Kolumni – Pääkirjoitus 2/26

Nyt rokkaa ja rytisee! Mannerlaatat murenevat ja universumit peittyvät tuhkaan. Taisteluhaarniskoihin sonnustautuneet sotilaat niittävät vihollisia ja hien – sekä veren – määrä lasketaan miljoonissa litroissa. Jeremy Szal on täällä tänään!

Villien dingojen kasvattaman australialaiskirjailija Jeremy Szalin maittavin luomus on massiivisen kokoluokan tieteistoimintaa ja goottikauhuista avaruusoopperaa yhdistelevä The Common -trilogia. Setin hartaudella odotettu kolmas romaani, Wolfskin, näki päivänvalon maaliskuun lopulla, joten nyt on korkea aika paneutua kunnolla kirjailijan tuotantoon.

Pitkän artikkelin ja lyhyen haastattelun lisäksi tätä lehteä koristaa Szalin kymmensivuinen tieteiskauhunovelli Tähtiä haudassa, tähtiä kallossa. Sen suomennoksesta vastaa palkittu Kaisa Ranta.

Kuten kirjojen tyylilajista sopii olettaa, Szal fanittaa mm. sellaisia Tähtivaeltajasta hyvinkin tuttuja brittikirjailijoita kuin Iain M. Banks ja Alastair Reynolds: ”Maailmaan ei ikinä synny toista kirjailijaa, joka olisi kuin Banks. Myös Reynolds on aivan mahtava, ja hänen teoksillaan on ollut suuri vaikutus omaan tuotantooni.”

Yllättävänä paljastuksena Szal mainitsee, että hän on käynyt Suomessa. Kyseinen vierailu tapahtui vuonna 2017, jolloin Helsingin Messukeskuksen täytti Worldcon 75 -tapahtuma.

Fyysisinä esineinä Szalin teoksia ei välttämättä löydy jokaisesta suomalaisesta kivijalkakirjakaupasta tai edes maailman kaikista nettimyymälöistä. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, joten näitä teoksia sietää metsästää ihan urakalla!

Kotimaisista tekijöistä esiin nostetaan tällä kertaa jo 2000-luvun alussa kirjailijauransa aloittanut Salla Simukka. Hänet tunnetaan parhaiten nuorille aikuisille suunnatusta Lumikki-trilogiasta, jonka oikeudet on myyty yli 50 maahan. Simukan tuotantoon mahtuu kuitenkin monta muutakin mainiota spefi-kirjaa, jotka sopivat lasten ja nuorten lisäksi myös aikuislukijoiden käsiin.

Anne Leinosen laajassa haastattelussa Simukka kertoo mm., kuinka päätyi kirjailijaksi, miten hänen teoksensa ovat syntyneet ja mitä teemoja hän romaaneissaan käsittelee. Hän ottaa kantaa myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden aliarvostukseen ja kehottaa kaikkia huutamaan suureen ääneen hyviksi kokemistaan kirjoista. Tämän voin allekirjoittaa täydestä sydämestäni.

Ja sitten asiasta toiseen: Olen jo useamman vuoden ajan etsinyt tietäjää ja taitajaa, joka olisi halukas kirjoittamaan Tähtivaeltajaan artikkelin brittikirjailija Adrian Tchaikovskysta. Valitettavan huonolla menestyksellä. Nyt kun Tchaikovsky saapuu kunniavieraaksi Turun heinäkuiseen Finnconiin, oli lehteen pakko saada arvostelu hänen tuoreesta Shroud-romaanistaan. Lähes hurmoksellinen teksti löytyy täältä.

Pertti Jarlan remontti- ja taidenäyttelykiireiden takia hänen upea Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvansa pitää jälleen yhden numeron tauon. Sen tilalla nähdään Pekka Mannisen kybällä iskevä Teräslilja-sarjakuva Sisältövaroitus: koira kuolee eikä siitä kissastakaan ihan tiedä. Nauttikaa antaumuksella!

Lisäksi lehdessä on tarjolla myös reipas annos kirja-, sarjakuva-, elokuva- ja televisiosarja-arvosteluja. Sekä tietenkin toinen osa Kari Sihvosen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -sarjakuvasta.

Sitten ei muuta kuin lukemaan ja julistamaan kirjallisuuden ihanuutta turuille ja toreille!

Toni Jerrman

Elokuvat – Star Wars: The Mandalorian and Grogu

Star Wars: The Mandalorian and Grogu

Muistan yhä elävästi, kun sain vuonna 1977 käsiini lokakuun Valitut Palat. Siinä kerrottiin George Lucasin tuloillaan olevasta Tähtien sota -elokuvasta. Artikkeli räjäytti nuoret aivosoluni taivaan tuuliin.

