Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan. Ja täältä kolmannen.

Boom!: Nouseva tähti

Viitisentoista vuotta sitten perustettu Boom!-kustantamo on viime aikoina parantanut juoksuaan urakalla. Firman sarjoista on aiemmin nostettu Tähtivaeltajassa esiin mm. Abbott (TV 1/19), The Unsound (TV 1/19) ja Coda (TV 3/20). Nyt mukana on peräti viisi uutuutta.

”Me valehtelemme jatkuvasti itsellemme. Siitä keitä todellisuudessa olemme ja millaisiksi olemme antaneet elämämme muotoutua. Teemme kaikkemme sulkeaksemme silmämme totuudelta.”

Älyn, hälyn ja kälyn yhdistäminen ei ole mikään helppo nakki. Jeff Lovenessin kirjoittama ja Lisandro Estherrenin kuvittama Strange Skies Over East Berlin niputtaa kuitenkin taitavasti samaan sarjakuvaan niin psykologista ihmiskuvausta, yhteiskunnallista syväanalyysiä kuin väkivaltaista agenttitoimintaa. Maailma, johon kertomus sijoittuu, peilailee täydellisesti itse tarinan sisältöä.

Muurin takainen Itä-Berliini vuonna 1973. Stasin valvontakoneiston lonkerot ovat kaivautuneet ihmiselon joka tasolle. Tässä todellisuudessa ainoa tapa selvitä hengissä on luottaa valheisiin ja vainoharhaisuuteen. Varsinkin jos olet Itä-Saksan tiedusteluvirastoon soluttautunut lännen agentti, kuten sarjakuvan päähenkilö Herring.

Herring on viettänyt koko elämänsä sujahtamalla vihollisten keskelle eri peitehenkilöllisyyksien turvin. Vanhemmiten hän on kuitenkin alkanut epäillä oman ammattinsa eettisyyttä. Vuosien mittaan hän on auttanut Yhdysvaltojen tukemia diktaattoreja alistamaan omia kansalaisiaan, antanut ilmi aidosti parempaa huomista tavoitelleita opiskelijoita ja mahdollistanut maailman pysymisen moraalisesti korruptoituneiden miesten yksityisenä leikkikenttänä.

Eräänä yönä Itä-Berliinin taivasta halkoo valojuova, joka tuo mukanaan vierailijan ulkoavaruudesta. Herring saa tehtäväkseen selvittää, mistä on kyse. Maanalaisessa tutkimuslaitoksessa hän kohtaa viimein itsensä kaikkein paljaimmillaan. Tuntematon tulokas avaruuden ääristä haluaa riisua ihmiset valheistaan, saada heidät katsomaan rehellisesti tekojaan ja elämäänsä. Kokemus, joka on kylmän sodan paatuneille toimijoille sielua raastavan tuhoisa. Mutta selviäisikö tästä rääkistä hengissä yksikään ihminen?

Strange Skies Over East Berlin on vimmainen sukellus ihmismielen pimeimpiin syövereihin. Sarja moukaroi hahmonsa totuuden äärelle ja saa lukijan pohtimaan meitä kaikkia ympäröiviä yhteiskunnallisia rakenteita ja oman menneisyytensä kipupisteitä. Oudot taivaat Itä-Berliinin yllä on vahvaa ja kaikin osin taitavasti toteutettua tavaraa, joka tarjoilee riittoisasti älyä ja kirkkaita oivalluksia.

”Vaihda ihan vapaasti kanavaa, jos haluat… Mutta kannattaa muistaa, että meidän ikäisillämme katkenneiden sormien parantuminen kestää hyvin pitkään.”

On sanomattakin selvää, että kuningas Arthur on yksi brittimytologian tunnetuimpia hahmoja. Vuosisatojen saatossa hänen legendansa ympärille on kudottu lukematon määrä tarinoita eri kerrontamuodoissa. Nyt teemaan tarttuu Kieron Gillenin ja Dan Moran Once & Future.

Brexit-Britanniasta ammentavassa sarjakuvassa kansallishenkiset tahot päättävät herättää kuningas Arthurin henkiin – puhdistamaan maan ulkomaisesta saastasta. Tosin he eivät ota huomioon, että kelttiläisen Arthurin silmissä viheliäisimpiä maahantunkeutujia ovat anglit ja saksit, jotka ovat nykyisten perusbrittien keskeisimpiä esivanhempia. Siinä saa miekka heilua aika raivokkaasti, että saarivaltiosta saadaan pyyhittyä nämä sukujuuret olemattomiin.

Sitten on vielä se ennustus, jonka mukaan Arthur palaa kuvioihin Englannin synkimmällä hetkellä. Mutta onko hetki sittenkin synkin juuri Arthurin paluun takia? Näin ainakin uskoo entinen vampyyrinmetsästäjä, nykyisin vanhainkodissa eläkepäiviään viettävä Bridgette McGuire. Kun Arthur alkaa pullistella luista varttaan, kovapintainen mummo kaivaa aseensa esiin ja lähtee maailmanpelastusretkelle. Mukaan matkalle tarttuu hänen tyttärenpoikansa Duncan, jolla ei ole aavistustakaan yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta.

Once & Future on komeasti taiteiltu fantasiaseikkailu, joka ei ota itseään liian vakavasti. Toki tarjolla on kiihkeää toimintaa, mustaa magiaa ja legendaarista pahuutta, mutta sen vastapainoksi mukaan ladataan Duncanin hämmennystä sekä Bridgetten nerokkaan terävää dialogia. Raskaasti aseistautunut isoäiti ei todellakaan tunne armoa, kun vastassa ovat pimeyden pirulliset voimat.

Once & Future on huippuunsa hiottu Graalin malja, joka kannattaa haalia käsiin vaaroista piittaamatta.

”Hän… on… tulossa… Hän tarvitsee sinua… Punainen äiti… Rakastan sin…”

Punainen äiti herättää vahvoja kauhutunnelmia Jeremy Haunin ja Danny Luckertin The Red Mother -sarjakuvassa.

Tarina hyppää vauhtiin vikkelästi, kun iltatreffeiltä palaileva pariskunta joutuu outojen voimien uhriksi. Luke tempaistaan pimeyteen ja Daisy menettää iskussa silmänsä. Traumaattisen kokemuksen jälkeen nuori nainen alkaa nähdä verenpunaisia painajaisia ja hallusinaatioita, joissa hymyilevä pääkallonaama vaanii häntä niin varjoissa kuin ihmisjoukoissakin.

Daisy on ammatiltaan pulmapelien suunnittelija, mutta paluu työelämään ei ota onnistuakseen. Sen sijaan hän purkaa pelkojaan ja ahdistustaan psykiatrin vastaanotolla. Mikään ei kuitenkaan pysäytä koko ajan lähemmäksi kurkottavia kauhuja. Hetkellistä helpotusta tilanteeseen tuo vain tuntemattoman tahon lähettämä, antiikkinen pulmalipas. Arvoituksellisen esineen avaamisyritykset vievät Daisyn ajatukset pelkojen tuolle puolen.

