Sarjakuva-arvostelut

Sarjakuvat – Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero: Modesty Blaise – Huipputason petturi

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero
Modesty Blaise: Huipputason petturi
Suom. Asko Alanen. Jalava

”Alas rivot bikinit!”

Vihulaiset saavat jälleen kyytiä Modesty Blaise: Huipputason petturi -albumin sivuilla. Isokokoiseen opukseen on kerätty viisi Peter O’Donnellin käsikirjoittamaa seikkailua, jotka ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1965–1997.

Kahden vanhimman tarinan piirroksesta vastaa aina yhtä tyylikäs Jim Holdaway. Loput kolme on taiteillut Enrique Romero, jonka jälki on huolellisempaa mutta samalla myös hitusen jäykempää. Molemmat tekijät ovat kuitenkin sanomalehtistrippisarjakuvien mestareita.

Kuten jopa yllättävän usein, niin nytkin monen kertomuksen käynnistäjänä toimii kidnappaus, jota Modesty Blaise ja Willie Garvin ryhtyvät selvittämään.

Kokoelman nimitarinassa kaapatuksi on joutunut sir Gerald Tarrant, Britannian tiedustelupalvelun korkea-arvoinen agentti ja Modestyn sekä Willien hyvä ystävä. Tapaus liittyy tietenkin vakoojapeliin, joten panokset ovat korkeat. Mutta eipä moinen ole ennenkään niin taistelutaidoiltaan kuin aivoiltaankin timantinteräviä sankareitamme häirinnyt.

Viikinkikoplassa ryöstäjinä riehuu viikinkejä intohimoisesti ihaileva Magnus kätyreineen. Tappeluhullua berserkkiä innostaa ajatus päästä taittamaan peistä Modestyn kanssa, ja sehän onnistuu parhaiten kidnappaamalla viaton nainen syötiksi. Jännittävässä seikkailussa astalot heiluvat, puukot lentelevät ja pamput löytävät maalinsa.

Samantha ja Kerubi -tarinassa siepatuksi joutuu länteen loikanneen muusikon vaimo. Väriä kertomukseen tuo taistelulajeja harrastava nuori tyttö, joka pomottelee jopa Helvetin enkeleihin kuuluvaa isoveljeään: ”Mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, mokoma aivoton tomppeli!” Helvetin enkeleiden tyhmyydestä tehdään muutenkin antoisaa pilaa. Huvitukseksi on laskettavissa myös kohtaus, jossa Willie aiheuttaa sekasortoa bikinien muotinäytöksessä vastustamalla äänekkäästi moista alastomien naisvartaloiden näytteillepanoa.

Kepeän ja kipeän yhdistelmä nostaa juurikin tämän jakson albumin parhaaksi suoritukseksi.

Guatemalassa öljyä etsivä sokea Dinah ja hänen miehensä Stephen päätyvät sissien kynsiin valaisevasti nimetyssä Durango – Guatemalan guerrilla -sarjakuvassa. Hyvinkin synkkiin vesiin uivassa kertomuksessa pahisten liipaisin on herkässä eikä elämä viidakkoleirissä ole muutenkaan herkkua.

Kirjan päättävässä Lavastettu murha -tarinassa ei kidnapata ketään. Sen sijaan vanha vihollinen punoo todella ovelan juonen, jonka tarkoituksena on päästä käsiksi äveriään isän rahoihin ja siinä sivussa lavastaa Willie murhaajaksi. Albumin pohjamateriaali on muuten pääosin oivallisessa kunnossa, mutta tässä jaksossa on joidenkin strippien kohdalla jouduttu turvautumaan huonolaatuisempiin lähteisiin.

Modesty Blaise: Huipputason petturi jatkaa kunnialla Jalavan Blaise-settiä. Nämä tarinat toimivat vuosikymmenestä toiseen, joten on oivallista, että niitä julkaistaan nykyisin kestävinä, kovakantisina albumeina.

