Sarjakuva-arvostelut

Sarjakuvat – Hal Foster: Prinssi Rohkea – Laulava miekka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Hal Foster
Prinssi Rohkea: Laulava miekka
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Harold ”Hal” Fosterin (1892–1982) luoma Prinssi Rohkea on yksi amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan suurimpia klassikoita. Sunnuntaisin kokosivun koossa ilmestynyt sarja käynnistyi vuonna 1937 ja jatkuu yhä, vaikka Foster itse jättäytyi sivuun vuonna 1980.

Suomeksi kuningas Arthurin aikoihin sijoittuvaa ritariseikkailua on aiemmin julkaistu niin albumimuodossa kuin Kippari Kalle ja Mustanaamio-lehdissäkin. Nyt ilmestynyt Prinssi Rohkea: Laulava miekka -albumi käsittää sarjan satakunta ensimmäistä sivua. Se on sekä väritykseltään että suomennokseltaan mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle versiolle.

Tarina käynnistyy prinssi Rohkean nuoruudesta, jolloin hänen kuningasisänsä ja äitinsä sekä joukko heille uskollisia sotilaita joutuivat pakenemaan kotimaastaan Thulesta. He löytävät uuden asuinpaikan soiden ympäröimältä saarelta Britanniasta. Jo tuolloin Rohkea on nimensä mukaisesta hullunrohkea, mutta myös utelias, kyvykäs ja nopea oppimaan. Taistelutaitojakin tulee harjoiteltua, sillä kun hän ensi kertaa kohtaa yhden Arthurin Pyöreän pöydän ritareista, hän asettaa tavoitteekseen päästä itsekin istumaan samaisen huonekalun ääreen.

Mutta pelkkä polttava halu ei välttämättä avaa tietä arvostetun ritarin asemaan. Varsinkin kun kuumapäisyys ja yli-innokkuus saattavat Rohkean pulaan jos toiseenkin. Niinpä hän päätyy aloittamaan uransa sir Gawainin aseenkantajana. Tämän jälkeen luvassa on toinen toistaan vaarallisempia seikkailuja, joissa Rohkean täytyy käyttää kaiken neuvokkuutensa päihittääkseen itseään huomattavasti suurempia vihollislaumoja. On petollisia juonia punovia aatelisia, Pohjolasta saapuvia viikinkisotureita ja kaksintaisteluista nauttivia ritareita. Sekä tietenkin se pakollinen pelastettava neitokainen – johon tosin liittyy useampikin yllättävä tarinallinen käänne.

Tutuiksi käyvät Camelotin linna, kuningas Arthur ja velhomestari Merlin. Fantasian puolelle kurkottavat myyttiset jättiläiseläimet, peikot sekä suonoita, joka ennustaa, ettei Rohkea tule koskaan elämässään kokemaan onnea ja mielenrauhaa.

Vaikka Prinssi Rohkea edustaakin tarinankerronnallisesti sarjakuvan muinaismuotoja, joita sävyttävät puhekuplattomuus sekä ruutuihin ladotut tekstipalkit, etenee Fosterin teksti- ja kuvakuljetus todella vetävästi. Tarina ja sen esitystapa sieppaavat mukaansa. Väkivallassakaan ei säästellä, sillä jopa puhtaalla sydämellä varustettu oikeamielinen sankari tappaa vastustajansa ilman huolen häivää. Paikoin kerrontaa keventää varsin onnistunut huumori.

Lopullisen niitin Prinssi Rohkean maailmanmaineeseen iskee tietenkin Fosterin piirrosjälki, joka on uskomattoman komeaa, pikkutarkkaa ja realistista. Muutamilla ensisivuilla ollaan vielä pienten ruutujen puristuksissa, mutta hyvinkin pian Foster ryhtyy hyödyntämään sekä isompia ruutuja että dynaamisia sivusommitelmia. Kokonaisuuden kruunaa upea väritys, joka hivelee silmää jopa monen metrin päästä.

Antakaa kirotun kalvan ja lumotun miekan iskeä tulta turisemaan!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat & Elokuvat – Supergirl x 2

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

Viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saaneen Supergirl-elokuvan pohjat on lainattu suoraan Tom Kingin ja Bilquis Evelyn muutaman vuoden takaisesta Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Nyt onkin hyvä hetki nostaa esiin kyseisen sarjakuvan esittely vuodelta 2023. Sen perään voit lukea arvion tuoreesta elokuvaversiosta. Let’s Rock!

Tom King & Bilquis Evely
Supergirl: Woman of Tomorrow
DC Comics

”Mutta vaikka lähetän sanani kosmoksen kauimmaisiin kolkkiin, joissa tähdet kuihtuvat runoiksi ja kaikkeuden tuonpuoliset olennot tarkkailevat menemisiämme ja tulemisiamme… ne kaikuvat kuuroille korville.”

