Elokuvat – Avatar (2009)

Avatar-leffan uuden elokuvateatterikierroksen (23.9.–6.10.) kunniaksi kaivoimme leffan alkuperäisen Tähtivaeltaja-arvostelun naftaliinista – yli kymmenen vuoden takaa ja mitään sensuroimatta! Olkaa hyvä.

Avatar

Spoiler alert!

Mitä vittua! Nyt Toni-setä on hyvin, hyvin vihainen. James Cameronin vuosikausia väsäämä Avatar-leffa on tarinaltaan sekä henkilöhahmotelmiltaan niin mustavalkoista kuraa, että se tuo mieleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi useissa yhteyksissä valitun Battlefield Earthin (2000).

Juonenrääpäleessä tohtori Augustinen (Sigourney Weaver) johtama tiedemiesryhmä tutkii Pandora-planeetan vierasta ekosysteemiä. Halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) ottaa kuolleen veljensä paikan tässä avatar-projektissa. Tiimi kartoittaa vihamielistä ympäristöä keinokehoissa, jotka on muokattu paikallisten na´vi-humanoidien mukaisiksi. ”Jee, jee, mulla on taas jalat”, iloitsee Jake sinisessä supervarressaan.

Planeetan ihmissiirtokuntaa hallinnoi ahne suuryritys, joka louhii alueelta arvokasta älymetallia (englanniksi ”unobtanium”, ehe-ehe!). Pitkänhuiskeat na’vi-alkuasukkaat eivät pidä siitä, että heidän pyhiä maitaan raiskataan. Siksi kaivostoimintaa suojelemaan tarvitaan iso liuta kovapintaisia palkkasotureita. Keihäitä ja jousipyssyjä heiluttavat villit ajetaan pois kodistaan, koska sini-intiaanien luottamuksen voittanut Jake toimittaa sotilaille sisäpiirin tietoja.

Eläessään jalojen na’vien keskuudessa Jake kokee kuitenkin taivaallisen herätyksen ja tajuaa luonnonykseyden rahantaontaa tärkeämmäksi elämän ohjenuoraksi. Tämä selviää rautalankamonologista, ei itse elokuvallisesta kerronnasta. Paatoksellinen moraalisanoma on muutenkin niin lapsellinen, että elokuva lienee kirjoitettu viisivuotiaille.

Tarinan viimemetreillä Jakesta kuoriutuu myyttinen sankari, joka innostaa koko planeetan ilkeitä riistäjäkapitalisteja vastaan. Toki useilla päättömillä deus ex machina -ratkaisuilla avitettuna. Ihan kuin näitä kertomuksia, jossa jalot villit tarvitsevat valkoisen miehen pelastajakseen, ei olisi maailmassa jo muutenkin aivan liikaa.

Loppuunkaluttua, jo alunperinkin typerää tarinakaaviota tukevat kömpelösti jaksotettu kerronta sekä pahimpien kliseiden narikasta noukitut pahvihahmot. On suuryhtiön tumpelo pomomies (Giovanni Ribisi), pysäyttämätöntä pahuutta edustava eversti (Stephen Lang), na’vi-päällikön kuvankaunis Neytiri-tytär (Zoe Saldana) sekä muukalaisiin epäilevästi suhtautuva päällikön poika (Wes Studi jälleen kerran samaisessa roolissa). Voisiko mitenkään arvata rakkauden puhkeavan kukkaan Jaken ja Neytirin välillä?

Cameronin väitteet, joiden mukaan Avatar on paluu älykkään tieteisviihteen pariin, kannattaa unohtaa kaukaisimpaan peräkammariin. Älyä elokuvassa ei ole, eikä tökeröä new age -saarnaa tietoisesta Äiti Maasta ja kuolemattomista sieluista voi viihteeksi tahi scifiksi laskea. Ei, vaikka asiaa kuinka selitettäisiin puiden sähkömagneettisilla virtauksilla ja muulla hölynpölyllä.

Kauheinta Avatarissa on, että teknisen innovatiivisuutensa takia se on nähtävä – ja vieläpä elokuvateatterissa. Käytetty 3D-teknologia saa kaikki aiemmat kolmiulotteiset leffat vaikuttamaan latteilta. Cameronin ei tarvitse leikkiä yleisön päälle syöksyvillä esineillä, sillä esiin loihditut muoto- ja syvyysvaikutelmat tenhoavat jo sellaisinaan. Väliin tuntuu jopa siltä kuin olisi itse tapahtumien keskellä.

Myös entistä kehittyneempi tietokoneanimaatio tarjoaa huikeita visioita. Pandoran värikkäät kasvit sekä eläinkatraat heräävät eloon ja jaksavat ihastuttaa heikosti ajatelluista pohjistaan huolimatta. Hämmästyttävin saavutus on kuitenkin na´vien uskottava toteutus. Nämä bittihahmot ovat ilmeitä ja eleitä myöten aidonoloisia.

