Sarjakuvat – Lännentie kronikka 1

Lännentie kronikka 1

”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”

Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.

Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.

On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.

Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.

Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.

Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.

Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Jouko Ruokosenmäki: Viime vuonna Frankfurtissa

Jouko Ruokosenmäki
Viime vuonna Frankfurtissa

Egmont

Jouko Ruokosenmäki on kiistatta yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä kotimaisista sarjakuvatoimittajista. Hänen käsiensä kautta on kulkenut satoja sarjakuvajulkaisuja, ja hän on toiminut kätilönä monen sellaisen klassikon taustalla, joita muuten olisi tuskin koskaan saatu suomeksi: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga, Vartijat, Miracleman, Saga ja vaikka mitä. Nyt sarjakuvien tekijänäkin kunnostautunut Ruokosenmäki avaa ammattinsa saloja Viime vuonna Frankfurtissa -albumissa (Egmont).

Viime vuonna Frankfurtissa ei ole lineaarisesti etenevä elämäkerta, vaan tarjolla on ajassa ja paikassa hyppelehtiviä tuokiokuvia. Pääpaino on ulkomaisilla messuilla, joissa tavataan eri kustantamojen edustajia, tehdään julkaisusuunnitelmia ja etsitään uutta materiaalia suomennettavaksi. Valtavien hallien ja loputtomien kokousten luoma ilmapiiri on monin tavoin ankea. Samat kaavat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja kustannusmaailman realiteetit masentavat.

”Kaikkien laadukkaiden teosten katseleminen messuilla on omalla tavallaan musertavaa… Kun tiedän varsin hyvin, ettei niiden julkaisemisesta suomeksi kannata edes haaveilla.”

Omalla tavallaan albumi onkin hyvä osoitus siitä, että kun rakkaasta harrastuksesta tulee työtä, paljastuu todellisuus paljon haavekuvia nihkeämmäksi. Tässä suossa tarpominen käy Ruokosenmäellekin lopulta niin raskaaksi, että vuoden 2013 Frankfurtin messuilla hän kiertää jättämässä hyvästejä vanhoille tutuilleen. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Vaikka albumin yleisilme onkin harmaa ja alakuloinen, on mukaan päätynyt myös piristävää huumoria. Ironinen suhtautuminen omaan ammatinvalintaan pääsee parhaiten esiin Hei pentu! Haluatko sarjakuvatoimittajaksi? -tietoiskussa. Jo ensimmäisessä faktalaatikossa hehkutetaan ammatin ihanuutta: ”Laatikkokaupalla ilmaisia sarjakuvalehtiä! Saat rahaa niiden lukemisesta! Lehtiä tulee niin, että ne eivät mahdu kotiisi, työpisteestä puhumattakaan. Saat niin paljon lehtiä, että oksennat. HUPIA VUOSIKSI!”

Erinomaisen hauska on myös kauhistuttava jakso, jossa Kvaak-nettiportaalin kirjoittaja uhkaa soittavansa Egmontille, koska hänen mielestään tuore Mustanaamio-spesiaali ei ole lainkaan ”spekiaali”: ”Eihän tässä edes ole sisällys luetteloa?”

Kaiken kaikkiaan Viime vuonna Frankfurtissa on kiiltävä helmi kaikille meille, joita kiinnostavat sarjakuvat sekä kulissien takainen todellisuus. Ilman tupakkaa, olutta ja loputonta uskoa sarjakuvailmaisun merkitykseen tätäkään teosta ei olisi koskaan julkaistu – tai edes piirretty.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Yli vuosi sitten ilmestynyt Korkeajännityssarja 1955 -kokoelma sisälsi kaksi tarinaa, joiden pääosassa seikkaili brittiläinen tieteissankari Rick Random. Sarjan tuorein julkaisu, Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956 (Egmont), pitää nimensä mukaisesti sisällään yksinomaan satunnaista avaruushupailua. Aivan yllättäen nämä viisi kertomusta on nähty suomeksi alunperin vuosina 1955 ja 1956.

Tuttuun tapaan tarinat on skannattu suoraan vanhoista Korkeajännityssarja-lehdistä. Tämä takaa sen, että niin suomennos kuin kuvalaatukin jättävät toivomisen varaa. Toisaalta juurikin käännösten hömelyys lisää teoksen nostalgia-arvoa. Kalkkunaista kotkotusta tarjoilevat toki myös sarjojen käsikirjoitukset. Tekstinikkarit kun eivät osaa edes päättää, onko Random ammatiltaan salapoliisi, rikostutkija, yhtyneiden poliisivoimien päällikkö vaiko planeettain neuvoston jäsen.

Hyvä esimerkki hilpeästä tieteishäröilystä on kokoelman käynnistävä Ryöstäjät avaruudesta -tarina. Tähtitaivaan rauha järkkyy, kun yhä useampi ihmiskunnan raketeista ajautuu avaruuspyörteen syövereihin. Suuri yleisö on kauhuissaan, joten planeettojen yhteishallitus huutaa Rick Randomin apuun. Pääministerin mukaan näitä vaarallisia ajelehtimisalueita hallitsee eristäytynyt ihmeplaneetta Urdana – hitusen tosin ihmetyttää, että myöhemmin pyörteen väitetään kulkevan myös Marsin tienoilla.