Tom King on ollut jo vuosien ajan Yhdysvaltojen kiinnostavin sarjakuvakäsikirjoittaja. Hänen tuotantoonsa mahtuu mm. sellaisia helmiä kuin The Vision, Mister Miracle, Heroes in Crisis ja Rorschach­. Joukkoon on toki livahtanut myös monia epäonnistumisia. Vuonna 2022 Kingiltä ilmestyi peräti kolme mielenkiintoa herättävää kokoelma-albumia. Niistä paras on Bilquis Evelyn upeasti kuvittama Supergirl: Woman of Tomorrow.

Kyseessä on tarunomainen tieteisfantasia, joka lumoaa sekä ihmiskuvauksellaan että scifistisellä kuvastollaan. Lisäksi teos tarjoilee erikoisen, mutta hienosti toimivan keitoksen huumoria, urheutta ja sanoinkuvaamatonta julmuutta.

Tarinan laveasanaisena kertojana toimii Ruthye Marye Knoll. Hän halajaa kostoa, sillä kuninkaanagentti, Keltaisten Kukkuloiden Krem, murhasi syyttä suotta hänen kivifarmari-isänsä.

Ensimmäiseksi nuori tyttö pyytää apua tavernassa tapaamaltaan lihaksikkaalta barbaarilta. Tämä päättää ottaa palkkion vastaan aikomattakaan suorittaa itse tehtävää. Silloin asiaan puuttuu nurkkapöydässä istuva nainen – joka paljastuu Kara Zor-Eliksi, eli Terästytöksi. Tosin supervoimattomaksi versioksi, sillä Terästyttö on tieten tahtoen lentänyt raketilla tälle punaista aurinkoa kiertävälle planeetalle. Hänen tarkoituksenaan on ollut juhlistaa 21-vuotissyntymäpäiväänsä aidon humalan kera.

Tarkempiin yksityiskohtiin menemättä kerrottakoon, että tappaja-Krem päätyy avaruuden käymättömille korpimailla Terästytön raketilla. Kara ja Ruthye yrittävät saada hänet käsiinsä, mutta matka kulahtaneen avaruusristeilijän kyydissä ei käy kovin sutjakkaasti. Retken varrella eteen tulee niin palkkatappajia, avaruuslohikäärmeitä kuin vastentahtoisia byrokraattejakin.

Siinä vaiheessa, kun dynaaminen duomme kohtaa Barbondin piraattien jälkeensä jättämän hävityksen, tarinan sävy muuttuu aurinkoisesta todella synkäksi. Barbondin psykopaattisten tappajien kööri nauttii kokonaisten planeettojen teurastamisesta naisia, lapsia ja vanhuksia myöten. Armo ja inhimillisyys ovat heillä täysin tuntemattomia käsitteitä. Se, että Kara ja Ruthye näkevät tuhottuja maailmoja toisensa perään, ei voi olla jättämättä heihin jälkeään.

Supergirl: Woman of Tomorrow -albumista on käytännössä mahdoton keksiä muuta kuin hyvää sanottavaa. Ruthyen monipolvinen kerronta on viehättävän koristeellista, ja edustaa korkeakirjallista ajatuksen lentoa. Alkuun tyylivalinta hihityttää, mutta juonen vakavoituessa sanat osoittavat voimansa.

Teos on myös syvä sukellus Terästytön eetokseen. Tarina perkaa esiin hahmon menneisyyden kipupisteet ja kaikki ne valinnat ja moraaliset käsitteet, jotka ovat muovanneet hänestä hyveellisyyden, avuliaisuuden ja empaattisuuden peräänantamattomimman puolustajan. Jatkuvaa kiroiluakaan unohtamatta.

Kaiken kaikkiaan Supergirl: Woman of Tomorrow on äärimmäisen vaikuttava sarjakuva, joka riepottelee lukijaa kuin tomaatti tuiterissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Supergirl

Alkuperäisin sarjakuvan tapaan Craig Gillespien ohjaama Supergirl-elokuva käynnistyy Terästytön eli Kara Zor-Elin (Milly Alcock) ryyppyputkella. Humala ja sitä seuraava krapula onnistuvat tietenkin vain punaista aurinkoa kiertävällä planeetalla, jossa hänellä ei ole supervoimia.

Karalla on kumppaninaan leikkisä Krypto-koira. Muita ystäviä hänellä ei sitten olekaan, sillä hän ei ole missään vaiheessa kunnolla kotiutunut Maapallolle. Hän lentelee mieluummin ympäri avaruutta sotkuisella asuntoautoaluksellaan. Teräsmies (David Corenswet) toki yrittää tukea serkkuaan, mutta naiivista vinkkelistä maailmaa katsovaa partiopoikanörttiä on vaikea ottaa tosissaan.

