Ram V & Filipe Andrade The Many Deaths of Laila Starr Boom!
”Samoihin aikoihin juhlissa ikkunalaudalla istunut tyttö jatkoi putoamistaan ilman halki – kaksi kerrosta oli jo takana ja maa lähestyi kovaa vauhtia.”
Ram V:n käsikirjoittama ja portugalilaisen Filipe Andraden kuvittama The Many Deaths of Laila Starr (Boom!) on tekstiltään, rakenteeltaan ja kuvitukseltaan filosofisen kaunis visio elämästä ja kuolemasta.
Tarinan alussa bisnespukuun sonnustautunut Kuolema kutsutaan hopeisen toimistopilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Siellä hän tapaa kolmikasvoisen jumalan, joka toteaa, että vaikka Kuolema onkin ollut firman hommissa jo ikuisuuden, niin nyt hän saa potkut. Ennustusten mukaan on näet syntyvä lapsi, joka tuo ihmisille ikuisen elämän. Niinpä Kuolemalla ei enää ole ihmeempää virkaa. Kultaisena kädenpuristuksena Kuolemalle luvataan tavallinen maallinen elämä ihmisten keskuudessa.
Kuolemaa ei moinen kohtalo voisi vähempää innostaa, joten hän päättää tehdä asialle jotain. Tarkoituksena on tappaa Dariukseksi nimetty ihmelapsi ennen kuin tämä keksii kuolemattomuuden kaavan. Tätä silmälläpitäen Kuolema päättää syntyä ihmiseksi vastikään kuolleen Laila Starrin vartalossa – se kun sattuu olemaan samassa sairaalassa kuin missä Darius on juuri syntynyt. Mutta jopa Kuolemalle viattoman vauvan murhaaminen tuottaa moraalisia ongelmia. Lopulta kaikki päättyy siihen, että Laila/Kuolema menehtyy rekan alle – ja herää vuosia myöhemmin Pranan, elämän jumalan palatsissa.
Tästä käynnistyy Intiaan sijoittuva elämien ja kuolemien kierre, jonka aikana vuodet vierivät ja jonka kuluessa Laila tapaa Dariuksen kerta toisensa jälkeen. Nämä kohtaamiset sekä arki kuolevaisena olentona saavat hänet suhtautumaan olemassaoloon aivan uudella tavalla.
Taianomainen tarina sisältää useita sisäkkäisiä kertomuksia sekä hahmoja, jotka harvemmin pääsevät sarjakuvissa ääneen – kuten vaikkapa vanha kiinalainen temppeli ja Lailan bileissä polttama tupakka. Lopulta haikeansuolaisesta sarjakuvasta kasvaa ylistyslaulu sekä elämälle että kuolemalle.
The Many Deaths of Laila Starr on vaikuttava lukukokemus ja eittämättä yksi vuoden 2022 parhaista amerikkalaissarjakuvista. Tämän herätyksen myötä käsiin on pakko haalia myös muut Ram V:n käsikirjoittamat teokset, vaikka onkin myönnettävä, että hänen The Swamp Thing -albuminsa Becoming ja Conduit jäävät kauas Laila Starrin nerokkuudesta. Toisaalta ne ovat selvästi parempia kuin monet muut Rämeen olento -versiot, joten ei niitäkään kannata unohduksen roskakoriin veivata.
Toistetaan se nyt joka tapauksessa vielä kerran: The Many Deaths of Laila Starr rokkaa kuin perhonen päiväsällä!
Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.
Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.
Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.
Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.
Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.
Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.
Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.
Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!
Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.
Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!
Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.
”Mitä hyötyä on tiedosta, kuinka universumia vaivaavan sairauden voisi parantaa, jos sitä ei osaa käyttää. Tällöin tieto ei ole siunaus, vaan kirous.”
Jonathan ”East of West” Hickmanin käsikirjoittama ja Mike Huddlestonin kuvittama Decorum (Image) on graafisena taideteoksena heittämällä vuoden 2022 komein sarjakuvatapaus. Isossa koossa julkaistu, noin 400-sivuinen opus ottaa kaiken ilon irti erilaisista kuvitustyyleistä. Skaala on uskomattoman laaja, ja vaihtelu on tarinankerronnan kannalta jopa perusteltua.