Jotta pyörteen uhka voitaisiin torjua, Urdanaan tulisi pystyttää magneetteja, jotka vetäisivät raketit pois ajelehtimisalueelta. Lupaa moiseen temppuun ei viitsitä edes kysellä. Sen sijaan ihmiskunta rakentaa mahtavan robottisotalaivaston, jonka tarkoituksena on pyyhkiä koko Urdanan sivistys maailmankaikkeudesta!

Seuraavaksi kuvioihin kurvaavat suuren mittakaavan avaruusroistot, joiden tukikohta sijaitsee Marsissa, ”tuossa vähän asutussa ja huonosti valvotussa tähdessä”. Erinäisten kaappausten, ammuskelujen ja juonittelujen jälkeen tarina siirtyy vihdoin Urdanan pinnalle. Siellä kohdataan merihirviöiden ja jättihyönteisten ohessa siivekkään hevosen vetämillä vaunuilla lentävä prinsessa. Ja tässä vaiheessa ei olla vielä edes 64-sivuisen tarinan puolessavälissä.

Ryöstäjät avaruudesta on ääneen hekotuttavan kahjo kehitelmä. Tarinan loputtomissa käänteissä ei ole järjen hiventäkään, mutta mielikuvituksen villiä lentoa on luvassa sitäkin enemmän. On legendaarisia ennustuksia, häikäilemättömiä rikollisia ja pöyhkeisiin haarniskavaatekertoihin pukeutuneita vallananastajia. Mahtavia sotalaivastoja, jättiläissieniä ja miekkataisteluita. Ajatuksia lukevasta oraakkelista nyt puhumattakaan.

Se, että joku on keksinyt ahtaa kaikki nämä – ja lukuisat muut – ainekset yhteen soppaan, ei lakkaa hämmästyttämästä. Melkein voisi todeta Rick Randomin sanoin: ”Hm… Jonkinlaista humpuukia siis…”

Opuksen muut tarinat eivät sisällä yhtä hillitöntä ilonpitoa. Kuka heistä oli Adam Quex? on perinteinen murhamysteeri, jossa setvitään kuuluisan monimiljonäärin mahdottomia kuolemia. Planeetta Arizon siirtää kultakuumeesta kertovan länkkäritarinan avaruuden käydyille korpimaille. Rick Random iskee -sarjakuvassa seilataan planeetalta toiselle ja etsitään todisteita murhasta tuomitun naisen viattomuudesta.

Mielenkiintoisemmilla laduilla sauvoo Kadonnettein tähti -tarina. Se kertoo salaperäisen aluksen kaappaamista kaivostyöläisistä sekä rauhaa rakastavan planeetan taistelusta kullanhimoisia ketkuja vastaan. Juonikuvioissa riittää sekä toimintaa että veikeitä scifi-ideoita. Kokonaisuutta raskauttaa kuitenkin lähes romaanimainen tekstipöhö.

Teoksen taiteellinen taso heittelehtii holtittomasti, vaikka kaikkien tarinoiden piirtäjänä on toiminut Random-ekspertti Ron Turner. Osin erot selittyvät lähdemateriaalin paikoittaisesta heikkolaatuisuudesta. Toisinaan kiire näyttää vaivanneen taiteilijaa.

Turnerin jälki on parhaimmillaan, kun hän saa kuvitettavakseen futuristisia rakennuksia sekä avaruusaluksia ja muita kulkuvälineitä. Nämä sulavalinjaiset visiot ovat yhä tyylikkäitä. Henkilöhahmojen kanssa Turner ei ole yhtä varmaotteinen, vaikka halutessaan hallitsee tämänkin puolen vallan mainiosti. Erityisen hyvin taiteilija onnistuu, kun hän pääsee leikkimään valojen ja varjojen kanssa.

Totisena torvensoittajana Random-sarjakuvia ei kannata lähestyä, mutta retron kalkkunaviihteen ystäville ne tarjoilevat hetkittäin hyvinkin muikeita myoglobiineja.

Rick Random on nostalginen esimerkki brittiläisen tieteissarjakuvan menneistä maisemista, mutta parempaakin tavaraa olisi saatavilla. Värillisten Dan Dare -tarinoiden suomennoksiin en jaksa uskoa, mutta miten olisivat Avaruuden Jätti-Korkeajännitys -kirjoissa nähtyjen Jet-Ace Logan -sarjakuvien uusintapainokset?

Tai miltä kuulostaisivat uudet, kattavat kokoelmasarjat Sydney Jordanin Jeff Hawke -tarinoista, Frank Bellamyn Garth-stripeistä sekä Enrique Romeron Axa-sarjakuvista – tietenkin alkuperäisistä originaaleista skannattuina, isokokoisina kirjoina? Ei kai tämä voi olla liikaa pyydetty, eihän?

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Sarjakuvat – Silver Surfer: Sielunmessu

Silver Surfer: Sielunmessu

Hopeasurffari on Stan Leen luomista hahmoista kosmisin ja kantaaottavin. Hippiaikakaudella syntynyt hopeanhohtoinen lainelautailija kurvailee yksinäisenä vaeltajana pitkin avaruuden tähtitarhoja julistamassa rauhan ja rakkauden sanomaa. Tämä ei kuitenkaan vapauta hänen ajatuksiaan vanhoista synneistä, vuosista, joiden aikana hän toimi maailmoja syövän Galactuksen airueena.

