Sarjakuvat – Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

Ville Ranta
Kuinka valloitin Ranskan

WSOY

”Niin minä matkustin kohti suuruuttani!”

Ville Rannan omaelämäkerrallinen Kuinka valloitin Ranskan (WSOY) on tragikoominen satiiri taiteilijaelämän haasteista. Kertomus polttavista haaveista, toteutumattomista toiveista ja siitä, miltä tuntuu hakata päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Kirjan yhtäläisyydet todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin ovat tekijänsä mukaan satunnaisia, sillä ”todellisuus on pahempi ja sitä on paljon enemmän”.

Kirjan alussa jo nelikymppiseksi ehtinyt Ville päättää vielä kerran hypätä hämähäkinverkkoon, josta luuli jo päässeensä irti. Vanha tuttava on noussut johtavaan asemaan suuressa ranskalaisessa sarjakuvakustantamossa, ja hän on aina uskonut Villen kykyihin. Nyt on siis loistava tilaisuus iskeä vihdoin läpi Ranskan markkinoilla!

Vaimo ja lapset saavat jäädä, kun Ville rientää pää kolmantena jalkana Pariisiin.

Tästä kehyskertomuksesta siirrytään muistelemaan menneitä. Jo nuorena Villen suurin haave on ollut menestyä taiteilijana juurikin Ranskassa. 25-vuotiaana hän on vakuuttunut omasta nerokkuudestaan ja siitä, että läpimurto on vain ajan kysymys. Tätä näkemystä pönkittää ”Lancelot”, joka ylistää Villen töitä ja esittelee hänet pariisilaisille kustantajille ja taiteilijoille.

Lopulta myös tärppää, kun ranskalaisen sarjakuvataivaan suurin tähti, ”Richart”, antaa Villelle piirrettäväksi oman käsikirjoituksensa. Tie taivaisiin on apposen auki, vaikka itse käsikirjoitus onkin Villen mielestä aivan luokatonta kuonaa. No, luvassa on silti takuuvarma myyntimenestys, joka takaa Villelle töitä alan suurimpien kustantamojen listoilla. Todellisuus osoittautuu kuitenkin vallan toisenlaiseksi…

Kuinka valloitin Ranskan on koskettavan vereslihainen kuvaus kaiken nielevästä pakkomielteestä. Taiteilijan menestymisen tarpeesta ja hylkäysten synnyttämästä tuskasta. Ranskalaisen sarjakuvateollisuuden yli- ja alilyönneistä. Ranta päästää lukijan jopa niin likelle omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan, että väliin on pakko tukeutua siihen näkemykseen, että osa tapahtumista on vain vertauskuvallisia ilmentymiä tekijän tunnetiloista.

Henkilökohtaisuuden rinnalla albumi tarjoilee tärkeän muistutuksen siitä, että vaikka jonkun taiteilijan ura saattaa ulkoapäin näyttää menestystarinalta, ei tekijä itse välttämättä koe samoin. Elämään kun mahtuu aina enemmän piinaa ja pettymyksiä kuin nopeasti unohdettavia tähtihetkiä.

Ilman kerronnan vahvaa itseironista otetta terapeuttinen sarjakuva olisi varmasti ahdistavaa luettavaa, vaikkei tarina toki tässäkään muodossaan mikään ilopilleri ole. Syvästi inhimillinen ja erinomaisesti toimiva kuitenkin.

Rannan luonnosmainen piirrostyyli on teoksessa kiitettävän tunnelmallista ja ilmeikästä – vaikka kuvien ympärillä ei olekaan ruutuja. Niinpä jos tämä teos ei ole mukana seuraavan Sarjakuva-Finlandia-kisan kärkikahinoissa, minä lupaan syödä kaikki naapurini rubiinit. Ja sillä sipuli!

”Mietin, että ehkä koko menestys ja taiteilijuus olivat pelkkää pilaa… ja erityisen julmaa sellaista.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 2

Stan Sakai
Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Zum Teufel

Samuraijänis on täällä taas! Eli pöytään on lyöty Stan Sakain tuhti tiiliskivi Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto (Zum Teufel, suom. Vesa Heino). Ja nyt kuulkaas päästään kiinni itse asiaan, sillä paria turhaa mutanttininjakilpikonnatiimikertomusta lukuun ottamatta tämä kirja on täyttä timanttia – ja selvä edistysaskel edelliseen albumiin verrattuna.

Teoksen pitkässä nimitarinassa käydään valtapeliä feodaalisen Japanin hallinnasta. Shoguniksi pyrkivän lordi Hikijin kumppani punoo salajuoniaan, ja Usagi-sankarimme joutuu tukeutumaan perivihollistensa apuun näiden suunnitelmien alasampumiseksi. Epäilyjen, kyräilyjen ja väärien syytösten värittämän jännitysnäytelmän keskellä samuraimiekat heiluvat ja ninjat pistävät parastaan. Lisäksi kuvioissa häärivät Usagin vanhat tutut, lainsuojaton sokea sika Zato-Ino sekä huijauksiin taipuvainen palkkionmetsästäjäsarvikuono Gennosuke.

