Egmont

Sarjakuvat – Frank Miller & Klaus Janson: Daredevil – Tekijänä Frank Miller, osa 2

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Frank Miller & Klaus Janson:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2
Suom. Topi Makkonen. Egmont

New Yorkin köyhien kujien puna-asuinen piru on jälleen täällä. Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2 sisältää tuhdin annoksen nimisankarin klassisia seikkailuja 1980-luvun alun varjoisilta vuosilta. Tällä kertaa Frank Miller vastaa taiteen ohessa myös käsikirjoituksista. Kuvituspuolella hänen apurinaan häärii tussaaja Klaus Janson.

Käsikirjoittajan pallille heittäytyminen ei sujunut Milleriltä heti ihan sutjakkaasti, sillä parissa ensimmäisessä tarinassa on havaittavissa kerronnallista haparointia. Tekstimuotoinen kaupunkitunnelmointi ja dynaaminen kuvakerronta ovat kuitenkin näissäkin jaksoissa kuosissaan. Ja esitelläänhän jo ensimmäisessä tarinassa Millerin ikonisimpiin luomuksiin lukeutuva ninjapalkkasoturi, Matt Murdockin yliopistoaikainen rakastettu Elektra. Seuraavassa jaksossa valokeilaan nostetaan murhanhimoinen Napakymppi, joka on nyt normaaliakin sekavammassa tilassa.

Sekä Elektra että Napakymppi ovat albumissa muutenkin merkittävässä roolissa. Heidän lisäkseen myräkkään jysäytetään Kingpin, tuo rikollisruhtinaista kaikkein massiivisin ja armottomin. Koska tämäkään ei vielä riitä, New Yorkin katoilla hiipivät myös Käsi-nimisen salamurhaajien veljeskunnan ninjasoturit. Mitä katu-uskottavuudessa hävitään, se selkäpiitä kutkuttavassa jännityksessä voitetaan. Lopputuloksena on kovaksikeitettyä toimintatykitystä, jonka liemissä jopa Daredevil on helisemässä.

Tiukkojen taisteluakrobatioiden ja rikollisten juonien ohessa Miller kiinnittää huomiota hahmojen luonteisiin ja motiiveihin, moraaliin ja tragedioihin. Koska Daredevil itse ei periaatteen vuoksi tapa kiinniottamiaan roistoja, hän joutuu pohtimaan, ovatko näiden myöhemmin tekemät murhat käytännössä hänen syytään. Elektra kipuilee puolestaan sen kanssa, ollako tunteeton tappaja vai Daredevilin suojelusenkeli.

Rakkaus vaikuttaa myös Kingpinin ratkaisuihin. Hän haluaisi jättää rikollisen elämän taakseen ja omistautua Vanessa-vaimolleen. Vanhat liittolaiset eivät kuitenkaan katso moista ratkaisua hyvällä silmällä, joten paluu jengin kingiksi saattaa hyvinkin olla edessä.

Vain Napakympin ongelmat ovat yksinkertaisia, sillä hän pähkäilee ainoastaan sitä, kenen leipiin kannattaa kulloinkin liittyä. Kun oma napa on kyseessä, opportunismi ja voittajan puolelle asettuminen ovat parhaita keinoja selvitä naarmuitta vallanhimoisten haikalojen duetosta.

Jytäkesättää kuin pirullinen kujanjuoksu jengisodan tiimellyksessä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.: Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.:
Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Frank Millerin vuonna 1986 julkaistu Batman: Yön ritari on supersankarisarjakuvien ikiklassikko. Niinpä ei ole mikään ihme, että sen ympärille on leivottu rahastusmielessä useita jatko-osia. Nyt suomennosvuorossa on Millerin luomuksen esiosa Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki. Sen tarinasta vastaa Millerin ohessa Brian Azzarello, kuvituksesta puolestaan John Romita Jr.

Tarjolla on Batmanin viimeinen seikkailu ennen eläkkeelle jäämistä. Nyrkkisankarin rooli alkaa painaa vanhaa miestä: joka paikkaa kolottaa ja turpiin antamisen sijaan hän saa itse tämän tästä päihinsä. Armaasta elämäntehtävästä eläköityminen ei ole kuitenkaan helppo rasti, varsinkin jos uskoo sydämensä pohjasta siihen, mitä tekee.