Egmontin julkaisema Silver Surfer: Sielunmessu -kokoelma sisältää neljä pitkää Hopeasurffari-tarinaa. Kirjan avaa itseoikeutetusti Stan Leen käsikirjoittama ja Moebiuksen kuvittama Vertauskuvia, joka ilmestyi alunperin vuonna 1988. Suomeksi se on julkaistu aiemmin Marvel-lehdessä vuonna 1991.

Ihmisten loputtomaan hulluuteen kyllästynyt Hopeasurffari on päätynyt kadulla asuvaksi pummiksi. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun valtavalla avaruusaluksella kosmosta halkova Galactus palaa Maapallolle ja julistautuu jumalaksi: ”Minun on valta! Minun on voima! Minun on kunnia!”

Uskonnollisen hurmoksen keskellä ihmiskunta ajautuu kaaokseen ja vain Hopeasurffarilta löytyy tahtoa, jolla hänen entinen herransa voitaisiin kenties pysäyttää.

Vertauskuvia-sarjakuva on varsin suorasanainen ja väliin saarnaavakin kommentaari sokean uskon vaarallisuudesta ja ihmisten sisäsyntyisestä halusta rientää vahvojen johtajien käskytettäväksi. Sapiskaa saavat ahneet, omia etujaan ajavat opportunistit, voimaa ja valtaa palvovat selkärangattomat pelkurit sekä ihmiset, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omilla aivoillaan.

Paatoksellisuudesta huolimatta tarina toimii hyvänä esimerkkinä yhteiskunnallisesti kantaaottavasta supersankarisarjakuvasta. Tämä kertomus ei keskity loputtomiin turpakäräjiin, vaan on aidosti huolissaan ihmisyyden olemuksesta.

Moebiuksen kuvitus on ihastuttavan ilmavaa. Kuvat hengittävät eikä ruutuja ole täytetty liiallisilla yksityiskohdilla.

Täysin toisenlaista visuaalista lähestymistapaa edustaa Keith Pollardin kuvittama ja Leen sekä Pollardin käsikirjoittama Orjuuttajat (1990). Sarjakuvan ruudut on ahdettu niin täyteen pientä piiperrystä, että kuvitus aiheuttaa jo ähkyä ja ummetusta.

Juonikuviokaan ei ihmeemmin ilahduta. Nyt Hopeasurffari taittaa peistä kokonaisia maailmoja orjuuttavan Mrrungo-Mun kanssa. Muiden voimat imevä vihulainen seilaa avaruuden korpimailla kaasujättiläistäkin kookkaammalla avaruusaluksella, joka saa energiansa tyhjiin puristettavista orjista. Ja se siitä sitten.

Kokoelman vaikuttavimman tarinan tarjoilee J. Michael Straczynskin käsikirjoittama ja Esad Ribićin maalauksellisesti kuvittama Sielunmessu (2007). Siinä Hopeasurffari saa tietää pian lähestyvästä kuolemastaan. Jäähyväiskiertueellaan kosminen ihme kohtaa niin itkuun purskahtavat Ihmeneloset, hyvää huulta heittävän Hämähäkkimiehen kuin kaksi loputtomaan uskonsotaan sortunutta maailmaa.

Straczynskin teksti soittelee vahvoja tunteita menetyksistä, saavutuksista ja olemassaolon potentiaalisesta kauneudesta. Kokonaisuudesta huokuu haikeus, rakkaus ja usko parempaan huomiseen. Jos tämä olisi oikeastikin jäänyt Hopeasurffarin joutsenlauluksi, päätös olisi ollut filosofisen päähenkilönsä arvoinen.

Huomattavasti sekavamman tarinan paperille tykittävät Simon Spurrier ja Tan Eng Huat. Sinun nimissäsi -kertomus (2008) yrittää tavoitella leemäistä yhteiskunnallista ulottuvuutta, mutta hienoudet tuppaavat jäämään sekavasti tarinoidun ja piirretyn melskeen jalkoihin.

Avaruuden aroilla surffatessaan sankarimme törmää useita planeettoja ja rotuja käsittävään utopistiseen onnelaan. Kun pintaa kuitenkin hieman raaputtaa, alta paljastuu ongelma jos toinenkin.

Nihilistiseksi kääntyvän tieteisseikkailun parasta antia on Huatin kuvitus, jota Jose Villarubian komea väripaletti tukee mainiosti. Huat piirtää kivasti vieraanoloisia avaruusaluksia ja -muukalaisia, jotka tuovat sarjakuvaan jonkinasteista ihmeen tuntua. Toisaalta hänen Hopeasurffarinsa on yksinomaan rujo ja ruudut väliin niin epäselkeitä, ettei tapahtumista ota selvää edes suurennuslasin avulla.

Teoksen lopusta löytyy Moebiuksen monisivuinen kirjoitelma, jossa hän kertoo Vertauskuvia-sarjakuvan synnystä ja työstämisprosessista.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi suomeksi voisi toivoa Stan Leen, Jack Kirbyn ja John Busceman alkuperäisiä Hopeasurffari-tarinoita sekä Donny Catesin ja Tradd Mooren psykedeelistä Silver Surfer: Black -hittiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Sarjakuvat – Punaparta: Aavelaiva

Jean-Michel Charlier & Victor Hubinon
Punaparta: Aavelaiva

Aavelaiva (Egmont) on jo kolmas suomennettu Punaparta-integraali. Teos sisältää alkujaan 1960-luvulla ilmestyneet albumit Aavelaiva, Kuolleen miehen saari ja Espanjalainen ansa.