Vauhdikas kertomus on täynnä toimintaa, hyvää ajankuvaa sekä mainiota henkilökehittelyä. Sakain selkeä ja vetreäviivainen taide taipuu vaivatta sekä dramaattisiin kaksintaisteluihin että tarinan rauhallisempiin hetkiin. Tämä kama jyrää kuin eläin!

Kirjan päätökseen on koottu lyhyempiä tunnelmapaloja, jotka todistavat Sakain kyvyn luoda hyvinkin erilaisissa rekistereissä kulkevia sarjakuvia. Tulta ja jäätä on traagisen koskettava visio pohjattoman ahneuden ankeasta lopputulemasta, kun taas Tarina leijasta on malliesimerkki taitavasti kerrostuvasta kerronnasta. Tappavampaa mättöä on puolestaan tarjolla tarinassa Verisiivet, jossa lepakkoninjojen klaani pitää pientä maalaiskylää kauhun vallassa.

Kunniamaininnan ansaitsee myös kirjan päättävä miekkaviipale Yksinäinen Vuohi ja Vohla, joka on Sakain hauska kumarrus Lone Wolf and Cub -klassikon suuntaan.

Jos jäniksistä on valittava, niin samuraijänis on ihan ykkönen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Elokuvat – Spookies (1986)

Spookies
(ABC-versio, blu-ray)

Kun olin katsonut Brendan Faulknerin, Thomas Doranin ja Eugenie Josephin ohjaamaa Spookies-elokuvaa (1986) vasta vartin verran, olin jo vakuuttunut, että Orson Wellesin Citizen Kane oli vihdoin kohdannut voittajansa. Innosta pinkeänä mieleni teki kivuta Eduskuntatalon katolle julistamaan Spookiesin nerokkuutta. Tempaus jäi kuitenkin väliin, sillä halusin nauttia filmin jokaisesta yhä tulossa olevasta sekunnista.

Spookiesin alkuun on ladattu useita eri tarinalinjoja, joiden kesken hypitään täysin sattumanvaraisesti.

Ensinnäkin on vanhassa, lukuisten hautapaasien ympäröimässä kartanossa majaileva harmaahapsinen velho, herra Kreon (Felix Ward). Hän viettää aikaansa kynttilöiden valaisemassa huoneessa ruumisarkun seurassa. Arkussa makaa hänen yhä nuori ja hehkeä Isabelle-vaimonsa (Maria Pechukas), jota hän on yrittänyt herättää ihmisuhreilla henkiin jo 70 vuoden ajan. Nyt tarvitaan enää vihoviimeiset uhrit, jotta pariskunta voisi elää onnellisena yhdessä ikuisuuksien ajan.

Paljon tilaa saa myös nuori Billy-poika (Alec Nemser). Hän on karannut kotoaan metsään viettämään 13-vuotissyntymäpäiviään. Billy on muutenkin lahjakas tapaus, sillä hän suhtautuu täysin luottavaisesti aurinkolasipäiseen kulkuriin, jonka kohtaa öisten puiden katveessa. Myöhemmin poika eksyy Kreonin kartanoon, josta hän löytää huoneen, joka on täynnä ilmapalloja sekä muita juhlavermeitä. Tästä älyn jättiläinen päättelee, että hänen vanhempansa ovat järjestäneet hänelle yllätyssynttärit – taloon, jota hän ei ole koskaan aiemmin edes nähnyt.

Billyn iloiset tunnelmat vaihtuvat kuitenkin kauhuksi, kun hän avaa ensimmäisen lahjapaketin. Sen sisältä paljastuu näet pahaenteisesti naurava irtopää! Kun poika pakenee paikalta, katsoja voi vain toivoa, ettei hän päädy varjoissa väijyvän torahampaisen ja koukkukätisen, kullanväriseen liiviin sonnustautuneen ihmiskissahirviön (Dan Scott) uhriksi. Tai ainakaan juokse vahingossa suoraan siihen aukikaivettuun hautaan…

Koska näillä elementeillä ei vielä ensimmäistä varttia täyttäisi, mukaan on ahdettu myös yön pimeydessä autoileva nuorten aikuisten seurue – tosin yksi miesnäyttelijöistä näyttää vähintäänkin nelikymppiseltä. Jengiä johtava Duke (Nick Gionta) on pukeutunut mitä ilmeisimmin mustasta jätesäkistä valmistettuun kovisasuun. Hän on myös vakuuttunut siitä, että jostain metsäteiden keskeltä löytyy varmasti hyvät bileet. Ja sitten hekin päätyvät Kreonin kartanon pihamaalle.

Eikä pidä unohtaa munkkikaapuista Korda-poikaa (A. J. Lowenthal), joka hyppii yössä vampyyrihampaidensa kanssa.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pohjustusta tarinalle, jossa esiintyy mm. ouija-laudan kautta demoniksi jälleensyntyvä tyttö, kellarin maalattiasta esiin kaivautuvia piereskeleviä muumioita, harvahampainen käärmeliskomonsteri, muotoaan muuttava hämähäkkinainen, puolikuollut noita-akka, haudoistaan nousevia zombi-laumoja sekä patsaasta eläväksi possahtava Kuolema. Noin niin kuin alkajaisiksi. Osa näistä lukuisista hirviöefekteistä on jopa toteutettu erinomaisen hyvin, toiset jäävät kuminaamarien asteelle.