Sääli, että tekijöiden koko energia on mennyt ulkoisen loisteen hinkkaamiseen, sillä tämä vaivannäkö olisi ansainnut myös arvoisensa käsikirjoituksen. Nyt siltä osin ryömitään pohjamudissa.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/10.

Sarjakuvat – Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci: Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni

Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci
Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni

Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Giovanni Di Gregorion ja Alessandro Barbuccin tuore ranskalaistuotanto Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni lumoaa jo heti kättelyssä. Täydellisessä kuosissa ovat niin taide, tarina, päähenkilöt kuin tapahtumaympäristökin.

Grémilletin kolme sisarusta asuvat äitinsä kanssa taianomaiselta näyttävässä vanhassa ranskalaiskaupungissa. Viime aikoina siskoista vanhin, Sarah, on nähnyt joka yö saman unen. Siinä kolmikko leijailee öisessä metsässä kuin veden alla kelluen. He seuraavat meduusaparvea ja päätyvät valtavan puun oksilla lepäävän vanhanaikaisen, metallista ja lasista tehdyn kasvihuoneen äärelle. Sen sisällä heitä odottaa pieni, yksinäinen meduusa. Mitä ihmettä tämä uni voisi tarkoittaa?

Kun tytöt kysyvät aamuaterialla äidiltä meduusoista, tämä menee hiljaiseksi ja livahtaa ostoksille. Outo käytös herättää kolmikon uteliaisuuden, sillä he tietävät äidin nuoruudesta hyvin vähän. Näin käynnistyy Kolmen sisaren kerhon uusin tehtävä: äidin menneisyyden selvittäminen. Projekti vie Sarahin muun muassa kaupungin kasvitieteellisen puutarhan perällä sijaitsevan, jo vuosia aiemmin suljetun trooppisen kasvihuoneen ovelle.

Sisarukset Grémillet on maaginen ja aurinkoinen koko perheen sarjakuvamysteeri. Iloisessa, seikkailunhaluisessa sisarkolmikossa on luonnetta, mutta myös keskinäisiä ristiriitoja. Vanhimpana Sarah pomottelee nuorempiaan ja määrää tapahtumien tahdin. Cassiopéeta pompottelu ei innosta, ja hänen mielensä täyttävät romanttiset haavekuvat kukista ja prinsseistä. Nuorimmaisin, Lucille, avaa harvoin suunsa ja viihtyy lähinnä kissojen seurassa. He kaikki ovat kuitenkin äärimmäisen sympaattisia hahmoja.

Albumin taide ja värimaailma ovat uskomattoman kauniita. Tyylistä löytyy hienoisia mangavaikutteita. Tähän velkaan viitataan Sarahin makuuhuoneen esineistöllä, johon lukeutuu useita Totoro-pehmoleluja sekä monia muita ikonisia japanilaishahmoja.

Tahtoo heti lisää tätä herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

PS. Viimeisen lauseen toive kävi myös toteen, sillä Sisarukset Grémillet 2: Cassiopéen ihastus ilmestyi elokuussa!

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

Nostakaa lippu salkoon! Todellisuuden erinomaisin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, pursuaa ja tursuaa jälleen Helsingin elokuvateattereihin. 15.–25. syyskuuta mannaa sataa taivaasta lähes 150 pitkän ja yli 160 lyhyen elokuvan muodossa. Tästä ei filmifriikin elämä enää makoisammaksi muutu.

Koska kenenkään aika ei riitä festivaalin kaikkien elokuvien katsomiseen, olen koonnut tähän listan niistä leffoista, jotka itse aion festareilla tsekata. Ja koska nyt ollaan Tähtivaeltajablogissa, katse suuntautuu tietenkin scifin, fantasian, kauhun, Aasian ja animaatioiden suuntaan.

Lohkoketjumaisesti elokuvat on jaettu kahteen karsinaan, joissa molemmissa edetään tiukan aakkosjärjestyksen ehdoilla. Ja sitten ei muuta kuin menoksi!

Scifi, kauhu ja fantasia

Crimes of the Future (2022)
Mestariohjaaja David Cronenbergin uusin elokuva pakkaa kankaille lähitulevaisuuden dystopistista kehokauhua. Niin isolla kauhalla, että siitä riittää ammennettavaa suuntaan jos toiseenkin.

Don’t Worry Darling (2022)
Psykologisessa trillerissä 1950-lukulainen kotiäiti elää miehensä kanssa kokeellisessa, utopistisessa yhteisössä. Pinnan alla piilee kuitenkin synkkiä salaisuuksia, jotka vääntävät kaiken toiseen malliin.

Earwig (2021)
Surrealistiseksi, oudoksi ja kiehtovaksi mainittu elokuva tarkemmin nimeämättömäksi jäävän sodan jälkeisestä Euroopasta. Tarjolla niin kehokauhua, väkivaltaa kuin painajaismaista visuaalisuutta.