Jean-Michel Charlierin käsikirjoittama ja Victor Hubinonin piirtämä Punaparta on merirosvosarjakuvien aatelia. Siitä voi aivan aistia myrskyn kourissa seilaavien purjelaivojen takilan natinan sekä kauhun, jota Karibian demoniksi kutsuttu hullunrohkea piraattikapteeni herätti Amerikan ja Euroopan väliä taittavissa kauppalaivoissa.

Oivallinen näyttö Punaparran luonteesta saadaan jo kirjan ensimmäisessä tarinassa. Välttääkseen Espanjan laivastoa kapteeni päättää seilata suoraan yöllisen hirmumyrskyn silmään miehistönsä vastusteluista huolimatta. Hurrikaanin kourissa alus kohtaa yksinäisen aavelaivan, josta Punaparta löytää vihjeitä kuuluisan merirosvokapteeni Morganin aarteen kätköpaikasta.

Aarteen perässä pitäisi tosin purjehtia maailman ääreen, Kap Hornin kirotuille vesille. Ja sehän ei taikauskoista miehistöä innosta.

Näistä lähtökohdista käynnistyy monipolvinen toimintaseikkailu, joka vie lukijan Vera Cruzin kaupungista Ranskaan ja sieltä aina Tulimaan maisemiin asti. Kuvioihin mahtuu niin ryöstöretkiä, takaa-ajoja, kaappauksia kuin myrskyjäkin. Tiukkoihin tilanteisiin ajautuvat sekä Punaparta että hänen ottopoikansa Eric. Molemmat ovat rohkeita ja peräänantamattomia sissejä, joita edes ovelat luopiot tai hurjat vastoinkäymiset eivät pysäytä.

Kahden albumin mittainen tarina Morganin aarteesta etenee kuin doubattu pikajuna. Jännitys on timmissä kuosissa ja käänteitä piisaa. Lukija ei voi muuta kuin pidättää hengitystään hienosti soljuvan kerronnan pyörityksessä. Vain tekstipöhö latistaa hetkittäin tunnelmaa.

Hyvin pelittää myös teoksen päättävä Espanjalainen ansa -tarina, jossa Eric pelastaa merihätään joutuneen Länsi-Intian varakuninkaan veljentyttären – päätyäkseen itse ojasta allikkoon. Tämän kertomuksen jatko-osaa joudutaan tosin odottamaan seuraavaan integraaliin asti.

Mainion tarinoinnin ohessa Punaparrassa miellyttää Hubinonin selkeälinjainen piirrosjälki, josta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Edellisistä integraaleista poiketen tämän kirjan väritys on kuitenkin paikoin niin tummaa ja töhnäistä, että se hukuttaa kaikki Hubinonin viivan hienoudet alleen.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Punaparta: Kapteeni vailla nimeä

PunapartaKansiWEB

Jean-Michel Charlier & Victor Hubinon
Punaparta: Kapteeni vailla nimeä

Vuoden 2013 lopulla suomeksi saatiin ensimmäinen Punaparta-integraali. Jatkoa on saatu odottaa näihin päiviin asti, mutta nyt Punaparta: Kapteeni vailla nimeä -teos (Egmont) on vihdoin pullahtanut ulos painokoneista. Kirja on riisuttu bonusmateriaaleista, mutta seikkailuja sen sivuilta löytyy kolme kappaletta. Niistä vain ensimmäinen on nähty aiemmin Suomessa Zoom-lehdessä.

Jean-Michel Charlierin käsikirjoittamat ja Victor Hubinonin kuvittamat sarjakuvat ovat kotoisin 1960-luvun alkupuolella ja niissä seikkaillaan 1700-luvun maisemissa. Sarjalle nimensä antanut merirosvokapteeni Punaparta on nyt tapahtumissa pääosin sivussa ja valokeilaan nousee hänen ottopoikansa Eric.

Punaparta4WEB

Kapteeni vailla nimeä -kertomuksessa Eric ratsastaa kahden toverinsa kanssa Etelä-Ranskaan perintönsä perässä. Montfortin linnaa hallinnoiva kreivi ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan omaisuuttaan nuorelle sukulaiselleen. Pahaksi onneksi Eric on niin hyväuskoinen hölmö, ettei lainkaan tajua kreivin juonivan hänen päänsä menoksi.

Ja juoniahan tarinassa riittää. Keinovalikoimat Ericin hiljentämiseksi ovat monenlaiset, joten lopulta joudutaan turvautumaan jopa itsensä Punaparran apuun.

Punaparta2WEB

Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan saa Ericiä luopumaan rehellisen elämän toivostaan. Kuningasta uhmaten -jaksossa hän pestautuu kallisarvoista lastia kuljettavan laivan kapteeniksi. Tälläkään kertaa onni ei ole myötä, sillä useampikin matkatovereista suunnittelee hänen syrjäyttämistään.

Punaparran poika -tarinan alussa Eric tavataan kaleeriorjana salaista tehtävää suorittamaan lähetetyllä ranskalaisaluksella. Tavoitteena on tehdä vaarattomaksi tunnettu berberikaappari – turkkilaisten hallitsemilla vesillä. Aiempien käänteiden jäljiltä Eric on löytänyt kapteenin luonteensa, joten häntä joutuvat varomaan sekä ranskalaiset että turkkilaiset. Neuvokkuus ja strateginen ajattelu ovat ne vahvuudet, joilla ylivoimainenkin vihollinen päihitetään.

