Toni Jerrman

Elokuvat – The Beach House

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

The Beach House

Kauhuleffoja tuotetaan nykyisin kasapäin. Ne ovat suhteellisen edullisia toteuttaa, ja aina riittää uusia teinejä, jotka haluavat katsoa vanhoilla kaavoilla väännettyjä rainoja. Onneksi teattereihin tuodaan välillä myös hitusen omaperäisimpiä kauhufilmejä – kuten vaikkapa Jeffrey A. Brownin neljän vuoden takainen The Beach House.

Emily (Liana Liberato) ja Randall (Noah Le Gros) matkaavat loma-ajan ulkopuolella Randallin isän rantahuvilaan korjaamaan rakoilevaa suhdettaan. Yllättäen paikalla asustelevat jo isäukon vanhempi kaveripariskunta Mitch (Jake Weber) ja Jane (Maryann Nagel). Siitä huolimatta, että Janen täytyy napsia vaikka mitä pillereitä, jotta pysyisi tolpillaan, ilta kuluu ruuan, viinin ja marihuanasuklaan merkeissä.

Tämän cocktailin jälkeen ei ole mikään ihme, että jengi näkee öisestä merestä nousevan outoja, valoa hohtavia itiöitä tai pienhiukkasia. Pian ilman täyttää sakea sumu. Aamulla porukasta tuntuu kuin he olisivat yhä pilvessä.

Koska kyseessä on mystinen kauhuelokuva, merenpohjasta nouseva sumu on tietenkin tuhon airue. Kuinka selvitä kaikkialle levittäytyvän sumun kynsistä? Onko moinen ylipäätään mahdollista?

Emilyn ja Randallin epätoivoinen pakomatka on täynnä pelkoa ja ihmeellisiä ilmestyksiä. Jännitys tiivistyy ja kauhu kuristaa kurkkua. Katsoja ei tosin koe aivan näin vahvoja tunteita. Kaksikon kujanjuoksu on silti ihan kelvollista seurattavaa.

Totaalisen omintakeiseksi The Beach House -elokuvaa ei sovi kutsua. Mieleen pulpahtavat lähes pyytämättä sekä Frank Darabontin ohjaama The Mist (2007) että Richard Stanleyn Lovecraft-tulkinta Color Out of Space (2019). Näiden leffojen tasolle The Beach House ei kuitenkaan kohoa.

Jos pitäisi valita rantakartanon ja tusinan tuoreen teinislasherin tai mörköpelottelun väliltä, niin hiekkarantainen sumukauhu veisi voiton kotiin ihan viivana.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Enys Men

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Enys Men

Mark Jenkinin ohjaama ja käsikirjoittama Enys Men on kiehtovan erikoinen elokuva, joka ei kuitenkaan yllä aivan täyteen potentiaaliinsa.

Filmin tapahtumat sijoittuvat Enys Men -nimiselle saarelle. Eletään vuotta 1973 Cornwallin rannikolla. Sään ja aaltojen pieksemän saaren maaperä koostuu lähinnä kivikoista ja kitukasvuisesta kanervikosta. Paikalla on aiemmin ollut kaivostoimintaa, mutta nyt siitä muistuttavat enää ruostuneet raiteet ja veden täyttämät kaivoskäytävät.

Hylätyllä saarella asuu ainoastaan punaiseen tuulitakkiin sonnustautunut vanhempi naistutkija (Mary Woodvine). Päivä toisensa jälkeen hän vaeltaa saaren kärkeen mittaamaan lämpötilan ja tarkkailemaan harvinaista kukkakuusikkoa. Kun nainen palaa takaisin mökilleen, hän pudottaa matkan varrella kiven kaivoskuiluun ja odottaa, kunnes se molskahtaa veteen. Sitten on aika käynnistää bensalla toimiva aggregaatti, merkitä Ei muutoksia -teksti tutkimuspäiväkirjaan ja keittää teetä.

Iltaisin nainen lukee kynttilänvalossa Edward Goldsmithin Vielä voimme pelastua – Tiedemiesten manifesti aikamme ihmisille -teosta, joka julistaa mullistavansa kokijansa elämän.

Keskeistä roolia tapahtumissa näyttelee jäkälän peittämä kivipaasi, joka on pystytetty meren viemien miesten muistomerkiksi.

Hitaasti mutta varmasti naisen arkeen alkaa uida mahdottomia elementtejä, jotka vievät elokuvaa kohti surrealistista painajaista. Kuvissa välähtää miehen kasvot, vajan katolla seisoo sanaton nuori nainen ja tutkijan taakse ilmestyy sadan vuoden takaisiin asuihin pukeutuneita tanssivia naisia. On riittejä suorittavia lapsia, kaivoskäytävän pimeydessä seisovia mainareita ja vedessä kelluva keltainen tuulitakki. Maan syvyyksistä kaikuu kalketta, aallot vyöryvät takaperin ja aikatasot lomittuvat.