Filmin juonikuviossa nuorten aikuisten kaverilauma hajaantuu ympäri kartanoa ja kohtaa pariskunta kerrallaan jonkun mörököllin – verisin seurauksin. Elokuvan loppupuolella tarinakaari hylätään kuitenkin tyystin ja ihan kesken kaiken. Tässä vaiheessa pääosaan nousee Kreonin henkiinherännyt Isabelle-vaimo. Käy ilmi, että hän on aikoinaan tappanut itsensä päästäkseen Kreonista eroon. Niinpä hän ei ole kovin innostunut ajatuksesta, että he viettäisivät ikuisuuden yhdessä.

Leffan pitkässä päätösjaksossa Isabelle yrittää paeta kartanosta, mutta saa kimppuunsa niin valtaisat kasat zombeja, ettei niiden laskemiseen riitä edes häämekon riekaleet. Tämä kohtaus on inspiroinut myös leffan julistekuvan toteuttanutta Richard Corbenia, jonka maalauksellinen taide ei jätä epäilystäkään elokuvan erinomaisuudesta.

Kokonaisuudessaan Spookies on riemastuttavan tolkuton sekametelisoppa. Filmin dialogi on naurettavan kahjoa, henkilöiden toiminta järjenvastaista ja näyttelijäsuoritukset uskomattoman puisevia. Hulluuksia riittää niin runsaasti, että jos elokuvan rytmitys olisi keskiosaltaan paremmin kuosissa, niin tätä leffaa juhlittaisiin joka päivä turuilla ja toreilla.

Näin ihanan kajahtaneeseen elämykseen ei kuitenkaan päädytty ihan helpolla. Kaikki sai alkunsa 1980-luvun alkupuolella, kun brittiläisellä Vipco-videofirmallaan rahaa tahkonut Michael Lee päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Erinäisten käänteiden jälkeen hän valitsi filminsä ohjaajiksi kaksi uransa alkupuolella olevaa yhdysvaltalaista elokuvantekijää, Brendan Faulknerin ja Thomas Doranin.

Vuonna 1984 parivaljakko ryhtyi kuvaamaan Twisted Souls -nimistä filmiä, joka Leen määräysten mukaisesti ammensi aihepiirinsä Sam Raimin suositusta Evil Dead -elokuvasta (1981). Jo kuvauspaikalla Leen epäasiallinen päällepäsmäröinti herätti pahaa verta, mutta lopullisesti sukset ohjaajien ja tuottajan kanssa menivät ristiin elokuvan leikkausvaiheessa. Lopulta Lee antoi alkuperäiselle tekijäkaartille potkut ja palkkasi Eugenie Josephin saattamaan leffan valmiiksi.

Uusintakuvauksia suunniteltaessa kävi kuitenkin ilmi, ettei kukaan Twisted Soulsin näyttelijöistä halunnut olla enää missään tekemisissä koko projektin kanssa – lojaaliudesta Faulkneria ja Dorania kohtaan. Niinpä Joseph joutui keksimään omasta päästään lisämateriaalia, jonka saattoi epätoivon vimmalla ympätä jo kuvattujen pätkien sekaan. Näin filmiin ilmestyivät kuin tyhjästä mm. Kreon-velho, tämän Isabelle-vaimo, Billy-poika, Korda sekä kultaliivinen ihmiskissa. Samalla aiemmin valmistuneet osiot leikattiin aivan uuteen uskoon.

Ja jos tämä ei ole takuuvarman kulttikalkkunan resepti, niin ei sitten mikään!

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät •••••

Bonusmateriaalien huikeinta antia ovat kakkoslevyn dokumentit Twisted Tale – The Unmaking of Spookies (2019) ja VIPCO – The Untold Story (2018). Yhteensä niillä on mittaa nelisen tuntia.

Twisted Talessa ääneen pääsevät elokuvan alkuperäiset tekijät, jotka ovat selvästi yhä käärmeissään siitä, mitä Michael Lee teki heidän luomukselleen. Monipolvisessa dokumentissa käydään läpi Twisted Soulsin syntyhistoriaa, kuvauksia, hirviöefektejä sekä kaiken tuhoavia riitoja Leen kanssa. Kokonaisuus toimii hienosti ja tarjoilee kosolti mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa.

Aivan yhtä hyvin ei pelitä Jason Impeyn ohjaama Vipco-dokumentti. Siinä ruoditaan firman merkitystä 1980-luvun kauhu- ja eksploitaatiovideoiden ilmiömäiseen suosioon sekä Brittein saarta ravisuttaneeseen absurdiin videopaniikkiin – jonka synnyttämä sensuuriaalto löi Suomenkin rannoille asti. Haastateltavina on Leen itsensä lisäksi sekä hänen vanhoja yhteistyökumppaneitaan että nuoremman polven elokuvaentusiasteja.

