleen – kaikki asialliset koronavarotoimet toki huomioiden. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali vyöryy Helsingin ylle 17.–27. syyskuuta, ja filmifriikit karjuvat äänensä käheiksi silkasta ilosta!

Tähän blogilistaukseen yritin kerätä kaksikymmentä mielenkiintoiselta kuulostavaa elokuvaa festareiden laajasta tarjonnasta. Mutta pieleenhän se meni. Painotus on vanhaan tuttuun Tähtivaeltaja-tyyliin tietenkin scifissä, fantasiassa, kauhussa, Aasiassa ja animaatioissa.

Nämä leffat toivon itsekin näkeväni. Ainakin alkajaisiksi. Ja teemoittain & aakkosjärjestyksessä mennään.

Scifi ja fantasia

Last and First Men (2020)
Pikemminkin säveltäjämestarina tunnetun islantilaisen Jóhann Jóhannssonin ainoaksi ohjaukseksi jäänyt elokuva etsii pohjansa Olaf Stapledonin Viimeiset ja ensimmäiset -tieteisklassikosta (1930, suom. 1985). Luvassa abstraktin erikoinen scifi-taidekokemus.

Pinocchio (2019)
Italiassa syntyneen Matteo Garronen uralle mahtuu niin kiperän kovia rikoselokuvia kuin värikkäitä satufantasioitakin. Näytelty Pinokkio-filmatisointi edustaa tietenkin jälkimmäistä tyylilajia. Ohjaajan tuntien ainakin filmin visuaalinen asu on varmasti kuosissaan.

Proxima (2019)
Alice Winocourin ohjaama ranskalais-saksalaista tieteiselokuvaa on kuvattu feministiseksi sankaritarinaksi. Kuinka käy, kun Eva Greenin näyttelemä yksinhuoltajaäiti valitaan mukaan vuoden mittaiselle avaruuskomennolle? Keskiössä äidin ja tyttären välinen suhde.

The Twentieth Century (2019)
Monty Python -vaikutteiseksi mainittu kuvallinen ja juonellinen irrottelu Kanadan muinaisen pääministerin, William Lyon Mackenzie Kingin, urasta ja elämästä. Traileri lupailee ihastuttavaa hulluutta ja fantastista mielikuvituksen lentoa – scifi-henkisten visuaalisten elementtien kera.

Wendy (2020)
Beasts of the Southern Wild -elokuvalla ihmisiä ihastuttaneen Benh Zeitlinin Wendy esittää toisenlaisen version Peter Panin tutusta tarinasta. Teemat pyörivät itseoikeutetusti lapsuuden lopun ja vapaudenkaipuun ympärillä.

Kauhu

Greener Grass (2019)
Voisiko mikään olla kauheampaa tai absurdimpaa kuin amerikkalaislähiöiden pastellinvärinen arki? Tähän polttavaan kysymykseen tarttuu Jocelyn DeBoerin ja Dawn Luebben musta komedia, joka on hakenut innoitusta sekä David Lynchin että John Watersin elokuvista.

La Llorona (2019)
Jayro Bustamante käyttää vanhaa meksikolaista kansantarua itkevästä naiskummituksesta keskeisenä osana tarinaa, jonka sisältö kumpuaa Guatemalan verisestä lähihistoriasta. Älä sekoita tätä vahvasti poliittista draamaa elokuviin The Curse of la Llorona (2019) tai La Llorona (2020)

Leap of Faith: William Friedkin on the Exorcist (2019)
Kiintoisalle vaikuttava, haastatteluihin pohjaava dokumentti William Friedkinistä ja hänen uransa ykköselokuvasta, maagisen hypnoottisesta Manaajasta (1973). Dokumentin kunniaksi festivaaleilla esitetään myös ohjaajan versio klassikkoelokuvastaan: The Exorcist, (Director’s Cut).

Nosferatu (1922)
Vampyyrielokuvien ehdoton klassikko, F. W. Murnayn Nosferatu on totaalinen must-kokemus. Varsinkin nyt, kun filmi esitetään kinokonsertissa Lauri Porran ja Veli Kujalan musiikkiraidalla kirkastettuna. Tätä ei jätä väliin edes Pirkanmaalta kotoisin oleva Erkki-Petteri!

Sleep (2020)
Midnight Madness -sarjassa esitettävä saksalainen Sleep tempaisee katsojan syvälle painajaisten maisemiin. Oudossa pikkukylässä synkät salaisuudet ja menneet synnit nousevat pintaan, eivätkä jätä päähenkilöä rauhaan.

Aasia

Beasts Clawing at Straws (2020)
Etelä-Koreasta kajahtaa. Kim Yong-hoonin ohjaama ja käsikirjoittama Beasts Clawing at Straws lupaa olevansa kutkuttavan hauska ja jännittävä rikostrilleri, jossa raha ei tuo välttämättä onnea – ongelmia kyllä sitäkin enemmän.

Be Water (2020)
Bruce Lee (1940–1973) on kamppailulajielokuvien suurin legenda. Mies, joka päihitti kaikki esteet, mutta kuoli aivan liian nuorena. Bao Nguyenin ohjaamassa dokumentissa käydään läpi Leen uraa ja elämää uusien haastatteluiden ja vanhojen arkistomateriaalien kautta.

Memories of Murder (2003)
Parasite-ohjaajan varhaisteos on kivenkova, sysimustalla huumorilla silattu rikosdraama. Etelä-Korean sotilasdiktatuurin aikoihin sijoittuvassa tehokkaassa tarinassa seurataan sarjamurhatutkintaa, jonka käynnistävät pellolta löytyvät naisten ruumiit. Nähty Suomessa ensikertaa R&A-festareilla 2004.