Enys Men (2022)
Kokeellisena ohjaajana mainetta niittäneen Mark Jenkinin ohjaama filmi kertoo erakkona elävästä naisesta, joka sekoaa omiin erikoisiin harhoihinsa. Folk-kauhuksikin elokuvaa on kutsuttu.

Lamb (2021)
Hidasliikkeinen islantilainen kauhufantasia maaseudulla asuvasta avioparista, joka kasvattaa eläinihmishybridiä kuin omaa tytärtään. Äidin roolia näyttelee Noomi ”Millennium” Rapace.

Neptune Frost (2021)
Afrofuturistinen musikaalifantasia mystisistä kapinallisista, jotka yrittävät löytää itselleen tilaa elää vapaasti ilman poliittista väkivaltaa ja taloudellista eriarvoisuutta. Uutta ja kummaa!

Vesper (2022)
Biopunk-henkisessä scifi-draamassa 13-vuotias Vesper yrittää sinnitellä isänsä kanssa hengissä ekosysteemiä kohdanneen tuhon jälkimainingeissa. Jo filmin visuaalinen ulkoasu kiehtoo.

W (2022)
Jos scifi-elokuvan esittely alkaa lauseella ”Kuolemansairas Madame Eurooppa kituu viimeisessä asemapaikassaan kiinalaisen mieskoneensa seurassa” on filmin pakko olla jotain ennennäkemätöntä.

Aasia ja animaatio

Decision to Leave (2022)
Eteläkorealaisen Park Chan-wookin tuorein elokuva yhdistää noir-henkisen murhamysteerin rakkaustarinaan. Ohjaajan filmit ovat aina pakkokatsottavia, joten odotukset asettuvat nytkin korkealle.

Inu-Oh (2021)
Masaaki Yuasan ohjaama anime sijoittuu 1300-luvun Japaniin. Arvostelujen perusteella visuaalisesti loistokas filmi rokkaa kuin eläin. Menee ihan heittämällä pakkotsekattavien listalle.

The Island (2021)
Anca Damianin erinomaisen erikoinen animaatio sekoittaa samaan villiin soppaan Robinson Crusoen, Välimerta ylittävät pakolaiset, omintakeisen merenneidon, piraatin perikuvan sekä ties mitä ihmeitä.

Plan 75 (2022)
Lähitulevaisuuden Japaniin sijoittuvassa elokuvassa voimaan on astunut vapaaehtoinen eutanasiaohjelma 75 vuotta täyttäneille kansalaisille. Idea tuo mieleen Piia Leinon Yliaika-romaanin.

Raging Fire (2021)
Vielä joitain vuosikymmeniä sitten hongkongilaiset toimintaelokuvat olivat R&A-festareiden tuhdein tukipilari. Nyt tätä herkkua tarjoilee Donnie Yenin tähdittämä kovaotteinen rikosdraama.

Vain sekunti (2020)
Zhang Yimou lukeutuu kiinalaisohjaajien kermaan kiitos mm. sellaisten elokuvien kuin Hero (2002) ja Lentävien tikarien talo (2004). Nyt liikutaan kuitenkin selvästi realistisemmissa ympyröissä.

Nämä elokuvat raapaisevat tietysti vain pintaa festivaalien koko tarjontaa ajatellen. Pienellä vaivalla listoilta löytyy varmasti lukuisia juuri sinua kiinnostavia filmejä. Koko kattauksen voi katsastaa osoitteesta https://hiff.fi/elokuvat/2022/

Katsomisiin!

Toni Jerrman

Kolumni – Pääkirjoitus 3/22

Spekulatiivinen fiktio on nykyisin monimuotoisempaa kuin koskaan. Tämä ei ole itsestäänselvyys, sillä vielä vuosituhannen vaihteessa kenttää hallitsivat yhdysvaltalaiset ja brittiläiset mieskirjailijat. Tänä päivänä elämme onneksi aivan toisenlaisessa todellisuudessa.

Matka on ollut kuitenkin pitkä. Hiljattain kuollut Nichelle ”Uhura” Nichols toki seilasi avaruuden käymättömillä korpimailla jo 1960-luvun Star Trek -sarjassa. Silti afroamerikkalaiset tieteissankarit olivat pitkään harvassa. Nykyisin näin ei enää ole. Tämän todistavat vaikkapa Tähtivaeltajissa 4/21 ja 1/22 julkaistut Cristy Zinnin ja Chinelo Onwualun novellit, jotka kertovat afrikkalaisista avaruuden valloittajista.

Tuoreet kirjailijatähdet hyödyntävät laajalti omia juuriaan tarinoidensa pohjina. Tästä käy hyvänä esimerkkinä Tähtivaeltaja 1/22:ssa esitelty Rebecca F. Kuang, joka perkaa teoksissaan Kiinan historian kipupisteitä. Tai lukuisat muut Tähtivaeltajassa viimeisen vuosikymmenen aikana käsitellyt kirjailijat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös Briteistä ja Yhdysvalloista ponnistaisi esiin uusia, upeita kirjailijoita. Yksi heistä on Idahossa syntynyt Alix E. Harrow. Kaunista ja evokatiivista kieltä käyttävä Harrow on julkaissut vasta kaksi romaania ja kaksi pienoisromaania, mutta jo ne ovat keränneet tukuittain ylistäviä arvioita sekä palkintoehdokkuuksia.

