Jean-Michel Charlier & Victor Hubinon Punaparta: Aavelaiva
Aavelaiva (Egmont) on jo kolmas suomennettu Punaparta-integraali. Teos sisältää alkujaan 1960-luvulla ilmestyneet albumit Aavelaiva, Kuolleen miehen saari ja Espanjalainen ansa.
Jean-Michel Charlierin käsikirjoittama ja Victor Hubinonin piirtämä Punaparta on merirosvosarjakuvien aatelia. Siitä voi aivan aistia myrskyn kourissa seilaavien purjelaivojen takilan natinan sekä kauhun, jota Karibian demoniksi kutsuttu hullunrohkea piraattikapteeni herätti Amerikan ja Euroopan väliä taittavissa kauppalaivoissa.
Oivallinen näyttö Punaparran luonteesta saadaan jo kirjan ensimmäisessä tarinassa. Välttääkseen Espanjan laivastoa kapteeni päättää seilata suoraan yöllisen hirmumyrskyn silmään miehistönsä vastusteluista huolimatta. Hurrikaanin kourissa alus kohtaa yksinäisen aavelaivan, josta Punaparta löytää vihjeitä kuuluisan merirosvokapteeni Morganin aarteen kätköpaikasta.
Aarteen perässä pitäisi tosin purjehtia maailman ääreen, Kap Hornin kirotuille vesille. Ja sehän ei taikauskoista miehistöä innosta.
Näistä lähtökohdista käynnistyy monipolvinen toimintaseikkailu, joka vie lukijan Vera Cruzin kaupungista Ranskaan ja sieltä aina Tulimaan maisemiin asti. Kuvioihin mahtuu niin ryöstöretkiä, takaa-ajoja, kaappauksia kuin myrskyjäkin. Tiukkoihin tilanteisiin ajautuvat sekä Punaparta että hänen ottopoikansa Eric. Molemmat ovat rohkeita ja peräänantamattomia sissejä, joita edes ovelat luopiot tai hurjat vastoinkäymiset eivät pysäytä.
Kahden albumin mittainen tarina Morganin aarteesta etenee kuin doubattu pikajuna. Jännitys on timmissä kuosissa ja käänteitä piisaa. Lukija ei voi muuta kuin pidättää hengitystään hienosti soljuvan kerronnan pyörityksessä. Vain tekstipöhö latistaa hetkittäin tunnelmaa.
Hyvin pelittää myös teoksen päättävä Espanjalainen ansa -tarina, jossa Eric pelastaa merihätään joutuneen Länsi-Intian varakuninkaan veljentyttären – päätyäkseen itse ojasta allikkoon. Tämän kertomuksen jatko-osaa joudutaan tosin odottamaan seuraavaan integraaliin asti.
Mainion tarinoinnin ohessa Punaparrassa miellyttää Hubinonin selkeälinjainen piirrosjälki, josta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Edellisistä integraaleista poiketen tämän kirjan väritys on kuitenkin paikoin niin tummaa ja töhnäistä, että se hukuttaa kaikki Hubinonin viivan hienoudet alleen.
Markus Leikola tunnetaan monipuolisena kirjailijana, jolta on julkaistu niin tietokirjoja, runoutta kuin kolumnejakin. Teidän edestänne annettu on hänen toinen romaaninsa – yli tuhatsivuinen järkäle. Ja mitä kaikkea kansien väliin mahtuukaan!
Ristillä riippuva Jeesus alkaa empiä. Oliko hänen varmasti määrä uhrautua juuri ihmiskunnan puolesta? Parasta varmistaa, ettei kaikkivaltias sittenkin tarkoittanut simpansseja, ovathan simpanssit ja ihmiset niin lähellä toisiaan, että kosmisessa mittakaavassa asiasta voi helposti erehtyä. Tuumasta toimeen, ja niinpä viidakoihin syntyy kaivattu simpanssivauva Hesus. Sattuman ja ihmisten oikuista Hesus ei kuitenkaan ehdi kauan seurata simpanssikunnan syntejä tai viattomuutta, kun hän jo päätyy ihmettelemään 1900-luvun ihmiseloa.
