Kirjat – Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Emmi Itäranta
Kuunpäivän kirjeet

Teos

Emmi Itärannan uusin romaani on vaikuttava visio ihmiskunnasta, joka on asuttanut aurinkokunnan, mutta pysynyt teknisistä uroteoistaan huolimatta psyykkisesti ja henkisesti muuttumattomana.

Maasta on tullut ilmastonmuutoksen ja saastumisen seurauksena liki asumiskelvoton, joten kaikki kynnelle kykenevät ovat muuttaneet Marsin, Kuun tai kaasuplaneettojen kuiden siirtokuntiin. Emoplaneetan vajoaminen ekokatastrofiin ja väkivaltaiseen anarkiaan on luonut ihmisyhteisöjen välille valtahierarkioita ja jännitteitä.

Asetelma ei ole omaperäinen, mutta Itärannan suvereeni kirjoittaminen herättää sen poikkeuksellisella tavalla eloon. Arki ottaa uomansa erikoisissakin ympäristöissä, perheet ja parisuhteet kukoistavat tai lakastuvat yhtä lailla ankeissa teollisuusparakeissa kuin hulppeiden kiertorata-asemien keinotekoisessa painovoimassa. Ilahduttavan osoittelematon seksuaalisuuksien, sukupuolten ja perhemuotojen moninaisuus on looginen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Kirjan tapahtumaympäristö on kiehtova ja vaivattoman scifistinen, yksityiskohtia myöten uskottava – mutta samalla erinomaisessa tasapainossa henkilötarinan kanssa. Itärannan aiempien kirjojen tapaan Kuunpäivän kirjeet on kirjoitustyyliltään viipyilevä ja kuulas, ajoittain jopa etäännyttävän viileä.

Kirja on rakenteeltaan kirjeromaani. Tarinan päähenkilö, suomalaissyntyinen Lumi Salo, toimii parantajana. Hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä puolisolleen, biologi Solille, aina kun pari joutuu töidensä takia olemaan erossa toisistaan. Kuunpäivän talo on heidän yhteinen kuvitelmansa suuresta kodista, jota he käyttävät eräänlaisena yhteydenpidon muistipalatsina, jaettuna lohtuna välimatkojen päässä.

Kirjeiden välille on sijoitettu katkelmia aurinkokunnan asuttamisen lähihistoriasta, uutisia, tutkimusraportteja, otteita tietosanakirjasta ja jopa mainoksia. Fragmentaarisuus tuo maailmaan rikkautta tekemättä silti kokonaisuudesta hajanaista.

Takaumissa käydään läpi Lumin aiempia vaiheita ennen Maasta lähtemistä. Hänen parantajan ammattinsa kautta käsitellään sekä Lumin ja Solin personallisuuksien eroja että yleisemmin tieteellisen maailmankuvan ja henkisyyden ristivetoa. Tieteellisen tiedon lisäksi ja rinnalle Itärannan tulevaisuuden asukit tarvitsevat edelleen aistiviisautta ja henkilökohtaisesti koettuja totuuksia. Esiin nousee kysymyksiä, miksi ne ovat yhä välttämättömiä ihmisen psykologisessa rakenteessa, ja muuttuuko tämä rakenne, kun asuinpaikka erkanee yhä kauemmas ihmisen evoluution syntysijoista.

Itäranta kutoo tarinaan taitavasti skandinaavisen shamanistisen perinteen elementtejä, kuten maailmanpuun käyttämisen kulkuväylänä henkimaailman tasojen välillä. Shamanistiset elementit istuvat pakottomasti tieteisympäristöön ja esittävät pohjoisen luonnon napanuorana kotiplaneetan ja sieltä lähteneiden välillä.

Kirjan vahva ekologinen tematiikka läpäisee sen kaikki tasot, yhtä lailla maailmanluonnin, henkilötarinan kuin juonen keskeiset tapahtumat. Ihmiskunta on lähes tuhonnut Maan biosfäärin, ja seuraavana ovat vuorossa lähiplaneetat, joiden maisemia kaivostoiminta muokkaa. Miltä ympäristöaktivismi näyttää multiplanetaarisessa yhteiskunnassa? Millainen itseisarvo on elottomalla planeetan pinnalla? Entä Europan meristä löydetyillä karhukaisilla?

Jotkin tarinan ekologiset ryhmittymät ajavat kajoamattomuuden periaatetta, jonka mukaan ihmisen olisi jätettävä mahdollisimman vähän jälkiä läsnäolostaan aurinkokunnassa. Lumin puolison Solin tutkimusala sivuaa Maa-projektia, jonka tavoitteena on pyrkiä korjaamaan Maata edelleen runtelevaa ilmastokurimusta. Kun Sol katoaa epäselvissä olosuhteissa, Lumin yritykset selvittää tämän kohtaloa johtavat hänet yllättäviin löytöihin.

Ekologian ohella toinen kirjan suuri teema on koti, jostakin kotoisin oleminen, se millaisista tekijöistä kodin kokemus muodostuu nyt ja tulevaisuudessa. Riittääkö ihmiselle psykologiseen hyvinvointiin miellyttävä mikroympäristö, ikkunasta avautuva kaunis maisema tai ruukkuun istutettu rakas puu avaruuden hapettoman mustuuden tai elottoman planeetan karuuden keskellä? Vai tarvitsemmeko kuitenkin jatkossakin luonnon muovaamia seutuja, itsestään muodostuneita ja ihmisen käden jäljestä riippumattomia.