Mutta kuinka punaiset painajaisvisiot, kinkkiset pulmapelit ja Daisya vahtaava mummo kytkeytyvät toisiinsa?

The Red Mother ei anna ensimmäisessä kokoelmassa vielä vastauksia näihin kysymyksiin. Se kylvää kuitenkin maahan rutkasti kutkuttavia siemeniä, joiden kasvua on ilo seurata. Sarjakuvakauhu on vaikea laji, mutta Haun ja Luckert tykittävät kehiin aidosti pelottavan – ja inhimillisen! – tarinan nuoren naisen kiirastulesta. Tästä on hiton hyvä jatkaa.

Toni Jerrman

Neljäs ja samalla viimeinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan.

DC: Mustanleimankatu

DC:n Black Label -leimalla varustetut sarjakuvat on suunnattu jo aikuisikään ehtineille lukijoille. Näissä tarinoissa tekijät saavat ilmaista itseään vapaammin kuin kustantamon normilehdissä. Lopputulos onkin useimmiten huomattavasti perushuttua laadukkaampaa.

”Minä olen lihaksi tullut kosto, Jumalan raivo. Olen tullut puhdistamaan tämän kaupungin pahuudesta.”

Sean Murphyn Batman: White Knight (TV 1/19) on yksi viime vuosien parhaista lepakkotarinoista. Teoksen jatko-osa, Batman: Curse of the White Knight, on vähintään yhtä kovaa kamaa.

Tällä kertaa kertomuksen juuret ulottuvat aina Gothamin varhaishistoriaan saakka. 1600-luvun loppupuolella Gotham on ollut merirosvojen ja salakuljettajien valtakunta, jota hallitsi vampyyriksikin väitetty kenraali Lafayette Arkham. Kaupunkiin saatiin uusi järjestys, kun syvästi uskonnollinen soturipappi Bakkar ja taitava miekkamies Edmond Wayne syrjäyttivät Arkhamin valtaistuimeltaan. Tästä alkoi Wayne-suvun kukoistus Gothamissa.

Tarinan nykypäivään sijoittuva osio ampaisee vauhtiin, kun Jokeri karkaa Arkhamin vankimielisairaalasta. Tällä kertaa hän on päättänyt tuhota Batmanin lopullisesti – aseenaan synkät salaisuudet Gothamin historiasta. Pelinappuloikseen klovniprinssi valitsee erikoisjoukkojen ex-sotilaan, joka uskoo jumalalliseen kohtaloonsa, sekä kaupunkia varjoista johtavan ökyrikkaiden Eliitti-salaseuran. Pian helisemässä ovat niin Bruce Wayne kuin Gothamin poliisivoimatkin.

Koska luomus ei ole kytköksissä normaaliin Bat-kaanoniin, Murphylla on suurempia vapauksia sekä tarinan että hahmojen kehittelyssä. Näin ollen lukija ei voi tuudittautua päähenkilöiden koskemattomuuteen – käytännössä edes heidän kuolemansa eivät ole poissuljettuja. Tämä nostaa kerronnallisen jännitteen ja yllätyskäänteiden mahdollisuuden potenssiin kymmenen.

Curse of the White Knight onkin erinomaisilla tehoilla toimiva jännitysnäytelmä, joka kuorii myös menneisyydestä esiin uusia mullistavia paljastuksia. Samalla Bruce Wayne joutuu vakavasti pohtimaan rooliaan sekä yön ritarina että Wayne-yhtiöiden nokkamiehenä.

Hyvän tarinan rinnalla albumi tarjoilee huipputyylikästä piirrosta. Tällä saralla Murphy on mestari, jolle ei helposti löydy vertaista.

”Ainoa tavoitteeni on ollut luoda kauneutta. Onnea ja naurua. Erityisesti naurua, sillä se on todellista kauneutta.”

Jokerista on moneksi – aina hupihemmosta hirviöksi. Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon hyytävä Joker: Killer Smile korostaa hahmon synkimpiä ulottuvuuksia.

Värikkäillä myrkkyilmapalloilla suoritetun joukkomurhan jälkeen Jokeri on päätynyt jälleen kerran potilaaksi Arkhamin vankimielisairaalaan. Siellä hän kohtaa tohtori Ben Arnellin, joka uskoo voivansa parantaa Gothamin mielipuolisimman psykopaatin. Psykiatristen sessioiden aikana miesten roolit kuitenkin vaihtuvat, kun Jokeri luikertelee tohtorin ihon alle, suoraan tämän psyykeeseen.

Arnell itse ei huomaa, kuinka hän ajautuu yhä syvemmälle Jokerin hulluuden pauloihin. Hän luottaa omaan ammattitaitoonsa ja kykyynsä pitää työminänsä ja kotiminänsä erillään. Vaimo ei ole asiasta yhtä vakuuttunut. Ja mistä ihmeestä perheen pikkupojan huoneeseen on ilmestynyt Happyvillen onnellisista asukkaista kertova makaaberi kuvakirja? Iltasatu, jossa söpöjen eläinten kansoittama utopia saa uuden asukkaan: veristä moottorisahaa innolla päristelevän herra Hymyn.

Vähitellen tohtorin ote todellisuudesta lipsuu täysin hänen käsistään. Onko hän hoitanut Jokeria kolme viikkoa vai kolme vuotta? Mikä on totta, mikä harhaa?

Joker: Killer Smile on vahvalla psykologisella otteella ladattu painajainen. Se kuljettaa lukijan pimeyden ytimeen, jossa valo, toivo ja onni ovat enää kaukaisia muistoja. Jokerin toistuvat repliikit ja kuvituksen harmaa vähäeleisyys korostavat kokonaisuuden hypnoottista iskua.

Näin huumaavaa visiota ei voi suositella ihmisille, jotka kärsivät jo ennestään mielenterveysongelmista. Sinua on varoitettu.

”Bruce… mitä ihmettä Maapallolle on tapahtunut?”

Daniel Warren Johnson on ihastuttanut kansakuntia mm. sellaisilla vimmaisilla toimintahiteillä kuin Extremity (TV 1/18) ja Murder Falcon (TV 1/20). Nyt hän tuo rouhevan vauhdikkaan ja messevästi tykittävän tyylinsä DC-universumiin. Tosin Wonder Woman: Dead Earth -albumi kiertää normaalit supersankarilammikot todella kaukaa.

Ihmenainen herää vuosisatoja kestäneestä unestaan, kun mutanttipetoja pakenevat rääsyläiset putoavat hänen kryoarkkunsa päälle. Uudessa maailmassa häntä odottaa synkkä yllätys. Tutut sankarit ovat kuolleet, ja Maapallo on muuttunut jo aikoja sitten vehreästä paratiisista atomisodan autioittamaksi helvetiksi. Joutomaaksi, jossa ihmiskunnan harvat eloonjääneet sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Kuinka näin on päässyt käymään, siitä Ihmenainen ei muista mitään.