Harrow’n teoksissa on vahva feministinen ote, minkä ohessa hän nostaa esiin rasismin erilaisia ilmenemismuotoja – tinkimättä kuitenkaan mielikuvitusta soittelevista tarinoista ja syvällisesti luoduista henkilöistä.

Kirjailijan kertomuksissa esiintyy usein noitia, joten on luontevaa, että hän on tarttunut myös satuihin ja tehnyt niistä kiitettävän monitasoisia uudelleentulkintoja. Monet näistä teemoista ovat esillä hänen Plataani ja sibylla -novellissaan, jonka suomennos löytyy tästä lehdestä.

Viimeiset parikymmentä vuotta dystopiat ovat hallinneet nuorten ja nuorten aikuisten tieteiskirjallisuutta – niin meillä kuin maailmallakin. Teokset heijastelevat vahvasti yhteiskunnallista kehitystä ja pelkoja siitä, mihin saatamme olla menossa.

Yhden hyvän syyn kirjoittaa juuri dystopioita tarjoilee Anne-Maija Aalto haastattelussaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon Mistä valo pääsee sisään -teoksellaan voittanut kirjailija ei pelkää kuvata niitä kauhuja, jotka eriarvoistava ja inhimillisyytensä kadottanut yhteiskunta tuo tullessaan.

Joskus on hyvä katsoa myös menneisyyteen, jotta tiedämme, mistä olemme tulossa. Tähän aiheeseen keskitytään sekä Adam Strange -artikkelissa että dvd-palstalla.

Adam Strange on yksi tieteissarjakuvan pitkäikäisimmistä sankareista, ja hahmon erilaiset tulkinnat valaisevat hyvin kulloisenkin aikakauden ilmapiiriä. Dvd-palstalla käydään puolestaan läpi japanilaisen tieteiselokuvan kehitystä usean vuosikymmenen ajanjaksolla. Jokaisesta mukaan valitusta filmistä löytyy kytköksiä oman aikansa yhteiskunnalliseen murrokseen.

Näiden kattausten ohessa tarjolla on runsaasti kirja-, elokuva- ja sarjakuva-arvosteluja sekä Puupäähatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvan kymmenes jakso.

Lukemisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – Nope

Nope

Käsikirjoittaja-ohjaaja Jordan Peele on saanut harvinaisen vapaat kädet toteuttaa normista poikkeavia visioitaan pienimuotoisen Get Out -leffan (2017) menestyksen ansiosta. Vuonna 2019 valkokankaille saapui Us, jonka kauhukuvasto sinkoili erikoisiin, mutta aina yhtä nerokkaisiin sfääreihin. Nyt vuorossa on Nope, joka on jälleen omaperäinen keitos tuttua kuvastoa ja eriskummallisia käänteitä.

Elokuva alkaa vuoteen 1998 sijoittuvalla kohtauksella. Siinä kepeän Gordy’s Home -perhekomedian kuvaukset muuttuvat kauhujen näyttämöksi, kun Gordy-simpanssi sekoaa ja käy kanssanäyttelijöidensä kimppuun.

Seuraavaksi siirrytään nykypäivään ja syrjäiselle Haywoodin hevostilalle, jossa koulutetaan ratsuja elokuviin ja tv-tuotantoihin. Yllättäen tilan sähkölaitteet lakkaavat toimimasta ja taivaalta alkaa putoilla luotien lailla kolikoita, avaimia ja muita pieniä esineitä. Yksi niistä tappaa paikkaa pyörittävän Otis Haywood Seniorin (Keith David). Jatkossa tilan hoitaminen jää OJ Haywoodin (Daniel Kaluuya) ja hänen siskonsa Emerald Haywoodin (Keke Palmer) harteille.

Murheessa vellova OJ ei ole kuitenkaan isänsä veroinen markkinamies, joten hän joutuu myymään hevosia pitääkseen tilan pystyssä. Yksi ostajista on Jupiter’s Claim -nimistä villin lännen huvipuistoa pyörittävä Ricky ”Jupe” Park (Steven Yeun). Tämä entinen lapsinäyttelijä selvisi hengissä Gordy’s Home -sarjan verilöylystä. Nyt hän vetää työkseen live-esityksiä Jupiter’s Claimin lavalla.

Kunnon näytöksiä on luvassa myös pilvien lomassa, sillä Haywoodien tilan toimintaa häiritsevät yllättäen panikoivat hevoset sekä selittämättömät sähkökatkot. Niiden aikana taivaalla näyttäisi sinkoilevan jokin vieras esine. Voisiko kyseessä olla lentävä lautanen?