Riitasointuinen äänimaisema, joka yltää väliin lähes kakofoniaan asti, korostaa elokuvan aavemaista tunnelmaa. Samalla kamera saattaa tarkentaa kivien koloihin, jäkälien yksityiskohtiin tai taivaalla liiteleviin lokkeihin. Ajankuvaa filmiin luovat rakeisuus, värien kulahtaneisuus sekä kuvien kulumat.

Kaikkien näiden kerrontakeinojen avulla Jenkin rakentaa hypnoottisen kokemuksen, jossa todellisuus karkaa käsistä ja korvautuu syvälle maan kuoreen kurkottavalla metafyysisellä matkalla. Parhaimmillaan ohjaajan visiot vangitsevat katsojan ja pyörittävät tätä kuin hyrrää.

Lopullisia vastauksia tai selityksiä filmi ei anna. Tulkintavastuu jää yleisölle, eivätkä unenomaiset kohtaukset, menneisyyden menetykset tai lopulta kaikkialle leviävä jäkälä jätä ketään meistä enää koskaan rauhaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: The Many Deaths of Laila Starr

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Ram V & Filipe Andrade
The Many Deaths of Laila Starr
Boom!

”Samoihin aikoihin juhlissa ikkunalaudalla istunut tyttö jatkoi putoamistaan ilman halki – kaksi kerrosta oli jo takana ja maa lähestyi kovaa vauhtia.”

Ram V:n käsikirjoittama ja portugalilaisen Filipe Andraden kuvittama The Many Deaths of Laila Starr (Boom!) on tekstiltään, rakenteeltaan ja kuvitukseltaan filosofisen kaunis visio elämästä ja kuolemasta.

Tarinan alussa bisnespukuun sonnustautunut Kuolema kutsutaan hopeisen toimistopilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Siellä hän tapaa kolmikasvoisen jumalan, joka toteaa, että vaikka Kuolema onkin ollut firman hommissa jo ikuisuuden, niin nyt hän saa potkut. Ennustusten mukaan on näet syntyvä lapsi, joka tuo ihmisille ikuisen elämän. Niinpä Kuolemalla ei enää ole ihmeempää virkaa. Kultaisena kädenpuristuksena Kuolemalle luvataan tavallinen maallinen elämä ihmisten keskuudessa.

Kuolemaa ei moinen kohtalo voisi vähempää innostaa, joten hän päättää tehdä asialle jotain. Tarkoituksena on tappaa Dariukseksi nimetty ihmelapsi ennen kuin tämä keksii kuolemattomuuden kaavan. Tätä silmälläpitäen Kuolema päättää syntyä ihmiseksi vastikään kuolleen Laila Starrin vartalossa – se kun sattuu olemaan samassa sairaalassa kuin missä Darius on juuri syntynyt. Mutta jopa Kuolemalle viattoman vauvan murhaaminen tuottaa moraalisia ongelmia. Lopulta kaikki päättyy siihen, että Laila/Kuolema menehtyy rekan alle – ja herää vuosia myöhemmin Pranan, elämän jumalan palatsissa.

Tästä käynnistyy Intiaan sijoittuva elämien ja kuolemien kierre, jonka aikana vuodet vierivät ja jonka kuluessa Laila tapaa Dariuksen kerta toisensa jälkeen. Nämä kohtaamiset sekä arki kuolevaisena olentona saavat hänet suhtautumaan olemassaoloon aivan uudella tavalla.

Taianomainen tarina sisältää useita sisäkkäisiä kertomuksia sekä hahmoja, jotka harvemmin pääsevät sarjakuvissa ääneen – kuten vaikkapa vanha kiinalainen temppeli ja Lailan bileissä polttama tupakka. Lopulta haikeansuolaisesta sarjakuvasta kasvaa ylistyslaulu sekä elämälle että kuolemalle.

The Many Deaths of Laila Starr on vaikuttava lukukokemus ja eittämättä yksi vuoden 2022 parhaista amerikkalaissarjakuvista. Tämän herätyksen myötä käsiin on pakko haalia myös muut Ram V:n käsikirjoittamat teokset, vaikka onkin myönnettävä, että hänen The Swamp Thing -albuminsa Becoming ja Conduit jäävät kauas Laila Starrin nerokkuudesta. Toisaalta ne ovat selvästi parempia kuin monet muut Rämeen olento -versiot, joten ei niitäkään kannata unohduksen roskakoriin veivata.

Toistetaan se nyt joka tapauksessa vielä kerran: The Many Deaths of Laila Starr rokkaa kuin perhonen päiväsällä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Elokuvat – Doom Asylum (1987)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

Doom Asylum
(UK-versio, blu-ray)

Richard Friedmanin ohjaama Doom Asylum (1987) on hekotuttavan hauska kauhuelokuva. Se ei kuitenkaan ole kalkkuna, sillä koko helahoito on tehty tarkoituksellisesti kieli poskella. Harvinaista kyllä, näin on saatu aikaiseksi aidosti ilahduttava camp-helmi.

