Elokuvat – Supersonic Man (1979)

Tähtivaeltajablogi palaa jälleen kehiin vuodenvaihteen erä- ja ottelutauolta.
Koska teatterit eivät vieläkään sulostuta elämäämme uusilla elokuvilla, satsaamme nyt vanhojen klassikkojen esittelyyn.
Ja mikä voisikaan tarjota parempaa supersankariviihdettä kuin Juan Piquer Simónin ohjaama Ääntänopeampi mies vuodelta 1979!

Supersonic Man

Maailma on ihmeellinen paikka. Ja tutkimattomia ovat jumalten tiet. Millään muilla lausunnoilla ei voi selittää Supersonic Man -elokuvan olemassaoloa.

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón muistetaan erityisesti mielenvikaisesta kalkkunasta Extraterrestial Visitors (1983). Siinä mies yritti ratsastaa E.T.-elokuvan suosiolla auringonlaskuun. Hieman vastaava tapaus on vuonna 1979 maailmaan materialisoitunut Supersonic Man. Tosin tällä kertaa ripattavaksi on päätynyt Richard Donnerin ensimmäinen Teräsmies-elokuva. Supersonic Man -leffan nähtyään todellakin uskoo, että mies voi lentää – no eipä.

Tähtien sotaa mukailevasti filmi alkaa kohtauksella, jossa pienoismalliavaruusalus lipuu majesteetillisesti esiin kuvaruudun yläreunasta. Sitten siirrytään aluksen sisäosiin, pyöreään halliin, jonka keskellä makaa kiiluviin string-alushousuihin sonnustautunut hahmo. Tilan näyttöruudulle ilmestyy mies, joka pulputtaa pitkän selityksen siitä, kuinka Supersonic Manin seuraava tehtävä sijoittuu Maapallolle.

Planeetan ihmiset kuulemma leikkivät vaarallisilla voimilla, joita eivät täysin ymmärrä. Seurauksena voi olla Maan tuho sekä shokkiaalto, joka pyyhkäisisi olemattomiin koko Linnunradan. Ääntänopeamman miehen velvollisuus on estää katastrofi. Tätä silmälläpitäen hänelle annetaan yli-inhimilliset voimat, punainen trikooasu sekä hilekiiluinen siniviitta. ”Galaksien voima kulkekoon kanssasi!”

Lennähdettyään New Yorkiin sankarimme (Richard Yesteran aka José Luis Ayestarán) ottaa itselleen valehenkilöllisyyden niljana viiksivalluna nimeltään Paul (Michael Coby aka Antonio Cantafora). Aina kun haluaa takaisin supermuotoon, hänen tarvitsee vain todeta kellolleen ”Olkoon galaksin suuri voima kanssani”.

Toisaalla rehvastelee James Bond -leffoista karannut hullu tohtori Gulik. Häntä näyttelee jatkuvasti nenäänsä hierova Cameron Mitchell, joka kanavoi mainiosti William Shatnerin kapteeni Kirkiä.

Gulik on lähettänyt kätyrinsä ryöväämään Energian ja Avaruuden Tutkimuslaitoksesta harvinaista radioaktiivista materiaalia. G-logolla varustettuihin mustiin asuihin, vihreisiin kaasunaamareihin ja valkoisiin kypäröihin sonnustautuneet joukot kidnappaavat mukaansa myös professori Morganin (José Maria Caffarel aka John Caffarel). Apuna tässä kaappauksessa on harvinaisen kömpelö peltirobotti, joka vilkuttaa valojaan, sylkee tulta käsistään ja ampuu raketteja korvistaan. Wau!

Tässä vaiheessa voitaneen jo paljastaa, että elokuva on kaikin puolin kädetön luomus. Erikoistehosteet ovat joko puistattavan tai hellyttävän huonoja. Myös kerronnan rakenne on totaalisen päätön, sillä kohtaukset ovat äärimmilleen venytettyjä ja toiminnallisuuden illuusio luotu lähinnä nopeutusta käyttäen. Pahiten aivoja raastaa kuitenkin tasapaksu musiikkiraita, joka koostuu taajaan toistetusta epävireisestä syntikkapimputuksesta.

Mutta nyt takaisin kotkottavan juonen pariin.

Koska professori Morgan ei suostu yhteistyöhön tohtori Gulikin kanssa, maailmanvaltaa havitteleva pahis käskee apurinsa tämän Patricia-tyttären (Diana Polakov) perään. Seuraa mainio näky, jossa Yliäänimies nostaa ilmaan pahvisen asfalttijyrän ja pelastaa Patrician pinteestä. Supersankarin kadottua paikalle tupsahtaa Paul, joka houkuttelee järkyttyneen tytön autoonsa.

Hieman täytyy kummastella, kuinka helposti Patricia on kokemuksensa jälkeen valmis hyppäämään tuntemattoman miehen kyytiin. Varsinkin kun Paul selittää, ettei tässä mitään poliiseja kannata paikalle pyytää, mennään sen sijaan syömään ja deittailemaan. Myöhemmin tuore pariskunta tapaa baarissa, jossa syttyy nyrkkitappelu – samaan tyyliin kuin villin lännen leffojen saluunoissa. Tässä vaiheessa taustamusiikki muuttuu iloiseksi banjo- ja haitaripolkaksi.

Gulik puolestaan raivoaa kätyreilleen siitä, kuinka epäonnistumisia ei suvaita. Puheet supersankarista ovat pelkkiä valheita. Ei ole teidän osanne ajatella. Tästäs saatte.