Pyörteitä riittää natsien lääketieteellisistä laboratorioista Eichmannin oikeudenkäyntiin, jaetusta Berliinistä kiistellylle Pyhälle maalle ja kristikunnan historian hämäriin. Kehyskertomuksesta siirrytään kohdattujen hahmojen, luettujen kirjeiden ja löydettyjen kirjojen sisäkertomuksiin.
Leikola kuljettaa lukijaa paikasta ja ajasta toiseen välillä hitaasti viipyillen, välillä niin että päätä huimaa. Ja se hahmokavalkadi: on juutalaisia, natseja, palestiinalaisia, iranilaisia; historiallisia ja keksittyjä henkilöitä halki Euroopan, Lähi-idän ja Amerikan – ja saadaanpa soppaan sotkettua jopa Sherlock Holmes. Jottei rönsyilevä aikajana suotta jäisi vain parintuhannen vuoden mittaiseksi, nousevat painavan sanansa sanomaan myös bakteerit, jotka olivat täällä kauan ennen meitä.
On vihollisia ja ystäviä, liittojen solmimista ja murtumista. Rajoilla ja muureilla tehdään meitä ja toisia vuoroin kenestäkin. Syyllisyyttä podetaan ja väistellään. Monet hamuavat valtaa ja omaa etuaan, toiset pyrkivät edistämään itseään suurempaa hyvää aina siinä kuitenkaan onnistumatta.
Kiehtovaa on myös historian olosuhteiden ja tiedon kietoutuminen yhteen. Tieto hukkuu tai on vaaraksi, kun vallassa olijat määrittävät oikean opin ja kerettiläisyyden. Toisten tietämys tai kyvyt ohitetaan, kun taas toiset käyttävät häikäilemättä hyväksi tilaisuuksia kartuttaa tietoaan menetelmien eettisyydestä piittaamatta. Kulkutaudit kietoutuvat kulttuurihistoriaan, mistä olemme saaneet myös tosielämässä muistutuksen. Epävarmuuden ja epäilyn keskelläkin joskus parasta ja kauneinta on luottaa toiseen ihmiseen.
Ei johdu vain romaanin pituudesta, ettei kaikkea kiinnostavaa voi mahduttaa yhteen arvioon. Ennen kaikkea syy on kirjan huikeassa runsaudessa, valtavassa tietopohjassa ja mielikuvituksellisuudessa. Kerronta tuo mieleen paikoin sukusaagan, paikoin historiallisen mysteerin, paikoin fantastisen ilottelun tai jopa tieteisjännärin.
Asialliseen proosaan sekoittuu aimo annos intertekstejä ja kielellä leikittelyä. Usein nokkeluus piristää, mutta toisinaan myös ärsyttää: täytyykö vakavaksi romaaniksi asemoidun teoksen edelleen ottaa spekulatiivisiin elementteihin etäisyyttä ironisoimalla? Näin eeppinen eepos saisi olla anteeksipyytelemättömän eeppinen.
Varsinkin historiasta innostuneet saavat romaanista takuulla irti paljon, mutta hatara vuosilukumuistikaan ei estä nauttimasta kirjan käänteistä. Lukija tuntee olevansa hyvissä käsissä, ja kokonaisvaikutelma on ihailtavan hallittu. Poikkeuksellinen suoritus.
1970-luku oli yhteiskunnallisesti valveutuneiden, älykkäiden tieteiselokuvien kulta-aikaa – kunnes Tähtien sota (1977) tuli ja lanasi koko pelikentän matalaotsaiseksi toimintaviihteeksi. Sitä ennen saimme onneksi nähtäväksemme mm. sellaisen omaperäisen klassikon kuin John Boormanin ohjaaman ja käsikirjoittaman Zardozin (1974).