The House of the Rising Sun -biisin soidessa Mitch Hansen (Michael Rogen) ja Judy LaRue (Patty ”Penthouse Pet of the Year” Mullen) kurvailevat avoautolla kohti Floridaa. Ilo on ylimmillään, sillä Judy on juuri voittanut oikeudenkäynnissä viisi miljoonaa dollaria. Tolkuton pussailu ja viinin lipittäminen kesken ajomatkan on kuitenkin tuhoisa resepti. Niinpä rakastuneen parivaljakon huviretki päättyy tappavaan onnettomuuteen.

Seuraavaksi kohtaamme purkkaa jauhavan kuolinsyyntutkijan, joka ammattinsa hyvin hallitsevana miehenä poistaa ensitöikseen ihon Mitchin kasvoilta! Päätös on siinäkin mielessä hätiköity, että Mitch ei ole kuollut. Verinen arpinaama nousee leikkuupöydältä ja puukottaa sekä kuolinsyyntutkijan että tämän apulaisen hengiltä. Samalla hän karjuu: ”Mitä te olette tehneet Judylle?”

Tästä hypätään 10 vuotta myöhempään aikaan. Judyn tytär Kiki LaRue (Mullen) haluaa syystä tai toisesta nähdä äitinsä kuolinpaikan. Hänen mukaansa tarttuvat poikaystävä Mike (William Hay) sekä kamut Jane (Kristin ”Sinkkuelämää” Davis), Dennis (Kenny L. Price) ja Darnell (Harrison White).

Hahmojen luonnekuvaus on hönöydessään mainio. Esimerkiksi Mike ei osaa koskaan päättää, mitä tehdä. Hänen ajatuksensa kulkevat ”juupas eipäs” ja ”vasemmalle, ei kun oikealla, ehkä sittenkin vasemmalle” -latuja. Dennis on puolestaan jengin nörtti, jonka mielenkiinto keskittyy yksinomaan baseball-korttikokoelmaan.

Kun kuolinpaikka on tsekattu, ryhmä matkaa vuosia aiemmin hylätyn mielisairaalan maille piknikille. Siellä Kiki ja Jane vaihtavat ylleen uima-asut, koska niinhän sen kuuluu mennä. Jatkossakaan he eivät pistä enempää ylleen.

Mielisairaalassa harjoittelee myös kovisgimma Tinan (Ruth Collins) johtama punk-bändi Tina and the Tots. Yhtyeen muita jäseniä ovat yhteiskunnallisesti valveutunut Godiva (Dawn Alvan) sekä rumpuja hakkaava Rapunzel (Farin). He kaikki ovat ottaneet ulkoiseen olemukseensa mallia goottimuodista ja Madonnan kasarityylistä. Bändin ainoasta biisistä – joka koostuu epäselkeästi huutamisesta – vastaa kokeellinen punk-yhtye Psychodrama.

Tarkoituksellisen ylinäyttelemisen kruunun ansaitsee kovisroolinsa kunnolla överiksi vetävä Ruth Collins, mutta kyllä muutkin pistävät parastaan. Erityisen hyviä hekotuksia tarjoilevat Darnell ja Rapunzel, jotka rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Voi sitä lutusen tuijotuksen määrää. Puhumattakaan molempien kuvitelmista, joissa he juoksevat toistensa syliin aurinkoisella pellolla! Rapunzel on Darnellista jopa niin hullaantunut, ettei eräässä kohtauksessa huomaa lainkaan ympärillään käytävää ankaraa tappelua.

Ja juu, tietysti paikalla on myös tappaja, eli mielisairaalan kellareissa asuva arpikasvoinen Mitch. Hän huomaa heti, että Kiki on kuin ilmetty äitinsä, ja ryhtyy lahtaamaan porukkaa saadakseen neitokaisen itselleen. Surkein kohtalo on varattu Godivalle, jonka pään Mitch upottaa happoon, jota itse käyttää käsiensä pesemiseen. Lopputuloksena on verta ja sulaa rasvaa valuttava hirviömäinen monsterikallo.

Ennen kuolemaansa Godiva yrittää ylipuhua tappajan päästämään hänet vapaaksi sillä perusteella, että väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Kun tämä ei auta, hän turvautuu väitteeseen, että onkin todellisuudessa republikaani ja äänesti Ronald Reagania presidentiksi. Tähän murhamies toteaa, että hän kunnioittaa Godivan oikeutta valita poliittinen vakaumuksensa, vaikka ei itse olekaan asiasta samaa mieltä.

Tästä ei mielipuolinen psykopaattitappaja enää kohteliaammaksi muutu!

Myös jatkossa murhissa on parhaimmillaan ehtaa splatter-grafiikkaa. Dennis kohtaa luojansa, kun Mitch poraa pitkällä poranterällä reiän hänen otsaansa. Janen kasvot päätyvät puolestaan riekaleiksi pienen pyörösahan avustuksella. Hauskinta näissä kohtauksissa on, että tappajan lähestyessä kukaan ei juokse pakoon, vaan kaikki jäävät kauhuissaan odottamaan kohtaloansa.