Romance Doll (2020)
Japanilaisen Yuki Tanadan rauhallisella temmolla etenevä elokuva kertoo nuorenparin elämästä. Molemmilla päähenkilöillä on omat salaisuutensa eikä kommunikointi tai seksielämä oikein ota sujuakseen. Tetsuon salaisuus on, että hän työskentelee seksinukkeja valmistavassa firmassa.

The Woman Who Ran (2020)
Eteläkorealaisen Hong Sang-soon elämänmakuisessa elokuvassa päähenkilönainen kohtaa vuorollaan kolme vanhaa ystäväänsä. Luvassa on keskusteluja, jotka vaikuttavat päällepäin viattomilta, mutta joiden alla sykkii myös tummempia tarinajuonteita.

Animaatio

Bombay Rose (2019)
Vinhan värikylläisessä ja kiehtovasti designatussa animaatiossa rakkaus, viha, tosi ja fantasia sulautuvat yhdeksi vahvaksi kokonaisuudeksi. Elokuvan ohjauksesta vastaa intialainen Gitanjali Rao, joka on aiemmin niittänyt mainetta palkituilla lyhytanimaatioillaan.

Children of the Sea (2019)
Daisuke Igarashin mestarilliseen laatumangaan perustuvan anime-elokuvan on ohjannut Ayumu Watanabe ja tuottanut Totorostakin tuttu Eino Tanaka. Luvassa on kaunista, mystistä ja hypnoottista kuvastoa merten ääreltä ja syvyyksien uumenista. Ihan pakkonakki!

Ja sitten iski tenkkapoo. Festareilla on näet tarjolla niin huikea kattaus animaatioelokuvia, etten mitenkään osannut valita niistä vain viittä kiinnostavinta – varsinkin kun leffojen tyylilajit poikkeavat niin rutkasti toisistaan. Näin ollen joudun ulkoistamaan ongelman teille. Valitkaa siis näistä omat suosikkinne tai katsokaa kaikki. Syvä pahoitteluni!

My Favourite War (2020)
Old Man Cartoon Movie (2019)
Pikku prinssi (2015)
The Prince’s Voyage (2019)
The Shaman Sorceress (2018)

Ja nyt lippuja metsästämään.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Tiitu Takalo: Memento mori

Sarjisfestarit2020WEB

Ensi viikonloppuna eli 5.–6. syyskuuta sarjakuvan ystäviä hellitään Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla.

Koronan takia päätapahtuma Suvilahden Kattilahallissa on kuitenkin peruttu. Sen sijaan puheohjelmaa järjestetään Kallion kirjaston Kupoli-salissa sekä lauantaina että sunnuntaina – lisäksi esitykset striimataan festivaalien Youtube-kanavalla.

Lisäksi tarjolla on taidenäyttelyitä sekä illanviettoja. Tarkemmat tiedot löytyvät festivaalien kotisivuilta.

Festivaalien taiteilijana toimii Tiitu Takalo, jonka töistä on esillä myös näyttely Sarjakuvakeskuksessa (Porthaninkatu 9, Kallion kirjaston läheisyydessä). Niinpä nyt on hyvä hetki julkaista blogissa aiemmin Tähtivaeltajassa nähty arvostelu Takalon tuoreesta Memento mori -mestariteoksesta.

MementoMoriKansiWEB

Tiitu Takalo
Memento mori

Vuonna 1976 syntynyt Tiitu Takalo on yksi nyky-Suomen juhlituimmista sarjakuvataiteilijoista. Vuoden 2015 maaliskuussa hänet palkittiin Sarjakuva-Finlandialla Minä, Mikko ja Annikki -albumistaan. Vuonna 2017 hän sai puolestaan Puupäähattu-palkinnon koko urastaan.

Vuoden 2015 joulukuussa Takalon tulevaisuus oli kuitenkin katkolla. Tuolloin hän heräsi yöllä raastavaan päänsärkyyn, jonka aiheuttajaksi paljastui vaarallinen aivoverenvuoto. WSOY:n julkaisemassa Memento mori -albumissa Takalo kertoo avoimesti hoidostaan ja vaikeasta toipumisprosessistaan.

Memento1WEB

Kuten moni muukin on huomannut, Suomessa hoitoon pääsy saattaa osoittautua hankalaksi. Takalonkin tapauksessa ensihoitajat uskovat oireiden johtuvan pelkästä niskajumista. Sairaalan päästyä asiat toimivat kuitenkin kuin hyvin rasvattu kellokoneisto – joskaan kukaan ei vaivaudu ottamaan läheisempää kontaktia potilaaseen. Jo muutenkin pelottavassa ja hämmentävässä tilanteessa hoitajat vaihtuvat kiivaaseen tahtiin ja lääkärit supisevat vain keskenään. ”Miksei ne kerro mulle mitään?”, ihmettelee letkuihin kytketty Takalo.

Onnistuneen leikkauksen jälkeen käynnistyy toipumisvaihe, jota sävyttävät keskittymisvaikeudet ja lamaannuttava väsymys. Vähitellen mieleen hiipivät myös kauhukuvat: Pystynkö enää edes piirtämään? Saanko koskaan mitään aikaiseksi? Ja kun oma kuolevaisuus on käynyt käsinkosketeltavaksi, herää myös kuolemanpelko, joka johtaa pohtimaan oman elämänsä valintoja.

