Sarjakuvat – The Doors x 2

Morrison Hotel &
Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club

Maailmassa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että Orson Wellesin Citizen Kane (1941) on kaikkien aikojen paras elokuva. Yhtä selvä totuus on, että The Doors on universumin ykkönen, kun keskustelu kääntyy musiikin saralle. Tämän todistaa myös kaksi tuoretta sarjakuva-albumia.

Bändin yhä elossa olevien jäsenten myötävaikutuksella syntynyt Morrison Hotel (Doors Property) pyörii nimensä mukaisesti The Doorsin viidennen levyn ympärillä. Mukana on levyn jokaiselle biisille omistettu sarjakuva sekä pari tarinaa, jotka liittyvät oleellisesti kiekon syntyhistoriaan.

Vaikka kaikkien sarjojen käsikirjoituksesta vastaa Leah Moore, on kertomusten ja piirtäjien skaala hyvinkin laaja. Joskus ollaan studiossa, toisinaan keikoilla tai kiertueilla. Väliin tartutaan biisien sanoituksiin ja tarjoillaan tarina, jonka ääniraidaksi kappale istuu. Näistä sarjoista parhaiten toimii Peace Frog, joka käsittelee vuoden 1969 Berkeleyn mellakoita – jotka Kalifornian tuolloinen kuvernööri, Ronald Reagan, yritti taltuttaa järein ottein.

Kokonaisuuden huikeimman vision tarjoilee tarunhohtoinen Waiting for the Sun. Siinä Jim Morrison kohtaa kreikkalaisen mytologian jumalhahmoja sekä historian kuuluisimpia runoilijoita ja filosofeja.

Teoksen taiteilijoista hatunnoston ansaitsevat John Pearson, Mike Oeming, Guillermo Sanna, Jill Thompson ja John K. Snyder III.

Kun teoksen avaava Roadhouse Blues räjähtää käyntiin, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä! Ja mitä muuta sitä voisi sarjakuvalta toivoa.

Aivan toisenlaisiin vesiin hypätään Paolo Baronin ja Ernesto Carbonettin Jim Lives: The Mystery of the Lead Singer of The Doors and the 27 Club -albumissa (Image). Teos on toinen, itsenäinen osa tekijäkaksikon trilogiaa, joka ammentaa aiheensa musiikkimaailman salaliittoteorioista. Tällä kertaa tietenkin siitä ajatuksesta, että Jim Morrisonin kuolema Pariisissa vuonna 1971 olikin silkkaa lavastusta.

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa nuori amerikkalainen reportteri saapuu eteläitalialaiseen kalastajakylään tekemään juttua paikkakunnan pitkäikäisistä asukkaista. Mies kuitenkin katoaa, kun on lähettänyt isälleen tekstiviestin: ”Jim Morrison ei ole kuollut. Hän piilottelee täällä Italiassa. Näin hänet omin silmin.”

Tämä saa isän porhaltamaan Italiaan etsimään sekä poikaansa että ikääntynyttä Morrisonia.

Sarjakuvan lähtökohta on ihan mainio ja siihen upotetut mysteeritkin pitävät kivasti kutinsa. Lisäksi Carbonetti taitaa maalauksellisten maisemien taiteilun. Kokonaisuus on silti monin kohdin selittelevä, ja kerrontakin haparoi hetkittäin turhille sivupoluille. Häiritsevää on myös Carbonettin tapa piirtää kaikki ihmiset pirullisen näköisiksi.

Napakymppiä on siis turha toivoa, vaikka albumi toki onkin pakkonakki kaikille Morrison-faneille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Sarjakuvat – Lännentie kronikka 1

Lännentie kronikka 1

”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”

Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.

Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.

On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.

Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.

Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.

Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.

Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Hannu Leimu: Kadonneet

Hannu Leimu
Kadonneet

Like

Kokkolalaisen kuvataiteilija Hannu Leimun esikoissarjakuva-albumi Kadonneet (Like) on mittakaavaltaan kunnianhimoinen teos: 150-sivuinen, realistishenkiseen tyyliin piirretty mustavalkoinen dystopiavisio sodan autioittamasta maailmasta.

Cormac McCarthyn Tähtivaeltaja-palkitun Tie-romaanin tapaan Kadonneet kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat läpi tuhottujen maisemien. Tarkemmin määrittelemätön sota on jättänyt jälkeensä ruostuvia tankkeja, raunioituneita taloja ja luodinreikien puhkomia seiniä. Pelkoja lietsovat villiintyneet koiralaumat, joukkoteloitusten jäljet sekä surutta muita ihmisiä lahtaavat jengiläiset. Isällä ja pojalla on kuitenkin missio, joka ajaa heitä eteenpäin: he haluavat löytää pojan äidin, jonka ihmiskauppiaat ovat kaapanneet.

Kaksikon pitkä vaellus on sekoitus vaaroja, kohtaamisia, yksinäisyyttä ja toveruutta. Rikki revityt kaupunkiympäristöt tarjoilevat ankeutta, mutta maaseudulla luonto jatkaa elämäänsä ihmisten poissaolosta piittaamatta. Väliin leijutaan unten kuvastossa, toisinaan ihmetellään ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan.

Kovasta yrityksestä huolimatta albumi ei missään välissä temmo kunnolla kraivelista. Kohtaukset jäävät ulkokohtaisiksi, eikä kuolleen maailman tunnelma välity lukijalle asti. Myös päähenkilöt ovat kovin etäisiä. Pahiten mennään metsään pahisten kohdalla. He ovat toimiltaan ja ulkoiselta olemukseltaan kuin postapokalyptisen elokuvaviihteen pilakuvakortistosta lainattuja.

Leimun viivapiirros on taitavaa ja huolellista – se tuo mieleen jopa Milo Manaran tuotannon. Hahmoissa esiintyy silti jäykkyyttä, joka tuppaa hukkaamaan liikkeen vaikutelman. Niinpä väliin tuntuu kuin katsoisi paikoilleen jähmettyneitä valokuvia. Leimulla on ongelmia myös sarjakuville ominaisessa kuvakuljetuksessa, joka ei aina solju eteenpäin luonnollisen oloisesti.