Itärannan vastaus jää avoimeksi, mutta herättää ajatuksia siitä, miten kallisarvoinen tämä tällä hetkellä asuttamamme planeetta on.

Elli Leppä

Kirjat – David Foster Wallace: Päättymätön riemu

David Foster Wallace
Päättymätön riemu

Infinite Jest
Suom. Tero Valkonen. Siltala & Sanavalinta

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on amerikkalaisen postmodernin kirjallisuuden vaikeatajuisuudestaan kuulu, alkujaan vuonna 1996 ilmestynyt nykyklassikko. Kiitos kustantajien ja suomentaja Tero Valkosen, suomalaislukijoiden kynnys tarttua teokseen on nyt matalampi kuin koskaan ennen.

Hal Incandenza on teini-ikäinen tennislupaus. Tämä perheensä kuopus käy sisäoppilaitostyyppistä Enfieldin tennisakatemiaa Bostonissa. Akatemian naapurustossa sijaitsee toipuvien päihderiippuvaisten puolimatkankoti, jonka asukkaiden rimpuilu nousee kirjan toiseksi keskeiseksi pääkuvioksi.

Halin edesmennyt isä, tennisakatemian perustaja, tunnetaan myös kokeellisten elokuvien ohjaajana. Niistä hämmentävin on kadonnut Päättymätön riemu, jonka huhutaan tuhoavan katsojansa mielen: varomaton vilkaisukin koukuttaa niin, että uhri unohtaa kaiken muun, myös syömisen. Tappava Viihde kiinnittää USA:n salaisen palvelun ja quebeciläisseparatistien huomion.

Hengenvaarallinen elokuva ei ole kirjan ainoa spekulatiivinen elementti. Wallace sijoittaa tarinan oman aikansa lähitulevaisuuteen, suunnilleen 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle – tarkka ajoitus ei selviä, sillä USA:n, Kanadan ja Meksikon muodostama, käytännössä USA:n hallitsema valtioliitto on siirtynyt sponsoroituun ajanlaskuun. Depend-aikuisalusvaatteen vuosi on uuden ajanlaskun kahdeksas. Energia- ja jäteongelma on ratkaistu lohkaisemalla laaja alue USA:n koillisosista ja tekemällä siitä mutkikas, energiaa saasteista luova ekosysteemin irvikuva. Viihde- ja mainosjättien kilpailussa voittajaksi selvinnyt InterLace pitää kansan tyytyväisenä loputtomalla viihdemoduulivalikoimallaan.

Vaikka Wallacen visioiden tekninen puoli on vanhentunut, kulttuurisesti ne ovat valitettavankin tarkkanäköisiä. Hahmot rämpivät tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden suossa. Valinnanvapauden viidakko johtaa jatkuvaan rimpuiluun, kun itsensä on vaarassa hukata toisaalta lyhytkestoiseen nautintoon, toisaalta suuruuden odotuksiin. Hyväosaisia tennisjunnuja ja katujen kulkijoita yhdistää perheiden dysfunktionaalisuus, pakeneminen päihteisiin ja ihmissuhteiden välineellisyys.

Wallacen sirpaleinen mutta hyvin pikkutarkka kerronta on lukukokemuksena kuin palapelin kokoamista. Ohjekuvaa ei tosin ole, ja palaset tulevat ennalta määritellyssä mutta hämärässä järjestyksessä. Lopulta käsiin jää hyperkuutio, jossa on tarkoituksellisia aukkoja. Lukijan on siis syytä varautua olemaan ensimmäiset parisataa sivua iloisesti hukassa, ja jälkeenpäin tekee mieli purkaa kaikki ja aloittaa viisaampana uudestaan alusta.

Vaikka luulisi, että itse tarinan voisi kertoa suoraviivaisemminkin, rönsyilevyys ja vaivannäkö palkitsevat. Perinpohjaiset kuvaukset hahmojen keskusteluista, tennisharjoituksista, tripeistä, vaikeiden matikanläksyjen tekemisestä ja AA-kokousten puheista tekevät fiktiosta uskomattoman todentuntuista ja saavat ymmärtämään henkilöitä, jotka eivät usein ymmärrä itseään tai toisiaan. Valkosen suomennos on eheää, vaikka Wallacen polveilevuus ja kielellinen tykittely ei varmasti ole tehnyt työstä helppoa.

Runsaus tukee huikealla tavalla myös teoksen ydinteemoja. Oppiakseen muista ja itsestään on pakko antautua, keskittyä, upota – tunnistaa ja tunnustaa kipu, jota usein sortuu väistelemään olosuhteiden syyttelyllä, valehtelulla tai ironialla. Päättymätön riemu ei ole vailla huumoriakaan, mutta sen vakava ydin on vilpittömyys ja kuunteleminen. Siinäpä periaatteet, joiden vuoksi Wallacen suurromaani on merkkiteos myös 2020-luvun länsimaiselle ihmiselle.

Kaisa Ranta