Memento2WEB

Suomalaista kansanluonnetta hyvin kuvastavasti Takaloa myös hävettää, että hän joutuu sairastumisensa vuoksi peruuttamaan sovittuja näyttelyitä ja opetuskeikkoja. Ennen niin aktiivista ylisuorittajaa piiskaavat nyt itsesyytökset, jotka nostavat pinnalle myös muistoja nuoruuden masennusjaksoista. Ne kuvastavat hyvin suomalaisen terveydenhuollon ongelmia: pikaista apua tarvitsevaa mielenterveyspotilasta pallotellaan luukulta toiselle eikä kukaan ota hänestä koppia. Lopulta terapiaan pääseminen kesti Takalolta viisi vuotta. Se, että kukaan selviää moisesta kidutuksesta elossa, on ihme.

Memento4WEB

Vuoden 2016 nykyhetkessä aivoverenvuodon jättämistä jäljistä, kuten keskittymiskyvyn herpaantumisesta, mielialavaihteluista ja työmotivaation puutteesta, on vaikea päästä irti. Asiaa ei yhtään auta, että terveyskeskuslääkäri ei suostu kirjoittamaan Takalolle lähetettä sairaalan suosittelemaan neuropsykologiseen kuntoutukseen. Hän kun tulkitsee oireet masennuksesta johtuviksi.

”Mutta hänpä diagnosoi minulle masennuksen, määrää lääkkeet ja antaa lähetteen päihde- ja mielenterveyspolille. Mainitsematta sinne kuitenkaan aivoverenvuodostani. Ja hän on meistä se ammattilainen.”

Memento5WEB

Memento mori on vaikuttava sarjakuvakertomus, jossa Takalo päästää lukijan todella lähelle omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Tarina ei silti sisällä lainkaan tyhjäkäyntiä tai turhaa vatvontaa, vaan kerronta etenee vaivattoman sujuvasti. Niinpä taiten piirretty paksu albumi tarjoilee vertaistuen ohessa vahvan ja valaisevan lukukokemuksen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Memento6WEB

Sarjakuvat – Altan: Ada Macaossa

AdaMacaossaKansiWEB

Altan
Ada Macaossa

Vuonna 2018 suomeksi saatiin satiirikkomaestro Altanin maanmainio Ada viidakossa -sarjakuva yksiin kansiin sidottuna. Nyt Asema, Zum Teufel ja Täysi Käsi -kustantamot ovat pistäneet pihalle lisää messevän rujoa sarjakuvataidetta Ada Macaossa -albumin muodossa.

AdaMacaossa1WEB

Vuoden 1963 Macao on todellinen kansojen sulatusuuni. On sotilaita, merimiehiä, journalisteja, vakoojia, taskuvarkaita ja ilotyttöjä maailman joka kolkalta. Hikisen räkäisissä baareissa kähmitään, suhmutaan, vedetään viinaa ja etsitään yöseuraa. Torakat, kärpäset ja rotat tanssivat ihmisten ympärillä omaa tangoaan. Ja koska olemme Altanin sarjakuvassa, kaikki tämä on kuvitettu rivon inhorealistisesti, penisnenäisten miesten ja maksullisten naisten ylitsevuotavaa rumuutta korostaen.

AdaMacaossa4WEB

Alkuun erinomaisen sekavasti kulkeva, mutta jatkossa selkiintyvä tarina sekoittaa yhteen soppaan rutkasti toimijoita. On eltaantunut brittikirjeenvaihtaja Bix, kuuluisa toimittajanainen Fiona, nuori vietkong-agentti Lola, isonenäinen parittaja Habib, palvelualtis eunukki Zephir, musta rintamakarkuri Waldo sekä lukuisia muita. Kuvioihin ui myös monia vanhoja tuttuja, Ada tietenkin etunenässä. Eikä sovi unohtaa presidentti John F. Kennedyä, jonka kinkkiset ongelmat heijastuvat vahvasti juuri Macaoon.

Itse juonen juurena toimii alkuun salaperäinen Tenniksenpelaaja ja myöhemmin ilkeitä salaisuuksia paljastava magnetofoniraita.

AdaMacaossa3WEB

Altan ei anna armoa kuvaillessaan ihmisten ahneutta ja alhaisimpia viettejä. Hän lätkii ja mäiskii menemään sellaisella antaumuksella, ettei paremmasta – tai pahemmasta – väliä. Lopputulos on huikea sarjakuvallinen saastaralli, joka tulvii visvaa, löyhkää, kuolemaa ja dekadenssia.

Jumalaista herkkua siis!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

AdaMacaossa2WEB

Sarjakuvat – Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia

KuutamoJaKansiWEB

Tuisku Hiltunen
Kuutamo ja muita kertomuksia

Tuisku Hiltusen esikoisalbumi Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa) sisältää kolme kaunista ja ihmisläheistä sarjakuvaa. Eri aikakausille sijoittuvia tarinoita yhdistävät rakkauden, kaipuun ja sovituksen teemat. Kertomuksissa etsitään oman elämän suuntaa, lähdetään ja palataan, suretaan ja anteeksiannetaan.

KuutamoJa2WEB

Nimikertomuksessa Niko purkaa sydäntään kymmenen vuotta aiemmin omille teilleen lähteneelle rakkaalleen. Pitkän yhteydettömän ajan jälkeen ystävykset hapuilevat entisen suhteensa raunioilla ja yrittävät löytää tunteiden sokkelossa tietä uuteen alkuun. Uskaltaako pettymyksen kokenut Niko antautua jälleen rakkauden vietäväksi? Päästää Émilen lähelleen sydänsurunkin uhalla? Entä mitä Émile on tehnyt viimeisen vuosikymmenen ajan ja mitä hän ystävältään haluaa?

Haikeankaihea sarjakuva kulkee painavasta asiastaan huolimatta rennon jouhevasti niin taiteen kuin tarinankin tasolla. Ilmavat ja ilmeikkäät piirrokset eivät jää puhuvien päiden asteelle, ja lopulta koskettava kertomus onnistuu myös yllättämään.