Terästyttöä eivät voisi vähempää kiinnostaa muiden huolet. Nuori Ruthye Marye Knoll (Eve Ridley) tarttuu häneen kuitenkin kuin takiainen. Hän etsii vanhempiensa murhaajaa, Keltaisten Kukkuloiden Kremiä (Matthias Schoenaerts). Kara ei haluaisi auttaa tyttöä, mutta kun Krem varastaa hänen aluksensa ja myrkyttää Krypton, on tilit tasattava. Niinpä Terästyttö ja Ruthye sukeltavat sukkelaan avaruuden syvyyksiin rähjäisen sukkulabussin kyydissä.

Elokuvan asenne on kohdillaan. Debbie Harryn kuvalla varustettuun Blondie-paitaan sonnustautunut Kara on varsin kyyninen hahmo, jonka luottamus yleiseen hyvyyteen on nollassa. Hän on kuitenkin myös heikompien puolustaja, hyvä ja urhea ihminen, vaikkei moista haluaisi myöntääkään. Milly Alcockin tulkitsemana Supergirlistä kasvaa itseään ja paikkaansa etsivä nuori kapinallinen, jonka edesottamuksia ja luonteen pippurisuutta on ilo seurata. Pistäessään menoksi hän on kuin supertornado, joka mätkii hetkessä kasaan vaikka kuinka suuret vihollisjoukot.

Myös Eve Ridleyn esittämä Ruthye toimii erinomaisesti. Peloton ja ikäistään kypsemmän oloinen tyttö on valmis syöksymään vaikka minkälaisiin vaaroihin surmatakseen vanhempiensa murhaajan. Hänen mieltään ja päättäväisyyttään eivät tunnu kääntävän edes Karan saarnat siitä, kuinka kosto ja tappaminen eivät tuo mielenrauhaa. Ruthey myös ihmettelee suureen ääneen, miksi Terästyttö on nimetty tytöksi, kun Teräsmiehestä käytetään mies-termiä.

Tarinan muutkin keskeiset hahmot pelittävät. Krem on julmuudestaan huolimatta kiitettävän värikäs pahis. Ja kukapa ei nauttisi universumin pääjehun, paksua sikaria pureskelevan Lobon (Jason Momoa) vierailusta. Tämä räävitön palkkionmetsästäjä on väkivaltaisten antisankarien ykkönen ja herra, joka ajattelee ainoastaan omaa etuaan.

Alkuperäisen sarjakuvan tapaan mukana on myös huumoria ja paikoittain kerronta on jopa ihastuttavan ilkamoivaa. Suurin ero sarjakuvan ja elokuvan välillä on tarinan selkeä keventäminen ja pienimuotoistaminen. Toki filmistäkin löytyy omat synkät hetkensä, eivätkä viattomatkaan selviä aina hengissä, mutta kuolemaa ei nyt kylvetä planetaarisella mittakaavalla. Moinen ahdistavuus olisikin ollut yllättävä ratkaisu kesäisessä popcorn-elokuvassa.

Kokonaisuutena Supergirl on viehättävä ja omintakeinen poikkeus muuten jo puuduttavaksi käyneessä supersankarigenressä. Ja missäpä muussa tieteisleffassa alien-baarin esiintyjä laulaa luikauttaisi 1960-luvun alun The Girl from Ipanema -hitin!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Sunna Kitti: Kuriton planeetta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Sunna Kitti
Kuriton planeetta
Zum Teufel

No nyt jylisee! Sunna Kittin lähes 200-sivuinen Kuriton planeetta, osa 1: Yön olennot -albumi pamauttaa peliin eeppisen kokoluokan tieteistoimintaa. Jo sarjakuvan ensimmäinen aukeama, jossa Krisu, yksi tarinan keskushenkilöistä, päräyttelee maastossa moottoripyörällään, on niin mestarillisesti piirretty, että moiseen jälkeen ei moni yllä.

Itse taide on vahvasti manga-vaikutteista. Tämä näkyy peruspiirrosjäljen ohessa myös ruutujaottelussa, kuvakuljetuksessa ja hahmojen ulkoisessa olemuksessa. Monien mangojen tapaan tyylikkääseen mustavalkografiikkaan tuodaan lisävirtaa erilaisten rasterien ahkeralla hyödyntämisellä. Lopputulos on täyteläisen onnistunutta.

Tarinapuolikin toimii, vaikka heittääkin lukijan suoraan syvään päätyyn räpistelemään. Ensiaukeaman päätteeksi Krisu kohtaa reikäiseen ponchoon sonnustautuneen Boriksen, joka kyselee, mitä ihmettä tyttö tekee näin kaukana erämaassa. Ja vieläpä silmät paljaana ja ilman näkijämatoa. Siinä vaiheessa, kun Boris haluaa ottaa Krisulta parin desilitran verinäytteen varmistaakseen, että tämä on ihminen, tyttö kaasuttaa tiehensä. Seuraavalla sivulla selviää, että Boriksen käytös johtui siitä, että hän oli lukenut väärää planeettaa koskevan soluttautumisohjeiston.