Efektimielessä osa murhista on varsin näyttäviä, vaikka väliin kohtauksiin on jäänyt elementtejä, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa – kuten vaikkapa letku, josta verta pumpataan ulos haavasta. Sama ihastuttava välinpitämättömyys mokista on muutenkin yksi elokuvan johtotähdistä.

Täydet pisteet ansaitsee kohtaus, jossa Kiki rukoilee pelastusta jumalalta: ”Saat rahaa, seksiä ja tavaratalon lahjakortin, jos selviän tästä hengissä.”

Silkkaa hämmennystä herättävät puolestaan pätkät, joissa tappaja katselee televisiosta vanhoja mustavalkoisia kauhuelokuvia. Näitä on mukana minuuttitolkulla, ja niiden ainoa tarkoitus näyttäisi olevan filmin venyttäminen kokopitkän elokuvan mittoihin.

Bonusdokumenteista selviää, että juuri tästä olikin kyse. Tempun takana oli leffan tuottanut Alexander W. Kogan, Jr., joka sattui omistamaan oikeudet lukuisiin Tod Slaughterin tähdittämiin, 1930-luvulla valmistuneisiin filmeihin. Näiden pätkien avulla Doom Asylum saatiin laajennettua 71 minuutista lähes 80 minuutin elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Doom Asylum on rakastettavan hupsu kauhuraina, jossa verinen splatter yhtyy kohdettaan kunnioittavaan parodiseen otteeseen. Filmi saa lisävirtaa kuvauspaikasta, joka on todellinen hylätty mielisairaala ruosteisine vuoteineen ja graffiteilla sotkettuine seinineen. Yllättävän monelle tekijälle leffa toimi myös ponnahduslautana nousujohteiselle elokuvauralle.

Esimerkiksi Friedman on sittemmin ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Efekteistä vastannut Vincent J. Guastini on puolestaan tuttu yli sadasta filmistä. Näyttelijöistä Ruth Collins on esiintynyt lukuisissa genrehalpiksissa, kun taas Kristin Davis kohosi kuuluisuuteen yhtenä Sinkkuelämää-sarjan neljästä päähenkilöstä. Myös Harrison White jatkoi näyttelijänuraansa. Sen sijaan Patty Mullen muistetaan yksinomaan roolistaan Frank Henenlotterin Frankenhooker-elokuvassa (1990). Monet muut näyttelijät jäivätkin sitten yhden filmin ihmeiksi.

Itse elokuva on blu-raylla sekä 4:3- että 16:9-kuvasuhteella. Kommenttiraitoja on kaksi, joista käsikirjoittaja Rick Marxin versio on huomattavan informatiivinen ja leviää laajalti filmin ulkopuolellekin.

Lisäksi levyltä löytyy kolme tuoretta haastattelua, joissa Ruth Collins, kuvaaja Larry Revene ja efektivelho Vincent J. Guastini muistelevat Doom Asylumin kuvauksia ilolla ja riemulla yhteensä noin tunnin ajan. Collins paljastaa mm. sen, että suostui vilauttamaan leffassa rintojaan, koska siitä maksettiin 200 dollaria ekstraa. Guastini puolestaan mainitsee, että hänen tärkein tietolähteensä tehosteita suunniteltaessa oli Tom Savinin Grande Illusions -teos.

Vanhemmassa haastattelukoosteessa (11 min.) ääneen pääsevät tuottaja Alexander W. Kogan, Jr., ohjaaja Richard Friedman sekä tuotantopäällikkö Bill Tasgal. Näiden pätkien mukaan elokuvan budjetti liikkui 80 000 ja 100 000 dollarin välimaastossa – riippuen keneltä asiaa kysytään. Lisäksi käy ilmi, että leffan ensimmäistä videoversiota on sensuroitu.

Näiden oheen vielä noin 30 kuvaa sisältävä galleria.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Petri Hiltunen
Praedor
Zum Teufel

Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.

Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.

Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.

Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.

Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.

Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.

Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.

Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!

Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.

Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.

Kirjat – Arthur Machen: Suuri jumala Pan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Arthur Machen
Suuri jumala Pan
The Great God Pan
Suom. Ronja Erkko. Abraxas

”Villeimmissä, inhottavimmissa unissasikaan et voi kuvitella edes kalpeinta varjoa siitä, mitä minä olen kuullut – ja nähnyt.”

Vuosina 1863–1947 elänyt walesilaiskirjailija Arthur Machen kävi Tähtivaeltajan lukijoille tutuksi numeroissa 4/14 ja 1/15 julkaistun, Pekka Mannisen kirjoittaman laajan artikkelin kautta. Novellikäännöstä jouduttiin kuitenkin odottamaan numeroon 1/18, jolloin Machenin tuotanto vapautui tekijänoikeuksista. Samaisen lehden pääkirjoituksessa totesin, että toivottavasti joku suomalainen kustantamo huomaa tämän ja julkaisee iloksemme kokonaisen kirjan Machenin lumoavia tarinoita.