Periaatteessa kokonaisuus sisältää runsaasti historiallisesti merkittäviä paljastuksia, mutta käytännössä dokumentti on leikattu ja kasattu epäpätevästi. Kerronnasta puuttuu punainen lanka, tapahtumien aikajana on totaalisen sekaisin ja samat pointit toistuvat kerta toisensa jälkeen. Sääli innokasta ohjaajasälliä, mutta nyt joudut kyllä syömään silliä.

Muina lisukkeina mm. parisataa kuvaa sisältävä still-galleria, yli kymmenminuuttinen kattaus pyykkipoikahullutteluja sekä noin 20-minuuttinen kysymys ja vastaus -sessio, joka on kuvattu vuoden 2015 Hudson Horror Show’ssa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Sarjakuvat – Janne Kukkonen: Voro 3: Jumalten hauta

Janne Kukkonen
Voro 3: Jumalten hauta

Like

”Turhuuden nimeen te vuodatatte verenne ja murskaatte linnanne! … Synninmaksun aika on vihdoin koittanut!”

Janne Kukkosen Voro-trilogian ensimmäiset osat olivat paksuja opuksia, mutta kokonaisuuden päättävä Voro 3: Jumalten hauta (Like) se vasta tuhti teos onkin – mittaa kirjalle kertyy peräti 460 sivua! Ja ne kaikki hehkuvat fantasian mahtavinta taikaa.

Edellisten osien käänteiden jäljiltä nuori ja neuvokas Lilja-tyttö on päätynyt manan majoille. Siellä hän tapaa itsensä Kalman, joka toivottaa pienen voron tervetulleeksi valtakuntaansa. Samalla Lilja joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset, eli sen, että hänen valintansa ovat saattaneet koko ihmiskunnan turmion tielle.

Mutta edes näin synkässä tilanteessa sitkeä sisupussimme ei ole valmis antamaan periksi. Hän puskee vaikka läpi harmaan kiven korjatakseen virheensä ja pelastaakseen ihmiskunnan kadotukselta. Kunhan vain ensin keksii keinon, jolla päästä pois kuolon kuilun tuolta puolen…

Reaalimaailmassa henkiin herännyt Tuli-isä, luojajumala Ithiel Valonväre, tuhoaa orja-armeijoineen ja Tulikiven jättiläisineen valtakunnan toisensa perään. Hän jättää jälkeensä vain raunioita ja ruumispeltoja. Sillä kun jumala saa tarpeekseen luomustensa pahuudesta ja ahneudesta, vallan- ja verenhimosta, ainoa ratkaisu on hävittää nämä syöpäläiset maan päältä – ja sen Ithiel aikoo tehdä yksi ihminen kerrallaan.

Häntä vastaan käy mitätön joukkio, jonka johtajina toimivat Liljan oppi-isä, likaisen menneisyytensä salannut Seamus, sekä Ithieliä aiemmin palvonut Paloheimon sokea ylipappi. Vastarintaliikkeen riveihin yritetään houkutella myös Ithielin vastinparia, jumalkumppani Sysineitoa, mutta tämä temppu on helpommin sanottu kuin tehty. Ongelmia piilee myös ihmiskuninkaiden liittoumassa, jossa jokainen kruununpää etsii vain oikeaa tilaisuutta pettääkseen uudet kumppaninsa. Sillä sellainen on ihmisen luonto.

Voro 3 iskee pöytään todelliset madonluvut ihmiskunnalle. Kaiken pahuuden ja kurjuuden keskelläkin toivon ja hyvyyden liekki jaksaa silti yhä lepattaa – jos vain ihmiset ja jumalat suovat. Tämän kädenväännön tiimellyksessä pieni mutta pippurinen Lilja joutuu pistämään parastaan ja tekemään kauaskantoisia ratkaisuja.

Kukkosen luomus on eeppistä jumalfantasiaa parhaimmillaan. Kerronta vetää kuin luotijuna, ja sisältö tursuaa taianomaista tunnelmaa sekä omintakeisia elementtejä. Paikoin hyvällä tavalla vanhahtava dialogi, hurmeisen taitava piirrostaide sekä kiehtovat henkilöhahmot tukevat suurisydämistä kokonaisuutta, joka on syystäkin saavuttanut mainetta myös kansainvälisesti. Sarjan julkaisuoikeudet on ehditty myydä jo mm. Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Italiaan.

Käytännössä Voro-trilogia on niin kovaa kamaa, että sitä voi aivan hyvin verrata vaikkapa Jeff Smithin Luupäät-saagaan tai Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaan. Ja näistä kehuista on paha pistää enää yhtään paremmaksi. Eli jos tämän trilogian ensimmäinen osa ei muutama vuosi sitten voittanut Sarjakuva-Finlandia-palkintoa, minä lupaan syödä kaikki naapurini pupillit. Ja sillä sipuli!

”Ku ei häikäse armas aurinko. Ei kumota kalapia kuu. Silloin kalman kansa karkeloi! Leikkiä lyö ja rettelöi!!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/21

Ikimuistoisia suurteoksia ilmestyy kulttuurin eri osa-alueilta vain harvakseltaan. Siis sellaisia kuin N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogia tai Andrei Tarkovskin ohjaama Stalker-elokuva. Nyt tähän listaan on lisättävä Matti Hagelbergin Läskimooses, joka tulee takuuvarmasti jäämään suomalaisen sarjakuvan historiaan yhtenä aikakautemme merkittävimmistä saavutuksista.