Punaparta1WEB

Punaparta on vanhaa eurooppalaista meriseikkailusarjakuvaa parhaimmillaan – silloinkin kun ollaan maan päällä. Charlierin huolella kirjoitetuissa juonissa riittää jännitystä, vaaroja sekä monipuolisia käänteitä. Hahmot maistuvat uskottavilta ja merenkulun yksityiskohdat päteviltä. Kokonaisuuden kruunaa Hubinonin sulavalla viivalla taiteilemat pikkutarkat mutta silti selkeät piirrokset. Rulaa kuin felukki!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Punaparta3WEB

Sarjakuvat – Korkeajännityssarja 1955

Korkkari55KansiWEB

Korkeajännityssarja 1955

”Omituisen jutun omituinen alku!”

Korkeajännityssarja 1955 (Egmont) jatkaa muinaisten Korkkari-vuosikertojen näköispainossettiä. Tokikaan mukana ei ole kaikkia kyseisen vuoden lehtiä, vaan viisi enemmän tai vähemmän satunnaisesti valittua sarjakuvaa – eli yhteensä yli 300 sivua vanhan koulukunnan nostalgisointia.

Veltto Virtasen ja Moog Konttisen nerokkaasta biisistäkin tuttu avaruusetsivä Rick Random tavataan albumin sivuilla kahdessa seikkailussa. Kadonneet avaruusmiehet -tarinan prologi sijoittuu 20 vuotta menneisyyteen. Tuolloin Maapallolta katosivat sekä Otto Dedekindin johtaman, Andeilla sijaitsevan avaruusaseman miehistö että syrjäisen kylän intiaaniheimo.

Korkkari552WEB

Kertomuksen nykyhetkessä Rick saa tehtäväkseen selvittää nuoren tiedemiehen, John Grantin, katoamistapauksen. Johtolankoja tarjoilee Lana-morsian, joka kertoo Rickille, että John oli päässyt Dedekindin löytämän tuntemattoman kiertotähden jäljille. Tämä Pluton radan tuolla puolen sijaitseva Narm-planeetta on kuulemma täysin ihmiselämälle soveltuva taivaankappale!

Rick ei hätiköi, joten ”päivässä oli avaruusalus kunnossa, ja pätevä lentäjä pestattu”. Ja sitten vain kohti Narmia Lanan sekä muun miehistön kanssa.

Perillä sankarimme kohtaavat lukuisia ihmeellisiä näkymiä ja valtavia kaupunkirakennelmia. Jöötä paikalla pitää näkymätön Dede-ääni, jonka viisaus on ikuista ja sanat käskyjä. Mistä on kyse? Entä selviävätkö Rick ja kumppanit pinteestä, vai ovatko heidän viimeiset hetkensä koittaneet?

Korkkari553WEB

Häränpyllyä heittävästä tieteellisestä pohjasta ja tekstipöhöstä huolimatta Kadonneet avaruusmiehet on herkullisen pönähtänyttä luettavaa. Mielikuvitus lentää eikä fantastisista ideoista tule pulaa. Lisäksi Bill Laceyn piirrosjälki on ihan siedettävällä tasolla.

Vielä parempaa randomointia tarjoilee Ron Turnerin paikoin hienostikin kuvittama Kuun valtias. Siinä pitkältä avaruusmatkalta palaava Rick saa huomata, että Kuuta ja sen kaivostoimintaa hallitsee yksinvaltiaan ottein kuningas Leo toinen. Kuinka moiseen tilanteeseen on päädytty selviää tarinan kuluessa. Mutta miksi kuningas kutsuu Rickin vierailulle luokseen?

Korkkari554WEB

Veikeitä käänteitä, verenhimoisia lihansyöjäkasveja, komeita avaruusajoneuvoja sekä massiivisia patsaita ja palatseja sisältävä kertomus viehättää kybällä. Varsinkin koska Randomia viedään tapahtumien tuiskeessa kuin pässiä narusta. Sarja ansaitsee pisteet myös ihastuttavan pöhköstä kuninkaasta sekä pirullisen hullusta tiedemiehestä.

”Ei sotaa! Haluan vain Kuuni… Koko Kuun!”

Korkkari555WEB

Rick Randomien ohella opuksesta löytyy kaksi kehnohkosti juonittua ja piirrettyä dekkaria sekä menneen maailman eksotiikkaa huokuva tarina syrjäisen saaren aarteesta.

Kuten asiaan kuuluu, Vaarojen saaressa yhteen tömäytetään karski sankari, viaton neitokainen, ilkeä rosvojoukko sekä vihaiset alkuasukkaat. Kaiken keskipisteenä on taikauskon ympäröimä, vaikeasti tavoitettava saari sekä siellä sijaitsevan muinaistemppelin suunnaton helmikokoelma. Kuulerii!

”Adams puhui. Tuo nyrkki olisi pannut kenen tahansa puhumaan.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Korkkari556WEB

PS. Lokakuussa luvassa on lisää Random-herkkua, sillä tuolloin Egmont julkaisee Korkeajännityssarja: Rick Random – Seikkailuja vuosilta 1955–1956 -kokoelman. Se sisältää viisi Random-seikkailua Korkeajännityksen ensimmäisiltä vuosilta.