Aina väliin tohtori käy myös pitkiä keskusteluja professori Morganin kanssa. Niistä paljastuu, että kuolonlaseria suunnitteleva egomaanikko pitää itseään Jumalana, ei perusta moraalista (”Mitä hittoa sekin nyt muka on!”) ja nauttii ilkeästä höhöttämisestä. Ylimielisyys on kuitenkin pahasta, kun vastassa on Ääntänopeampi mies, joka kätensä heilautuksella voi muuttaa aseet banaaneiksi!

Lukemattomien kahjojen kommervenkkien jälkeen katsojat pääsevät ihmettelemään supersankarin ja superrobotin äärimmäisen laimeaa yhteenottoa sekä intomielistä pienoismallien räjäyttelyä. Lopulta tohtori Gulik yrittää paeta sankariamme salaisella avaruusraketillaan (mihin?), mutta aivan näin helpolla ei galaktisilta voimilta karata.

Ja sitten Paul ja Patricia elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Hetkittäin tuntuu kuin Supersonic Man olisi kirjoitettu tarkoituksellisesti parodiaksi. Tätä tulkinta tukee mm. vähän väliä kuvaan tupsahtava deeku, joka touhottaa viinan vaaroista aina, kun ei kallistele pulloa. Komediaa edustaa myös kohtaus, jossa yliäänisankarin päihittämät roistot pakenevat paikalta reppuselässä hassusti kaatuillen.

Elokuva on kuitenkin ylipäätään niin kaukana älystä, että tämänkaltainen pohdinta lienee aivan turhaa aivojen rassausta. Parempi vain heittäytyä supersoonisen kahjouden vietäväksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/11.

Sarjakuvat – Corto Maltese – Tarowean: yllätysten päivä

Juan Díaz Canales & Rubén Pellejero
Corto Maltese – Tarowean: yllätysten päivä

Juan Díaz Canalesin ja Rubén Pellejeron kolmas Corto Maltese -albumi, Tarowean: yllätysten päivä (Jalava) on jakomielitautinen tapaus. Tarina tavoittaa hetkittäin ajattomien seikkailukertomusten maagisen, elämää suuremman tunnelman. Lisäksi tekijäkaksikko alkaa vähitellen löytää oman äänensä niin tarinan kuin kuvituksenkin suhteen – pelkän Hugo Pratt -kopioinnin sijasta.

Toisaalta kokonaisuus on täynnä päähänpistonomaisia sivutarinoita, joista osalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Eräät niistä sammahtavat tyhjiin, toiset maistuvat huonoilta vitseiltä ja muutama täyttyy suorasanaisista saarnoista, joiden aiheena on länsimaisen ahneuden tuhoava vaikutus sekä luontoon että toisiin kulttuureihin.

Albumin päätarina tarjoilee kuitenkin klassisia sävyjä soittelevan traagisen mysteerin. On kuolleiden päivä, kaikkien pyhien päivä vuonna 1912. Corto seisoskelee yöksi kääntyvässä illassa tasmanialaisella hautausmaalla ja muistelee kuollutta pyhimystä. Seuraavaksi matka vie hänet Port Arthurin hylättyyn vankilaan, jonka ainoassa yhä käytössä olevassa sellissä mätänee kasvoistaan tatuoitu nuorukainen. Corto on palkattu vapauttamaan tämän vangin ja viemään hänet takaisin kotiinsa.

Tästä käynnistyy useita sivupolkuja sisältävä purjehdus kohti San Eugenion saarta. Reissulla kohdataan mm. monista muistakin Corto-tarinoista tuttu Rasputin, seireeniksi nimetty hollantilainen invalidityttö, Sarawakin ruhtinaskunnan kumipuuimperiumia pyörittävät riitaisat veljekset sekä useita kasvottomia munkkeja, jotka käyttävät paikallisia alkuasukkaita hyväkseen.

Luvassa on eksotiikkaa, onnea, epäonnea, juonitteluja ja arvoituksia. Teemoista selkeimpiä ovat kuolemaa ympärilleen kylvävät ahneus ja vallanhimo. Kaiken päättyessä myyttiseen tragediaan ja ympyrän sulkeutumiseen.

Kerronnan epätasaisuus heijastuu myös kuvitukseen. Paikoin Pellejero sutii paperille turhankin luonnosmaisia ruutuja, toisinaan jälki taas tuo Prattia enemmän mieleen argentiinalaisen Eduardo Risson valoja ja varjoja hyödyntävän siistiviivaisen taiteen.

Turhia rönsyjä karsimalla Tarowean: yllätysten päivä olisi voinut olla hyvinkin vahva näyttö tekijäkaksikon kyvyistä. Nyt se on vain pakotetunoloinen esinäytös Prattin Corto Maltese – Suolaisen meren balladi -albumin tarinalle.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Elokuvat – Death Laid an Egg (1968)

Death Laid an Egg
La morte ha fatto l’uovo
Kuoleman ansa

Giulio Questin vuonna 1968 päivänvalon nähnyttä Death Laid an Egg -elokuvaa kuvataan blu-rayn takakannessa ”yhteiskuntapoliittisesti valveutuneeksi avantgarde-gialloksi”. Ja kerrankin määritelmä osuu aivan nappiin, sillä maailmassa tuskin on toista näin omintakeisen taiteellis-kokeellista giallo-viritelmää.

Jo filmin alkukohtaus on täyttä dadaa. Moottoritien varrella sijaitsevassa modernissa hotellissa tapahtuu kummia. Yhdessä huoneessa joku kaivaa salkustaan puukon ja mustat hanskat. Onko luvassa murha? Seksistä ja suudelmista puhutaan, mutta yhtään ihmistä ei näytetä kunnolla. Toisessa huoneessa tuntematon nuori mies yrittää kuunnella naapurihuoneen keskusteluja.