Kauneusvirheineenkin Kadonneet on huomionarvoinen sarjakuva. Esikoisteokseksi se on jopa huikea saavutus. Ihan siitä huolimatta, että vastaavia kujanjuoksuja on nähty jo lähes loputon määrä sekä zombeilla että – kuten tässä – ilman.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan. Ja täältä kolmannen.

Boom!: Nouseva tähti

Viitisentoista vuotta sitten perustettu Boom!-kustantamo on viime aikoina parantanut juoksuaan urakalla. Firman sarjoista on aiemmin nostettu Tähtivaeltajassa esiin mm. Abbott (TV 1/19), The Unsound (TV 1/19) ja Coda (TV 3/20). Nyt mukana on peräti viisi uutuutta.

”Me valehtelemme jatkuvasti itsellemme. Siitä keitä todellisuudessa olemme ja millaisiksi olemme antaneet elämämme muotoutua. Teemme kaikkemme sulkeaksemme silmämme totuudelta.”

Älyn, hälyn ja kälyn yhdistäminen ei ole mikään helppo nakki. Jeff Lovenessin kirjoittama ja Lisandro Estherrenin kuvittama Strange Skies Over East Berlin niputtaa kuitenkin taitavasti samaan sarjakuvaan niin psykologista ihmiskuvausta, yhteiskunnallista syväanalyysiä kuin väkivaltaista agenttitoimintaa. Maailma, johon kertomus sijoittuu, peilailee täydellisesti itse tarinan sisältöä.

Muurin takainen Itä-Berliini vuonna 1973. Stasin valvontakoneiston lonkerot ovat kaivautuneet ihmiselon joka tasolle. Tässä todellisuudessa ainoa tapa selvitä hengissä on luottaa valheisiin ja vainoharhaisuuteen. Varsinkin jos olet Itä-Saksan tiedusteluvirastoon soluttautunut lännen agentti, kuten sarjakuvan päähenkilö Herring.

Herring on viettänyt koko elämänsä sujahtamalla vihollisten keskelle eri peitehenkilöllisyyksien turvin. Vanhemmiten hän on kuitenkin alkanut epäillä oman ammattinsa eettisyyttä. Vuosien mittaan hän on auttanut Yhdysvaltojen tukemia diktaattoreja alistamaan omia kansalaisiaan, antanut ilmi aidosti parempaa huomista tavoitelleita opiskelijoita ja mahdollistanut maailman pysymisen moraalisesti korruptoituneiden miesten yksityisenä leikkikenttänä.

Eräänä yönä Itä-Berliinin taivasta halkoo valojuova, joka tuo mukanaan vierailijan ulkoavaruudesta. Herring saa tehtäväkseen selvittää, mistä on kyse. Maanalaisessa tutkimuslaitoksessa hän kohtaa viimein itsensä kaikkein paljaimmillaan. Tuntematon tulokas avaruuden ääristä haluaa riisua ihmiset valheistaan, saada heidät katsomaan rehellisesti tekojaan ja elämäänsä. Kokemus, joka on kylmän sodan paatuneille toimijoille sielua raastavan tuhoisa. Mutta selviäisikö tästä rääkistä hengissä yksikään ihminen?

Strange Skies Over East Berlin on vimmainen sukellus ihmismielen pimeimpiin syövereihin. Sarja moukaroi hahmonsa totuuden äärelle ja saa lukijan pohtimaan meitä kaikkia ympäröiviä yhteiskunnallisia rakenteita ja oman menneisyytensä kipupisteitä. Oudot taivaat Itä-Berliinin yllä on vahvaa ja kaikin osin taitavasti toteutettua tavaraa, joka tarjoilee riittoisasti älyä ja kirkkaita oivalluksia.

”Vaihda ihan vapaasti kanavaa, jos haluat… Mutta kannattaa muistaa, että meidän ikäisillämme katkenneiden sormien parantuminen kestää hyvin pitkään.”

On sanomattakin selvää, että kuningas Arthur on yksi brittimytologian tunnetuimpia hahmoja. Vuosisatojen saatossa hänen legendansa ympärille on kudottu lukematon määrä tarinoita eri kerrontamuodoissa. Nyt teemaan tarttuu Kieron Gillenin ja Dan Moran Once & Future.

Brexit-Britanniasta ammentavassa sarjakuvassa kansallishenkiset tahot päättävät herättää kuningas Arthurin henkiin – puhdistamaan maan ulkomaisesta saastasta. Tosin he eivät ota huomioon, että kelttiläisen Arthurin silmissä viheliäisimpiä maahantunkeutujia ovat anglit ja saksit, jotka ovat nykyisten perusbrittien keskeisimpiä esivanhempia. Siinä saa miekka heilua aika raivokkaasti, että saarivaltiosta saadaan pyyhittyä nämä sukujuuret olemattomiin.

Sitten on vielä se ennustus, jonka mukaan Arthur palaa kuvioihin Englannin synkimmällä hetkellä. Mutta onko hetki sittenkin synkin juuri Arthurin paluun takia? Näin ainakin uskoo entinen vampyyrinmetsästäjä, nykyisin vanhainkodissa eläkepäiviään viettävä Bridgette McGuire. Kun Arthur alkaa pullistella luista varttaan, kovapintainen mummo kaivaa aseensa esiin ja lähtee maailmanpelastusretkelle. Mukaan matkalle tarttuu hänen tyttärenpoikansa Duncan, jolla ei ole aavistustakaan yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta.

Once & Future on komeasti taiteiltu fantasiaseikkailu, joka ei ota itseään liian vakavasti. Toki tarjolla on kiihkeää toimintaa, mustaa magiaa ja legendaarista pahuutta, mutta sen vastapainoksi mukaan ladataan Duncanin hämmennystä sekä Bridgetten nerokkaan terävää dialogia. Raskaasti aseistautunut isoäiti ei todellakaan tunne armoa, kun vastassa ovat pimeyden pirulliset voimat.

Once & Future on huippuunsa hiottu Graalin malja, joka kannattaa haalia käsiin vaaroista piittaamatta.

”Hän… on… tulossa… Hän tarvitsee sinua… Punainen äiti… Rakastan sin…”

Punainen äiti herättää vahvoja kauhutunnelmia Jeremy Haunin ja Danny Luckertin The Red Mother -sarjakuvassa.