Kymmenen vuoden mittaiseksi paisuneen urakan tuloksena ihmiskunta on saanut luettavakseen lähes 1500-sivuisen tieteiseepoksen, joka pistää mielen pärisemään ja aivot rätisemään. Läskimooseksessa fu-kansa valloittaa avaruuden, Lauri Kenttä seikkailee Marsissa ja musta planeetta uhkaa ihmiskuntaa. Mutta tämä on vasta alkua tarinalle, joka kertoo sekä maailmankaikkeuden synnystä että todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Miljoonasta muusta asiasta nyt puhumattakaan.

Läskimooses on niin timanttinen tiiliskivi, että Tähtivaeltajan toimituksen oli aivan pakko päästä pöyhimään herra Matti Hagelbergin ajatuksia ja näkemyksiä haastattelun muodossa. Lopputulos jaetaan nyt kaikelle kansalle artikkelissa, joka syöksyy arastelematta Läskimooseksen ikiaikaisten salaisuuksien äärelle.

Painavaa asiaa löytyy myös Kutzpah-kokonaisuudesta, jossa viisitoista suomalaista asiantuntijaa esittelee ja analysoi tuoreita englanninkielisiä spefi-romaaneja. Valitut teokset ovat saaneet maailmalla suitsutusta osakseen. Tyylillisesti kirjoissa kuljetaan vauhdikkaista avaruusoopperoista kohti arkisielun sopukoita – yhteiskuntakriittistä otettakaan unohtamatta.

Novellisuomennosten saralla esiin nostetaan eteläafrikkalainen kuvittaja-kirjailija Cristy Zinn. Hänen tuotantoonsa mahtuu novellistiikan, sarjakuvien ja kirjakuvitusten ohessa myös kaksi nuorten fantasiaromaania, The Dreamer’s Tears (2016) ja Of Magic and Memory (2017). Zinnin novelli Tyttö joka tuijotti Marsia on syvästi inhimillinen kertomus avaruuden valloituksesta ja ihmismielen psykologiasta.

Ja vuoden takaista Vesa Sisättöä lainatakseni: ”Tarjolla on toki myös normikattaus vakiopalstoja, sarjakuvia ja muuta hubandoa!”

Ensi vuonna jatketaan uljasta vaellusta tähtitaivaan käymättömillä korpimailla. Luvassa on ainakin jättiapinoita, vaihtoehtoisia sarjakuvamaailmoja sekä sellaisia kirjailijanimiä kuin Rebecca F. Kuang ja Chinelo Onwualu. Ihan vain alkajaisiksi.

”Läskimooses, musta planeetta, maailmojen tuho, on tulossa pian. Sitä ennen on kerrottava kaikki.”

Toni Jerrman

Elokuvat – Pig

Pig

Nicolas Cagen ura on viime vuosina kulkenut voitosta voittoon – jos laskuista unohdetaan suurin osa tuoreista elokuvista, joissa hän on näytellyt. Joukkoon on mahtunut useita täysosumia, kuten Mandy, Color Out of Space ja Willy’s Wonderland, jotka seisovat lähes yksinomaan Cagen vankoilla harteilla. Nyt tähän listaan on lisättävä Michael Sarnoskin ohjaama Pig.

Tällä kertaa Cage ei riehu ja rellestä, mutta hänen roolisuorituksessaan on silti sellaista voimaa, että se tuntuu katsojan selkäpiissä asti.

Cagen tulkitsema Rob on elämän päähänpotkima rähjäinen erakko. Viimeiset 15 vuotta hän on asunut pienessä hökkelissä keskellä Oregonin metsiä. Siellä hänen ainoa seuralaisensa on sympaattinen lemmikkipossu, jonka kanssa Rob vaeltelee puiden siimeksessä tryffeleitä etsien. Parivaljakko jopa nukkuu viereisissä sängyissä.

Robin ainoa ihmiskontakti on nuori Amir (Alex Wolff). Tämä kurvaile Chevrolet Corvette -urheiluautollaan säännöllisin väliajoin Robin mökille tryffeleitä noutamaan. Tyylikkään ulkoisen olemuksen takana Amiria kalvaa vaikea isäsuhde – vahva ja vaikutusvaltainen isä (Adam Arkin) pitää poikaansa luuserina, josta ei koskaan tule mitään.

Robin rauhallinen elo saa päätöksen, kun hänen mökkiinsä tunkeutuu kaksi ryöstäjää. He hakkaavat Robin tajuttomaksi ja varastavat hänen possunsa. Ja tämä on tempaus, joka ei todellakaan jää vaille seurauksia.

