Sarjakuvat – Maurice Rosy, Maurice Kornblum ja Derib: Attila

AttilaKansiWEB

Attila

Ruutu, Non Stop ja Zoom ovat lähes myyttisiä nimiä vanhempien sarjakuvanlukijoiden keskuudessa. Vuosien 1973 ja 1978 välillä ilmestyneet lehdet esittelivät kymmenilletuhansille suomalaisille eurooppalaisen sarjakuvataiteen suurimmat saavutukset ja synnyttivät kokonaisen sukupolven intomielisiä sarjakuvaharrastajia. Monet lehdistä tutut sarjat ovat sittemmin jatkaneet elämäänsä myös albumimuodossa.

Nyt näiden julkaisujen maineella yrittää ratsastaa useampikin kustantajataho. Zoom Teufel -firma ei nojaa yksinomaan esikuviensa perintöön, vaan jakaa huomiotaan sekä vanhojen klassikkojen että tuoreiden eurosarjakuvien suuntaan. Sen sijaan Otavan lanseeraama Non Stop -sarja on täynnä sitä itseään. Non Stop -logolla markkinoidaan paksuja kokoelmateoksia, jotka sisältävät alkuperäisestä lehtikolmikosta poimittuja sarjakuvia.

Attila1WEB

Mitä ilmeisimmin yhteispainatuksista johtuvista syistä sarjan saa kunnian aloittaa Maurice Rosyn sekä Maurice Kornblumin käsikirjoittama ja Deribin piirtämä Attila. Salaisen palvelun palkkalistoilla toimivan puhuvan koiran seikkailut eivät edusta koko perheen pottunokkasarjakuvan parhaimmistoa, vaikka ihan muikeaa luettavaa ovatkin.

Sveitsin vastavakoilussa on saatu kuningasidea: muovataan Attila-koirasta huipputeknologian turvin keskivertoihmistä älykkäämpi agentti. Kukapa epäilisi lupsakkaa koiraa James Bondin virkaveljeksi – ainakaan silloin, kun tämä ei kävele kahdella jalalla tai kaahaile Maseratilla pitkin vuoristoteitä.

Kirjan ensimmäisessä sarjakuvassa Attila soluttautuu Sveitsin armeijan salaisia papereita metsästävän rikollistiimin seuraan. Jatkossa hän päätyy setvimään vanhan linnan salaisuutta ja puolustamaan pikkupoika Odéeta kaappausuhalta. Runsaalla huumorilla silatuissa tarinoissa on kiehtovia käänteitä ja mysteerejä, jotka pitävät jännitystä hienosti yllä. Toisiinsa kytköksissä olevien kertomusten myötä sarja myös kehittyy koko ajan, ja mukaan tulee yhä uusia vakiohahmoja.

Attila2WEB

Attilan viimeiseksi jääneessä seikkailussa ylletään aina scifistisiin sfääreihin asti. Olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mihin tältä pohjalta olisi jatkossa ponnistettu. Piirtäjä Derib ei kuitenkaan innostunut sarjan saamasta uudesta suunnasta ja hänen lähtönsä jälkeen Attila päätyi haudan lepoon. Deribin ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä hän nauttii työskentelystä huomattavasti maanläheisempien sarjakuvien parissa – kuten viime vuonna ilmestynyt Buddy Longway -integraali hienosti todistaa.

Kokonaisuudessaan Attila-kirja tarjoilee vallan vekkulia luettavaa. Teoksen hahmot ovat sympaattisia, juonet kiinnostavia, kerronnan rytmitys ammattitaitoista ja piirrosjälki erinomaista. Ja vaikka sarjan huumori perustuu lähinnä Attilan apurina toimivan rankkuri Bourillonin sekä vähemmän nerokkaiden rikollisten hölmöilyihin, on tämäkin puoli hoidettu lämmöllä ja pieteetillä.

Neljän pitkän tarinan lisäksi lähes 250-sivuisesta kirjasta löytyy kaksi harvinaista lyhäriä sekä laajasti kuvitettu artikkeli, joka valaisee sarjan ja sen tekijöiden yhteistä historiaa.

