Toni Jerrman

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2026 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Rakkautta & Anarkiaa -tärpit 2026

Suomen suurin ja kaunein elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, valtaa jälleen Helsingin leffateatterit 17.–27. syyskuuta. Mannaa valuu taivaasta niin roppakaupalla, että kaikkien kiinnostavien filmien katsominen on käytännössä mahdotonta.

Tänä vuonna festareilla on myös selvästi panostettu Tähtivaeltajan suosimiin aiheisiin, eli scifiin, fantasiaan, kauhuun, Aasiaan ja animaatioihin. Laskutikku loppui kesken, kun yritin laskea montako elokuvaa näistä aihepiireistä on tarjolla. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan ennen!

Karsintaa on siis pakko suorittaa, mutta aikamoista hakuammuntaahan se aina on. Tähän listaukseen olen nyt kerännyt 25 leffaa ja kasan lyhärikoosteita, jotka itseäni kiinnostavat ja jotka vaikuttavat laadukkaille netistä löytyvien trailereiden ja/tai arvostelujen perusteella. Oma painoarvonsa on myös ohjaajalla ja festarisivujen esittelytekstillä.

Scifistä ja fantasiasta lähdetään ja lyhärisetteihin päädytään. Aakkosjärjestys on kova juttu, ja linkit vievät R&A:n sivuille kunkin leffan esittelyyn & näytösaikatauluihin.

Scifi & fantasia

Glorious Summer

Jos vertaus Yorgos Lanthimosin töihin pätee, niin johan on dullaa.

Her Private Hell

Nicolas Winding Refn ja dystooppinen tulevaisuus. Muuta ei edes tarvitse tietää!

Roma Elastica

Kasari-Rooma ja ongelmia scifi-leffan kuvauksissa. Gotta take a trip!

Kauhu

Camp

Leirikauhua Avalon Fastin omintakeiseen tyyliin.

The Devils

Ken Russellin huikein elokuva nähdään nyt restauroidussa muodossa. Ihan pakkonakki!

Full Phil

Quentin ”Smoking Causes Coughing” Dupieux rulaa aina ja ikuisesti.

Good Boy

Ihan uusi aluevaltaus, eli kauhuleffa, jonka pääosaa esittää koira!

No Rest for the Wicked

Queer-vampyyrielokuvassa rakkaus ei koskaan kuole.

Silence

Lisää vampyyrejä varsin erikoiselta vaikuttavassa leffahybridissä.

Yön lapsi

Pahanhautoja-filmillä mainetta niittäneet Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi palaavat perhekauhun pariin – jess!

Aasia

Arrested Memory

Japanilaisen Sabun leffoja on nähty festareilla useita. Nyt vuorossa on rikosfilmi omintakeisella tvistllä.

Bayside Shakedown N.E.W.

Mainio Bayside Shakedown -poliisisarja palaa kuvioihin tuikituoreen elokuvan myötä.

Ghost in the Cell

Indonesialainen kauhun ja ties minkä sekoitus ilahduttaa suunnattomasti jo trailerillaan!

Hope

Etelä-Koreasta kajahtaa vauhdikas ja täysillä mättävä scifi-hirviöpaukutus.

New Group

Japanilaista kauhusatiiria on verrattu Junji Iton sarjakuviin ja se on todella kova heitto.

The Samurai and the Prisoner

Kiyoshi Kurosawan historiallinen samuraielokuva on tietty ihan must.

Sister

Korealaistrillerissä kidnappauskeikka ei mene ihan toiveiden mukaisesti.

Titanic Ocean

Japanilaisleffassa tytöistä koulitaan merenneitojen esittäjiä.

Animaatio

Belzebubs

JP Ahosen sarjakuvahelmestä tehtyä animaatiosarjaa on odotettu kuin kuuta nousevaa.

Bouchra

Ihan joka päivä eteen ei tule animaatiota, jossa marokkolainen kojootti asuu New Yorkissa.

Decorado

Visuaalisesti lumoava espanjalaisanimaatio kertoo työttömästä hiirestä, joka päätyy vainoharhojen vietäväksi.

Iron Boy

Kauniin omaperäisesti animoitu kasvutarina sijoittuu Ranskan maaseudulle.

Jim Queen

Hervottoman värikkäästi piirretyssä hupipalassa homomiehiä uhkaa virus, joka tekee heistä heteroita. Jo traileri pistää ihastuttavan ranttaliksi!

Light Pillar

Taitavasti toteutetussa kiinalaisanimaatiossa huoltomies etsii onneaan virtuaalitodellisuudesta.

We Are Aliens

Kohei Kadowakin japanilaisanimaatio kahden pojan ystävyydestä.

Lyhärikoosteet

Kotimainen kilpailu: Hämärän rajamailla

R&A Shorts: Night Visions esittää

R&A Shorts: Outouden laakso

R&A Shorts: Satuja aikuisille

Elokuviin!

Toni Jerrman

Kolumni – Pääkirjoitus 3/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , , ,

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus, sosiaalisten rakenteiden kommentointi, älyllinen haastavuus sekä ihmisyyden olemuksen ja meitä ohjastavien ajatusmallien syväanalyysi ovat aina olleet tieteiskirjallisuuden vahvuuksia. Näitä ja monia muita aiheita käsittelee mestarillisesti Tähtivaeltaja-palkinnon voittanut Marisha Rasi-Koskisen Kesuura-romaani (2025).

Viime numerossa julkaistiin asiantuntijaraadin perustelut Kesuuran palkitsemiselle. Tässä lehdessä on vuorossa Rasi-Koskisen palkinnonjakotilaisuudessa pitämä pitkä puhe. Siinä hän tuo esiin mm. spekulatiivisen fiktion kyvyn kyseenalaistaa itsestäänselviltä vaikuttavia ilmiöitä sekä rohkeuden kuvitella niille vaihtoehtoja. Ansiokas teksti sukeltaa myös ruumiillisuuden merkitykseen tietoisuuden muovaajana, minuuden muotoutumiseen sekä muunlajisten eläinten kaltoinkohteluun.