”Pidä suusi soukalla, Tyrone, tai revin pääsi irti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Sarjakuvat – Kivi Larmola: Orkaani

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Kivi Larmola:
Orkaani
Manitou

”Maailma syttyi tuleen joka laidalta. Osoitteet muuttuivat, kirjeet eivät kulkeneet, maat vaihtuivat.”

Kivi Larmolan tuorein sarjakuva-albumi on nimeltään Orkaani. Teos on kokoelma lyhyitä, elämänmakuisia tarinoita.

Kokonaisuuden käynnistää lyyrinen, kauniinsuolainen rakkaustarina Harmaata pitsiä. Rosalinda ja Martti lupaavat olla ikuisesti yhdessä, mutta Amerikan kulta ja maailmansota ajavat heidät erilleen. Kohtaavatko rakastavaiset enää tässä maailmassa vai katoavatko haamutkin viimeisen aamun koittaessa?

Sanaton Pipe Dream tarjoaa musiikillisen tripin, jossa psykedeliaan asti kurkottava visuaalisuus kuljettaa tarinaa mystisiin sfääreihin.

Metsässä eksytään ruuhkaisilta moottoriteiltä luonnon katveeseen. Eteen avautuu huumaava, elävä maailma, joka on kaukana kiireisten maanteiden todellisuudesta. ”Kuinka puhdas on metsän tuoksu!”

Sivun mittaisessa Sovituskirjassa synnit taipuvat uuteen muotoon riemastuttavan oivalluksen kautta. Lyhyydestään huolimatta visio on ladattu täyteen poeettista tunnelmaa.

Kokoelman pisin tarina, Reset, paljastaa, mitä Kiven muinaisen Kytkijät-albumin (1992) päähenkilölle on sittemmin tapahtunut. Traagisesti virittynyt, taitavasti kerrottu sarjakuva iskee lujaa, vaikka Kytkijät olisikin kadonnut muistin syövereistä.

Kaiken päättää tunteisiin käyvä Säitä pidellyt, jossa jätetään hyvästit kuolleille ystäville.

Orkaani on vahva ja vaikuttava teos. Sarjakuvien pienieleisyys kätkee sisäänsä vahvoja aistimuksia, jotka hehkuvat arkisen maailman ihmeellisyyttä. Näkemysten kirkkaus ja haikea tunnelmointi vievät mukanaan, ja lukija tuntee astuneensa suurten inhimillisten totuuksien äärelle.

Kivi on myös valinnut kuhunkin tarinaan sen sisältöä parhaiten kuvastavan piirrostyylin. On harmaanvalkoisia pintoja ja silkkaa mustavalkografiikkaa – väliin jopa mustalle pohjalle valkoisella taiteiltua. Silloinkin kun piirrosjälkeä ohjastaa luonnosmaisuus, kuvat ovat täynnä tunnetta ja todistusvoimaa.

”Yltäkylläisyys tuli monessa kuosissa. En osannut valita. Ottaisinko puolivillaista?”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Sarjakuvat – Junji Ito: Uzumaki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Junji Ito
Uzumaki
Suom. Aino J. Pukkila. Ivrea

”Aaahh… Haluan ryömiä korvasi syvyyksiin… Haluan kietoutua kerälle… Ja nukkua siellä!”

Junji Ito on japanilaisen kauhusarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä. Hänen tuotannostaan ja niihin pohjautuvista elokuvista onkin kirjoitettu Tähtivaeltajassa useaan otteeseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt Iton seuraan on syytä palata, koska Ivrea-kustantamo on julkaissut suomenkielisen, noin 600-sivuisen kokoelman taiteilijan tunnetuimmasta klassikosta, Uzumakista.

Tiiliskiven kokoisen teoksen tapahtumat sijoittuvat pieneen rantakaupunkiin, jossa tapahtuu kummia. Tarinan päähenkilöinä on kaksi kouluikäistä kaverusta, Kirie ja Shuichi. Ensimmäinen vihje siitä, että paikkakunnalla on jotain pielessä, saadaan kun Shuichin isä hurmaantuu pakkomielteisesti spiraalikuvioista. Hän löytää niitä kaikkialta: kotiloista, kimonoista, ammoniiteista, jousista, kasveista ja vaikka mistä. Mies tuijottaa kiehkuroita päivät pitkät ja on vakuuttunut siitä, että spiraaleihin kätkeytyy salaperäisiä voimia.