Toive on käynyt enemmän kuin toteen, sillä Basam on pistänyt ulos jo kaksi Machen-opusta (Mystisiä kertomuksia ja Sirpale elämää). Lisäksi suomeksi on saatu Abraxas-kustantamon julkaisema Suuri jumala Pan -teos, joka on alkujaan kotoisin vuodelta 1894. Kirja sisältää nimitarinan ohessa samaa tematiikkaa käsittelevän Opaali-novellin, Antti Litmasen lyhyen Machen-esittelyn sekä kirjailijan esipuheen teoksen vuoden 1916 laitoksesta.

Suuri jumala Pan on yksi kauhukirjallisuuden merkittävimmistä klassikoista. Tarinan vaikutus näkyy erityisen selvästi H. P. Lovecraftin tuotannossa. Tarjolla on runsaasti sanoinkuvaamattomia kauhuja, yliluonnollista outoutta ja kertomusten sisäisiä kertomuksia.

Novellin ensimmäisessä jaksossa transsendentaalista lääketiedettä harjoittava tohtori Raymond kutsuu Clarke-ystävänsä seuraamaan kokeellista aivokirurgista toimenpidettä. Raymond on vakuuttunut, että aineellinen maailma on pelkkä varjo, joka kätkee todellisen, eli henkisen maailman meidän katseiltamme. Muutaman aivosolun uudelleenjärjestäminen voisi kuitenkin avata ihmisen silmät näkemään henkimaailman ja Pan-jumalan.

Koekaniinikseen Raymond on valinnut katuojasta pelastamansa Mary-tytön. ”Hänen elämänsä on minun, ja voin hyödyntää sitä miten mielin”, yltiöpäisten tavoitteidensa riivaama tohtori toteaa.

Jatkossa tarina etenee episodeina, joissa päähenkilöt vaihtuvat ja risteävät keskenään. Juonen ytimessä on kuitenkin yksi yhtenäinen tarina, joka etenee eri hahmojen silmin ja kuroutuu lopulta taitavasti yhteen. Raymondin jälkeen pääosan saa hänen ystävänsä, herra Clarke, jolle tuottaa suuria vaikeuksia olla antautumatta mystisten ilmiöiden vietäväksi. Niinpä hän lukee ja tutkii toistuvasti omaa käsikirjoitusnidettään, joka tottelee nimeä Muistiinpanoja Paholaisen Olemassaolon Todistamiseksi.

Kokonaisuutena Suuri jumala Pan on kiehtovaa, vetävää ja monipolvista kauhukirjallisuutta. Kun maailmojen välisiä verhoja raottaa, on tuloksena vain hirviömäisiä painajaisnäkyjä, kuolemaakin pahempia kohtaloita sekä tuhoon tuomittuja sieluja. Tämän kaiken Machen paukuttaa lukijan eteen mielenterveyttä raastavien tunteiden vuoristoratana, joka välttää hienosti sen sudenkuopan, jossa lukijalle yritettäisiin kuvailla henkilöiden kokemien kauhujen tarkempaa luonnetta. Näin jätetään tilaa mielikuvitukselle, joka yltää aina pidemmälle kuin yksikään paperille kirjattu visio.

Myös Opaali-tarinassa ylitetään kuilu, joka erottaa tietoisen maailman materian piiristä. Tällä kertaa kaikki saa alkunsa, kun herra Dyson, joka kokee olevansa Lontoon fysiologian tutkija, tulee katsoneeksi tuiki tavallisen talon ikkunasta sisään – ja näkee helvetin aukeavan edessään. Tästä kaikesta hän kertoo herra Salisburylle, joka pitää moisia tarinoita vain vilkkaan mielikuvituksen tuotteina. Oudon yhteensattuman kautta Salisbury saa käsiinsä paperilapun, johon kirjattu mystinen loru ei suostu jättämään hänen aivojaan rauhaan.

Novelli tarjoilee jälleen rautaisannoksen salattuja tieteitä, kauhua, okkultismia, pakkomielteisiä tohtoreita, mystisiä käänteitä sekä Sohon sumuisia katuja. Tarina toimii hienosti, mutta valitettavasti kertomuksen lopputulema jää paljon alkukehittelyä laimeammaksi, jopa pettymykseksi.

Kirjan lopusta löytyy Machenin vanha esipuhe, joka valottaa kiintoisasti Suuri jumala Pan -novellin syntyhistoriaa. Mukana on myös otteita vanhoista kritiikeistä, joissa tarina tuomitaan armotta naurettavaksi ja järjettömäksi. Mihin Machen itse toteaa: ”Sitten saapuivat arvostelut, ja hauskuus alkoi: minun täytyy tunnustaa, että nautin siitä kaikesta suuresti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Sarjakuvat – Jonathan Hickman & Mike Huddleston: Decorum

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Jonathan Hickman & Mike Huddleston
Decorum
Image

”Mitä hyötyä on tiedosta, kuinka universumia vaivaavan sairauden voisi parantaa, jos sitä ei osaa käyttää. Tällöin tieto ei ole siunaus, vaan kirous.”