”Sain myös mahdollisuuden katsoa ihmistä toisena. Sellainenkin voima spekulatiivisella fiktiolla on”, toteaa Rasi-Koskinen puheessaan.

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion korkealaatuisuutta kuvastaa sekin, että tänä vuonna myös Tähtifantasia-palkinnon voittajaksi valikoitui suomalainen teos, eli J. S. Meresmaan Noidanlanka-romaani. Tästä voit lukea tarkemmin sivulta 6.

Kun puhutaan kotimaisesta spefi-kirjallisuudesta, ei Anne Leinosta voi ohittaa. Mittavan fiktiivisen tuotantonsa ohessa hän on tehnyt Tähtivaeltajaan 20 kirjailijahaastattelua viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Leinosen aivoporan alle ovat päätyneet mm. Tiina Raevaara (3/12), Jyrki Vainonen (1/16), Magdalena Hai (3/16), J. S. Meresmaa (4/16), Siiri Enoranta (3/18), Marisha Rasi-Koskinen (3/21) sekä Mia Myllymäki (3/23). Tuoreimpina Siri Kolu (2/25), Reetta Vuokko-Syrjänen (4/25) ja Salla Simukka (2/26).

Nyt vuorossa on Toni Saarinen.

Salaliittoteorioitakin tutkinut Toni Saarinen tunnetaan myyttejä hyödyntävänä kynänikkarina, joka on kiinnostunut mm. oudosta kirjallisuudesta, fantastisista kaupungeista sekä elokuvakerronnan ihmeistä. ”Saarisen tuotantoa voi myös hyvillä mielin luonnehtia yhteiskuntakriittiseksi”, huomioi Leinonen tekstissään.

Haastattelun ohessa Saarinen vyöryy lehden sivuille Taivaanalainen-novellilla. Sen kuvituksesta vastaa Puupäähattu-palkittu taiteilija Kivi Larmola.

Tieteisfiktion monipuolisia mahdollisuuksia perataan esiin myös Kutzpah-palstalla, jossa esittelyssä on yhdeksän viime vuonna englanniksi ilmestynyttä, kehuja kerännyttä romaania. Kattaukseen mahtuu niin monikulttuurisia todellisuuksia, tekoälypohdintoja, sateenkaariteemoja, ilmastonmuutoksen seurauksia kuin rentoja viihdekirjojakin.

Kirjallisella saralla tässä numerossa tartutaan vielä islantilaiseen Hildur Knútsdóttiriin. Melina Marras on haastatellut kirjailijaa, joka kertoo kauhufiktion merkityksestä yhä kauheammaksi käyvässä todellisuudessa. Knútsdóttirille kauhu on metaforien kieli, joka heijastaa yhteiskunnan pelkoja.

Kauhun yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin pureudutaan myös Taiwanilla kummittelee -artikkelissa. Siinä Eero Suoranta tutkailee, kuinka taiwanilainen aavekauhu heijastaa suoraan saarivaltion yhteiskunnallista ja poliittista kehitystä.

”Nykytaiwanilaisessa aavefiktiossa erilaiset uskonnolliset traditiot, historian painolasti ja yhteiskunnalliset jännitteet toimivatkin pohjana, jolle kirjailijat sekä elokuvan- ja pelintekijät ovat maalanneet tätä hetkeä heijastavia visioita”, Suoranta kirjoittaa.

Kaiken tämän lisäksi lehdessä on tarjolla kotimaista sarjakuvataidetta sekä kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Tv-sarjoja ja blu-ray-julkaisuja käsittelevät palstat pitävät nyt yhden numeron tauon, mutta palaavat kehiin jo seuraavassa lehdessä.

Spekulatiivinen fiktio on ihmisyyden peili!

Toni Jerrman

Elokuvat – Deathstalker

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Deathstalker

Kanadalaisohjaaja Steven Kostanski on erikoistunut kopioimaan vanhojen B-luokan genreleffojen kasariestetiikkaa kieli kainaloa lutkuttaen. Tähtivaeltajassa hänen luomuksistaan on arvosteltu mm. Manborg (2011) ja Psycho Goreman (2020). Samalla hilpeällä linjalla, mutta selvästi isommalla budjetilla jatkaa barbaarifantasia Deathstalker. Se nojaa suoraan samannimiseen kasarileffaan, joka sai aikoinaan peräti kolme jatko-osaa.

Filmi käynnistyy riemastuttavasti, kun pahuuden örkkimörkit, dreadiitit, lahtaavat kasan haarniskoituja ihmisritareita. Jo ihan ensimmäisissä kuvissa katkeava kaula suihkii verta kuin tulviva Tonava. Myöhemmin taistelukentän ruumisröykkiöiden keskelle ilmaantuu barbaarisoturi Deathstalker (Daniel Bernhardt), joka lahtaa kaikki yhä paikalla olevat dreadiitit. Sen jälkeen hän ei todellakaan yritä auttaa haavoittuneita, vaan ryhtyy ryöväämään arvoesineitä kuolleilta ja kuolonkielissä makaavilta.

Sormusten ja muun omaisuuden ohessa hänen näppeihinsä tarttuu mystinen amuletti. Sen varastaminen osoittautuu virhearvioksi, sillä kyseinen esine on kirottu, eikä siitä pääse eroon edes yrittämällä. Lisäksi amulettia halajaa käsiinsä ylimaallisen pahuuden kajahtanein ylipappi, maailmanvaltaa hamuava velho Nekromemnon (Nicholas Rice). Niinpä Deathstalker saa peräänsä dreadiitti-laumojen lisäksi toinen toistaan eriskummallisemman näköisiä hirviöitä ja palkkionmetsästäjiä.

Aivan yksin Deathstalker ei sentään joudu taistelemaan pahuuden voimia vastaan, sillä hänen kumppaneinaan häärivät sekä voimiltaan vähemmän tarkka velhonkäppänä Doodad (äänenä Patton Oswalt) että Brisbayne (Christina Orjalo), tuo naispuolisista varkaista taitavin ja tarmokkain.