Shuichi on puolestaan huolestunut koko kaupunkia ahdistavasta tunnelmasta. Mustasta majakasta, paikkakuntaa ympäröivistä tummista vuorista ja kiemurtelevista kaduista. Hän uskoo spiraalien saastuttaman kaupungin olevan kirottu ja ajavan ihmiset hulluuteen. Ja pahemmin spoilaamatta voidaan paljastaa, että juuri näin käykin.

Iton surrealistiset, painajaismaiset visiot spiraalikauhuista ottavat jatkuvasti uusia muotoja. Yksittäisistä ihmiskohtaloista käynnistyvät episodit laajenevat, ja kohta kukaan ei ole enää turvassa kiroukselta. Eteen vyöryy ihmisetanoita, hirviövauvoja, istukkasieniä, kannibalismia ja totaalista toivottomuutta. Pakopaikkaa ei ole, sillä spiraalien muodostamasta vankilasta ei löydy tietä ulos.

Uzumaki tarjoilee intensiivistä, mielikuvituksellista ja totaalisen outoa kammoa, joka tunkee väkisin lukijan uniin asti. Psykologinen neuroosi, kosminen yliluonnollisuus ja kehokauhu yhdistyvät ainutlaatuiseksi kierteeksi, joka pureutuu syvälle aivojen uumeniin. Lopulta teoksesta kasvaa kokemus, joka tuskin koskaan jää unholaan.

Napakymppi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Sarjakuvat – Frank Hampson & co: Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Hampson & co
Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Kun kirjoitin 24-sivuista mega-artikkelia brittiläisestä Dan Dare -sarjakuvasta ja sen luoneesta Frank Hampsonista (TV 2/20), en villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että tätä varhaista scifi-klassikkoa julkaistaisiin joskus suomeksi. Jalava kuitenkin yllätti koko kansakunnan pistämällä syyskuussa ihmisten ilmoille Avaruuspilotti Dan Dare -albumin Purppurakuolema. Alunperin vuonna 1958 ilmestynyt tarina tunnetaan englanniksi nimellä The Phantom Fleet.

Purppurakuolema on mitä mainioin esimerkki Dan Dare -sarjakuvien loistokkuudesta. Sekä huolellinen piirrosjälki että huikea väritys tuovat taiteeseen vahvaa kolmiulotteista tunnelmaa, eikä vaivoja ole säästelty kuvitettaessa erilaisia avaruusaluksia ja -olentoja. Lopputulos on yksiselitteisesti silmiähivelevän upeaa.

Itse tarinassa ihmiskunta saa vieraakseen erikoisista rypäsaluksista koostuvan aavelaivaston, joka vaatii Maata antautumaan välittömästi ja ehdoitta. Kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet vieraat ovat erittäin älykkäitä amfibisia olentoja, joiden teknologia ylittää kaikki ihmisten saavutukset.

Pystyykö Dan Dare, tuo avaruuslaivaston puhtoinen ja oikeudenmukainen ykköspilotti, ratkaisemaan kinkkisen tilanteen? Daren apuna häärivät hupaisista kevennyksistä vastaava sotilaspalvelija Digby, nuorten lukijoiden samaistumiskohteeksi tarkoitettu Leimu-kadetti sekä tämän Viiru-lemmikki. Keskeiseen rooliin kohoaa myös sir Hubert, Planeettainvälisen avaruuslaivaston korkea-arvoisin upseeri.

Kertomus on täynnä jännitystä, vaaroja, scifistisiä ihmeitä, kekseliäitä juonia ja tieteishenkistä mielikuvituksen laukkaa. Juoni ei turhia jarruttele, vaan tarjoilee yllättäviä käänteitä toisensa perään. Juuri tällaisista aineksista on parhaat tieteissarjakuvan klassikot tehty. Jos unohdetaan, että tarina lopetetaan yhdellä epätoivoisella rysähdyksellä – mistä kiitos kuuluu pastori Marcus Morrisille.