Jo sarjakuvan ensimmäisellä sivulla on esillä niin maalattua, harmaasävyistä kuin mustavalkoistakin taidetta. Jatkossa on luvassa myös luonnosmaista jälkeä, yhden lisävärin kerrontaa, mustavalkoviivojen ja värien leikkiä sekä kaikkea muuta – Huddleston kun selvästi hallitsee suvereenisti jokaisen kuviteltavissa olevan piirrostyylin.
Sarjakuvan tarina ei ole aivan yhtä maata mullistava, vaikka sisällössä riittääkin rutkasti ihmeen tuntua soittelevia scifi-ideoita. Mitenkään helposti kokonaisuutta ei pysty lyhyesti purkamaan. Yritetäänpä nyt kuitenkin edes raottaa kertomuksen pintaa.
Laajan galaktisen imperiumin romahduksen jälkeen kosmoksen mahtivoimana on toiminut singulariteettikirkkoa johtava tekoäly ja sitä palvelevat robottipapit, -paavit ja -konkistadorit. Kirkon pakkomielteenä on Taivaallisten äitien suojeleman luojamunan tuhoaminen. Munan metsästys on kestänyt jo niin pitkään, että ratkaisun hetket ovat vihdoin käsillä – ja kisan panoksena on koko universumin kohtalo.
Uskonnollisen kuvaston yliluonnollisteknisten tasojen osalta Decorum saavuttaa yhtä hämäriä ja psykedeelisiä todellisuusfantasioita kuin mihin suurmaestro Alejandro Jodorowsky on yltänyt omissa tieteissarjakuvissaan. Decorumin toinen keskeinen juonilinja kulkee selvästi ”realistisemmilla” poluilla.
Neha Nori Sood on rahapulasta kärsivä nuori lähettityttö, jonka galaksin paras palkkamurhaaja ottaa hoiviinsa. Neha päätyy tappajia kouluttavan Ihmisten sisarkunnan oppiin, vaikka toteaakin orientaatiohaastattelussa, että tappaminen ei kiinnosta häntä pätkääkään. Lisäksi hän mainitsee olevansa pikemminkin rakastaja, ja että hän ei pidä vahvoista ruuista mutta tykkää kovasti shortseista ja lyhyistä housuista.
Toki tässäkin kerronnan kaaressa riittää omat erikoisuutensa, mutta eipä nyt paljasteta yhtään enempää. Sen voin silti luvata, että jossain vaiheessa tarinalinjat kiertyvät taitavasti yhteen.
Kokonaisuutena Decorum on huumaava sarjakuva, jonka visuaalinen loisto hakee vertaistaan. Niinpä ei ole mikään ihme, että teos on ehditty kääntää jo useille kielille – ei tosin vielä suomeksi, mutta toivossa on hyvä elää.
Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä Kalevala 3000 Musta Ritari
Suomen kansalliseepoksesta on ammennettu aineksia lukuisiin sarjakuviin. Nyt vuorossa on Vesa Vitikaisen ja Tuomas Myllylän scifi-versio Kalevala 3000. Tosin siihen on lainattu elementtejä lukuisista muistakin ilmansuunnista, kuten Tähtien sodasta ja kotimaisista laululyriikoista.
Sillä aikaa kun Väinämöinen on vaellellut teillä tietymättömillä, ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä Jumalaksi kohottaneen Kaunomielen johdolla. Samalla ihmiset ovat pääosin unohtaneet laulun lahjat ja taantuneet helposti hallittaviksi lampaiksi. Kaunomielen armeijoita johtaa ”Darth Vader” eli Rautapaavi, mutta tällä kertaa sotilaat eivät ole klooneja vaan Sammon henkiinherättämiä kalmoja, Ristiritareita. Kuolontähti on puolestaan korvattu Planeetansyöjällä ja Imperiumi Unionilla.