Onnistuuko kolmikko päihittämään Nekromemnon ja tämän kätyrit? Saako Deathstalker kouriinsa supermiekan, jossa on neljä valtavaa terää? Kakkiiko paavi kikkareita?

No avot! Tämähän on ihan täydellistä herkkua kaikille kökköviihteen ystäville. Mukaan on ahdettu jok’ikinen fantasiaklisee aina kryptisestä ennustuksesta muinaisiin demonijumaliin. Elementtien itsetietoinen höpsöys ja repliikkien korviaraastava idioottimaisuus on vieläpä kohotettu potenssiin kymmenen, joten naurulta on mahdoton välttyä. Kestohymy kohoaa huulille jo siinä vaiheessa, kun kuvaan astuvat dreadiitit, jotka eivät enää selvemmin voisi olla ihmisiä punaisissa kumihirviöpuvuissa.

Muutenkin efektit on toteutettu pääosin kasarityyliin joko monsteriasuilla, maskeilla tai stop motion -animaatiolla. Tietokonetehosteita on hyödynnetty kiitettävän harvakseltaan, mikä lyö kokonaisuuteen ihastuttavan käsityömäisen leiman. Lopputulos on omassa tyylilajissaan useimmiten jopa erinomainen.

Ainoiksi puutteiksi voisi laskea sen, ettei mukana ole ensimmäistäkään vähäpukeista naissoturia, hikisten miesten halipainia tai kohtausta, jossa pahikset hävittävät sankarin synnyinkylän. Nämä aspektit kun olivat 1980-luvun barbaarielokuvissa ihan must-kamaa.

Tosikoille Deathstalkeria on turha suositella, ja markkinointitekstin viittaukset Conan barbaariin ja Taruun sormusten herrasta kannattaa ottaa huumorilla, kuten lienee tarkoituskin. Oikealla asenteella varustettu katsoja saa filmistä joka tapauksesta irti enemmän hubaa kuin rekkalastillisesta Koskenkorvaa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Frank Miller & Klaus Janson: Daredevil – Tekijänä Frank Miller, osa 2

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Frank Miller & Klaus Janson:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2
Suom. Topi Makkonen. Egmont

New Yorkin köyhien kujien puna-asuinen piru on jälleen täällä. Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2 sisältää tuhdin annoksen nimisankarin klassisia seikkailuja 1980-luvun alun varjoisilta vuosilta. Tällä kertaa Frank Miller vastaa taiteen ohessa myös käsikirjoituksista. Kuvituspuolella hänen apurinaan häärii tussaaja Klaus Janson.

Käsikirjoittajan pallille heittäytyminen ei sujunut Milleriltä heti ihan sutjakkaasti, sillä parissa ensimmäisessä tarinassa on havaittavissa kerronnallista haparointia. Tekstimuotoinen kaupunkitunnelmointi ja dynaaminen kuvakerronta ovat kuitenkin näissäkin jaksoissa kuosissaan. Ja esitelläänhän jo ensimmäisessä tarinassa Millerin ikonisimpiin luomuksiin lukeutuva ninjapalkkasoturi, Matt Murdockin yliopistoaikainen rakastettu Elektra. Seuraavassa jaksossa valokeilaan nostetaan murhanhimoinen Napakymppi, joka on nyt normaaliakin sekavammassa tilassa.

Sekä Elektra että Napakymppi ovat albumissa muutenkin merkittävässä roolissa. Heidän lisäkseen myräkkään jysäytetään Kingpin, tuo rikollisruhtinaista kaikkein massiivisin ja armottomin. Koska tämäkään ei vielä riitä, New Yorkin katoilla hiipivät myös Käsi-nimisen salamurhaajien veljeskunnan ninjasoturit. Mitä katu-uskottavuudessa hävitään, se selkäpiitä kutkuttavassa jännityksessä voitetaan. Lopputuloksena on kovaksikeitettyä toimintatykitystä, jonka liemissä jopa Daredevil on helisemässä.

Tiukkojen taisteluakrobatioiden ja rikollisten juonien ohessa Miller kiinnittää huomiota hahmojen luonteisiin ja motiiveihin, moraaliin ja tragedioihin. Koska Daredevil itse ei periaatteen vuoksi tapa kiinniottamiaan roistoja, hän joutuu pohtimaan, ovatko näiden myöhemmin tekemät murhat käytännössä hänen syytään. Elektra kipuilee puolestaan sen kanssa, ollako tunteeton tappaja vai Daredevilin suojelusenkeli.

Rakkaus vaikuttaa myös Kingpinin ratkaisuihin. Hän haluaisi jättää rikollisen elämän taakseen ja omistautua Vanessa-vaimolleen. Vanhat liittolaiset eivät kuitenkaan katso moista ratkaisua hyvällä silmällä, joten paluu jengin kingiksi saattaa hyvinkin olla edessä.

Vain Napakympin ongelmat ovat yksinkertaisia, sillä hän pähkäilee ainoastaan sitä, kenen leipiin kannattaa kulloinkin liittyä. Kun oma napa on kyseessä, opportunismi ja voittajan puolelle asettuminen ovat parhaita keinoja selvitä naarmuitta vallanhimoisten haikalojen duetosta.

Jytäkesättää kuin pirullinen kujanjuoksu jengisodan tiimellyksessä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Hal Foster: Prinssi Rohkea – Laulava miekka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Hal Foster
Prinssi Rohkea: Laulava miekka
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Harold ”Hal” Fosterin (1892–1982) luoma Prinssi Rohkea on yksi amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan suurimpia klassikoita. Sunnuntaisin kokosivun koossa ilmestynyt sarja käynnistyi vuonna 1937 ja jatkuu yhä, vaikka Foster itse jättäytyi sivuun vuonna 1980.