Näiden tapahtumien aikana kamera liikkuu ylhäältä alas ja alhaalta ylös tai näkymän vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan ja takaisin. Kun joku kävelee oikealle, kamera kääntyy vasemmalle. Kaikki tämä materiaali on leikattu mahdollisimman sekavaksi kokonaisuudeksi, jonka luonnetta korostaa Bruno Madernan riitasointuinen hälymusiikki. Tyylilaji jatkuu jaksossa, jossa kamera zoomailee eestaas tienvarsille ripoteltujen mainostaulujen yksityiskohtiin.

Jatkossa meno kuitenkin rauhoittuu ja juonikuviokin alkaa nostaa päätään taideilottelun seasta.

Marco (Jean-Louis Trintignant) ja Anna (supertähti Gina Lollobrigida) ovat rikas aviopari. He pyörittää kartanonsa mailla supermodernia jättikanalaa. Ruokinta sujuu automaattisesti ja kynityt broilerit lentelevät putkissa. Moinen meno ärsyttää paikallisia työntekijöitä, jotka ovat saaneet potkut tuotantalaitoksen automatisoinnin seurauksena. Vahvatahtoiselle Annalle tämäkään kehitys ei riitä, joten paikalla on myös laboratorio, jossa silmälasipäinen biologi pyrkii luomaan päätöntä, luutonta ja siivetöntä kanamutanttia lihatuotannon tehostamiseksi!

Marcon ja Annan seurassa elelee myös nuori Gabri (ruotsalaiskaunotar Ewa Aulin), joka toimii tilalla lähinnä sihteerin roolissa. Annan mielestä tyttö on niin viaton ja heikkotahtoinen, että hänet on helppo muovata tottelevaiseksi nukeksi. Totuus on hieman toisenlainen. Pian käy näet ilmi, että Marcolla ja Gabrilla on suhde. Marco haluaisi erota vaimostaan ja aloittaa uuden elämän Gabrin kanssa. Tyttö kuitenkin vastustelee, sillä avioparin koko omaisuus on Annan nimissä. Gabrilla näyttäisi olevan myös yhteyksiä nuoreen Mondainiin (Jean Sobieski), joka selvästi juonii jotakin Marcon pään menoksi.

Näiden pohjien ympärille Questin on rakentanut kiehtovan kummallisen ja moneen suuntaan kurkottavan kuvakertomuksen, joka herättää mielleyhtymiä ranskalaisen Jean-Luc Godardin elokuvien suuntaan. Paikoin jopa jäsentymättömille vaikuttavissa kohtauksissa pohditaan rakkauden ja pelon olemusta, ladellaan outoja filosofioita, väännetään ihmissuhdesoppaa ja sukelletaan syvälle hahmoja ohjastaviin pakkomielteisiin. Samalla tehdään pilaa kulutuskulttuurista, rahanhimosta ja jatkuvan kasvun vaatimuksista. Kuvatematiikassa toistuvat kornit kanataulut ja munanmuotoiset esineet.

Tarinantasolla punotaan juonia ja päästellään höyryjä. Marco vierailee tämän tästä hotellilla, jossa kutsuu maksullisia naisia giallomaiseen puukkohippaan. Samalla hän valmistelee vaimonsa murhaa ja uutta alkua. Anna haluaa puolestaan selvittää, mitä hänen aviomiehensä oikein puuhaa ja soluttautuu hotellin baariin prostituoiduksi naamioituneena. Mondainin ja Gabri pelaavat omia pelejään, joiden tavoite pysyy pitkään hämäränä. Lopulta arvoitukset huipentuvat ruumiin ympärille. Mutta kenen ja miksi? Ja kuka saa syyt niskoilleen?

Death Laid an Egg on ihastuttavan erikoinen elokuvahelmi, joka sekoittaa surutta erilaisia aineksia omaan ainutlaatuiseen soppaansa. Tällaisia leffoja tulee eteen aivan liian harvoin, joten jos on valmis haastamaan omat elokuvalliset mieltymyksensä, niin Death Laid an Egg tarjoilee siihen erinomaisen mahdollisuuden.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Kirjat – Liu Cixin: Kuolema on ikuinen

Liu Cixin
Kuolema on ikuinen

Sishen yongsheng
Suom. Rauno Sainio. Aula & Co

Kiinalaiskirjailija Liu Cixinin Muistoja planeetta Maasta -trilogia on universumeja syleilevää tieteiskirjallisuutta parhaimmillaan. Päitä räjäyttelevä tarina huipentuu sarjan kolmannessa osassa, joka on lähes 900-sivuinen järkäle. Kuolema on ikuinen -romaani heittää jälleen kehiin suuret määrät henkeäsalpaavia scifi-visioita. Kirjan mielikuvituksellisen tieteistulituksen keskellä lukija tunteekin olevansa pelkkä hirmumyrskyn vietäväksi päätynyt lastu.

1400-luvulle sijoittuvan historiallisen prologin jälkeen kirja hyppää Trisolaris-kriisin ensimmäiseen vuoteen. Tässä osiossa pohditaan elämän vaikutusta maailmankaikkeuteen. Kuinka paljon älylliset elämänmuodot ovat vuosimiljardien aikana muovanneet universumia ja meitä kaikkia yhdistävää todellisuutta?

Tämän jälkeen valokeilaan nousee kuolemansairas Yun Tianming. Epäsosiaalinen itseensäkäpertyjä pohtii eutanasian mahdollisuutta, koska kokee, että hän on muille pelkkä taakka. Viimeisenä tekonaan hän ostaa tähden yliopistoaikojen ihastukselleen, Cheng Xinille, ja vaipuu sitten muistojensa vietäväksi.

Näin esitellään romaanin todellinen päähenkilö, Cheng Xin. Trisolaris-kriisin puhjetessa hän kuuluu työryhmään, joka kehittelee uuden sukupolven rakettimoottoria. Horroskausien vuoksi hänen elämänsä kurottaa kuitenkin satoja vuosia tulevaisuuteen. Niinpä hän on hereilläolojaksoillaan todistamassa ihmiskunnan kamppailua sekä Trisolarista että sitäkin väkevämpiä voimia vastaan – useimmiten vieläpä ratkaisevalta aitiopaikalta.