Tarina käynnistyy Kalevan ja Ainon häistä, jotka keskeytyvät Rautapaavin masinoimaan hyökkäykseen. Sen seurauksena Aino vangitaan Kaunomielen uudeksi morsiameksi. Kostoa janoava Kaleva päättää liittyä paluun tehneen Väinämöisen johtamaan kapinalliseen pakanaliittoon. Sen jäsenhakemusten käsittelijänä toimii Ilmarisen takoma vaimo, C-3PO… ei kun siis kultainen nainen.
Jääplaneetalla vieraillaan tuonpuoleisessa ja sitten muistellaan Tonttulassa käytyjä kiivaita taisteluita. Muutenkin tarinassa riittää kiivasta sotamättöä vaikka muille jakaa. Itse juonikuvio etenee sen sijaan episodimaisesti, minkä ohessa kerronnan rytmityksessä on omat ongelmansa. Varsinkin tarinan käynnistystä kiusaavat turhat sivujuonteet sekä fokuksen ailahtelevaisuus. Mutta alkukankeudesta päästyään Kalevala 3000 iskee paperille tuhdin annoksen vauhdikasta avaruusoopperaa.
Tasollista heilahtelua esiintyy myös taidepuolella. Pääosa jäljestä on taatun hurjaa sekä hurmeista Myllylää, mutta hetkittäin näyttää siltä kuin kiire olisi vienyt kuvista parhaimman terän. Kehnoiksi herran piirroksia ei silti kutsuisi edes vesi, joka on muutettu veriroiskeiseksi viiniksi.
Fred Filemon: Epäuskoisen retki Suom. Jukka Heiskanen Egmont
”Se, joka ei ole koskaan nähnyt teatterilaivan kyntävän merta kahden kuun loisteessa, ei ole nähnyt mitään.”
Ranskalaisen sarjakuvataiteilija Fredin luoma Filemon-hahmo on kellunut suomenkielisillä laineilla aiemmin neljän albumin verran. Filemon ja A:n haaksirikkoinen (suom. 1974 & 1993), Filemon ja villi piano (1974), Filemon ja riippuva linna (1975) ja Kolmen pöllön aukean arvoitus (1992) ovat kaikki surrealistisen sarjakuvailmaisun rakastettuja klassikkoja. Se, että tätä hartaasti odotettua herkkua on nyt saatu lisää, on Egmontin pyörittämän BD-sarjan ansiota.
Epäuskoisen retkessä Filemon yrittää auttaa Atlantin valtameren A-kirjaimelle aikoinaan haaksirikkoutuneen herra Bartolomeuksen takaisin kotisaarelleen. Valitettavasti vetoketjulla avattuun ulottuvuuksien väliseen reikään putoaakin Filemonin Hektor-isä, joka ei usko yliluonnollisiin hömpötyksiin, vaikka ne patsastelisivat hänen silmiensä edessä.
Hektor ei tosin päädy Atlantin A-kirjaimelle, vaan Kuiskaajien saarelle. Siellä kuiskaajankopeissa lymyävät kuiskaajat laiduntavat ohjaaja-paimenten kaitsemina laumoina. Uhan kuiskaajien leppoisille päiville muodostavat näyttelijä-barbaarit, jotka kaappaavat kuiskaajia teatterilaivoilleen.
Valtamerta seilaavien näyttelijöiden pahimpia vihollisia ovat puolestaan nojatuoleillaan ajelehtivat kritiikkellujat. He voivat helposti torpedoida koko teatterilaivan upoksiin, jos pettyvät esitykseen.
Kysymys kuuluukin, saako Filemon pelastettua epäuskoisen isänsä tämän absurdin näyttämön kulisseista?
Fred ei taaskaan petä. Epäuskoisen retki on niin villiä mielikuvituksen juhlaa, etteivät moiseen riemukaareen yllä edes kuumehoureiset unet. Sarjakuvan ihastuttava kajahtaneisuus valaisee maailmaa kuin psykedeelinen majakka, eikä todellisuus ole enää koskaan entisellään. Olen myyty, kaupattu ja syöty.