Rämäpäisesti vaaroihin syöksyvä ja herkästi tarpeettomaan väkivaltaan taipuvainen Jason ”Robin” Todd ei hänkään ole vielä valmis astumaan mentorinsa saappaisiin. Tai näin ainakin Batman ajattelee. Robin itse on asiasta vakaasti toista mieltä.

Sarjakuva kysyy, ajaako Batmania eteenpäin enää se, että hän on koukussa omaan tekemiseensä. Eikö hänestä ole ripustamaan trikoita narikkaan ja löytämään itselleen uudenlaisen rooliin elämässä? Ja kuinka tämä kaikki vaikuttaa Robinin käytökseen ja valintoihin?

Entä mitä tekee Lepakkomiehen arkkivihollinen, sadismistaan kuuluisa Jokeri, jonka Bat-vanhus on toimittanut jälleen kerran Arkhamin mielisairaalaan? Ainakin aiheuttaa kaaosta, joka sataa hymyilevän psykopaatin laariin.

Hieman pienemmälle huomiolle jää itse tarina, jossa tuntematon taho manipuloi Gotham Cityn rikkainta eliittiä.

Viimeisen ristiretken oivallisin osuus liittyy Batmanin ja Robinin henkilökuviin, joista löytyy kiitettävää ristiriitaisuutta ja ongelmallisuutta. Kumpikin sankareista on hakusessa oman motivaationsa ja toimintatapojensa kanssa, eikä mikään ole enää mustavalkoista. Synkässä tarinassa ei myöskään kannata luottaa vanhaan sananlaskuun, joka väittää, että vaikeuksien kautta voi hyvinkin päätyä voittoon. Ei nimittäin voi.

Kokonaisuus on sekä juonellisesti että taiteellisesti vahvaa kamaa. Tästä huolimatta olisin mielelläni nähnyt tarinasta selvästi pidemmän ja syvällisemmin teemoihinsa pureutuvan version. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – John Byrne: Ihmeneloset – Kun kutsuu Galactus!

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

John Byrne:
Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus!
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

”Joskus Galactuskin oli ihminen, kuolevainen kuten sinäkin. Mutta muistot siitä ajasta ovat vaisu, hiipuva kipu sydämeni uumenissa.”

John Byrne oli aikoinaan kovista kovin. Oma supersankari-innostukseni sai aivan uutta puhtia, kun tutustuin Byrnen piirtämiin ja Terry Austinin tussaamiin X-Men-sarjakuviin 1970-luvun lopussa. Sen jälkeen seurasin Byrneä kaikkialle, minne hän meni: Fantastic Four, Alpha Flight, She-Hulk, Namor, Next Men jne.

Kesän superelokuvien vanavedessä suomeksi on nyt saatu rautaisannos Byrnen sarjakuvia.

Hänen kirjoittama ja kuvittama Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus! on yli 150-sivuinen kattaus fantastisia, jopa kosmisia tarinoita. Sisältö on kotoisin 1980-luvun alkupuolelta, ja osa jaksoista on julkaistu Suomessa Ihmeneloset- ja Hämähäkkimies-lehdissä vuosina 1982 ja 1985.

Albumin käynnistää Kunnia keisarille -tarina, jossa Ihmeneloset päätyvät muinaiseen afrikkalaiskaupunkiin, joka muistuttaa menneisyyden Roomaa. Idea on niin poskettoman upea, että se tuo elävästi mieleen Tarzanin parhaat seikkailut kadonneissa valtakunnissa. Samalla Reed Richards joutuu pohtimaan liiallisen itsevarmuutensa aiheuttamia ongelmia.

Seuraavaksi vuorossa on pidempi kertomus, joka alkaa avaruuden ääristä ja sykkii vahvaa ihmeen tuntua – samalla kun se seuraa sankarinelikon arkista elämää. Juuri tämänkaltaiset yhdistelmät tekevät Byrnen Ihmeneloset-tarinoista niin koukuttavia.