Kirjan mittaan Maapallon sivistys heittelehtii toiveikkaasta kukoistuksesta murheen synkimpiin alhoihin. Väliin vaikuttaa siltä kuin ihmiskunta olisi viimeinkin keksinyt keinot, joilla taistella ulkoavaruudesta saapuvia vaaroja vastaan. Toisinaan vastoinkäymiset ja lopullinen tuho tulevat käsinkosketeltavan lähelle. Silti ihmiset jaksavat puurtaa eteenpäin ja etsiä selviytymismahdollisuuksia maailmankaikkeuden synkässä metsässä – todellisuudessa, jossa jokainen kehittynyt sivilisaatio näkee muut elämänmuodot yksinomaan uhkana.

Kuolema on ikuinen -teoksessa Liu Cixin päräyttää paperille uskomattoman kirjon korkealentoisia scifi-ideoita, massiivisia yllätyskäänteitä sekä pohdintoja olevaisuuden luonteesta. On valtavia avaruuskaupunkeja, ulottuvuusleikkejä, valonnopeudella kikkailua ja vaikka mitä. Kaiken tämän kirjailija visualisoi niin huolella, että mahdottomiltakin vaikuttavat ilmiöt avautuvat uskottavina lukijan silmien eteen.

Suurisuuntaisten suunnitelmien, tieteellisten teorioiden ja hallinnollisten yksityiskohtien lomassa ehditään tällä kertaa syventää myös ihmiskuvausta. Erityisen hyvin esiin nousee Cheng Xinin olemus. Hän on sisimmässään rauhaa rakastava vastuunkantaja, joka joutuu tekemään kauaskantoisia päätöksiä tilanteissa, joissa pelissä on koko ihmiskunnan kohtalo. Raastavien ratkaisujen luoma rasite painaa hänen mieltään, muttei koskaan murra hänen perimmäistä luonnettaan. Aina jostain löytyy toivon pilkahdus – silloinkin, kun päivä ei todellakaan paista risukasaan.

Kuolema on ikuinen -romaani on huikaiseva päätös trilogialle, josta on jo muodostunut modernin tieteiskirjallisuuden klassikko. Harvoin, jos koskaan, eteen tulee näin suuren luokan kosmisilla ideoilla kukitettua teosta. Kiitettävästi romaani ei tieteistykityksensä keskelläkään unohda tapahtumien inhimillisiä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kunniansa saavat kuulla niin totalitarismi, yksilöiden itsekkyys kuin ihmisten paha tapa hurahtaa uskonnolliseen hurmioon. Ruusuja sataa puolestaan demokratialle, tieteelliselle ajattelulle ja yhteen hiileen puhaltamiselle.

Täydet pisteet myös suomennoksesta vastaavalle Rauno Sainiolle. Hän on suoriutunut mammuttimaisesta urakastaan erinomaisesti.

Nyt tekisi jo mieli lukea koko Muistoja planeetta Maasta -sarja uudestaan alusta saakka.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Sarjakuvat – Silver Surfer: Sielunmessu

Silver Surfer: Sielunmessu

Hopeasurffari on Stan Leen luomista hahmoista kosmisin ja kantaaottavin. Hippiaikakaudella syntynyt hopeanhohtoinen lainelautailija kurvailee yksinäisenä vaeltajana pitkin avaruuden tähtitarhoja julistamassa rauhan ja rakkauden sanomaa. Tämä ei kuitenkaan vapauta hänen ajatuksiaan vanhoista synneistä, vuosista, joiden aikana hän toimi maailmoja syövän Galactuksen airueena.

Egmontin julkaisema Silver Surfer: Sielunmessu -kokoelma sisältää neljä pitkää Hopeasurffari-tarinaa. Kirjan avaa itseoikeutetusti Stan Leen käsikirjoittama ja Moebiuksen kuvittama Vertauskuvia, joka ilmestyi alunperin vuonna 1988. Suomeksi se on julkaistu aiemmin Marvel-lehdessä vuonna 1991.

Ihmisten loputtomaan hulluuteen kyllästynyt Hopeasurffari on päätynyt kadulla asuvaksi pummiksi. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun valtavalla avaruusaluksella kosmosta halkova Galactus palaa Maapallolle ja julistautuu jumalaksi: ”Minun on valta! Minun on voima! Minun on kunnia!”

Uskonnollisen hurmoksen keskellä ihmiskunta ajautuu kaaokseen ja vain Hopeasurffarilta löytyy tahtoa, jolla hänen entinen herransa voitaisiin kenties pysäyttää.

Vertauskuvia-sarjakuva on varsin suorasanainen ja väliin saarnaavakin kommentaari sokean uskon vaarallisuudesta ja ihmisten sisäsyntyisestä halusta rientää vahvojen johtajien käskytettäväksi. Sapiskaa saavat ahneet, omia etujaan ajavat opportunistit, voimaa ja valtaa palvovat selkärangattomat pelkurit sekä ihmiset, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omilla aivoillaan.

Paatoksellisuudesta huolimatta tarina toimii hyvänä esimerkkinä yhteiskunnallisesti kantaaottavasta supersankarisarjakuvasta. Tämä kertomus ei keskity loputtomiin turpakäräjiin, vaan on aidosti huolissaan ihmisyyden olemuksesta.

Moebiuksen kuvitus on ihastuttavan ilmavaa. Kuvat hengittävät eikä ruutuja ole täytetty liiallisilla yksityiskohdilla.