”Kritiikkien tauoilla me kritiikkellujat esiinnymme toisillemme… ja esitykset ovat aina nerokkaita!”
Ranskalaistaiteilija Cyril Pedrosa tunnetaan Suomessa mm. sellaisista mestariteoksista kuin Kolme varjoa ja Portugali. Käsikirjoittaja Roxanne Moreilin kanssa yhteistyönä syntynyt Kulta-aika laulaa kuitenkin visuaalisella loistollaan edeltäjänsäkin suohon.
Suurikokoinen, yli 400-sivuinen Kulta-aika edustaa yhteiskunnallisesti valveutunutta keskiaikafantasiaa. Kuninkaan kuollessa valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Kruununpään pitkän sairauden aikana valta on valunut hovissa vaikuttavan Loys de Vaudémontin käsiin. Hänen toimestaan talonpojat on verotettu vereslihalle ja levottomuudet kukistettu väkivalloin. Nyt maan johtoon on kuitenkin nousemassa prinsessa Tilda, joka haluaa keventää kansalaisten taakkaa ja leikata hoviherrojen etuuksia.
Tämä ei tietenkään sovi Vaudémontin suunnitelmiin. Niinpä hän käyttää sätkynukkenaan prinsessan pikkuveljeä. Tämä anastaa kruunun itselleen ja ajaa Tildan maanpakoon. Nyt jostain pitäisi löytää tukijoiden armeija, jonka avulla Tilda saisi valtakunnan takaisin hallintaansa.
Valtataistelut ovat aina olleet keskiaikafantasian suola, ja Kulta-ajassakin nähdään monipolvisia juonitteluja, petturuutta sekä vauhdikkaan tappavia taistelukohtauksia. Niitä enemmän huomio kiinnittyy kuitenkin henkilöhahmojen kasvuun ja päämääriin. Jopa aluksi hyveelliseltä vaikuttanut Tilda on jäänyt niin kiinni aikakautensa yhteiskuntaluokka-käsitteeseen, ettei pysty hyväksymään hitaasti nousussa olevaa tasa-arvoisuuden ideaalia.
Ajatus on kotoisin pelkäksi legendaksi kuvitellusta Kulta-aika-kirjasta. Teos opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei omaa onnea sovi repiä muiden selkänahasta. Sanoma uppoaa hyvin alistettuihin ja kaltoin kohdeltuihin kansalaisiin. Näin saa alkunsa kapinaliike, jonka Vaudémont haluaa tukahduttaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta mitä tekee Tilda kaiken tämän kuohunnan keskellä?
Kulta-aika on kerronnallisesti vaikuttava sarjakuva, jonka juonikuviossa esiin nousevat niin rikkaat ja mahtavat kuin köyhät ja voimattomatkin. Heille kaikille on varattu oma roolinsa mullistusten melskeessä, eikä yksikään jää vaille valokeilaa. Jopa yksinkertaisena pidetty kyttyräselkä, Pikku-Paul, pääsee lopulta näyttämään salatut kykynsä.
Dramaattisen tarinan lisäksi Kulta-ajan nostaa arvoon arvaamattomaan Pedrosan taide. Huikein tavoin väreillä leikkivä kuvitus tuo hetkittäin mieleen vanhan puukaiverrustaiteen, mutta kokonaisuudessaan teoksen piirrostyyli on jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä. Kuvat myös elävät sisällön ehdoilla ja yltyvät kiihkeimmissä kohtauksissa vimmaiseen liikkeeseen. Sinne tänne ripotellut sivun ja jopa aukeaman kokoiset näkymät tahdittavat puolestaan taitavasti kerronnan rytmiä.
Jos tämä ei ole vuoden 2022 paras sarjakuvajulkaisu, niin sitten en tiedä, mikä on!
Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen Kersantti Napalm: Barracuda Egmont
”Ihmiset eivät meitä kaipaa. Eivät ennen kuin pimeyden hirviöt kolkuttavat ovella. Meidän tehtävämme on kolkuttaa takaisin.”