Jos kuvittelee, että Peele sortuisi näin tavanomaiseen ufo-tarinaan, ei voi olla enempää väärässä. Verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen elokuvan mysteeritarinaan ui useita yllättäviä piirteitä, joita on mahdoton arvata ennakkoon. Peele myös lähestyy aihepiiriään aivan toisenlaisella tavalla ja toisenlaisesta kulmasta kuin mihin katsoja on tottunut. Näin tutummatkin ainekset saavat aivan uusia merkityksiä. Lisätehoja filmiin tuovat erikoiset leikkaukset, yhtäkkiset siirtymät paikasta toiseen sekä massiivisilla tehoilla soiva ääniraita.

Temaattisia tasoja filmissä riittää. Yksi niistä liittyy eläinten kouluttamiseen ja käyttämiseen esiintyjinä. Toinen katseen, katsomisen ja katsojan merkitykseen kulttuurituotteen luomisessa. Näitä kahta teemaa yhdistävät elokuvan moninaiset kytkökset Hollywoodin unelmatehtaaseen sekä ihmisten addiktiiviseen tarpeeseen kokea aina vain näyttävämpiä draamoja ja spektaakkeleja.

Valitettavasti Nope ei toimi kokonaisuutena yhtä tiukasti kuin Us. Filmin henkilökaartin tahallisen vinksahtanut käytös etäännyttää, ja paikoin tunnelmaa latistaa sisäsiittoisten viittauskohtausten nytkähtäminen naurettavuuden puolelle. Se, että filmi tuo hetkittäin mieleen M. Night Shyamalanin tuotannon, on puolestaan synti, jota ei voi antaa anteeksi.

Ongelmineenkin Nope on poikkeuksellinen ja mieleenpainuva elokuva. Se tulee kokea juuri valkokankaalla, mikäli filmistä haluaa saada kaikki tehot irti.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Kirjat – H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla

H. P. Lovecraft
Hulluuden vuorilla

At the Mountains of Madness
Suom. Lauri Lattu. Nysalor

Olen jo useamman vuosikymmenen ajan toivonut, että H. P. Lovecraftin tarinoista saataisiin uudet suomennokset. Jalavan 1980- ja 1990-luvuilla kustantamat ja sittemmin useaan kertaan uudelleenjulkaistut käännökset kun eivät kunnolla tavoita Lovecraftin tekstien alkuperäistä voimaa ja tunnelmaa. Tällä tiellä on vihdoin otettu ensiaskeleet, sillä pieni Nysalor-kustantamo julkaisi vuonna 2020 Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita -kokoelman Lauri Latun pätevällä suomennoksella. Nyt vuorossa on Latun kääntämä Hulluuden vuorilla -pienoisromaani.

Kosmista tieteiskauhua edustava kertomus kuvaa Miskatonicin yliopiston retkikunnan matkaa Antarktiksen synkkien salaisuuksien äärelle. Matkasta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt ryhmän johtajana toiminut William Dyer on valmis kertomaan uskomattoman totuuden heidän kokemuksistaan – estääkseen näin ketään muuta enää matkaamasta hulluuden vuorten tuolle puolen.

Tarina käynnistyy lähes kliinisen tieteellisesti, kun Dyer esittelee retkikunnan varusteita ja tutkimusmatkan ensimmäisiä etappeja. Tosin jo tässä vaiheessa lumeen ja jäähän peittyneen kuolleen mantereen mystinen tyhjyys saa kertojan yltymään runolliseen kuvailuun, jota värittävät merkitykselliset yhtymäkohdat kammotun Necronomicon-teoksen sanoinkuvaamattomiin kauhuihin.

Retki saa uuden käänteen, kun tutkijat löytävät muinaisesta saviliuskeesta fossiilisia jälkiä, jotka uhmaavat kaikkea sitä, mitä Maapallon varhaisista kehitysvaiheista tiedetään. Nämä löydöt johtavat retkikunnan aiemmin tuntemattomaksi jääneen, Himalajaakin korkeamman vuorijonon äärelle. Ja tämän jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Jo tässä vaiheessa mukaan pakkaa sellaisia mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä, että lukija on täysin täpinöissään. Jatkossa jännitys vain tiivistyy ja ihmeet muuttuvat entistäkin henkeäsalpaavammiksi. On lähes yliluonnollista, kuinka taitavasti Lovecraft onnistuu kerimään esiin toinen toistaan painajaismaisempia visioita. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä jätetään vain pahaenteisten vihjailujen varaan. Lisäksi alitajuntaa soitteleva teksti on niin uskomattoman evokatiivista, että kuvatut kauhut ja niiden nostattamat tunnelmat saavat lähes käsinkosketeltavia muotoja.