Tällä kertaa vaikeuksia aiheuttaa Galactuksen mahtava palvelija Terrax, jolla on ylivertaiset voimat jopa Ihmenelosiin verrattuna. Inhimillisiä tragedioita ja suurta oopperaa soittelevassa kertomuksessa esiintyvät luontevasti myös mm. Hämähäkkimies, Daredevil, Thor, Tohtori Outo ja Rautamies. Ja kyllähän planeettoja syövä Galactuskin ilmestyy mukaan kuvioihin – eikä yksikään tarina, jossa hän näyttäytyy, voi olla huono. Nyt päästään jopa pohtimaan sankarien syvempää etiikkaa ja moraalisia valintoja.

Hieman maanläheisemmässä Lapsuuden loppu -tarinassa valokeilaan nostetaan sekä Näkymätön tyttö Sue että hänen ja Reedin pieni Franklin-poika. Sue osoittaa epäilijöille, että hän on yhtä vahva ja tärkeä osa Ihmenelosia kuin Liekki, Möykky ja Herra Fantastinen yhteensä.

Albumin viimeisessä rupeamassa pahiksen roolin ottaa Tohtori Doom – vai ottaako sittenkään? Tarina käsittelee yksinvaltiutta ja diktaattorien tuhoisia vainoharhoja. Sekä sitä, että edes Ihmeneloset eivät ole erehtymättömiä.

Kun kutsuu… Galactus! on supersankarisarjakuvan parhaimmistoa. Touhu ei tyydy pelkkään aivottomaan mätkintään, vaan mukaan on ujutettu sekä tieteishenkistä visiointia, elämän pieniä iloja ja suruja, vahvaa draamaa että yhteiskunnallista kritiikkiä. Kaikki tämä tekee sarjakuvan hahmoista eläviä ja hengittäviä yksilöitä, jotka eivät jää trikoidensa vangeiksi.

Myös sarjakuvan taide on erinomaista, huolellista ja pikkutarkkaa, Byrneä lähes parhaimmillaan.

”Ilmaantuuko tänne jonakin päivänä haurasta elämää, joka pohtii kaiken tarkoitusta? Vai onko täällä vain kuolleita maailmoja, jotka tuijottavat kuihtuvaa aurinkoa sokein silmin? Vai kuolevatko ne jo syntyessään… Jättäen jälkeensä loputtoman yön läpi kiitäviä jäänteitä maailmasta, joka ei koskaan ollut.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller
Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim: Kostajat – Ikuisuuden rautahanska

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim
Kostajat: Ikuisuuden rautahanska
Suom. Mail-Man. Egmont

”Enkö ole Thanos?! Eikö vanaveteni ole purppuranpunainen niin vihollisteni kuin liittolaisteni verestä?”

Alkujaan vuodelta 1991 kotoisin oleva Kostajat: Ikuisuuden rautahanska on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista ja kosmisimmista supersankarisarjakuvista. Sen käsikirjoituksesta vastaa eeppisten avaruusseikkailujen ylin mestari, Jim Starlin, ja kuvituksesta pikkutarkasta jäljestään kuuluisat George Pérez ja Ron Lim. Luvassa on myyttistä tarinointia, upeaa kuvakerrontaa ja enemmän supersankareita kuin kukaan pystyy laskemaan. Ja kaikki tämä niin, että kokonaisuus pysyy kauniisti tekijöiden hanskassa.

Juuri tämä sarjakuva on toiminut myös Avengers-leffojen Infinity War (2018) ja Endgame (2019) lähtökohtana.

Tarinan käynnistyessä hullu titaani Thanos on saanut haltuunsa kaikki Ikuisuuskivet ja on voimallisempi kuin koskaan. Käytännössä hän on kaikkivaltias, joka pystyy muuttamaan todellisuutta pelkillä ajatuksillaan. Ensi töikseen hän napsauttaa sormiaan ja pyyhkii pois puolet maailmankaikkeutta asuttavista ihmisistä ja eläimistä.