Suomalaisen supersankarisarjakuvakentän kolme kovinta karjua ovat Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kapteeni Kuolio ja Kersantti Napalm. He kaikki ovat vääntäneet kättä ilkeiden vihulaisten kanssa jo usealla vuosikymmenellä. Nyt Tähtivaeltajastakin tuttu Napalm on tehnyt uuden aluevaltauksen: tuoreimmassa seikkailussa Patriot American Forcen superagentti on siirtynyt pienkustantamoiden leivistä kansainvälisen Egmont-yhtiön talliin.
Vesa Vitikaisen käsikirjoittama ja Markus Tuppuraisen kuvittama Kersantti Napalm: Barracuda on yli 60-sivuinen pläjäys sitä itseään. Tarina käynnistyy salamurhaajaterroristi Barracudan viimeisimmästä iskusarjasta, jossa menehtyy yhden päivän aikana lähes 150 newyorkilaista. Naamiotappaja on pakoillut PAF:n agentteja vuosikymmenten ajan ja lahdannut populaa planeetan jokaisella mantereella – Antarktista myöten.
Nyt raunioista löytyy kuitenkin ruumis, joka saattaa kuulua Barracudalle. Tai sitten kyseessä on vain uusi ovela juoni mestaririkollisen repertuaarissa.
Tutkimusten lomassa sarjakuva tarjoilee näkymiä PAF-agenttien aiemmista edesottamuksista. Niinpä kohtaamme Kersantti Napalmin sodan aikaisessa Vietnamissa taistelemassa zombeja vastaan, Cuba Libren johtamassa epäonnista Sikojenlahden maihinnousua sekä muita menneisyyden käänteitä, joista löytyy kytköksiä albumin päätarinaan. Samalla ne valaisevat superagenttien traagisia kohtaloita. Maailmoja pelastavan sankarin rooli ja kuoleman ainainen läsnäolo ovat psykologisesti raskaita, mikä ei tee elämästä helppoa.
Kersantti Napalm: Barracuda on päällevyöryvän totisuutensa ansiosta velmua sankarointia. Albumi taiteilee hienovaraisesti parodian ja vakavuuden välisellä raja-aidalla ja tekee sen niin taitavasti, että lopullinen tulkintavastuu jää kullekin lukijalle. Erinomaiset pisteet ansaitsee myös Tuppuraisen huolellinen ja selkeälinjainen taide, joka on tyylilajissaan ykkösluokan saavutus.
Héctor Germán Oesterheld & Francisco Solano López Eternautti Suom. Jarkko Sikiö Kvaak Kirja & Zum Teufel
”Olimme kuin Robinson Crusoe, jota ulapan sijaan ympäröi kuolema. Se laskeutui hohtavien lumihiutaleiden muodossa… painajaismaisena tuiskuna, joka pyyhki kaiken elämän suurkaupungista.”
Erilaiset maailmanloppuvisiot ovat tieteis- ja kauhufiktion peruskauraa. Aiheesta on tehty niin monia kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, ettei niiden luetteloimiseen riittäisi ikä tai terveys. On zombi- ja triffidiapokalypsejä, maailmojen sotia, ydinasetuhoja, ilmastokatastrofeja, asteroidi-iskuja ja mitä vielä. Useimmiten näissä tarinoissa seurataan viimeisten eloonjääneiden selviytymistaistelua joko toisien hengissä selvinneiden tai ihmiskuntaa hävittävien vihulaisten kanssa – väliin molempien.
Genren aateliin lukeutuu Héctor Germán Oesterheldin käsikirjoittama ja Francisco Solano Lópezin kuvittama argentiinalaisklassikko Eternautti. Se ilmestyi alunperin jatkosarjana vuosina 1957–1959 ja on sittemmin noussut yhdeksi koko Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä sarjakuvista. Teoksen saaminen vihdoin suomeksi onkin todellinen kulttuuriteko.