Hulluuden vuorilla on mestariteos jopa Lovecraft-asteikolla, joten on hienoa, että se on saatu suomeksi näin hyvin toimitettuna laitoksena. Alkuperäisen tarinan ohessa mukana on Latun Antarktiksen olosuhteita ja historiaa valottava esipuhe, runsaasti tekstissä käytettyjä termejä avaavia alaviitteitä sekä laajat jälkisanat, jotka pureutuvat mm. tarinan taustoihin sekä pienoisromaanin yhteyksiin Lovecraftin muuhun tuotantoon.

Kiitän ja kumarran.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Sarjakuvat – Rick Remender & co: The Scumbag

Rick Remender & co
The Scumbag

Sankareita on monenmoisia, toiset heistä huomattavasti epätodennäköisempiä kuin toiset.

”Ernie on rienaava nisti, lukutaidoton hanttapuli. Ja ainoa asia, joka seisoo meidän ja maailmanlopun välissä.”

Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta totta se on: monissa liemissä keitetyn Rick Remenderin käsikirjoittama ja usean taiteilijan kuvittama The Scumbag (Image) on nerokas ja saumaton yhdistelmä mielipuolista räkärevittelyä sekä älykästä yhteiskunnallista kommentaaria.

Sarjakuvan päähenkilönä häärii ihastuttavan vastenmielinen kusipää Ernie Ray Clementine. Kamalle, seksille ja bailaamiselle elämänsä omistanut rähjäinen rappioalkoholistipummi haisee pahalle eikä välitä muista kuin itsestään. Jo tarinan alussa hänet nähdään ripuloimassa keskellä vilkasta jalkakäytävää.

Hämmästyttävien mutta silti loogisten käänteiden seurauksena kaikkien vihaama luuseri päätyy piikittämään suoneensa seerumia, joka antaa hänelle supervoimat. Nämä kyvyt tosin nousevat esiin vain silloin, kun hän toimii pyyteettömästi muiden hyväksi – ajatus, joka ei voisi olla Ernielle enää yhtään vieraampi. Tämä paskiainen vähät välittää maailman pelastamisesta tai viattomien suojelemisesta.

Kaikesta vastahakoisuudesta huolimatta Ernie saadaan houkuteltua järjestöön, joka taistelee yhteiskuntarauhaa horjuttavia salaliittoja vastaan. Tosin vastineeksi hän vaatii lentävän auton, puhuvan seksirobotin, Judas Priestin yksityiskonsertin, salkullisen huumeita sekä dynamiittinunchakut!

Ernien valvojaksi ja partneriksi päätyy taistelutaidoiltaan esimerkillinen Sisar Mary. Kokaiinipöllyisen sekopäänistin ohjaileminen oikeaan suuntaan on kuitenkin vaikeampaa kuin mikään toinen temppu koko maailmankaikkeudessa. Pakko on silti yrittää, sillä todellisuus on täynnä uhkia, jotka ovat pysäytettävissä vain Ernien kyvyillä.

Parivaljakon ensimmäinen kohde on valkoista ylivaltaa kannattava nationalistinen natsisalaseura, joka haluaa palauttaa Yhdysvaltoihin 1950-lukulaisen yhteiskuntamallin. Seuraavaksi vastaan tulee toinen ääripää, eli woke-kulttuurin fanatistiset esitaistelijat. Heillä on Kuussa tukikohta, josta käsin he yrittävät pakottaa kaikki ihmiset tukahduttamaan yksilöllisyytensä ja ajattelemaan juuri niin kuin he. Molemmat tahot tietenkin kuvittelevat toimivansa yleisen hyvän nimissä.

”Me rakennamme totuutemme sinusta, elämästäsi, teoistasi ja siitä, mihin uskot! Omat tunteemme ovat ainoa todiste, jonka tarvitsemme!”

Seksiä! Huumeita! Rock’n’rollia! Väkivaltaa! Hurttia huumoria! Sivaltavaa satiiria! The Scumbag pyyhkii takapuolensa poliittisella korrektiudella ja pistää menemään kuin olifantti posliinikaupassa. Tulehtunut yhteiskunnallinen keskustelu ja fundamentalistinen ajattelu nuijitaan maan rakoon sellaisella pieteetillä, ettei mitään rajaa. Paha tästä on enää paremmaksi pistää.

Kakun täyteläistävät useat upea taiteilijat, kuten Lewis Larosa, Roland Boschi, Wes Craig, Bengal, Francesco Mobili ja monet muut. Kokonaisuuden sitoo yhteen Moreno Dinion väritys, joka on täyteläistä ykkösluokkaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – James Harren: Ultramega

James Harren
Ultramega 1

”Pyhä tyhjyys… Kosminen muna. Tyhjyyden munasolu. Jotain on vialla itse luomakunnassa…”

Alkuräjähdyksen myötä maailmankaikkeuteen sikisi kaksi mahtiolentoa: Ultramega-sankari ja Kaiju-hirviö. Tuosta hetkestä lähtien he ovat taistelleet keskenään – tuhoten siinä sivussa kokonaisia aurinkokuntia. Kun älyllinen elämä kehittyi eri planeetoilla, ne valjastettiin mukaan tähän mittelöön. Nyt on Maapallon vuoro.