Sarjakuvat – Vampirella x 3

VampirellaKirjasto1KansiWEBVampirella x 3

”Tarttukaa sädepyssyihinne ja antakaa palaa, sillä täältä tulevat odottamanne piukeat pimatsut… avaruuden himopimut!”

Viime vuosina Egmont on hellinyt vanhojen kauhusarjakuvien ystäviä Shokki 1–3, Shokki – Tekijänä Richard Corben 1–2 ja Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson -kirjoilla. Nyt tarjontaa laajentaa entisestään Vampirella Kirjasto 1 -teos. Se sisältää alkuperäisen Vampirella-lehden numerot 1–7 vuosilta 1969 ja 1970.

Heti kärkeen täytyy todeta, että kirjan sarjakuvat ovat harvinaisen onnettomia räpellyksiä. Vampirellan ensiaskeleiden kehnous tajuttiin aikoinaan jopa Warren-kustantamossa, joten kauhumaestro Archie Goodwin sai tehtäväkseen uudistaa lehden konseptin numeron 8 myötä. Eli jatkossa on luvassa selvästi parempaa tavaraa. Tosin Vampirellan loistonaikoihin päästään käsiksi vasta kirjasarjan neljännessä osassa.

Ykkösopuksessa on tarjolla lähinnä surkuhupaisia kalkkunoita sekä silkkoja älyttömyyksiä. Vampirella itse seikkailee kirjassa vain kahdessa Forrest J. Ackermanin amatöörimäisesti kirjoittamassa tarinassa. Sen ohessa hän esittelee ja kommentoi muita sarjakuvia Shokki-lehdestä tutun Slemmyn tapaan.

Vampirella6WEBKirjan käsikirjoitukset yrittävät noudatella Creepystä ja Eeriestä tuttuja kaavoja, mutta yleensä huonolla menestyksellä – niin perusideoiden kuin lopputvistienkin suhteen. Lisäksi tarinat kerrotaan hämmentävän kömpelösti. Mukana on myös lukuisia kaakattavia scifi-paloja, joissa päädytään vieraan planeetan vaarojen keskelle.

Esimerkkinä kirjan tieteistarjonnasta käy Lähtölaskenta painajaiseen! -sarjakuva. Siinä iloisesti tanssivat miniasuiset hippitytöt lähtevät perustamaan uutta avaruussiirtokuntaa – kiitos ihmiskuntaa johtavien anteliaiden yliherrojen. Perillä matkalaisia odottavat kuitenkin lonkerohirviöt, amatsonitappajat, luolamiehet ja vampyyrit, jotka pistävät heidät nopeasti parempiin suihin. ”Taidan tietää totuuden, Damon… Nämä olennot ovat yliherrojamme!”

Vampirella4WEBRima ei ole asettunut kovin korkealle edes kirjan piirrosten suhteen, vaikka mukaan on eksynytkin muutama ihan kelvollisesti kuvitettu jakso. Julkaisun hälläväliä-asennetta kuvastaa hyvin, että jopa sellaisilta mestaritaiteilijoilta kuin Neal Adamsilta ja Jeff Jonesilta on mukana ihan vasurilla vetäistyä tavaraa.

Lehden sisällön heikkolahjaisuutta on pyritty kompensoimaan nuoria mieslukijoita kosiskelevalla seksikkyydellä. Niinpä sarjakuvien naishahmot ovat tämän tästä pukeutuneet ainoastaan bikineihin tai läpikuultaviin yöasuihin. Tyylilajin huipennuksiin lukeutuvat lähes näkymättömiksi piirretyt scifi-vaatteet sekä dinosauruksia pakenevan luolanaisen painovoimaa uhmaavat pikkuhousut, jotka peittävät vain häivähdyksen hänen uhkeasta takapuolestaan.

Vampirella3WEBKirjan jenkkijulkaisuun verrattuna suomalaisesta laitoksesta puuttuvat vanhat kirjepalstat, artikkelit, novellit, lukijoiden piirrokset sekä maanmainiot mainokset. ”Tilaa – tai kuole!” Lisäksi kansien väriversiot ovat näytillä huomattavasti alkuperäistä pienemmässä koossa.

Vakavasti itsensä ottaville sarjakuvaharrastajille Vampirella ykköstä ei voi suositella. Pidäkkeettömän kahjouden ystäville se tarjoilee kuitenkin naurua ja hulluutta koko rahan edestä. Pisteet myös Antti Poussan mehukkaalle suomennokselle.

VampirellaClassicWEBSarjakuvien ohessa Vampirella on aina ollut kuuluisa supertaiteilijoiden tekemistä kansimaalauksista. Niistä suurin osa on koottu kahteen komeaan taidekirjaan.

The Art of Vampirella: The Warren Years (Dynamite, 2014) on jokaisen fanin toiveiden täyttymys: yli 200-sivuinen kirja, joka esittelee vuosina 1969–1983 ilmestyneen alkuperäisen Vampirella-lehden klassiset kansimaalaukset. Näitä fantastisia teoksia ovat olleet tekemässä mm. kuvittajamestarit Frank Frazetta, Sanjulián ja Enrich. Tästä ei kauhuvivahteinen paha tyttö -taide enää paremmaksi muutu.