Loputtoman vallan ja voiman ohessa nihilististä Thanosta ajaa eteenpäin rakkaus. Omnipotentti jumalhahmo on palavasti rakastunut valtiatar Kuolemaan ja tekee kaikkensa voittaakseen tämän kiintymyksen: ”Kuolemaa pitää palvoa! Hänelle pitää rakentaa pyhättöjä!” Mutta huolimatta siitä, minkälaista universaalista tuhoa ja tuskaa Thanos kylvää, Kuolema ei lämpene jykeväleukaiselle kosijalle. Ei, vaikka valheiden herra, Mefisto, kuiskiikin hänen korviinsa omia juoniaan.

”Tulkoon kosminen sota! Pyyhkiköön viholliseni veri ja sisälmykset tuskani ja suruni pois.”

Ihmisten joukkokatoaminen ja Maapalloa ravistelevat Thanoksen raivonpuuskan seuraukset eivät tietenkään jää jäljelläolevilta supersankareilta huomaamatta. Mutta kuinka päihittää olento, joka on mahtavampi kuin mikään toinen voima universumissa?

Tähän tarjoaa oman vastauksensa Adam Warlock, kosmisista supersankareista se kaikkein kiehtovin. Hänen johdollaan trikoosankarit, kuten Tohtori Outo, Hopeasurffari, Thor, Kapteeni Amerikka, Rautamies, Hulk, Wolverine ja lukuisat muut, syöksyvät avaruuden ääriin taistelemaan Thanosta vastaan. Ja koska nyt ei olla hiekkalaatikkoleikkien parissa, epätoivoiseen taistoon liittyvät myös elämää suuremmat astraalijumalat, kuten kaiken olevaisen ruumiillistuma, Ikuisuus, ajan jumala Kronos, maailmojen tuhoaja Galactus sekä muutamat muut ihmeelliset olennot.

Mitäpä tästä muuta voi sanoa kuin että kyseessä todellakin on massiivisen kokoluokan avaruusseikkailu, joka saa silmät pullistumaan kuopistaan ja aivot sykkimään vähintään satasta. Tätä teosta ei voi kuin palvoa – ja lukea kerta toisensa jälkeen uudelleen. Ikuisuuden rautahanska rulaa ikuisesti. Piste.

Nyt eletään hulppeassa toivossa, että jossain välissä suomeksi saataisiin albumimuodossa myös kaikki muut Starlinin keskeiset Warlock/Thanos-seikkailut. Se olisi maailmankaikkeuden mahtavin veto!

”Thanos on voittaja. Valo on hävinnyt. Jäljelle jäävät vain kyyneleet. Ja kuolleiden unelmien kaiku.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Sarjakuvat – Blutch: Lucky Luke – Kurittomat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Blutch
Lucky Luke: Kurittomat
Suom. Mirka Ulanto. Egmont

”Tsot, tsot, tytteli. Ei ole kilttiä leikkiä iskän kiväärillä.”

Morrisin kuoleman jälkeen Lucky Luken lännenseikkailuja on kirjoittanut ja kuvittanut useampikin taho. Parhaaseen jälkeen on ylletty, kun yksittäiselle taiteilijalle on annettu vapaat kädet toteuttaa itsensä näköinen tarina. Tätä settiä edustaa myös Blutchin Lucky Luke: Kurittomat -albumi.

Rennon ilmeikkääseen tyyliin piirretyssä tarinassa Luke saa vaivoikseen kaksi rasittavaa esiteiniä. Casper-poika on vajaaälyinen kaheli, joka laukoo jatkuvalla syötöllä höynähtäneitä huudahduksia. Rose on puolestaan äärimmäisen itsepäinen tyttö, jota ei saa kuriin tiukkapipoisinkaan moraalinvartija – opettajasta, kabareelaulajasta, intiaanipäälliköstä tai yksinäisestä lehmipojasta nyt puhumattakaan.

Ihastuttavan kajahtaneen parivaljakon ohessa Luken elämää hankaloittavat saalistaan etsivä roistolauma sekä saamattomuudessaan ylivertainen sheriffi. Tilannetta eivät ainakaan paranna toimintaa sivusta seuraavat kaupunkilaiset tai paheita ja syntiä vihaavat kukkahattutädit. Molemmat ryhmät arvostelevat antaumuksella sankarimme jokaista liikettä.