Eikä tämä jää suinkaan ainoaksi kerraksi, kun juonen sekaan heitellään aivan yllättäen ihastuttavan kajahtanutta huumoria.

Nyt siis tiedämme, että Boris ei ole kotoisin Maapallolta. Mutta kuka hän oikein on, mistä hän tulee ja mitä hän tekee planeetallamme ovat kysymyksiä, joihin ei saada kovinkaan nopeasti vastauksia. Jostain syystä hän kuitenkin esittää sijaisopettajaa lukiossa, jossa Krisu ja hänen kaveripiirinsä opiskelevat. Tähän värikkääseen jengiin tutustutaankin seuraavaksi.

Sitten juoni kurvaa 20 vuotta taaksepäin Devon-planeetalle. Siellä Boriksen peiteroolina toimii pappi-lääkäri-lakimies-kolmoisammatti. Valmistelussa ovat seurapiirihäät, jotka päätyvät kaaokseen ja lähes 40 sivun mittaiseen toimintakohtaukseen.

Lukijaa heitellään kuin lastua laineilla, eikä hän voi muuta kuin yrittää pitää päänsä pinnalla ja luottaa siihen, että taiteilija tietää, mitä on tekemässä. Ja kyllähän Kitti tämän hanslaa. Hahmoja, juonielementtejä ja ihmeellisiä käänteitä on vinha määrä, mutta jotenkin kokonaisuus pysyy kasassa ja tarjoilee todella mielikuvituksellisen, vauhdikkaan ja aivoja potkivan tieteistykityksen.

Kuriton planeetta, osa 2 tänne ja heti!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sunna Kitti esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 12:00 Natura XI -salissa.

Sarjakuvat – Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen: Totentanz Comics

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Raimo Saastamoinen & Juuso Laasonen
Totentanz Comics

Ympäristökatastrofin seurauksena ihmiskunnan on ollut pakko siirtyä asumaan kansikaupunkeihin. Niissä kaikki resurssit on säännöstelty tarkasti ja kullakin kansalaisella on oma kulutuskiintiönsä. Näin taataan, että jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Tälle taustalle rakentuu Raimo Saastamoisen käsikirjoittama ja Juuso Laasosen kuvittama Totentanz Comics. Siitä on nyt saatu ulos ensimmäinen numero.

Kyberpunk-henkinen tarina lähtee liikkeelle vauhdilla. Nuori Sue pakenee henkensä edestä kansikaupungin kaduilla. Hän on löytänyt keinon kiertää kiintiöitä, mutta nyt jokin on mennyt pieleen ja kaikki vanhatkin ekstraostokset ovat palanneet hänen mittariinsa. Kiintiörikkomus on vakava rikos, joten raskaasti aseistetut kyberpoliisit ravaavat vikkeläliikkeisen robokoiransa kanssa Suen jäljillä.

Sujuvasti rullaava kertomus päättyy yllätyskäänteeseen, joka vääntää tilanteen uuteen muottiin – kuin parhaissa tv-sarjoissa konsanaan. Jatkoa jää odottamaan innolla, sillä luvassa näyttäisi olevan erinomaisen mielenkiintoinen tieteisseikkailu.

Totentanz Comics ei ole mikään pienen luokan projekti. Suunnitteilla on satojen sivujen mittainen sarjakuvaromaani, joka ilmestyy aluksi lehtimuodossa. Koukuttavan kerronnan lisäksi paperille on loihdittu komeaa neliväritaidetta, jossa hyvässä kuosissa ovat ihmiset, asusteet, ympäristöt ja tekniset laitteet. Harkitusta kuvakuljetuksesta ja tummissa tunnelmissa kylpevistä valoista nyt puhumattakaan.

Kunnianhimosta ei ole tingitty, joten sopii toivoa, että homma ottaa tuulta alleen ja tarina saadaan maaliin asti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Sarjakuvat – Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero: Modesty Blaise – Huipputason petturi

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Peter O’Donnell, Jim Holdaway & Enrique Romero
Modesty Blaise: Huipputason petturi
Suom. Asko Alanen. Jalava

”Alas rivot bikinit!”

Vihulaiset saavat jälleen kyytiä Modesty Blaise: Huipputason petturi -albumin sivuilla. Isokokoiseen opukseen on kerätty viisi Peter O’Donnellin käsikirjoittamaa seikkailua, jotka ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1965–1997.

Kahden vanhimman tarinan piirroksesta vastaa aina yhtä tyylikäs Jim Holdaway. Loput kolme on taiteillut Enrique Romero, jonka jälki on huolellisempaa mutta samalla myös hitusen jäykempää. Molemmat tekijät ovat kuitenkin sanomalehtistrippisarjakuvien mestareita.

Kuten jopa yllättävän usein, niin nytkin monen kertomuksen käynnistäjänä toimii kidnappaus, jota Modesty Blaise ja Willie Garvin ryhtyvät selvittämään.