Silkkaa nautintoa koko rahan edestä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Attila3WEB

Kirjat – Elizabeth Hand: Pitkä varjo

HandPitkaVarjoWEB

Elizabeth Hand
Pitkä varjo
Hard Light
Suom. Juha Ahokas. Like

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, taivaalta sataa tuhkaa, kaikkien lasten tie, Kultaiseen kaupunkiin vie.”

Elizabeth Hand aloitti kirjailijanuransa omaperäisillä tieteisteksteillä (ks. Tähtivaeltaja 2/08), mutta on sittemmin siirtynyt yhä selvemmin musiikkivaikutteisten valtavirtaromaanien suuntaan. Tämä kehitys on tuonut tullessaan myös ikääntyneestä punkkarivalokuvaajasta, Cass Nearysta, kertovat rikosromaanit. Sarjan suomentaminen aloitettiin Pimeää kohti -romaanista, joka sijoittuu osin talviseen Helsinkiin.

Nyt ilmestynyt Pitkä varjo on jo kolmas Neary-teos. Sen yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana toimii monille Lontoon kävijöille tuttu Camdenin alue. Suoria genreaineksia teoksessa ei ole, mutta kaiken taustalla voi aistia selluloidinitraattifilmiltä ponnistavaa pahansuopaa lumousta, joka herättää mielleyhtymiä Theodor Roszakin Tähtivaeltaja-palkitun Flicker-romaanin suuntaan.

Islannin verisiksi yltyneiden tapahtumien jäljiltä Cass on paennut Lontooseen. Vuosikymmenten rankan elämän kuluttama kehäraakki pysyy tolpillaan lähinnä viinan ja huumeiden voimin. Hän pukeutuu mustaan nahkatakkiin ja teräskärkisiin cowboysaappaisiin ja kantaa koko omaisuuttaan olkalaukussa – tärkeimpänä niistä vanha Konica-kamera sekä viimeiset rullat Kodakin mustavalkoista Tri-X-filmiä.

Cass kohtaa Camdenin hämyisissä pubeissa nuoren pillerinhuuruisen laulajattaren, Krishna Morgenthaliin. Samalla hän joutuu sekoitetuksi monimutkaiseen kuvioon, johon liittyy niin laittomien muinaisesineiden salakauppaa kuin vuosikymmenten takaisia salaisuuksia. 1970-luvun tapahtumien pitkät varjot kurkottavat nykypäivään niin entisten julkkisbändäreiden kuin kokeellisen Thanatrope-elokuvan kautta. Mikä kytkee yhteen vapaata rakkautta julistaneet teinibändärit, alitajuista ahdistusta herättävän okkultistisen kulttifilmin ja Kethelwiten kartanon tuhoisan tulipalon?

Myös kuolema astuu peliin uusien ruumiiden sekä jo aikoja sitten haudattujen vainajien muodossa.

Edellisten Neary-kirjojen tapaan Pitkän varjon henkilökaarti keskittyy alakulttuuripiireihin ja varjoissa viihtyviin ihmisiin. Hand osaa maalata näistä sielunsa haavoille repineistä kulkijoista kiehtovia persoonallisuuksia, joita normielämän säännöt ja moraali eivät kosketa. Käytännössä maailma on kuitenkin jo ajanut heidän ohitseen ja he edustavat enää kuolevan kulttuurin viimeisiä kouristuksia.

Hand pippuroi tarinaa useilla musiikkiviitteillä aina The Clashin lontoolaisuutta kuvastavista biiseistä alkuaikojen Rolling Stonesiin ja The Velvet Undergroundin klassikoihin. Myös elokuvat saavat osansa. Yksikään romaani, jossa mainitaan samassa lauseessa sekä Alejandro Jodorowskyn El Topo että Harold P. Warrenin Manos: The Hands of Fate, ei voi olla huono. Valokuvauksen historiasta kirjailija nostaa esille erityisesti visionäärisen William Mortensenin aikoinaan pahennusta herättäneet kuvat – joiden sanotaan osin vaikuttaneen jopa Anton LaVeyn Saatanan kirkon syntyyn.