Pitkät yöunet eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet Ihmenaisen oikeamielisyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Niinpä hän lupaa auttaa hirviöiden riivaamaa ihmisyhteisöä uuteen alkuun. Tästä alkaa pitkä vaellus kohti amatsonien kotisaarta, jonka Ihmenainen uskoo selvinneen ehjänä ja heleänä kaikesta ympärillä riehuneesta kaaoksesta huolimatta.

Rajun väkivaltaisen tarinan tiimellyksessä perataan auki Ihmenaisen nuoruutta sekä lopulta myös niitä kehityskulkuja, jotka johtivat Maapallon tuhoutumiseen. Tällä saralla onkin odotettavissa yllätyskäänne jos toinenkin. Samalla Ihmenainen joutuu kyseenalaistamaan sekä itsensä että suhteensa ihmiskuntaan. Mikä kaikki voidaan antaa anteeksi? Voiko syntejään koskaan sovittaa? Onko toivo pelkkä kirosana?

Wonder Woman: Dead Earth kulkee kovilla kierroksilla mutta ei silti hukkaa tarinan inhimillistä otetta. Sarjakuva ruoskiikin kuin selkärangassa yhä kiinni oleva Teräsmiehen kallo. Doubbiiiiii!!!

Toni Jerrman

Kolmas näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Image: Fantastisia seikkailuja

Imagen listoilla on myös omintakeista fantasiaa ja kovaksikeitettyjä rikostarinoita.

”Runoilija. Tuo maailman romantisoija, joka ei kestä sitä, ettei todellisuus ole niin julma kuin hän kuvittelee.”

Dan Wattersin kirjoittama ja Danin piirtämä Coffin Bound iskee aivoihin kuin tonnin leka. Tarina lähtee liikenteeseen, kun yksinäisessä hökkelissä elävä kovapintainen Isabel saa odottamattoman vieraan: ihmismäisen, metallirunkoisen Korppikotkan, jonka päänä on häkkiin suljettu linnunkallo. Kuolevien yllä kiertelevä olento varoittaa Isabelia tappajista, jotka ovat juuri kurvaamassa talon kulmalle.

Erikoisena käänteenä pyssymiehet väittävät, että he ovat tulleet pelastamaan Isabelin kuolemaakin karummalta kohtalolta. Runouden jumalten riivaama sanaseppo ja ihostrippiklubin pyörittäjä Paulie Starlight on näet palkannut pysäyttämättömän Maansyöjän etsimään Isabelin käsiinsä – eikä nahkaan verhoutunut myyttinen olento ole koskaan epäonnistunut tehtävässään.

”Isabel on muusani. Ja mikä tempaisisikaan runouden tehokkaammin keskinkertaisuuden yököttävästä sammiosta kuin kuollut muusa.”

Isabel ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan. Niinpä hän suuntaa kohti menneisyyttään – tarkoituksenaan poistaa kaikki jäljet olemassaolostaan. Tämän mystisen reissun aikana eteen astelevat muun muassa sokea oraakkeli ja täydellistä ihmisolemusta tavoitteleva murhakultti. Sekä mies, joka pyrkii vimmatusti hävittämään itsestään kaikki ällöttävät, likaa keräävät pinnat. Puhumattakaan Isabelin elämän lukuisista synneistä.

Coffin Bound ei arastele tai anna armoa, vaan syöksyy suuna päänä eksistentiaalisten kysymysten ja elämänvalintojen filosofiseen viidakkoon. Hieno dialogi, erinomaisesti luodut henkilöhahmot sekä tarinan muut elementit tukevat henkeäsalpaavaa sukellusta olemassaolon ytimeen. Katse yltää monin tavoin ja keinoin pintaa syvemmälle, samalla kun iho kuoriutuu ihmisten yltä sekä fyysisesti että metaforisesti.

Coffin Bound on pirullisen erikoinen kokemus, jota ei kannata jättää väliin edes isosta rahasta – sillä kaikkihan me olemme matkalla kohti hautaa ja unholaa.

”Suuri ja mahtava pahuus täyttää taivaan. Kaupunkiin hyökätään. Tarvitsemme sinua.”

Terry ja Rachel Dodson ovat silmiähivelevän kauniin piirrosviivan mestareita. Tuoreimman näytteen pariskunnan kyvyistä antaa Adventureman-sarjan ensimmäinen kokoelma-albumi. Lähes tuplasti normaalia jenkkikokoa kookkaammassa muodossa julkaistun sarjakuvan tarinapuolesta vastaa aina yhtä velmu Matt ”Casanova” Fraction.

Adventureman poimii lähtölaukauksensa vanhoista pulp-seikkailuista. Tarina lähtee liikkeelle, kun Baron Bizarren ilmalaivat pommittavat New Yorkin Art Eco -tyylisiä pilvenpiirtäjiä. Maailmanlopun melskeessä vain urhea Adventureman ja hänen kumppaninsa – kuten burleskiaave Phaedra Phantom ja lentäjä-ässä Sally Sweet – voisivat päihittää pahan paronin palvelijat. Yllättäen taisto katkeaa, kun Baron Bizarre osoittaa pätsipistoolillaan maassa makaavan Adventuremanin kalloa…

Moinen lopetus hämmentää nykypäivässä elävää Tommy-poikaa, joka fanittaa Adventureman-kirjoja yli kaiken. Hänen kuuro yksinhuoltajaäitinsä Claire kuitenkin toteaa, että kaikki ei aina pääty niin kuin voisi toivoa. Seuraavaksi tutustutaankin jo Clairen kuusihenkiseen sisarkatraaseen, jonka aikaansaavat naiset on adoptoitu monista eri ilmansuunnista.

Claire viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, selaillen pölyisiä kirjoja pyörittämässään antikvariaatissa. Seesteinen elo ja olo järkähtää sijoiltaan, kun kauppaan marssii vanhanaikaisesti pukeutunut nainen, joka jättää jälkeensä erikoislaatuisen Adventureman-kirjan. Teos suo Clairelle uusia kykyjä ja avaa hänelle portin seikkailujen maailmaan.

Fractionin ja Dodsonien luomus sekoittaa hauskasti retrofuturistisia pulp-kliseitä moderniin maailmankatsomukseen. Valkoisten miessankarien sijaan tilaa saavat useita värisävyjä edustavat naiset, eivätkä arkielämän realiteetit hautaudu kokonaan fantastisten visioiden alle. Upeasti kuvitettu sarjakuva onkin kaikin puolin viihdyttävä ja innostava kokemus. Haluaa heti lisää!

”Sitten paikalle porhalsi tuntematon supersankari, joka murjoi Mechanixin irtileikatulla päällä silminnäkijöitä, jotka olivat esittäneet huolestuneita kommentteja hänen toimintatavoistaan.”