Jason on epäonninen nyrkkeilijä, joka päätyy aktiiviuransa jälkeen siivoamaan vessoja. Tästäkin työstä tulee potkut, kun siivoojat korvataan roboteilla. Kaikki muuttuu, kun hän näkee unen. Siinä ulkoavaruudellinen ilmestys kertoo, että hänet on valittu yhdeksi Maapallon suojelijoista. Hän saa voiman, jolla taistella kosmista ruttoa, kaiju-kirousta vastaan.

Tuntemattomalla tavalla leviävä kaiju-tartunta voi muuttaa kenet tahansa valtavaksi hirviöksi, joka alkaa ahmia ihmisiä suuhunsa – tai suihinsa. Näiden toinen toistaan oudomman näköisten monstereiden pysäyttämiseen tarvitaan pilvenpiirtäjien kokoisia ultramega-sankareita. Työsarka on niin loputon, että vuosien vieriessä väsymys alkaa painaa Jasonin harteita. Aikaa ei tunnu löytyvän edes vaimolle ja heidän pienelle pojalleen.

Jasonilla on myös synkkä salaisuus. Kymmenen vuotta aiemmin hän huomasi, että hänen silloinen, raskaana oleva vaimonsa oli saanut kaiju-tartunnan. Sen sijaan, että olisi tappanut puolisonsa, hän pakeni paikalta. Näin ex-vaimo ja tämän poika ovat saaneet kehittää kaiju-kykyjään salassa. Ja nyt he ovat päättäneet astua esiin.

Luvassa on taistelu, jossa suolet ja irtopäät lentävät, jossa rakennukset sortuvat ja jossa kaupunkilaiset hukkuvat suunnattomiin verivirtoihin.

Tämä on kuitenkin vasta alkua tarinalle, joka tarjoilee eeppistä toimintaa, huikeita hirviöitä, mainioita hahmoja, kosmista meininkiä sekä hurttia huumoria. Juonikuvioissa riittää mielikuvituksellisia käänteitä ja fantastisia aineksia vaikka muille jakaa. Kun vielä kuvituskin on dynaamista ja ihastuttavan iskevää, ei James Harrenin Ultramega-sarjaa (Image) voi pitää muuna kuin täysosumana.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – Sami Makkonen: Hevosjumala

Sami Makkonen
Hevosjumala

”Pelko ja rienaus. Pettymys ja pakkomielle. Ne asuivat tässä talossa.”

The Texas Chain Saw Massacre, The Hills Have Eyes, Kuutamosonaatti… Jos ryhtyisin tässä listaamaan kaikki ne kauhuelokuvat, jotka kertovat syrjäseutujen mielipuolten synkistä harrastuksista, joutuisit lukemaan litaniaa useamman päivän ajan. Samaisesta aihepiiristä ammentaa myös Sami Makkosen painajaismainen Hevosjumala-albumi (Like). Tosin se sekoittaa kuvioihin myös kirotun kirjan, joka herättää mielleyhtymiä Evil Dead -elokuvien ja H. P. Lovecraftin tuotannon suuntaan. Kaikista näistä yhtymäkohdista huolimatta Hevosjumalaa voi kutsua sekä omintakeiseksi että suomalaiskansalliseksi teokseksi.

On vuosi 2017, kahta päivää ennen joulua. Kolme nuorta hiihtäjää on eksynyt lumisen metsän uumeniin. Onnekseen – tai pikemminkin epäonnekseen – he päätyvät Harvilan suvun syrjäiselle maatilalle. Siellä he kohtaavat Pertin ja Marjatan ohessa pyörätuoliin sidotun, hengityslaitetta käyttävän potran Petru-pojan. Unohtaa ei sovi kuollutta isoisää, Aatosta, jota säilytetään halkoliiterissä – sillä onhan pian luvassa jouluyö, taikojen aika. Ja jos loitsut ja uhrit suoritetaan oikein, kylmältä maalta ja hevosen paskalta haiseva Herra tulee ja tuo pimeyden mukanaan.

Riittien jälkeen tarina hyppää vuoden 2017 heinäkuulle. Nyt kerronnan keskiössä on nuoripari, joka on remontoimassa Harvilan sukutilan naapurissa sijaitsevaa ränsistynyttä mökkiä. Heille tällöin vielä elossa ollut Aatos toteaa, että kannattaisi poistua paikalta ennen kuin on liian myöhäistä. Varoitukset kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Ja sitten maakellarista nousee…

Se, kuinka tähän kaikkeen on päädytty, selviää albumin viimeisestä jaksosta, joka käynnistyy vuoden 1988 kesäpäiväntasauksesta. Tuolloin Aatos päättää loitsia siunausta perheelleen mystisen taikakirjan ohjeiden avulla. Tästä saa alkunsa hulluus, joka lopulta vie koko suvun mukanaan.