Työt pääsevät opuksessa oikeuksiinsa, sillä ne esitetään koko sivun koossa ilman logoa ja tekstejä. Alkuperäinen kansi on nähtävissä pienempänä viereisellä sivulla, jossa jaetaan myös kuhunkin kuvaan, lehteen, malliin ja taiteilijaan liittyvää mielenkiintoista informaatiota. Kokonaisuutta täydentää esipuhe, jossa kerrotaan Vampirellan historiasta ja lehden tekijöistä.

Ikoninen ja ensiluokkainen painotuote.

VampirellaNewWEBTuoreempia Vampirella-kuvia halajavalle voi suositella vuonna 2010 julkaistua The Art of Vampirella -teosta (Dynamite). Ei tämä tietenkään pärjää klassikkokokoelmalle, mutta silti mukana on useita todella hyviäkin taiteilijoita – kuten Jim Silke, John Bolton, Adam Hughes, Mark Texeira ja Bruce Timm. Paha on olla ilman.

Vampirella forever!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Stan Lee & Jack Kirby: Mahtava Thor

MahtavaThorKansiWEBVuonna 2015 suomenkielisten supersankarijulkaisuiden valokeilassa loisti italialaistaustainen RW Kustannus. Uusi firma pisti markkinoille lähes 30 paksua kirjaa DC-sankareiden edesottamuksia. Joukossa oli joitain todella kovia hittejä, mutta tästä huolimatta vuoden 2015 parhaan supersankarijulkaisun tittelin nappasi itselleen vanha tuttu Egmont. Kultamitali irtosi ikiaikaisella klassikolla, josta on paha pistää paremmaksi.

Anna palaa maestro!

Mahtava Thor

”Tutiskoon pahuus! Varokoot viholliset! Me iskemme Maan ja ikuisen valtakunnan puolesta!”

Elokuvasuosion vanavedessä suomeksi on saatu lähes 300-sivuinen paketti ukkosen jumalan klassisia seikkailuja. Mahtava Thor -kirja (Egmont) sulkee syleilyynsä 13 numeroa itsensä Stan Leen ja Jack Kirbyn luomia huikeita tarinoita 1960-luvun lopulta. Salamat räiskyvät ja myrsky pauhaa, kun Mjölnir-vasara soittaa kosmista sinfoniaa!

Kovakantinen opus käynnistyy sankarin synnyinhistoriaan liittyvällä dilemmalla. Kun kirurgi Donald Blake pakenee Saturnuksen valloitushaluisilta kivimiehiä, hän törmää syrjäiseen luolaan. Sieltä hän löytää salaperäisen vasaran, joka antaa hänelle viikinkitaruista tutun Thorin voimat. Vai olisiko sittenkin niin, että Blake on vain kuori, jonka sisällä on aina uinunut se aito ja alkuperäinen ukkosen jumala?

Thor2WEBMikäli juonipaljastus sallitaan, niin suhteellisen nopeasti käy ilmi, että Blake ja Thor ovat yksi ja sama henkilö. Kaikkivaltias Odin on vain vienyt poikansa muistot, jotta uppiniskainen ja itseään täynnä oleva Thor oppisi hieman nöyryyttä – sillä se, joka ei tunne heikkoutta ja tuskaa, ei voi olla aidosti vahva ja jalo.

Läksynsä opittuaan pitkähiuksinen sankari päätyy Asgårdin ikuisen valtakunnan ohessa avaruuden korpimaille. Ne ovat täynnä toinen toistaan värikkäämpiä olentoja, joista osasta tulee Thorille kumppaneita, toisista vihollisia. Uhkaavimpana hahmona häilyy planeettoja syövä Galactus, jonka traagisiakin piirteitä sisältävä tarina saa kirjassa ison roolin.

”Onko nälkäni omaa syytäni? En halua kenellekään pahaa. Tuhoan vain elääkseni!” huutaa Galactus, joka on hävittänyt lukemattomia rotuja ja aurinkokuntia maailmankaikkeudesta.

Mutta riittävätkö ukkosen jumalan voimat pysäyttämään vihulaista, jolle edes Ego, elävä planeetta, ei näytä voivan mitään?

Thor3WEBMahtipontisten avaruusseikkailujen lomassa Thor kohtaa mm. kreikkalaisista mytologioista tutun alamaailmojen herran, Pluton, sekä keinotekoisesti luodun lapsenmielisen yli-ihmisen, joka tunnetaan nimellä Hän. He molemmat uhkaavat jumalatar Sifiä, joka on Thorin rakastettu. Ja pian Mjölnir heiluu niin mutanttien hallitsemassa tulevaisuudessa kuin oudoilla taivaankappaleillakin.

”Älä puhu Thorille hulluudesta! Puhu vain kostosta!”

Jottei touhu jäisi liian yksioikoiseksi, tapahtumien taustalla häärii myös Loki, tuo valheiden ja pirullisten juonien sysimusta prinssi. Hän tukee asgårdilaisia vihaavien nornien kuningatarta, joka metsästää Thorin hyvää ystävää elämänkumppanikseen – väkisin ja kieroja keinoja kaihtamatta.

Aivan kaikki kirjan ideat eivät osu napakymppiin. Vinosilmäisten aasialaiskommunistien rakentama atomisydäminen Termomies on turhan vahvasti sidoksissa kylmän sodan asetelmiin. Tämän demokratian vihollisen on tarkoitus repiä riekaleiksi ”koko kirottu vapaa maailma”.