Skottie Youngin I Hate Fairyland -sarjakuva (TV 1/17) paukutti kehiin räjähtävän hauskaa animaatiotyylistä revittelyä satujen kustannuksella. Nyt Jason Youngin ja Derek Hunterin iloisen pirtsakka Pretty Violent tekee saman supersankareille.

Pahusperheen salaisessa tukikohdassa asuva Gamma Rae on tullut kapinalliseen teini-ikään. Hän ei tahdo olla veljiensä ja siskonsa tapaan superrikollinen – hän halajaa supersankariksi. Intomieltä puhkuvan tytön esikoissankaroinnit menevät kuitenkin hirveällä tavalla jorpakkoon. Ruumiita tulee niin että raikaa, mutta valitettavasti palasiksi repeytyvät vain viattomat sivustakatsojat sekä toiset sankarit. No, ainakin verta, suolia ja irtopäitä piisaa!

Jatkossa Gamma Rae yrittää hillitä spontaania luonnettaan. Kuinka hyvin hän tässä onnistuu, on kyseenalaista. Esimerkiksi tiimikeikka Kapteeni Ystävällisen kanssa päättyy siihen, että oikeamielisen Kapteenin iho kuoriutuu hänen kasvoiltaan. Kuuluisaa Pelastajat-superryhmää johtava Maksimaalinen Profeetta jaksaa silti uskoa, että kyllä pienestä pippuripadasta vielä sankari leivotaan. Kaikkea sitä…

Lapsille suunnattujen animaatioiden vinkeään tyyliin taiteiltu Pretty Violent on hekotuttavan hauska yhdistelmä yltiöpäistä sankariparodiaa, hurttia huumoria ja veristä väkivaltaa. Söpöyttä ja kaaosta! Sydänmerkkejä ja nyrkkejä! Rakkautta ja ruumiita! Hubbagubbajeejee!

Toni Jerrman

Toinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Tähtivaeltaja-lehdessä on julkaistu jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien artikkelisarjaa, jossa esitellään aina edellisen vuoden parhaat uudet amerikkalaissarjakuvat – sekä muistutetaan yhä jatkuvasti laatusarjoista.

Olen jo pitkään miettinyt, että joku näistä katsauksista olisi hauska pistää julki myös blogin puolella. Hitusen asiaa mietittyäni olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, ettei kukaan jaksa lukea älykännykän ruudulta artikkelia, jolla on painetussa lehdessä mittaa yli 20 sivua.

Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla sellaista ideaa, että julkaisen blogissa neliosaisen juttusarjan, johon on valittu yhteensä noin kolmasosa alunperin Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista. Näin jaksot pysyvät lukukelpoisen mittaisina ja esille saadaan silti nostettua iso kattaus uusia laatusarjoja.

Paljon jää tietysti pois, mutta eipä blogia voi tukkia juttusarjalla, jossa olisi reippaasti yli kymmenen jaksoa. Joka toinen viikkoisella julkaisutahdilla tähän kuluisi aikaakin päälle puoli vuotta.

Mutta nyt enemmittä puheitta itse asiaan!

Image: Tieteismättöä

Mikäli kaipaa hyvää tieteissarjakuvaa, kannattaa katse suunnata kohti Image-yhtiön tarjontaa. Näin on ollut jo pitkään ja on nytkin.

”Tartarus. Kaivossiirtokunta valtamerten hallitsemalla kääpiöplaneetalla avaruuden takamailla. Täällä kuolema on tutumpi kuin elämä.”

Jack T. Cole on kaikkien sarjakuvaharrastajien sankari. Ihmemies, jonka taide kohotti The Unsound -minisarjan (TV 1/19) arvoon arvaamattomaan. Nyt hän tekee saman tempun Tartaruksen kanssa. Herra osaa myös valita juuri oikeat yhteistyökumppanit, sillä sekä Cullen Bunnin kirjoittama The Unsound että Johnnie Christmasin juonima Tartarus ovat tarinoiltaankin ehdotonta ykkösluokkaa.

Kääpiöplaneetta Styxx sijaitsee kahden vaikutusvaltaisen avaruusimperiumin välimaastossa. Paikan tärkein vientituote on Tartaruksen kaivossiirtokunnan louhima neste, josta voidaan muovata kaikkia kuviteltavissa olevia asioita ja esineitä. Parhaiten tämän taidon hallitsevat meditointiin keskittyvät djinnit, jotka lukeutuvat Tartaruksen keskeisiin toimijoihin.

Estääkseen djinnejä myymästä voimallisia nesteaseita vihollisilleen, Baxnan-imperiumi on rakennuttanut Styxxin kiertoradalle Olympus-avaruusaseman. Saarrosta huolimatta aseiden salakuljetus rehottaa.

Sarjakuvan pääosaa näyttelevät Olympuksen sota-akatemiassa opiskelevat kadetit. Heistä keskeisin on Tilde, jonka elämä nytkähtää raiteiltaan, kun selviää, että hänen oikea äitinsä on seitsemäntoista vuotta aiemmin kuollut armoton sotapäällikkö. Tilde pakenee parin ystävänsä kanssa avaruusasemalta ja laskeutuu Tartaruksen vaaroja kuhiseville kaduille. Siellä he joutuvat sekoitetuksi Golden Razor -rikollisjengin ja djinnien väliseen valtakamppailuun.

Peruselementeiksi purettuna Tartarus saattaa vaikuttaa köykäiseltä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa sarjakuva on ääriään myöten täynnä kiehtovia yksityiskohtia, mielikuvituksellisia ideoita ja erikoisia elämäntapoja. Näin rikkaaksi ja räiskyväksi kirjoitettua tieteistykitystä tuleekin eteen aivan liian harvoin.

Kokonaisuuden täyteläistää Colen pärisyttävän omintakeisia näkymiä tulviva piirros, jossa vanhanaikainen koristeellisuus yhtyy huikeisiin scifi-visioihin.

Täyttä timanttia.

”Olipa kerran häät, jossa höyrytuomari kohtasi sotakirvestä heiluttavan ison miehen. Sitten tylsät ihmiset vangitsivat höyrytuomarin, mikä ärsytti kirvestä kantavaa isoa miestä.”

Absurdi älyttömyys on elämän suola Kieron Gillenin, Jim Rossignolin ja Jeff Stokelyn The Ludocrats -albumissa. Järjettömyyksien nimiin vannoo myös mahtavalla parralla ja vielä mahtavammalla keskivartalolla varustettu paroni Otto von Subertan. Railakas suurmies on ADHD-oireista kärsivä räjähtävä ilopilleri, jonka rauhoittamiseen vaaditaan hyperpaavin poliisivoimien koko nukutuspiikkiarsenaali.