Nyt täytyy toivoa, että tämä on vasta alkua Avaruuspilotti Dan Daren uusille suomennoksille. Hyvää kamaa olisi tarjolla vielä vaikka kuinka monen albumin edestä.

Teoksen lopusta löytyvä Sauli Santikon asiallinen Dan Dare -esittely sisältää pienen asiavirheen. Tekstin mukaan avaruuspilottimme seikkaili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1964. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä Dare suoritti Suomen ensi-iltansa Peitsi-lehdessä jo vuonna 1962 – kuten artikkelissani mainitsin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Sarjakuvat – Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.: Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.:
Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Frank Millerin vuonna 1986 julkaistu Batman: Yön ritari on supersankarisarjakuvien ikiklassikko. Niinpä ei ole mikään ihme, että sen ympärille on leivottu rahastusmielessä useita jatko-osia. Nyt suomennosvuorossa on Millerin luomuksen esiosa Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki. Sen tarinasta vastaa Millerin ohessa Brian Azzarello, kuvituksesta puolestaan John Romita Jr.

Tarjolla on Batmanin viimeinen seikkailu ennen eläkkeelle jäämistä. Nyrkkisankarin rooli alkaa painaa vanhaa miestä: joka paikkaa kolottaa ja turpiin antamisen sijaan hän saa itse tämän tästä päihinsä. Armaasta elämäntehtävästä eläköityminen ei ole kuitenkaan helppo rasti, varsinkin jos uskoo sydämensä pohjasta siihen, mitä tekee.

Rämäpäisesti vaaroihin syöksyvä ja herkästi tarpeettomaan väkivaltaan taipuvainen Jason ”Robin” Todd ei hänkään ole vielä valmis astumaan mentorinsa saappaisiin. Tai näin ainakin Batman ajattelee. Robin itse on asiasta vakaasti toista mieltä.

Sarjakuva kysyy, ajaako Batmania eteenpäin enää se, että hän on koukussa omaan tekemiseensä. Eikö hänestä ole ripustamaan trikoita narikkaan ja löytämään itselleen uudenlaisen rooliin elämässä? Ja kuinka tämä kaikki vaikuttaa Robinin käytökseen ja valintoihin?

Entä mitä tekee Lepakkomiehen arkkivihollinen, sadismistaan kuuluisa Jokeri, jonka Bat-vanhus on toimittanut jälleen kerran Arkhamin mielisairaalaan? Ainakin aiheuttaa kaaosta, joka sataa hymyilevän psykopaatin laariin.

Hieman pienemmälle huomiolle jää itse tarina, jossa tuntematon taho manipuloi Gotham Cityn rikkainta eliittiä.

Viimeisen ristiretken oivallisin osuus liittyy Batmanin ja Robinin henkilökuviin, joista löytyy kiitettävää ristiriitaisuutta ja ongelmallisuutta. Kumpikin sankareista on hakusessa oman motivaationsa ja toimintatapojensa kanssa, eikä mikään ole enää mustavalkoista. Synkässä tarinassa ei myöskään kannata luottaa vanhaan sananlaskuun, joka väittää, että vaikeuksien kautta voi hyvinkin päätyä voittoon. Ei nimittäin voi.

Kokonaisuus on sekä juonellisesti että taiteellisesti vahvaa kamaa. Tästä huolimatta olisin mielelläni nähnyt tarinasta selvästi pidemmän ja syvällisemmin teemoihinsa pureutuvan version. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry: Flash Gordon – Tehtävä Plutossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry
Flash Gordon: Tehtävä Plutossa
Suom. Asko Alanen. Jalava

”…Ovat masiinoita… Miten kutsutaan… Ro-bosteja!!”