Eternautti käynnistyy aitoon John Carter -tyyliin: Sarjakuvakäsikirjoittaja Oesterheld istuu työpöytänsä ääressä, kun häntä vastapäätä olevalle tuolille materialisoituu mies tyhjästä. Tämä esittelee itsensä ajassa purjehtivaksi eternautiksi, ikuisuuden matkamieheksi. Seuraavaksi hän kertoo tarinansa, jonka Oesterheld kirjoittaa muistiin meidän kaikkien luettavaksi.
On vuosi 1963. Juan Salvo pelaa ystävineen korttia kylmyyden vuoksi ilmatiiviiksi tilkityssä kotitalossaan Buenos Airesissa. Yllättäen sähköt katkeavat ja ulkomaailman täyttävät aavemaista valoa hohtavat harsomaiset lumihiutaleet. Ennestään tuntematonta säteilyä kylvävä lumi peittää kaiken alleen ja tappaa jokaisen, joka joutuu sen kanssa kosketuksiin. Tuho ylittää mittaluokaltaan jopa ydinaseiden voiman ja romahduttaa yhteiskunnan tukipilarit.
Nyt Juan Salvon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kolmen ystävänsä on yritettävä sinnitellä elossa maailmassa, joka on muuttunut kuolettavaksi autiomaaksi. Ulos ei ole menemistä kuin sukellusnaamarilla ja ilmansuodattimella varustetussa suojapuvussa. Silloinkin vaarana ovat muut hengissä selvinneet, jotka taistelevat samoista jäljelle jääneistä ruuista, juomista, lääkkeistä ja muista elintärkeistä resursseista.
Säteilevää lunta lukuunottamatta sarjakuvan aloitus on perinteinen ja tuttu monesta muusta maailmanlopputarinasta. Oesterheld ja López kuvaavat kuitenkin kuollutta maailmaa sekä päähenkilöitä ja heidän tuntemuksiaan niin vahvasti ja vaikuttavasti, että lukija tuntee itsekin solahtavansa keskelle tätä katastrofia. Jännitys tiivistyy ja tragediasta kasvaa käsinkosketeltava.
Jatkossa sarjakuva saa uusia ulottuvuuksia, kun selviää, että tappavan lumisateen taustalla vaikuttavat – spoiler alert! – ulkoavaruudesta saapuneet vihamieliset valloittajat. Tässä vaiheessa kertomus muuttuu muutaman ihmisen selviytymistarinasta koko ihmiskunnan eloonjäämiskamppailuksi. Mutta onko edes suojapuvuilla varustetuilla armeijan yksiköillä ja niiden seuraan liittyvillä siviileillä – kuten perheensä kotisuojaan jättäneellä Juan Salvolla – mitään mahdollisuuksia taistella tuhosädettä käytteleviä, ihmisen kokoisia kuoriaismuukalaisia vastaan?
Toivo on vähissä, mutta luovuttaminen ei tule kysymykseenkään. Kujanjuoksu jatkuvasti uusia outoja voimia peliin heittäviä avaruusvihulaisia vastaan on silkkaa murhaa, eikä monikaan ihmistaistelijoista näe seuraavaa aamua. Tästä huolimatta Juan ja kumppanit jatkavat sitkeästi tuhoon tuomittua yritystään vapauttaa Maapallo valloittajien ikeestä. Kaiken päättyessä sen sortin yllätyskäänteeseen, että se nostaa sarjakuvan arvon aivan toisiin sfääreihin.
Eternauttia voi kutsua synkäksi ja pessimistiseksi visioksi, jossa ihmiskunta taistelee epätoivon vimmalla ylivoimaisen vihollisen kanssa. Onnen ja onnistumisen hetket ovat harvassa, vaikka toki niitäkin kohdataan. Pääosa ajasta kuluu kuitenkin henkilöiden mieltä ja adrenaliinia syövien taistojen tiimellyksessä – aina kun yhdestä uhasta on selvitty, edessä on jotain vielä paljon pahempaa. Yksi kysymyksistä kuuluukin, kuinka kukaan voisi selvitä järjissään tällaisen paineen keskellä? Mistä ammentaa voimia, jotta ei vain luovuta ja anna periksi mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä?