Kokoelman nimitarinassa kaapatuksi on joutunut sir Gerald Tarrant, Britannian tiedustelupalvelun korkea-arvoinen agentti ja Modestyn sekä Willien hyvä ystävä. Tapaus liittyy tietenkin vakoojapeliin, joten panokset ovat korkeat. Mutta eipä moinen ole ennenkään niin taistelutaidoiltaan kuin aivoiltaankin timantinteräviä sankareitamme häirinnyt.

Viikinkikoplassa ryöstäjinä riehuu viikinkejä intohimoisesti ihaileva Magnus kätyreineen. Tappeluhullua berserkkiä innostaa ajatus päästä taittamaan peistä Modestyn kanssa, ja sehän onnistuu parhaiten kidnappaamalla viaton nainen syötiksi. Jännittävässä seikkailussa astalot heiluvat, puukot lentelevät ja pamput löytävät maalinsa.

Samantha ja Kerubi -tarinassa siepatuksi joutuu länteen loikanneen muusikon vaimo. Väriä kertomukseen tuo taistelulajeja harrastava nuori tyttö, joka pomottelee jopa Helvetin enkeleihin kuuluvaa isoveljeään: ”Mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, mokoma aivoton tomppeli!” Helvetin enkeleiden tyhmyydestä tehdään muutenkin antoisaa pilaa. Huvitukseksi on laskettavissa myös kohtaus, jossa Willie aiheuttaa sekasortoa bikinien muotinäytöksessä vastustamalla äänekkäästi moista alastomien naisvartaloiden näytteillepanoa.

Kepeän ja kipeän yhdistelmä nostaa juurikin tämän jakson albumin parhaaksi suoritukseksi.

Guatemalassa öljyä etsivä sokea Dinah ja hänen miehensä Stephen päätyvät sissien kynsiin valaisevasti nimetyssä Durango – Guatemalan guerrilla -sarjakuvassa. Hyvinkin synkkiin vesiin uivassa kertomuksessa pahisten liipaisin on herkässä eikä elämä viidakkoleirissä ole muutenkaan herkkua.

Kirjan päättävässä Lavastettu murha -tarinassa ei kidnapata ketään. Sen sijaan vanha vihollinen punoo todella ovelan juonen, jonka tarkoituksena on päästä käsiksi äveriään isän rahoihin ja siinä sivussa lavastaa Willie murhaajaksi. Albumin pohjamateriaali on muuten pääosin oivallisessa kunnossa, mutta tässä jaksossa on joidenkin strippien kohdalla jouduttu turvautumaan huonolaatuisempiin lähteisiin.

Modesty Blaise: Huipputason petturi jatkaa kunnialla Jalavan Blaise-settiä. Nämä tarinat toimivat vuosikymmenestä toiseen, joten on oivallista, että niitä julkaistaan nykyisin kestävinä, kovakantisina albumeina.

”Pidä suusi soukalla, Tyrone, tai revin pääsi irti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Sarjakuvat – Kivi Larmola: Orkaani

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Kivi Larmola:
Orkaani
Manitou

”Maailma syttyi tuleen joka laidalta. Osoitteet muuttuivat, kirjeet eivät kulkeneet, maat vaihtuivat.”

Kivi Larmolan tuorein sarjakuva-albumi on nimeltään Orkaani. Teos on kokoelma lyhyitä, elämänmakuisia tarinoita.

Kokonaisuuden käynnistää lyyrinen, kauniinsuolainen rakkaustarina Harmaata pitsiä. Rosalinda ja Martti lupaavat olla ikuisesti yhdessä, mutta Amerikan kulta ja maailmansota ajavat heidät erilleen. Kohtaavatko rakastavaiset enää tässä maailmassa vai katoavatko haamutkin viimeisen aamun koittaessa?

Sanaton Pipe Dream tarjoaa musiikillisen tripin, jossa psykedeliaan asti kurkottava visuaalisuus kuljettaa tarinaa mystisiin sfääreihin.

Metsässä eksytään ruuhkaisilta moottoriteiltä luonnon katveeseen. Eteen avautuu huumaava, elävä maailma, joka on kaukana kiireisten maanteiden todellisuudesta. ”Kuinka puhdas on metsän tuoksu!”

Sivun mittaisessa Sovituskirjassa synnit taipuvat uuteen muotoon riemastuttavan oivalluksen kautta. Lyhyydestään huolimatta visio on ladattu täyteen poeettista tunnelmaa.

Kokoelman pisin tarina, Reset, paljastaa, mitä Kiven muinaisen Kytkijät-albumin (1992) päähenkilölle on sittemmin tapahtunut. Traagisesti virittynyt, taitavasti kerrottu sarjakuva iskee lujaa, vaikka Kytkijät olisikin kadonnut muistin syövereistä.