Suomeksi kuningas Arthurin aikoihin sijoittuvaa ritariseikkailua on aiemmin julkaistu niin albumimuodossa kuin Kippari Kalle ja Mustanaamio-lehdissäkin. Nyt ilmestynyt Prinssi Rohkea: Laulava miekka -albumi käsittää sarjan satakunta ensimmäistä sivua. Se on sekä väritykseltään että suomennokseltaan mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle versiolle.

Tarina käynnistyy prinssi Rohkean nuoruudesta, jolloin hänen kuningasisänsä ja äitinsä sekä joukko heille uskollisia sotilaita joutuivat pakenemaan kotimaastaan Thulesta. He löytävät uuden asuinpaikan soiden ympäröimältä saarelta Britanniasta. Jo tuolloin Rohkea on nimensä mukaisesta hullunrohkea, mutta myös utelias, kyvykäs ja nopea oppimaan. Taistelutaitojakin tulee harjoiteltua, sillä kun hän ensi kertaa kohtaa yhden Arthurin Pyöreän pöydän ritareista, hän asettaa tavoitteekseen päästä itsekin istumaan samaisen huonekalun ääreen.

Mutta pelkkä polttava halu ei välttämättä avaa tietä arvostetun ritarin asemaan. Varsinkin kun kuumapäisyys ja yli-innokkuus saattavat Rohkean pulaan jos toiseenkin. Niinpä hän päätyy aloittamaan uransa sir Gawainin aseenkantajana. Tämän jälkeen luvassa on toinen toistaan vaarallisempia seikkailuja, joissa Rohkean täytyy käyttää kaiken neuvokkuutensa päihittääkseen itseään huomattavasti suurempia vihollislaumoja. On petollisia juonia punovia aatelisia, Pohjolasta saapuvia viikinkisotureita ja kaksintaisteluista nauttivia ritareita. Sekä tietenkin se pakollinen pelastettava neitokainen – johon tosin liittyy useampikin yllättävä tarinallinen käänne.

Tutuiksi käyvät Camelotin linna, kuningas Arthur ja velhomestari Merlin. Fantasian puolelle kurkottavat myyttiset jättiläiseläimet, peikot sekä suonoita, joka ennustaa, ettei Rohkea tule koskaan elämässään kokemaan onnea ja mielenrauhaa.

Vaikka Prinssi Rohkea edustaakin tarinankerronnallisesti sarjakuvan muinaismuotoja, joita sävyttävät puhekuplattomuus sekä ruutuihin ladotut tekstipalkit, etenee Fosterin teksti- ja kuvakuljetus todella vetävästi. Tarina ja sen esitystapa sieppaavat mukaansa. Väkivallassakaan ei säästellä, sillä jopa puhtaalla sydämellä varustettu oikeamielinen sankari tappaa vastustajansa ilman huolen häivää. Paikoin kerrontaa keventää varsin onnistunut huumori.

Lopullisen niitin Prinssi Rohkean maailmanmaineeseen iskee tietenkin Fosterin piirrosjälki, joka on uskomattoman komeaa, pikkutarkkaa ja realistista. Muutamilla ensisivuilla ollaan vielä pienten ruutujen puristuksissa, mutta hyvinkin pian Foster ryhtyy hyödyntämään sekä isompia ruutuja että dynaamisia sivusommitelmia. Kokonaisuuden kruunaa upea väritys, joka hivelee silmää jopa monen metrin päästä.

Antakaa kirotun kalvan ja lumotun miekan iskeä tulta turisemaan!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Lukinvalo
Spiderlight
Suom. J. Pekka Mäkelä. Rosebud

Alunperin vuonna 2016 julkaistu Lukinvalo saa kunnian toimia brittikirjailija Adrian Tchaikovskyn ensimmäisenä suomennettuna romaanina. Valinta on onnistunut, sillä Lukinvalo on hervottoman hauska fantasiaparodia, joka käsittelee myös vakavia teemoja. Tchaikovskyn sujuvasti soljuvien sivallusten kohteeksi ovat päätyneet fantasiakliseet yleisesti ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -klassikko aivan erityisesti.

Kaiken taustalla on tietenkin hyvän ja pahan ikuinen taistelu. Tämä erottelu syntyi, kun profeetta Armes laskeutui Jumalallisista Korkeuksista ja teki selväksi, että vain ihmisillä on kyky Valoon – ja, että kaikki muut ihmismäiset lajit olivat sieluttomia Pimeyden palvelijoita. Kirjan tapahtumahetkellä Pimeyden voimia johtaa setä Pimeyden herra Darvezian kolkossa ja tuulenpieksemässä laaksossa sijaitsevasta Pimeyden Tornista käsin.

Kuten asiaan kuuluu, juonta vauhdittaa kryptinen profetia, joka kertoo, kuinka Pimeyden ruhtinas voidaan voittaa. Ennustuksen merkityksestä on kiistelty Armesin kirkon piirissä jo pitkään. Nyt tulkinnasta on päästy jonkin sortin konsensukseen ja tehtävän suorittaminen on laskettu papitar Dionin harteille. Matkan aikana Dion joutuu kuitenkin jatkuvasti tilanteisiin, joissa kyseenalaiseksi päätyy sekä hänen uskonsa että sanonta, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot.

Dionin saattue koostuu varsin sekalaisesta seurakunnasta. Harras kirkonritari, lihaksikas Harathes on jokaisen fantasiasankarin perikuva, mutta myös tyhmä kuin saapas. Sekä varsinainen kusipääsovinisti, kuten myöhemmin käy ilmi. Jousinainen Cyrene joutuu puolestaan kärvistelemään sen tosiasian kanssa, että kaikki miespuoliset henkilöt pyrkivät hänen pöksyihinsä. Hänen turha toiveensa on, että hänet nähtäisiin kerrankin taitavana jousiampujana, eikä vain valloituksen kohteena.