Mutta siinä vaiheessa, kun robottipoliisit vangitsevat Oton uusimman ihastuksen, höyryvoimalla käyvän tuomari Grattinia Gavelsteinin, häntä ei pysäytä enää mikään. Tosin hyökkäys vankilana toimivan massiivisen tappajatoukan sisuskaluihin on helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi apuun rientävät muun muassa tutiseva moottorisahakokki Bogol Theen, julma julkkiskirurgi Elaina Triptych sekä taajuushyppelijä ja jokaisen taistelun petturi Voldigan Kavala.

The Ludocrats lataa peliin rutkasti hekotuttavaa hulluutta. Tässä maailmassa tylsyys on synneistä suurin, joten tarinointi kulkee vimmaisilla tehoilla. Meno onkin kuin istuisi loputtomilla vitseillä ryyditetyssä vuoristoradassa. Albumin todellisuuskuvaa kasvattavat tekstisivut, jotka esittelevät lukijoille niin itsetietoisen vehnäsäkin, tiedettä syövät liha-aaveet, rakennusaineena käytetyt sienifilosofit kuin miljoona muutakin ludocraattista ihmettä.

Rakkautta ensisilmäyksellä! Tai kuten ludocraatit sanoisivat: ”Älä tunge sitä koita taas nenääsi.”

”Jos joku rakentaa tällaisen metallipintaisen, ruumiita syövän tappokoneen kuin minä, hän ei rakenna vain yhtä.”

Vuoden 3241 Pohjois-Amerikassa eletään pahasti taantuneissa heimoyhteisöissä, joiden juuret juontavat Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Teknologinen aikakausi on kaukaista historiaa, ja romahtaneet pilvenpiirtäjät hautautuneet hiekkaan. Nyt asuntoina toimivat puiset majat ja aseina keihäät sekä miekat.

Vanhoista kukoistuksen ajoista on kuitenkin yhä nähtävissä merkkejä. On Amerikkaa halkova kanavajärjestelmä ja taivaalla leijuvia valtavia torneja, jotka viilentävät ilmakehää. Eikä sovi unohtaa hudsoni-heimon palvomia devoja, alunperin Marsia varten rakennettuja maankaltaistajalaitteita, joiden taustalla vaikuttaa tuntematon, teknologisesti kehittynyt taho.

Simon Royn ja Daniel Bensenin käsikirjoittama ja Artyom Trakhanovin piirtämä First Knife (aiemmin nimellä Protector) on suurisuuntainen, loppuun asti ajateltu visio Maapallon tulevaisuudesta. Erinomaisen komealla taiteella varustettua teosta voi helposti verrata jopa Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaklassikkoon.

Itse tarinassa yangui-heimoon kuuluva nuori orjatyttö karkaa hudsonilaisten pyörittämältä kaivaukselta. Pakomatkallaan hän putoaa hiekkaan uponneiden raunioiden uumeniin. Siellä hän tulee herättäneeksi henkiin muinaisen sotarobotin, jonka yanguit uskovat olevan uudelleensyntynyt jumala.

Robottisotilaan myötävaikutuksella yanguiden ja hudsonilaisten välisen sotatilan valtasuhteet heittävät volttia. Mutta kuinka käy, kun devoja ohjailevat tahot kiinnostuvat vanhasta sotakoneesta? Ja mitkä ovat mekaanisen miehen omat tavoitteet?

First Knife on monitahoinen ja ihmeen tuntua soitteleva tieteisseikkailu, jonka vietäväksi on ilo antautua. Sarjan maailmankehittely ja hahmokuvaus tarjoilevat runsain mitoin ammennettavaa, eikä kerronta voisi olla vetävämpää.

Parasta A-luokkaa!

Toni Jerrman

Ensimmäinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Yli vuosi sitten ilmestynyt Korkeajännityssarja 1955 -kokoelma sisälsi kaksi tarinaa, joiden pääosassa seikkaili brittiläinen tieteissankari Rick Random. Sarjan tuorein julkaisu, Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956 (Egmont), pitää nimensä mukaisesti sisällään yksinomaan satunnaista avaruushupailua. Aivan yllättäen nämä viisi kertomusta on nähty suomeksi alunperin vuosina 1955 ja 1956.

Tuttuun tapaan tarinat on skannattu suoraan vanhoista Korkeajännityssarja-lehdistä. Tämä takaa sen, että niin suomennos kuin kuvalaatukin jättävät toivomisen varaa. Toisaalta juurikin käännösten hömelyys lisää teoksen nostalgia-arvoa. Kalkkunaista kotkotusta tarjoilevat toki myös sarjojen käsikirjoitukset. Tekstinikkarit kun eivät osaa edes päättää, onko Random ammatiltaan salapoliisi, rikostutkija, yhtyneiden poliisivoimien päällikkö vaiko planeettain neuvoston jäsen.

Hyvä esimerkki hilpeästä tieteishäröilystä on kokoelman käynnistävä Ryöstäjät avaruudesta -tarina. Tähtitaivaan rauha järkkyy, kun yhä useampi ihmiskunnan raketeista ajautuu avaruuspyörteen syövereihin. Suuri yleisö on kauhuissaan, joten planeettojen yhteishallitus huutaa Rick Randomin apuun. Pääministerin mukaan näitä vaarallisia ajelehtimisalueita hallitsee eristäytynyt ihmeplaneetta Urdana – hitusen tosin ihmetyttää, että myöhemmin pyörteen väitetään kulkevan myös Marsin tienoilla.

Jotta pyörteen uhka voitaisiin torjua, Urdanaan tulisi pystyttää magneetteja, jotka vetäisivät raketit pois ajelehtimisalueelta. Lupaa moiseen temppuun ei viitsitä edes kysellä. Sen sijaan ihmiskunta rakentaa mahtavan robottisotalaivaston, jonka tarkoituksena on pyyhkiä koko Urdanan sivistys maailmankaikkeudesta!

Seuraavaksi kuvioihin kurvaavat suuren mittakaavan avaruusroistot, joiden tukikohta sijaitsee Marsissa, ”tuossa vähän asutussa ja huonosti valvotussa tähdessä”. Erinäisten kaappausten, ammuskelujen ja juonittelujen jälkeen tarina siirtyy vihdoin Urdanan pinnalle. Siellä kohdataan merihirviöiden ja jättihyönteisten ohessa siivekkään hevosen vetämillä vaunuilla lentävä prinsessa. Ja tässä vaiheessa ei olla vielä edes 64-sivuisen tarinan puolessavälissä.

Ryöstäjät avaruudesta on ääneen hekotuttavan kahjo kehitelmä. Tarinan loputtomissa käänteissä ei ole järjen hiventäkään, mutta mielikuvituksen villiä lentoa on luvassa sitäkin enemmän. On legendaarisia ennustuksia, häikäilemättömiä rikollisia ja pöyhkeisiin haarniskavaatekertoihin pukeutuneita vallananastajia. Mahtavia sotalaivastoja, jättiläissieniä ja miekkataisteluita. Ajatuksia lukevasta oraakkelista nyt puhumattakaan.