Vielä kauemmas menneisyyteen romaanissa kurkottavat vanhoista hautakammioista löydetyt thaumatroopit, jotka ovat eräässä mielessä elokuvataiteen esihistoriallisia edeltäjiä. Myös ne liittyvät elimellisesti yhteen kirjan teemoista, joka käsittelee sekä valon että näköhavaintojen luonnetta.

Pitkä varjo tempaa lukijan armotta maailmaansa. Teos ei ole missään mielessä tyypillinen rikosromaani, jossa urhea etsivä selvittäisi murhatapauksia. Pikemminkin se on kaunistelemattoman antisankarin kuljettama kuvaus traagisista ihmiskohtaloista ja elämän perimmäisestä järjettömyydestä – jopa kaiken toivottomuudesta.

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, kutsuu sinua turhaan, olet vailla suojaa, Kultainen kaupunki harhaa.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Elokuvat – Night Visions: Maximum Halloween 3017 -tärpit

NightVisionsJulisteWEB

Helsinkiläisiä kauhu-, scifi- ja fantasiaelokuvaharrastajia hellitään kahdesti vuodessa järjestettävillä Night Visions -leffafestareilla. Tämän syksyn genrefilmikattaus valtaa Kinopalatsin ensi viikolla, eli 22.–26. marraskuuta. Tarjolla on yhteensä ennätykselliset 43 pitkää elokuvaa ja seitsemän lyhäriä.

Hevijuuserit käyvät tietenkin katsomassa ne kaikki, mutta muille ohessa 10 kehuttua ja mielenkiintoiselta kuulostavaa tärppiä Night Visions – Maximum Halloween 3017 -festivaalin tarjonnasta. Aakkosjärjestyksessä edetään.

ItCameFromTheDesertWEB

Dead Man Tells His Own Tale
Kauhu ja huumori kohtaavat argentiinalaiselokuvassa, jossa esiintyy sekä vampyyrinoitia että zombiksi muutettuja misogynistejä.

It Came from the Desert
Aika vaikea olisi jättää väliin suomalaista leffaa, jossa esiintyy pahantahtoisia jättiläismuurahaisia!

Mansfield 66/67
Pop-kulttuuridokumentti povipommi Jayne Mansfieldin viimeisistä vuosista 1960-luvun lopulla sekä yhteyksistä Saatanan kirkon ylipappiin Anton LaVeyhyn.

Mansfield6667WEB

Revenge

Tiukaksi ja veriseksi mainittu ranskalainen kostoleffa, jossa kaltoin kohdellusta nuoresta naisesta kuoriutuu kovakätinen tappaja.

Salyut-7
Tositapahtumiin perustuva venäläiselokuva yhdestä avaruushistorian monimutkaisimmasta pelastusoperaatiosta.

The Shape of Water
Guillermo del Toron uusinta kauhusatufantasiaa on kutsuttu kaikkialla mestariteokseksi.

Tokyo Vampire Hotel
Villi japanilaisohjaaja Sion Sono kuljettaa katsojat vampyyrien hallinnoimaan hotelliin, jossa aseetkin laulavat.

TokyoVampireHotelWEB

Tragedy Girls
Kauhukomediassa teinitytöt etsivät kuuluisuutta somejulkkiksina – ja kun muu ei auta, pitää kiinnostusta kasvattaa murhasarjalla.

The Villainess
Coolia ja brutaalia korealaistoimintaa, jossa väkeä kuolee kuin pipoa naistappajan kourissa.

What Happened to Monday
Dystopistisen scifi-paukun on ohjannut Tommy ”Dead Snow” Wirkola ja pääosissa heiluvat Noomi Rapace, Willem Dafoe ja Glenn Close.

Muista myös kattauksen loistavat ja kalkkunaiset klassikot, kuten Class of 1984, Commando, Day of the Dead, Mätäkuu, Ninja III: The Domination, Roller Boogie, Street Trash ja Thriller – A Cruel Picture!

Toni Jerrman

VillainessWEB

Sarjakuvat – Tintti: Ottokarin valtikka

TinttiOttokariKansiWEB

Hergé
Lehtimies Tintti seikkailee: Ottokarin valtikka

Vanhojen mustavalko-Tinttien faksimilepainokset ovat monessakin suhteessa mielenkiintoisia. Ensinnäkin ne tarjoilevat jälleen kerran mahdollisuuden seurata Hergén kehitystä sarjakuvantekijänä. Toiseksi on kutkuttavaa vertailla alkuperäisten mustavalkoversioiden ja myöhemmin työstettyjen värillisten julkaisujen eroja.