Joukon pakollisena velhona häärii itseään muita parempana pitävä Perimmäisen Voiman suurmestari Penthos, joka haluaisi jatkuvasti kylvää ympärilleen tuhoisten liekkien meren. Sosiaalisista tilanteista tai ihmisten välisestä kanssakäymisestä hänellä ei ole mitään hajua.

Toinen pakkonakki on juonikas ja olueen menevä varas Lief. Hänestä kasvaa lopulta joukkion sympaattisin jäsen.

Eikä sovi unohtaa jättiläishämähäkki Ännäsiä, josta Penthos on loitsinut hitusen ihmistä muistuttavan epäsikiön. Ännäs täydentää profetian ja hänellä on oma välinearvonsa, mutta käytännössä hän herättää muissa matkalaisissa vain vihaa ja inhoa. Heidän silmissään hän on vaarallinen, epäinhimillinen ja sieluton hirviö, jolla ei voi olla tunteita tai ajatuksia. Mistä päästäänkin myös John Wiswellin vastikään suomennetusta Sinusta teen pesäni -romaanista tuttuun kysymykseen siitä, kuka lopulta onkaan tarinan todellinen hirviö.

Ja miksi ihmeessä ihmiset, jotka tappavat toisiaan eivätkä muutenkaan käyttäydy hyveellisesti, ansaitsisivat ainoina olentoina Armesin Valon pyhän kosketuksen?

Ännäsin kautta Tchaikovsky perkaa mm. ihmisten käytöksen päättömyyttä, uskontoja ohjastavaa kaksinaismoralismia ja muunlajisiin suunnattua katteetonta halveksuntaa. Ylimielistä ajatusta ihmisistä luomakunnan kruununa.

Yksi Tchaikovskyn vahvuuksista on kyky kuvata tapahtumia ihmismielelle vieraiden olentojen näkökulmasta. Tämänkin romaanin ensisivujen kokijahahmona toimii jättiläishämähäkki, joka aistii, kommunikoi ja hahmottaa maailman aivan eri tavoin kuin ihminen.

Kokonaisuutena Lukinvalo loistaa kuin eläin ja herättää tyylilajillaan vertailuja jopa Terry Pratchettin parhaiden teosten suuntaan. Vänkää kamaa!

”Setä Darvezian tulee olemaan kimpussasi kuin hiivatulehdus, usko huviksesi.”

Toni Jerrman

Adrian Tchaikovsky on kunniavieraana Turun Finnconissa, joka järjestetään 10.–12.7.

Sarjakuvat & Elokuvat – Supergirl x 2

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

Viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saaneen Supergirl-elokuvan pohjat on lainattu suoraan Tom Kingin ja Bilquis Evelyn muutaman vuoden takaisesta Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Nyt onkin hyvä hetki nostaa esiin kyseisen sarjakuvan esittely vuodelta 2023. Sen perään voit lukea arvion tuoreesta elokuvaversiosta. Let’s Rock!

Tom King & Bilquis Evely
Supergirl: Woman of Tomorrow
DC Comics

”Mutta vaikka lähetän sanani kosmoksen kauimmaisiin kolkkiin, joissa tähdet kuihtuvat runoiksi ja kaikkeuden tuonpuoliset olennot tarkkailevat menemisiämme ja tulemisiamme… ne kaikuvat kuuroille korville.”

Tom King on ollut jo vuosien ajan Yhdysvaltojen kiinnostavin sarjakuvakäsikirjoittaja. Hänen tuotantoonsa mahtuu mm. sellaisia helmiä kuin The Vision, Mister Miracle, Heroes in Crisis ja Rorschach­. Joukkoon on toki livahtanut myös monia epäonnistumisia. Vuonna 2022 Kingiltä ilmestyi peräti kolme mielenkiintoa herättävää kokoelma-albumia. Niistä paras on Bilquis Evelyn upeasti kuvittama Supergirl: Woman of Tomorrow.

Kyseessä on tarunomainen tieteisfantasia, joka lumoaa sekä ihmiskuvauksellaan että scifistisellä kuvastollaan. Lisäksi teos tarjoilee erikoisen, mutta hienosti toimivan keitoksen huumoria, urheutta ja sanoinkuvaamatonta julmuutta.

Tarinan laveasanaisena kertojana toimii Ruthye Marye Knoll. Hän halajaa kostoa, sillä kuninkaanagentti, Keltaisten Kukkuloiden Krem, murhasi syyttä suotta hänen kivifarmari-isänsä.

Ensimmäiseksi nuori tyttö pyytää apua tavernassa tapaamaltaan lihaksikkaalta barbaarilta. Tämä päättää ottaa palkkion vastaan aikomattakaan suorittaa itse tehtävää. Silloin asiaan puuttuu nurkkapöydässä istuva nainen – joka paljastuu Kara Zor-Eliksi, eli Terästytöksi. Tosin supervoimattomaksi versioksi, sillä Terästyttö on tieten tahtoen lentänyt raketilla tälle punaista aurinkoa kiertävälle planeetalle. Hänen tarkoituksenaan on ollut juhlistaa 21-vuotissyntymäpäiväänsä aidon humalan kera.

Tarkempiin yksityiskohtiin menemättä kerrottakoon, että tappaja-Krem päätyy avaruuden käymättömille korpimailla Terästytön raketilla. Kara ja Ruthye yrittävät saada hänet käsiinsä, mutta matka kulahtaneen avaruusristeilijän kyydissä ei käy kovin sutjakkaasti. Retken varrella eteen tulee niin palkkatappajia, avaruuslohikäärmeitä kuin vastentahtoisia byrokraattejakin.

Siinä vaiheessa, kun dynaaminen duomme kohtaa Barbondin piraattien jälkeensä jättämän hävityksen, tarinan sävy muuttuu aurinkoisesta todella synkäksi. Barbondin psykopaattisten tappajien kööri nauttii kokonaisten planeettojen teurastamisesta naisia, lapsia ja vanhuksia myöten. Armo ja inhimillisyys ovat heillä täysin tuntemattomia käsitteitä. Se, että Kara ja Ruthye näkevät tuhottuja maailmoja toisensa perään, ei voi olla jättämättä heihin jälkeään.