Jonathan ”East of West” Hickmanin käsikirjoittama ja Mike Huddlestonin kuvittama Decorum (Image) on graafisena taideteoksena heittämällä vuoden 2022 komein sarjakuvatapaus. Isossa koossa julkaistu, noin 400-sivuinen opus ottaa kaiken ilon irti erilaisista kuvitustyyleistä. Skaala on uskomattoman laaja, ja vaihtelu on tarinankerronnan kannalta jopa perusteltua.

Jo sarjakuvan ensimmäisellä sivulla on esillä niin maalattua, harmaasävyistä kuin mustavalkoistakin taidetta. Jatkossa on luvassa myös luonnosmaista jälkeä, yhden lisävärin kerrontaa, mustavalkoviivojen ja värien leikkiä sekä kaikkea muuta – Huddleston kun selvästi hallitsee suvereenisti jokaisen kuviteltavissa olevan piirrostyylin.

Sarjakuvan tarina ei ole aivan yhtä maata mullistava, vaikka sisällössä riittääkin rutkasti ihmeen tuntua soittelevia scifi-ideoita. Mitenkään helposti kokonaisuutta ei pysty lyhyesti purkamaan. Yritetäänpä nyt kuitenkin edes raottaa kertomuksen pintaa.

Laajan galaktisen imperiumin romahduksen jälkeen kosmoksen mahtivoimana on toiminut singulariteettikirkkoa johtava tekoäly ja sitä palvelevat robottipapit, -paavit ja -konkistadorit. Kirkon pakkomielteenä on Taivaallisten äitien suojeleman luojamunan tuhoaminen. Munan metsästys on kestänyt jo niin pitkään, että ratkaisun hetket ovat vihdoin käsillä – ja kisan panoksena on koko universumin kohtalo.

Uskonnollisen kuvaston yliluonnollisteknisten tasojen osalta Decorum saavuttaa yhtä hämäriä ja psykedeelisiä todellisuusfantasioita kuin mihin suurmaestro Alejandro Jodorowsky on yltänyt omissa tieteissarjakuvissaan. Decorumin toinen keskeinen juonilinja kulkee selvästi ”realistisemmilla” poluilla.

Neha Nori Sood on rahapulasta kärsivä nuori lähettityttö, jonka galaksin paras palkkamurhaaja ottaa hoiviinsa. Neha päätyy tappajia kouluttavan Ihmisten sisarkunnan oppiin, vaikka toteaakin orientaatiohaastattelussa, että tappaminen ei kiinnosta häntä pätkääkään. Lisäksi hän mainitsee olevansa pikemminkin rakastaja, ja että hän ei pidä vahvoista ruuista mutta tykkää kovasti shortseista ja lyhyistä housuista.

Toki tässäkin kerronnan kaaressa riittää omat erikoisuutensa, mutta eipä nyt paljasteta yhtään enempää. Sen voin silti luvata, että jossain vaiheessa tarinalinjat kiertyvät taitavasti yhteen.

Kokonaisuutena Decorum on huumaava sarjakuva, jonka visuaalinen loisto hakee vertaistaan. Niinpä ei ole mikään ihme, että teos on ehditty kääntää jo useille kielille – ei tosin vielä suomeksi, mutta toivossa on hyvä elää.

Lapioi kuin sielunsyöjä lahjapaketissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/23

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , ,

Vaikka aina ei siltä tunnu, niin joissakin asioissa maailma on mennyt positiiviseen suuntaan. Vuonna 2000 saattoi vielä kuulla ihmettelyä siitä, että Finlandia-palkinnon voitti tieteiskirja, eli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaani. Sittemmin palkinto on luovutettu useammallekin spefi-kirjalle, eivätkä valinnat ole herättäneet kohua.

Viime vuonna kuuden teoksen ehdokaslistalle nousi peräti kolme spefi-romaania. Ne olivat Marja Kyllösen väkevän ilmaisuvoimainen Vainajaiset, Heikki Kännön vastustamattoman lukukokemuksen tarjoava Ihmishämärä sekä Sami Tissarin kujeileva vaihtoehtohistoria Krysa. Itse palkinto livahti lopulta kuitenkin aivan toiseen osoitteeseen.

Sama kehitys on näkynyt muissakin kotimaisissa kirjallisuuspalkinnoissa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia on viimeisen kymmenen vuoden aikana mennyt viidesti spefi-teokselle, Topelius-palkinnoista vielä useampi.

Runeberg-palkintoon ovat spefi-väriä tuoneet mm. Heikki Kännön Sömnö (2019) ja Marisha Rasi-Koskisen Rec (2021). Tänä vuonna voiton nappasi Marja Kyllösen Vainajaiset-teos. Palkintoraadin mukaan Vainajaiset on kielellisesti ainutlaatuinen romaani, joka ammentaa tummanpuhuvat rakennusaineksensa kauhusta ja kansanperinteestä.