Se, että joku on keksinyt ahtaa kaikki nämä – ja lukuisat muut – ainekset yhteen soppaan, ei lakkaa hämmästyttämästä. Melkein voisi todeta Rick Randomin sanoin: ”Hm… Jonkinlaista humpuukia siis…”

Opuksen muut tarinat eivät sisällä yhtä hillitöntä ilonpitoa. Kuka heistä oli Adam Quex? on perinteinen murhamysteeri, jossa setvitään kuuluisan monimiljonäärin mahdottomia kuolemia. Planeetta Arizon siirtää kultakuumeesta kertovan länkkäritarinan avaruuden käydyille korpimaille. Rick Random iskee -sarjakuvassa seilataan planeetalta toiselle ja etsitään todisteita murhasta tuomitun naisen viattomuudesta.

Mielenkiintoisemmilla laduilla sauvoo Kadonnettein tähti -tarina. Se kertoo salaperäisen aluksen kaappaamista kaivostyöläisistä sekä rauhaa rakastavan planeetan taistelusta kullanhimoisia ketkuja vastaan. Juonikuvioissa riittää sekä toimintaa että veikeitä scifi-ideoita. Kokonaisuutta raskauttaa kuitenkin lähes romaanimainen tekstipöhö.

Teoksen taiteellinen taso heittelehtii holtittomasti, vaikka kaikkien tarinoiden piirtäjänä on toiminut Random-ekspertti Ron Turner. Osin erot selittyvät lähdemateriaalin paikoittaisesta heikkolaatuisuudesta. Toisinaan kiire näyttää vaivanneen taiteilijaa.

Turnerin jälki on parhaimmillaan, kun hän saa kuvitettavakseen futuristisia rakennuksia sekä avaruusaluksia ja muita kulkuvälineitä. Nämä sulavalinjaiset visiot ovat yhä tyylikkäitä. Henkilöhahmojen kanssa Turner ei ole yhtä varmaotteinen, vaikka halutessaan hallitsee tämänkin puolen vallan mainiosti. Erityisen hyvin taiteilija onnistuu, kun hän pääsee leikkimään valojen ja varjojen kanssa.

Totisena torvensoittajana Random-sarjakuvia ei kannata lähestyä, mutta retron kalkkunaviihteen ystäville ne tarjoilevat hetkittäin hyvinkin muikeita myoglobiineja.

Rick Random on nostalginen esimerkki brittiläisen tieteissarjakuvan menneistä maisemista, mutta parempaakin tavaraa olisi saatavilla. Värillisten Dan Dare -tarinoiden suomennoksiin en jaksa uskoa, mutta miten olisivat Avaruuden Jätti-Korkeajännitys -kirjoissa nähtyjen Jet-Ace Logan -sarjakuvien uusintapainokset?

Tai miltä kuulostaisivat uudet, kattavat kokoelmasarjat Sydney Jordanin Jeff Hawke -tarinoista, Frank Bellamyn Garth-stripeistä sekä Enrique Romeron Axa-sarjakuvista – tietenkin alkuperäisistä originaaleista skannattuina, isokokoisina kirjoina? Ei kai tämä voi olla liikaa pyydetty, eihän?

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Kirjat – Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Margaret Atwood
Viimeisenä pettää sydän

The Heart Goes Last
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava

2000-luvulla kanadalaiskirjailija Margaret Atwood on löytänyt itsestään rutkasti uutta virtaa. Erinomaisia romaaneja on syntynyt roppakaupalla. On Oryx ja Crake -trilogia, jonka viimeinen osa voitti Tähtivaeltaja-palkinnon. On mitä mainioin Shakespeare-versiointi Noidan sikiö. On Orjattaresi-klassikon jatko-osa, Tähtivaeltaja-palkittu Testamentit, ja monia muita. Nyt suomeksi saatu Viimeisenä pettää sydän pettää valitettavasti myös lukijan. On vaikea uskoa, että Atwoodin kynästä voi ylipäätään syntyä näin kehnoa velliä.

Romaanin lähtöajatus on ihan kelvohko, vaikkakin moneen kertaan nähty. Massiivinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen romahdus on vienyt entiseltä keskiluokalta työt ja asunnot. Vain rikkailla on varaa paeta yhä kukoistaville seuduille, kun maankolkka toisensa jälkeen muuttuu jengien ja vandaalien hallitsemaksi helvetiksi. Tässä ankeassa todellisuudessa kärvistelevät myös romaanin päähenkilöt, autossaan asuvat Stan ja Charmaine.

Elämä on ilotonta ja nihkeää, kunnes aviopari kuulee uudesta Positron-projektista, joka lupaa ratkaista kaikki kansakuntaa riivaavat ongelmat. Kokeellinen hanke kaipaa sitoutuneita osallistujia, joille on luvassa turvaa ja täystyöllisyyttä Consiliencen muurein suojatussa kaupungissa. Tämän vastineeksi jäsenten täytyy luopua vapaudestaan: tarkkailulle on alistuttava, yhteydet kaupungin ulkopuolelle katkaistava ja sääntöjä noudatettava.

Utopistisesta myyntipuheesta innostuneet Stan ja Charmaine pääsevät mukaan projektiin. Alkuun uusi elämä maistuu vallan ihanalta, mutta sitten paratiisiin ui useampikin käärme. Niistä mielenkiintoisin on hanketta pyörittävien tahojen ahneus, joka yltyy ihmisarvona polkeviin mittoihin. Kirjailijaa itseään tuntuu kuitenkin kiinnostavan enemmän pääparin suhteen seksuaalisperäinen romahdus.

Päällepäin niin kainon ja viattoman oloinen Charmaine antautuu masokistisen syrjähypyn vietäväksi. Stan puolestaan kuvittelee alistavansa haavekuviensa kuuman kaunottaren, mutta päätyykin itse kylmän juonittelijan alistetuksi seksileluksi.

Sitten karrikoitu parivaljakko ihmettelee valintojaan ja tuskailee omaa tilaansa. Sisällöltään nämä jaksot jäävät täysin tyhjänpäiväisiksi, eikä tunnelmaa ainakaan paranna aneemisen tasapaksu kerronta.

Romaani onnistuu iskemään kirveensä asiaan vain muutamaan otteeseen. Markkinamiesten loputtomasta itserakkaudesta ja rahasammoiksi taotuista yksityisistä vankilalaitoksista väännetään ihan purevaa ironiaa. Myös ajattelu, joka pohjaa yksinomaan yltiöpäiseen voitontavoitteluun ja kansantuotteen jatkuvaan kasvuun saa ankaraa sapiskaa. Samoin kuin huuhaa-tiedettä julistavat motivointi- ja elämäntaito-ohjelmat.

Muuten kirjan substanssi jää väsähtäneeksi. Huomiot ovat tasoa: valta ja raha turmelevat, ihmiset heittävät elämänsä hukkaan ja miehet haluavat sänkyynsä helposti käskytettäviä seksinukkeja.