Supergirl: Woman of Tomorrow -albumista on käytännössä mahdoton keksiä muuta kuin hyvää sanottavaa. Ruthyen monipolvinen kerronta on viehättävän koristeellista, ja edustaa korkeakirjallista ajatuksen lentoa. Alkuun tyylivalinta hihityttää, mutta juonen vakavoituessa sanat osoittavat voimansa.

Teos on myös syvä sukellus Terästytön eetokseen. Tarina perkaa esiin hahmon menneisyyden kipupisteet ja kaikki ne valinnat ja moraaliset käsitteet, jotka ovat muovanneet hänestä hyveellisyyden, avuliaisuuden ja empaattisuuden peräänantamattomimman puolustajan. Jatkuvaa kiroiluakaan unohtamatta.

Kaiken kaikkiaan Supergirl: Woman of Tomorrow on äärimmäisen vaikuttava sarjakuva, joka riepottelee lukijaa kuin tomaatti tuiterissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Supergirl

Alkuperäisin sarjakuvan tapaan Craig Gillespien ohjaama Supergirl-elokuva käynnistyy Terästytön eli Kara Zor-Elin (Milly Alcock) ryyppyputkella. Humala ja sitä seuraava krapula onnistuvat tietenkin vain punaista aurinkoa kiertävällä planeetalla, jossa hänellä ei ole supervoimia.

Karalla on kumppaninaan leikkisä Krypto-koira. Muita ystäviä hänellä ei sitten olekaan, sillä hän ei ole missään vaiheessa kunnolla kotiutunut Maapallolle. Hän lentelee mieluummin ympäri avaruutta sotkuisella asuntoautoaluksellaan. Teräsmies (David Corenswet) toki yrittää tukea serkkuaan, mutta naiivista vinkkelistä maailmaa katsovaa partiopoikanörttiä on vaikea ottaa tosissaan.

Terästyttöä eivät voisi vähempää kiinnostaa muiden huolet. Nuori Ruthye Marye Knoll (Eve Ridley) tarttuu häneen kuitenkin kuin takiainen. Hän etsii vanhempiensa murhaajaa, Keltaisten Kukkuloiden Kremiä (Matthias Schoenaerts). Kara ei haluaisi auttaa tyttöä, mutta kun Krem varastaa hänen aluksensa ja myrkyttää Krypton, on tilit tasattava. Niinpä Terästyttö ja Ruthye sukeltavat sukkelaan avaruuden syvyyksiin rähjäisen sukkulabussin kyydissä.

Elokuvan asenne on kohdillaan. Debbie Harryn kuvalla varustettuun Blondie-paitaan sonnustautunut Kara on varsin kyyninen hahmo, jonka luottamus yleiseen hyvyyteen on nollassa. Hän on kuitenkin myös heikompien puolustaja, hyvä ja urhea ihminen, vaikkei moista haluaisi myöntääkään. Milly Alcockin tulkitsemana Supergirlistä kasvaa itseään ja paikkaansa etsivä nuori kapinallinen, jonka edesottamuksia ja luonteen pippurisuutta on ilo seurata. Pistäessään menoksi hän on kuin supertornado, joka mätkii hetkessä kasaan vaikka kuinka suuret vihollisjoukot.

Myös Eve Ridleyn esittämä Ruthye toimii erinomaisesti. Peloton ja ikäistään kypsemmän oloinen tyttö on valmis syöksymään vaikka minkälaisiin vaaroihin surmatakseen vanhempiensa murhaajan. Hänen mieltään ja päättäväisyyttään eivät tunnu kääntävän edes Karan saarnat siitä, kuinka kosto ja tappaminen eivät tuo mielenrauhaa. Ruthey myös ihmettelee suureen ääneen, miksi Terästyttö on nimetty tytöksi, kun Teräsmiehestä käytetään mies-termiä.

Tarinan muutkin keskeiset hahmot pelittävät. Krem on julmuudestaan huolimatta kiitettävän värikäs pahis. Ja kukapa ei nauttisi universumin pääjehun, paksua sikaria pureskelevan Lobon (Jason Momoa) vierailusta. Tämä räävitön palkkionmetsästäjä on väkivaltaisten antisankarien ykkönen ja herra, joka ajattelee ainoastaan omaa etuaan.

Alkuperäisen sarjakuvan tapaan mukana on myös huumoria ja paikoittain kerronta on jopa ihastuttavan ilkamoivaa. Suurin ero sarjakuvan ja elokuvan välillä on tarinan selkeä keventäminen ja pienimuotoistaminen. Toki filmistäkin löytyy omat synkät hetkensä, eivätkä viattomatkaan selviä aina hengissä, mutta kuolemaa ei nyt kylvetä planetaarisella mittakaavalla. Moinen ahdistavuus olisikin ollut yllättävä ratkaisu kesäisessä popcorn-elokuvassa.

Kokonaisuutena Supergirl on viehättävä ja omintakeinen poikkeus muuten jo puuduttavaksi käyneessä supersankarigenressä. Ja missäpä muussa tieteisleffassa alien-baarin esiintyjä laulaa luikauttaisi 1960-luvun alun The Girl from Ipanema -hitin!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Sunna Kitti: Kuriton planeetta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Sunna Kitti
Kuriton planeetta
Zum Teufel

No nyt jylisee! Sunna Kittin lähes 200-sivuinen Kuriton planeetta, osa 1: Yön olennot -albumi pamauttaa peliin eeppisen kokoluokan tieteistoimintaa. Jo sarjakuvan ensimmäinen aukeama, jossa Krisu, yksi tarinan keskushenkilöistä, päräyttelee maastossa moottoripyörällään, on niin mestarillisesti piirretty, että moiseen jälkeen ei moni yllä.