Jalava on viime vuosina palannut juurilleen julkaisemalla suomeksi vanhoja klassikkosarjakuvia. Scifiä ovat tällä saralla edustaneet ansiokkaasti Jeff Hawke: Ylivaltias ja Judge Dredd: Kuoleman morsian -albumit sekä Russ Manningin fantastiset Tarzan-julkaisut. Nyt vuorossa ovat kirjailijana paremmin mainetta niittäneen Harry Harrisonin (ks. Tähtivaeltaja 3/05) käsikirjoittamat ja Mac Raboyn & Dan Barryn kuvittamat Flash Gordon -sunnuntaistripit vuosilta 1967–1970.

Nimensäkin mukaisesti Tehtävä Plutossa -teos sisältää useita seikkailuja, jotka sijoittuvat aurinkokuntamme etäisimmälle planeetalle – jota tosin ei enää kutsuta planeetaksi. Jäinen kivenmurikka aiheuttaa Flashille ja kumppaneille ongelmia kolmessa albumin seitsemästä tarinasta.

Niistä ensimmäisessä Flash ja hupsuksi kuvattu meksikolainen Pancho saapuvat Plutolle tuomaan tarvikkeita haaksirikkoutuneen avaruusaluksen miehistölle. Ihmetys on suuri, kun he löytävät elottomana pidetyltä planeetalta turkiksiin pukeutuneiden robottien maanalaisen tukikohdan – ja päätyvät sitä kautta kaukosiirretyksi kaukaiseen tähtijärjestelmään. Mutta mitä ihmettä huomattavasti ihmiskuntaa kehittyneemmän Utra-planeetan asukkaat haluavat sankarikaksikostamme?

Plutoon matkataan myös Pluton siirtokunta pulassa -tarinassa. Siinä kerrotaan, että Plutossa on niin kylmä, että sen ilmakin on jäätynyt kiinteäksi. Ja toisin kuin edellisessä sarjakuvassa, nyt planeetan painovoima on niin raskas, että ihmisten työskentely on siellä käytännössä mahdotonta. Plutossa on kuitenkin mineraalirikkauksia, joita ihmiskunta halajaa käyttöönsä. Kuinka tästä pulmasta selvitään? Ja ajautuuko jääplaneetan valloitus ojasta allikkoon? Huumorin lähteenä toimii Panchon sijaan Klet-planeetan Angor, jonka ylivertaiset voimat saavat aikaan hassua pöhköilyä.

Jälleen uudenlainen Pluto tavataan Ällistyttävä invaasio / Tehtävä Plutossa -sarjakuvakaksikossa, jossa avaruuden käymättömille korpimaille eksyneet muukalaiset suistavat Maapallon mielikuvitukselliseen kaaokseen vääristäjä-laitteillaan. Tematiikassa huomio kiinnittyy siihen, kumpi on parempi valinta, sotilaallinen valloitus vai rauhanomainen yhteistyö?

Albumin muissa tarinoissa metsästetään muotoaan muuttavaa muukalaisrikollista, taistellaan Mestariksi kutsutun yliälyn käskyttämiä robotteja vastaan ja kohdataan kahvinkeitin, jonka vallanhaluinen itäeurooppalainen professori on muuntanut aineensiirtäjäksi.

Flashin ja Panchon ohessa sarjakuvissa seikkailevat tietenkin myös tohtori Hans Zarkov sekä sankarimme tyttöystävä Dale Arden – joka ei jää tapahtumien tuoksinassa pelkäksi itkupilliksi. Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista tuttua keisari Ming Armotonta tai hänen hallitsemaansa Mongo-planeettaa ei näissä tarinoissa nähdä.

Harrisonin käsikirjoittamat Flash Gordon -sarjakuvat eivät edes yritä olla mitään älyn jättiläisiä. Sen sijaan tarjolla on kepeitä avaruusseikkailuja, joissa riittää vaaroja ja yllättäviä käänteitä. Huumoria ja avaruusmuukalaisia koskaan unohtamatta. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja päähenkilöt ovat niin puhtoisia kuin olla ja voi. Vanhanaikaisuus, pinnallisuus ja simppeli sinkoilu jaksavat silti viihdyttää.

Myös kuvitus noudattaa samaa kaavaa, eli piirros on selkeää, muttei erityisen kunnianhimoista. Tosin Barryn piirtämissä tarinoissa on väliin aidosti tyylikkäitä kuvia, mutta myös huolettomammalla viivalla taiteiltuja jaksoja.