Jo vuoteen 2293 sijoittuvan filmin aloitus on huikea: Ankeanoloisen jättömaan yllä leijuu valtava kivinen pää. Sen varjossa juoksee ja ratsastaa punaisiin panosvöihin ja lannevaatteisiin sonnustautuneita miehiä, jotka huutavat: ”Ylistetty olkoon Zardoz!”
Kivipään laskeuduttua sen avonaisesta suusta purskuaa aseita ja ammuksia, joilla punavaippojen tulee tappaa kaikki joutomailla lisääntyvät raakalaiset. ”Ase on hyvä, siemeniä levittävä penis paha”, julistaa jumalainen Zardoz ja jatkaa: ”Elämä ja ihmiskunta ovat myrkkyä, joka tuhoaa Maapallon. Menkää, tappakaa ja puhdistakaa maa saastasta!”
Ja koska jumalan sana on pyhä, tehtäväänsä aivopestyt psykopaatit ratsastavat yli maaston tappaen, raiskaten ja orjuuttaen kaikki vastaantulijat – Zardozin nimeen. Katsojan näkökulmasta uhrit eivät tosin ole vaarallisia raakalaisia, vaan rääsyisiä pakolaisia, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä suuren tuhon hävittämässä maailmassa.
Yksi punavaipoista livahtaa kuitenkin salaa kivipään kyytiin. Tämä Sean Conneryn esittämä Zed on päättänyt selvittää Zardozin kasvojen takana piileskelevän todellisuuden. Kivipään kyydissä hän päätyy voimakentän ympäröimään utopiaan. Vehreään ja värikkääseen paratiisiin, jonka hippihenkiset asukkaat leipovat leipää, kasvattavat karjaa – ja elävät ikuisesti oman ylimielisen yltäkylläisyytensä keskellä.
Vortexiksi kutsutun onnelan kansalaisten silmissä Zed on herneaivoinen ali-ihminen, barbaari, hirviö ja raakalainen. Mutta samalla myös kiehtova esimerkki epäinhimillisestä raakuudesta ja eläimellisestä seksuaalisuudesta. Vortexissa itsessään arvostetaan tyyneyttä ja psyykkistä tasapainoa yli kaiken, eikä seksilläkään ole enää mitään sijaa kuolemattomien maailmassa.
Vähitellen käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole Vortexissa niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Negatiivisista tunteista rangaistaan vanhentamalla syyllistä. Kuoleman suomaa vapautusta halajavat vanhukset ovat ikuisen elämän paineen alla sortuneet hulluuden turuille. Melankolistit ovat puolestaan vaipuneet totaaliseen apatiaan ja vain huojuvat paikoillaan.
Tämäkö on historian lakipiste, yhteisö, joka otti tehtäväkseen ihmiskunnan sivistyksen, taiteen ja tieto-taidon säilyttämisen? Rikkaiden ja nerokkaiden ”virheetön onnela”, joka hylkäsi myötätunnon ja sulki köyhät ja kärsivät ulkopuolelleen – ja antoi heidän tuhoutua silmiensä edessä?
Vortexin asukkaille Zedin aivoista kaivetut näyt tappamisesta ja hävittämisestä ovat pelkkää viihdettä. He ovat jähmettyneet omaan muuttumattomuuteensa ja menettäneet kykynsä elää ja tuntea. Kun elämällä ei ole loppupistettä, sillä ei ole myöskään tarkoitusta. Käytännössä Vortex onkin henkisen rappion rapauttama vankila, joka on rakennettu valheille ja muiden kärsimykselle.
Näiden ristivetojen keskellä kamppailevat erityisesti Charlotte Ramplingin, Sara Kestelmanin ja John Aldertonin esittämät vortexlaiset. Heillä jokaisella on omat agendansa, joiden katalysaattorina he käyttävät ulkoa saapunutta muukalaista. Tajuamatta, kuinka terävä ja päämäärätietoinen mieli barbaarikaavun alle kätkeytyy.