Itse taide on vahvasti manga-vaikutteista. Tämä näkyy peruspiirrosjäljen ohessa myös ruutujaottelussa, kuvakuljetuksessa ja hahmojen ulkoisessa olemuksessa. Monien mangojen tapaan tyylikkääseen mustavalkografiikkaan tuodaan lisävirtaa erilaisten rasterien ahkeralla hyödyntämisellä. Lopputulos on täyteläisen onnistunutta.

Tarinapuolikin toimii, vaikka heittääkin lukijan suoraan syvään päätyyn räpistelemään. Ensiaukeaman päätteeksi Krisu kohtaa reikäiseen ponchoon sonnustautuneen Boriksen, joka kyselee, mitä ihmettä tyttö tekee näin kaukana erämaassa. Ja vieläpä silmät paljaana ja ilman näkijämatoa. Siinä vaiheessa, kun Boris haluaa ottaa Krisulta parin desilitran verinäytteen varmistaakseen, että tämä on ihminen, tyttö kaasuttaa tiehensä. Seuraavalla sivulla selviää, että Boriksen käytös johtui siitä, että hän oli lukenut väärää planeettaa koskevan soluttautumisohjeiston.

Eikä tämä jää suinkaan ainoaksi kerraksi, kun juonen sekaan heitellään aivan yllättäen ihastuttavan kajahtanutta huumoria.

Nyt siis tiedämme, että Boris ei ole kotoisin Maapallolta. Mutta kuka hän oikein on, mistä hän tulee ja mitä hän tekee planeetallamme ovat kysymyksiä, joihin ei saada kovinkaan nopeasti vastauksia. Jostain syystä hän kuitenkin esittää sijaisopettajaa lukiossa, jossa Krisu ja hänen kaveripiirinsä opiskelevat. Tähän värikkääseen jengiin tutustutaankin seuraavaksi.

Sitten juoni kurvaa 20 vuotta taaksepäin Devon-planeetalle. Siellä Boriksen peiteroolina toimii pappi-lääkäri-lakimies-kolmoisammatti. Valmistelussa ovat seurapiirihäät, jotka päätyvät kaaokseen ja lähes 40 sivun mittaiseen toimintakohtaukseen.

Lukijaa heitellään kuin lastua laineilla, eikä hän voi muuta kuin yrittää pitää päänsä pinnalla ja luottaa siihen, että taiteilija tietää, mitä on tekemässä. Ja kyllähän Kitti tämän hanslaa. Hahmoja, juonielementtejä ja ihmeellisiä käänteitä on vinha määrä, mutta jotenkin kokonaisuus pysyy kasassa ja tarjoilee todella mielikuvituksellisen, vauhdikkaan ja aivoja potkivan tieteistykityksen.

Kuriton planeetta, osa 2 tänne ja heti!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sunna Kitti esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 12:00 Natura XI -salissa.

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Shroud

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Shroud
Tor Books

Turun Finnconin (10.–12.7.) kunniavieraaksi saapuva Adrian Tchaikovsky on useaan otteeseen palkittu brittiläinen tieteis- ja fantasiakirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Children of Time -trilogia (2015–2022) sekä Shadows of the Apt -kirjasarja (2008–2018). Vierailun kunniaksi häneltä saadaan heinäkuussa suomeksi Lukinvalo-romaani (Spiderlight, 2016).

Ahkeran kynänikkarin tuorein julkaisu on kuitenkin vuonna 2025 englanniksi ilmestynyt Shroud-romaani.

Kirjan maailmassa ihmiskunta puskee yhä syvemmälle avaruuteen. Kokonaisia aurinkokuntia tyhjennetään resursseista, jotta pitkä marssi voi jatkua. Myös ahtaissa avaruushabitaateissa elävät kansalaiset on valjastettu tämän tavoitteen edistämiseen. Heidän jokainen hetkensä kuluu suuren päämäärän palveluksessa. Mitä hyödyllisempi olet, sitä todennäköisemmin pääset etenemään elämässäsi. Tosin tästä ratas koneistossa -elämästä on karsittu pois ihmisarvoinen onni ja ilo.

Kaiken taustalla kuikii ajatus siitä, että mitä laajemmalle ihminen on levittäytynyt, sen todennäköisempää on, ettei mikään yksittäinen katastrofi voi pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin.

Tarina käynnistyy Prospector413-aurinkokunnasta, josta on tarkoitus tulla yksi ihmiskunnan etenemisen välietapeista. Sieltä paljastuu jotain ennenkuulumatonta: kaasujättiläistä kiertävä kuu, joka ulvoo kakofonista sähkömagneettista äänimattoa. Kuun tutkiminen osoittautuu lähes mahdottomaksi paikallisten olosuhteiden takia. Ongelmia aiheuttavat painovoima, kaasukehä, paine ja lämpötila, jotka ovat ihmisille tappavia – eivätkä droonitkaan pärjää sen paremmin tässä ikuiseen pimeyteen vajonneessa ympäristössä.

Mutta vaikka päähenkilö kuinka alkuun toistelee, ettei ihmisillä ole mitään asiaa tähän helvettiin, niin sinnehän hän päätyy – kuten jo prologista käy ilmi.

Tchaikovsky on luonut romaaniinsa hämmästyttävän vieraan maailman erikoisine elämänmuotoineen. Ihmeen tuntua soittelevia ja ihmismielin lähes käsittämättömiä visioita vyöryy eteen käytännössä joka sivulta. Ja kun tähän ympäristöön heitetään pari ihmistä huonosti maastoon sopivassa kapselissa, niin lienee selvää, että luvassa on epätoivoinen selviytymistaisto ja lukuisia aivoja raastavia kauhunhetkiä.

Lisäpontta tarinaan tuovat jaksot, joissa kerrataan kuun omituisten olentojen evoluutiota ja sen mukanaan tuomia erikoisia selviytymis- ja kukoistamisstrategioita. Ja vaikka romaanin hahmot pohtivatkin pitkään, saattaisiko kuusta löytyä älyllistä elämää, niin lukijoille tämä käy ilmi jo pätkistä, joissa tapahtumat nähdään alieneiden kuulokulmasta. Vaikka tämä temppu syökin osan olentojen vieraudesta, tuo se hienosti esiin, kuinka erilaisin tavoin todellisuutta voi tulkita.