Mainiosti rullaava albumi nousee heittämällä uusien Luke-tarinoiden kärkikastiin. Jo taide nostaa hymyn huulille, mutta kerrontaan upotettu huumori se vasta pistääkin naurulihakset koetukselle. Näin hauskaa ei Lucky Luken seurassa ole tainnut olla koskaan aiemmin.

Kymmenen kinkeriä ja karvaspuromerkki!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Sarjakuvat – Frank Miller & David Mazzucchelli: Daredevil: Kiirastuli

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Miller & David Mazzucchelli
Daredevil: Kiirastuli
Suom. Mail-Man. Egmont

Vaikka Marvel-elokuvat ovat viime vuosina tahkoneet rahaa, eivät sarjakuvat ole myyneet yhtä hyvin kuin vielä 1900-luvun lopulla. Siksi suomalainen Egmont on keskittynyt ilahduttamaan vanhan kaartin faneja kokoamalla yksiin kansiin entisaikojen tarjonnan parhaita paloja – niitä jo legendaarisiksi kasvaneita klassikkotarinoita.

Nämä sanat kuvaavat enemmän kuin hyvin Frank Millerin käsikirjoittamaa ja David Mazzucchellin kuvittamaa Daredevil: Kiirastuli -albumia. Sen sisältö on aiemmin nähty suomeksi Marvel-lehden numeroissa 2/88 ja 4/88. Kyseessä on kerrassaan tymäkkä ja tunteisiin käyvä sarjakuva, joka lukeutuu Millerin varhaistuotannon tähtihetkiin – ja jonka vahvimmat hokemat päätyivät aikoinaan sarjakuvafanien keskinäiseen kielenkäyttöön. Korvissani kaikuvat yhä alan piireissä ironisesti lausutut, Nuke-supersotilaan myyttiset ilmaukset, kuten ”Meidän pojat.” ja ”Anna punainen.”

Matt ”Daredevil” Murdockin lopullinen kiirastuli ottaa ensiaskeleensa, kun miehen vanha heila, heroiinikoukkuun ajautunut Karen Page, paljastaa supersankarin salaisen henkilöllisyyden rikollisille. Tieto kiirii myös rikollisuuden ruhtinaan, New Yorkin alamaailmaa hallitsevan Kingpinin korviin. Hänelle Daredevil ei ole mikään varteenotettava vastustaja, vaan pikemmin ärsyttävä kärpänen – mutta toisaalta kärpäsenkin kiduttaminen suo julmuudesta ilonsa ammentavalle miehelle suurta riemua.

Kun jo muutenkin hermoromahduksen partaalla roikkunut Murdock menettää niin maineensa, ammattinsa, rahansa, kotinsa kuin ystävänsä, ei romahdus ole kaunista katsottavaa. Kadulle päätynyt, päähän potkittu mies muuttuu vainoharhaiseksi ihmisraunioksi, joka ei osaa luottaa kehenkään tai suojata aistejaan ympärillään vellovalta kaupunkikakofonialta.

Mielipuolisuutensa vietävänä hän turvautuu järjettömään väkivaltaan, joka vie hänet yhä lähemmäs helvetin syövereitä. Löytyykö häneltä sisua kamppailla irti tästä tuhoisasta kierteestä? Ja jos, niin mitä se maksaa?

Miller sanoittaa vahvasti sekä Daredevilin kujanjuoksun ja epätoivon että Kingpinin kaikkivoipaisuuden tunteen ja sen mukanaan tuoman ylimielisyyden. Kingpin on kukkulan voittamaton kuningas, joka suhtautuu asemaansa yksinvaltiaan tavoin. Miehen kyky sumuttaa, valehdella ja masinoida ihmisiä tekeekin hänestä sarjakuvamaailman ikioman Donald Trumpin.

Myös muut keskeiset hahmot kuvataan vakuuttavasti oli kyse sitten huumehuuruisen Karen Pagen elämän lohduttomasta sopasta tai toimittaja Ben Urichin kipuilusta ammattietiikan ja kuolemanpelon ristivedossa. Nuke-hahmon yhteiskuntakriittisestä ja kirkkaana loistavasta mielenvikaisuudesta nyt puhumattakaan. Tilaa saa myös tapahtumia ympäröivä New York ja erityisesti sen rähjäisin slummi, Hell’s Kitchen. Millerin kaupunkikuvaus antaa jo hyvää osviittaa siitä, mihin hän yltää myöhemmissä Sin City -sarjakuvissaan.