Tarina hyppää vauhtiin vikkelästi, kun iltatreffeiltä palaileva pariskunta joutuu outojen voimien uhriksi. Luke tempaistaan pimeyteen ja Daisy menettää iskussa silmänsä. Traumaattisen kokemuksen jälkeen nuori nainen alkaa nähdä verenpunaisia painajaisia ja hallusinaatioita, joissa hymyilevä pääkallonaama vaanii häntä niin varjoissa kuin ihmisjoukoissakin.

Daisy on ammatiltaan pulmapelien suunnittelija, mutta paluu työelämään ei ota onnistuakseen. Sen sijaan hän purkaa pelkojaan ja ahdistustaan psykiatrin vastaanotolla. Mikään ei kuitenkaan pysäytä koko ajan lähemmäksi kurkottavia kauhuja. Hetkellistä helpotusta tilanteeseen tuo vain tuntemattoman tahon lähettämä, antiikkinen pulmalipas. Arvoituksellisen esineen avaamisyritykset vievät Daisyn ajatukset pelkojen tuolle puolen.

Mutta kuinka punaiset painajaisvisiot, kinkkiset pulmapelit ja Daisya vahtaava mummo kytkeytyvät toisiinsa?

The Red Mother ei anna ensimmäisessä kokoelmassa vielä vastauksia näihin kysymyksiin. Se kylvää kuitenkin maahan rutkasti kutkuttavia siemeniä, joiden kasvua on ilo seurata. Sarjakuvakauhu on vaikea laji, mutta Haun ja Luckert tykittävät kehiin aidosti pelottavan – ja inhimillisen! – tarinan nuoren naisen kiirastulesta. Tästä on hiton hyvä jatkaa.

Toni Jerrman

Neljäs ja samalla viimeinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan.

DC: Mustanleimankatu

DC:n Black Label -leimalla varustetut sarjakuvat on suunnattu jo aikuisikään ehtineille lukijoille. Näissä tarinoissa tekijät saavat ilmaista itseään vapaammin kuin kustantamon normilehdissä. Lopputulos onkin useimmiten huomattavasti perushuttua laadukkaampaa.

”Minä olen lihaksi tullut kosto, Jumalan raivo. Olen tullut puhdistamaan tämän kaupungin pahuudesta.”

Sean Murphyn Batman: White Knight (TV 1/19) on yksi viime vuosien parhaista lepakkotarinoista. Teoksen jatko-osa, Batman: Curse of the White Knight, on vähintään yhtä kovaa kamaa.

Tällä kertaa kertomuksen juuret ulottuvat aina Gothamin varhaishistoriaan saakka. 1600-luvun loppupuolella Gotham on ollut merirosvojen ja salakuljettajien valtakunta, jota hallitsi vampyyriksikin väitetty kenraali Lafayette Arkham. Kaupunkiin saatiin uusi järjestys, kun syvästi uskonnollinen soturipappi Bakkar ja taitava miekkamies Edmond Wayne syrjäyttivät Arkhamin valtaistuimeltaan. Tästä alkoi Wayne-suvun kukoistus Gothamissa.

Tarinan nykypäivään sijoittuva osio ampaisee vauhtiin, kun Jokeri karkaa Arkhamin vankimielisairaalasta. Tällä kertaa hän on päättänyt tuhota Batmanin lopullisesti – aseenaan synkät salaisuudet Gothamin historiasta. Pelinappuloikseen klovniprinssi valitsee erikoisjoukkojen ex-sotilaan, joka uskoo jumalalliseen kohtaloonsa, sekä kaupunkia varjoista johtavan ökyrikkaiden Eliitti-salaseuran. Pian helisemässä ovat niin Bruce Wayne kuin Gothamin poliisivoimatkin.

Koska luomus ei ole kytköksissä normaaliin Bat-kaanoniin, Murphylla on suurempia vapauksia sekä tarinan että hahmojen kehittelyssä. Näin ollen lukija ei voi tuudittautua päähenkilöiden koskemattomuuteen – käytännössä edes heidän kuolemansa eivät ole poissuljettuja. Tämä nostaa kerronnallisen jännitteen ja yllätyskäänteiden mahdollisuuden potenssiin kymmenen.

Curse of the White Knight onkin erinomaisilla tehoilla toimiva jännitysnäytelmä, joka kuorii myös menneisyydestä esiin uusia mullistavia paljastuksia. Samalla Bruce Wayne joutuu vakavasti pohtimaan rooliaan sekä yön ritarina että Wayne-yhtiöiden nokkamiehenä.

Hyvän tarinan rinnalla albumi tarjoilee huipputyylikästä piirrosta. Tällä saralla Murphy on mestari, jolle ei helposti löydy vertaista.

”Ainoa tavoitteeni on ollut luoda kauneutta. Onnea ja naurua. Erityisesti naurua, sillä se on todellista kauneutta.”

Jokerista on moneksi – aina hupihemmosta hirviöksi. Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon hyytävä Joker: Killer Smile korostaa hahmon synkimpiä ulottuvuuksia.

Värikkäillä myrkkyilmapalloilla suoritetun joukkomurhan jälkeen Jokeri on päätynyt jälleen kerran potilaaksi Arkhamin vankimielisairaalaan. Siellä hän kohtaa tohtori Ben Arnellin, joka uskoo voivansa parantaa Gothamin mielipuolisimman psykopaatin. Psykiatristen sessioiden aikana miesten roolit kuitenkin vaihtuvat, kun Jokeri luikertelee tohtorin ihon alle, suoraan tämän psyykeeseen.

Arnell itse ei huomaa, kuinka hän ajautuu yhä syvemmälle Jokerin hulluuden pauloihin. Hän luottaa omaan ammattitaitoonsa ja kykyynsä pitää työminänsä ja kotiminänsä erillään. Vaimo ei ole asiasta yhtä vakuuttunut. Ja mistä ihmeestä perheen pikkupojan huoneeseen on ilmestynyt Happyvillen onnellisista asukkaista kertova makaaberi kuvakirja? Iltasatu, jossa söpöjen eläinten kansoittama utopia saa uuden asukkaan: veristä moottorisahaa innolla päristelevän herra Hymyn.

Vähitellen tohtorin ote todellisuudesta lipsuu täysin hänen käsistään. Onko hän hoitanut Jokeria kolme viikkoa vai kolme vuotta? Mikä on totta, mikä harhaa?