Täysin toisenlaista visuaalista lähestymistapaa edustaa Keith Pollardin kuvittama ja Leen sekä Pollardin käsikirjoittama Orjuuttajat (1990). Sarjakuvan ruudut on ahdettu niin täyteen pientä piiperrystä, että kuvitus aiheuttaa jo ähkyä ja ummetusta.

Juonikuviokaan ei ihmeemmin ilahduta. Nyt Hopeasurffari taittaa peistä kokonaisia maailmoja orjuuttavan Mrrungo-Mun kanssa. Muiden voimat imevä vihulainen seilaa avaruuden korpimailla kaasujättiläistäkin kookkaammalla avaruusaluksella, joka saa energiansa tyhjiin puristettavista orjista. Ja se siitä sitten.

Kokoelman vaikuttavimman tarinan tarjoilee J. Michael Straczynskin käsikirjoittama ja Esad Ribićin maalauksellisesti kuvittama Sielunmessu (2007). Siinä Hopeasurffari saa tietää pian lähestyvästä kuolemastaan. Jäähyväiskiertueellaan kosminen ihme kohtaa niin itkuun purskahtavat Ihmeneloset, hyvää huulta heittävän Hämähäkkimiehen kuin kaksi loputtomaan uskonsotaan sortunutta maailmaa.

Straczynskin teksti soittelee vahvoja tunteita menetyksistä, saavutuksista ja olemassaolon potentiaalisesta kauneudesta. Kokonaisuudesta huokuu haikeus, rakkaus ja usko parempaan huomiseen. Jos tämä olisi oikeastikin jäänyt Hopeasurffarin joutsenlauluksi, päätös olisi ollut filosofisen päähenkilönsä arvoinen.

Huomattavasti sekavamman tarinan paperille tykittävät Simon Spurrier ja Tan Eng Huat. Sinun nimissäsi -kertomus (2008) yrittää tavoitella leemäistä yhteiskunnallista ulottuvuutta, mutta hienoudet tuppaavat jäämään sekavasti tarinoidun ja piirretyn melskeen jalkoihin.

Avaruuden aroilla surffatessaan sankarimme törmää useita planeettoja ja rotuja käsittävään utopistiseen onnelaan. Kun pintaa kuitenkin hieman raaputtaa, alta paljastuu ongelma jos toinenkin.

Nihilistiseksi kääntyvän tieteisseikkailun parasta antia on Huatin kuvitus, jota Jose Villarubian komea väripaletti tukee mainiosti. Huat piirtää kivasti vieraanoloisia avaruusaluksia ja -muukalaisia, jotka tuovat sarjakuvaan jonkinasteista ihmeen tuntua. Toisaalta hänen Hopeasurffarinsa on yksinomaan rujo ja ruudut väliin niin epäselkeitä, ettei tapahtumista ota selvää edes suurennuslasin avulla.

Teoksen lopusta löytyy Moebiuksen monisivuinen kirjoitelma, jossa hän kertoo Vertauskuvia-sarjakuvan synnystä ja työstämisprosessista.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi suomeksi voisi toivoa Stan Leen, Jack Kirbyn ja John Busceman alkuperäisiä Hopeasurffari-tarinoita sekä Donny Catesin ja Tradd Mooren psykedeelistä Silver Surfer: Black -hittiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Elokuvat – Blade of the Immortal (2017)

Blade of the Immortal
Mugen no jûnin

(UK-versio, blu-ray)

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal -mangaa on ylistetty Tähtivaeltajassa useaan otteeseen – onhan teos englanniksi käännetyn mangatarjonnan ehdotonta aatelia. Tähtivaeltajassa 1/10 esiin nostettiin sarjakuvan pohjalta tehty animaatiosarja. Nyt vuorossa on mestarismies Takashi Miiken vuonna 2017 ohjaama näytelty versio.

Heti kärkeen täytyy sanoa, että Miike on tehnyt loistavaa työtä. Tarjolla on visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs elokuva, jossa ohjaaja malttaa pitää villeimmät vikurointinsa aisoissa. Niinpä lopputulos on hallittu, alkuperäistä sarjakuvaa kunnioittava elokuvahelmi, jossa ruumiita tulee enemmän kuin lunta jouluaattona.

Leffa käynnistyy mustavalkoisella prologilla, jossa miekkamies Manji (Takuya Kimura) yrittää pitää huolta hulluksi tulleesta Machi-pikkusiskostaan (Hana Sugisaki). Etsintäkuulutettu Manji on tehnyt erinäisiä virheitä, joten hänen päästään luvatun palkkion perässä on lukuisia tahoja. Kun kaksikko kohtaa satapäisen rōnin-lauman, on loppu edessä. Machi tapetaan, ja raivostaan voimaa ammentava Manji lahtaa vastustajat viimeiseen mieheen. Taistelun päättyessä kätensäkin menettänyt mies lysähtää ruumiiden sekaan kuolemaan.

Manjille ei ole kuitenkaan luvassa vapautusta, sillä paikalle askeltaa salaperäinen, 800-vuotias eukko. Hänen ”lahjansa” Manjille ovat veressä uivat madot, jotka kursivat sankarimme kasaan ja tekevät kuolemaa etsivästä miehestä kuolemattoman.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin seutukuntaa terrorisoi androgyynisen kauniin Anotsu Kagehisan (Sota Fukushi) johtama Itto-ryu-ryhmittymä. Värikkään erikoisista hahmoista koostuva joukkio vannoo voittoon tähtäävän taistelun nimeen – aseista ja tyylilajeista piittaamatta. Tätä silmälläpitäen he kiertävät maata tappamassa vanhan koulukunnan miekkakoulujen oppilaita ja mestareita.