Päästyään takaisin jaloilleen Rob rientää rikollisten jäljille. Autokuskikseen hän valitsee ainoan nykytuttunsa, Amirin. Jäljet johtavat kaksikon Portlandiin, jonka pölyt Rob pyyhki jaloistaan jo vuosikausia aiemmin. Pitkästä poissaolosta huolimatta hän on yhä tietyissä piireissä lähes legendaarisessa maineessa…

Pig on tyylillä ja huolella tehty elokuvahelmi, jonka juonikuviosta ei löydy ensimmäistäkään ennalta-arvattavaa käännettä. Päinvastoin, sillä filmin tarina ja henkilökehittely yllättävät kerta toisensa jälkeen. Liikoja ei kuitenkaan koskaan selitetä eikä rautalankaan kosketa edes pitkällä kepillä. Tämä elokuva luottaa katsojan kykyyn lukea tunteita ja nyansseja. Aistia menetyksen tuskan, anteeksiannon vaikeuden ja hinnan, jonka ihminen maksaa valinnoistaan.

Alkuun Rob saattaa vaikuttaa yksiulotteiselta hahmolta, jonka ainoa rooli on puskea eteenpäin rajattoman päättäväisyyden turvin. Menneisyyden avautuessa ja tarinan edetessä hänestä paljastuu kuitenkin lukuisia muitakin puolia – älyä, herkkyyttä ja syvää ihmistuntemusta. Samalla kaikki Robin kohtaamat henkilöt saavat omat kasvutarinansa ja uudenlaisen otteen elämästään.

Yleistunnelmaltaan Pig on hienostuneen melankolinen. Jatkuvasti mukiloidummaksi ja verisemmäksi käyvän Robin matka kun ei ole mikään ilon ja riemun vuoristorata. Elämä harvemmin on.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Pig elokuvateattereissa 26.11.

Sarjakuvat – Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Harvennus

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen
Harvennus

WSOY

Suomessa on lukuisia lahjakkaita sarjakuvataiteilijoita. Harva heistä kuitenkaan liikkuu samoilla tasoilla kuin Ville Tietäväinen. Hän julkaisee albumeja vain silloin tällöin, mutta aina kun uusi opus ilmestyy, se on takuulla suomalaisen sarjakuvan historiaan jäävä merkkiteos. Tämä pätee myös Harvennukseen (WSOY), jonka käsikirjoitus on syntynyt Iiro Küttnerin kynästä.

Suurikokoinen, lähes 150-sivuinen Harvennus on silmän ja mielen juhlaa. Tietäväisen huolellinen ja omintakeinen taide herättää upeasti henkiin tarinan ajat ja maailmat. Jokainen ruutu on jo itsessään ihailun arvoinen, mutta mikä tärkeintä, myös ruutujen keskinäiset suhteet sekä kuvakerronta pelaavat täydellisesti yhteen.

Itse tarinassa on useita kerrostumia. Päällimmäisenä on kertomus saksalaisesta kielitieteilijästä, Elke Greissistä. Kuolleita kieliä tutkiva nainen on löytänyt vihjeen muinaisesta käsikirjoituksesta, joka saattaisi paljastaa, miten Raamatusta tutulle Nooan arkille todellisuudessa kävi. Jaksossa piikitellään hienosti nykytrendille, jossa taloudellinen hyötyajattelu on korvannut yliopistoissakin aidon tieteellisen tutkimuksen.

Toisessa tarinatasossa ollaan vuosissa 457–450 ennen ajanlaskun alkua. Jerusalemin johtoon nouseva Esra on lapsuudenystävänsä Jeriamin avustuksella päättänyt luoda juutalaisille yhden, yhtenäisen pyhän kirjoituskokoelman, tooran. Kaikki ne kertomukset, jotka eivät sovi Esran päättämään, väliin täysin järjettömään muottiin, pyyhitään maailmasta. Yksi näistä hävitettäviksi määrätyistä teksteistä on todellinen tarina Nooan arkista.

Albumin kolmannessa juonteessa ollaan vielä pidemmällä menneisyydessä. Hetkessä, jolloin Nooa saa Jumalan puolisolta määräyksen rakentaa arkkinsa. Mutta vaikka tehtävä on pyhä, sen maallinen suorittaminen osoittautuu hankalaksi. Mistä löytää tarpeeksi työntekijöitä ja tarvikemateriaaleja? Kuinka määritellä arkkiin valittavat eläimet? Entä mitä tehdä, kun projektiin houkutellut rahoittajat alkavat vaatia panoksilleen vastinetta?

Ahneus ja itsekkyys ovat perisyntejä, jotka ovat seuranneet ihmiskuntaa jo vuosituhansien ajan. Puhumattakaan siitä, kuinka kaltoin tietoa ja tiedettä on haluttu kohdella ennen ja nyt.

Harvennus on upea sarjakuva, jossa riittää älyä, myyttejä, asiaa, jännitystä ja hienoja henkilökuvia. Albumin tarina ja toteutus liikkuvat niin mieleenpainuvissa sfääreissä, että jos tämä teos ei ole mukana seuraavan Sarjakuva-Finlandia-kisan kärkikahinoissa, minä lupaan syödä kaikki naapurini ripulit. Ja sillä sipuli!

Toni Jerrman

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2021

Helsingin Kirjamessut 2021

Viime vuonna korona vei livenä järjestetyt Kirjamessut mennessään, mutta tänä vuonna pääsee jälleen Helsingin Messukeskukseen kirjoja selaamaan. Ja mitäpä muuta sitä voisi kirjallisuuden ystävä toivoa.