Ottokarin valtikka -tarinassa (Otava) vaakalaudalla on Syldavian valtion itsenäisyys. Naapurimaa Bordurian masinoiman vallankaappausyrityksen taustalla on laaja salaliitto, jonka kärhämät ulottuvat Syldavian hallinnon korkeimmille askelmille asti. Ajatuksena on anastaa kuninkaan historiallinen valtikka, jota ilman monarkin olisi pakko luopua vallastaan. Yhteiskuntakriittiseen asetelmaan on selvästi otettu vaikutteita 1930-luvun lopun eurooppalaisesta poliittisesta todellisuudesta ja fasismin noususta.

TinttiOttokari4WEB

Tintti joutuu sekoitetuksi tapahtumiin, kun hän törmää sigillografiaan erikoistuneeseen professori Halambiqueen. Hajamielinen partaherra on lähdössä Syldaviaan tutkimaan maan kruununkalleuksia ja kaipaa mukaansa apulaista, joka vastaisi matkajärjestelyjen yksityiskohdista. Reippaana partiolaisena Tintti on heti valmis seikkailuun – ja näin hänestä tulee murhanhimoisten salaliittolaisten uusin kohde.

Ottokarin valtikassa Hergé on ensi kertaa onnistunut luomaan luontevasti ja loogisesti etenevän juonikuvion, jossa turha häröily on minimissään. Myös kuvakulmista ja ruutukerronnasta löytyy entistä enemmän vaihtelua. Itse tarina jää kuitenkin ohueksi, sillä se koostuu pääosin vauhdikkaista toimintakohtauksista, joissa Tintti pakoilee takaa-ajajiaan. Lisäksi tapahtumien selittely hoidetaan lähinnä puhuvien päiden ylle valuvana tekstimassana, eikä luontevasti kerronnan tiimellyksessä.

Albumin huumorista vastaavat toilailevat poliisimiehet Dupond ja Dupont, jotka liukastelevat kerta toisensa jälkeen mukaan kuvioihin. Sarjakuvassa vierailee ensi kertaa myös myöhemmin hyvinkin merkittävään osaan nouseva oopperadiiva Bianca Castafiore.

TinttiOttokari2WEB

Suurin ero vuoden 1939 mustavalkoalbumin ja myöhemmin valmistuneen väriversion välillä on tietenkin – värityksen ohessa – ruutukoon pienentäminen ja kokonaisuuden ahtaminen entistä huomattavasti pienempään sivumäärään. Samalla kun alkuperäisversion sivut on muutettu kolmirivisistä nelirivisiksi, on osaa ruuduista jouduttu kaventamaan tai leventämään. Lisäksi muutamia yksittäisiä ruutuja on poistettu ja joitain lisätty, jotta tarina on saatu upotettua luontevasti uuteen sivuformaattiin.

Näistä muutoksista huolimatta pääosa ruuduista toistuu molemmissa albumeissa sellaisenaan ja vain muutamat kuvat, hahmot tai tekniset laitteet on piirretty tuoreemmassa versiossa uudelleen. Ihmishahmoista selkeimmän muutoksen kohteeksi on päätynyt Syldavian linnan vartiokaarti, jonka asut ovat vaihtuneet hupsuista röyhelökaulureista pikkutarkkoja yksityiskohtia tulviviin univormuihin.

TinttiOttokari1WEB

Ja siinä missä mustavalko-Tintin kuvat keskittyvät lähes yksinomaan ihmisiin ja ruutujen taustat huokuvat tyhjyyttä, on myöhempään laitokseen piirretty kuvien taustat täyteen pientä piperrystä. Realistisuutta tavoitteleva ratkaisu on sinällään ymmärrettävä, mutta samalla se hukkaa alkuperäisteoksen ihastuttavan ilmavuuden.

 

Tarinan kerronnallista järjestystä on sorkittu laajemmin vain parissa kohtauksessa.