Uhreiksi päätyvät myös nuoren Rin-tytön (Sugisaki) isä ja äiti. Vanhempiensa kohtalosta kimpaantunut nainen vannoo kostoa. Suojelijakseen hän suostuttelee kapiseen mökkiin erakoituneen Manjin. Arpinaamainen mies tosin esittää alkuun välinpitämätöntä ja laukoo hyviä pointteja siitä, kuinka hyvyys ja pahuus ovat yksinomaan näkökulmakysymyksiä. ”Kuka minä olen päättämään, kenen kuuluu kuolla ja kenen elää?”

Tästä hypätään pikaisesti episodeihin, joissa Manji taittaa peistä yksittäisten Itto-ryun edustajien kanssa. Näissä otteluissa kuolemattomuudesta on monen sortin hyötyä – kuten myös laajasta asearsenaalista, jota Manji kantaa vaatteidensa suojissa.

Lukemattomat taistelukohtaukset eivät jää yksioikoiseksi mättöpuuroksi, sillä myös vastustajien motiiveja ja ajatuksia avataan. Näin jo ulkoisilta olemuksiltaan ja asevalinnoiltaan erikoisista hahmoista ehtii kehittyä yksilöitä, joilla on omat tarkoitusperänsä. Kehuja ansaitsee myös se, kuinka upeasti Itto-ryun taistelijat muistuttavat sarjakuvallisia esikuviaan.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa suurempi juonikuvio, jossa hallituksen joukot kosiskelevat Itto-ryun johtajaa, mutta samalla juonivat koko ryhmittymän hävittämistä. Kaikki huipentuu pitkään kohtaukseen, jossa Manji ja Rin sekä heidän verivihollisensa Anotsu taistelevat yhdessä monisatapäistä armeijaa vastaan. Aivan huikeaa!

Blade of the Immortal -elokuva pelittää kuin teurastamo. Näyttelijä- ja laulajatähti Takuya Kimura on kuin syntynyt kuolemattomuudestaan kärsivän mutta Riniä vimmaisesti puolustavan Manjin rooliin. Myös muut näyttelijät suorittavat osansa erinomaisesti – vaikka Sugisaki ei löydäkään täydellistä balanssia Rinin pelokkuuden ja rämäpäisen urheuden välillä.

Myös Miike tekee uransa parasta työtä tasapainotellen hienosti tarinan inhimillisen sisällön ja tehokkaasti rytmitettyjen sekä koreografioitujen taisteluiden välillä – absurdeista tilanteista syntyvää huumoriakaan unohtamatta. Ja onhan se todella päheää nähdä Samuran sarjakuvista tutut hurjat asekehitelmät livenä kaksinkamppailujen tiimellyksessä. Lukuisista irtileikkautuvista käsistä nyt puhumattakaan!

Blade of the Immortal tarjoilee svengaavaa ja jopa älyllistä samuraitoimintaa koko rahan edestä.

Leffa ••••
Kuva •••••
Lisät ••••

Lähes puolituntisen Miike-haastattelun lisäksi levylle on tarttunut melkein kaksi tuntia dokumentteja, joissa nähdään materiaalia elokuvan kuvauksista sekä kuullaan näyttelijöiden kertovan omista kokemuksistaan. Näiden päälle tulee vielä traileri, yli 60 foton galleria, Tom Mesin ei niin antoisa kommenttiraita sekä 24-sivuinen lehtinen, joka sisältää leffakuvien ohessa Anton Bitelin esseen filmin tiimoilta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Sarjakuvat – Punaparta: Aavelaiva

Jean-Michel Charlier & Victor Hubinon
Punaparta: Aavelaiva

Aavelaiva (Egmont) on jo kolmas suomennettu Punaparta-integraali. Teos sisältää alkujaan 1960-luvulla ilmestyneet albumit Aavelaiva, Kuolleen miehen saari ja Espanjalainen ansa.

Jean-Michel Charlierin käsikirjoittama ja Victor Hubinonin piirtämä Punaparta on merirosvosarjakuvien aatelia. Siitä voi aivan aistia myrskyn kourissa seilaavien purjelaivojen takilan natinan sekä kauhun, jota Karibian demoniksi kutsuttu hullunrohkea piraattikapteeni herätti Amerikan ja Euroopan väliä taittavissa kauppalaivoissa.

Oivallinen näyttö Punaparran luonteesta saadaan jo kirjan ensimmäisessä tarinassa. Välttääkseen Espanjan laivastoa kapteeni päättää seilata suoraan yöllisen hirmumyrskyn silmään miehistönsä vastusteluista huolimatta. Hurrikaanin kourissa alus kohtaa yksinäisen aavelaivan, josta Punaparta löytää vihjeitä kuuluisan merirosvokapteeni Morganin aarteen kätköpaikasta.

Aarteen perässä pitäisi tosin purjehtia maailman ääreen, Kap Hornin kirotuille vesille. Ja sehän ei taikauskoista miehistöä innosta.

Näistä lähtökohdista käynnistyy monipolvinen toimintaseikkailu, joka vie lukijan Vera Cruzin kaupungista Ranskaan ja sieltä aina Tulimaan maisemiin asti. Kuvioihin mahtuu niin ryöstöretkiä, takaa-ajoja, kaappauksia kuin myrskyjäkin. Tiukkoihin tilanteisiin ajautuvat sekä Punaparta että hänen ottopoikansa Eric. Molemmat ovat rohkeita ja peräänantamattomia sissejä, joita edes ovelat luopiot tai hurjat vastoinkäymiset eivät pysäytä.

Kahden albumin mittainen tarina Morganin aarteesta etenee kuin doubattu pikajuna. Jännitys on timmissä kuosissa ja käänteitä piisaa. Lukija ei voi muuta kuin pidättää hengitystään hienosti soljuvan kerronnan pyörityksessä. Vain tekstipöhö latistaa hetkittäin tunnelmaa.

