Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2021 ehdokkaat julkistettu

Tähtivaeltaja-palkinnon 2021 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Raatia ilahduttaa, että tieteiskirjallisia elementtejä esiintyy yhä vakiintuneemmin myös valtavirtaan asemoidussa kirjallisuudessa. Ehdokkaiden joukossa on tänäkin vuonna erilaisille yleisölle suunnattuja teoksia.

Lopulliselle ehdokaslistalle raati valitsi seuraavat kirjat:

  • Laura Gustafsson: Rehab (Into)
    Synkeänhauska sukellus tavaran ja roskan keskelle. Teos purkaa oivaltavasti länsimaisen kulutusyhteiskunnan kasvatin kieroutunutta suhdetta materiaan ja itseensä. Lukijan eteen rakentuu sirpaleinen peili, josta kuvastuu epämiellyttävä totuus.
  • Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos)
    Haikeankauniissa avaruusromaanissa kohtaavat mytologia ja tiede, ekosysteemit ja kulttuuri. Kadonneen puolison etsintä kasvaa filosofiseksi pohdinnaksi yhteydestä ja syrjinnästä, tavoitteista ja seurauksista sekä siitä, onko ihmisellä oikeutta muokata ympäristöään.
  • Kim Liggett: Armonvuosi (The Grace Year, suom. Leena Ojalatva, Karisto)
    Nuorten aikuisten dystopia piirtää verisen kuvan yhteisöstä, jossa naiset alistetaan uskonnon varjolla ja nuorten tyttöjen tahto nujerretaan hengenvaarallisella aikuistumisriitillä. Sorron maaperästä versoo kuitenkin myös vastarinta ja hento, mutta sitkeä solidaarisuuden itu.
  • Liu Cixin: Kuolema on ikuinen (Sishen yongsheng, suom. Rauno Sainio, Aula & Co)
    Kunnianhimoisen tieteistrilogian päätösosa tarjoaa päätähuimaavia kosmisia visioita ja punoo yhteen niin luonnontieteellisiä kuin yhteiskuntafilosofisiakin aineksia. Valtavassa kaikkeudessa hohtaa pienen ihmiskunnan uskomaton sinnikkyys ja toivo.
  • David Foster Wallace: Päättymätön riemu (Infinite Jest, suom. Tero Valkonen, Siltala & Sanavalinta)
    Amerikkalaisen postmodernismin nykyklassikko käsittelee riippuvuutta ja valinnanvapauden onttoutta yhteiskunnassa, jossa ajanlaskukin on uhrattu viihtymisen ja mainonnan alttarille. Edelleen ajankohtainen, kerronnallisesti kekseliäs romaani tarjoaa toipumisen avaimeksi vilpittömyyttä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Emmi Itäranta
Kuunpäivän kirjeet

Teos

Emmi Itärannan uusin romaani on vaikuttava visio ihmiskunnasta, joka on asuttanut aurinkokunnan, mutta pysynyt teknisistä uroteoistaan huolimatta psyykkisesti ja henkisesti muuttumattomana.

Maasta on tullut ilmastonmuutoksen ja saastumisen seurauksena liki asumiskelvoton, joten kaikki kynnelle kykenevät ovat muuttaneet Marsin, Kuun tai kaasuplaneettojen kuiden siirtokuntiin. Emoplaneetan vajoaminen ekokatastrofiin ja väkivaltaiseen anarkiaan on luonut ihmisyhteisöjen välille valtahierarkioita ja jännitteitä.

Asetelma ei ole omaperäinen, mutta Itärannan suvereeni kirjoittaminen herättää sen poikkeuksellisella tavalla eloon. Arki ottaa uomansa erikoisissakin ympäristöissä, perheet ja parisuhteet kukoistavat tai lakastuvat yhtä lailla ankeissa teollisuusparakeissa kuin hulppeiden kiertorata-asemien keinotekoisessa painovoimassa. Ilahduttavan osoittelematon seksuaalisuuksien, sukupuolten ja perhemuotojen moninaisuus on looginen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Kirjan tapahtumaympäristö on kiehtova ja vaivattoman scifistinen, yksityiskohtia myöten uskottava – mutta samalla erinomaisessa tasapainossa henkilötarinan kanssa. Itärannan aiempien kirjojen tapaan Kuunpäivän kirjeet on kirjoitustyyliltään viipyilevä ja kuulas, ajoittain jopa etäännyttävän viileä.