Mazzucchellin piirrosjälki istuu hurmeisen synkkään tarinaan kuin poskelle hakattu nenä, joten ei ihmekään, että tekijäkaksikko teki myöhemmin yhteistyötä myös Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvan parissa.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi olisi ilo nähdä suomalaisina kokoelmina myös kaikki muut Millerin Daredevil-tarinat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Floyd Gottfredson: Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Floyd Gottfredson
Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä
Suom. Antti Hulkkonen & Aku Ankka -lehden toimitus. Egmont

Mikki Hiiri tillin tallin

Floyd Gottfredsonin vuosina 1930–1975 piirtämät Mikki Hiiri -stripit lukeutuvat Disney-sarjakuvien ikuisiin klassikoihin. Suomeksi niistä on julkaistu erilaisia koosteita useaan otteeseen.

Gottfredsonin uppoupeaa kynänjälkeä löytyy Mikki Hiiren kulta-aika -sarjasta (1971–1972), useista jättikirjoista (1974–1988), Mikin ja Hessun juhlakirjoista (2008 & 2012), Suurverolan varjokuningas -teoksesta (2013), sekalaisista albumeista, Aku Ankka -lehdistä, taskukirjoista ja ties mistä.

Viimeisin kokonaan Gottfredsonin tuotannolle omistettu teossarja käsitti neljä paksua opusta: Mikin oma sanomalehti (2014), Vaa­rallinen Mikki (2015), Mikki, konnien kauhu (2016) ja Cowboy Mikki (2017).

Nyt tätä samaista herkkua on jälleen saatavilla. Egmontin julkaisema Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä sisältää neljä Floyd Gottfredsonin Mikki-seikkailua vuosilta 1930–1932. Muutamaa värillistä alku- ja loppusivua lukuunottamatta sarjat nähdään alkuperäisessä mustavalkoisessa asussaan.

Teoksen käynnistää pitkä ja polveileva Mikki Hiiri Autiolaaksossa -tarina. Siinä Minni perii vanhan Mortimer-setänsä kartanon, josta löytyy kartta, joka johtaa Autiolaaksossa sijaitsevalle salaiselle kultakaivokselle. Kartan ja kaivoksen haltuunotto on kuitenkin vaaroja täynnä, sillä aarretta havittelevat myös petollinen asianajaja Samu Suutari sekä julma rikollinen Jopi Jalkapuoli. Mikin ja Minnin onneksi heitä auttaa salaperäinen naamiomies Kettu.

Itse juonikuviota tärkeämpää sarjakuvassa ovat pähkähullu koheltaminen ja sinne tänne sinkoilevat sivujuonet. Jo ensimmäisellä sivulla kohdataan Heluna Ammu, joka on poistattanut nielurisansa, jotta voisi puhua tuntikaupalla yhteen pötköön: ”Mortimer oli kuulemma upporikas. Nyt voit hankkia vaikka juustolla silatun kylpyammeen.” Polle puolestaan varoittelee, kuinka perintö on suvulle kuin sokeri muurahaisille. Onneksi Mikki lohduttaa Minniä: ”Älä sure. Polle ei tiedä mitään. Hän käyttää hattuakin vain suojaksi tikoilta.”

Jatkossa möyhitään pelkoja aavemaisen kartanon pimeydessä, kurvaillaan polkupyörällä lätäköissä, lennetään hevosen selästä, ajetaan autolla rautatiekiskoilla, matkustetaan pummilla junassa, toimitaan tarjoilijana ja tiskaajana sekä tehdään temppu jos toinenkin. Anarkistisen villin lännen tarinan siivillä Mikki meinaa päätyä aina hirsipuuhun asti. Lisäksi Autiolaaksossa kohdattu Erasmus Rotta satuilee, kuinka hän aikoinaan piiritti aivan yksin sata intiaania.