Hyvin pelittää myös teoksen päättävä Espanjalainen ansa -tarina, jossa Eric pelastaa merihätään joutuneen Länsi-Intian varakuninkaan veljentyttären – päätyäkseen itse ojasta allikkoon. Tämän kertomuksen jatko-osaa joudutaan tosin odottamaan seuraavaan integraaliin asti.

Mainion tarinoinnin ohessa Punaparrassa miellyttää Hubinonin selkeälinjainen piirrosjälki, josta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Edellisistä integraaleista poiketen tämän kirjan väritys on kuitenkin paikoin niin tummaa ja töhnäistä, että se hukuttaa kaikki Hubinonin viivan hienoudet alleen.

Toni Jerrman

Elokuvat – Zardoz (1974)

Zardoz
(UK-versio, blu-ray)

1970-luku oli yhteiskunnallisesti valveutuneiden, älykkäiden tieteiselokuvien kulta-aikaa – kunnes Tähtien sota (1977) tuli ja lanasi koko pelikentän matalaotsaiseksi toimintaviihteeksi. Sitä ennen saimme onneksi nähtäväksemme mm. sellaisen omaperäisen klassikon kuin John Boormanin ohjaaman ja käsikirjoittaman Zardozin (1974).

Jo vuoteen 2293 sijoittuvan filmin aloitus on huikea: Ankeanoloisen jättömaan yllä leijuu valtava kivinen pää. Sen varjossa juoksee ja ratsastaa punaisiin panosvöihin ja lannevaatteisiin sonnustautuneita miehiä, jotka huutavat: ”Ylistetty olkoon Zardoz!”

Kivipään laskeuduttua sen avonaisesta suusta purskuaa aseita ja ammuksia, joilla punavaippojen tulee tappaa kaikki joutomailla lisääntyvät raakalaiset. ”Ase on hyvä, siemeniä levittävä penis paha”, julistaa jumalainen Zardoz ja jatkaa: ”Elämä ja ihmiskunta ovat myrkkyä, joka tuhoaa Maapallon. Menkää, tappakaa ja puhdistakaa maa saastasta!”

Ja koska jumalan sana on pyhä, tehtäväänsä aivopestyt psykopaatit ratsastavat yli maaston tappaen, raiskaten ja orjuuttaen kaikki vastaantulijat – Zardozin nimeen. Katsojan näkökulmasta uhrit eivät tosin ole vaarallisia raakalaisia, vaan rääsyisiä pakolaisia, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä suuren tuhon hävittämässä maailmassa.

Yksi punavaipoista livahtaa kuitenkin salaa kivipään kyytiin. Tämä Sean Conneryn esittämä Zed on päättänyt selvittää Zardozin kasvojen takana piileskelevän todellisuuden. Kivipään kyydissä hän päätyy voimakentän ympäröimään utopiaan. Vehreään ja värikkääseen paratiisiin, jonka hippihenkiset asukkaat leipovat leipää, kasvattavat karjaa – ja elävät ikuisesti oman ylimielisen yltäkylläisyytensä keskellä.

Vortexiksi kutsutun onnelan kansalaisten silmissä Zed on herneaivoinen ali-ihminen, barbaari, hirviö ja raakalainen. Mutta samalla myös kiehtova esimerkki epäinhimillisestä raakuudesta ja eläimellisestä seksuaalisuudesta. Vortexissa itsessään arvostetaan tyyneyttä ja psyykkistä tasapainoa yli kaiken, eikä seksilläkään ole enää mitään sijaa kuolemattomien maailmassa.

Vähitellen käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole Vortexissa niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Negatiivisista tunteista rangaistaan vanhentamalla syyllistä. Kuoleman suomaa vapautusta halajavat vanhukset ovat ikuisen elämän paineen alla sortuneet hulluuden turuille. Melankolistit ovat puolestaan vaipuneet totaaliseen apatiaan ja vain huojuvat paikoillaan.

Tämäkö on historian lakipiste, yhteisö, joka otti tehtäväkseen ihmiskunnan sivistyksen, taiteen ja tieto-taidon säilyttämisen? Rikkaiden ja nerokkaiden ”virheetön onnela”, joka hylkäsi myötätunnon ja sulki köyhät ja kärsivät ulkopuolelleen – ja antoi heidän tuhoutua silmiensä edessä?

Vortexin asukkaille Zedin aivoista kaivetut näyt tappamisesta ja hävittämisestä ovat pelkkää viihdettä. He ovat jähmettyneet omaan muuttumattomuuteensa ja menettäneet kykynsä elää ja tuntea. Kun elämällä ei ole loppupistettä, sillä ei ole myöskään tarkoitusta. Käytännössä Vortex onkin henkisen rappion rapauttama vankila, joka on rakennettu valheille ja muiden kärsimykselle.

Näiden ristivetojen keskellä kamppailevat erityisesti Charlotte Ramplingin, Sara Kestelmanin ja John Aldertonin esittämät vortexlaiset. Heillä jokaisella on omat agendansa, joiden katalysaattorina he käyttävät ulkoa saapunutta muukalaista. Tajuamatta, kuinka terävä ja päämäärätietoinen mieli barbaarikaavun alle kätkeytyy.

Unohtaa ei myöskään sovi kaiken taustalla narujaan vetelevää taikuria, Arthur Fraynia (Niall Buggy). Mutta kuka manipuloi nukkemestaria?

Zardoz on innostavan kunnianhimoinen elokuva. Se latoo katsojan eteen lukemattomia filosofisia kysymyksiä, eeppisiä pohdintoja ja myyttisiä allegorioita. Samalla filmi pureutuu syvälle ihmisyyden perimmäiseen olemukseen ja olemassaolon merkitykseen. Se on yhteiskuntapoliittinen, metafyysinen ja ironinen satiiri, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Aina uskonnonvastaisuudesta lähtien.