Kirja on rakenteeltaan kirjeromaani. Tarinan päähenkilö, suomalaissyntyinen Lumi Salo, toimii parantajana. Hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä puolisolleen, biologi Solille, aina kun pari joutuu töidensä takia olemaan erossa toisistaan. Kuunpäivän talo on heidän yhteinen kuvitelmansa suuresta kodista, jota he käyttävät eräänlaisena yhteydenpidon muistipalatsina, jaettuna lohtuna välimatkojen päässä.

Kirjeiden välille on sijoitettu katkelmia aurinkokunnan asuttamisen lähihistoriasta, uutisia, tutkimusraportteja, otteita tietosanakirjasta ja jopa mainoksia. Fragmentaarisuus tuo maailmaan rikkautta tekemättä silti kokonaisuudesta hajanaista.

Takaumissa käydään läpi Lumin aiempia vaiheita ennen Maasta lähtemistä. Hänen parantajan ammattinsa kautta käsitellään sekä Lumin ja Solin personallisuuksien eroja että yleisemmin tieteellisen maailmankuvan ja henkisyyden ristivetoa. Tieteellisen tiedon lisäksi ja rinnalle Itärannan tulevaisuuden asukit tarvitsevat edelleen aistiviisautta ja henkilökohtaisesti koettuja totuuksia. Esiin nousee kysymyksiä, miksi ne ovat yhä välttämättömiä ihmisen psykologisessa rakenteessa, ja muuttuuko tämä rakenne, kun asuinpaikka erkanee yhä kauemmas ihmisen evoluution syntysijoista.

Itäranta kutoo tarinaan taitavasti skandinaavisen shamanistisen perinteen elementtejä, kuten maailmanpuun käyttämisen kulkuväylänä henkimaailman tasojen välillä. Shamanistiset elementit istuvat pakottomasti tieteisympäristöön ja esittävät pohjoisen luonnon napanuorana kotiplaneetan ja sieltä lähteneiden välillä.

Kirjan vahva ekologinen tematiikka läpäisee sen kaikki tasot, yhtä lailla maailmanluonnin, henkilötarinan kuin juonen keskeiset tapahtumat. Ihmiskunta on lähes tuhonnut Maan biosfäärin, ja seuraavana ovat vuorossa lähiplaneetat, joiden maisemia kaivostoiminta muokkaa. Miltä ympäristöaktivismi näyttää multiplanetaarisessa yhteiskunnassa? Millainen itseisarvo on elottomalla planeetan pinnalla? Entä Europan meristä löydetyillä karhukaisilla?

Jotkin tarinan ekologiset ryhmittymät ajavat kajoamattomuuden periaatetta, jonka mukaan ihmisen olisi jätettävä mahdollisimman vähän jälkiä läsnäolostaan aurinkokunnassa. Lumin puolison Solin tutkimusala sivuaa Maa-projektia, jonka tavoitteena on pyrkiä korjaamaan Maata edelleen runtelevaa ilmastokurimusta. Kun Sol katoaa epäselvissä olosuhteissa, Lumin yritykset selvittää tämän kohtaloa johtavat hänet yllättäviin löytöihin.

Ekologian ohella toinen kirjan suuri teema on koti, jostakin kotoisin oleminen, se millaisista tekijöistä kodin kokemus muodostuu nyt ja tulevaisuudessa. Riittääkö ihmiselle psykologiseen hyvinvointiin miellyttävä mikroympäristö, ikkunasta avautuva kaunis maisema tai ruukkuun istutettu rakas puu avaruuden hapettoman mustuuden tai elottoman planeetan karuuden keskellä? Vai tarvitsemmeko kuitenkin jatkossakin luonnon muovaamia seutuja, itsestään muodostuneita ja ihmisen käden jäljestä riippumattomia.

Itärannan vastaus jää avoimeksi, mutta herättää ajatuksia siitä, miten kallisarvoinen tämä tällä hetkellä asuttamamme planeetta on.

Elli Leppä