Hevosjumala on vanhojen suomalaisten mytologioiden pohjalta laadittu vahvatunnelmainen kauhusarjakuva, jonka voimakas graafinen ilme saa mielikuvituksen laukalle. Kuvissa selkeys antaa tilaa tummille kauhuille, jotka iskevät suoraan alitajuntaan. Lopulta koossa on vimmainen pyörre, joka imee lukijan helvetillisten houreiden riepoteltavaksi.

Tähän synkkyyteen on hyvä hukkua.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – Arttu Unkari & Kai Vaalio: Isämies ja hyytävä hypnoosi

Arttu Unkari & Kai Vaalio
Isämies ja hyytävä hypnoosi

Otava

Kuten kaikki takuuvarmasti tietävät, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kuvakirjat istuvat mainiosti myös aikuislukijan käteen. Sama pätee tietysti myös mm. kaikkiin Jii ”Jasso-kissa” Roikosen kuvittamiin lastenkirjoihin. Tähän samaan kastiin on sittemmin noussut Tähtivaeltajastakin tuttu Kai Vaalio, jonka kynästä ovat syntyneet esimerkiksi Arttu Unkarin kirjoittamien Isämies-teosten hulppeat kuvitukset.

Vahvoja scifi-elementtejä sisältävä Isämies ja hyytävä hypnoosi on kirjasarjan kolmas osa. Romaanin päähenkilöinä seikkailevat nuoret koulukaverit Oona Luokkanen ja Eeli Korhonen. Pakkaa sekoittaa urakalla Oonan isämies, ensiluokkainen Ensio Luokkanen. Hän kuvittelee olevansa maailman paras ihminen sekä maailmankaikkeuden älykkäin poliisi. Todellisuudessa hän on onneton paukapää, joka kompastelee töppäyksestä toiseen eikä koskaan kuuntele järjen ääntä – siis Oonaa.

Heti kirjan alussa tavataan opettaja, joka näyttää menettäneen järkensä. Hän saapuu luokkahuoneeseen julistamaan, että galaktisen federaation perustaneet deuseksilaiset ovat tulossa Maapallolle. Kehittämänsä tarunhohtoisen Masiinan avulla muukalaisoliot ratkaisevat kaikki ihmiskunnan ongelmat kertaheitolla. Ei enää sotia, tauteja tai rusinoita maksalaatikossa!

Moinen käytös ei ilahduta rehtori Yrmyä, joka antaa opettajalle saman tien potkut. Opettajaa saapuu sijaistamaan hauraanoloinen vanhus, Hilja Tossukka. Kaikkien odotusten vastaisesti Hilja onnistuu hiljentämään riehuvat koululaiset ja saa heidät keskittymään opintoihinsa. Tämän luonnottomuuden huomatessaan Oona ja Eeli ovat täysin vakuuttuneita siitä, että nyt on jotain pahasti pielessä.

Onnistuvatko Oona ja Eeli selvittämään Hiljan salaisuudet? Pystyvätkö he pelastamaan koko Maapallon hyytävän hypnoosin vaaroilta vai ottavatko he kaiken ilon irti hypnotisoitujen ihmisten pompottelusta? Entä miten kuvioon liittyvät tehtaiden tuhopoltot, tulipalon lailla etenevä nokkahuiluvillitys sekä hourailut deuseksilaisten saapumisesta?

Sopii myös kysyä, onko Isämiehen kehittelemä lihasosekeitto todellakin universumin paras ruokalaji?

Isämies ja hyytävä hypnoosi on hekotuttavan hauska ilopilleri. Teos repii mielikuvituksellista huumoria irti sekä juonikuvion villistä päättömyydestä että hahmojen toilailuista ja muista edesottamuksista. Vitsejä ja piikkejä sinkoilee nopeampaan tahtiin kuin laki sallii tai aivot pystyvät kerralla edes käsittelemään.

Samat kehut on helppo kohdistaa myös Vaalion kuvitukseen, joka on herkullisen ilmeikästä ja välittömän riemastuttavaa. Joihinkin kuviin on upotettu myös niin paljon pieniä huvittavia yksityiskohtia, että vaikka niitä tutkailisi minuuttikaupalla, aina on jotain uutta ja hauskaa löydettävää.

Hahmoista erityiskiitoksen ansaitsee vanharouva Aini Mäkälä, joka ilmestyy tämän tästä paheksumaan närkästyneesti kirjan tapahtumia sekä nykynuorison huonoa käytöstä. Hän varoittelee jo teoksen alkusivuilla, että älkää nyt herran pieksut tällaista kirjaa alkako lukea. Ja ennen vanhaan koulussa sentään viihdyttiin, koska muuten sai karttakepistä sormille.

Jehnaa ja hubaa! Tai kuten Aini asian ilmaisi: ”Maailma joka tuottaa tällaisia kirjoja saakin loppua ja sassiin!”

Toni Jerrman