Järkeä tästä on turha hakea, mutta kajahtanutta hubaa riittää senkin edestä.

Edellisen kerran Mikki Hiiri Autiolaaksossa on nähty suomeksi Cowboy Mikki -kokoelmassa sekä Aku Ankan taskukirja -sarjan Tiiliskivi-spesiaalissa (2023).

Lain hännän toinen pitkä seikkailu tottelee nimeä Mikki seilaa aarresaarelle. Sen edellinen suomenkielinen julkaisu löytyy Mikin oma sanomalehti -teoksesta.

Mikki ja Minni haluavat auttaa rouva Kirkonrottaa ja lähtevät aarrejahtiin, joka on täynnä sudenkuoppia ja hullunkurisia käänteitä. Jo purjelaivassa sankareitamme vaanivat niin kapinalliset merimiehet, pahantahtoiset huijarit kuin raivostunut gorilla. Perillä aarresaarella päänvaivaa aiheuttavat eksoottiset kannibaalialkuasukkaat, jotka viskaavat ensi töikseen Mikin pataan: ”Äläkä säästele suolaa ja ketsuppia. Ruoassa pitää olla makua.”

Meno ja meininki on jälleen ihastuttavan päätöntä – sekä nykypäivän standardien mukaan totaalisen sopimatonta. Tästä ei sarjakuvahulluus enää paljon riemastuttavammaksi muutu.

Teoksesta löytyy myös pari huomattavasti lyhyempää kokonaisuutta, joista ensimmäisessä herra Hiiri taittaa peistä hurjan ilkeän Katin kanssa. Toisessa Mikki yrittää puolestaan vältellä virkaintoista rankkuria, joka tahtoisi passittaa Pluton kaasukammioon. Makaaberit ainekset ja väkivaltaiset temput olivat 1930-luvun alussa selvästikin suosittu huumorin lähde.

Voihan paukkuvat päitset!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Sarjakuvat – J. M. DeMatteis & Mike Zeck: Hämähäkkimies – Kravenin viimeinen jahti

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

J. M. DeMatteis & Mike Zeck
Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti
Suom. M. Kinnunen. Egmont

”Olen lyönyt Hämähäkin. Tullut häneksi.”

Viime syksynä ilmestyneen Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti -albumin julkaisulle odotettiin tukea Kraven The Hunter -leffan Suomen kierroksesta. Hollywood-näyttelijöiden lakon takia filmin ensi-ilta siirtyi kuitenkin lokakuun alusta hamaan tulevaisuuteen (näillä näkymin leffa saapuu suomalaisille valkokankaille vasta ensi syksynä). Täytyy silti toivoa, että kokoelma löytää mahdollisimman suuren lukijakunnan, sillä kyseessä on huomattavasti tavallista supersankaritarinaa vahvempi visio.

J. M. DeMatteisin käsikirjoittama dramaattinen kertomus syöksyy syvälle päähenkilöiden minuuteen ja henkilöpsykologisiin ulottuvuuksiin. Kravenista ja Hämähäkkimiehestä kasvaa lähes myyttisiä arkkityyppejä, jotka elävät ja kipuilevat omien pakkomielteidensä vietävinä.

Länsimaisen yhteiskunnan saastaisuuteen pettynyt Kraven Saalistaja on päättänyt viime töikseen todistaa olevansa joka suhteessa parempi kuin Hämähäkkimies – vaikka se vaatisi lukin nahkoihin asettumista. Tätä tavoitetta hän lähtee toteuttamaan kaiken uhraavalla vimmaisella raivolla: ”Tänä yönä olen laajentanut tajuntaani yrteillä. Olen uppoutunut sinuun… syönyt lihaasi.”

Myös Hämähäkkimiehellä on omat riivaajansa. Hermot ovat riekaleina, sisukset solmussa ja mieli kuolemanpelkoa täynnä. Jostain olisi kuitenkin löydettävä sekä voimaa että se perimmäinen identiteetti, joka on hautautunut hämähäkkimyytin ja Hämähäkkimies-hahmon alle: ”Olen hämähäkki? Sekö minä tosiaan olen?”