Joker: Killer Smile on vahvalla psykologisella otteella ladattu painajainen. Se kuljettaa lukijan pimeyden ytimeen, jossa valo, toivo ja onni ovat enää kaukaisia muistoja. Jokerin toistuvat repliikit ja kuvituksen harmaa vähäeleisyys korostavat kokonaisuuden hypnoottista iskua.

Näin huumaavaa visiota ei voi suositella ihmisille, jotka kärsivät jo ennestään mielenterveysongelmista. Sinua on varoitettu.

”Bruce… mitä ihmettä Maapallolle on tapahtunut?”

Daniel Warren Johnson on ihastuttanut kansakuntia mm. sellaisilla vimmaisilla toimintahiteillä kuin Extremity (TV 1/18) ja Murder Falcon (TV 1/20). Nyt hän tuo rouhevan vauhdikkaan ja messevästi tykittävän tyylinsä DC-universumiin. Tosin Wonder Woman: Dead Earth -albumi kiertää normaalit supersankarilammikot todella kaukaa.

Ihmenainen herää vuosisatoja kestäneestä unestaan, kun mutanttipetoja pakenevat rääsyläiset putoavat hänen kryoarkkunsa päälle. Uudessa maailmassa häntä odottaa synkkä yllätys. Tutut sankarit ovat kuolleet, ja Maapallo on muuttunut jo aikoja sitten vehreästä paratiisista atomisodan autioittamaksi helvetiksi. Joutomaaksi, jossa ihmiskunnan harvat eloonjääneet sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Kuinka näin on päässyt käymään, siitä Ihmenainen ei muista mitään.

Pitkät yöunet eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet Ihmenaisen oikeamielisyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Niinpä hän lupaa auttaa hirviöiden riivaamaa ihmisyhteisöä uuteen alkuun. Tästä alkaa pitkä vaellus kohti amatsonien kotisaarta, jonka Ihmenainen uskoo selvinneen ehjänä ja heleänä kaikesta ympärillä riehuneesta kaaoksesta huolimatta.

Rajun väkivaltaisen tarinan tiimellyksessä perataan auki Ihmenaisen nuoruutta sekä lopulta myös niitä kehityskulkuja, jotka johtivat Maapallon tuhoutumiseen. Tällä saralla onkin odotettavissa yllätyskäänne jos toinenkin. Samalla Ihmenainen joutuu kyseenalaistamaan sekä itsensä että suhteensa ihmiskuntaan. Mikä kaikki voidaan antaa anteeksi? Voiko syntejään koskaan sovittaa? Onko toivo pelkkä kirosana?

Wonder Woman: Dead Earth kulkee kovilla kierroksilla mutta ei silti hukkaa tarinan inhimillistä otetta. Sarjakuva ruoskiikin kuin selkärangassa yhä kiinni oleva Teräsmiehen kallo. Doubbiiiiii!!!

Toni Jerrman

Kolmas näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Image: Fantastisia seikkailuja

Imagen listoilla on myös omintakeista fantasiaa ja kovaksikeitettyjä rikostarinoita.

”Runoilija. Tuo maailman romantisoija, joka ei kestä sitä, ettei todellisuus ole niin julma kuin hän kuvittelee.”

Dan Wattersin kirjoittama ja Danin piirtämä Coffin Bound iskee aivoihin kuin tonnin leka. Tarina lähtee liikenteeseen, kun yksinäisessä hökkelissä elävä kovapintainen Isabel saa odottamattoman vieraan: ihmismäisen, metallirunkoisen Korppikotkan, jonka päänä on häkkiin suljettu linnunkallo. Kuolevien yllä kiertelevä olento varoittaa Isabelia tappajista, jotka ovat juuri kurvaamassa talon kulmalle.

Erikoisena käänteenä pyssymiehet väittävät, että he ovat tulleet pelastamaan Isabelin kuolemaakin karummalta kohtalolta. Runouden jumalten riivaama sanaseppo ja ihostrippiklubin pyörittäjä Paulie Starlight on näet palkannut pysäyttämättömän Maansyöjän etsimään Isabelin käsiinsä – eikä nahkaan verhoutunut myyttinen olento ole koskaan epäonnistunut tehtävässään.

”Isabel on muusani. Ja mikä tempaisisikaan runouden tehokkaammin keskinkertaisuuden yököttävästä sammiosta kuin kuollut muusa.”

Isabel ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan. Niinpä hän suuntaa kohti menneisyyttään – tarkoituksenaan poistaa kaikki jäljet olemassaolostaan. Tämän mystisen reissun aikana eteen astelevat muun muassa sokea oraakkeli ja täydellistä ihmisolemusta tavoitteleva murhakultti. Sekä mies, joka pyrkii vimmatusti hävittämään itsestään kaikki ällöttävät, likaa keräävät pinnat. Puhumattakaan Isabelin elämän lukuisista synneistä.

Coffin Bound ei arastele tai anna armoa, vaan syöksyy suuna päänä eksistentiaalisten kysymysten ja elämänvalintojen filosofiseen viidakkoon. Hieno dialogi, erinomaisesti luodut henkilöhahmot sekä tarinan muut elementit tukevat henkeäsalpaavaa sukellusta olemassaolon ytimeen. Katse yltää monin tavoin ja keinoin pintaa syvemmälle, samalla kun iho kuoriutuu ihmisten yltä sekä fyysisesti että metaforisesti.

Coffin Bound on pirullisen erikoinen kokemus, jota ei kannata jättää väliin edes isosta rahasta – sillä kaikkihan me olemme matkalla kohti hautaa ja unholaa.

”Suuri ja mahtava pahuus täyttää taivaan. Kaupunkiin hyökätään. Tarvitsemme sinua.”

Terry ja Rachel Dodson ovat silmiähivelevän kauniin piirrosviivan mestareita. Tuoreimman näytteen pariskunnan kyvyistä antaa Adventureman-sarjan ensimmäinen kokoelma-albumi. Lähes tuplasti normaalia jenkkikokoa kookkaammassa muodossa julkaistun sarjakuvan tarinapuolesta vastaa aina yhtä velmu Matt ”Casanova” Fraction.