Heikki Kaukoranta on tehnyt albumiin myös uuden suomennoksen, joka on jälleen pätevää työtä. Pakko on silti ihmetellä, miksi Castafioren aarian legendaarista käännöstä on ryhdytty muokkaamaan. Alkuperäinen teksti ” Ah! Mä nauran kun kuvani näin kauniina peilissäin nään!” on iskostunut niin monen lukijasukupolven selkäpiihin, että tuore ”Ahh! Ma nauran kun itseni noin kauniina peilissä nään!” maistuu jo pyhäinhäväistykselle.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

TinttiOttokari3WEB

Kolumni – Pääkirjoitus 3/17

TV317kansiOTSWEB

Uusimman Tähtivaeltajan pääkirjoituksessa kiinnitettiin huomiota suomennetun scifin tämän hetkiseen hämmästyttävän kehnoon tarjontaan. Asia on sen verran tärkeä, että heitetäänpä tuo teksti myös tänne blogiin – uudella lisäkysymyksellä täydennettynä.

Tähtivaeltaja 3/17
Pääkirjoitus

Poikkitaiteellisuus, yhteiskuntakriittisyys, monikulttuurisuus ja tasa-arvon edistäminen ovat jo vuosia kuuluneet Tähtivaeltajan keskeisiin agendoihin. Maailmasta on tehtävä parempi paikka meidän kaikkien elää, ja siinä tieteiskirjallisuudella on oma tärkeä roolinsa.

Nykyisin englanniksi julkaistaan parempaa ja monimuotoisempaa scifiä kuin koskaan aiemmin. Eri kulttuuritaustoista ponnistavia kirjailijoita on yhä enemmän, ja se näkyy selkeästi myös romaanien sisällöissä.

Jostain syystä tämä trendi ei ole kuitenkaan rantautunut Suomeen asti. Suomeksi käännetään tänä vuonna vähemmän scifi-kirjoja kuin vuosikymmeniin, ja nekin ovat käytännössä kaikki valkoisten mieskirjailijoiden tuotantoa.

Missä viipyvät suomennokset vaikkapa sellaisilta Tähtivaeltajasta tutuilta kirjailijoilta kuin Nnedi Okorafor, Karen Lord, Nalo Hopkinson tai Zen Cho? Miksei suomeksi ole näkynyt ensimmäistäkään teosta Hugo-kisoissa hyvin pärjänneiltä N. K. Jemisiniltä, Yoon Ha Leelta tai Ann Leckieltä? Mihin mustaan aukkoon ovat hävinneet kaikki tässä ajassa kiinni olevat scifi-käännökset?

Vastaavia esimerkkejä huutavista suomennospuutteista voisi esittää roppakaupalla. Yksi lisänimi listaan on kiinalaissyntyinen Ken Liu, joka esitellään tässä Tähtivaeltajassa niin artikkelin, haastattelun kuin novellisuomennoksenkin kautta. Lukuisia palkintoja napsinut Liu on lahjakas kirjailija, jolta sujuvat suvereenisti niin vaikuttavien romaanien kuin novellienkin kirjoittaminen.

Kun katsotaan suomalaisten spefi-kirjoittajien kenttää, on tilanne paljon valoisampi kuin käännöspuolella. Romaaneja ja novelliantologioita julkaistaan runsain määrin, uusia hyviä kirjailijoita ponnahtelee esiin jatkuvalla syötöllä ja useat suomalaiset genrekirjailijat menestyvät maailmalla. Tarjonta on sekä moniäänistä että laadukasta.

Näitä kotimaisia huippunimiä nostetaan Tähtivaeltajassa esiin jatkuvasti. Nyt vuorossa on Anni Nupponen, jonka tuotantoon kuuluu sekä yhteiskuntakriittisiä romaaneja että kantaaottavia novelleja. Nupponen ei välttämättä päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinto on aina sitäkin suurempi.

Tuttuun tapaan emme tyydy pelkkään kirjallisuuteen. Niinpä numerosta löytyy myös artikkeli sarjakuviin pohjautuvista televisiosarjoista. Ilmiö on viime vuosina paisunut kuin pullataikina, eikä loppua ole näköpiirissä. Erikoiskatsauksen teemaksi on valittu aikuislukijoille suunnatun Vertigo-linjan kiinnostavimmat tv-sovitukset.