Zardoz ei kuitenkaan tarjoa helppoja vastauksia tai väännä sanottavaansa rautalangasta. Elokuvan juonellinen kompleksisuus ja kuvaston hämmentävä omintakeisuus takasivat sen, ettei filmistä koskaan tullut suuren yleisön lemmikkiä. Ne myös aukaisivat tien tarkoitushakuisille väärinymmärryksille, kuten väitteelle, että elokuva kannustaa naisvihaan ja on täynnä toksisen maskuliinisuuden ylistystä. Paljon enemmän pieleen ei arvio voisi mennä.

Toisaalta näkemys, että kyseessä on ainoastaan visio yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välissä kasvaa äärimmilleen, on karkea yksinkertaistus, joka jättää huomiotta suurimman osan elokuvan sisältämistä ajatuksista. Toki todellisesta elämästä poimittu näkemys siitä, että rikkaat saavat sairastuttuaan parempaa hoitoa kuin köyhät, on yksi leffan inspiraationlähteistä. Kuten myös kaunokirjalliset pohdinnat ökyrikkaiden kuolemattomuushaaveista – hyvänä esimerkkinä Aldous Huxleyn After Many a Summer -romaani (1939). Modernimman scifi-kirjallisuuden puolella samaa kysymystä on ansiokkaasti käsitellyt mm. Norman Spinrad romaanissaan Bug Jack Barron (1969).

Zardozin erityislaatuisuutta korostaa filmin visuaalinen ilme. Boormanin Christel-vaimon suunnittelema huikea puvustus on saavuttanut jo legendaarisen maineen. Myös halvalla mutta huolella rakennetut lavasteet toimivat mainiosti ja kasvattavat filmin unenomaista tunnelmaa. Erityisen hienosti elokuvassa hyödynnetään peilejä ja niiden kautta toistuvia kuvia sekä eteerisesti sykkiviä vedeneläviä. Läpinäkyviin muovikoteloihin suljetuista ihmisistä ja kasveista nyt puhumattakaan.

Tervetuloa surrealistiseen paratiisiin!

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

John Boormanin kommenttiraita on sporadisuudessaan pettymys. Onneksi levyltä löytyy myös yhdeksän haastattelua, joissa leffan tekemisestä ja teemoista kertovat mm. Boorman ja Kestelman sekä useat muut filmin ilmeeseen ja valmistumiseen vaikuttaneet tahot. Yhteismittaa näille pätkille kertyy yli kaksi tuntia!

Mukana on myös ohjaaja Ben Wheatelyn Zardoz-ylistys (16 min.), traileri, radiomainoksia sekä 40-sivuinen lehtinen, joka sisältää mm. Boormanin haastattelun, Julian Uptonin kirjoittaman leffaesittelyn sekä Adrian Smithin artikkelin, jossa hän vertaa elokuvaa ja sen romaaniversiota toisiinsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggett
Armonvuosi

The Grace Year
Suom. Leena Ojalatva. Karisto

Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.

Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.

Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.

Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.

Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?

Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.

Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.

Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Children of the Sea

Children of the Sea
aka Kaiju no kodomo

Daisuke Igarashin Children of the Sea on laatumangaa sieltä kaikkein parhaimmasta päästä. Englanniksi tarina on julkaistu viidessä osassa Vizin arvostetussa Signature-sarjassa.

Nyt tämä valloittava tarina on kääntynyt silmiähivelevän upeaksi animaatioelokuvaksi. Ohjaaja Ayumu Watanabe ottaa kaiken ilon irti merten elämää kuhisevasta värikkyydestä, auringon polttavasta loisteesta ja kalastusalusten kukittamista vehreistä rantamaisemista.

Yksinäinen Ruka-tyttö kohtaa kesälomallaan useita kummallisia ilmiöitä. Hän törmää akvaarioiden täyteisessä Merimaailmassa Umi-poikaan, joka on vedessä kuin kotonaan. On aivan kuin tämä lentäisi kalojen ja valaiden keskellä. Pian selviää, että Umi ja hänen isoveljensä Sora ovat eläneet ensimmäiset elinvuotensa meressä dugongien seurassa. Nyt he ovat päätyneet Merimaailmaan tutkimuskohteiksi.

Uusi ystävyys vie Rukan merten ihmeelliseen maailmaan. Hän pääsee uimaan valaiden ja delfiinien kanssa, sukeltamaan syvyyksiin ja ihailemaan taivasta halkovaa virvatulta.

Toisaalla tutkijat ihmettelevät valaiden uutta laulua ja merieläinten outoa käytöstä. Vaikuttaa siltä kuin jokin kutsuisi kaikkia merten elämänmuotoja kohti yhtä ja samaa avomeren pistettä.

Tarinassa upotaan yhä syvemmälle myyttisten mysteerien vietäväksi. Lopulta kaikki huipentuu pitkään psykedeeliseen kohtaukseen, jossa elokuva syleilee koko maailmankaikkeutta. Meri ja tähtitaivas yhtyvät, universumit ja galaksit syntyvät, elämä asettuu oleelliseksi osaksi kosmosta.

Children of the Sea on viipyilevän filosofisesti kerrottu unenomainen matka olemassaolon ytimeen. Kaunis, vaikuttava ja arkielämää suurempi elokuvahelmi, jonka visuaalinen toteutus on nappisuoritus – on kyse sitten rantakaupungin kaduilla liikkuvista kuva-ajoista tai kalaparvien lumoavasta tanssista.

Daisuke Igarashin alkuperäinen manga on saanut arvoisensa elokuva-adaptaation. Ja siitä voi olla yksinomaan kiitollinen.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Children of the Sea elokuvateattereissa 2.10. lähtien