KuutamoJa3WEB

Purjelaivojen aikakauden satamakaupunkiin sijoittuva Yli meren kuvaa maailmaa, jossa naisten vapaus valita oma tiensä on hyvin rajoittunut. Nuorta Charity-neitiä kalvaa kuitenkin vastustamaton kaukokaipuu. Merille olisi päästävä ja maailmaa nähtävä hinnalla millä hyvänsä. Samalla se tarkoittaisi kuitenkin rakkaan Abigailin hylkäämistä.

Sarjakuva kuvaa pienieleisen hienovaraisesti elämää muokkaavia tunteita ja valintoja. Kaukana siintäviä horisontteja ja lähellä sykkivää rakkautta.

KuutamoJa4WEB

Tieteiskuvaston pariin siirrytään Pakolliset päivitykset -tarinassa. Teemat pysyvät silti aivan yhtä ihmisläheisinä kuin albumin muissakin kertomuksissa.

Kotiplaneettansa näköalattomuutta paennut ja pienet sisaruksensa hylännyt Nomsa joutuu palaamaan lähtöpisteeseensä ja kohtaamaan kaiken sen, minkä jo luuli jättäneensä taakseen. Lopulta kammotusta tapaamisesta muodostuukin uudenlainen yhteys, kun vanhat teot paljastuvat anteeksiannetuiksi ja verisiteet kaiken kestäviksi.

Kulisseista riippumatta Tuisku Hiltusen tarinat tavoittavat jotain syvällistä elämästä, meitä ohjaavista tunteista sekä ihmisen ikävästä toisen luo. Suuretkin tunnemyrskyt kuvataan herkän inhimillisesti ja vakuuttavan aidonoloisesti. Taiteilija ei myöskään sorru murheessa vellomiseen, vaan onnistuu aina tuomaan vahvasti esiin tarinoidensa valoisat puolet – lunastuksen, josta aukeaa entistä kirkkaampi huominen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

KuutamoJa1WEB

Elokuvat – Messiah of Evil (1973)

MessiahOfEvilKansiWEB

Messiah of Evil
aka Dead People
aka Revenge of the Screaming Dead
– 35th Aniversary Special Edition

Vuonna 1973 valmistunut Messiah of Evil ampaisee vauhtiin elegantisti. Sittemmin ohjaajana tutuksi tullut Walter Hill juoksee pakoon kuin viimeistä päivää. Lopulta hän piiloutuu hämmentyneen näköisen pikkutytön luo. Tyttö kumartuu katsomaan uupunutta miestä, vetää partaveitsen esiin ja leikkaa tämän kurkun auki. Wau!

Seuraavaksi näemme pitkän käytävän päässä horjahtelevan naisen, joka tilittää kauhistuneella äänellä lähestyvästä pahuudesta ja hätähuudoista, joita kukaan ei ole enää kuulemassa. ”Aikaa ei ole paljon, teidän on uskottava minua!”

MessiahOfEvil1WEB

Itse elokuva kertoo Arlettysta (Mariana Hill). Hän matkaa etäiseen Pointe Dunen pikkukaupunkiin etsimään kuuluisaa maalari-isäänsä, jolta on saanut kummallisia kirjeitä. Isän rantakartano huokuu autiutta, mutta pöydällä lojuu miehen päiväkirja. Muistiinpanoissa tämä kertoilee näkemistään painajaismaisista hahmoista, päästelemistään epäinhimillisistä äänistä sekä ainaisesti aivoissa pyörivästä kuoleman ajatuksesta.

Arletty ei luovuta, vaan asettuu taloksi ja ryhtyy kyselemään isästään kaupunkilaisilta. Taidegallerian sokean myyjän tapaan muutkin asukkaat suhtautuvat naiseen äärimmäisen nihkeästi.

MessiahOfEvil2WEB

Lopulta Arletty saa vihjeen, joka johtaa hänet maata kiertävän Thomin luo. Michael Greerin esittämä karismaattinen mies kertoo tutkivansa taruja ja legendoja, joita hänelle sopertelee paikallinen kyläjuoppo Charlie (Elisha Cook Jr.). ”Verenpunaisen kuun aikana opimme, että ihminen pystyy hirvittäviin tekoihin.”

Kun Charlie löytyy kuolleena, Thom ja kaksi hänen ystävätärtään (Joy Bang ja Anitra Ford) asettuvat lupia kyselemättä asumaan Arlettyn isän kartanolle. Siinä on naisella ihmettelemistä, kun kylpyhuoneesta astahtaa keskellä yötä esiin vieraita hippineitosia.

MessiahOfEvil3WEB

Nelikon suhteita värittävät mustasukkaisuudesta ja hämmennyksestä nousevat skismat sekä Pointe Dunen outo ilmapiiri. Kaduilla ei näy ketään, mutta marketin lihaosastolla käy eläimellinen vilske. Kasvoiltaan gorillaa muistuttava albiino autonkuljettaja ajaa ympäriinsä avopakulla, jonka lavalla on taivaalle tuijottavia ruumiita. Tyhjä elokuvateatteri täyttyy vähitellen kesken näytöksen, eikä ulospääsyä ole luvassa. Kaupunkilaisten silmät valuttavat verta, ja Arlettya kiusaavat kohtaukset, joissa hän oksentelee kärpäsiä, toukkia ja torakoita. Jokin on nyt selvästi pielessä.