PS. Jos itse saisin valita vapaasti vaikkapa kolme tuoreehkoa scifi-kirjaa, jotka pitäisi ehdottomasti kääntää suomeksi, ne olisivat:

– Ann Leckie: Ancillary Justice (2013)
– Yoon Ha Lee: Ninefox Gambit (2016)
– Kameron Hurley: The Stars Are Legion (2017)

Kolmella kirjalla raapaistaan tietysti vasta pintaa ja listalle voisi helposti nostaa useita kymmeniä muitakin teoksia. Mutta mitkä kolme kirjat sinä valitsisit?

Toni Jerrman

Elokuvat – Blade Runner 2049

BladeRunner2JulisteWEB

Blade Runner 2049
Eli tulevaisuuden kalvas hehku

Philip K. Dickin romaaniin pohjautuva, Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982) on tieteiselokuvan ikonisimpia klassikkoja. Kun tällaiseen palvottuun kulttiteokseen ryhdytään yli 30 vuotta myöhemmin tekemään jatko-osaa, on ilmassa kaikki katastrofin ainekset.

Siksi onkin helpotus, että Blade Runner 2049 on harvinaisen onnistunut elokuva ja paras mahdollinen jatko, jota alkuteokselle saattaa toivoa. Kiitos tästä lankeaa tekijätiimille, johon kuuluvat mm. Blade Runneria fanittava ohjaaja Denis ”Arrival” Villeneuve, molempien filmien toisena käsikirjoittajana toiminut Hampton Fancher, kolmetoista Oscar-ehdokkuutta kerännyt kuvaaja Roger Deakins sekä nyt tuottajanpallilla istuva Scott.

BladeRunner22WEB

Blade Runner 2049:ssä alkuperäisen elokuvan tapahtumista on kulunut 30 vuotta. Nexus-sarjan replikantit on kielletty ja korvattu uusilla, Wallace-yhtiön tuottamilla tottelevaisemmilla malleilla. Vapaalla jalalla piilottelee silti yhä joitain vanhan polven replikantteja. Heitä etsivät blade runnerit, kuten Los Angelesin poliisiosaston leivissä työskentelevä K (Ryan Gosling). Tavalliset ihmiset eivät edes yritä peitellä halveksuntaansa kaikkia ”nahkiaisia” kohtaan.

Hologrammivaimonsa (Ana de Armas) kanssa asuva K on itsekin uuden sukupolven replikantteja. Hän hoitaa tehtävänsä tunnollisesti, rauhallisen melankolisesti ja ilmeenkään värähtämättä. Kunnes eteen tulee tapaus, jolla näyttäisi olevan kytköksiä hänen keinotekoisiin lapsuusmuistoihinsa – minkä pitäisi olla mahdotonta.

BladeRunner24WEB

K:n mieltä alkaa yhä vahvemmin kaihertaa kysymys, kuka tai mikä hän oikein on. Samalla esiin nousee Dickin tuotannolle tyypillinen pohdinta androidien ja muiden keinotekoisten luomusten inhimillisyydestä ja oikeudesta ihmisarvoon. Millä perusteella replikantit mielletään pelkäksi omaisuudeksi? Eivätkö he syntyperästään huolimatta ole lopultakin aivan samanlaisia yksilöitä kuin me?

Tätä dilemmaa vain syventää K:n hologrammivaimo, josta kasvaa ohjelmointinsa pohjalta tunteva ja ajatteleva persoona. Henkilö, joka aidosti rakastaa miestään. Missä vaiheessa tietokoneohjelma muuttuu tietoiseksi olennoksi, jota kuuluisi kohdella tasavertaisena ihmisten kanssa?

BladeRunner23WEB

Teemaan pureudutaan myös Wallace-firmaa johtavan Niander Wallacen (Jared Leto) kautta. Tämä maanisen eksentrinen visionääri puhuu replikanteista lapsinaan, mutta kohtelee heitä kuin kertakäyttöisiä kulutushyödykkeitä. Hänelle replikantit ovat välineitä, orjatyövoimaa, jonka avulla ihmiskunta pystyy leviämään yhä laajemmalle avaruuden uumeniin.