Kokonaisvaltaiseen tragediaan tuo lisäulottuvuutta Löyhkän verenhimoinen mutta samalla traaginen hahmo: ”Mikä olin ennen kuin minusta tuli? …mikä?”

Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti lyö pöytään vahvan ja ja tunteisiin käyvän lukukokemuksen. Pontta kerronnalle tuovat hahmojen toisiaan peilaavat monologit, lähes hakkaavalla temmolla kulkeva teksti sekä kohtausten voimaa kasvattava kuvakuljetuksen toisteisuus. Mike Zeck ei ole maailman paras piirtäjä, mutta tähän synkkään tarinaan hänen tyylinsä istuu lähes saumattomasti.

Kravenin viimeinen jahti on aiemmin julkaistu suomeksi Hämähäkkimies-lehden numeroissa 9–11/1990.

”Mutta minä voitan. Nöyryytetty isä. Pyhä äiti. Viety kunnia. Minä voitan!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Edgar P. Jacobs: Blake ja Mortimer seikkailevat – Suuren pyramidin arvoitus, osa 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar P. Jacobs
Blake ja Mortimer seikkailevat: Suuren pyramidin arvoitus, osa 1
Suom. Kirsi Kinnunen. Egmont

Edgar P. Jacobsin luomat, 1940-luvun lopulla käynnistyneet Blake & Mortimer -sarjakuvat olivat Ranskassa aikoinaan lähes yhtä kova juttu kuin Hergén Tintti. Suomessa sarjaa on yritetty lanseerata useampaan otteeseen ilman mainittavaa menestystä.

1980-luvun lopussa temppua yritti Jalava, mutta silloin suomeksi saatiin vain Aikakone-albumi. Pari vuotta myöhemmin asialla oli Semic, joka pisti pihalle teokset Keltainen merkki ja S.O.S. meteoreita. Sitten koitti pidempi tauko, kunnes vuosina 2010–2012 Egmont julkaisi iloksemme kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinakokonaisuuden.

Nyt Egmont yrittää uudelleen, sillä BD-sarjan 17. albumi on ensimmäinen puolikas Jacobsin kaksiosaista Blake ja Mortimer -seikkailua Suuren pyramidin arvoitus.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, tarinassa setvitään Egyptissä sijaitsevan Suuren pyramidin arvoitusta. Intomielisenä amatööriarkeologina tunnettu professori Philip Mortimer pääsee tutkimaan pyramideihin kytkeytyviä sensaatiomaisia löytöjä ystävänsä professori Ahmed Rassimin ansiosta. Vanhat paryrusten jäänteet näyttäisivät sisältävän vihjeitä ammoisten aikojen aarteen sijainnista.

Selvitystyö ottaa kuitenkin takapakkia, kun vaikutusvaltainen rikollisliiga kiinnostuu asiasta. Sitten ollaankin jo juonittelujen ja seikkailujen kierteessä. Käänteet seuraavat toistaan, ja Mortimerin täytyy käyttää kaikkia älynystyröitään selvitäkseen pyörityksestä hengissä.

Suuren pyramidin arvoitus kutkuttaa jo aiheensa puolesta. Muinaisten faaraoiden salaisuudet ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja näitä mysteerejä sarjakuva availee mielikuvitusta soittelevin paljastuksin – pikkuhiljaa ja vauhdikkaan toiminnan tuella. Homma rullaa vetävästi eteenpäin, vaikka kompuroikin silloin tällöin valtaviin tekstimassoihin. Jatkoa jää joka tapauksessa odottamaan mieli pinkeänä.

Jacobsin piirrostyö edustaa klassista ligne claire -jälkeä parhaimmillaan. Hahmot on piirretty selkeästi, yksityiskohtiin on panostettu ja taustat toteutettu realismia tavoitellen. Sivuille on yleensä ahdettu myös valtava määrä kuvia, joten luettavaa ja ihailtavaa piisaa parinkin tavallisen albumin edestä.

Blake ja Mortimer -sarjakuvien ajattomuudesta käy hyvänä esimerkkinä se, että vaikka tämäkin albumi on kotoisin 1950-luvun alkupuolelta, ei vuosikymmenten vierintä haittaa lukunautintoa laisinkaan.

Toni Jerrman