Kaiken päättää tunteisiin käyvä Säitä pidellyt, jossa jätetään hyvästit kuolleille ystäville.

Orkaani on vahva ja vaikuttava teos. Sarjakuvien pienieleisyys kätkee sisäänsä vahvoja aistimuksia, jotka hehkuvat arkisen maailman ihmeellisyyttä. Näkemysten kirkkaus ja haikea tunnelmointi vievät mukanaan, ja lukija tuntee astuneensa suurten inhimillisten totuuksien äärelle.

Kivi on myös valinnut kuhunkin tarinaan sen sisältöä parhaiten kuvastavan piirrostyylin. On harmaanvalkoisia pintoja ja silkkaa mustavalkografiikkaa – väliin jopa mustalle pohjalle valkoisella taiteiltua. Silloinkin kun piirrosjälkeä ohjastaa luonnosmaisuus, kuvat ovat täynnä tunnetta ja todistusvoimaa.

”Yltäkylläisyys tuli monessa kuosissa. En osannut valita. Ottaisinko puolivillaista?”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Sarjakuvat – Junji Ito: Uzumaki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Junji Ito
Uzumaki
Suom. Aino J. Pukkila. Ivrea

”Aaahh… Haluan ryömiä korvasi syvyyksiin… Haluan kietoutua kerälle… Ja nukkua siellä!”

Junji Ito on japanilaisen kauhusarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä. Hänen tuotannostaan ja niihin pohjautuvista elokuvista onkin kirjoitettu Tähtivaeltajassa useaan otteeseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt Iton seuraan on syytä palata, koska Ivrea-kustantamo on julkaissut suomenkielisen, noin 600-sivuisen kokoelman taiteilijan tunnetuimmasta klassikosta, Uzumakista.

Tiiliskiven kokoisen teoksen tapahtumat sijoittuvat pieneen rantakaupunkiin, jossa tapahtuu kummia. Tarinan päähenkilöinä on kaksi kouluikäistä kaverusta, Kirie ja Shuichi. Ensimmäinen vihje siitä, että paikkakunnalla on jotain pielessä, saadaan kun Shuichin isä hurmaantuu pakkomielteisesti spiraalikuvioista. Hän löytää niitä kaikkialta: kotiloista, kimonoista, ammoniiteista, jousista, kasveista ja vaikka mistä. Mies tuijottaa kiehkuroita päivät pitkät ja on vakuuttunut siitä, että spiraaleihin kätkeytyy salaperäisiä voimia.

Shuichi on puolestaan huolestunut koko kaupunkia ahdistavasta tunnelmasta. Mustasta majakasta, paikkakuntaa ympäröivistä tummista vuorista ja kiemurtelevista kaduista. Hän uskoo spiraalien saastuttaman kaupungin olevan kirottu ja ajavan ihmiset hulluuteen. Ja pahemmin spoilaamatta voidaan paljastaa, että juuri näin käykin.

Iton surrealistiset, painajaismaiset visiot spiraalikauhuista ottavat jatkuvasti uusia muotoja. Yksittäisistä ihmiskohtaloista käynnistyvät episodit laajenevat, ja kohta kukaan ei ole enää turvassa kiroukselta. Eteen vyöryy ihmisetanoita, hirviövauvoja, istukkasieniä, kannibalismia ja totaalista toivottomuutta. Pakopaikkaa ei ole, sillä spiraalien muodostamasta vankilasta ei löydy tietä ulos.

Uzumaki tarjoilee intensiivistä, mielikuvituksellista ja totaalisen outoa kammoa, joka tunkee väkisin lukijan uniin asti. Psykologinen neuroosi, kosminen yliluonnollisuus ja kehokauhu yhdistyvät ainutlaatuiseksi kierteeksi, joka pureutuu syvälle aivojen uumeniin. Lopulta teoksesta kasvaa kokemus, joka tuskin koskaan jää unholaan.

Napakymppi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Sarjakuvat – Frank Hampson & co: Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Hampson & co
Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Kun kirjoitin 24-sivuista mega-artikkelia brittiläisestä Dan Dare -sarjakuvasta ja sen luoneesta Frank Hampsonista (TV 2/20), en villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että tätä varhaista scifi-klassikkoa julkaistaisiin joskus suomeksi. Jalava kuitenkin yllätti koko kansakunnan pistämällä syyskuussa ihmisten ilmoille Avaruuspilotti Dan Dare -albumin Purppurakuolema. Alunperin vuonna 1958 ilmestynyt tarina tunnetaan englanniksi nimellä The Phantom Fleet.

Purppurakuolema on mitä mainioin esimerkki Dan Dare -sarjakuvien loistokkuudesta. Sekä huolellinen piirrosjälki että huikea väritys tuovat taiteeseen vahvaa kolmiulotteista tunnelmaa, eikä vaivoja ole säästelty kuvitettaessa erilaisia avaruusaluksia ja -olentoja. Lopputulos on yksiselitteisesti silmiähivelevän upeaa.