Albumin esipuheessa Sauli Santikko mainitsee, että yksi syy Eternautin klassikkoasemaan eteläamerikkalaisessa kirjallisuudessa johtunee siitä, että teos osasi peitellysti paljastaa sen ahdistuksen ja epätoivon, jota ihmiset tunsivat jatkuvasti toisiaan seuraavien sotilasvallankaappauksien puristuksista. Tämä huomio saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, mutta nykypäivän suomalaisen lukijan on tietenkin mahdotonta ammentaa tarinasta tällaisia merkityksiä. Toisaalta maailma meidän ympärillämme on juuri nyt mennyt niin hulluksi, että Eternautin maalailema vainoharhainen tuhon sinfonia kuvastaa hyvin tämänkin päivän tunnelmia.
Eternautti on klassikkoasemansa ansainnut. Sarjakuva tarjoilee voimakkaan lukukokemuksen, jossa riittää arvoituksia, ihmeellisiä olentoja sekä lukuisia psykologisia ja yhteiskunnallisia tasoja. Myös Lópezin taide tavoittaa hienosti tapahtumien traagisen ulottuvuuden sekä keskeisten henkilöiden tunteenpalon.
Yli 300-sivuisen sarjakuvan ohessa komeasti toteutettu kirja sisältää suomentajan, Jarkko Sikiön, lyhyet artikkelit Héctor Germán Oesterheldista ja Francisco Solano Lópezista sekä sarjakuvan käännösprosessista. Tilaa annetaan myös Eternautin evoluutiolle, merkitykselle sekä teoksen jatko-osille.
Altan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia Suom. Heikki Kaukoranta Asema, Zum Teufel, Täysi Käsi
”Herra Kolumbus on lähtenyt liikkeelle Paloksesta, ja on matkalla. Hän ei ole etsimässä pippuria eikä smaragdeja, hän on etsimässä itseään. Ja tietää, että jos löytää, on pulassa sen yököttävän itsensä kanssa. Ei siis hirmuista hoppua…”
Italialaistaiteilija Altanilta on aiemmin suomennettu nerokkaat albumit Ada viidakossa ja Ada Macaossa. Nyt vuorossa on genovalaisen Kristoffer Kolumbuksen merellisestä tutkimusmatkasta kertova satiirinen teos Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia. Tarjolla on jälleen taattua Altan-laatua, eli rutkasti rumuutta, ruokottomuutta, likaa ja visvaa.
Tarina käynnistyy värillisellä prologilla. Karibianmeren alkuperäisasukkaat elävät rentoa ja luonnonläheistä elämää – mitä nyt väliin myyttiset mayat käyvät kylvämässä tuhoa. Euroopan puolella ihmiset puolestaan kylpevät saastassa ja kohtelevat toisiaan kaltoin. Meren kummallakin puolella syntyy lapsi, ja heidän kohtalonsa kietoutuvat myöhemmin yhteen.
Seuraavaksi tapaamme aikuistuneen Kolumbuksen oksentamassa komentamansa laivan reelingin yli. Vaikka herra onkin saanut haltuunsa laivat, joilla yrittää löytää uuden läntisen merireitin Intioihin, hän ei ole merenkulkijana sieltä välkyimmästä päästä. Kompassin toimintaperiaatteesta hän ei ymmärrä hölynpölyä ja muutenkin aika kuluu lähinnä merisairaana. Öisin hän kertoo sorbetinsuloiselle laivapoika Mariolle lapsuudestaan sekä siitä, kuinka sai ylipuhuttua rääväsuisen kuningatar Isabellan ja Salamancan yliopiston tohtorit rahoittamaan uskaliaan tutkimusmatkansa.