Thor1WEBMahtava Thor on nimensä mukaisesti upea teos. Sen tarinoissa on antaumuksellista intomieltä ja jylhää dramatiikkaa. Eeppisten tapahtumien katveessa tilaa saavat kuitenkin myös inhimilliset tunteet ja pohdinnat rajoista, joita sankarin ei sovi ylittää. Harva Thorin vastustajista on myöskään yksinomaan paha, pikemminkin he ovat oman synnyinhistoriansa ja olemuksensa vankeja.

Kokoelman kruunaa Kirbyn väkivahva taide, joka pääsee hienosti esiin albumin mustavalkoisen toteutuksen ansiosta. Erityisen hyvin mestaripiirtäjän kynä istuu suuriin kosmisiin tieteisvisioihin, jotka aivan huokuvat ihmeen tuntua. Ei siis ole mikään ihme, että Thorissa nähtävää tyyliä pyrkivät monet sarjakuvataiteilijat jäljittelemään vielä tänäkin päivänä.

Tätä herkkua on pakko saada lisää suomeksi.

”Kunnes taistelu on käyty… kestäköön ukkosen jumala!”

Toni Jerrman

Thor4WEB

Sarjakuvat – Batman & Ihmepoika Robin

BatmanIpRobinKansiWEBDC-yhtiö on ilmoittanut, että Frank Miller palaa Yön ritarin pariin mielipuolisesti nimetyllä Dark Knight III: The Master Race -sarjakuvalla. Miller vastaa tuotoksen käsikirjoituksesta yhdessä Brian Azzarellon kanssa. Taiteesta huolehtivat puolestaan Andy Kubert ja Klaus Janson.

Odotukset ovat mahdottoman alhaalla, mutta ainahan itseään voi huvittaa Millerin piirtämällä Dark Knight Universe Presents: The Atom -minisarjakuvan kannella. Nyt putosivat pöksytkin jalasta järkytyksestä!

Tämän käsittämättömän siirron kunniaksi kaivoin blogiin muutaman vuoden takaisen arvostelun Millerin käsikirjoittamasta Batman & Ihmepoika Robin -albumista. Jo se saa lukijan pään heittämään häränpyllyä.

BatmanIpRobin2WEBBatman & Ihmepoika Robin

Mikäli Spirit-elokuvaa ja Batman & Ihmepoika Robin -albumia (Egmont) on uskominen, mestarillinen sarjakuvataiteilija Frank Miller on 50 vuotta täytettyään menettänyt viimeisetkin aivon rippeensä. Mikään muu ei selitä näiden uutuustuotteiden täydellistä lahjattomuutta.

All Star Batman & Robin -lehden numerot 1–9 yksiin kansiin kokoava Batman & Ihmepoika Robin sijoittuu jälleen kerran niihin hetkiin, kun yön viittaritari on vasta aloittelemassa uraansa. Millerin tulkinnassa Bruce Wayne on synkän harhainen lepakkokostaja, joka ammentaa nautintonsa väkivallasta ja päättömästä kaahailusta. Tämän Batmanin hullu nauru kaikuu Gothamin kaduilla psykopaattisempana kuin Jokerin konsanaan.

Vähintäänkin epätasapainoisena voidaan pitää myös tapaa, jolla lepakkoveitikka hankkii pyhään sotaansa teinipoika-apurin. Kun akrobaattimestari Dick Graysonin vanhemmat ammutaan tämän silmien edessä, Batman kaappaa pojun autoonsa, pärskii tämän naamalle repliikkejä tyyliin ”Oletko kehitysvammainen tai jotakin?” ja hylkää sitten lepakkoluolaan. Kun Alfred ehdottaa, että orvolle teinille pitäisi tarjota muutakin ruokaa kuin raakoja rottia, Leppis on vähällä vetää uskollista palvelijaansa turpaan.BatmanIpRobin6WEB

Samaa yksipuolista raivotyyliä edustavat myös muut sarjakuvan sankarihahmot. Kuten hutsahtavasti pukeutuva Musta Kanarialintu, joka potkii stilettikoroilla naamaan kaikkia, jotka kutsuvat häntä herkkupepuksi. Tai Ihmenainen, jolle miehet ovat BatmanIpRobin5WEBvain lahdattavaksi kelpaavia spermaveivejä. ”Kuvotat minua”, telaketjufeministien vähäpukeinen irvikuva toteaa Teräsmiehelle.

Moraalittomuuden syövereissä sekoilevan tarinan sisältö on yhtä tyhjää kuin sen päähenkilöiden arvomaailmakin. Nihilististen sankareiden muottia kun on tutkittu paljon syvällisemmän jo noin miljoonassa 1990-luvun supersankarisarjakuvassa. Näin visioton aiheen käsittely maistuu pahasti pilaantuneelta kalkkunapaistilta.

Milleriä totisemmin ovat urakkaansa suhtautuneet taiteesta vastaava Jim Lee ja väreistä huolehtiva Alex Sinclair. He tekevät erinomaisen huolellista työtä sen pohjalta, mitä käsikirjoitus tarjoilee. Erityisesti Lee ottaa kaiken irti hampaat irvessä heiluvasta Batmanista sekä kuviin uiskentelevista alusasuisista seksipommeista.

Batman & Ihmepoika Robin saattaa oikein luettuna tarjota makeat naurut. Mutta uudeksi Miller-klassikoksi se kelpaa korkeintaan Arkhamin vankimielisairaalan potilaiden keskuudessa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/10.

BatmanIpRobin3WEB