Itse tarinassa ihmiskunta saa vieraakseen erikoisista rypäsaluksista koostuvan aavelaivaston, joka vaatii Maata antautumaan välittömästi ja ehdoitta. Kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet vieraat ovat erittäin älykkäitä amfibisia olentoja, joiden teknologia ylittää kaikki ihmisten saavutukset.

Pystyykö Dan Dare, tuo avaruuslaivaston puhtoinen ja oikeudenmukainen ykköspilotti, ratkaisemaan kinkkisen tilanteen? Daren apuna häärivät hupaisista kevennyksistä vastaava sotilaspalvelija Digby, nuorten lukijoiden samaistumiskohteeksi tarkoitettu Leimu-kadetti sekä tämän Viiru-lemmikki. Keskeiseen rooliin kohoaa myös sir Hubert, Planeettainvälisen avaruuslaivaston korkea-arvoisin upseeri.

Kertomus on täynnä jännitystä, vaaroja, scifistisiä ihmeitä, kekseliäitä juonia ja tieteishenkistä mielikuvituksen laukkaa. Juoni ei turhia jarruttele, vaan tarjoilee yllättäviä käänteitä toisensa perään. Juuri tällaisista aineksista on parhaat tieteissarjakuvan klassikot tehty. Jos unohdetaan, että tarina lopetetaan yhdellä epätoivoisella rysähdyksellä – mistä kiitos kuuluu pastori Marcus Morrisille.

Nyt täytyy toivoa, että tämä on vasta alkua Avaruuspilotti Dan Daren uusille suomennoksille. Hyvää kamaa olisi tarjolla vielä vaikka kuinka monen albumin edestä.

Teoksen lopusta löytyvä Sauli Santikon asiallinen Dan Dare -esittely sisältää pienen asiavirheen. Tekstin mukaan avaruuspilottimme seikkaili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1964. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä Dare suoritti Suomen ensi-iltansa Peitsi-lehdessä jo vuonna 1962 – kuten artikkelissani mainitsin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Sarjakuvat – Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.: Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.:
Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Frank Millerin vuonna 1986 julkaistu Batman: Yön ritari on supersankarisarjakuvien ikiklassikko. Niinpä ei ole mikään ihme, että sen ympärille on leivottu rahastusmielessä useita jatko-osia. Nyt suomennosvuorossa on Millerin luomuksen esiosa Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki. Sen tarinasta vastaa Millerin ohessa Brian Azzarello, kuvituksesta puolestaan John Romita Jr.

Tarjolla on Batmanin viimeinen seikkailu ennen eläkkeelle jäämistä. Nyrkkisankarin rooli alkaa painaa vanhaa miestä: joka paikkaa kolottaa ja turpiin antamisen sijaan hän saa itse tämän tästä päihinsä. Armaasta elämäntehtävästä eläköityminen ei ole kuitenkaan helppo rasti, varsinkin jos uskoo sydämensä pohjasta siihen, mitä tekee.

Rämäpäisesti vaaroihin syöksyvä ja herkästi tarpeettomaan väkivaltaan taipuvainen Jason ”Robin” Todd ei hänkään ole vielä valmis astumaan mentorinsa saappaisiin. Tai näin ainakin Batman ajattelee. Robin itse on asiasta vakaasti toista mieltä.

Sarjakuva kysyy, ajaako Batmania eteenpäin enää se, että hän on koukussa omaan tekemiseensä. Eikö hänestä ole ripustamaan trikoita narikkaan ja löytämään itselleen uudenlaisen rooliin elämässä? Ja kuinka tämä kaikki vaikuttaa Robinin käytökseen ja valintoihin?

Entä mitä tekee Lepakkomiehen arkkivihollinen, sadismistaan kuuluisa Jokeri, jonka Bat-vanhus on toimittanut jälleen kerran Arkhamin mielisairaalaan? Ainakin aiheuttaa kaaosta, joka sataa hymyilevän psykopaatin laariin.

Hieman pienemmälle huomiolle jää itse tarina, jossa tuntematon taho manipuloi Gotham Cityn rikkainta eliittiä.

Viimeisen ristiretken oivallisin osuus liittyy Batmanin ja Robinin henkilökuviin, joista löytyy kiitettävää ristiriitaisuutta ja ongelmallisuutta. Kumpikin sankareista on hakusessa oman motivaationsa ja toimintatapojensa kanssa, eikä mikään ole enää mustavalkoista. Synkässä tarinassa ei myöskään kannata luottaa vanhaan sananlaskuun, joka väittää, että vaikeuksien kautta voi hyvinkin päätyä voittoon. Ei nimittäin voi.