Oli juonikuvausta, joka vakuutti, että Tähtien sota on kiehtova avaruusooppera, jota tähdittävät mm. upeat robottihahmot ”Erkaks Deekaks” ja ”See Kolmepeeoo”. Oli kehuja tyyliin ”jo ennen arvostelijoiden haltioitunutta ylistystä olivat ennakkoesitykset ja huhupuheet leimanneet tämän elokuvan avaruuden Tuulen viemäksi filmihullujen ja tieteisromaanien ahmijoiden keskuudessa.”

Ei siis ihme, että ne kuukaudet, jotka jouduin odottamaan Tähtien sodan Suomen ensi-iltaa, leijuin jalat irti maasta, selittäen innostuneesti kaikille lähimmäisilleni lähestyvästä elokuvanautinnosta: ”Tämä on juuri sitä, mitä olen odottanut koko pienen ikäni!”

Eikä Tähtien sota pettänyt – se sisälsi kaikkea, mitä nuori scifi-fani saattoi toivoa: mielikuvituksellisia olentoja ja tapahtumapaikkoja, uskomattoman hyvin toteutettuja avaruustaisteluita sekä elämää suuremman seikkailun.

Vuosien kulku ei ole vesittänyt alkuperäisen Tähtien sodan viehätysvoimaa. Se on yhä paras myyttinen avaruusooppera hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Puhdasotsainen yhdistelmä 1930-luvun pulp-klassikoita ja episodielokuvia moderneilla efekteillä toteutettuna.

Sarjan jatko on sitten ollut paikoin aikamoista tarpomista. Nyt teatterionneaan kolkuttaa Jon ”Happy Hogan” Favreaun ohjaama, The Mandalorian -televisiosarjasta ponnistava Star Wars: The Mandalorian and Grogu -elokuva.

Legendaarinen palkkionmetsästäjä Mandalorian (Pedro Pascal) ja hänen mukanaan kantelemansa isosilmäinen Grogu-vauva ovat Uuden tasavallan leivissä. He etsivät pakoon päässeitä Imperiumin korkea-arvoisia upseereja galaksin Ulkoreunalla.

Koska Mandalorian on olevinaan Tähtien sota -universumin John Wick, hän tappaa vaivatta valtavatkin vastaan vyöryvät vihollislaumat. Paitsi silloin kun juoni sanoo muuta, ja hän häviää yhdellekin vastustajalle.

Toisin kuin John Wick -elokuvien hienosti koreografioidut, näytellyt ja kuvatut taistelukohtaukset, Mandalorian saa tyytyä nopeilla leikkauksilla toteutettuun geneeriseen toimintapuuroon. Toisaalta hän saa vastaansa myös kasapäin tietokoneanimoituja hirviöitä, joille ei sen ihmeempää roolia suoda. Jos oliolla on iso kita ja se näyttää rumalta, se on ilmiselvästi tarkoitettu tapettavaksi.

Elokuvassa Mandalorian saa eversti Wardilta (Sigourney Weaver) tehtäväkseen etsiä piileskelevän herra Coinin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin vapauttaa ilkimysten kaappaama Rotta the Hutt ja kiikuttaa hänet Hutt-kaksosten huomaan.

Juonta ei elokuvasta löydy edes kengännauhojenpitimiksi. Tarina koostuu lähinnä eestaas sinkoilusta ja peräperää laitetuista taistelukohtauksista. Väliin ammuskellaan, toisinaan heilutetaan astaloita ja joskus kurvaillaan avaruusaluksilla sädesateessa. Hahmojen kohtaloista ei voisi vähempää välittää.

Erityisen ärsyttävä on lällynlöperö Rotta the Hutt, joka jaksaa koko ajan korostaa naukuvalla äänellä, ettei ole yhtään samanlainen kuin isänsä Jabba the Hutt. Rotta haluaa olla kiltti ja elää vain omaa elämäänsä. Myös Grogun ultralaskelmoidusta söpöilystä saa nopeasti tarpeekseen.

Kaikki mielenkiintoiset elementit mahdollisimman kaukaa kiertävä elokuva on niin tyhjänpäiväinen, että sen olemassaoloa ei voi kuin ihmetellä. Katsomossa tulee jatkuvasti vilkuiltua kelloa ja tuijoteltua seiniä. Samalla voi vain unelmoida siitä, kuinka paljon nautinnollisempaa olisi seurata tapetin kuivumista.

Pisteitä ei heru myöskään visuaalisesta tyylilajista, joka nojaa lähinnä pimeyteen ja värikkyyden välttelyyn.

Nyt menen hakkaamaan päätäni seinään.