Adventureman poimii lähtölaukauksensa vanhoista pulp-seikkailuista. Tarina lähtee liikkeelle, kun Baron Bizarren ilmalaivat pommittavat New Yorkin Art Eco -tyylisiä pilvenpiirtäjiä. Maailmanlopun melskeessä vain urhea Adventureman ja hänen kumppaninsa – kuten burleskiaave Phaedra Phantom ja lentäjä-ässä Sally Sweet – voisivat päihittää pahan paronin palvelijat. Yllättäen taisto katkeaa, kun Baron Bizarre osoittaa pätsipistoolillaan maassa makaavan Adventuremanin kalloa…

Moinen lopetus hämmentää nykypäivässä elävää Tommy-poikaa, joka fanittaa Adventureman-kirjoja yli kaiken. Hänen kuuro yksinhuoltajaäitinsä Claire kuitenkin toteaa, että kaikki ei aina pääty niin kuin voisi toivoa. Seuraavaksi tutustutaankin jo Clairen kuusihenkiseen sisarkatraaseen, jonka aikaansaavat naiset on adoptoitu monista eri ilmansuunnista.

Claire viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, selaillen pölyisiä kirjoja pyörittämässään antikvariaatissa. Seesteinen elo ja olo järkähtää sijoiltaan, kun kauppaan marssii vanhanaikaisesti pukeutunut nainen, joka jättää jälkeensä erikoislaatuisen Adventureman-kirjan. Teos suo Clairelle uusia kykyjä ja avaa hänelle portin seikkailujen maailmaan.

Fractionin ja Dodsonien luomus sekoittaa hauskasti retrofuturistisia pulp-kliseitä moderniin maailmankatsomukseen. Valkoisten miessankarien sijaan tilaa saavat useita värisävyjä edustavat naiset, eivätkä arkielämän realiteetit hautaudu kokonaan fantastisten visioiden alle. Upeasti kuvitettu sarjakuva onkin kaikin puolin viihdyttävä ja innostava kokemus. Haluaa heti lisää!

”Sitten paikalle porhalsi tuntematon supersankari, joka murjoi Mechanixin irtileikatulla päällä silminnäkijöitä, jotka olivat esittäneet huolestuneita kommentteja hänen toimintatavoistaan.”

Skottie Youngin I Hate Fairyland -sarjakuva (TV 1/17) paukutti kehiin räjähtävän hauskaa animaatiotyylistä revittelyä satujen kustannuksella. Nyt Jason Youngin ja Derek Hunterin iloisen pirtsakka Pretty Violent tekee saman supersankareille.

Pahusperheen salaisessa tukikohdassa asuva Gamma Rae on tullut kapinalliseen teini-ikään. Hän ei tahdo olla veljiensä ja siskonsa tapaan superrikollinen – hän halajaa supersankariksi. Intomieltä puhkuvan tytön esikoissankaroinnit menevät kuitenkin hirveällä tavalla jorpakkoon. Ruumiita tulee niin että raikaa, mutta valitettavasti palasiksi repeytyvät vain viattomat sivustakatsojat sekä toiset sankarit. No, ainakin verta, suolia ja irtopäitä piisaa!

Jatkossa Gamma Rae yrittää hillitä spontaania luonnettaan. Kuinka hyvin hän tässä onnistuu, on kyseenalaista. Esimerkiksi tiimikeikka Kapteeni Ystävällisen kanssa päättyy siihen, että oikeamielisen Kapteenin iho kuoriutuu hänen kasvoiltaan. Kuuluisaa Pelastajat-superryhmää johtava Maksimaalinen Profeetta jaksaa silti uskoa, että kyllä pienestä pippuripadasta vielä sankari leivotaan. Kaikkea sitä…

Lapsille suunnattujen animaatioiden vinkeään tyyliin taiteiltu Pretty Violent on hekotuttavan hauska yhdistelmä yltiöpäistä sankariparodiaa, hurttia huumoria ja veristä väkivaltaa. Söpöyttä ja kaaosta! Sydänmerkkejä ja nyrkkejä! Rakkautta ja ruumiita! Hubbagubbajeejee!

Toni Jerrman

Toinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 1/4

Tähtivaeltaja-lehdessä on julkaistu jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien artikkelisarjaa, jossa esitellään aina edellisen vuoden parhaat uudet amerikkalaissarjakuvat – sekä muistutetaan yhä jatkuvasti laatusarjoista.

Olen jo pitkään miettinyt, että joku näistä katsauksista olisi hauska pistää julki myös blogin puolella. Hitusen asiaa mietittyäni olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, ettei kukaan jaksa lukea älykännykän ruudulta artikkelia, jolla on painetussa lehdessä mittaa yli 20 sivua.

Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla sellaista ideaa, että julkaisen blogissa neliosaisen juttusarjan, johon on valittu yhteensä noin kolmasosa alunperin Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista. Näin jaksot pysyvät lukukelpoisen mittaisina ja esille saadaan silti nostettua iso kattaus uusia laatusarjoja.

Paljon jää tietysti pois, mutta eipä blogia voi tukkia juttusarjalla, jossa olisi reippaasti yli kymmenen jaksoa. Joka toinen viikkoisella julkaisutahdilla tähän kuluisi aikaakin päälle puoli vuotta.

Mutta nyt enemmittä puheitta itse asiaan!

Image: Tieteismättöä

Mikäli kaipaa hyvää tieteissarjakuvaa, kannattaa katse suunnata kohti Image-yhtiön tarjontaa. Näin on ollut jo pitkään ja on nytkin.

”Tartarus. Kaivossiirtokunta valtamerten hallitsemalla kääpiöplaneetalla avaruuden takamailla. Täällä kuolema on tutumpi kuin elämä.”

Jack T. Cole on kaikkien sarjakuvaharrastajien sankari. Ihmemies, jonka taide kohotti The Unsound -minisarjan (TV 1/19) arvoon arvaamattomaan. Nyt hän tekee saman tempun Tartaruksen kanssa. Herra osaa myös valita juuri oikeat yhteistyökumppanit, sillä sekä Cullen Bunnin kirjoittama The Unsound että Johnnie Christmasin juonima Tartarus ovat tarinoiltaankin ehdotonta ykkösluokkaa.