MessiahOfEvil5WEB

Legendaarisesta Howard the Duck -ilakoinnistakin (1986) vastanneiden Willard Huyckin ja Gloria Katzin ohjaama sekä käsikirjoittama leffa huokuu ihastuttavan salaperäistä tunnelmaa. Hahmottomista kauhuista ja sanoinkuvaamattomista hirviöistä ei saada todellista selkoa, mutta niiden värisyttävä uhka leijuu elokuvan yllä. Ratkaisu herättää vahvoja mielleyhtymiä H. P. Lovecraftin tarinoihin sekä tyylikeinoihin. Kokonaisuuden tehoja vahvistavat rantakartanon hämäävän fotorealistiset seinämaalaukset sekä kerronnallinen yleisilme, joka ammentaa ranskalaisen uuden aallon mestariteoksista enemmän kuin kauhuelokuvien perinteistä.

Muutamaa kömpelöä verellä leikittelyä ja käsiin hajoavaa lopetusta lukuunottamatta Messiah of Evil on kiehtova sekä omaperäinen mestariteos. Juuri tällaisia kauhuelokuvia maailma kaipaakin.

”En voi koskaan palata kotiin, sillä olen jo maistanut ihmislihaa.”

MessiahOfEvil4WEB

Leffa ••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajaparivaljakon ja muiden elokuvan tekijöiden 22-minuuttinen haastatteludokumentti paljastaa muun muassa, että elokuva on saanut vaikutteita Lovecraftin ohessa Jean-Luc Godardin ja Michelangelo Antonionin luomuksista. Lopun hämäryys selittyy puolestaan rahapulalla, joka katkaisi filmin tuotannon viime metreillä.

Kommenttiraita ei ole aivan yhtä timmiä asiaa, kuten eivät myöskään Joy Bangin ja Joan Molinen puhelinhaastattelut. Huyckin ja Katzin kahdesta 1960-luvun lyhytelokuvasta kiinnostavampi käsittelee performanssien ja taidekäsitysten ristiriitoja herkullisen aikaansa sidotulla tavalla.

Trailereiden joukossa kimmeltää pari todella pöljää filmihelmeä, kuten stunt-temppuja ja hevirokkia fuusioiva StuntRock (1978) sekä David Nivenin ja John Cleesen tähdittämä The Statue (1971), jonka juoni tuntuu pyörivän alastonpatsaan penismittojen ympärillä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/10.

MessiahOfEvil6WEB

Sarjakuvat – Dan Dare

DanDareKannetWEB

On vaikea kuvitella, että kukaan jaksaisi lukea netin kautta artikkelia, joka vie painetussa Tähtivaeltajassa 24 sivua. Halusin kuitenkin tuoda myös tätä kautta esiin vanhojen Dan Dare -sarjakuvien mahtavuuden. Onhan kyseessä kuitenkin kaikkien aikojen tärkein brittiläinen tieteissarjakuva – josta ei ole Suomessa edes pahemmin kirjoiteltu.

Niinpä päätin heittää blogiin artikkelin kaksi ensimmäistä sivua, joista saanee jo jonkinlaisen käsityksen Dan Daren merkityksestä. Kuvitukseksi valitsin pääosin ruutuja, joita ei painetussa lehdessä nähty, joten näin postaus tarjoaa jotain uutta myös lehden vakilukijoille.

Dan Dare
Frank Hampson ja tieteisfuturismin lumo

Britteinsaarilta on kotoisin monta legendaarista tieteissarjakuvasankaria. Nykypäivän Suomessa heistä tunnetaan lähinnä 2000 AD -lehden kasvatit, kuten Judge Dredd, Halo Jones ja Nemesis. Vanhemmat sukupolvet muistanevat hyvin myös Korkeajännitys-sarjoissa seikkailleet Jet-Ace Loganin ja Rick Randomin. Tai Agentti X9 -lehdessä esiintyneet Jeff Hawken, Garthin ja Axan. Vähemmälle huomiolle on jäänyt brittiläisen scifi-sarjakuvan merkittävin klassikko, Frank Hampsonin luoma avaruuspilotti Dan Dare.

DarePhantom3WEB

Vuonna 1950 Eagle-lehdessä käynnistynyttä sarjaa on julkaistu suomeksi vain yli puolen vuosisadan takaisissa Peitsi- ja Nastasarjat-lehdissä. Niissäkin näytteet ovat ajalta, jolloin Hampson oli itse jo astunut sivuun eikä sarja ollut enää parhaimmillaan. Ratkaisu on vähintäänkin hämmentävä, sillä juuri varhaiset Dan Daret nostivat brittiläisen tieteissarjakuvan suuren yleisön suosioon – ja toimivat mallina lukuisille myöhemmille scifi-sarjakuville.

Ei ole liioiteltua väittää, että 1950-luvulla Dan Dare oli saarivaltakunnan tunnetuin ja ihailluin sarjakuvahahmo.

”Mitään vastaavaa ei ollut nähty koskaan aiemmin. Hampsonin ja hänen tiiminsä väsymätön ponnistelu aitouden ja tarkkuuden suhteen teki sarjasta uraauurtavan ja maailmoja mullistavan. Dan Dare oli todellinen tienraivaaja, oli kyse sitten uskottavasta tulevaisuudenkuvauksesta, taiteellisesta tyylikkyydestä, rikkaasta väripaletista tai korkeista tuotantoarvoista.” – Nick Jones (Voyage to Venus Part 1, 2004)

DarePhantom1WEB

Kaiken alku

Dan Daren isä, brittiläinen sarjakuvataiteilija Frank Hampson syntyi 21. päivä joulukuuta 1918 Audenshaw’n kylässä lähellä Manchesteria. Kun Frank oli vasta kolme kuukautta vanha, perhe muutti Southportin merenrantakaupunkiin.