Hitaasta liikkeellelähdöstä huolimatta Shroud on päräyttävän kunnianhimoinen, aivot räjäyttävä tieteisvisio, jonka mielikuvituksellisuuden edessä voi vain kumartaa. Varsinkin kun mukaan on ympätty teemoja, jotka koskettavat mm. ihmisten rajoittunutta kykyä nähdä ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta. Minuuden häilyvästä käsitteestä ja ihmisten omahyväisyydestä nyt puhumattakaan.

Huutaa kuin eläin!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Niilo Sevänen: Unten kruunu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Niilo Sevänen
Unten kruunu
Gummerus

”Voi pieni Sorkkajalka. Minä näytän sinulle kätketyt ihmeet ja aarnihautojen salaisuudet, opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää. Miten huudat tuulta, sidot sinistä liekkiä, vedät kuun alas taivaalta ja keskustelet vainajien kanssa… Mitä muuta pieni lapsi voisi toivoa?”

Unten kruunu on Niilo Seväsen eeppisen Ikitalvi-fantasiatrilogian toinen osa. Toisin kuin usein, se ei kärsi trilogian keskivaiheen ongelmista. Käytännössä kirja päihittää jopa sarjan erinomaisesti käynnistäneen Ikitalven polku -romaanin. Temppu, jota pidin ennalta mahdottomana.

Vuoden 1007 Eurooppaan sijoittuvan tarinan siemenet on kylvetty vuonna 1000. Tuolloin Maailmansärkijäksikin kutsuttu Valkoinen noita marssi petoineen Dublinista Roomaan ja toi mukanaan maanosaa yhä piinaavaan ikitalven. Nyt autioitunutta ja raunioitunutta Roomaa ympäröi läpipääsemätön musta metsä, jonka luonnottomien puiden katveessa ei yksikään lintu laula tai hiiri vikise. Sitä, mistä metsä on tullut ja minne noita on päätynyt, ei tiedä kukaan.

Unten kruunu käynnistyy kolmella tarinalinjalla. Yhtäällä on leskikeisarinna Theofana, joka matkaa 300 ratsumiehen saattueessa kohti Roomaa. Hän on etsimässä kadonnutta poikaansa, keisari Ottoa, eikä anna minkään tai kenenkään tulla tavoitteidensa tielle. Joukkion mukana kulkee myös seitsemän vuotta uinunut Dublinin viikinkikuningas Trym Tulikieli, joka ei muista, kuinka aikoinaan päätyi Kalevan maan metsiin tai sitä, kuinka sittemmin kadotti rakkaan vaimonsa ja lapsensa.

Ankarien talvimyrskyjen keskellä pyristelevä seurue kohtaa matkallaan sekä tuhottuja luostareita että nälkäänäkeviä ihmisiä. Samalla aukeavat niin Theofanan kokemukset vuoden 1000 myllerryksissä kuin Trymin muistia kahlinneet lukotkin.

Ajattarien hyökkäyksen jäljiltä pientä Halla-tyttöä saattanut seurue on hajonnut. Useiden mystisten tahojen tavoittelema Halla ja hänen seitsensorminen bardi-enonsa Orfeus ovat päätyneet mustan metsän siimekseen, jossa he kohtaavat outojen varjolasten kolmikon. Mestarinsa pettänyt palkkamiekka Skadi, rautanaamion taakse kasvonsa kätkevä Silfúr ja omia juoniaan punova puhuva kettu Repolainen ovat puolestaan löytäneet toisensa ja lähtevät etsimään Hallaa ja Orfeusta synkän metsän uumenista.

Sevänen on luonut eepoksensa taustalle omintakeisen maailman, jossa yhdistyvät lumoavin tavoin pohjoisen myytit, viikinkitarut, kreikkalais-roomalaiset mytologiat, Kalevalan runoelmat ja Euroopan historia. Kristinuskon opetukset törmäävät vanhoihin jumaliin, ja uskomusten taistossa ristinpalvojat hävittävät surutta tieltään kaikki, jotka eivät suostu alistumaan yhden jumalan seuraajiksi.

Tarinan edetessä vastaan tulee niin peikkoja, huldria, hiidenvuohia, hämärän väkeä, tuulessa supattavia aaveita kuin alisen petojakin. Lisäksi tilaa saavat mm. Toscanan luolakappeliin suljettu auguuri, salaperäinen Kuuneito, pohjoisen tietäjä ja tuhannen virstan kulkija Asbjörn Yksikäsi sekä unten maailmassa liikkuva korppi Mustasulka, joka asuu kätkettyjen polkujen takana.

Päheitä tunteita nostattavat myös monet tapahtumapaikat, kuten Orvieton kukkulaan koverretut ikiaikaiset luolakäytävät sekä pikimustien helvetinköynnösten peittämä Rooma, jonka raunioiden keskeltä kohoaa alisen sirpaleita kuin painajaisista nousseina torahampaina.

Kerronnan myötä moni kutkuttava arvoitus saa ratkaisunsa. Hallan perimä ja mahdit kuoriutuvat esiin. Repolaisen emäntä paljastuu ja Iki-Äidin olemus käy ilmi. Päähenkilöiden luonnekuvaus syvenee ja menneisyyden salat tulevat päivänvaloon. Mutta paljon jää myös pimentoon, odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Unten kruunu on uskomattoman rikasta ja koukuttavaa luettavaa. Tarina on tulvillaan mielikuvitusta kiihottavia elementtejä, ja teksti soljuu kuin unelma. Lähes 500-sivuisen romaanin haluaisikin ahmia yhdellä istumalla. Ja käydä sen jälkeen välittömästi seuraavan kirjan kimppuun.

Silkkaa parhautta!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Niilo Sevänen esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 13:00 Natura XV -salissa.