Kääpiöplaneetta Styxx sijaitsee kahden vaikutusvaltaisen avaruusimperiumin välimaastossa. Paikan tärkein vientituote on Tartaruksen kaivossiirtokunnan louhima neste, josta voidaan muovata kaikkia kuviteltavissa olevia asioita ja esineitä. Parhaiten tämän taidon hallitsevat meditointiin keskittyvät djinnit, jotka lukeutuvat Tartaruksen keskeisiin toimijoihin.

Estääkseen djinnejä myymästä voimallisia nesteaseita vihollisilleen, Baxnan-imperiumi on rakennuttanut Styxxin kiertoradalle Olympus-avaruusaseman. Saarrosta huolimatta aseiden salakuljetus rehottaa.

Sarjakuvan pääosaa näyttelevät Olympuksen sota-akatemiassa opiskelevat kadetit. Heistä keskeisin on Tilde, jonka elämä nytkähtää raiteiltaan, kun selviää, että hänen oikea äitinsä on seitsemäntoista vuotta aiemmin kuollut armoton sotapäällikkö. Tilde pakenee parin ystävänsä kanssa avaruusasemalta ja laskeutuu Tartaruksen vaaroja kuhiseville kaduille. Siellä he joutuvat sekoitetuksi Golden Razor -rikollisjengin ja djinnien väliseen valtakamppailuun.

Peruselementeiksi purettuna Tartarus saattaa vaikuttaa köykäiseltä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa sarjakuva on ääriään myöten täynnä kiehtovia yksityiskohtia, mielikuvituksellisia ideoita ja erikoisia elämäntapoja. Näin rikkaaksi ja räiskyväksi kirjoitettua tieteistykitystä tuleekin eteen aivan liian harvoin.

Kokonaisuuden täyteläistää Colen pärisyttävän omintakeisia näkymiä tulviva piirros, jossa vanhanaikainen koristeellisuus yhtyy huikeisiin scifi-visioihin.

Täyttä timanttia.

”Olipa kerran häät, jossa höyrytuomari kohtasi sotakirvestä heiluttavan ison miehen. Sitten tylsät ihmiset vangitsivat höyrytuomarin, mikä ärsytti kirvestä kantavaa isoa miestä.”

Absurdi älyttömyys on elämän suola Kieron Gillenin, Jim Rossignolin ja Jeff Stokelyn The Ludocrats -albumissa. Järjettömyyksien nimiin vannoo myös mahtavalla parralla ja vielä mahtavammalla keskivartalolla varustettu paroni Otto von Subertan. Railakas suurmies on ADHD-oireista kärsivä räjähtävä ilopilleri, jonka rauhoittamiseen vaaditaan hyperpaavin poliisivoimien koko nukutuspiikkiarsenaali.

Mutta siinä vaiheessa, kun robottipoliisit vangitsevat Oton uusimman ihastuksen, höyryvoimalla käyvän tuomari Grattinia Gavelsteinin, häntä ei pysäytä enää mikään. Tosin hyökkäys vankilana toimivan massiivisen tappajatoukan sisuskaluihin on helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi apuun rientävät muun muassa tutiseva moottorisahakokki Bogol Theen, julma julkkiskirurgi Elaina Triptych sekä taajuushyppelijä ja jokaisen taistelun petturi Voldigan Kavala.

The Ludocrats lataa peliin rutkasti hekotuttavaa hulluutta. Tässä maailmassa tylsyys on synneistä suurin, joten tarinointi kulkee vimmaisilla tehoilla. Meno onkin kuin istuisi loputtomilla vitseillä ryyditetyssä vuoristoradassa. Albumin todellisuuskuvaa kasvattavat tekstisivut, jotka esittelevät lukijoille niin itsetietoisen vehnäsäkin, tiedettä syövät liha-aaveet, rakennusaineena käytetyt sienifilosofit kuin miljoona muutakin ludocraattista ihmettä.

Rakkautta ensisilmäyksellä! Tai kuten ludocraatit sanoisivat: ”Älä tunge sitä koita taas nenääsi.”

”Jos joku rakentaa tällaisen metallipintaisen, ruumiita syövän tappokoneen kuin minä, hän ei rakenna vain yhtä.”

Vuoden 3241 Pohjois-Amerikassa eletään pahasti taantuneissa heimoyhteisöissä, joiden juuret juontavat Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Teknologinen aikakausi on kaukaista historiaa, ja romahtaneet pilvenpiirtäjät hautautuneet hiekkaan. Nyt asuntoina toimivat puiset majat ja aseina keihäät sekä miekat.

Vanhoista kukoistuksen ajoista on kuitenkin yhä nähtävissä merkkejä. On Amerikkaa halkova kanavajärjestelmä ja taivaalla leijuvia valtavia torneja, jotka viilentävät ilmakehää. Eikä sovi unohtaa hudsoni-heimon palvomia devoja, alunperin Marsia varten rakennettuja maankaltaistajalaitteita, joiden taustalla vaikuttaa tuntematon, teknologisesti kehittynyt taho.

Simon Royn ja Daniel Bensenin käsikirjoittama ja Artyom Trakhanovin piirtämä First Knife (aiemmin nimellä Protector) on suurisuuntainen, loppuun asti ajateltu visio Maapallon tulevaisuudesta. Erinomaisen komealla taiteella varustettua teosta voi helposti verrata jopa Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä -sarjakuvaklassikkoon.

Itse tarinassa yangui-heimoon kuuluva nuori orjatyttö karkaa hudsonilaisten pyörittämältä kaivaukselta. Pakomatkallaan hän putoaa hiekkaan uponneiden raunioiden uumeniin. Siellä hän tulee herättäneeksi henkiin muinaisen sotarobotin, jonka yanguit uskovat olevan uudelleensyntynyt jumala.

Robottisotilaan myötävaikutuksella yanguiden ja hudsonilaisten välisen sotatilan valtasuhteet heittävät volttia. Mutta kuinka käy, kun devoja ohjailevat tahot kiinnostuvat vanhasta sotakoneesta? Ja mitkä ovat mekaanisen miehen omat tavoitteet?

First Knife on monitahoinen ja ihmeen tuntua soitteleva tieteisseikkailu, jonka vietäväksi on ilo antautua. Sarjan maailmankehittely ja hahmokuvaus tarjoilevat runsain mitoin ammennettavaa, eikä kerronta voisi olla vetävämpää.