Toni Jerrman

PS. Eipä ole Star Wars enää sellainen myyntitykki kuin ennen. Aikoinaan ensi-iltanäytöksiin jonotettiin, nyt monta sataa henkeä vetävässä teatterissa oli kanssani vain parikymmentä katsojaa. Joiden keski-ikä vaikutti olevan 50:n paremmalla puolella. Höh.

Tähtien sota – Tähdet 2026

Star Wars (1977) ★★★★★
Star Wars: The Empire Strikes Back (1980) ★★★★
Star Wars: Return of the Jedi (1983) ★★★

Star Wars: The Phantom Menace (1999) ★★
Star Wars: Attack of the Clones (2002) ★
Star Wars: Revenge of the Sith (2005) ★★★

Star Wars: The Force Awakens (2015) ★★
Star Wars: The Last Jedi (2017) ★★★
Star Wars: The Rise of Skywalker (2019) ★

Rogue One: A Star Wars Story (2016) ★★★
Solo: A Star Wars Story (2018) ★★

Star Wars: The Mandalorian and Grogu (2026) ★

Ja kyllä, vuoden 2026 tähditys voi poiketa – ja osin poikkeaakin – siitä, mitä olen antanut elokuville heti ensi-illan jälkeen. Uutta Star Wars -leffaa menee aina katsomaan intopinkeänä ja vaaleanpunaiset lasit silmillä. Tuolloin huomio kiinnittyy erityisesti filmien onnistumisiin. Siinä vaiheessa kun elokuvat katsoo toista, kolmatta ja neljättä kertaa alkavat saumat irvistellä ja huonotkin puolet nousta esiin.

Saattaapa olla myös, että rakkaus Tähtien sotaan johtaa yhä liian korkeisiin tähdityksiin. Mutta näin ne tähdet tällä kertaa nyt kuitenkin paukkuvat.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2026 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2026

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2025 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan S&S-kustantamon julkaisemalle
MARISHA RASI-KOSKISEN romaanille KESUURA.

Linkki kirjan arvosteluun

Linkki palkintotilaisuuden videoon

(Palkintoseremonien lisäksi videolta löytyy Marisha Rasi-Koskisen pitkä kiitospuhe ja lyhyt haastattelu.)

Palkintoraadin perustelut:

Marisha Rasi-Koskisen kahdeksas romaani, Kesuura, on poikkeuksellinen voimannäyte, joka valottaa ajattelevan mielen muodostumista. Se peilaa toisiinsa inhimillistä tajuntaa ja keinotekoisesti rakennettujen aivojen tiedonkäsittelyä. Psykologisesti tarkkanäköinen, tinkimättömyydessään jopa raaka teos osoittaa, miten ihminen laatii toisen olennon omaksi kuvakseen, mutta kieltäytyy sitten tunnistamasta tämän samankaltaisuutta.

Lähitulevaisuudessa on opittu rakentamaan ihmistä muistuttavia androideja, joita koulutetaan toimimaan erilaisissa huolto- ja hoivatehtävissä. Alkujaan lapsenkaltaiset keino-olennot muovautuvat ja kehittyvät orgaanisesti, oppimansa ja kokemansa kautta. Biologista fyysistä kasvua jäljitellään hyönteismäisillä muodonmuutoksilla kasvuvaiheesta toiseen.

Päähenkilö, QED-niminen androidi, hakee kiihkeästi yhteyttä maailmaan ja muunlajisiin olentoihin, mutta kokee samaistumisen ihmisolentoihin vaikeaksi. QED:in ja hänen androidisisarustensa keskinäisten pohdintojen kautta päästään kuin vaivihkaa syvälle tietoteoreettisiin dilemmoihin: mitä voidaan tietää ja kuinka voi tietää, ettei tiedä.

Useassa aikatasossa taidokkaasti kulkeva tarina kiertyy auki vähitellen, annostellen tietoa ja yllättäviä käänteitä juuri sopivalla tahdilla. Jyrkkä ero ihmisten ja androidien toimijuudessa ja sisäsyntyisessä arvossa kaikuu nykymaailman kuilua ihmisten ja muunlajisten eläimien välillä. Paasaamisen ja julistamisen sijaan lukijalle näytetään hyytävän havainnollisesti, millaisia raja-aitoja erilaisten tuntevien olentojen välille pystytetään, ja miten vaikeaa kerran pystytettyjä aitoja on kaataa.

Androidit ovat samaan aikaan biologialtaan kiehtovan vieraita, mutta psykologialtaan ravistelevan samastuttavia. Eettiset ja moraaliset pohdinnat keinoälyjen mielenliikkeistä eivät voisi olla ajankohtaisempia.