Itse merimatka on täynnä vaikeuksia, sillä väliin eksytään Pohjolan jäätiköille ja toisinaan kalaparvet tukkivat reitin ihan tykkänään. Puhumattakaan mukaan pakotetuista ruokottomista merimiehistä, jotka ovat jatkuvasti kapinan partaalla.
Altan ei säästä ruoskaa kuvatessaan itsestään suuria luulevia eurooppalaisia, jotka rypevät kakkelissa ja ovat henkisesti lähinnä aivovammaisten apinoiden tasolla. Kun tämä kurjuus saapuu Karibianmeren saarille, saavat rauhanomaiset alkuperäisasukkaat kokea omissa nahoissaan valkoisen sivistyksen ylimielisyyden sekä kuoleman ja hävityksen.
Altanin mestarillinen piirrostyöskentely korostaa hurttia huumoria ja ylitsevuotavaa rupuisuutta sekä maalaa henkilöistä todella törkyistä kuvaa. Näin epämiellyttävän näköisiin hahmoihin törmää sarjakuvissa aivan liian harvoin. Lisäksi ruutujen täytteeksi on ahdettu valtavat määrät torakoita, kärpäsiä ja muita rujoja hyönteisiä. Potkua kerronnalle antavat toimintaa ironisesti kommentoivat alaviitteet sekä vulgaarit genovalaiset sananparret.
Kokonaisuutena Kolumbus ei nouse samoille tasoille kuin aiemmat Ada-albumit, mutta kaikkeen muuhun tarjontaan verrattuna teos lukeutuu oman älyttömyyksissä piehtaroivan genrensä kuninkaallisiin.
Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont
Giovanni Di Gregorion ja Alessandro Barbuccin tuore ranskalaistuotanto Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni lumoaa jo heti kättelyssä. Täydellisessä kuosissa ovat niin taide, tarina, päähenkilöt kuin tapahtumaympäristökin.
Grémilletin kolme sisarusta asuvat äitinsä kanssa taianomaiselta näyttävässä vanhassa ranskalaiskaupungissa. Viime aikoina siskoista vanhin, Sarah, on nähnyt joka yö saman unen. Siinä kolmikko leijailee öisessä metsässä kuin veden alla kelluen. He seuraavat meduusaparvea ja päätyvät valtavan puun oksilla lepäävän vanhanaikaisen, metallista ja lasista tehdyn kasvihuoneen äärelle. Sen sisällä heitä odottaa pieni, yksinäinen meduusa. Mitä ihmettä tämä uni voisi tarkoittaa?
Kun tytöt kysyvät aamuaterialla äidiltä meduusoista, tämä menee hiljaiseksi ja livahtaa ostoksille. Outo käytös herättää kolmikon uteliaisuuden, sillä he tietävät äidin nuoruudesta hyvin vähän. Näin käynnistyy Kolmen sisaren kerhon uusin tehtävä: äidin menneisyyden selvittäminen. Projekti vie Sarahin muun muassa kaupungin kasvitieteellisen puutarhan perällä sijaitsevan, jo vuosia aiemmin suljetun trooppisen kasvihuoneen ovelle.
Sisarukset Grémillet on maaginen ja aurinkoinen koko perheen sarjakuvamysteeri. Iloisessa, seikkailunhaluisessa sisarkolmikossa on luonnetta, mutta myös keskinäisiä ristiriitoja. Vanhimpana Sarah pomottelee nuorempiaan ja määrää tapahtumien tahdin. Cassiopéeta pompottelu ei innosta, ja hänen mielensä täyttävät romanttiset haavekuvat kukista ja prinsseistä. Nuorimmaisin, Lucille, avaa harvoin suunsa ja viihtyy lähinnä kissojen seurassa. He kaikki ovat kuitenkin äärimmäisen sympaattisia hahmoja.
Albumin taide ja värimaailma ovat uskomattoman kauniita. Tyylistä löytyy hienoisia mangavaikutteita. Tähän velkaan viitataan Sarahin makuuhuoneen esineistöllä, johon lukeutuu useita Totoro-pehmoleluja sekä monia muita ikonisia japanilaishahmoja.
tähtivaeltajablogi 