Parasta A-luokkaa!

Toni Jerrman

Ensimmäinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Sarjakuvat – Jouko Ruokosenmäki: Viime vuonna Frankfurtissa

Jouko Ruokosenmäki
Viime vuonna Frankfurtissa

Egmont

Jouko Ruokosenmäki on kiistatta yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä kotimaisista sarjakuvatoimittajista. Hänen käsiensä kautta on kulkenut satoja sarjakuvajulkaisuja, ja hän on toiminut kätilönä monen sellaisen klassikon taustalla, joita muuten olisi tuskin koskaan saatu suomeksi: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga, Vartijat, Miracleman, Saga ja vaikka mitä. Nyt sarjakuvien tekijänäkin kunnostautunut Ruokosenmäki avaa ammattinsa saloja Viime vuonna Frankfurtissa -albumissa (Egmont).

Viime vuonna Frankfurtissa ei ole lineaarisesti etenevä elämäkerta, vaan tarjolla on ajassa ja paikassa hyppelehtiviä tuokiokuvia. Pääpaino on ulkomaisilla messuilla, joissa tavataan eri kustantamojen edustajia, tehdään julkaisusuunnitelmia ja etsitään uutta materiaalia suomennettavaksi. Valtavien hallien ja loputtomien kokousten luoma ilmapiiri on monin tavoin ankea. Samat kaavat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja kustannusmaailman realiteetit masentavat.

”Kaikkien laadukkaiden teosten katseleminen messuilla on omalla tavallaan musertavaa… Kun tiedän varsin hyvin, ettei niiden julkaisemisesta suomeksi kannata edes haaveilla.”

Omalla tavallaan albumi onkin hyvä osoitus siitä, että kun rakkaasta harrastuksesta tulee työtä, paljastuu todellisuus paljon haavekuvia nihkeämmäksi. Tässä suossa tarpominen käy Ruokosenmäellekin lopulta niin raskaaksi, että vuoden 2013 Frankfurtin messuilla hän kiertää jättämässä hyvästejä vanhoille tutuilleen. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Vaikka albumin yleisilme onkin harmaa ja alakuloinen, on mukaan päätynyt myös piristävää huumoria. Ironinen suhtautuminen omaan ammatinvalintaan pääsee parhaiten esiin Hei pentu! Haluatko sarjakuvatoimittajaksi? -tietoiskussa. Jo ensimmäisessä faktalaatikossa hehkutetaan ammatin ihanuutta: ”Laatikkokaupalla ilmaisia sarjakuvalehtiä! Saat rahaa niiden lukemisesta! Lehtiä tulee niin, että ne eivät mahdu kotiisi, työpisteestä puhumattakaan. Saat niin paljon lehtiä, että oksennat. HUPIA VUOSIKSI!”

Erinomaisen hauska on myös kauhistuttava jakso, jossa Kvaak-nettiportaalin kirjoittaja uhkaa soittavansa Egmontille, koska hänen mielestään tuore Mustanaamio-spesiaali ei ole lainkaan ”spekiaali”: ”Eihän tässä edes ole sisällys luetteloa?”

Kaiken kaikkiaan Viime vuonna Frankfurtissa on kiiltävä helmi kaikille meille, joita kiinnostavat sarjakuvat sekä kulissien takainen todellisuus. Ilman tupakkaa, olutta ja loputonta uskoa sarjakuvailmaisun merkitykseen tätäkään teosta ei olisi koskaan julkaistu – tai edes piirretty.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Yli vuosi sitten ilmestynyt Korkeajännityssarja 1955 -kokoelma sisälsi kaksi tarinaa, joiden pääosassa seikkaili brittiläinen tieteissankari Rick Random. Sarjan tuorein julkaisu, Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956 (Egmont), pitää nimensä mukaisesti sisällään yksinomaan satunnaista avaruushupailua. Aivan yllättäen nämä viisi kertomusta on nähty suomeksi alunperin vuosina 1955 ja 1956.

Tuttuun tapaan tarinat on skannattu suoraan vanhoista Korkeajännityssarja-lehdistä. Tämä takaa sen, että niin suomennos kuin kuvalaatukin jättävät toivomisen varaa. Toisaalta juurikin käännösten hömelyys lisää teoksen nostalgia-arvoa. Kalkkunaista kotkotusta tarjoilevat toki myös sarjojen käsikirjoitukset. Tekstinikkarit kun eivät osaa edes päättää, onko Random ammatiltaan salapoliisi, rikostutkija, yhtyneiden poliisivoimien päällikkö vaiko planeettain neuvoston jäsen.

Hyvä esimerkki hilpeästä tieteishäröilystä on kokoelman käynnistävä Ryöstäjät avaruudesta -tarina. Tähtitaivaan rauha järkkyy, kun yhä useampi ihmiskunnan raketeista ajautuu avaruuspyörteen syövereihin. Suuri yleisö on kauhuissaan, joten planeettojen yhteishallitus huutaa Rick Randomin apuun. Pääministerin mukaan näitä vaarallisia ajelehtimisalueita hallitsee eristäytynyt ihmeplaneetta Urdana – hitusen tosin ihmetyttää, että myöhemmin pyörteen väitetään kulkevan myös Marsin tienoilla.

Jotta pyörteen uhka voitaisiin torjua, Urdanaan tulisi pystyttää magneetteja, jotka vetäisivät raketit pois ajelehtimisalueelta. Lupaa moiseen temppuun ei viitsitä edes kysellä. Sen sijaan ihmiskunta rakentaa mahtavan robottisotalaivaston, jonka tarkoituksena on pyyhkiä koko Urdanan sivistys maailmankaikkeudesta!

Seuraavaksi kuvioihin kurvaavat suuren mittakaavan avaruusroistot, joiden tukikohta sijaitsee Marsissa, ”tuossa vähän asutussa ja huonosti valvotussa tähdessä”. Erinäisten kaappausten, ammuskelujen ja juonittelujen jälkeen tarina siirtyy vihdoin Urdanan pinnalle. Siellä kohdataan merihirviöiden ja jättihyönteisten ohessa siivekkään hevosen vetämillä vaunuilla lentävä prinsessa. Ja tässä vaiheessa ei olla vielä edes 64-sivuisen tarinan puolessavälissä.