Hauskaa oli myös huomata, että kun Helsingin Sanomat julkaisi helmikuun alussa ensimmäisen HS10-koosteensa viime aikojen kiinnostavimmista kirjoista, niin kaksi teoksista (Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi & Emily St. John Mandel: Asema 11) oli juuri valittu Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaiksi.

Kaiken kaikkiaan voidaankin todeta, että genrenä spefi ei enää herätä negatiivisia mielikuvia. Sen sijaan spekulatiivisen fiktion elementeistä on tullut luonteva osa yhä useamman kirjailijan työkalupakettia.

Ja hyviä spefi-kirjailijoitahan Suomessa riittää. Yksi heistä on tässä Tähtivaeltajassa esiteltävä Laura Luotola. Lahjakas tekijä on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, sillä hänen pitkään työstämänsä Suoja-trilogian viimeinen osa, Projekti, näki päivänvalon viime vuoden lopulla. Kaisa Rannan haastattelussa sanavalmis kirjailija kertoo niin urastaan, ajatuksistaan kuin teoksistaankin.

Perinteiseen tapaan vuoden ensimmäisen Tähtivaeltajan suurpanostus on massiivinen sarjakuvavuosikatsaus. Tarjonnan hitteihin lukeutuvat mm. Simon Spurrierin ja Matias Bergaran fantastinen Step By Bloody Step, Tom Kingin ja Bilquis Evelyn virheetön Supergirl: Woman of Tomorrow sekä Jonathan Hickmanin ja Mike Huddlestonin päitä räjäyttelevä Decorum.

Hieman vanhempaan sarjakuvatarjontaan tarttuu Jukka Vuorio. Hän pohtii artikkelissaan ihmiskuntaa jo pitkään kiusannutta ikuisuuskysymystä – eli kumpi voittaisi, jos Hulk ja Wolverine tappelisivat. Vastaus ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin voisi kuvitella.

Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuva pitää nyt yhden numeron tauon. Seuraavassa lehdessä onkin sitten luvassa tarinan suuri loppuhuipennus!

Täysin ilman sarjakuvia ei lukijoita silti jätetä, sillä mukana on Petri Hännisen ja Jussi Kaakisen kymmensivuinen Kaunis vanhuus.

Jäsenet saavat lehden välussä myös Helsingin Science Fiction Seuran alennuksiin oikeuttavan jäsenkortin.

Kirkuu kuin viivakoodi!

Toni Jerrman

Elokuvat – Koputus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Koputus

Kauhu ei ole koskaan ollut suomalaisten elokuvantekijöiden leipä- tai lempilaji. Yrityksiä on toki ollut, mutta useimmiten valmiit tuotteet ovat jättäneet rutkasti toivomisen varaa. Jonkin sortin onnistumisiakin on silti nähty, ja tähän kastiin lukeutuu myös Joonas Pajusen ja Max Seeckin ohjaama sekä käsikirjoittama Koputus.

Elokuva käynnistyy vuodesta 2006. Poliisit löytävät Sydänmaan metsämökin pihalta kirveellä tapetun perheenisän. Talosta paljastuu häkkiin suljettu pikkutyttö, mutta äiti on kadonnut teille tietymättömille.

Vuosia myöhemmin jo aikuisikään ehtineet lapset pääsevät vihdoin jakamaan vanhempiensa kuolinpesää. Paluu vanhalle kotitalolle nostaa kuitenkin pintaan traumaattisia muistoja hetkistä, jotka ovat pitkälti vaikuttaneet siihen, millaisia ihmisiä heistä on kasvanut.

Katraan vanhin, Mikko (Pekka Strang), piilottelee selvästi salaisuuksia. Hän haluaisi myydä mökin ja sitä ympäröivät ikimetsät pikimmiten eteenpäin. Pari vuotta nuorempi Maria (Inka Kallén) ei ole vakuuttunut myyntiaikeiden järkevyydestä ja kantaa yhä raastavaa katumusta nuorena suorittamastaan abortista. Kolmikon kuopus, Matilda (Saana Koivisto), yrittää puolestaan unohtaa lapsuuden kokemuksensa, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Kun sisältään rikkinäinen sisaruskatras – joka ei ole vuosiin nähnyt toisiaan – heitetään syrjäiseen mökkiin keskelle metsää, ei riidoilta ja tunteiden vuoristoradalta voi välttyä.

Sekä elokuvan että hahmojen pohjustuksessa on vaivaannuttavia riitasointuja, jotka tekevät tarinan alkupuolesta haparoivan. Immersiota häiritsevät myös musiikki- ja ääniraita, jotka yrittävät epätoivoisesti herätellä pelkotiloja kohtauksissa, joissa siihen ei ole mitään syytä. Aivan tavanomaiset näkymät puista ja metsistä eivät kelpaa kauhun lähteeksi.