Unohtaa ei myöskään sovi kaiken taustalla narujaan vetelevää taikuria, Arthur Fraynia (Niall Buggy). Mutta kuka manipuloi nukkemestaria?
Zardoz on innostavan kunnianhimoinen elokuva. Se latoo katsojan eteen lukemattomia filosofisia kysymyksiä, eeppisiä pohdintoja ja myyttisiä allegorioita. Samalla filmi pureutuu syvälle ihmisyyden perimmäiseen olemukseen ja olemassaolon merkitykseen. Se on yhteiskuntapoliittinen, metafyysinen ja ironinen satiiri, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Aina uskonnonvastaisuudesta lähtien.
Zardoz ei kuitenkaan tarjoa helppoja vastauksia tai väännä sanottavaansa rautalangasta. Elokuvan juonellinen kompleksisuus ja kuvaston hämmentävä omintakeisuus takasivat sen, ettei filmistä koskaan tullut suuren yleisön lemmikkiä. Ne myös aukaisivat tien tarkoitushakuisille väärinymmärryksille, kuten väitteelle, että elokuva kannustaa naisvihaan ja on täynnä toksisen maskuliinisuuden ylistystä. Paljon enemmän pieleen ei arvio voisi mennä.
Toisaalta näkemys, että kyseessä on ainoastaan visio yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välissä kasvaa äärimmilleen, on karkea yksinkertaistus, joka jättää huomiotta suurimman osan elokuvan sisältämistä ajatuksista. Toki todellisesta elämästä poimittu näkemys siitä, että rikkaat saavat sairastuttuaan parempaa hoitoa kuin köyhät, on yksi leffan inspiraationlähteistä. Kuten myös kaunokirjalliset pohdinnat ökyrikkaiden kuolemattomuushaaveista – hyvänä esimerkkinä Aldous Huxleyn After Many a Summer -romaani (1939). Modernimman scifi-kirjallisuuden puolella samaa kysymystä on ansiokkaasti käsitellyt mm. Norman Spinrad romaanissaan Bug Jack Barron (1969).
Zardozin erityislaatuisuutta korostaa filmin visuaalinen ilme. Boormanin Christel-vaimon suunnittelema huikea puvustus on saavuttanut jo legendaarisen maineen. Myös halvalla mutta huolella rakennetut lavasteet toimivat mainiosti ja kasvattavat filmin unenomaista tunnelmaa. Erityisen hienosti elokuvassa hyödynnetään peilejä ja niiden kautta toistuvia kuvia sekä eteerisesti sykkiviä vedeneläviä. Läpinäkyviin muovikoteloihin suljetuista ihmisistä ja kasveista nyt puhumattakaan.
Tervetuloa surrealistiseen paratiisiin!
Leffa ••••• Kuva •••• Lisät ••••
John Boormanin kommenttiraita on sporadisuudessaan pettymys. Onneksi levyltä löytyy myös yhdeksän haastattelua, joissa leffan tekemisestä ja teemoista kertovat mm. Boorman ja Kestelman sekä useat muut filmin ilmeeseen ja valmistumiseen vaikuttaneet tahot. Yhteismittaa näille pätkille kertyy yli kaksi tuntia!
Mukana on myös ohjaaja Ben Wheatelyn Zardoz-ylistys (16 min.), traileri, radiomainoksia sekä 40-sivuinen lehtinen, joka sisältää mm. Boormanin haastattelun, Julian Uptonin kirjoittaman leffaesittelyn sekä Adrian Smithin artikkelin, jossa hän vertaa elokuvaa ja sen romaaniversiota toisiinsa.
Kim Liggett Armonvuosi The Grace Year Suom. Leena Ojalatva. Karisto
Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.
Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.
Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.
Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.
Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.
Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.
Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?
Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.
Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.
Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.
tähtivaeltajablogi 