Piirtäminen kiinnosti Frankia pienestä pitäen. 13-vuotiaana hän osallistui leluja esittelevän Meccano-lehden piirustuskilpailuun ja sai ensimmäisen kuvittajanpestinsä.

Myöhemmin Hampson opiskeli taideaineita aina kuin postitöiltään ehti – ja päätyi myös tekemään huumoristrippejä postityöläisten ammattiliiton The Post -lehteen. Lopulta hän jätti postin taakseen ja siirtyi täysipäiväisesti taidekoulun penkille. Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä toinen maailmansota kolkutteli jo ovella. Se vei myös aloittelevan taiteilijan taistelukentille. Belgiassa hän näki ensi kertaa saksalaisten V2-raketin livenä: ”Kun seisoin Antwerpenin satamassa, todistin uuden avaruusajan synnyinhetken.”

DareRobots2WEB

Sodan jälkeen Hampson jatkoi taideopintojaan. Ne keskeytyivät jälleen, kun hän tutustui pappiin nimeltä Marcus Morris. Tämä julkaisi pienilevikkistä The Anvil -seurakuntalehteä, johon kaivattiin kipeästi kuvittajaa. Kristillisiä arvoja korostava The Anvil ei kuitenkaan ollut kaupallinen menestys, joten kaksikko ryhtyi suunnittelemaan uutta lehteä, joka tavoittaisi paremmin koko maan nuorison. Morrisin missiona oli tuottaa lukijoille optimistista ja tervehenkistä brittiviihdettä markkinat vallanneiden amerikkalaisten kauhusarjakuvien sijaan.

Morris kirjoitti jo vuonna 1949 Sunday Dispatch -lehteen artikkelin, jossa hän tuomitsi kovin sanoin moraalittomat ja väkivaltaa tihkuvat sarjakuvat. Niiden tilalle hän kaipasi puhtoisia seikkailuja, joiden sankareita lapset voisivat ihannoida. Lopulta Morris tarttui omaan huutoonsa ja polkaisi Hampsonin tuella liikkeelle Eagle-sarjakuvalehden.

Lehden käynnistäminen ei ollut läpihuutojuttu. Morris yritti kaupitella ideaa useille kustantamoille, mutta kauppoja ei syntynyt, vaikka hänellä oli mukanaan Hampsonin taiteilema näytenumero. Vasta Hulton-kustantamossa ymmärrettiin uuden lehden potentiaali.

DareRogue3WEB

Toiveikkaille tulevaisuusvisioille oli kysyntää sotakokemusten runtelemassa, itseensä käpertyneessä Britanniassa, jossa ilonaiheet olivat harvassa. Yksi toivoa herättelevistä valonpilkahduksista oli rakettitieteen kehitys, joka tarjoili ruusuisia kuvia ihmiskunnan tulevasta avaruusajasta. Tähän visioon Hampsonin Dan Dare -sarjakuva tarttui hyvinkin tosissaan. Taiteilija seurasi tarkasti alan innovaatioita. Lisäksi hän palkkasi ensimmäisen Dare-tarinan tieteelliseksi neuvonantajaksi Brittein saarten arvostetuimman tieteiskirjailijan, Arthur C. Clarken. Myöhemmin Clarken roolin korvasi tohtori James Hemming.

Hampson on itse kuvaillut omia motiivejaan Dan Daren luomisesta näin: ”Minusta tuntui, että sodan jälkeisinä vuosina nuorten tulevaisuudennäkymät olivat kehnot. Yleinen ilmapiiri oli pessimismin läpitunkema, oli atomipommia ja kaikkea muuta… Niinpä halusin antaa nuorille toiveikkaan ja inhimillisen vision tulevaisuudesta.”

Eaglen ensimmäinen numero ilmestyi huhtikuussa 1950, ja sen kansilehdellä käynnistyi Dan Daren matka kohti tähtiä. Lehti osui otolliseen saumaan ja saavutti heti lähes miljoonan kappaleen viikoittaisen levikin.

DareRogue9WEB

Dan Daren ja Eaglen merkitystä on vaikea ylikorostaa. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija Dave Gibbons on kertonut Voyage to Venus Part 1 -kirjan esipuheessaan, kuinka 1950-luvun Britannia oli ankea paikka elää ja asua. Paitsi kerran viikossa, kun Eaglen tuorein numero ilmestyi lehtipisteisiin. ”Lehti loisti kuin radioaktiivinen helmi hiilenväristen sanomalehtien seasta … Sen parhaat sivut aivan liekehtivät värikylläisissä sävyissä.”

Monty Python -ryhmään kuulunut Terry Jones on puolestaan muistellut Voyage to Venus Part 2 -teoksessa, kuinka vahvan ja jopa fyysisen vaikutuksen Hampsonin visiot häneen tekivät: ”Hän oli nero luomaan niin tarkkoja ja yksityiskohtaisia kuvia fantastisista näkymistä, että nuo visiot heräsivät eloon silmieni edessä. Hän kuvitti mahdottomia unelmia kuin ne olisivat kolmiulotteista todellisuutta. Nämä kuvat saivat – ja saavat yhä – mielikuvitukseni lentämään.”

DareRogue1WEB

Pystyäkseen tuottamaan viikoittain kahden isokokoisen sivun edestä maalauksellisen värikästä ja pikkutarkasti työstettyä Dan Darea – sekä turhan usein lehden muitakin sarjoja – Hampson tarvitsi avukseen studiollisen työntekijöitä. Heihin lukeutuivat eri aikoina mm. Jocelyn Thomas, Joan Porter, Greta Tomlinson, Harold Johns, Bruce Cornwell, Don Harley, Keith Watson ja Eric Eden. Freelancerina Darea piirsi myös Desmond Walduck.