Siinä vaiheessa, kun jännitysvaihde isketään kunnolla päälle, hahmot naksahtavat kuitenkin taitavasti lokeroihinsa ja äänimaailmakin alkaa palvella tarkoitustaan. Samalla myös öisen metsän pimeyteen saadaan ladattua visuaalista uhan tuntua.

Se, mistä pahuuden voimat kumpuavat, jääköön paljastamatta, sillä kerrontaan upotetut mysteerit ovat oleellinen osa elokuvan jännitettä. Ja vaikka joku voisikin pitää tarinan yliluonnollisia elementtejä jopa naurettavina, niin tämän tyyliseen kauhuelokuvaan ne istuvat kuin nenä naamaan.

Tasapainottoman alkupuolen jälkeen Koputus tarjoilee toimivan kauhuvision, jonka uumeniin on ilo sukeltaa – ja joka onnistuu yllättämään jopa paatuneenkin leffafriikin.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Ant-Man and the Wasp: Quantumania

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Ant-Man and the Wasp: Quantumania

Ensimmäinen Ant-Man-elokuva (2015) oli kiitettävän pienimuotoinen supersankarivisio, jossa osattiin ottaa ilo irti päähenkilön kyvystä kutistaa itsensä. Tällä linjalla jatkoi ihan onnistuneesti myös Ant-Man and the Wasp (2018). Nyt teattereihin rantautunut Ant-Man and the Wasp: Quantumania vetää kuitenkin koko konseptin vessanpöntöstä alas.

Ratkaisuun lienee syynä se, että Muurahaismiehellä oli keskeinen rooli suuren kokoluokan Avengers: Endgame -elokuvassa (2019). Niinpä uudenkin leffan täytyy liikkua maailmoja mullistavissa sfääreissä. Ei olisi tarvinnut.

Ihmisläheistä huumoria elokuvasta löytyy vain minimalistisina annoksina. Muuten päästellään menemään geneerisissä vauhtikuvioissa, joiden rautalangasta väännetyt opetukset toitottavat perheen tärkeyttä ja sitä, että heikompia on aina autettava. Samalla aiemmin niin fantastinen kvanttitodellisuus hiipuu yhdeksi tavanomaiseksi osaksi multiversumia.

Peyton Reedin ohjaaman filmin juonessa Scott ”Ant-Man” Lang (Paul Rudd), Hope Van ”Wasp” Dyne (Evangeline Lilly), Hank Pym (Michael Douglas), Janet Van Dyne (Michelle Pfeiffer) ja Cassie Lang (Kathryn Newton) päätyvät tahtomattaan kvanttimaailman uumeniin. Autioksi kuvitellussa paikassa asustaakin lukematon määrä erilaisia älyllisiä olentoja. Heitä kiusaa Valloittaja (Jonathan Majors), joka polkee kaikki kansat rautasaappaansa alle. Nyt pitäisi päättää, kumpi on tärkeämpää, kotiinpaluu vai kvanttimaalaisten pelastaminen Valloittajan ikeestä. Saat ihan itse arvata, mikä on oikea vastaus.

Kvanttimaailma paljastuu siis joksikin aivan muuksi kuin ennen on kuviteltu. Tämä selitetään sillä, että kvanttitodellisuudessa 30 vuotta viettänyt Janet ei ole koskaan kertonut totuutta kokemuksistaan – siitä, tästä ja tosta syystä. Juupa tuuba joo. Huumorin korvikkeena leffassa käväisee Bill Murray, joka vetää filmin muusta tyylistä poikkeavan roolinsa läpi komedia-asenteella. Hitusen myös ihmetyttää, että elokuvan ensimmäisen tunnin aikana suurin arvoitus on Valloittajan persoonallisuus – vaikka hahmon nimeä on etukäteen toitotettu torvessa jos toisessakin.

Quantumanian pahin ongelma on kuitenkin kokonaisuuden mitäänsanomattomuus. Valkokankaat on täytetty niin yltäkylläisen vauhdikkaasti liikkuvilla animoiduilla taustoilla ja hahmoilla, ettei mistään saa kunnon otetta. Elokuvan ihmishahmot tuntuvat päälleliimatuilta statisteilta, joiden ainoa tehtävä on aukoa suutaan sinisen kankaan edessä. Visuaalisen asun yleinen tummuus on joko tyylivalinta tai keino säästää tietokoneanimoinnin kustannuksissa.

Jos leffasta olisi pakko löytää jotain hyvää sanottavaa, niin Jonathan Majors esittää vakuuttavasti tarinan moniulotteista pahista. Lisäksi pari animaatiohahmoista pelittää ihan muikeasti, vaikka mallia onkin selvästi haettu Guardians of the Galaxy -elokuvista. Rakettijalkaiset, pehmeänpyöreät elävät talot nappaavat kuitenkin parhaat pisteet. Näitä heti lisää!

Ant-Man and the Wasp: Quantumania seilaa kaksi tuntia turhuuden turuilla. Nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin paljon kehittävämpään – kuten vaikkapa kynsien lakkaamiseen.

Toni Jerrman – 2 tähteä