Kun myös kerronta eksyy jatkuvasti sivupoluille ja juonikuvio on epäuskottava, ei romaanista iloa irtoa. Tavoitteena lienee ollut jonkinlainen mustan huumorin sävyttämä absurdi satiiri seksistä ja ihmiselon päättömyydestä, mutta metsään menee niin että rymisee.

Yksi syy tason notkahdukseen saattaa piillä siinä, että tarina on alunperin kirjoitettu pätkinä Byliner-nettisivustoa varten ja vasta myöhemmin koottu ja laajennettu romaaniksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/21

Takana on triffidimäisen kälyinen koronavuosi. Nyt on pakko toivoa, että tämä on viimeinen Tähtivaeltajan pääkirjoitus, jossa tarvitsee edes vihjata henkistä, fyysistä ja taloudellista tuhoa kylvävän koronapandemian suuntaan. Sillä jos ihmiset eivät pääse kesään mennessä tapaamaan tuttujaan tai käymään keikoilla, elokuvissa, festareilla, ravintoloissa ja missä lie, voidaan maailmankaikkeus lopettaa täysin tarpeettomana.

Parempaa huomista odotellessa katse kannattaa suunnata ajatuksia herättävän spefin pariin.

Yksi tapa on kaivaa käsiinsä sarjakuviin pohjautuvia televisiosarjoja, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana tuotettu kasapäin. Tässä Tähtivaeltajassa esittelemme neljä sarjaa, jotka lukeutuvat tarjonnan ehdottomiin huippuihin. Watchmen! Doom Patrol! Happy! The Boys!

Kun nämä ja kaikki muut vanhat sarjat on katsastettu, vuoroaan odottavat vuoden 2021 uutuudet, kuten WandaVision ja lukuisat muut. Ihan heti ei tällä saralla pääse silmiään lepuuttamaan.

Myös elokuvat sisältävät liikkuvaa kuvaa. Teattereihin ei filmejä kuitenkaan pukkaa, joten apua leffapuutostautiin täytyy kaivaa muista lähteistä. Tälle matkalle löytyy oppaita tavallista laajemmalta dvd-palstalta. Flash Gordon! Eyeball! Slaughterhouse Rock! Etceteraa.

Ja mitä olisi elämä ilman hyviä sarjakuvia? Alan yhdysvaltalaisia uutuuksia esitellään massiivisessa sarjakuvavuosikatsauksessa, josta jokainen löytää varmasti useita itseään kiinnostavia laatusarjoja. Kotimaista sarjakuvaa lehdessä edustavat tuorein jakso Kivi Larmolan kiehtovaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -eeposta sekä Pekka Mannisen työllisyystoimia parodioiva Teräslilja-hitti.

Eikä kirjallisuuttakaan ole unohdettu. Kirja-arvostelujen lisäksi paneudumme nyt Lontoossa asuvan Tasha Surin tuotantoon niin artikkelin kuin haastattelunkin kautta. Kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista opiskellut Suri ammentaa teoksiinsa elementtejä omista intialaisista sukujuuristaan sekä laajemminkin Etelä-Aasian historiasta ja kulttuurista.

Jaksakaa ja pärjäilkää! Mutta muistakaa silti, että piipunpoltto on sallittu ainoastaan avaruusaluksen komentosillalla. Ja sitten lukemaan.

Toni Jerrman

PS. Oheinen pääkirjoitus hakattiin kiveen tammikuun loppupuolella, jolloin koronatilanne oli aivan toisen näköinen kuin tänään. Jos tästä kammottavasta vuodesta on jotain oppinut, niin ainakin sen, että korona yllättää aina – negatiivisesti.

Kirjat – Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Emmi Itäranta
Kuunpäivän kirjeet

Teos

Emmi Itärannan uusin romaani on vaikuttava visio ihmiskunnasta, joka on asuttanut aurinkokunnan, mutta pysynyt teknisistä uroteoistaan huolimatta psyykkisesti ja henkisesti muuttumattomana.

Maasta on tullut ilmastonmuutoksen ja saastumisen seurauksena liki asumiskelvoton, joten kaikki kynnelle kykenevät ovat muuttaneet Marsin, Kuun tai kaasuplaneettojen kuiden siirtokuntiin. Emoplaneetan vajoaminen ekokatastrofiin ja väkivaltaiseen anarkiaan on luonut ihmisyhteisöjen välille valtahierarkioita ja jännitteitä.

Asetelma ei ole omaperäinen, mutta Itärannan suvereeni kirjoittaminen herättää sen poikkeuksellisella tavalla eloon. Arki ottaa uomansa erikoisissakin ympäristöissä, perheet ja parisuhteet kukoistavat tai lakastuvat yhtä lailla ankeissa teollisuusparakeissa kuin hulppeiden kiertorata-asemien keinotekoisessa painovoimassa. Ilahduttavan osoittelematon seksuaalisuuksien, sukupuolten ja perhemuotojen moninaisuus on looginen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Kirjan tapahtumaympäristö on kiehtova ja vaivattoman scifistinen, yksityiskohtia myöten uskottava – mutta samalla erinomaisessa tasapainossa henkilötarinan kanssa. Itärannan aiempien kirjojen tapaan Kuunpäivän kirjeet on kirjoitustyyliltään viipyilevä ja kuulas, ajoittain jopa etäännyttävän viileä.

Kirja on rakenteeltaan kirjeromaani. Tarinan päähenkilö, suomalaissyntyinen Lumi Salo, toimii parantajana. Hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä puolisolleen, biologi Solille, aina kun pari joutuu töidensä takia olemaan erossa toisistaan. Kuunpäivän talo on heidän yhteinen kuvitelmansa suuresta kodista, jota he käyttävät eräänlaisena yhteydenpidon muistipalatsina, jaettuna lohtuna välimatkojen päässä.

Kirjeiden välille on sijoitettu katkelmia aurinkokunnan asuttamisen lähihistoriasta, uutisia, tutkimusraportteja, otteita tietosanakirjasta ja jopa mainoksia. Fragmentaarisuus tuo maailmaan rikkautta tekemättä silti kokonaisuudesta hajanaista.

Takaumissa käydään läpi Lumin aiempia vaiheita ennen Maasta lähtemistä. Hänen parantajan ammattinsa kautta käsitellään sekä Lumin ja Solin personallisuuksien eroja että yleisemmin tieteellisen maailmankuvan ja henkisyyden ristivetoa. Tieteellisen tiedon lisäksi ja rinnalle Itärannan tulevaisuuden asukit tarvitsevat edelleen aistiviisautta ja henkilökohtaisesti koettuja totuuksia. Esiin nousee kysymyksiä, miksi ne ovat yhä välttämättömiä ihmisen psykologisessa rakenteessa, ja muuttuuko tämä rakenne, kun asuinpaikka erkanee yhä kauemmas ihmisen evoluution syntysijoista.