Syksyn suurinta kulttuuritapahtumaa juhlitaan siis torstaista sunnuntaihin, 28–31. lokakuuta.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme osoitteessa 6p8.

Tässä vielä joitain spefi-aiheisia poimintoja messujen laajasta ohjelmistotarjonnasta:

Torstai 28.10.

Klo 11.00 Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu (Senaatintori)
Klo 11.00 J. Pekka Mäkelä: Pahasilmä (Hakaniemi)
Klo 13.00 Kuvastaja-palkinnon jako (Lonna)
Klo 13.00 Pimeyden kirja (Punavuori)
Klo 13.30 Suomalaisen kauhun maisema (Punavuori)
Klo 14.30 Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (Senaatintori)
Klo 15.30 Tekoäly kirjallisuudessa (Punavuori)
Klo 17.30 Samuli Antila: Rojuhauta (Punavuori)
Klo 18.30 Vesa Sisättö: 103 kummallista juttua (Kallio)

Perjantai 29.10.

Klo 11.00 Fantasyn som genre (Kallio)
Klo 14.00 Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet (Kallio)
Klo 16.00 Anu Holopainen: Filigraanityttö (Kallio)
Klo 16.30 Emma Luoma: Perhosten aika (Kallio)
Klo 18.00 Anniina Mikama: Myrrys (Kallio)
Klo 18.00 Kuudes vartio (Hakaniemi)

Lauantai 30.10.

Klo 11.00 Sini Helminen: Hurme (Kallio)
Klo 11.00 Anna Kortelainen: Uusi Viipuri (Suomenlinna)
Klo 14.30 Suomen Kirjailijaliitto: Kauhua! (Töölö)
Klo 16.00 Risto Isomäki: Atlantin kuningatar (Punavuori)
Klo 16.30 Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa (Kallio)
Klo 17.30 Magdalena Hai: Isetin solmu (Kallio)
Klo 18.30 Käännetyt dystopiat ja dystopioiden naiset (Töölö)

Sunnuntai 31.10.

Klo 15.00 Risto Isomäki: Atlantin kuningatar (Töölönlahti)

Muutokset ovat aina mahdollisia, joten viime hetken tsekkaus kannattaa suorittaa Kirjamessujen omalta ohjelmistosivulta. Tosin sivun teema-osioon ei kannata luottaa – se kun löytää esim. perjantailta vain yhden fantasiaan liittyvän ohjelmanumeron…

Toni Jerrman

Elokuvat – Possessor (2020)

Possessor
(Blu-ray)

Brandon Cronenbergin esikoiselokuva, Antiviral, oli uskomattoman tyylikäs ja älykäs filmihelmi. Herran seuraavaa pitkää elokuvaa jouduttiin odottamaan vuosia, mutta nyt tuo hetki on viimein käsillä. Ja kuinka ollakaan, Possessor (2020) on jopa Antiviralia kovempi tykitys.

Tasya Vos (Andrea Riseborough) vaikuttaa aivan tavalliselta keski-ikäiseltä, raskaiden taakkojen riuduttamalta perheenäidiltä. Todellisuudessa hän on kuitenkin salaisen organisaation leivissä toimiva tappaja. Firman teknologian avulla ihmisen mieli voidaan siirtää toiseen ihmiseen ja näin on mahdollista käyttää uhrin kehoa kuin omaansa – kikka takaa, ettei kukaan voi päästä todellisten murhaajien jäljille.

Mielenhallinta syö kuitenkin Tasyan henkistä tasapainoa ja jättää jälkiä hänen aivoihinsa. Harhoja putkahtelee näkökenttään ja vanhojen muistojen sekava syke saattaa vallata naisen ajatukset hetkenä minä tahansa. Yksinkertaiseksi tarkoitettu ampumakeikka voi näin muuttua raivoisan veriseksi puukotukseksi. Esihenkilöilleen Tasya väittää kuitenkin olevansa aivan kunnossa.

Sitten tulee keikka, jossa kaikki menee pieleen. Kuka lopulta hallitseekaan tappajaksi tarkoitetun Colinin (Christopher Abbott) kehoa? Kenen mieli murtuu ensimmäisenä? Ja kuinka väkivaltaiseksi kamppailu voi ryöpsähtää?

Juonikuvaukseksi purettuna Possessor ei vaikuta niin omintakeiselta ja erinomaiselta kuin se todellisuudessa on. Siitäkin käynee silti ilmi, että elokuva sukeltelee syvissä psykologisissa vesissä pohtiessaan identiteetin ja ihmiselämän olemusta. Arvoon arvaamattomaan filmin nostaa kuitenkin sen toteutus, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu.

Jo elokuvan maailma on kiehtova, sillä se sekoittaa surutta vanhaa ja uutta. Filmissä käytetty huipputeknologia tuo mieleen pikemminkin 1980-luvun kuin lähitulevaisuuden. Kuvissa näkyvät upouuden oloiset autot ovat puolestaan peräisin 1970-luvulta tai sitäkin kaukaisemmasta menneisyydestä. Vastaavia yksityiskohtia löytyy lukuisia. Myös kuvauspaikat vaihtelevat ankeasta harmaudesta pröystäilevän ylelliseen loistoon. Todellisuus tuntuu muutenkin olevan hitusen sijoiltaan, selittämättömästi pielessä.