Kokonaisuus on sekä juonellisesti että taiteellisesti vahvaa kamaa. Tästä huolimatta olisin mielelläni nähnyt tarinasta selvästi pidemmän ja syvällisemmin teemoihinsa pureutuvan version. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry: Flash Gordon – Tehtävä Plutossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry
Flash Gordon: Tehtävä Plutossa
Suom. Asko Alanen. Jalava

”…Ovat masiinoita… Miten kutsutaan… Ro-bosteja!!”

Jalava on viime vuosina palannut juurilleen julkaisemalla suomeksi vanhoja klassikkosarjakuvia. Scifiä ovat tällä saralla edustaneet ansiokkaasti Jeff Hawke: Ylivaltias ja Judge Dredd: Kuoleman morsian -albumit sekä Russ Manningin fantastiset Tarzan-julkaisut. Nyt vuorossa ovat kirjailijana paremmin mainetta niittäneen Harry Harrisonin (ks. Tähtivaeltaja 3/05) käsikirjoittamat ja Mac Raboyn & Dan Barryn kuvittamat Flash Gordon -sunnuntaistripit vuosilta 1967–1970.

Nimensäkin mukaisesti Tehtävä Plutossa -teos sisältää useita seikkailuja, jotka sijoittuvat aurinkokuntamme etäisimmälle planeetalle – jota tosin ei enää kutsuta planeetaksi. Jäinen kivenmurikka aiheuttaa Flashille ja kumppaneille ongelmia kolmessa albumin seitsemästä tarinasta.

Niistä ensimmäisessä Flash ja hupsuksi kuvattu meksikolainen Pancho saapuvat Plutolle tuomaan tarvikkeita haaksirikkoutuneen avaruusaluksen miehistölle. Ihmetys on suuri, kun he löytävät elottomana pidetyltä planeetalta turkiksiin pukeutuneiden robottien maanalaisen tukikohdan – ja päätyvät sitä kautta kaukosiirretyksi kaukaiseen tähtijärjestelmään. Mutta mitä ihmettä huomattavasti ihmiskuntaa kehittyneemmän Utra-planeetan asukkaat haluavat sankarikaksikostamme?

Plutoon matkataan myös Pluton siirtokunta pulassa -tarinassa. Siinä kerrotaan, että Plutossa on niin kylmä, että sen ilmakin on jäätynyt kiinteäksi. Ja toisin kuin edellisessä sarjakuvassa, nyt planeetan painovoima on niin raskas, että ihmisten työskentely on siellä käytännössä mahdotonta. Plutossa on kuitenkin mineraalirikkauksia, joita ihmiskunta halajaa käyttöönsä. Kuinka tästä pulmasta selvitään? Ja ajautuuko jääplaneetan valloitus ojasta allikkoon? Huumorin lähteenä toimii Panchon sijaan Klet-planeetan Angor, jonka ylivertaiset voimat saavat aikaan hassua pöhköilyä.

Jälleen uudenlainen Pluto tavataan Ällistyttävä invaasio / Tehtävä Plutossa -sarjakuvakaksikossa, jossa avaruuden käymättömille korpimaille eksyneet muukalaiset suistavat Maapallon mielikuvitukselliseen kaaokseen vääristäjä-laitteillaan. Tematiikassa huomio kiinnittyy siihen, kumpi on parempi valinta, sotilaallinen valloitus vai rauhanomainen yhteistyö?

Albumin muissa tarinoissa metsästetään muotoaan muuttavaa muukalaisrikollista, taistellaan Mestariksi kutsutun yliälyn käskyttämiä robotteja vastaan ja kohdataan kahvinkeitin, jonka vallanhaluinen itäeurooppalainen professori on muuntanut aineensiirtäjäksi.

Flashin ja Panchon ohessa sarjakuvissa seikkailevat tietenkin myös tohtori Hans Zarkov sekä sankarimme tyttöystävä Dale Arden – joka ei jää tapahtumien tuoksinassa pelkäksi itkupilliksi. Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista tuttua keisari Ming Armotonta tai hänen hallitsemaansa Mongo-planeettaa ei näissä tarinoissa nähdä.

Harrisonin käsikirjoittamat Flash Gordon -sarjakuvat eivät edes yritä olla mitään älyn jättiläisiä. Sen sijaan tarjolla on kepeitä avaruusseikkailuja, joissa riittää vaaroja ja yllättäviä käänteitä. Huumoria ja avaruusmuukalaisia koskaan unohtamatta. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja päähenkilöt ovat niin puhtoisia kuin olla ja voi. Vanhanaikaisuus, pinnallisuus ja simppeli sinkoilu jaksavat silti viihdyttää.

Myös kuvitus noudattaa samaa kaavaa, eli piirros on selkeää, muttei erityisen kunnianhimoista. Tosin Barryn piirtämissä tarinoissa on väliin aidosti tyylikkäitä kuvia, mutta myös huolettomammalla viivalla taiteiltuja jaksoja.

Ei tarvitsisi kädestä vääntää, että suostuisin lukemaan lisääkin tätä kamaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.