Ei tarvitsisi kädestä vääntää, että suostuisin lukemaan lisääkin tätä kamaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – John Byrne: Ihmeneloset – Kun kutsuu Galactus!

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

John Byrne:
Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus!
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

”Joskus Galactuskin oli ihminen, kuolevainen kuten sinäkin. Mutta muistot siitä ajasta ovat vaisu, hiipuva kipu sydämeni uumenissa.”

John Byrne oli aikoinaan kovista kovin. Oma supersankari-innostukseni sai aivan uutta puhtia, kun tutustuin Byrnen piirtämiin ja Terry Austinin tussaamiin X-Men-sarjakuviin 1970-luvun lopussa. Sen jälkeen seurasin Byrneä kaikkialle, minne hän meni: Fantastic Four, Alpha Flight, She-Hulk, Namor, Next Men jne.

Kesän superelokuvien vanavedessä suomeksi on nyt saatu rautaisannos Byrnen sarjakuvia.

Hänen kirjoittama ja kuvittama Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus! on yli 150-sivuinen kattaus fantastisia, jopa kosmisia tarinoita. Sisältö on kotoisin 1980-luvun alkupuolelta, ja osa jaksoista on julkaistu Suomessa Ihmeneloset- ja Hämähäkkimies-lehdissä vuosina 1982 ja 1985.

Albumin käynnistää Kunnia keisarille -tarina, jossa Ihmeneloset päätyvät muinaiseen afrikkalaiskaupunkiin, joka muistuttaa menneisyyden Roomaa. Idea on niin poskettoman upea, että se tuo elävästi mieleen Tarzanin parhaat seikkailut kadonneissa valtakunnissa. Samalla Reed Richards joutuu pohtimaan liiallisen itsevarmuutensa aiheuttamia ongelmia.

Seuraavaksi vuorossa on pidempi kertomus, joka alkaa avaruuden ääristä ja sykkii vahvaa ihmeen tuntua – samalla kun se seuraa sankarinelikon arkista elämää. Juuri tämänkaltaiset yhdistelmät tekevät Byrnen Ihmeneloset-tarinoista niin koukuttavia.

Tällä kertaa vaikeuksia aiheuttaa Galactuksen mahtava palvelija Terrax, jolla on ylivertaiset voimat jopa Ihmenelosiin verrattuna. Inhimillisiä tragedioita ja suurta oopperaa soittelevassa kertomuksessa esiintyvät luontevasti myös mm. Hämähäkkimies, Daredevil, Thor, Tohtori Outo ja Rautamies. Ja kyllähän planeettoja syövä Galactuskin ilmestyy mukaan kuvioihin – eikä yksikään tarina, jossa hän näyttäytyy, voi olla huono. Nyt päästään jopa pohtimaan sankarien syvempää etiikkaa ja moraalisia valintoja.

Hieman maanläheisemmässä Lapsuuden loppu -tarinassa valokeilaan nostetaan sekä Näkymätön tyttö Sue että hänen ja Reedin pieni Franklin-poika. Sue osoittaa epäilijöille, että hän on yhtä vahva ja tärkeä osa Ihmenelosia kuin Liekki, Möykky ja Herra Fantastinen yhteensä.

Albumin viimeisessä rupeamassa pahiksen roolin ottaa Tohtori Doom – vai ottaako sittenkään? Tarina käsittelee yksinvaltiutta ja diktaattorien tuhoisia vainoharhoja. Sekä sitä, että edes Ihmeneloset eivät ole erehtymättömiä.

Kun kutsuu… Galactus! on supersankarisarjakuvan parhaimmistoa. Touhu ei tyydy pelkkään aivottomaan mätkintään, vaan mukaan on ujutettu sekä tieteishenkistä visiointia, elämän pieniä iloja ja suruja, vahvaa draamaa että yhteiskunnallista kritiikkiä. Kaikki tämä tekee sarjakuvan hahmoista eläviä ja hengittäviä yksilöitä, jotka eivät jää trikoidensa vangeiksi.