Ryöstäjät avaruudesta on ääneen hekotuttavan kahjo kehitelmä. Tarinan loputtomissa käänteissä ei ole järjen hiventäkään, mutta mielikuvituksen villiä lentoa on luvassa sitäkin enemmän. On legendaarisia ennustuksia, häikäilemättömiä rikollisia ja pöyhkeisiin haarniskavaatekertoihin pukeutuneita vallananastajia. Mahtavia sotalaivastoja, jättiläissieniä ja miekkataisteluita. Ajatuksia lukevasta oraakkelista nyt puhumattakaan.

Se, että joku on keksinyt ahtaa kaikki nämä – ja lukuisat muut – ainekset yhteen soppaan, ei lakkaa hämmästyttämästä. Melkein voisi todeta Rick Randomin sanoin: ”Hm… Jonkinlaista humpuukia siis…”

Opuksen muut tarinat eivät sisällä yhtä hillitöntä ilonpitoa. Kuka heistä oli Adam Quex? on perinteinen murhamysteeri, jossa setvitään kuuluisan monimiljonäärin mahdottomia kuolemia. Planeetta Arizon siirtää kultakuumeesta kertovan länkkäritarinan avaruuden käydyille korpimaille. Rick Random iskee -sarjakuvassa seilataan planeetalta toiselle ja etsitään todisteita murhasta tuomitun naisen viattomuudesta.

Mielenkiintoisemmilla laduilla sauvoo Kadonnettein tähti -tarina. Se kertoo salaperäisen aluksen kaappaamista kaivostyöläisistä sekä rauhaa rakastavan planeetan taistelusta kullanhimoisia ketkuja vastaan. Juonikuvioissa riittää sekä toimintaa että veikeitä scifi-ideoita. Kokonaisuutta raskauttaa kuitenkin lähes romaanimainen tekstipöhö.

Teoksen taiteellinen taso heittelehtii holtittomasti, vaikka kaikkien tarinoiden piirtäjänä on toiminut Random-ekspertti Ron Turner. Osin erot selittyvät lähdemateriaalin paikoittaisesta heikkolaatuisuudesta. Toisinaan kiire näyttää vaivanneen taiteilijaa.

Turnerin jälki on parhaimmillaan, kun hän saa kuvitettavakseen futuristisia rakennuksia sekä avaruusaluksia ja muita kulkuvälineitä. Nämä sulavalinjaiset visiot ovat yhä tyylikkäitä. Henkilöhahmojen kanssa Turner ei ole yhtä varmaotteinen, vaikka halutessaan hallitsee tämänkin puolen vallan mainiosti. Erityisen hyvin taiteilija onnistuu, kun hän pääsee leikkimään valojen ja varjojen kanssa.

Totisena torvensoittajana Random-sarjakuvia ei kannata lähestyä, mutta retron kalkkunaviihteen ystäville ne tarjoilevat hetkittäin hyvinkin muikeita myoglobiineja.

Rick Random on nostalginen esimerkki brittiläisen tieteissarjakuvan menneistä maisemista, mutta parempaakin tavaraa olisi saatavilla. Värillisten Dan Dare -tarinoiden suomennoksiin en jaksa uskoa, mutta miten olisivat Avaruuden Jätti-Korkeajännitys -kirjoissa nähtyjen Jet-Ace Logan -sarjakuvien uusintapainokset?

Tai miltä kuulostaisivat uudet, kattavat kokoelmasarjat Sydney Jordanin Jeff Hawke -tarinoista, Frank Bellamyn Garth-stripeistä sekä Enrique Romeron Axa-sarjakuvista – tietenkin alkuperäisistä originaaleista skannattuina, isokokoisina kirjoina? Ei kai tämä voi olla liikaa pyydetty, eihän?

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Sarjakuvat – Cyril Pedrosa: Portugali

Cyril Pedrosa
Portugali

Ranskalainen sarjakuvataiteilija Cyril Pedrosa oli kutsuttu vuoden 2020 Helsingin Sarjakuvafestivaalien kunniavieraaksi. Mutta sitten iskivät koronarajoitukset, tapahtuma supistui ja vierailu peruuntui. Onneksi suomeksi ehdittiin sentään saada Pedrosan upea, yli 250-sivuinen Portugali-albumi (WSOY). Jo aiemmin häneltä on suomennettu mm. fantastinen Kolme varjoa -mammutti.

Kolmeen osaan jakautuva Portugali kertoo sarjakuvapiirtäjä Simon Muchatista, jonka elämä on tuuliajoilla. Uusien teosten tekeminen ei innosta, eikä olemassaololla tunnu löytyvän mitään päämäärää. Simonin velttous ja saamattomuus ärsyttävät hänen tyttöystäväänsä, joka tahtoisi sitoutua yhteiseen kotiin ja elämään.

Isän kanssa tehty kostea reissu serkun häihin Burgundin maaseudulle pumppaa Simoniin sentään jotain virtaa. Lopulta hän kiinnostuu sukujuuristaan niin, että matkaa Portugaliin selvittämään, mikä sai hänen isoisänsä muuttamaan kotiseuduiltaan Ranskaan.

Portugali on ihmisläheinen kuvaus juurettomuuden tunteesta, elämän pienistä iloista ja ihmisen ikävästä toisen sekä oman sisimpänsä luo. Teos on kukkuroillaan sympaattisesti kuvattuja hahmoja, jotka pulppuavat luonnetta ja aitoutta. Tunneskaala vaihtelee harmaasta iloiseen, epätietoisesta hämmennyksestä määrätietoiseen löytöretkeilyyn.

Omalla tavallaan jo se, että Simon päätyy ummikkona keskelle vehreää portugalilaista pikkukylää, jossa oikeastaan kukaan ei puhu ranskaa, on merkittävä askel kohti itsensä löytämistä.

Lopullisesti Portugalin nostaa mestaruusluokkaan Pedrosan herkkä viiva ja albumin tunnelmallinen väritys, jotka herättävät henkiin niin tarinan hahmot kuin heitä ympäröivät maisematkin. Jälki on kaunista, loisteliasta ja lumoavaa.

Täyden kympin sarjakuva.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.