Tästä huolimatta Wallacen luotetuin työntekijä ja lähin avustaja on replikantti. Jääkylmää itseluottamusta huokuva Luv (Sylvia Hoeks) toteuttaa Wallacen käskyt brutaalilla, armottomalla tehokkuudella.

Se, kuinka Harrison Fordin näyttelemä Rick Deckard kytkeytyy tähän kuvioon, jääköön nyt paljastamatta. Hän on joka tapauksessa oleellinen ja looginen osa elokuvan suurta tarinaa.

BladeRunner25WEB

Ajatuksia herättävän ja tunteita soittelevan sisällön, hienosti toimivan juonen ja hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi Blade Runner 2049 -leffassa on kohdallaan kaikki muukin. Deakinsin kuvaus on uskomattoman tunnelmallista. Se herättää henkiin niin Wallace-korporaation pyramidimaisen jykevää eleganssia huokuvat toimitilat, kaatopaikaksi taantuneen San Diegon rauniot kuin kalvakkaan oranssina hehkuvan Las Vegasin tuhon jälkeiset maisemat.

Lähimpänä ensimmäisen Blade Runnerin visuaalista ilmettä ollaan, kun kamera seuraa Los Angelesin taivaalla kaartelevia lentoautoja tai kurvaa kaupungin sateisille, hologrammimainosten täyttämille kaduille. Lisäväristyksiä saa aikaan musiikkiraita, joka paikoin varioi vahvasti Vangelisin alkuperäiseen filmiin luomia äänimaailmoja.

BladeRunner21WEB

Blade Runner 2049 on käytännössä täyden kympin elokuva, vaikkei olekaan samalla tavalla uniikki ja originelli kuin esikuvansa. Siitä puuttuu myös Rutger Hauerin näyttelemän Roy Battyn kaltainen karismaattinen ja karheantraaginen antagonisti. Filmi on silti uskollinen alkuteoksen teemoille, tyylille ja tarinalle ja luo niiden pohjalta jotain uutta ja mielenkiintoista – nykyteknologian mahdollistamin lisäpanostuksin.

Jos tästä elokuvasta ei irtoa Villeneuvelle toista Oscar-ehdokkuutta ja Hugo-palkintoa, niin maailmankirjat ovat todella sekaisin.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Sarjakuvat – Miracleman: Ihmeiden aika

MiraclemanIAKansiWEB

Neil Gaiman & Mark Buckingham
Miracleman – Ihmeiden aika

1980-luvun lopussa Neil Gaiman sai mahdottoman tehtävän. Häntä pyydettiin jatkamaan Alan Mooren Miraclemania.

Moore oli juuri päättänyt klassisen Miracleman-jatkumonsa tilanteeseen, jossa Maapallosta oli tullut kaikkivoipien superihmisten kaitsema utopia. Sodat, rikokset, köyhyys, epätasa-arvo ja kaikki muut tarinoita yleensä motivoivat seikat oli pyyhkäisty kerralla olemattomiin.

Sitten nuoren, vasta sarjakuvauransa alkumetreillä olevan Gaimanin puhelin soi, ja langan toisessa päässä oli jo legendan aseman saavuttanut Moore. Hän tiedusteli, haluaisiko Gaiman hypätä hänen pallilleen Miraclemanin käsikirjoittajaksi. Moni olisi pitänyt moista pyyntöä hullun houreena, mutta Gaiman otti haasteen vastaan – ja sai aikaiseksi vahvoja tarinoita siitä, mitä on olla tavallinen ihminen jumalten hallitsemassa maailmassa.

MiraclemanIA6WEB

Miracleman: Ihmeiden aika -albumi (Like) sisältää ensimmäisen kolmanneksen Gaimanin suunnittelemasta kokonaisuudesta. Trilogian kaksi seuraavaa jaksoa jäivät aikoinaan pääosin tekemättä kustantajan konkurssin vuoksi. Nyt Marvel on kuitenkin julkaisemassa uusiksi Miraclemanin koko saagan. Yhtiö on ilmoittanut, että myös Gaimanin aikoinaan kesken jäänyt rupeama saatetaan loppuun – tosin tätä jatkoa ei ole useista lupauksista huolimatta näkynyt tai kuulunut.