Työ eteni useimmiten Hampsonin laatimien sivuluonnosten pohjalta. Tosin ”luonnos” on tässä yhteydessä hitusen väärä termi, sillä Hampsonin luonnokset olivat väritystä myöten niin viimeisteltyjä, että ne olisi voitu julkaista sellaisenaan. Hampsonille tämä tarkkuus ei kuitenkaan riittänyt, joten sarjan lopullista taidetta hiottiin tiimityönä vieläkin sulavammaksi. Yksityiskohdille oli toki tarvettakin, sillä Eagle oli kooltaan selvästi nykyisiä sarjakuva-albumeja suurempi – sivun leveys oli 27 senttimetriä ja korkeus 35 senttiä.

DareNowhere2WEB

Usein samaa sivua tai jopa ruutua saattoi olla tekemässä monikin ryhmän jäsen omien vahvuuksiensa pohjalta. Työvälineitä käytettiin laidasta laitaan aina sen mukaan, mikä milloinkin tuotti parhaan mahdollisen jäljen. Oli erilaisia kyniä, siveltimiä ja retussiruiskuja, tusseja, musteita ja vesivärejä. Ainoa, millä oli väliä, oli lopputuloksen täydellisyys.

Hampson on avannut studiotyön todellisuutta Alan Vincen haastattelussa: ”Tiimimetodissa saatoin itse keskittyä vaikkapa päähenkilöihin samalla kun studion muut työntekijät viimeistelivät avaruusaluksia ja vieraiden planeettojen maisemia. Mikäli joku ruutu ei lopulta tyydyttänyt silmääni, leikkasimme sen pois ja teimme uudestaan.”

DareSaturnEagle2WEB

Tiimin työpäivät venyivät kiduttavan pitkiksi, sillä perfektionistina Hampson piti tiukasti kiinni ehdottomista laatuvaatimuksistaan. Jossain vaiheessa studiolle tuotiinkin telttavuode, jossa väsyneimmät taiteilijat saattoivat uinahtaa hetkiseksi ennen seuraavan työrupeaman aloitusta.

Jotta Dan Dare näyttäisi mahdollisimman realistiselta, piirrosten pohjiksi otettiin lukemattomia valokuvia, tehtiin maskeja ja asusteita sekä rakennettiin hurja määrä pienoismalleja – niin päähenkilöistä, avaruusaluksista kuin rakennuksistakin. Niiden avulla Hampson saattoi varmistaa taiteensa tasokkuuden sekä taata, että kuvat synnyttivät mahdollisimman kolmiulotteisen vaikutelman.

DareTerraNova4WEB

Oman aikansa muista englantilaisista sarjakuvapiirtäjistä poiketen Hampson suosi eläväistä, elokuvamaista kerrontaa itseään toistavien staattisten kuvakulmien sijaan. Niinpä Dare-tarinoiden visuaalinen ilmiasu tarjoilee vaivattomasti soljuvaa ja mukaansatempaavaa kuvakuljetusta. Vaikutteita omaan ilmaisuunsa Hampson oli saanut filmimaailmaan ohessa sellaisilta amerikkalaisilta sarjakuvan mestareilta kuin Milton Caniff, Hal Foster ja Alex Raymond.

Toni Jerrman

Näytepala Tähtivaeltaja-lehdessä 2/20 julkaistusta artikkelista.

DareRobots6WEB

Tärkeimmät lähdeteokset:

Alastair Crompton: A Celebration of the Life and Art of Frank Hampson: Tomorrow Revisited (PS Art Books, 2010)
Dan Dare, Pilot of the Future: Voyage to Venus Part 1 (Titan Books, 2004)
Dan Dare, Pilot of the Future: Voyage to Venus Part 2 (Titan Books, 2004)
Dan Dare, Pilot of the Future: The Red Moon Mystery (Titan Books, 2004)
Dan Dare, Pilot of the Future: Marooned on Mercury (Titan Books, 2005)
Dan Dare, Pilot of the Future: Operation Saturn Part 1 (Titan Books, 2005)
Dan Dare, Pilot of the Future: Operation Saturn Part 2 (Titan Books, 2005)
Dan Dare, Pilot of the Future: Prisoners of Space (Titan Books, 2005)
Dan Dare, Pilot of the Future: The Man from Nowhere (Titan Books, 2007)
Dan Dare, Pilot of the Future: Rogue Planet (Titan Books, 2007)
Dan Dare, Pilot of the Future: Reign of the Robots (Titan Books, 2008)
Dan Dare, Pilot of the Future: The Phantom Fleet (Titan Books, 2009)
Dan Dare, Pilot of the Future: Safari in Space (Titan Books, 2009)
Dan Dare, Pilot of the Future: Trip to Trouble (Titan Books, 2011)
Dan Dare, Pilot of the Future: Mission of the Earthmen (Titan Comics, 2017)
Dan Dare, Pilot of the Future: The Earth Stealers (Titan Comics, 2018)
Dan Dare, Pilot of the Future: The Evil One (Titan Comics, 2019)
Dan Dare, Complete Collection: The Venus Campaign (Titan Comics, 2018) (sisältää digitaalisesti remasteroidut versiot tarinoista Voyage to Venus ja The Red Moon Mystery)
Dan Dare: The 2000 AD Years Vol. 1 (Rebellion, 2015)
Dan Dare: The 2000 AD Years Vol. 2 (Rebellion, 2016)
Dare: The Controversial Memoir of Dan Dare (Monster Comics, 1991–1992)
Dan Dare (Virgin Comics, 2007–2008)
Dan Dare: He Who Dares (Titan Comics, 2018)
Eagle-, Spaceship Away-, Peitsi- ja Nastasarjat-lehdet