Myös sarjakuvan taide on erinomaista, huolellista ja pikkutarkkaa, Byrneä lähes parhaimmillaan.

”Ilmaantuuko tänne jonakin päivänä haurasta elämää, joka pohtii kaiken tarkoitusta? Vai onko täällä vain kuolleita maailmoja, jotka tuijottavat kuihtuvaa aurinkoa sokein silmin? Vai kuolevatko ne jo syntyessään… Jättäen jälkeensä loputtoman yön läpi kiitäviä jäänteitä maailmasta, joka ei koskaan ollut.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén:
Jumala koneesta
Zum Teufel

Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.

Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.

Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.

Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.

Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.

Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller
Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 5 – Elämän rajoilla

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Stan Sakai:
Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla
Suom. Vesa Heino, Zum Teufel

Stan Sakain Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla tarjoilee yli 400-sivuisen kattauksen samuraijänis Miyamoto Usagin seikkailuja. Hän kiertää isännättömänä roninina 1500-luvun loppupuolen kuohuvaa Japania rauhaa ja tasapainoa etsien. Rauha on näinä vuosina kuitenkin kaukainen asia, sillä shogunin vallan alla moni samurai on jäänyt omilleen ja hankkii nykyisin elantonsa veren maku suussa – muista rikollisista ja maantierosvoista nyt puhumattakaan.

Usagi ei ole moiseen alennustilaan sortunut, vaan on aina valmis auttamaan ja puolustamaan heikompiaan. Hyvin usein tämä tarkoittaa suurten vihulaislaumojen saattamista manan majoille – vaikka tappaminen ei yleensä olekaan Usagin ensimmäinen valinta.

Kirja käynnistyy rauhallisella Kaiso-viipaleella. Siinä merituulen henkäyksistä nauttiva Usagi tutustuu merilevänviljelijöiden jo sukupolvia samanlaisena jatkuneeseen elämään. Hallitsijat tulevat ja menevät, mutta täällä arki pyörii niin kuin aina ennenkin.

Seuraavassa tarinassa miekoille riittää töitä, kun sekä Usagi että naissamurai Inazuma joutuvat niittämään peräänsä lähetettyjä palkkatappajia kuin heinää. Kokonaisuuden yleistunnelma on silti jossain määrin auvoisa ja arvoituksellinen.

Teos koostuu lyhyistä ja pidemmistä tarinanviipaleista, joista osa kytkeytyy toisiinsa. Niinpä Inazumaan törmätään myöhemmin uudelleen, ja silloin saamme tietää enemmän hänen menneisyydestään. Toinen pari kertaa esiintyvä hahmo on salaperäinen Jei, jonka jumalat ovat lähettäneet surmaamaan Usagin. Matkansa kuluessa hän puhdistaa maailmaa syntisistä ja pahansuovista sieluista – ja niitähän riittää.

Väliin tarinat ovat hyvinkin traagisia ja koskettavia, sillä hyvyys ja ystävällisyys eivät ole tässä ympäristössä mikään tae, että elämästä selviäisi hengissä edes seuraavaan aamuun asti. Joidenkin ihmisten julmuus koskettaa kaikkia. Useimmiten näiden tekojen taustalla kuumottaa silmitön pahuus, ahneus ja vallanhimo.

Sakain luonteva kerronta, tarinoiden harkitut käänteet ja vahvasti ihmisläheinen ote saavat sarjakuvan soittamaan tunteita. Hahmojen kohtaloiden pyöritykseen ja historiallisen Japanin kuvaukseen uppoaa silloinkin, kun mukaan tuodaan demoneja ja muita yliluonnollisia olentoja.

Myös Sakain viiva soljuu kauniisti. Piirrosten selkeys, kuvakuljetuksen rentous ja tyylin tarunomainen luonne takaavat sen, että väkivaltaisimmistakin kohtauksista selvitään ilman ylenpalttista verenlennätystä.

Elämän rajoilla on täyttä nautintoa ilman ensimmäistäkään heikompaa lenkkiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.