Itäranta kutoo tarinaan taitavasti skandinaavisen shamanistisen perinteen elementtejä, kuten maailmanpuun käyttämisen kulkuväylänä henkimaailman tasojen välillä. Shamanistiset elementit istuvat pakottomasti tieteisympäristöön ja esittävät pohjoisen luonnon napanuorana kotiplaneetan ja sieltä lähteneiden välillä.

Kirjan vahva ekologinen tematiikka läpäisee sen kaikki tasot, yhtä lailla maailmanluonnin, henkilötarinan kuin juonen keskeiset tapahtumat. Ihmiskunta on lähes tuhonnut Maan biosfäärin, ja seuraavana ovat vuorossa lähiplaneetat, joiden maisemia kaivostoiminta muokkaa. Miltä ympäristöaktivismi näyttää multiplanetaarisessa yhteiskunnassa? Millainen itseisarvo on elottomalla planeetan pinnalla? Entä Europan meristä löydetyillä karhukaisilla?

Jotkin tarinan ekologiset ryhmittymät ajavat kajoamattomuuden periaatetta, jonka mukaan ihmisen olisi jätettävä mahdollisimman vähän jälkiä läsnäolostaan aurinkokunnassa. Lumin puolison Solin tutkimusala sivuaa Maa-projektia, jonka tavoitteena on pyrkiä korjaamaan Maata edelleen runtelevaa ilmastokurimusta. Kun Sol katoaa epäselvissä olosuhteissa, Lumin yritykset selvittää tämän kohtaloa johtavat hänet yllättäviin löytöihin.

Ekologian ohella toinen kirjan suuri teema on koti, jostakin kotoisin oleminen, se millaisista tekijöistä kodin kokemus muodostuu nyt ja tulevaisuudessa. Riittääkö ihmiselle psykologiseen hyvinvointiin miellyttävä mikroympäristö, ikkunasta avautuva kaunis maisema tai ruukkuun istutettu rakas puu avaruuden hapettoman mustuuden tai elottoman planeetan karuuden keskellä? Vai tarvitsemmeko kuitenkin jatkossakin luonnon muovaamia seutuja, itsestään muodostuneita ja ihmisen käden jäljestä riippumattomia.

Itärannan vastaus jää avoimeksi, mutta herättää ajatuksia siitä, miten kallisarvoinen tämä tällä hetkellä asuttamamme planeetta on.

Elli Leppä

Kirjat – David Foster Wallace: Päättymätön riemu

David Foster Wallace
Päättymätön riemu

Infinite Jest
Suom. Tero Valkonen. Siltala & Sanavalinta

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on amerikkalaisen postmodernin kirjallisuuden vaikeatajuisuudestaan kuulu, alkujaan vuonna 1996 ilmestynyt nykyklassikko. Kiitos kustantajien ja suomentaja Tero Valkosen, suomalaislukijoiden kynnys tarttua teokseen on nyt matalampi kuin koskaan ennen.

Hal Incandenza on teini-ikäinen tennislupaus. Tämä perheensä kuopus käy sisäoppilaitostyyppistä Enfieldin tennisakatemiaa Bostonissa. Akatemian naapurustossa sijaitsee toipuvien päihderiippuvaisten puolimatkankoti, jonka asukkaiden rimpuilu nousee kirjan toiseksi keskeiseksi pääkuvioksi.

Halin edesmennyt isä, tennisakatemian perustaja, tunnetaan myös kokeellisten elokuvien ohjaajana. Niistä hämmentävin on kadonnut Päättymätön riemu, jonka huhutaan tuhoavan katsojansa mielen: varomaton vilkaisukin koukuttaa niin, että uhri unohtaa kaiken muun, myös syömisen. Tappava Viihde kiinnittää USA:n salaisen palvelun ja quebeciläisseparatistien huomion.

Hengenvaarallinen elokuva ei ole kirjan ainoa spekulatiivinen elementti. Wallace sijoittaa tarinan oman aikansa lähitulevaisuuteen, suunnilleen 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle – tarkka ajoitus ei selviä, sillä USA:n, Kanadan ja Meksikon muodostama, käytännössä USA:n hallitsema valtioliitto on siirtynyt sponsoroituun ajanlaskuun. Depend-aikuisalusvaatteen vuosi on uuden ajanlaskun kahdeksas. Energia- ja jäteongelma on ratkaistu lohkaisemalla laaja alue USA:n koillisosista ja tekemällä siitä mutkikas, energiaa saasteista luova ekosysteemin irvikuva. Viihde- ja mainosjättien kilpailussa voittajaksi selvinnyt InterLace pitää kansan tyytyväisenä loputtomalla viihdemoduulivalikoimallaan.

Vaikka Wallacen visioiden tekninen puoli on vanhentunut, kulttuurisesti ne ovat valitettavankin tarkkanäköisiä. Hahmot rämpivät tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden suossa. Valinnanvapauden viidakko johtaa jatkuvaan rimpuiluun, kun itsensä on vaarassa hukata toisaalta lyhytkestoiseen nautintoon, toisaalta suuruuden odotuksiin. Hyväosaisia tennisjunnuja ja katujen kulkijoita yhdistää perheiden dysfunktionaalisuus, pakeneminen päihteisiin ja ihmissuhteiden välineellisyys.

Wallacen sirpaleinen mutta hyvin pikkutarkka kerronta on lukukokemuksena kuin palapelin kokoamista. Ohjekuvaa ei tosin ole, ja palaset tulevat ennalta määritellyssä mutta hämärässä järjestyksessä. Lopulta käsiin jää hyperkuutio, jossa on tarkoituksellisia aukkoja. Lukijan on siis syytä varautua olemaan ensimmäiset parisataa sivua iloisesti hukassa, ja jälkeenpäin tekee mieli purkaa kaikki ja aloittaa viisaampana uudestaan alusta.

Vaikka luulisi, että itse tarinan voisi kertoa suoraviivaisemminkin, rönsyilevyys ja vaivannäkö palkitsevat. Perinpohjaiset kuvaukset hahmojen keskusteluista, tennisharjoituksista, tripeistä, vaikeiden matikanläksyjen tekemisestä ja AA-kokousten puheista tekevät fiktiosta uskomattoman todentuntuista ja saavat ymmärtämään henkilöitä, jotka eivät usein ymmärrä itseään tai toisiaan. Valkosen suomennos on eheää, vaikka Wallacen polveilevuus ja kielellinen tykittely ei varmasti ole tehnyt työstä helppoa.

Runsaus tukee huikealla tavalla myös teoksen ydinteemoja. Oppiakseen muista ja itsestään on pakko antautua, keskittyä, upota – tunnistaa ja tunnustaa kipu, jota usein sortuu väistelemään olosuhteiden syyttelyllä, valehtelulla tai ironialla. Päättymätön riemu ei ole vailla huumoriakaan, mutta sen vakava ydin on vilpittömyys ja kuunteleminen. Siinäpä periaatteet, joiden vuoksi Wallacen suurromaani on merkkiteos myös 2020-luvun länsimaiselle ihmiselle.

Kaisa Ranta