Kun tähän katsojan alitajuntaan pureutuvaan epäsuhtaan lisätään Andrea Riseboroughin upeasti tulkitseman päähenkilön luonnekuvan ailahtelevaisuus, saa kokonaisuus vain lisää vettä myllyynsä. Tasya vakoilee tulevia isäntiään, jotta hallitsisi heidän maneerinsa ja puheenpartensa, mutta silti solahtaminen aina vain uusiin kehoihin on hämmentävää ja paikoin jopa epätodellisen oloista. Toisaalta Tasya ei ole kotona edes omassa persoonassaan, vaan joutuu harjoittelemaan ilmeitään, tunteitaan ja repliikkejään ennen kuin voi palata aviomiehensä ja lapsensa seuraan.

Kerronnallisesti elokuva etenee toteavaan tyyliin. Kuvakuljetus on pienieleisen verkkaista mutta juuri siksi niin voimakasta. Muodot ja visiot toistuvat, ja keräytyvät yhä tiiviimmiksi kimpuiksi. Ja sitten väkivalta ryöpsähtää päälle niin yksityiskohtaisesti ja verisen graafisesti, että se iskee katsojan otsasuoneen kuin tonnin leka.

Possessor on vahvaa kamaa. Se on kuin aivomato, joka ui mielen perukoille ja tekee sinne painajaismaisen pesänsä. Eikä päästä sen jälkeen pihtiotteestaan.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Sarjakuvat – The Doors x 2

Morrison Hotel &
Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club

Maailmassa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että Orson Wellesin Citizen Kane (1941) on kaikkien aikojen paras elokuva. Yhtä selvä totuus on, että The Doors on universumin ykkönen, kun keskustelu kääntyy musiikin saralle. Tämän todistaa myös kaksi tuoretta sarjakuva-albumia.

Bändin yhä elossa olevien jäsenten myötävaikutuksella syntynyt Morrison Hotel (Doors Property) pyörii nimensä mukaisesti The Doorsin viidennen levyn ympärillä. Mukana on levyn jokaiselle biisille omistettu sarjakuva sekä pari tarinaa, jotka liittyvät oleellisesti kiekon syntyhistoriaan.

Vaikka kaikkien sarjojen käsikirjoituksesta vastaa Leah Moore, on kertomusten ja piirtäjien skaala hyvinkin laaja. Joskus ollaan studiossa, toisinaan keikoilla tai kiertueilla. Väliin tartutaan biisien sanoituksiin ja tarjoillaan tarina, jonka ääniraidaksi kappale istuu. Näistä sarjoista parhaiten toimii Peace Frog, joka käsittelee vuoden 1969 Berkeleyn mellakoita – jotka Kalifornian tuolloinen kuvernööri, Ronald Reagan, yritti taltuttaa järein ottein.

Kokonaisuuden huikeimman vision tarjoilee tarunhohtoinen Waiting for the Sun. Siinä Jim Morrison kohtaa kreikkalaisen mytologian jumalhahmoja sekä historian kuuluisimpia runoilijoita ja filosofeja.

Teoksen taiteilijoista hatunnoston ansaitsevat John Pearson, Mike Oeming, Guillermo Sanna, Jill Thompson ja John K. Snyder III.

Kun teoksen avaava Roadhouse Blues räjähtää käyntiin, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä! Ja mitä muuta sitä voisi sarjakuvalta toivoa.

Aivan toisenlaisiin vesiin hypätään Paolo Baronin ja Ernesto Carbonettin Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club -albumissa (Image). Teos on toinen, itsenäinen osa tekijäkaksikon trilogiaa, joka ammentaa aiheensa musiikkimaailman salaliittoteorioista. Tällä kertaa tietenkin siitä ajatuksesta, että Jim Morrisonin kuolema Pariisissa vuonna 1971 olikin silkkaa lavastusta.

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa nuori amerikkalainen reportteri saapuu eteläitalialaiseen kalastajakylään tekemään juttua paikkakunnan pitkäikäisistä asukkaista. Mies kuitenkin katoaa, kun on lähettänyt isälleen tekstiviestin: ”Jim Morrison ei ole kuollut. Hän piilottelee täällä Italiassa. Näin hänet omin silmin.”

Tämä saa isän porhaltamaan Italiaan etsimään sekä poikaansa että ikääntynyttä Morrisonia.

Sarjakuvan lähtökohta on ihan mainio ja siihen upotetut mysteeritkin pitävät kivasti kutinsa. Lisäksi Carbonetti taitaa maalauksellisten maisemien taiteilun. Kokonaisuus on silti monin kohdin selittelevä, ja kerrontakin haparoi hetkittäin turhille sivupoluille. Häiritsevää on myös Carbonettin tapa piirtää kaikki ihmiset pirullisen näköisiksi.

Napakymppiä on siis turha toivoa, vaikka albumi toki onkin pakkonakki kaikille Morrison-faneille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.