Onneksi meillä on kuitenkin käsissä kaiken aloittava Ihmeiden aika. Jo kirjan ensimmäinen kertomus tarjoilee päräyttävän erilaisen lukukokemuksen.

Rukous ja toivo… -sarjakuvassa seurataan neljää pyhiinvaeltajaa, jotka kipuavat viikkokausia ylös Miraclemanin taivaisiin asti kohoavaa palatsia. Heistä jokaisella on pyyntö, jonka he haluavat esittää elävälle jumalalle.

Vaikka juonikuvio kuulostaa yksinkertaiselta ja tapahtumaköyhältä, on Gaiman saanut ladattua tekstiinsä niin paljon tunnetta ja inhimillisyyttä, että sarjakuvaa aivan ahmii eteenpäin. Tarinan lopetus osoittaa myös käsinkosketeltavasti sen etäisyyden ja vierauden, mikä tavallisen kansan ja heitä johtavan yli-ihmisen välille on muodostunut – käytännössä normi-ihmisen on mahdoton ymmärtää jumalan ajatuksenjuoksua.

MiraclemanIA1WEB

Seuraavaksi eteen astuu lyhyitä elämäkertoja pienistä ihmisistä, joita supervoimaisten hahmojen läsnäolo on jotenkin koskettanut. On mies, joka pohtii, selvisikö hän Lontoon hävittäneestä verilöylystä vain siksi, että sattui tapaamaan Miraclemanin metsäaukiolla. Syrjäisellä myllyllä asuva yksinäinen mies saa puolestaan Miraclewomanista satunnaisen rakastajan ja oppii, ettei täydellisyyttä ole olemassakaan.

Myöhemmin valokeilaan astuvat mm. vakoilijoiden kaupunkiin juuttunut vainoharhainen nainen, anteeksiannon kanssa kipuileva petetty vaimo sekä yksi lukuisista Andy Warhol -androideista.

Erityismaininnan ansaitsee satukerrontaa ja sarjakuvaa fuusioiva Winterin satu -episodi.

Kepeän lastenkirjamaisesti kirjoitettu jakso kertoo Miraclemanin viisivuotiaan tyttären seikkailuista avaruuden äärissä. Matkoillaan supertyttö kohtaa monia mielikuvituksellisia olentoja, kuten avaruutta troolaavia skella-kauppiaita, jo synnyinhetkellään naimisiin meneviä perlejä ja Saukin vallesmannin, joka kertoo Winterille maailmankaikkeuden suurimman salaisuuden. Aliavaruuden, yliavaruuden ja juopamaailmojen vilskeessä ehditään tietysti viettää myös teehetkiä ja syödä täytekakkua. Tästä kertomuksesta jopa Stanislaw Lem saattaisi olla kateellinen.

MiraclemanIA4WEB

Jotkin Gaimanin käyttämistä hahmoista esiintyvät jo Mooren Miracleman-tarinoissa, osa on hänen omia luomuksiaan. Kaikki henkilöt, tilanteet ja asetelmat ponnistavat kuitenkin luontevasti Mooren luomalta pohjalta – vaikka tarinat katsovatkin maailmaa aivan toisesta näkökulmasta. Lopputulos on parasta Gaimania, eikä kalpene edes Sandmanin huippuhetkien rinnalla.

Kirjan kuvituspuolesta vastaa Mark Buckingham, joka venyy suoranaisiin ihmeisiin. Teoksen jokainen episodi on kuvitettu erilaisella piirrosjäljellä tarinan sisällön ja tyylilajin mukaan. Joukossa on niin fotorealistista kuin huumorisarjamaista ilmettä sekä kaikkea siltä väliltä: liitupiirrosta, satukirjakuvitusta ja warholmaista pop-taidetta. Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Buckingham taitaa jokaisen näistä tyyleistä täydellisesti.

Miracleman: Ihmeiden aika on takuuvarmasti yksi vuoden 2017 vaikuttavimmista sarjakuvajulkaisuista. Siitäkin huolimatta, että se humahtaa Suomeen lähes 30 vuoden takaa. Loistavasta kun on vaikea pistää paremmaksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

MiraclemanIA3WEB