Sarjakuvat – Strumffit

SmurffitKansiWEB

Peyo & co
Strumffit

Miniskuulisessa aivokopassani on ainiaan elänyt yksi selkeä jaottelu: strumffi-sanaa käytetään puhuttaessa Peyon, Yvan Delporten ja kumppaneiden luomista sarjakuvaklassikoista, kun taas laimea smurffi-käännös viittaa kaikkeen siihen ylituotteistettuun kakkaan, jota pienten sinisten hahmojen ympärille on väkipakolla rakennettu. Nyt Otava on kuitenkin julkaissut lähes 300-sivuisen Smurffit-integraalin, johon on koottu ne kaikkein legendaarisimmat Ruudusta ja Non Stopista tutut strumffi-sarjakuvat. Iiik, päähän sattuu! En osaa enää strumffata!

Smurffit3WEB

Sienimäisissä taloissaan asustelevat strumffit syntyivät vuonna 1958 Peyon Johannes ja Pirkale -sarjakuvan sivuhahmoiksi. Pian he kuitenkin pääsivät seikkailemaan ihan omissa kertomuksissaan. Ja eipä aikaakaan, kun pienistä sinisistä olennoista tuli niin suosittuja, että Peyolta kului enemmän aikaa mainosten ja oheistuotteiden kuin itse sarjakuvan parissa. Onneksi hän oli ehtinyt siihen mennessä koulimaan itselleen jo useita nimekkäitä avustajia, joiden tuella uudetkin tarinat saatiin kuosiinsa.

Smurffit-integraalin käynnistää kepeän hauska Lentävä smurffi -sarjakuva. Siinä eräs strumffeista päättää oppia lentämään hinnalla millä hyvänsä. Ja kuten arvata saattaa, luvassa on jos jonkin sortin toilailuja. Erinomaisesti rytmitetty ja käsikirjoitettu pieni helmi jaksaa naurattaa satojen lukukertojenkin jälkeen.

Smurffit1WEB

Huomattavasti jännittävämmissä kuvioissa liikutaan Mustat smurffit -mestariteoksessa. Strumffien olemassaolo lähenee loppuaan, kun kärpäsen pisto muuttaa yhden iloisista veikkosista irvisteleväksi zombi-strumffiksi. Pureman kautta leviävä epidemia kerää yhä uusia uhreja, eikä Suurstrumffi tunnu keksivän tautiin parannuskeinoa. Näin hyvin huumoria ja paniikkia on tuskin koskaan toiste yhdistetty. Gnap! Gnap! Gnap!

Smurffivaras-tarinassa tutustutaan sitten ensi kertaa ilkeään velho Gargameliin. Hän kaipaa yhtä strumffia keitokseen, jolla valmistetaan viisasten kivi. Kostonhimoinen mutta kovin epäonninen velho tavataan myös hupaisan surkeasta strumffimusikantista kertovassa Smurffonia in do -kertomuksessa. Pröööt!

Smurffit5WEB

Kirjan vahvimman vision tarjoilee vallanhimoa, populismia ja yksinvaltiutta vitsailun varjolla kritisoiva Smurffaattori. Suurstrumffin lähdettyä strumffaamaan tyräkkiä alkaa riitely siitä, kuka nyt johtaa strumffikylää. Lopulta pomoksi päätyy tyhjiä lupauksia jaellut strumffi, joka innostuu uudesta asemastaan niin, että kohottaa itsensä diktaattoriksi. Tarina peilailee hienosti mekanismeja, joilla ihmiset saadaan lähes huomaamattaan alistumaan totalitarismin ikeeseen.

Strumffien maan rauha järkkyy myös Smurffineito-sarjakuvassa. Siinä Gargamel lähettää naispuolisen strumffin kylvämään kaaosta strumffien keskuuteen. Lopputulos on sinällään ihan hauska, mutta myös vahvasti asenteellinen naisia kohtaan. Tänä päivänä tuskin menisi läpi sarjakuva, jossa naiseuden keskeiset piirteet ovat iso annos tuittupäisyyttä, vartti vilpillisyyttä, ripaus keimailua ja kannullinen typeryyttä. Puhumattakaan stereotyyppisestä ajatuksesta, että tummahiuksiset naiset ovat rumia ja blondit ihania.

Smurffit6WEB

Kepeämpää hurvittelua on luvassa Muna ja smurffit -tarinassa, jossa taikamuna toteuttaa kaikki toiveet hölmöilyyn asti. Kokonaisuuden päättää Smurffien nälkä, jossa ankara talvi ja ruokavaraston tulipalo koettelevat pienten sinisten miesten sinnikkyyttä.

Parhaimmillaan varhaiset strumffi-sarjakuvat edustavat silkkaa neroutta. Taide on silmiähivelevän selkeää, kerronta uskomattoman hyvin soljuvaa ja tarinat nautinnollisen hauskoja. Itse strumffit ja heidän strumffaava puheenpartensa ovat puolestaan niin hienoja älynväläyksiä, että niiden rinnalla rakettitiedekin jää toiseksi. Loistava idea ovat myös tyyppihahmot, kuten Välkkystrumffi, Laiskastrumffi, Pitkäkynsistrumffi ja Ärjystrumffi, joiden luonteesta saadaan veistettyä vitsiä vitsin perään.

Smurffit-integraali on upea kokoelma, joka on täynnä ikuisesti loistavia timantteja eurooppalaisen koko perheen sarjakuvan kulta-ajalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Smurffit4WEB