Robottien sielunelämästä on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon, mutta Kesuura tarjoaa harvinaisen tuoreen näkökulman siihen, millaisista ainesosista tajunta muodostuu ja miten olosuhteet sitä muovaavat. Suoraan syvään päähän sukeltava teos on maailmanluokan laatua, ja ansaitsisi saman tien paikan kansainvälistenkin scifi-palkintojen listoilla.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Päätoimittaja Toni Jerrman, runoilija, kriitikko Elli Leppä ja kirjailija, kriitikko Vesa Sisättö.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus, 2024)
Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (suom. Kaisa Ranta, Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (suom. Mika Kivimäki, Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (suom. Helene Bützow, Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (suom. Outi Menna, S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (suom. Tytti Viinikainen, Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (suom. J. Pekka Mäkelä, Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo, Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (suom. Antti Autio, Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (suom. Nina Saikkonen, Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (suom. Kaijamari Sivill, WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (suom. Vuokka Aitosalo, Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (suom. Hannu Blommila, The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (suom. Hannu Tervaharju Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (suom. Hannu Tervaharju, Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (suom. Päivi Paappanen, Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (suom. Sauli Santikko, Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (suom. Laura Lahdensuu, Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (suom. Juha Ahokas, Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (suom. Juha Ahokas, Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (suom. Jari Niittylä, Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (suom. Arto Häilä, WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (suom. Markku Salo, Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (suom. Tauno Peltola, Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (suom. Kristiina Drews, WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (suom. Eero Mänttäri, Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (suom. Kristiina Drews, Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1985)

Kirjat – Artemis Kelosaari: Kolme hurjaa miestä

Artemis Kelosaari
Kolme hurjaa miestä

Nysalor

Artemis Kelosaaren romaanin kolme hurjaa miestä ovat Åke Tott, Torsten Stålhandske ja Johan Banér. He ovat aitoja historiallisia henkilöitä, jotka olivat korkeissa asemissa Ruotsin armeijassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Åke ja Torsten ovat suomalaisia hakkapeliittajohtajia ja Johan marsalkka.

Kelosaaren vaihtoehtohistoriassa tämä kolmikko lyöttäytyy yhteen ja alkaa muokata sekä omaa että Ruotsin ja koko Euroopan kohtaloa. Käännepiste esitetään Baijerissa vuonna 1634 tapahtuvassa prologissa, jossa katkeroitunut Johan Banér päättää alkaa edistää omaa uraansa kaiken muun kustannuksella. Vaikka tapahtumat käyntiin sysäävä aloite lähtee Banérilta, tarinan johtohahmoksi nousee Åke Tott.

Meidän aikajanallamme Tott joutui luovuttamaan sotatantereet sairastelun vuoksi, mutta Kelosaaren kirjassa suomalainen noita Valpuri Kyni tunnistaa keuhkotaudin kiroukseksi ja parantaa hänet vaivastaan. Tott ja kumppanit suorittavat mystisen juhannusriitin, jossa he sitovat itsensä yhteen ylimaallisilla siteillä. Rituaalin vahvistamat sotaherrat saavat tästä etua taisteluissa ja diplomatiassa. Mutta riittääkö se muuttamaan historian kulkua?

Tarina on sidottu vahvasti oikeisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Tämä on tehty niin vakuuttavasti, että monesti joutuu miettimään ja jopa tarkistamaan, miten tapahtumat oikeasti menivät. Mainioissa jälkisanoissaan Kelosaari mainitsee, että monet groteskitkin yksityiskohdat ovat totta.

Kerrontatyyli on genreen sopivaa vanhanaikaisen koukeroista, jota on yllättävän miellyttävää lukea. Myös juoni rakentuu perinteisten historiallisten kirjojen tapaan. Tämä johtaa osaltaan siihen, että juonenkuljetus jää välillä junnaamaan paikoillaan, kun päähenkilöt vain jutustelevat, odottelevat ja muutenkin vatuloivat – sekä tietenkin juopottelevat ja rietastelevat.

Kirjan aihe huomioon ottaen teosta tulee väistämättä verratuksi Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksiin, jonka ensimmäiset osat sijoittuvat samaan aikakauteen ja tapahtumiin. Mutta siinä missä Topeliuksen tarinoissa on ylevyyttä, puhdashenkisyyttä ja kansallisromantiikkaa, Kelosaaren kertomusta höystävät alkemia, väkivalta ja dekadenssi. Ero heijastuu myös henkilöhahmoihin, sillä vaikka nämä hurjat miehet ovatkin harmaasävyisiä, niin käytännössä he edustavat tyylipuhtaita A-luokan paskiaisia. Huolimatta tästä – tai juuri sen takia – heidän kohtalonsa sekä keskinäiset suhteensa ovat varsin kiinnostavia.

Kelosaaren 530-sivuinen magnum opus on välillä raskaslukuinen, mutta silti äärimmäisen kiinnostava vaihtoehtohistoria, jossa suomalaisuus nousee yllättävän isoon rooliin.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.